Arvokkaita tosiasioita ja kulttuurimediapaskaa

‘Raivotautinen islam tulee taas. Lyökäämme siltä lopullisesti pää poikki älyllämme, teknologiallamme ja uskonnollamme’ [Reinhold Reiniläinen vuonna 2013].

 

1

Ironmistress kirjoitti edellisen päreeni kommentissa: ‘Tosiasioista ei edelleenkään voi muodostaa arvolauseita, tämä kaikille rasisteille tiedoksi.’

 

Ai että tämänkö takia emme voi olla rasisteja? Sen vuoksi että jokin looginen sääntö aina säännöllisin ajoin muisteltuna ja mantran tavoin hoettuna jotenkin itsessään lähes automaattisesti estää sen? Ja jos ei estä, niin silloin ihminen on todella ja oikeasti rasisti?

 

Höpöhöpö. Me teemme tosiasioista yleistyksiä arvojen suuntaan ja arvoiksi koko ajan lähes kaikessa puheessamme ja jopa tieteellisissä väittämissämme. Myös älykkyysosamäärästä. Mielestämme korkea älykkyysosamäärä tekee ihmisestä paitsi toiminnallisesti taitavamman ja kyvykkäämmän [empiirinen tosiasia] myös eettisessä arvoasteikossa paremman [normatiivinen arvo]. Juuri sinä itse, Ironmistress, käytät ÄO:ta tässä merkityksessä ja todistelet tällä tavoin [contra Humen laki] vertailemalla keskenään yhteiskuntia, joiden väestöllä on muka faktisesti erilainen ÄO ja myös erilainen uskonto. 

 

Tämän kaltainen vertailu on sitä samaa 1800-luvun imperialistis-kolonialistista sosiaali-darwinismia, jossa älykkyysosamäärältään korkea ja ‘oikeaa’ uskontoa edustava valkoinen ‘mies/nainen’ haluaa ottaa vallan älykkyydeltään tyhmemmistä roduista, joilla on uskonto, joka estää laajan tieteellis-yhteiskunnallisen kehityksen näissä maissa. Niinpä minun katsannossani myös kaikki lähetystyö sisältää edelleen kolonialistisen rasismin intention, sanoipa vaikka itse arkkipiispa tai Paavi mitä tahansa. Kukapa nyt omaa firmaansa haukkuisi ja likaisi. Ei ole olemassa pyyteetöntä avustustoimintaa, kuten ei ole ilmaisia lounaitakaan. 

 

Niinpä se, että tiedostaa kyseenalaistettavissa olevan Humen lain [sillä etenkin ihmistieteissä tosiasioiden ja arvojen erottelu on ellei kehämäistä niin ainakin erittäin vaikeaa/vrt. ongelmat ilmiöiden välisten korrelaatioiden arvioinnissa sekä syyn ja seurauksen erottamisessa toisistaan], ei ‘puhdista’ ketään rasismiin päin kallellaan olevasta mentaliteetista. 

 

Ei riitä, että hokee Ironmistressin lailla ‘tosiasioista ei voi edelleenkään muodostaa arvolauseita’, mikäli sanojan koko intellektuaalinen mentaliteetti itsessään toimii kuitenkin jatkuvasti sellaisen asenteen ja ideologian motivoimana, joka nimenomaan sekoittaa empiirisen tosiasian ja normatiivisen arvon keskenään [sanojan sitä itse tajuamatta]. 

 

Ironmistressin [oletetusti tiedostamaton] intentio puheessaan on seuraavanlainen. ‘Tosiasioista ei voi muodostaa arvolauseita, mutta koska olen tosiasiallisesti parempi, olen myös normatiivisesti parempi eli oikeutettu ohjaamaan ja hallitsemaan näitä tyhmempiä primitiivisen uskonnon edustajia, jotka elävät vailla hyvinvointia, demokratiaa ja naisten vapautta.’ 

