Tarkennan itseäni

Kirjoitin edellisen päreeni kommentissa: 'Kärjistäen ja ironisesti sanottuna puhe tosiasiasta totuutena pitäisi kieltää lailla, mikäli tuo laki itsessään ei aina jo sisältäisi ennakko-oletuksen siitä, mitä tosiasia on.'

.

Tällä kommentilla haluan jälleen kerran ihmetellä sitä, miksi emme puhu suoraan strategisista tavoitteista vaan totuudesta, ikään kuin ‘totuus’ tekisi strategiamme ja motiivimme yhtään sen oikeutetummaksi kuin itse perustava voluntaristinen pyrkimyksemme valtaan ja hallintaan. Miksi tarvitaan kaksoisstandardia, jonka mukaan totuus oikeuttaa vallan, koska totuus [mitä sillä ikinä tarkoitetaankin] on muka jotain perustavampaa kuin valta ja tehokkuus? Eikö valta itsessään ole perustavin motiivi aina ja kaikkialla? Emme siis lopultakaan keskustele asioiden totuudesta vaan neuvottelemme vallanjaosta. Mitä virkaa on totuudella tällaisessa tilanteessa? Ei mitään muuta kuin toimia manipulatiivisesti ideologisena savuverhona raadollisempien motiivien kätkemiseksi.

Jos nyt vasemmistoanarkistit ihan vilpittömästi ajattelevat, että oikeudenmukainen yhteiskunta on saavutettavissa maailmanlaajuisesti ja että totuus on poliittisesti universaalia oikeudenmukaisuutta, he näkevät unta, syvää unta, aivan kuten ne, jotka uskovat johonkin ihmismäiseen luojajumalaan eli/tai maailmankaikkeuden suureen suunnittelijaan. En haluaisi herättää heitä unestaan, koska en tiedä, kumpi on yhteiskunnallisesti [unennäkijän omasta mielenterveydestä puhumattakaan] vaarallisempaa eli seurauksiltaan arvaamattomampaa ja kaoottisempaa: se, että he näkevät totuuden [utopian] unta vai se, että he heräävät tuosta unesta.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/08/mahdoton.html

Noituus, valta ja Macbeth

Macbethin noidat

.

Mielikuvitukseen kuuluu jo sinänsä taito mennä toisen ihmisen elämän sisään, muitta noitien ollessa kyseessä side on omalaatuinen, sillä noidat ovat mielikuvituksen jälkeläisiä. Keskiajan ja renessanssin ajan noitien jahtaajat – miehet, joiden mielestä koskaan ei voinut olla liikaa lähimmäisten ilmiantoja, ruumiintarkastuksia, kidutuksia, oikeudenkäyntejä ja ennen kaikkea teloituksia – uskoivat, että noidat kävivät salakauppaa mielikuvituksella. Tunnetun noitakäsikirjan Malleus maleficarumin mukaan paholaisen palvelijat kiihottavat ja muovaavat mielikuvitusta tunkeutumalla ruumiin kautta ihmiseen. Teoksen kirjoittaneet kaksi dominikaani-inkvisiittoria, Heinrich Kramer ja James Sprenger tiesivät, että pirulliset henget pystyivät synnyttämään ‘paikallisen liikahduksen’ joko valvovan tai nukkuvan ihmisen mielessä ja herättämään ja kiihottamaan ihmisen sisäisiä aistimuksia ‘niin että mielen varastoihin kammitsoidut ideat otetaan esiin ja paljastetaan fantasian ja mielikuvituksen kyvylle, minkä jälkeen tällaiset ihmiset kuvittelevat niiden olevan totta.’ He kutsuivat tapahtumasarjaa, jossa mieltä herätellään ja kuvia siirrellään yhdestä aivojen osasta toiseen, ‘sisäiseksi kiusaukseksi’. Sen seurauksena ihminen saattaa alkaa nähdä silmiensä edessä jotakin – vaikkapa tikarin – jota todellisuudessa ei ole, ja kääntäen, ihmiseltä voi jäädä näkemättä jokin – esimerkiksi oma penis – joka kuitenkin yhä on paikallaan, vaikka inkvisiittorien ‘hurmaksi’ kutsuma ilmiö kätkee sen katseelta. Kramer ja Sprenger kirjoittavat: ‘Eräskin mies kertoo, että kadotti kalunsa ja meni noidaksi tiedetyn akan tykö jotta tämä palauttaisi sen hänelle. Akka käski vaivasta kärsivän kiivetä tiettyyn puuhun ja ottaa sieltä pesästä haluamansa kalun, pesässä oli niitä monta. Mutta kun mies yritti ottaa ison kalun, noita sanoi: Älä sitä ota, se on kappalaisen kalu’.

. 

Luettuaan tämän ja muita kohtia Malleus maleficarumista Reginald Scot-niminen Shakespearen hieman vanhempi Englannin maalaisaatelinen sanoi aluksi kallistuneensa pitämään teosta rivona kokoelmana tuhmia vitsejä. Hän kuitenkin tarkisti asia ja totesi, että mistään vitseistä ei ole kyse, sillä niiden kirjoittajat ovat henkilöitä, joilla on ollut ja on yhä valta päättää asianosaisten elämästä ja kuolemasta. Scot vastasi julkaisemalla vuonna 1584 oman teoksensa, The Discovery of Witchcraft, joka oli noitauskon skeptinen kritiikki ja lajissaan tärkein englanninkielinen teos. Kun Jaakko nousi Englannin valtaistuimelle, hän määräsi ensi töikseen kaikki Scotin kirjat poltettaviksi. Tekstiviittauksista päätellen näyttää kuitenkin siltä, että Shakespeare sai kirjan haltuunsa ja luki sen kirjoittaessaan Macbethia. [s. 376-377]

*

Sitaatti on Stephen Greenblattin loistavasta kirjasta ‘Shakespeare: Kuinka Williamista tuli Shakespeare?’ - Will in the world: How Shakespeare became Shakespeare, 2004. Suom. Kaisa Sivenius. Helsingissä: Otava, 2008 .

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/08/shakespeare.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2009/06/shakespeare-sonetti-nro-18.html

http://shakespeare.mit.edu/macbeth/full.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Three_Witches

http://thedabbler.co.uk/2012/10/the-dabbler-book-club-review-the-daylight-gate-by-jeanette-winterson/macbeth-witches/

Onko media demokratian sietämätön juorukello vai vallan valpas vahtikoira?

‘sanomalehden kuuluu olla vallan vahtikoira eli kriittinen julkisen vallan tarkkailija ja raportoija’

*

http://www.hs.fi/fingerpori/

http://urbaanisanakirja.com/word/vallan-vahtikoira/

Millaisia tarkkaan ottaen ovat ne perustelut, joilla hyväksymme tietyssä tilanteessa jotkut tietyt henkilöt ja tahot poliittisiksi auktoriteeteiksemme, joille luovutamme valtaa?

Millaisia olisivatkaan viimekätiset perusteluni, joilla in foro externo [eräitten varauksellisesti sietämieni argumenttien vakuuttamana] hyväksyisin tämän henkilön poliittiseksi auktoriteetikseni, jolle luovutan valtaa? Mitä todennäköisemmin ne olisivat [ja ovat] samalla sellaisia perusteluja, joita en in foro interno [sisäisen eli psykologisen ja filosofisen motivaationi perusteella] voisi hyväksyä. Jos hyväksyisin, ajautuisin taistelemaan itseäni vastaan kuin Goljatkin Dostojevskin Kaksoisolennossa [vrt. myös Poen ja Hoffmannin kaksoisolennot].

*

Päre on lainaus Juhana Lemetin ja Niko Noposen artikkelista Yhteislaidunten ongelma, ihmisluonto ja ensimmäinen poliittinen kysymys kirjasta Kiista yhteismaista – Garrett Hardin ja selviytymisen politiikka [toim.]

*

Kysymys valtaa käyttävän poliittisen auktoriteetin legitimiteetistä
.

Hobbesin ja Hardinin analysoimissa ja mallintamissa tilanteissa toimitaan tavoilla, jotka näyttävät toimijoiden yksilöllisestä näkökulmasta järkeviltä, mutta jotka saavat aikaan sekä kunkin itsensä että toisten kannalta ei-aioituista sivuvaikutuksista kasaantuvia haittoja. Hobbesin tavoin ja jopa tätä osuvammin Hardin havainnollistaa ja mallintaa yhteislaidunten avulla, mitä tapahtuu, jos ulkoisia rajoitteita ja pakkoja ei ole tai niitä ei pystytä pitämään yllä tai valvomaan tehokkaasti. Kumpikin pitää pakotteisiin nojaavaa poliittista valtaa välttämättömänä perusratkaisuna ‘ensimmäiseen’ poliittiseen kysymykseen: epäluottamukseen ja turvallisuuteen liittyvien ongelmien ratkaiseminen – siis oikeutettua valtaa käyttävän poliittisen auktoriteetin perustamisen ja olemassaolon.

.

Hobbesin lähtökohta on seuraava: ‘jokaisen ihmisen sitoumus jokaisen kanssa’ luo systeemin eli poliittisen auktoriteetin, ‘ikään kuin jokainen sanoisi jokaiselle, Valtuutan tämän ihmisen, tai tämän ihmisten kokouksen, ja luovutan hänelle oikeuden hallita itseäni sillä ehdolla, että sinä luovutat oman oikeutesi hänelle ja valtuutat kaikki hänen toimintansa samalla tavoin. Hobbesin käsitys määräysvallan legitimiteetistä on verraten yksinkertainen. Legitimiteetin määrittää turvallisuus ja suvereenin tarjoama suoja ulkoisia ja muiden yhteisön jäsenien aiheuttamia uhkia vastaan, kuten Hobbes kirjoittaa: ‘Suvereenin TEHTÄVÄ, olipa kyseessä monarkki tai kokous, on se päämäärä, jota varten suvereenin valta hänelle uskottiin, nimitäin kansan turvallisuudesta huolehtiminen.’

.

Näin määräysvalta perustuu siihen, että yksilöiden valtuuttama taho ‘käyttäisi heidän kaikkien voimaa ja edellytyksiä kuten parhaaksi näkee heidän rauhaansa yhteistä puolustusta varten.’ Tämän ‘suvereenin vallan voi saavuttaa’ Hobbesin mukaan ‘kahdella tavalla’. Joko ‘luonnollisella voimalla’ eli varsinaisella pakkovallalla, joka perustuu kykyyn tuhota se, joka uhmaa suvereenin käskyjä. Tätä Hobbes kutsuu hankituksi yhteiskunnaksi [commonwealth by acquisition]. Legitimiteetin kannalta olennaisempi on kuitenkin varsinainen poliittinen tai perustettu yhteiskunta [commonwealth by institution], jossa määräysvalta ja legitimiteetti perustuvat siihen, että ‘ihmiset voivat sopia keskenään, että he vapaaehtoisesti alistuvat jonkun ihmisen tai kokouksen valtaan ehdolla, että he saavat suojelusta kaikkia muita vastaan’. Määräysvallan peruste ei siis Hobbesinkaan mukaan ole ensisijaisesti suvereenin muodostama väkivallan uhka, vaan se, että ymmärrettyään suvereenin välttämättömyyden ihmiset voivat sopia keskenään, että he vapaaehtoisesti hyväksyvät, että heidän toiminnalleen asetetaan rajoituksia.

.