 

Tämä ei vielä ole rasismia, mutta tästä kaikki rasismi kuitenkin alkaa: ylemmyydentunteesta, joka perustuu vakuuttuneisuuteen omasta korkeammasta älykkyydestä, korkeammasta sivistystasosta ja oikeasta uskonnosta. Huomataan, että juuri tieteellisesti ja juridisesti kaikkein sivistynein ja poliittisesti kaikkein demokraattis-liberaalein ihminen saattaakin olla samalla Jean-Babtiste Clamencen [Camus: Putoaminen] tavoin oikeamielisyydessään kaikkein omahyväisin ja itsetyytyväisin olento, joka kaiken lisäksi vaatii ihmisten käyttäytyvän kuten hän haluaa, uskovan samoihin uskomuksiin, kuin mihin hän uskoo ja kouluttautuvan kirjaimellisesti saman didaktisen kaanonin mukaan kuin hän itsekin.

 

Kuvattua asennetta ja vaatimuksia ei yleensä kutsuta rasismiksi, vaikka ne tiukasti tulkiten täyttävät rasismin perimmäisen tunnusmerkin: toisten ihmisten yksipuolisen [ei vaihtoehtoa käännytettävän/integroitavan/assimiloitavan omalle/aiemmalle identiteetille] käännyttämisen valtakulttuurin arvojen ja normien mukaisen elämän ja tradition piiriin siinä määrin, että aiempi oma symbolinen identiteetti kuihtuu ja häviää.

 

Tällaista on hienostunein ja oikeutetuin rasismi tänäkin päivänä. Perussuomalaiset konservatiivit ovat sen vannoutuneimpia kannattajia Suomessa [mieluiten Persut eivät tietenkään päästäisi Suomeen ainuttakaan islam-mutakuonoa]. Ironmistress yksittäisenä bloggarina, tosiasioista-ei-voi- johtaa-arvoja-mantrastaan huolimatta tai juuri sen takia [kuten edellä on osoitettu], edustaa perussuomalaistyyppistä mentaliteettia, jota hän ryydittää ‘uskonnollisella teknokolonialismillaan’ ja tulee siten luokitelluksi protorasistiksi par exellence.

 

Nyt voidaan tietysti kysyä, eivätkö edellisen todistelun perusteella lopulta kaikki ihmiset ja kansat ole jollain tavoin rasistisia tai sitten kukaan tai ketkään eivät ole? 

 

En ole tässä halunnut enkä voinut osoittaa, että jotkut ovat tai eivät ole rasismiin päin kallellaan [lopulta kaikki ovat – jokainen ‘vuorollaan’]. Olen vain halunnut tarkentaa sitä, miten helposti me menemme niin sanottujen tosiasioitten taakse piiloon oikeuttaaksemme omat valtapyrkimyksemme, joiden motiivina mitä ilmeisimmin on tulkita esittämämme tosiasiat myös normatiivisesti, arvoina, mikä [muka] oikeuttaa meidän väliintulomme ja kolonialistiset käännyttämiskäytäntömme ilman, että näkisimme tuossa ‘silmänkääntötempussa’ mitään loogista tai psykologista ongelmaa.

 

Ongelma on tosiasioiden ja arvojen käytön kehämäisyys. Toisin sanoen tulkitsemme omat traditionaaliset arvomme välittömästi tosiasioiksi, jotka ovat pysyviä, oikeita ja ikuisia, vaikka kyseessä ovat tietyn kulttuurialueen sisällä syntyneet uskomukset ja tavat. Relativismia tai ei [itse en ole relativisti ‘perusmoraalin’ suhteen], mutta tämä ongelma pitää ensin tiedostaa kunnolla eikä vain aatehistoriallisella ylioptimismilla doupattuna kehiteltävä kulttuuri-sosiologisen kuvittelun ja jälkiviisauden varassa jotain sarjakuvamaista ihannemaailmaa, josta kaikki ‘huono ja paha’ aines on teknologian ja luterilaisuuden avulla saatu eliminoitua, jotta voitaisiin ‘aloittaa kulttuurillisen paradigman muutos.’

 

Kun oikein tarkkaan kuuntelen, niin viimeiseen lauseeseen kaiku vastaa ensimmäisen kerran jostain 1960-70-luvulta [näenkö samalla punaisen lipun?], sitten toistamiseen erittäin voimakkaasti ja selvästi jostain 1930-luvulta asti [näenkö nyt hakaristin?]: ‘pitää aloittaa kulttuurillisen paradigman muutos’, ‘pitää aloittaa kulttuurisen paradigman muutos’, ‘pitää al - -‘ [sitten ei kuulu muuta kuin kohinaa, rätinää ja pauketta, sillä aina ennen kuin jotain muutosta ollaan aloittamassa, jotain vanhaa täytyy ensin lopettaa tai ainakin sensuroida].