Hardinilla legitimiteetin logiikka on hyvin samankaltaista. Myös hän viittaa siihen, että tosiasiassa ihmiset hyväksyvät jatkuvasti monia toimintaansa rajoittavia esteitä. Pakottamista tarvitaan, jotta tietyt välttämättömät luonnolliset ja muut julkiset hyödykkeet hyödykkeet [kuten vesi, riittävä viljelymaa, turvallisuus ja yhteistoiminnan sujuvuus] voitaisiin taata. Koska ihmiset eivät pysty takaamaan omista yksilöllisistä lähtökohdistaan, että heidän olemassaolonsa kannalta välttämättömät perushyödykkeet voidaan turvata ja tuottaa, he ymmärtävät, että takaajaksi tarvitaan jokin ulkoinen taho. Hardin sen paremmin kuin Hobbeskaan ei väitä, että tämä olisi ihmisten mielestä yksipuolisesti hyvä asia ja ettei asiaan liittyisi ongelmia. Mutta he pyrkivät tuomaan esiin sen, että ihmiset kyllä hyväksyvät pakottamisen ja määräysvallan ja lisäksi ihmiset ymmärtävät usein, että sille on hyvä perusteet. Kuten Hardin kirjoittaa: ‘vaikka tällaiset pakotteet olisivatkin keskinäisesti sovittuja, meidän ei silti tarvitsisi pitää niistä.’ Pakottavaa valtiollista valtaa ei myöskään tarvitse ajatella perusluonteeltaan mitenkään totalitaristiseksi. Hardin siteeraa John Adamsia klassisen perustuslaillisen tasavaltalaisuuden hengessä: ‘lakien on hallittava, ei ihmisten.’

.

Näin sekä Hardinin että Hobbesin mukaan poliittinen auktoriteetti saa siis ensisijaisen perustelunsa siitä, että se pystyy torjumaan rakenteellisen epäluottamuksen ja siitä syntyvät ongelmat.

.

Hobbesin ja Hardinin edustaman lähestymistavan tärkeyttä selventää Bernard Williams jo aiemmin lainatussa ‘Realism and Moralism in Political Theory’ [2005]. Williamsin mukaan ‘ensimmäinen’ poliittinen kysymys koskee nimenomaan yhteiskuntajärjestyksen ja kansalaisten turvaamista, luottamusta ja yhteistoiminnan ehtoja. Kysymys on ensisijainen, koska sen ratkaiseminen on muiden poliittisten kysymysten ehto. Williamsin mukaan juuri Hobbes on se ajattelija, joka ensimmäisenä ymmärsi tämän kunnolla. Hobbes ilmaisee asian hyvin selkeästi: ‘Alamaisten velvollisuus suvereenia kohtaan kestää niin kauan ja vain niin kauan, kuin kestää se voima, jolla hän pystyy suojelemaan heitä. Mutta Williams painottaa, ettei tämä vielä vielä ole poliittisen auktoriteetin ja vallankäytön riittävä ehto. Vaikka Hobbes historiallisista syistä rakensi koko poliittisen teoriansa tämän legitimiteetin välttämättömän ehdon perustalle, hänen teoriansa ei millään tavoin lakaise maton alle kysymystä riittävän legitimiteetin luonteesta. Myöskään Hardin ei pyri käsittelemään legitimiteetin riittäviä ehtoja tarkemmin, mutta hän osoittaa tiedostavansa tarpeelliseenkin vallankäyttöön liittyvät ongelmat mainitsemalla keskeisen roomalaisen tasavaltalaisen maksiimin: ‘kuka vartioi vartijoita?’

.

Hobbesin teoria, joka on liberalistisen poliittisen teorian lähtökohta, on toimiva omassa historiallisessa kontekstissaan, mutta luonnollisesti se on rajoittunut. Niin sanotun liberalistisen valtion paradoksin ratkaisemiseen – valtiota tarvitaan turvaamaan vapauttamme, mutta valtio itsessään on uhka vapaudelle – se ei tarjoa läheskään riittäviä eväitä. Vaikka Hobbes huomauttaa, että luonnon laki velvoittaa suvereenia alamaisten suojelemiseen ja ettei turvallisuus tarkoita pelkkää hengissä pysymistä, tämä on ongelman siirtämistä eteenpäin: käytännössä alamaisilla ei ole mitään keinoja kiistää suvereenin päätöksiä tai kyseenalaistaa sitä, noudattaako suvereeni luonnollisia lakeja. Hobbesin teoriaan sisältyy myös toiveajattelua, joka liittyy erityisesti siihen, miten hyvin viranomaiset kykenevät valvomaan lakien noudattamista tai edes haluavat valvoa sitä.

.

Emme lähde tässä pohtimaan tarkemmin erilaisia ongelmia, joita Hardinin ja Hobbesin käsityksiin liittyy, koska ensisijainen tavoitteemme on ollut rajatumpi: olemme pyrkineet selventämään, miten Hardinin tapa mallintaa yhteislaidunten tragedioita on lähtökohtana hänen hobbesilaiselle argumentaatiolleen, jonka mukaan pakottavaa vallankäyttöä tarvitaan. Yhteislaidunten tragediat osoittavat, että pakottavan poliittisen vallan legitiimiyden minimiehto pitää paikkansa: ei ole mitään syytä uskoa, että inhimillinen turvallisuus ja hyvä elämä voitaisiin saavuttaa ilman pakottavaa poliittista valtaa. Mutta kuten olemme huomauttaneet, tästä seuraa uudenlaisia kysymyksiä. Yksi keskeisimmistä koskee sitä, miten tämän tyyppinen pakko vapauteen on mielekästä yksilön kannalta.

.

Toiminnan perusteiden ja motivaation luonnetta koskevan filosofisen nykytutkimuksen keskeisenä lähtökohtana on ollut Williamsin essee ‘Internal and external reasons’ [1981], jota lainasimme alussa vapaamatkustamisen ongelman yhteydessä. Williamsin mukaan toiminnan perusteet [reasons] tulee ymmärtää siten, että ne ovat yhtäältä toimijan itsensä perustelluiksi hyväksymiä ja toisaalta samalla häntä toimintaan motivoivia haluja, ja näin ollen hänen toimintansa syitä myös kausaalisessa mielessä. Voidaanko yhteislaidunten tragedioiden ja rakenteellisen epäluottamuksen ratkaisuyrityksiksi tarkoitetut valtiolliset lait ja instituutioiden määräykset ajatella tällaisiksi toiminnan perusteiksi? Williamsin mukaan ajatus jonkinlaisista ‘ulkoisista’ perusteista [external reasons], joita toimija pitää järkevinä, mutta jotka eivät motivoi häntä toimimaan, on pohjimmiltaan käsittämätön. Hobbesilainen näkemys luonnollisista laeista, joita pidetään tavalla tai toisella itsestään järkevinä ja arvovaltaisina, mutta jotka eivät ilman erillistä uhkausta motivoisi toimintaa, näyttäytyy paradoksaalisena. Tämä filosofiselle psykologialle olennainen kysymys on rinnakkainen poliittisen auktoriteetin legitiimisyyden riittävien ehtojen kysymyksen kanssa: millaisia tarkkaan ottaen ovat ne perustelut, joilla hyväksymme tietyssä tilanteessa jotkut tietyt henkilöt ja tahot poliittisiksi auktoriteeteiksemme, joille luovutamme valtaa esimerkiksi maksamalla veroja näiden käyttöön? Näin politiikan teorian perustavat kysymykset kytkeytyvät motivaatiopsykologiaan ja klassisiin filosofisiin ongelmiin.

.

Hobbesin tapauksessa on mahdollista tarjota jonkinlainen selitys, joka on yhtenevä sekä edellä esitetyn poliittista auktoriteettia koskevan että Williamsin esittämän toiminnan perusteita koskevan erottelun kanssa. Hobbesin mukaan järkevät ihmiset haluavat järjellisten luonnollisten lakien mukaisten valtiollisten lakien toteutumista in foro interno eli he haluavat niiden toteutumista ja katsovat niiden olevan tässä mielessä aina velvoittavia. Mutta hän ei ajattele, että ihmiset poikkeuksetta toteuttavat järjellään käsittämiään luonnollisia lakeja toiminnassaan. Luonnollisten lakien käsittäminen ei välttämättä saa ihmistä tosiasiallisesti toimimaan niiden mukaisesti. Ihmiset eivät siis koe niiden velvoittavan in foro externo eli ne eivät motivoi toimintaan, jollei yksilö voi luottaa siihen, että myös muut seuraavat niitä. Yhteistoimintaa säätelevät luonnolliset lait pysyvät toisin sanoen toiminnan ‘ulkoisina perusteina’, eli ne eivät varsinaisesti motivoi toimintaa niin kauan kuin ei ole poliittista auktoriteettia, joka pakotteillaan takaa, että kaikki noudattavat näitä periaatteita.

*

http://netn.fi/kirjat/kiista-yhteismaista

http://fi.wikipedia.org/wiki/Garrett_Hardin

http://en.wikipedia.org/wiki/Bernard_Williams

http://fi.wikipedia.org/wiki/Bernard_Williams_%28filosofi%29

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Double:_A_Petersburg_Poem

TOISTA MIELTÄ

http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/timo-soini-on-vuoden-poliittinen-elain/2011/10/1414574

Kärpästen kuningatar eli naiset nousemassa maailman pomoiksi

Kaksi kärpästen kuningatarta kahdelta hyvin erilaiselta saarelta. Alakuvassa Meksikon armeijan sotilaat taluttavat Zetas-huumekartellin johtajan avustajaksi epäillyn Irasema Lopez Garzan lehdistön eteen lokakuussa 2011. Yläkuvassa Finnairin poikia paimentava ministeri Heidi Hautala tunnustaa, että nauttii vallasta.

I

[HS.fi - 3.6]

MEKSIKO. Kun miehet ammutaan, naiset nousevat Meksikon huumepomoiksi. Meksikon huumesodan väkivalta ja joukkomurhat ovat keikauttamassa vanhoja sukupuolirooleja nurin. Huumekartelleja johtavat yhä useammin naiset, kertoo tutkija Arturo Santamaria.
Väkivalta kohdistuu useimmiten juuri miehiin, jolloin kartelliperheiden lesket ja tyttäret astuvat kuolleiden saappaisiin.
"Ensin ne tappoivat isäni. Sitten kun veljenikin ammuttiin viimeisimmässä välikohtauksessa, tartuin ohjaksiin", kertoo erään kartellin johtoon noussut nainen Santamarian tuoreessa kirjassa.
Santamaria työskentelee Sinaloan osavaltion yliopistossa, ja seudun naiset ovat perinteisesti olleet mukana huumebisneksessä, tosin lähinnä valmistuspuolella.
"He ovat imeneet vaikutteita pikkutytöstä lähtien. He tietävät mistä on kyse ja miten homma toimii", Santamaria selittää.
"Sittemmin he ovat siirtyneet huumekuljetuksiin, rahanpesuun ja niin sanottuun narkodiplomatiaan eli hurmaamaan korruptoituneita virkamiehiä. Myöhemmin naiset ovat ryhtyneet pyörittämään koko kuviota."
Viime vuoden lokakuusta lähtien Meksikon viranomaiset ovat pidättäneet 46 naispuolista huumekartellipomoa.
Santamaria arvelee, että kartellit vain vahvistuvat, koska ainakin jotkut naiset toimivat varovaisemmin ja käyttävät väkivaltaa säästeliäämmin kuin monet miehet.
"Kartelleja vastaan on vaikeampi taistella, koska naiset näyttävät toimivan fiksummin", hän sanoo. Santamarian mukaan nuoremmat naiset voivat kuitenkin olla aivan yhtä verenhimoisia kuin miehet.
Sinaloalainen poliitikko Manuel Clouthier on samaa mieltä. Hänen mielestään kartelleissa toimivat naiset ovat miehiä lojaalimpia ja vastuullisempia, siis tehokkaampia.
"Lisäksi aiemmin tapasi olla niin, että äidit vannottivat poikiaan ja miehiään jättämään huumebisneksen. Mutta jos äitikin on jo siinä mukana, hän tuskin antaa mitään varoituksia", Clouthier miettii.