 

2

Olen osittain samaa mieltä, kuin mitä kuulemani kaiku viestii, mutta kun avaan TV 2:n tai jonkun mainoskanavan [yök!], uskoni korkeatasoisen kulttuurisen muutoksen mahdollisuuteen katoaa lähes tykkänään. Tästä halveksunnan, säälin ja resignaation tunteitten aiheuttamasta pahoinvoinnista saan kiittää liberalismia, demokratiaa, modernisaatiota, globalisaatiota, vapaata kaupankäyntiä, kulttuurien sekoittumista, taiteen tason madaltumista typeräksi viihteeksi ja sekoiluksi, maahanmuuttoa kulttuureihin, joihin muuttaja ei kykene integroitumaan, Schengen-sopimusta, lisääntyvää lentokoneilla matkustelua ympäri maailmaa, ylipäätään monikulttuurisen diversiteetin jatkuvaa lisääntymistä eli traditioon perustuvan yhtenäiskulttuurin yhtaikaista pirstaloitumista ja finansiaalista kaavamaistumista yhdenmukaistavaksi mainosroskakulttuuriksi, jonka perusostohoukuttimina toimivat tietenkin porno ja väkivalta ja jonka ainoa tehtävä on myydä yhä enemmän, jotta jatkuva kasvu eli kestävä kehitys tuottaisivat enemmän voittoa kapitalistille ja pitäisivät julkisen sektorin palvelut nimellisesti mahdollisina, mikäli kapitalisti suostuu maksamaan edes muutaman promillen veroistaan valtiolle ennen kuin siirtää voittonsa veroparatiiseihin.

 

En siis ole mikään kulttuuriliberaali, vaikka poliittisen ontologian lähtökohtani ja perustani onkin liberalistinen: kaikki ihmiset ovat samanarvoisia – ilman mitään rajoituksia. Mutta tämän tunnustuksen jälkeen joudunkin sitten vaikeuksiin, koska inhoan syvästi kapitalistista liberalismia, joka oikeutetaan valtiosääntöjuristien [juristien yleensä] juonimilla demokraattisen representaation/edustuksen positivistis-institutionaalisilla tulkinnoilla [kansalla on äänioikeuden lisäksi erittäin vähän vaikutusmahdollisuuksia parlamentin toimintaan] ja jossa kaupankäynnin häikäilemätön vapaus ja rajaton yksityinen omistusoikeus hyväksytään ihmisten ja kansojen kommunikatiivisen toiminnan perustaksi [esimerkkinä järjestelmän korruptiosta ja suoranaisesta rikollisuudesta on esim. verosuunnitteluksi nimitetty laillistetun veronkierron mahdollisuus ja veroilla keinottelu; lisää esimerkkejä löytyy kymmenittäin]. 

 

Elintasomme ja vaurautemme on varmaankin merkittävästi johdettavissa vapaan kaupan tuottamasta työstä ja veroista, mutta samalla vapaa kauppa monipuolistaessaan tuotevalikoimiamme yksipuolistaa arvomaailmaamme, sillä kapitalismi on darwinistinen prosessi, jossa yksittäinen megayritys evoluution lainalaisuutta noudattaen pyrkii ikään kuin yhtenä populaationa lisääntymään määrättömästi ja siten valtaamaan markkinat kokonaan. Lopputulos on markkinoitten romahtaminen. Mutta mitä tapahtuu oligarkisessa kapitalismissa, jossa vain 2-3 yritystä kilpailevat keskenään? Siellä kulttuuri muuttuu pelkäksi taloudeksi ja kansalaissubjektit pelkiksi taloussubjekteiksi. Tuloksena on rahan ja täysin turhamaisen status-kilpailun mädättämä kilpailusivilisaatio eli pelien ja trivian Idiot-Landia. Uskonnot kuolevat tai muuttuvat nekin pelkiksi viihde- eli/ja kauppakeskuksiksi.