II
http://areena.yle.fi/tv/1535747
Kansan valta, väkivalta. Koulupojista tulee verenhimoisia villejä Goldingin Kärpästen herrassa. - Kymmenen kirjaa vallasta, I jakso.
*
http://www.hs.fi/ulkomaat/Naiset+nousevat+Meksikon+huumepomoiksi/a1305572559047
http://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%A4rp%C3%A4sten_herra
http://en.wikipedia.org/wiki/Lord_of_the_Flies
http://timoharakka.blogspot.fi/2012/05/karpasten-herra-ja-lehman-brothers.html?spref=fb
http://www.tane.fi/fi/tane/puheenjohtaja/palsta
http://www.demotix.com/news/871678/frog-arrested-crackdown-los-zetas-drug-cartel-mexico

Actus Purusella on asiaa

Kuvassa kaksi valmista ruumista Totuuden Tapahtumisen Tilassa.
*
Kommentti Mikiksen kommenttiin päreessäni Rintojen välistä ja maailman keskeltä.

1
Liioittelu ja härskiys ovat satiirikon 'kaksiteräisiä' miekkoja, jotka uhkaavat aina viiltää myös häntä itseään, sillä todellinen humoristi ei ole mikään Takkiraudan kaltainen, yhden perspektiivin ja yhden aina jo 'valmiin' totuuden ihminen - niin sinnikkäästi kuin satiirikko saattaakin riepotella jotain asiaa, jonka on valinnut [tai pikemminkin kokee] kritiikkinsä kohteeksi.

Itse asiassa juuri satiiri riisuu meidät kaikki alastomiksi eli kertoo totuuden siinä määrin kuin mitään totuutta ylipäätään voidaan ilmaista - sikäli kuin puhe totuudesta ei ole pelkkä puolueellinen fiktio.

Satiiri on eräänlaista armotonta armoa. Se tekee meistä kaikista tasavertaisia - päinvastoin kuin joidenkin penseiden populistien omahyväiset totuuspuheet.

Mutta ilman hyberbolaa satiiria ei edes voi olla olemassa. Itse asiassa suurin osa huumorista näivettyisi täysin liioittelun ja härskiyden kieltämisen myötä.

Tämän vuoksi kaikki takkirautamainen, muka triviaaleihin tosiasioihin retorisesti vetoava monotoninen totuuspuhe on aina myös puhetta sensuurin äänellä, sillä sensurointi on suora seuraus totuudesta, joka tahtoo vallita ja hallita.

2
Tässä kohtaa pitäisi pistää poikki. Aloin nimittäin pohtia Platonin vihamielistä asennetta nauruun ja [skeptisismiin asti] ehdotonta käsitystä totuudesta [ikuiset ideat].

Silti [tai juuri tämän vuoksi] Platon on filosofian historian suurin ironikko. Totuus on pysyvästi ikäänkuin ironian päässä meistä.

On kuitenkin kaksi ihan eri asiaa keskustella sensuurista [ja siten totuudesta] Platonin tai Timo Soinin kanssa.

Platon tietää varsin tarkkaan, mitä hän Valtiolta haluaa. Soini tietää vain, miten pitää puhua, jotta saisi pelkkää valtaa.

Platonille sen sijaan valta on aina Valtion järjestyksen, toimivuuden ja turvallisuuden ylläpitämistä - siis Valtiota varten - ei jotain itsessään 'käyttökelpoista' tai ihmistä 'käyttävää', kuten valta-esteetikko Nietzsche ja myöhemmin mielestäni varsin taantumuksellis-kapitalistiseen ratkaisuun [valta esim. identiteettejä tuottavana ja normalisoivana diskurssina] päätynyt Foucault ajattelevat.

Soinin kaltaisille nykypolitiikan pintavaahdossa kroolaaville sofisti-pelureille valta itsessään korvaa valtion. Ja tätä minä vastustan, vaikka ajaudun samalla vastustamaan myös nomadi-Nietzscheä ja asetan jopa oman satiirikon vapauteni vaakalaudalle Valtion edun takia.

Mutta tällainen on satiirikon luonne: se kumoaa jopa itsensä Totuuden takia ;\?.

PS.
Mikä meitä eurooppalaisia vasemmisto-intellektuelleja [oikeita vasemmistolaisia eikä mitään demareita] oikein riivaa, kun niin herkästi haikailemme vahvan valtion perään? - Vastausta voi etsiä jo Platonilta.

Joka tapauksessa siinä vastauksessa on kysymys Totuuden Tapahtumasta tapahtumisessaan [actus purus] - kuten juuri nyt esim. Englannin opiskelijamellakoissa. Yliopistoista ei koskaan pidä antaa tulla [oikeistolaisten] humpuuki-lääkemarkkinoitten lobbauskeskuksia!

[Kumartaa hän ja poistuu hetkeksi näyttämöltä].
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Actus_purus
http://actuspurunen.blogspot.com/2010/11/rintojen-valista-ja-maailman-keskelta.html#comments
http://takkirauta.blogspot.com/
http://danielmaidman.blogspot.com/2010/07/nerdrum-affair.html

Anti-kapitalistisen ideologiakriitikon uskontunnustus/sodanjulistus

Yläkuvassa [oikealta] Foucault, Sartre, Deleuze [kuva vihjaa tahattomasti Sartren ihan oikeasti olleen väistyvä hahmo Ranskan intellektuaalisessa kentässä (1970-luvun alku) juuri näiden kahden herran vaikutuksesta - Derrida tästä tosin puuttuu]. - Alakuvassa Deleuze kuvattuna ilmeisesti ajattelunsa näköisenä ;\.

1
Valtasuhteet ja verkostot johtavat samankaltaiseen spiraaliin [umpikujaan] kuin ajattelumme sekä elämämmekin. Yksilön kokemuksen intensiivisin paikka on siinä kohdassa, missä hän kokoaa energiansa ja ryhtyy vastustamaan sitä valtaa [tietoa], joka asettaa hänet jatkuvaan puolustusasemaan. Tällöin yksilö ryhtyy käyttämään voimiaan paetakseen vallan [tiedon] asettamista ansoista [kulutuksellinen nautinto velvoitteena ja normaaliuden kriteerinä kapitalistisessa systeemissä].

Gilles Deleuze kirjassaan Michel Foucault'sta

[Politiikan nykyteoreetikkoja, s. 206, hakasulkulisäykset RR]

2
Deleuzen myöhempi ajattelu - nietzscheläis-spinozalainen, pluralistinen monismi, jonka immanenssi rakentuu ontologisesti perustavalle erolle [Ristiriita! Miten immanenssi [monismi] voisi perustua eroon] ja toisaalta hänen kielikuvallisesti sekä ajatuskuluiltaan retorisen dekoratiivinen  kirjoitustyylinsä on melko ambivalenttia purtavaa. Siitä löytyy kyllä paljon helmiä ja erittäin teräviä oivalluksiakin mutta suurelta osin se myös jää [ainakin minulle] hieman sekavaksi, ikäänkuin esoteeriseksi puheeksi - [Pascal Engel summarizes Deleuze's metaphilosophy thus: 'When faced with a beautiful philosophical concept you should just sit back and admire it. You should not question it.'/juuri näin minäkin koen deleuzeläisen kielikuvien virran].

Myöskään Zizek ei ole ollut kovin otettu Deleuzesta. Hallward taas kritisoi Deleuzea Zizekiä kompaten siitä, että tämän filosofia on tuonpuoleista [other-worldly] ja pyrkii passiivisessa kontemplaatiossa identiteetin hajoamiseen luonnon ilmestykselliseksi [teophanic] itseluovuudeksi.

Mutta Deleuzella on hetkensä ja häntä voidaan täydestä syystä pitää yhtenä Ranskan postmodernin ajattelun päähahmoista.
*
In Deleuze: The Clamor of Being (1997), Alain Badiou claims that Deleuze's metaphysics only apparently embraces plurality and diversity, remaining at bottom relentlessly monist. Badiou further argues that, in practical matters, Deleuze's monism entails an ascetic, aristocratic fatalism akin to ancient Stoicism [samassa mielessä minä kritisoin stoalaisuudelle mutatis mutandis sukua olevaa buddhalaista karman lakia; - myös Zizek hyväksyy ymmärtääkseni kaikilta osin tämän Badioun kritiikin].

In Organs without Bodies (2003), Slavoj Žižek claims that Deleuze's ontology oscillates between materialism and idealism, and that the Deleuze of Anti-Oedipus ("arguably Deleuze's worst book"), the "political" Deleuze under the "'bad' influence" of Guattari, ends up, despite protestations to the contrary, as "the ideologist of late capitalism".´Žižek also calls Deleuze to task for allegedly reducing the subject to "just another" substance and thereby failing to grasp the nothingness that, according to Lacan and Žižek, defines subjectivity.What remains worthwhile in Deleuze's oeuvre, Žižek finds, are precisely those concepts closest to Žižek's own ideas.

In Out of this World: Deleuze and the Philosophy of Creation (2006), Peter Hallward argues that Deleuze's insistence that being is necessarily creative and always-differentiating entails that his philosophy can offer no insight into, and is supremely indifferent to, the material, actual conditions of existence. Thus Hallward claims that Deleuze's thought is literally other-worldly, aiming only at a passive contemplation of the dissolution of all identity into the theophanic self-creation of nature.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Gilles_Deleuze
http://en.wikipedia.org/wiki/Gilles_Deleuze
http://www.slideshare.net/jukpelto/deleuze-kontrolliyhteiskunta-presentation
http://en.wikipedia.org/wiki/Michel_Foucault
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jean-Paul_Sartre
http://cafehistoria.ning.com/photo/1980410:Photo:3611/next?context=user
http://larvalsubjects.wordpress.com/2008/12/04/deleuze-and-guattari-avec-lacan/
http://www.multiculturas.com/boarding_school/foucault_phweb.htm

Zizek Suomessa

Kuva: Natalia Baer

(Lisäyksiä oman kommenttini loppuun viimeksi 13.1 klo: 01.30).

Koska tiedän, että blogiin kirjoitettua tai siirrettyä tekstiä luetaan 'helpommin' kuin linkitettyä, siirrän tähän jälleen yhden jutun Zizekistä. Tällä kertaa suomenkielisen koosteen hänen vierailustaan Suomessa 30.11-1.12 - 2009. - Siteerattu juttu löytyy Vihreä Langasta.

Olen lisännyt jutun alkupuolelle oman kysymykseni koskien kollektiivisten tekojen ja vallankumouksen suhdetta sekä sisältöä ja etenkin niiden motivaatiopohjan eli toivon mahdollisuutta, koska ilman apokalyptis-utooppista toivoa kenelläkään ei ole 'pelastusopillista kannustinta' sitoutua uskoon radikaalin poliittisen muutoksen mahdollisuudesta.
*
Žižek
Teksti: Lena Björklund

Vihreä Lanka seurasi palvottua filosofia Slavoj Žižekiä kaksi päivää ja selvitti, olisiko tästä miehestä vapahtajaksi.

Kuusikymppinen, hiukan nallekarhumaisesti rähjäinen slovenialainen filosofi ja psykoanalyytikko Slavoj Žižek saa massat liikkeelle kahtena ihan tavallisena arkipäivänä marras-joulukuun vaihteessa Suomessa.