 

Kuka haluaa tällaista kulttuuria? Kuka sitä arvostaa? Monikulttuuriset, kestävän kapitalistisen kehityksen [oxymoron] liberaalitko? - - Minusta ette saa kannattajaa. Taidan äänestää Perussuomalaisia, vaikka yhä edelleen ja loppuun asti olen siis sitä mieltä, että kaikki ihmiset ovat mihinkään ominaisuuksiin katsomatta samanarvoisia. Toiset ovat toki vittumaisempia ja halveksittavampia kuin toiset, eri syistä vain. Täytyy siis yrittää kestää tuo Persujen patologinen mamu-resistenssi. - - Hehheh. Ei taida onnistua. En malta olla vittuilematta sangen pahasti eräille Persujen kaikkein hölmöimmille tai ‘hienostuneimmille’ kansanedustajille. Saattaisivat Juho Eerolan ja Jussi Halla-ahon kaltaiset ‘herkkähipiäiset ja siistit pojat’ vetää herneen nenään - - - . Ei – en aio heittää lokaa niskaanne neidit. - - Ainakaan tänään - - -.

 

3

Nonniin. Nyt keitän kahvit ja leikkaan kohtuullisen palan täytepitkosta, vaikkei se sokeriarvoille hyvää teekään. Mutta eihän tätä kroppaa voi pelastaa enää muu kuin ylösnousemus. Se olkoon tavoitteeni.

*

http://pameladeanne.blogspot.fi/2010/12/islam-is-about-conqueringnot-peace.html

Älykäs kulttuuriutopia ja muuta nykymenoa

 BUDDHAS LOGIC

 

Ironmistress kirjoitti päreessään Älyttömästi älykkyydestä osa III:

‘Silti kuitenkin ruukinmatruuna on varovaisen toiveikas ja toivonkipinänä on uskonto. Eli mikäli tällainen yhteiskunta omaksuu protestanttisuuden tai sen kanssa arvomaailmaltaan konvergoivan uskonnon, sen mahdollisuudet ovat paljon paremmat kuin animismin tai islamin piirissä. Tämä siksi, että protestanttisuus yksinkertaisesti luo paremman yhteiskunnan kuin animismi tai islam. Kuten Jaska totesi, ei tarvitse olla kristitty ymmärtääkseen kristinuskon yhteiskunnallisen hyödyllisyyden. Flynn-efekti alkaa vaikuttamaan heti elintason noustessa. Singapore on erinomainen esimerkki, miten lähelle päiväntasaajaa voidaan rakentaa vauras ja älykäs yhteiskunta. Ensimmäisenä pitää hävittää malaria ja sen jälkeen muut taudit. Tämä mahdollistaa jo heti ÄO:n nousun monella pisteellä. Sen jälkeen pitää aloittaa kulttuurillisen paradigman muutos.’

 

1

Tämä mahdollistaa jo heti ÄO:n nousun monella pisteellä. Sen jälkeen pitää aloittaa kulttuurillisen paradigman muutos.’

*

Kun buddhalaiseksi julistautunut seemiläisrouva sitoutuu näin vahvasti maailmaan kulttuurisesti ja maailmankatsomuksellisesti strukturoitua/ehdollistettua älykkyysosamääräjakaumaa evolutiivis-antropologisena kriteerinään pitäen, ikäänkuin hän [ja hänen 'ÄO-toverinsa'] olisi ÄO-leikkureineen matkalla johonkin kaukaiseen ja ihanaan mutta silti maanpäälliseen kulttuuri-hegemonia-nirvanaan [?!], joutuu tiukasti loogiseen päättelyyn ja sen rajoihin sitoutunut kulttuurinihilisti väistämättä hengähtäen ihmettelemään pelkästä ällistyksestä eli muutenkin kuin fysiologisen toipilaisuutensa vuoksi. 

 

Ovatko nykybuddhalaiset ryhtyneet rakentamaan 1000-vuotista juutalaisvaltakuntaa, jonne pääsevät ainoastaan älykkyysosamäärätestien läpäisseet ihmisolennot? Jessus mikä ajattelun sekasotku! Mikä feminiinisen empirismin keinotekoinen ja sekava Metro-Tekno-Utopia! Tämä Ironmistress on yhtä aikaa buddhalainen eksistenssi-nihilisti, juutalainen idolatri-synergisti ja tekno-optimistinen, täydellistä konetta [cyborgia, jumalaa, yhteiskuntaa,universumia] rakentava muurahais-Gmeemi [geenin ja meemin hybridi]. 