Helsingin yliopiston Porthania-sali täyttyy ääriään myöten opetuslapsista, ja sama meno jatkuu Kiasma-teatterissa. Vihreä Lanka on tungoksessa mukana selvittämässä, onko Žižek aikamme uusi Jeesus.

Suurin osa Žižekin seuraajista on opiskelijaikäisiä. Hänen maailmanlaajuisessa suosiossaan on jotakin masokistista. Tai sitten nuoriso todella viihtyy huonosti nykyisessä maailmanjärjestyksessä.

Vaikka Žižek luennoi viihdyttävästi ja tiputtelee seksipainotteisia tarinoita juttelunsa lomaan, hänen sanomansa ydin on hyvin vakava. Zizekin ennustuksen mukaan länsimaat kulkevat kohti autoritaarista kapitalismia Kiinan esimerkkiä seuraten. Lännessäkin demokratiasta on tullut riippakivi, kun tavoitellaan entistä tuottoisampaa ja aktiivisempaa kapitalismia.

”Uskon, että jotakin aidosti uutta on kasvamassa esiin Kiinassa ja laajentumassa sieltä muualle. Se on paljon meidän läntistä kapitalismiamme dynaamisempi kapitalismi, joka samalla on mitä sopivin autoritaariselle hallinnolle”, Žižek sanoo suurelle Helsingin yliopiston Porthania-saliin kokoontuneelle kansanjoukolle.

Hän näplää jatkuvasti nenäänsä, mitä selitetään nuhalla. Saattaa hänellä sekin olla, mutta nenäänsä hän hypistelee aina. Niin kuin vaatteitaan ja tukkaansa. On kuin hänen sisällään olisi niin voimakastehoinen ajatuskone, että se liikuttaa käsiäkin.

”Autoritaarisesta kapitalismista on vähitellen tulossa globaali trendi. Kyse ei ole vain hullujen itämaalaisten touhusta.”

Venäjällä ja Italiassa eletään Žižekin mukaan jo politiikan jälkeistä aikaa. Niiden kapitalismi on mukautunut maan arvoihin. Italiassa julistettiin runsas vuosi sitten hätätila, joka mahdollisti sotilaiden tuomisen kaduille ja yksityiset siviilipoliisipartiot.

Žižek on viime vuodet työstänyt uusiksi kommunismin ideaa ja kiertänyt maailmaa se kainalossaan. Sosialistisessa Jugoslaviassa syntyneenä hän tuntee reaalisosialismin eikä markkinoi paluuta siihen.

Žižek ei kaipaa kommunistijohtoista valtiota siksikään, että sellainen on jo olemassa: Kiina. Ja juuri siitä ei hänen mielestään pidä ottaa mallia.

Žižek ei ole kiinnostunut sosialistisesta tai kommunistisesta yhteiskuntajärjestelmästä, vaan siitä, että ihmiskunta havahtuu tarttumaan aikakauden historiallisiin ristiriitoihin ja vastakkainasetteluihin. Erityisesti niin, että siitä seuraa uusia kollektiivisia toimintatapoja, joita valtiomahti tai markkinat eivät kontrolloi (mutta miksi hän sitten puhuu nimenomaan vallankumouksesta - ihan vain vertauskuvana vai?
*
[RR:n kommentti: - Tämä on eräs ydinkysymys pohdittaessa Zizekin ideologia- ja valtakritiikkiä: onko hänellä 'positiivista' vaihtoehtoa vai ei? Vai onko ainut positiivinen utooppinen mahdollisuus aina negatiivinen, kuten Benjamin ja Adorno ajattelevat: vain saavuttamaton voi pitää utopian elävänä(?) - - Mutta silti kysyn edelleen: miten 'kollektiivinen teko (Tapahtuma) voi olla mahdollinen ilman konstruoitua tavoitetta?

Se ei voi olla pelkkä symboli, koska toivon elementin, joka on tuon symbolin liikkeelle paneva voima, pitää väistämättä sisältää edes jollain tavoin reflektoidun skeeman siitä, mihin pyritään, millaista yhteiskunnallisen organisaation muotoa tavoitellaan. - Ja tähän kysymykseen Zizek ei (tietoisesti) anna oikeastaan minkäänlaisia vastauksia. - - Siksi onkin kysyttävä uudelleen: onko toiminta ilman muuta päämäärää kuin ('vain') epäoikeudenmukaisuuden herättämään vastarintaan sisältyvä epämääräinen toivo paremmasta riittävä motiivi kollektiivisten tekojen suorittamiseksi?

Zizek on perimmältään varsin rationalistinen ajattelija, joten senkin vuoksi minua ihmetyttää, ettei hän ainakaan vielä ole esittänyt mitään skemaattista synteesiyritystä noiden kollektiivisten tekojen tavoitteiden toteuttamisesta puhumattakaan siis tavoitteista itsestään (tai sitten en ole vielä lukenut niistä).

Minun mielestäni ei kuitenkaan ihan riitä, kun Zizek heittää vastaukseksi tähän kysymykseen, ettei hän halua tarjota mitään halpoja utopioita ihmisille - - olkoonkin, että ehkä kaikkein eniten Zizek kammoaa Utopiaa, joka edustaisi lacanilaisittain Isoa Toista. Sitä kun ei oikeasti ole olemassa. - Silti ihmettelen, mistä ihmeestä (sic) me sitten saamme voimaa apokalyptis-utooppiselle toivollemme oikeudenmukaisemmasta yhteiskunnasta. - Vai onko muka olemassa toivoa ilman päämäärää ja päämäärää ilman tarkoitusta/merkitystä/symbolista järjestystä/Isoa Toista?

Toistan: onko toivo eli pelastusopillinen näkökulma mahdollinen ilman Isoa Toista? - Zizekiltä näyttäisi puuttuvan juuri poliittinen soteriologia. Siltä minusta vaikuttaa. Mutta tätä selvittääkseen pitäisi käydä (tarkemmin) läpi Zizekin teologiaa käsittelevien kirjojen ohella myös uusi, yleiskatsauksellinen:Theology and the Political: The New Debate by Creston Davis, John Milbank, and Slavoj Zizek (Paperback - 15 Jul 2005)]
*
Näin tiivistetysti Zizek ei ilmaise itseään Porthaniassa. Jos haluaa selkeyttä, on tartuttava hänen kirjoihinsa.

Porthaniassa hän naurattaa yleisöä muun muassa Silvio Berlusconilla, joka erään prostituoidun mukaan on impotentti. Yksi Berlusconin lakimiehistä on kuitenkin vakuuttanut, että Italian pääministeri on valmis todistamaan mieskuntonsa oikeudessa.

”Ihanaa! Olen mielelläni paikalla!” Žižek heittää vakavalla naamalla. Ja kansa nauraa taas.

Mutta aina välillä Žižek vakavoituu saarnaajaksi. Hän toivoo poliittista havahtumista ennen kaikkea vasemmistolta, jonka tavoitteiden pitäisi hänestä olla nykyistä korkeampia.

Žižekin henkisellä liitutaululla on neljä keskeistä asiaa, joihin pitäisi tarttua epäkapitalistisesti: a) ekologinen katastrofi, b) henkisen omaisuuden suoja, eli niin sanotut immateriaaliset oikeudet, c) biogenetiikan sosiaaliset ja eettiset seuraukset ja d) uuden sosiaalisen apartheidin muodot – slummit ja muurit (leksikointi, lihavointi ja kursivointi rr).

Näitä keskeisiä kysymyksiä kapitalismi ei iekin mielestä kykene ratkaisemaan. Tarvitaan uusia kollektiivisia toimintatapoja.

Elleivät nykyiset toimintatavat muutu, kaikki yhteinen hyvä ja koko yhteiselomme yksityistetään pikkuhiljaa. Ja muutama ihminen hyötyy siitä taloudellisesti. Niin kuin vuoden 1968 unelmille kävi.

Suuri katastrofi ei kuitenkaan uhkaa meitä aivan heti, Žižek lupaa. Ei vielä vuonna 2012, hän ironisoi, samannimiseen katastrofielokuvaan viitaten. Jokunen tirskahdus.

Jeesus puhui vertauskuvin, Žižekille on tyypillistä selittää elävää elämää elokuvien avulla.

”Muistatteko sen kohtauksen Casablancasta, kun Ingrid Bergman ja Humphrey Bogart seisoivat keskenään. Sitten kamera käy muualla ja palaa heihin, ja katsoja joutuu pohtimaan, että tekivätkö he sen siinä välissä vai eivät?” Žižek selittää opetuslapsilleen Kiasmassa.

Menossa on luento, joka on otsikoitu Cinema and ideology: report from a battleground, mutta Zizek pitäytyy myös tänä vierailunsa toisena päivänä kommunismissa, ideologioissa ja vallankäytön salattuissa viesteissä. Elokuva on sivuroolissa.

Naivatko vai eivät – Bogart ja Bergman saavat toimia esimerkkinä ideologisesta sensuurista. Tiettyjä asioita ei voi sanoa, muttei voi myöskään sanoa, ettei niitä voi sanoa.

Žižek puhuttelee Kiasma-teatterin yleisöään lempeästi idealisteiksi. Hän kehottaa heitä aina kurkistamaan ideologisen rakenteen taakse, tonkimaan sen rivoa taustaa ja siten havaitsemaan sallivuuden rajat.

Hän on juuri havainnut, että Helsingin Sanomissa raja kulkee siinä, ettei kommunismista saa puhua myönteisesti. Päivän lehdessä on hänen haastattelunsa, muttei mitään siitä, mistä hän puhui eniten.

Porthaniassa Žižek täsmentää autoritaarisen kapitalismin olemusta. Siinä on toisaalta samanlaista mielihyvän tavoittelua kuin nykykapitalismissa, mutta se tuo mukanaan myös uutta rasismia ja syrjäytyneisyyttä.

Demokratian rappio. Opetuslapset jonottavat messiaan luennolle Kiasmassa. Käytäville jouduttiin tuomaan kaksi videotykkiä, joista ulkopuolelle jääneet seurasivat lähes kolmituntista luentoa.

Esimerkiksi Dubaissa filippiiniläisiä, bangladeshilaisia, pakistanilaisia ja intialaisia siirtotyöläisiä kohdellaan jo kuin vankityövoimaa. Heillä ei ole minkäänlaista työsuojelua, ja työpäivän jälkeen he vetäytyvät eristetyille valvotuille asuinalueille.

Berliinin muurin murtumisen 20-vuotisjuhlinta on saanut Žižekin miettimään muun muassa sitä, että Itä-Euroopassa juuri entiset kommunistivirkamiehet sopeutuivat parhaiten uusiin kapitalistisiin sääntöihin ja julmaan markkinatehokkuuteen. He olivat eläneet häikäilemättömästi myös sosialismissa, tottuneet likaisten temppujen tekemiseen ja korruptioon.

Hyvän ihmisen ei käy kapitalismissa hyvin. Žižek antaa siitä Helsingissä esimerkiksi insinööri Viktor Kravtšenkon, bolševikin, joka 1940-luvulla loikkasi Neuvostoliitosta ja kirjoitti Yhdysvalloissa muistemansa I Chose Freedom.

Hän raportoi kirjassaan Stalinin vainoista ja Ukrainan kollektivisoinnin aiheuttamasta massiivisesta nälänhädästä.

Sitten amerikkalaisen Joseph McCarthyn kommunistivainot pelästyttivät Kravtenkon. Ne muistuttivat liikaa Stalinin vainoja, joita hän oli paennut. Kravtsenko vetäytyi julkisuudesta.

Kravtšenko tutustui Latinalaisen Amerikan köyhiin maihin ja luovutti kirjoituspalkkionsa bolivialaisille maanviljelijöille tukeakseen näiden taistelua suuria amerikkalaisia yhtiöitä vastaan. Hän kirjoitti toisenkin kirjan: I Chose Justice. Siinä hän kritisoi ankarasti länttä.

Ajan kuluessa Kravtšenko tuli yhä epätoivoisemmaksi ja teki itsemurhan vuonna 1966.

”Hän oli näettekös rehellinen ihminen”, Zizek painottaa suomalaisille. ”Kulki loppuun saakka valitsemaansa oikeudenmukaisuuden tietä.”

Žižekin mielestä meidän pitää seurata Kravtšenkon esimerkkiä. Ei tosin tehdä itsemurhaa, Žižek lisää, ja saa yleisön taas nauramaan.

Žižek muistuttaa, että hänen nuoruudessaan haaveiltiin ihmiskasvoisesta kommunismista. Sitten tankit vyöryivät Prahaan. Ehkä ne pelastivat Prahan kevään. Ties millaiseksi se olisi ajan mittaan tärveltynyt, Žižek sanoo. Tankkivyöry jätti eloon ainakin unelmat.

Nykyään jopa vasemmistolaisille riittää Žižekin mukaan globaali, nykyistä hiukan ihmiskasvoisempi kapitalismi. Vähän suvaitsevainen, ekologisesti suuntautunut, köyhiä maita auttava ja nykyistä versiota vähemmän rasistinen kapitalismi.

”Mutta onko se kylliksi?” Žižek kysyy seitsemältäsadalta kuulijaltaan. Ja vastaa tapansa mukaan itse: ”Väitän, ettei se ole.”

Žižekin mukaan autoritaarinen kapitalismi siirtää historian romukoppaan viimeisenkin hyvän syyn puolustaa kapitalistista järjestelmää, eli juuri sen, että kapitalismi on aina ennemmin tai myöhemmin virittänyt vaatimuksen demokratiasta.

Tämä kapitalismin ja demokratian välinen luonnollinen liitto on Žižekin mukaan nyt murtumassa.

”Väitän myös, että ne läntiset liberaalit ovat väärässä, jotka ajattelevat, että antakaamme kiinalaisille vielä toiset kymmenen vuotta aikaa ja vaikka toinen Tiananmenin verilöylykin, ja sitten Kiina demokratisoituu. Valitettavasti.”

Žižekin mielestä ei saa jäädä tyytyväisenä torkkumaan Berliinin murentuneelle muurille. On jaksettava puskea eteenpäin. Hän sparraa meitä kuin Jeesus, meille on varattu tehtävä.

Marxin proletaari saattoi yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta taistellessaan menettää vain kahleensa, mutta me olemme vaarassa menettää kaiken, väittää Žižek.

Joku yleisöstä taatusti haluaisi kysyä: mitä meidän on tehtävä? Leninisti Žižek ei kuitenkaan suostu työnjohtajaksi. Ennen maailman muuttamista on tehtävä vielä kosolti ajatustyötä.

”Emmehän me ole selvillä vielä siitäkään, miten stalinismi-niminen katastrofi oli mahdollinen”, väittää saarnaaja.

Slavoj Žižek, 60 v.

Slovenialainen filosofi ja psykoanalyytikko, kulttuurikriitikko.

Žižekin ideologiakritiikki nojaa Jacques Lacanin psykoanalyysiin, marxilaiseen teoriaan, Hegelin filosofiaan, populaarikulttuuriin ja elokuviin.

Avioitunut kolmesti. Viimeksi itseään puolet nuoremman argentiinalaisen Analia Hounien, lacanilaisen psykoanalyytikon tyttären, kanssa. Pari lienee jo eronnut.

Kirjoittanut yli 30 kirjaa. Suomeksi saatavilla neljä: Tervetuloa reaalisen autiomaahan (Apeiron Kirjat 2004), Ideologian ylevä objekti (Apeiron Kirjat 2005), Pehmeä vallankumous. Psykoanalyysi, taide, politiikka (Gaudeamus 2009), Politiikkaa, idiootti! Vastakkainasetteluja Zizekin kanssa (Into-pamfletti, Like 2009).

Alfred Hichcock -fani.

PPS. - Päättävä(?) poliittinen jälkikirjoitus

Voiko tämä slummien asukkaan näköinen mies olla “the most dangerous political philosopher in the West' (National Review)? - Kyllä, kyllä voi...
*
(Kielimafian lisäyksiä klo: 16.00)
*

Kommentoin seuraavassa edellisen päreeni Miten ideologia toimii? jälkikirjoitusta ja muokkaan siitä erillisen päreen, koska asian painoarvo ei ole vähäinen.

PS.
'Kontraarinen vastakohta tarkoittaa että molemmat vaihtoehdot ("mies on ruma ja kaunis") eivät voi samanaikaisesti olla tosia, vaikka kumpikin voi olla epätosi ("mies ei ole ruma eikä kaunis, vaan esimerkiksi komea"). Kontradiktio tarkoittaa että molemmat eivät voi olla tosia tai epätosia yhtä aikaa ("mies on kaunis eikä mies ole kaunis").

Suomessa oli 1930-luvulla oikeistolaisen sotilasvallankaappaiksen vaara. Oli Mäntsälän kapinaa ja muuta liikehdintää. Vähän aikaisemmin oli ollut vasemmistovallankaappaus.

Yksi yleisimpiä ajatteluvirheitä on ns. mustavalkoharha eli kontraarisen ja kontradiktorisen sekoittaminen. Ikäänkuin olisi vain kaksi vaihtoehtoa. Jollet ole meidän puolellamme olet meitä vastaan!'

PPS.
Toki on niin, että valintatilanteet ovat käytännössä ainakin psykologisella tasolla kontradiktorisia: joko tämä tai tuo - jompikumpi on suljettava pois ikäänkuin vain toinen olisi tosi. - Myöskään Zizek ei voi välttää tällaista asetelmaa, eikä hän sitä haluakaan - päinvastoin. Mutta hän tietää, että luokkien ja arvojen välisiä antagonismeja (luokat eivät ole kuolleet! - ks. esim. Bourdieun kenttä-habitus-distinktio-analyysi) ei ole syytä peitellä, mikäli haluamme tehokkaasti pystyä kontrolloimaan suurliikeyritysten rajatonta valtaa ja riistoa (struktuuriin, ei ainoastaan yksittäisiin oikeuksiin, puuttuen)

Zizek kritisoi nykyään melko poleemisesti mutta perustellen post-poliitikkoja/post-ideologeja, joiden mielestä poliittis-ideologinen vastarinta on aikansa elänyttä ja tehotonta. - Siten jopa 'arkkivasemmistolaiset' Antonio Negri ja Michael Hardt, joiden mielestä pääoma on globalisoitunut imperiumiksi, jota ei pysty enää vastustamaan perinteisen, kansallisen valtiopolitiikan keinoin vaan pikemminkin yksittäisten aktivisti-anarkisti-iskujen (esim. tarkoin organisoidut mielenosoitukset) kautta (zapatistinen paluu Che Guevaran nomadiseen ammattivallankumouksellisuuteen siis), ajatuu Zizekin mielestä yksittäisesti hyvin organisoiduista protesteistaan huolimatta (tai juuri sen takia) yhteiskuntakriittisesti tehottomaan konformismiin.

Kärjistetysti - (Zizek uskaltaa sanoa mielipiteensä perustellun poleemisesti, vaikka on toisaalta melko lähellä Negrin ja Deleuzen tiettyjä ajatuskulkuja) Deleuzen nietzscheläistä nomadismia voisi em. kritiikkiä vasten pitää yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan kuin aggresiivisen mutta hampaattoman rakkikoiran räksytyksenä/rr.

Zizekin mielestä Negrin metaforat ovat 'paskoja' - liian helppoja, eivätkä ne toimi käytännössä kuin lopulta itseään vastaan, koska yksittäinen aktivismi ei pysty välttämään pääoman kanssa liittoutuneen poliittisen vallan repressiotoimia. - On siis tartuttava todelliseen valtaan, jota yhä edelleen pitävät valtioiden poliittiset hallitukset. Tuo valta on viime kädessä otettava vaikka vallankumouksen (kollektiivisen teon/Tapahtuman) kautta, koska/mikäli sitä ei yksittäisten protestien tai edes parlamentaarisen äänestyksen tuloksena saavuteta.

Eräs Zizekin perustava pointti vallan ottamiselle on siinä, että vaikka liberaalidemokratia takaa kansalaisten yksittäiset oikeudet, se samalla estää heidän pääsynsä todellisten päätösten kontrolliin, jotka indoktrinoituvat tai lopulta pakotetaan toteutumaan suurpääoman taloudellisten intressien/arvojen auktoriteetilla.

Negrin ja Hardtin nomadismi on tätä näkökulmaa vasten pelkkää pyristelyä tai jopa 'rauhanneuvottelua' kapitalistin kanssa.

Zizekin ja Negrin välinen ero voidaan nähdä myös leninismin ja trotskilaisuuden välisenä erona. Trotski haaveili utooppisesta universaalista sosialismista jossain tulevaisuudessa, Lenin sen sijaan korosti sosialismia yhdessä maassa - nyt. Kyse on poliittisesta realismista - juuri tietyn hetken/Tapahtuman realismista.

Sosiaalidemokraattien eli Blairin ja Schröderin masinoima giddensiläinen 'kolmaslinjalaisuus' on sen sijaan jo myynyt itsensä kapitalismille, joka puolestaan on ottanut vaalikampanjoissaan käyttöönsä merkittävän osan perinteistä vasemmistolaista vokabulaaria ja tematiikkaa (tietenkin vesitettynä), kun taas demarit ovat tehneet myönnytyksiä pääomalle sosialistisen ideologian sijaan.

Näin ollen Zizekiä jos ketä voi nykyään pitää aidosti radikaalina vasemmistolaisena ('maailman vaarallisin filosofi'), kun taas Negrin sinänsä osuvat ja erinomaiset arvioinnit eivät käytännössä johda kuin enintään yksittäiseen kaaokseen, jonka hallituksen/pääoman tukema armeija väistämättä kukistaa (pääoma hallitsee, kuten kaikki valta, viime kädessä armeijan avulla).

Entä jos valta onkin niillä, jotka eivät tee kapitalistin kanssa kompromisseja perustavissa asioissa? - - Mutta vielä kerran - sitä valtaa ei anneta - se on otettava...
*

http://cruciality.wordpress.com/2009/12/04/slavoj-zizek-on-the-death-of-god-aar-annual-meeting-2009/
http://217.30.184.9/epaijanne/discussion.php?id=1&disc=2&thread=487

Words without thoughts never to heaven go

Kommentti Kemppisen päreeseen Kahta kauheampana.
*
Lisäys (PS.) ja korjaus - viimeksi klo: 09.00.
*
Kemppinen kirjoitti:
'Natsismin uuskantilaisia juuria ei liene tunnustettu. Olisi aika.'
*
Kyllähän nuo uuskantilaiset juuret tiedetään (Marburgin yliopisto sylttytehtaana). Mutta että vielä tunnustamistakin vaaditaan?

Termin 'tunnustettu' käyttö on em. asiayhteydessään minulle sen verran epäselvää, että tulkitsen tunnustamista nyt tahallani niinkuin itse haluan.

Lähtöhta: 'Tunnustaminen on siis puheakti. Tunnustaminen on performatiivista, eli se ikään kuin tuottaa puhumansa asiaintilan.'