 

Mikään science-fiction ei liene vielä yltänyt näin korkealle tasolle inhimillisen ajattelun ja evoluution selittämisessä ÄO-rasismin avulla ja kuitenkin samalla sen sitomisessa kulttuurisesti toisensa loogisesti poissulkeviin maailmankatsomuksiin ikään kuin tällaisessa teoreettisessa konseptiossa ei olisi mitään ongelmaa – olkoonkin, että karma-lotto ‘pelastusautomaattina’ sisältää ainakin 'teknisesti' kristillisen monergismin perimmäisen ristiriidan eli yrityksen henkilökohtaiseen pelastukseen [pääsyn irti jälleensyntymien ketjusta nirvanaan] puhtaasti epäitsekkäin motiivein. Synergismissä tällaista motiiviongelmaa ei ole, mikä tekee siitä ainakin äärimmillään [jo ennen sen muuttumista pelagiolaisuudeksi] hyvin ‘epäillyttävän’ pelastusopin [pelagiolainen ei tarvitse Jumalaa vaan pelastaa itse itsensä, karma-lottoaja ei tarvitse kuin hyvää tuuria].

 

Mutta jos kyseinen kulttuurikasvuajattelu lopulta on kuin onkin evoluution kannalta [jolloin meidän pitäisi pystyä ajattelemaan evoluutiota sen ulkopuolelta käsin ja siihen me loogis-empiirisesti kyllä pystymme, koska kyseessä on mitattava muutos] pätevää [ihmisevoluutio siis etenee tietyn ÄO-perimän ekspansiona], meille jää kuitenkin ongelma siitä, miksi lähes puolet ihmiskunnasta [alkuperäisuskonnot, islam, ekologiseen kriisiin vakavasti suhtautuvat erotuksena ‘kestävän kehityksen’ itsepetokseen] vastustaa tai vieroksuu sitä ja miksi se näyttää aiheuttaneen ja aiheuttavan ekosfäärille enemmän huonoja kuin pitkällä tähtäimellä hyviä seurauksia. 

 

Ironmistressin kaukoputki osoittaa kuitenkin vain lähes ‘myyttiseen tulevaisuuteen’ - ei tuon tulevaisuuden yllättävään läheisyyteen ja uhkaavuuteen esim. syväekologisen kritiikin valossa ja perusteella. Hänelle maanpäällinen paratiisi ja buddhalainen nirvana luultavasti ovat merkillisellä ja käsittämättömällä tavalla sama asia, mikä merkitsee, että juutalaisen messias-ajattelun perimmältään rasistinen kilpailueetos yhden ja ainoan Jumalan sponrosoimana projektina yritetään virheelliseen psykologis-antropologiseen ja ideahistorialliseen tulkintaan nojautuen yhdistää buddhalais-eksistentiaaliseen tahtovan tietoisuuden maailmasta luopumisen nihilismiin. 

 

Voiko enää pahemmin sotkea kysymystä siitä, mikä on itäiselle ja läntiselle maailmalle ominainen tapa ajatella sitä, mikä/mitä on inhimillisen eli tahtovan subjektin raison d'être eli tietoisuuden olemassaolon perimmäinen tarkoitus ja ‘funktio’ maailmankaikkeudessa?

 

Juutalaisuus kuten monoteistiset uskonnot ylipäätään edustavat aivan toisenlaista maailmankatsomusta suhteessa tietoisuuteen ja subjektiin kuin buddhalaisuus. Kärjistetyimmillään tämä antagonismi näkyy mm. barbaaristen ääri-islamilaisten väkivaltaisessa suhtautumisessa buddhalaisuuteen. Tosin nämä ääri-islamistit eivät taida tulla toimeen kenenkään kanssa. Kauhea on sellaisten ihmisten Jumala.

 

2

Mikseivät naiset koskaan ajattele asioita täydelliseen loppuunsa asti? Miksi aina pitää hörhöillä epävarman jonkun perään varman ei-minkään sijasta? Länsimainen kulttuuri on muuttumassa juorujen, ekshibitionismin ja feminiinisen hössötyksen kulttuuriksi. Tätä hössötystä kutsutaan useimmiten eufemistisesti myös empatiaksi, vaikka heti perään pitäisi lisätä, että kyse on itse asiassa [yleensä] naisellisen vallankäytön muodosta [maternal care]. Ei tarvitse kuin avata TV 2, niin tajuaa nopeasti, missä mennään. Tosi-tv on jokapäiväisyyden eli arjen – siis kaiken sen, mikä ennen oli nimenomaan naisten maailmaa – vallankumousta mediassa.