Ilmeisesti Kemppinen kuitenkin tarkoittaa tunnustamisella tässä ensisijaisesti - vastoin yleistä intuitiotamme - natsismin uuskantilaisten juurten tieteellisen legitimoinnin vaatimusta.

Tunnustamis-käsitteen etymologia ja käyttö ylipäätään on kuitenkin sekä käsitteellisesti että psykologisesti hankalaa pursuten mixed emotions.
*
Alla määritelty uskonnollis-ideologinen 'tunnustaminen' on vain yksi monista tämän termin käyttötavoista suomen kielessä.

confess c.1378, from O.Fr. confesser, from L. confessus, pp. of confiteri "to acknowledge," from com- "together" + fatus, pp. of fateri "to admit," akin to fari "speak" (see fame). Its original religious sense was of one who avows his religion in spite of persecution but does not suffer martyrdom (cf. Edward the Confessor, canonized 1161).
*
Kysyn seuraavasti:

Kuka on syyllinen puheena olevassa tapauksessa (uuskantilaiset protonatseina)? Kenelle hän tunnustaa? Ja miksi? Pitääkö hänen katua tunnustaessaan?

Sillä jos hän ei kadu, ei tunnustuksesta 'tule moraalista hyötyä' ('helpotusta') kenellekään - ei vaikka miten tieteellisiä ollaan. Itse asiassa sitä vähemmän, mitä 'tieteellisemmiksi' pyritään (ks. kuitenkin PS.)

Tieteessä ei tunnusteta mitään. Niin tehdään vain tietyntyyppisessä puheaktissa, eikä se akti ole redusoitavissa tieteeseen/tieteeksi. Tieteellinen todistaminen ja syyllisyyden tunnustaminen toimivat ontologisesti eri kategorioissa.

Tiede on kuin tunnontuskiin tulleen veljensä murhaajan, kuningas Claudiuksen, moraalis-semanttisesti tyhjää puhetta Jumalalle (minkä Claudius sitaatissa itsekin myöntää):

'My words fly up, my thoughts remain below: Words without thoughts never to heaven go' (Hamlet III,3).

Tunnustamiseen liittyvä 'helpotus' ei tule tieteestä vaan katumuksen ja uskon - 'sisäistetyn' vallan - merkillisestä voimasta. Mutta juuri uskoa ja katumusta Claudiukselta puuttui.
***
Harmi että Foucault meni kuolemaan ennenkuin sai viimeisteltyä seksuaalisuuden historian neljännen osan, jossa hän ilmeisesti olisi syventänyt ja laajentanut käsitystään tunnustamisen diskurssista (tunnustamisen puheaktihan on institutionaalinen käytänne) kristillisessä kulttuurikontekstissaan.
*
PS.
On paradoksaalista tai ikäänkuin dialektinen 'siirtymä' (väittäisi Zizek Hegeliin vedoten), että mitä objektiivisempaa tiede väittää olevansa, sitä vahvemmin se on aina ottanut ja/tai sille on annettu ideologisessa mielessä normatiivinen status (tietenkin talouteen ja politiikkaan liitettynä) - olipa sitten kyseessä katolisen kirkon periaatteisiin sitoutunut 1200-luvun skolastiikka, joka oli aikansa edistyksellisin diskurssi loogisen tieteen alalla tai esimerkiksi (muka) vain empiirisiin faktoihin sitoutunut moderni evoluutiobiologia nykyään (Richard Dawkins nostamassa Darwinia kulttuurimme 'paaviksi').

Tieteen ja vallan - siten myös tieteen ja tunnustamisen suhde on kuitenkin paljon komplisoidumpi kuin pelkkä tiedeyhteisöjen toimintaan liittyvä arvostuskysymys, kuten edellä olen päreessäni yrittänyt vihjata.

Foucault'n etenkin Nietzschen vallantahdon määrittelyistä modifioima idea biovallasta, joihin siis tunnustamisen käytänteet myös kuuluvat, on vuosien mittaan osoittautunut kestäväksi oivallukseksi siitä, mitä voi pitää modernin kulttuurin dominoivimpana epistemenä eli yhteiskuntapoliittisena ja -filosofisena eetoksena, jonka mukaan ihmisten elämän hallinnointia legitimoidaan.

Vain Slavoj Zizek on onnistunut tuomaan jotain kriittisesti uutta Foucault'n rakentaman ajatusmallin rinnalle viime vuosina.
*
Johdantoluento II Tunnustamisen kulttuuri
http://www.etymonline.com/
http://hamletaudubon.blogspot.com/

Diogeneen matka netin ihmeelliseen maailmaan

(Kielimafian yövalvoja ilmaisi tyytyväisyytensä aihevalintaani ja sen näppärään käsittelyyn - myös tiedollisella tasolla. Kiitän itseä..- siis häntä klo: joskus aamuyöllä.)
I
Törmäsin matkallani portinvartijaan.
*
Tämä blogi on vain kutsuttujen lukijoiden käytettävissä http://hotanenkale.blogspot.com/

Näyttää siltä, että sinua ei ole kutsuttu lukemaan tätä blogia. Jos arvelet, että on tapahtunut virhe, ota yhteyttä blogin kirjoittajaan ja pyydä kutsu.

Olet kirjautunut sisään nimellä rauno.rasanen@pp8.inet.fi
*
Vastaan esitettyyn arveluun. Mitään virhettä ei ole tapahtunut. Kaikki on juuri niinkuin sen pitääkin olla. Tosiasia - ja niistähän meidän ei tarvitse vaieta, jos ne ilmaisevat nimenomaan pelkän kuvailevan, siis deskriptiivisen, tosiasian, jolla ei ole mitään preskriptiivistä, käskevää tai normatiivisesti määrittelevää luonnetta - on tässä tapauksessa kuitenkin se - ehkä valitettavasti, ehkä ei, että noin 9 kuukautta sitten minut olisi kutsuttu automaattisesti lukemaan tätä kyseistä blogia.

Näin muuttuu maailma Eskoseni. Näin muuttuvat konstellaatiot ihmissuhteissa. Ja yhä edelleen joillain - viisaina ja tietävinä itseään pitävillä, on otsaa väittää, että tässä maailmassa asiat kiistelevät keskenään - eivät suinkaan ihmiset. Ja että ad hominem-päättely on päättelyistä alkeellisinta, pahamaineisinta ja rasistisinta.

Voi veikkoset - minä olen joko ymmärtänyt kaiken väärin tai sitten minulle on valehdeltu systemaattisesti sekä tieteenfilosofian että logiikan ja retoriikan opinnoissani.

Asia on nimittäin - mitä minun vajavaiseen havaintokykyyni ja ymmärrykseeni on luottaminen - ollut ja on edelleen liian monta kertaa juuri päinvastoin, jotta enää suhtautuisin vakavasti niihin ihmisiin, jotka eivät näe ihmisten välisiä ja keskinäisiä valta- ja arvovaltaristiriitoja niin sanottujen asiakysymysten taustalla - jopa kaikkien ajattelujärjestelmien (kielipelien, diskurssien jne.) perimmäisinä primus motoreina, joiden energeettinen ja intressisidonnainen voima pitää poliittisen ja ylipäätään ihnhimillisen keskustelun pyörät pyörimässä ja konfliktit elävinä.

Mitään virhettä ei siis ole tapahtunut. Mutta kysymys ei ole siitä, että tosiasiat - tässä blogitekstit, niiden taso tai vastaavat, ikäänkuin objektiiviset, tekijät olisivat määrittämässä sitä, onko kutsun suhteen tapahtunut jokin niin sanottu virhe vai ei, koska sitä ei ole lähetetty automaattisesti.

Kyse on puhtaasti arvovaltakiistoista, joiden rinnalla kaikki kirjoittamiseen liittyvät sisällölliset ja tyyllilliset arvot osoittautu(i)vat toissijaisiksi.

Ja siihen on tyytyminen etenkin - mutta vain silloin, kun tajuaa, että kannattaa tyytyä mieluummin huonoon rauhaan kuin inspiroivaan sotaan (pun intended).

II
Odotan mielenkiinnolla, milloin joku sosiologian, sosiaalipsykologian, väestötieteen tai ylipäätään kulttuuriantropologian tutkija tarttuu aiheeseen oikein laajamittaisesti ja ryhtyy tutkimaan, minkälaisia yhteisen intressipiirin jakavia (ja tällä tavoin 'ei-paikallisesti paikallisia') pienyhteisöjä yhä pluralisoituvassa Blogistan-nimisessä fiktiivis-globaalisessa kommunikaatioverkostossa on jo syntynyt ja koko ajan syntyy tulevaisuudessa.

Näyttäisi siltä, että noiden ei-paikallisesti sitoutumattomien intressipiirien tai intressiyhteisöjen määrä lisääntyisi koko ajan valtavasti niiden jäseniä yhdistävien tekijöiden ollessa entistä ohuempia. Tämän voi päätellä tilastollisesti jo siitä, että blogien lisääntyessä yhden blogin lukijakunta tulee yleensä aina olemaan hieman pienempi kuin esimerkiksi vuosi pari sitten perustettujen blogien.

Blogeista - 'blogiperheistä tai -klaaneista' tulee eräänlaisia 'deleuze-maffesolimaisia', nomadimaisia mutta samalla vuorovaikutuksellisia uusyhteisöjä (neotribalism), jotka toimivat toisaalta hyvin itsenäisesti ja avoimesti, toisaalta myös hyvin eristäytyneesti.

Toisaalta on muutamia eli hyvin harvoja yksittäisiä blogeja, joiden lukijamäärä on valtava, joskin tuo lukijahuippu on aina hyvin kapea, jolloin esimerkiksi 100 tilatuimman ja luetuimman blogin jälkeen tapahtuu valtava hajaannus, jonka tunnusmerkkinä on siis etenkin tuo lukijakunnan radikaali pieneneminen, vaikka itse aihepiirit eivät välttämättä muuttuisi suppeammiksi.

Juuri luetuimpien blogien joukosta saattaa löytyä joitain Blogistanin 'tähtiä' kuten vaikka Jukka Kemppinen, mutta missä määrin blogeja luetaan nimenomaan sen kirjoittajan saaman henkilökohtaisen, persoonallisen statuksen perusteella - siis hänen kirjallisen tai käsittelemäänsä teemaan liittyvän kiinnostavuutensa vuoksi?

Hypoteettisena väitteenä esittäisin tiivistetysti, että samalla, kun melkein kaikkia kirjoittajia yhdistävät nykyään tietyt ympäristön muutokseen, teknologiaan sekä tätä kautta yleisesti ottaen poliittiseen päätöksentekoon liittyvät ongelmat, niin samalla ne erilaiset pienyhteisöt, jotka ovat jatkuvasti yhä nopeutuvassa syntymisen tilassa (en kutsu tätä prosessia monien evoluutiobiologien tavoin memeettiseksi, koska pärjään (toistaiseksi) aivan hyvin muillakin käsitteillä ;), kiinnittyvät toisiinsa mitä merkillisimpien kiinnostuksen kohteitten perusteella - olipa siten kyseessä vaikka pitsinnypläys, tiibettiläinen ruokakulttuuri, vanhat moottoripyörät, mausteet, postimerkit, eri aikakausien alusvaatetus, lukemattomat, kummalliset harrastukset jne. jne.).

Virtuaalimaailma tulee olemaan se maailma, jossa ihmiset jo nykyään ensimmäiseksi kohtaavat toisensa, ja jonka perusteella heidän ystävyyssuhteensa ja ystäväpiirinsä tulee muodostumaan ainakin niiltä osin kuin ollaan ja eletään saman kielialueen ja osoittain maantieteellisten mahdollisuuksien rajamaastossa ja sen sisällä.

Tietenkään nämä edellytykset eivät pitemmän päälle rajoita enää juuri ketään (paitsi köyhimpiä kuten aina), mutta käytänkin nyt esimerkkilähtökohtana pientä Suomeamme.

Netti antaa ennenäkemättömät mahdollisuudet luoda kontakteja, ja koska liikkuvuusmahdollisuudet lisääntyvät, myös ainakin tapaamismahdollisuuksien todennäköisyys lisääntyy aivan toisessa mittaluokassa kuin pelkän lankapuhelimen aikoina.

Tietenkin myös sellaisessa yhteiskunnassa, jossa mahdollisuus kontakteihin esimerkiksi skypen ja tulevan 'näköpuhelimen' kautta vähentää pelkän sähköpostin ja kännykän varaan rakentuvien ensitapaamisten 'riskejä' - mikäli käytän oikeaa termiä, tulee olemaan ihmisiä, jotka lopulta asuvat - Diogeneen tavoin - mieluummin siellä omassa tynnyrissään - omassa turvallisessa kaksiossaan.

Tosin heilläkin on kohta kaikilla käytössään läppäri uusimpine tekniikoineen, mutta heidän asennoitumisensa ulkomaailmaan ja etenkin siihen valtavaan ylitarjontaan, jonka netin ihmissuhde- ynnä muut markkinat mahdollistavat, ei - tästä olen melkein varma - juuri paljonkaan muutu siitä, mitä se on ollut jo aikojen alusta eli sanokaamme antiikin kyynikoista lähtien.

Diogeneen tavoin he pysyttelevät tarkkailijoina ja käyttävät nettiä hieman kuin tekisivät retkiä ihmiseläintarhaan, jonka blogit, face-bookit sun muut kommunikaatio- ja kontaktipalstat mahdollistavat.

Siinä missä antiikin kyynikoita tai kristillisiä askeetteja ja pylväspyhimyksiä tultiin kaukaakin katselemaan kuin kummajaisia ikään, siinä nämä nykyajan kyynikot siis katselevat tämän maailman menoa - toisaalta samaan tapaan kun aiemmatkin 'kollegansa'- ironisen ja moralisoivan etäisyyden päästä.

Heille ei todellakaan muodostu ongelmaksi, onko heitä kutsuttu jonnekin partyyn, biletyksiin tai seuroihin vai ei. He kyllä löytävät 'arvoistaan' seuraa aina. Jos ei muualta ja muuten niin vaikkapa kirjoittamalla itselleen. Purkamalla omaa päätään tekstikokeiluihinsa ja ajatellen vähän samaan tapaan kuin heitä sinänsä huomattavan paljon sosiaalisempi pyhä Augustinus, että totuus (Jumala) on meidän sydämessämme - ei ole tarvis matkustaa mihinkään pidemmälle sen/Hänet löytääkseen.

Tuohon voin - näin nettiajan Diogeneksena, jolle hyve löytyy vain ihmisen omasta sisimmästä (ja Toiseen kohdistuvasta fantasiasta) lisätä vain, että tietokone ja nettikin on tuon Augustinuksen ajatuksen mielessä pitäen yhä edelleen pelkkä väline.

Ja vastoin Marshall McLuhania väitän ihan pokkana, että juuri tässä mielessä väline ei ole eikä tule koskaan olemaankaan viesti - ei ainakaan filosofille ja 'kunnon' teologille, joka ei tee Jumalastaan Idolia - siis palvonnan 'välinettä'.

Totuus on tässä ja nyt. Aina.
*
http://www.kookas.fi/articles/read/5839

http://www.bmacewen.com/blog/archives/about_the_site/
https://www.blogger.com/blogin.g?blogspotURL=http%3A%2F%2Fhotanenkale.blogspot.com%2F2008%2F05%2Fuusi-osoite.html

Valta, väkivalta, totuuden mahdollisuus ja itsekritiikki

Blogijournalismini eettinen perusmaksiimi:
I
Ei päivää ilman muiden kritisointia. Ei päivää ilman itsekritiikkiä.
Ia
Sen, joka syyttää muita, on kyettävä paitsi tunnustamaan myös antamaan anteeksi oma 'pahuutensa', jottei paatuisi täysin tunteettomaksi.
*
Julkaisen kyseisen kommentin asiaa pitkään harkittuani myös omassa blogissani 1) sylikoiria?-päreen kirjoittajan nimenomaisesta pyynnöstä ja 2) siksi, että se sivuaa yleisesti eräitä valtaan ja väkivaltaan liittyviä teemoja, joista viime päivinä on niin paljon keskusteltu, ja 3) joiden lietsomiseen olen lievemmässä muodossaan valitettavasti myös itse elämässäni joskus langennut.
[Tämä versio on muutamaa sanaa lukuunottamatta sama kun alkuperäinen kommentti.]
***
Slavoj Zizekin mukaan kapitalismin vastustamisen suurin ongelma piilee nykyään siinä, miten on mahdollista kumota järjestelmä, joka kumoaa itse itseään jatkuvasti.

Kapitalismi ei ole mikään staattinen ideologinen elementti, johon voi kohdistaa ideologia-kriittisen täsmäohjuksen tietäen, että kritiikistä tulee olemaan juuri mitään hyötyä pitemmän päälle.

Tämä järjestelmä on kuin ameeba, joka muuttuu markkinavoimien tavoin - se on ikäänkuin elokuvan Alien hirviömatkustaja, joka asuu meissä itsessämme ja syntyy meistä itsestämme. Miten me siis voisimmekaan koskaan lopullisesti vastustaa sitä?

Humanistin, kirjailijan ja toimittajan tehtävä on toimia ikäänkuin kollektiivisena omanatuntona ja poliittisen kontrollin välineenä.

Edelliseen viitaten voidaan kuitenkin kysyä, missä määrin tämä projekti on enää mahdollinen tilanteessa, joka sisällyttää itseensä oman vastavoimansa ja kritiikkinsä kuitenkaan kumoutumatta lainkaan olennaisilta osiltaan?

Pääoman kasautumisen, arvojen nihiloitumisen ja ihmisen reifikaation eli markkinaistumisen ja väkivaltaistumisen prosessi etenee vääjäämättä teknologisen kehityksen myötä.

Miten siis on mahdollista, että humanisti, kirjailija tai toimittaja (joka on luultavasti kaikkein alttein rahan huoraavalle vaikutukselle) voisi enää ottaa kriittisen etäisyyden järjestelmään, jonka napanuorassa hän roikkuu täysin riippuvaisena sen antamasta tuesta, turvasta ja ravinnosta?

Toki voidaan sanoa, että humanistit ja tiedottajat ovat eräänlaisia kanarialintuja, jotka reagoivat siihen kaasuun, joka uhkaa yhteisössä eläviä työmuurhaisia. Tiedottajat haluavat kertoa totuuden - ja vain totuuden.

Mutta entä jos mitään yhtenäistä diskursiivista totuutta ei voi olla olemassakaan ameebamaisessa järjestelmässä, jonka olemus itsessään on väkivalta, korruptio, prostituutio ja valhe?

Jospa humanisti ja tiedottaja eivät enää kykenekään erottamaan myrkkykaasua ja pilaantunutta ilmaa toisistaan?

Jospa poliittinen ja yhteiskunnallinen totuus onkin vain loputon erehdys ja mystifikaatio, jota on erittäin hankala osoittaa vääräksi?
Näin siis Orwellin uuskieli, Althusserin ideologiset valtiokoneistot ja Gramscin hegemonia olisivat nivoutuneet yhdeksi ja samaksi mediamössöksi, jonka jäljet johtavat markkinavoimien sylttytehtaalle, joka on aina jo siirretty halvemman työvoiman ja kustannusten maahan?

Eikö tiedottajasta tule tällöin satunnainen matkailija, joka myöhästyy väistämättä ‘kohtauksesta ja taistelusta’, koska ameebamainen järjestelmä liikkuu ja muuttuu liian nopeasti?
*
Viittaan ihan piruuttani tässä Foucault’n, Deleuzen, Baudrillardin ja Virilion kaltaisiin postmodernisteihin, jotka osaavat kyllä keksiä mainioita metaforia nykymaailman yhä kiihtyvämmästä simulacra-liikkeestä (sekä simulaation ja stimulaation samaistumisesta) ja siitä, miten valta tulee kaikkialta, mutta jotka ovat näköjään tuohon virtuaaliseen liikkeeseen samaistuessaan menettäneet kyvyn ja mahdollisuuden kriittiseen etäisyyteen, joka vaaditaan, jotta poliittinen kritiikki olisi todellisesti enää mahdollista.

Puhumattakaan siitä, että näiltä postmodernisteilta puuttuu sekä universaali moraalinen deontologia että perustava hyve-eettinen perspektiivi, johon vedota kritiikkinsä legitimoimiseksi. Sen sijaan he ajautuvat etiikkansa oikeuttamiseksi vetoamaan valtaan ja väkivaltaan.

Esimerkiksi Foucault’n poliittinen vastarinta perustuu lopulta spontaanisti oikeutettuun vähemmistöryhmien egoismiin. Eikä se ole yhtään sen vakuuttavampaa rationaalisesti kuin kapitalismin preferenssi-utilitarismiin naamioitunut psykologinen egoismikaan.

Deleuzen nomadi taas vaikuttaa pikemminkin säälittävältä räpeltäjältä kuin Nietzschen sankarillista hyve-etiikkaa noudattavalta dissidentiltä. Baudrillardilla ei ole etiikkaa koskaan ollutkaan ja Viriliolla menee muuten vain lujaa eikä muuta tarvita.

Jopa Sartren itsessään ristiriitainen totuudessa-pysymisen vaatimus situationaalisine moraaleineen vaikuttaisi näiden herrojen eettisen kadoksissa-olon rinnalla arvostettavalta - ellemme siis tietäisi, että Sartre myi omantuntonsa kahdelle paholaiselle, jotka eivät koskaan kohdanneet toisiaan kuin imaginaarisesti.

Ensimmäinen tarkoitti sitä, että olemassaolo on ennen olemusta (negatiivinen vapaus). Toisen mukaan kommunismi (olemus) on kaiken päämäärä (positiivinen vapaus). Jos nämä kaksi ääripäätä jossain sitten kohtasivat, niin sitä ei Sartre pystynyt koskaan pätevästi ja uskottavasti osoittamaan.
.…………
Mutta enhän saisi langeta jälleen pessimismiin! Totta kai Sartre oli edistyksellinen ja kriittinen älymystöintellektuelli, jonka vaikutus on ollut merkittävin ehkä juuri hänen vapauskäsityksensä ja yhteiskuntakriittisyytensä ‘käsittämättömässä’ synteesissä.

Ja totta kai päreesi kuvan murhattu naistoimittaja Anna Politkovskaja ansaitsee kaiken kunnioituksemme ja arvostuksemme totuuden äänitorvena.

Olkoon niin. Lienee parempi kainosti edes hiukkasen uskoa humanistien ja tiedottajien mahdollisuuksiin kuin heittää heitä kylmän kriittisen ja illuusiottoman pesuveden mukana sinne, mihin kaikki katteeton optimismi minun puolestani joutaa (en sano minne).

Ja totta kai minäkin haluan kuulua kriittisten totuuden paljastajien lahjomattomaan joukkoon. Toivon mukaan vain väkinäistä hymyäni ei ryhdytä pitämään irvistyksenä…taas kerran…

Raskolnikovin omatunto

I
Puhua kauniisti. Ystävällisesti. Pitää kättä polvella ja lausua rauhallisella äänellä: kaikki on hyvin. Rauhoitu - ei se ollut totta. Pelkkää sanoilla, ajatuksilla ja tyylillä keikailua. Tahallista provokaatiota. Miehistä uhoa. Ehkä jopa lievästi sadistista. Alistavaa. Kukkoilua. Viettelyä ja vallanhimoa.

II
Mieleni on niin raskas sinun takiasi. Mieleni on niin kevyt sinun takiasi. Ja sitten. Yhtäkkiä varjosi katoaa. Sinä häviät usvaan. Jonnekin. Sanoit minulle joskus: 'minä lähden nyt, mutta sinä voit minut vielä löytää. Minä olen täällä. Itsessäni'. Mikä on sellainen paikka? Missä se sijaitsee? Ihmisen sydän ja sielu.

III
Minä yritin epätoivoisesti seurata sitä laivaa, joka sinut vei. Mutta sumussa ei näe. Oman mielensä kuohuissa ei erota edes itseään. Katosit mereen...

IV
Minä olen suuri narri. Pahempi kuin narri. Peto. Hirviö, joka raatelee lähimmäisiään hymyssä suin - nautiskellen. Analysoi, pilkkoo ja paloittelee heidät, kunnes ahmii suihinsa noin vain. Välipalakseen. Khronos ja Typhoon samassa persoonassa.

Ketä minä nyt raatelen, kun sinä et enää ole olemassa? Vai olitko koskaan? Ja silti onnistuin raatelemaan sinua. Ehkä se oli telepatiaa. Painajainen, joka tuli sinun uniisi. Painajainen, joka halusi tulla rakastetuksi.
Mutta jättiläisen on mahdotonta vakuuttaa ihmisiä lempeydestään. Jättiläinen kun on.

V
Puhua kauniisti. Ystävällisesti. Pitää kättä polvella ja lausua rauhallisella äänellä: kaikki on hyvin. Ja kuitenkin: yhä vain sinä olet lähdössä. Enkä silti vieläkään halua että lähtisit, vaikka olet jo mennyt.

Minun oli pakko irrottaa otteeni, että sinä saisit elää. En voinut enää tappaa sinua sanoillani. En ole murhaaja - vai olinko sittenkin?

VI
Tämän tarkoitus ei ole olla mikään puolustuspuhe tai vetoomus oikeudelle. Ikäänkuin viimeinen mahdollisuus tulla armahdetuksi. Tämä on vain ja yksinomaan surullinen juttu. Raskolnikovin omatunto.

Zizek ja keisarin uusimmat vaatteet ('päivitetty' versio)

Kirjoitettu kommentiksi mattitanelille edellisessä päreessäni Slavoj Zizekistä.
*
mattitaneli kirjoitti

Kiitos paljon Zizek-materiaalistaja luonnehdinnoistasi! Hän on varsin monitahoinenja-tasoinen ajattelija.Vaikea on tietenkin luodamitään "kokonaisnäkemystä"hänen ajattelustaan näinäkkiä ( jos ylipäätään on edesrelevanttia), vaikka olenkin jossainmäärin tutustunut hänenfilosofiaansa eri yhteyksissä.
*
Analyyttisen koulukunnan kautta filosofiaan tutustuneen (kuten suurimmaksi osaksi opintojen osalta minunkin; yksityinen harrastuneisuus on sitten ulottunut myös muualle) lienee aina pirun hankala saada tolkkua psykoanalyysin ja strukturalismin perinteen 'hybrideistä'.

Pitää kuitenkin huomata, että Zizekin eräs peruslähtökohta on perianalyyttinen: Saul Kripken antideskriptivismi (joka ei siis ole perinteistä nominalismia ainakaan Zizekin tulkinnassa) - eikä se suinkaan ole Z:n ainut kytkös analyyttiseen koulukuntaan.
Mainittakoon esim. Searlen Wittgensteinin kielipeleistä ammentanut puheaktiteoria, josta tosin ovat ottaneet mallia niin Derrida kuin Habermaskin ym.

Toisaalta - psykoanalyysilla (kuten Zizekin ajattelullakaan) ei voi olla mitään 'kokonaisnäkemystä' siinä mielessä kuin sinä tarkoittanet.

Eihän psykoanalyysi oikeastaan paranna ketään: - se (ainakin sen pitäisi) muuttaa meitä (aivan kuten ideologiakritiikinkin) ja tekee meidät vapaammiksi tiedostamaan ajatuksellisia luutumiamme (kuten nyt tuo suvaitsevaisuus-harha).

Mutta tällä tavoin myös psykoanalyysi edustaa erästä Valistuksen projektin muunnelmaa.
En kuitenkaan lankea siihen harhaan ja latteuteen, että psykoanalyysi tekee (tai sen edes pitäisi tehdä) meidät onnellisemmiksi!
Todellinen vapaus ja onnellisuus eivät voi kuulua 'samaan näytelmään'. Tietty faustinen ambivalenssi on kaiken todellisen vapauden (kova) hinta.

*
Niinpä. Pitikö sen olla juuri tämä työnarkomaani, paniikkihäiriöstä kärsivä, hysteerinen 'stand-up-koomikko', joka otti tehtäväkseen herättää eräät meistä ;) siitä 'impotentista päiväunesta', johon demokraattinen liberalismi on viime vuosikymmeninä onnistunut meidät tuudittamaan.

Kyllä - juuri hänet me olemme 'ansainneet'.

Me emme vain tiedä etukäteen, mistä nerot tulevat. 'Ilmestyksen' tavoin he vain 'ilmestyvät näyttämölle' - joko eläessään tai kuoltuaan ja 'varastavat' aina pääroolin, koska ovat niin vastustamattomia.

Esimerkkeinä Nietzsche, Wittgenstein, Heidegger, Adorno, Lacan ja Foucault.

Zizekin voinee hyvällä syyllä liittää jatkoksi tähän 'vaativaan' listaan, koska hän jos kuka on ainutlaatuinen ajattelija näinä aikoina - eivät niinkään 'proseduurimallien (sinänsä sitkeät) palapelin rakentajat' Habermas tai jo edesmennyt John Rawls.

Sitäpaitsi Zizek on hauska! Vitsit ovat aivan olennainen osa hänen ajattelunsa esimerkkimateriaalia, joilla kuvataan sekä 'hegeliläisen psykoanalyysin' paradoksaalista lähestymistapaa/metodia että torjuttujen traumojen = legitimoitujen totuuksien/asiaintilojen perimmäistä 'nurinniskaisuutta', joka ei pääse tiedostumaan kuin esimerkiksi vitseissä.

Zizekille totuus ei kuitenkaan ole mikään saavutettu tai saavutettavissa oleva tila - perinteinen Utopia - vaan jatkuva antagonismien kenttä, jossa on 'taisteltava' säilyttääkseen vapautensa, ihmisarvonsa ja kykynsä luovuuteen - esimerkiksi: Kirkon on muututtava armeijaksi.

Veltto ja kaunaisuutensa mystifioiva monikulturalistinen suvaitsevaisuusoppi ei näin ollen voi olla muuta kuin traumaattista toiston pakkoa, koska sen edustaja ei ota riskiä ymmärtääkseen itseään, toista (sekä toisen Toista eli kumotun identifikaatiokohteen/auktoriteetin sijaistavaa Toista) ja vaikuttimiaan vaan rakentaa yhteiskunnan, jossa Asiat ja Konfliktit on erotettu omaksi julkiseksi sfäärikseen ja jossa yksilöllisyydestä on tullut pelkkää aivotonta kuluttamista ja hedonismia.

Tällaisessa yhteiskunnassa tosi-tv ja lakimiehet - ja addiktit! - hoitavat aktuaalisen elämän puolestamme.

Massat etsivät johtajiensa/'managereittensa'/konsulttiensa (jotka itsekin elävät onnellisuuden sekä jatkuvan kasvun harhaa) indoktrinoimina tyydytystä viime kädessä keinotekoisista 'huumeista', jotka eivät aiheuta riippuvuutta - mutta eivät myöskään tuota nautintoa (esim. laksatiivia sisältävä suklaa, kofeiiniton kahvi; alkoholiton alkoholi jne.).

Modernia länsimaista sivilisaatiota pidetäänkin korostetusti nautinnon ja kulutuksen sallivana - jopa sitä kannustavana - mutta:

Koska (Zizekin mukaan) yhteiskuntiemme todellisista kuluttajista - addikteista (jotka ovat jääneet nautinnon 'koukkuun') - on tehty 'kauhukuvia' (huumeitten käytön kriminalisointi, tupakointikiellot, ylipainomoralisointi jne.), meidän tulee ehdottomasti välttää näiden ihmisten kohtaloa, ja niinpä nykyihminen ajautuu - paradoksaalista kyllä kaiken kulutusriehan keskellä - ahdistumaan nimenomaan siitä, ettei saa nauttia tarpeeksi - tai ei ollenkaan!

Vaikka yhteiskuntamme siis ovat muka tulleet äärimmäisen salliviksi, niiden haluekonomia näyttää toimivan yhä freudilaisen mallin mukaan, jossa syyllisyys nousi nimenomaan juuri nautinnon kieltämisestä.

Tämä on mainio esimerkki siitä, miten Zizekin psykoanalyyttinen paradoksilogiikka toimii.

*
Vielä kerran: Zizekille on tilaus. Hän tuli näyttämään 'taivaan merkit' postmodernismille, analyyttis-naturalistiselle filosofialle ja ei-objektivistiselle, arvoihin (ideologiaan) perustumattomalle eli proseduurikeskeiselle yhteiskuntafilosofialle, joka suurta vaivaa nähden yrittää kätkeä piilevän ideologisen utooppisuutensa.

Mutta Zizek on kuin pikku lapsi, joka 'nerokasta naiviuttaan' osaa ja uskaltaa osoittaa sormella huutaen: Katsokaa - keisarilla on uudet vaatteet!

Keisari nimittäin on näennäisestä transparenttisuudestaan=läpinäkyvyydestään huolimatta yhä 'Keisari'.
'Demokraattisesti' legitimoitu, näkymättömäksi ja tiedostamattomaksi riisuttu/mystifioitu Valta piiloutuu viimein jopa omaan alastomuuteensa - mutta ideologiakriitikon ja psykonalyytikon perspektiivistä Zizek näkee tämän modernistisen silmänkääntötempun läpi.

Liberaali demokratia sisältää eräänlaisen tietoisuudesta torjutun trauman. Minun katsannossani tuon trauman nimi on torjuttu Valta. Se tulee kaikkialta ja kaikkialle joko vulgaareissa tai sublimoiduimmissa muodoissaan.

Valta yritetään 'liennyttää ja valjastaa', mutta koska vallan ydin - (imaginaarinen) subjekti - konstituoituu perustavan ambivalenssin eli splitin prosessissa, valta ei koskaan 'kesyynny' vaan naamioituu mitä merkillisimpiin muotoihin - lopulta - kuten sanoin - omaan läpinäkyvyyteensä.

*
Näin ollen ideologiakritiikin ja psykoanalyysin tehtävä ilmenee loputtomana. Ei ole mitään saavutettavaa lopputilaa, on 'vain' ambivalenssien (splittausten) ja antagonismien vaikuttamia, enemmän tai vähemmän tiedostamattomia konflikteja, joiden todellinen luonne naamioituu (psykoanalyyttisesti ajatellen) sitä tehokkaammin mitä itsestään selvempinä niiden luonnetta pidetään.

Itse asiassa tätä loputtomuutta voinee myös pitää sellaisena (ehkä ainoana) 'kokonaisnäkemyksenä', joka Zizekin poliittisen ja kulttuurisen psykoanalyysin prosessista voidaan täydellä varmuudella ;) esittää.