 

Naiset ovat voimakastahtoisempia kuin miehet tai ainakin sitkeämpiä, mutta he eivät pysty päättämään asioista ikään kuin kerrasta poikki. ‘Päätöksiä’ on kuitenkin tehtävä [onko tämäkin sukupuoliseen fysiologiaan liittyvä ominaisuus?]. Ilman päätöksiä saamme tulokseksi Yes-Landian, jossa kukaan ei ole mitään mieltä mistään. Kaikki kiittelevät toisiaan silloinkin, kun tekisi mieli vetää turpaan [tyypillinen naisten välisen kommunikaation muoto]. Meidän moderni, demokraattinen ja liberaali kulttuurimme on naisten [ja ‘trivia-kemppisten’] kulttuuria. Kohta ei hölötyksen seasta erotu kuin pahimpien ääriainesten möykkä. Kommunistit ja fasistit siellä p[s]uukottelevat toisiaan. Poliittisen keskustan lampaat katsovat televisiota ja kauhistelevat. Heitä on enemmistö, joten demokratia ja turvallisuuskaan ei silti ole vakavasti uhattuna. 

 

Mediakone on alkanut toimia itsestään käyttämällä ihmisten tosielämää viihteen energiana. Hölötys ja möykkä on järkevää keskustelua. Itsensä paljastaminen ja itsensä häpäiseminen luovuutta. Pään seinään lyöminen sankaruutta. Vautsi vautsi! Puutooous. Täydellinen Idiotia. Pok pok! - - [ja nyt seuraa 7½ minuutin mainoskatko].

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/02/alyttomasti-alykkyydesta-osa-iii.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Jewish_Buddhist [tämä on synkretististä hömppää, jossa hämärtyvät kummankin uskonnon perimmäiset erityispiirteet, niiden intuitiot, intentiot ja itseymmärrys].

http://zioncrimefactory.com/2013/01/11/the-jewish-supremacist-brain/

http://www.9fun.in/2012/10/buddha-on-birthday.html

Capitalism is a form of religion

Slavoj Žižek: Don't Act. Just Think.

. 

Transcript 

. 

Slavoj Zizek:  

Capitalism is . . . and this, almost I’m tempted to say is what is great about it, although I’m very critical of it . . . Capitalism is more an ethical/religious category for me.  It’s not true when people attack capitalists as egotists.  “They don't care.”  No!  An ideal capitalist is someone who is ready, again, to stake his life, to risk everything just so that production grows, profit grows, capital circulates.  His personal or her happiness is totally subordinated to this.  This is what I think Walter Benjamin, the great Frankfurt School companion, thinker, had in mind when he said capitalism is a form of religion.  You cannot explain, account for, a figure of a passionate capitalist, obsessed with expanded circulation, with rise of his company, in terms of personal happiness.

I am, of course, fundamentally anti-capitalist.  But let’s not have any illusions here.  No.  What shocks me is that most of the critics of today’s capitalism feel even embarrassed, that's my experience, when you confront them with a simple question, “Okay, we heard your story . . . protest horrible, big banks depriving us of billions, hundreds, thousands of billions of common people's money. . . . Okay, but what do you really want?  What should replace the system?”  And then you get one big confusion. You get either a general moralistic answer, like “People shouldn't serve money.  Money should serve people.”  Well, frankly, Hitler would have agreed with it, especially because he would say, “When people serve money, money’s controlled by Jews,” and so on, no?  So either this or some kind of a vague connection, social democracy, or a simple moralistic critique, and so on and so on.  So, you know, it’s easy to be just formally anti-capitalist, but what does it really mean?  It’s totally open.

This is why, as I always repeat, with all my sympathy for Occupy Wall Street movement, it’s result was . . . I call it a Bartleby lesson.  Bartleby, of course, Herman Melville’s Bartleby, you know, who always answered his favorite “I would prefer not to” . . . The message of Occupy Wall Street is, I would prefer not to play the existing game.  There is something fundamentally wrong with the system and the existing forms of institutionalized democracy are not strong enough to deal with problems.  Beyond this, they don't have an answer and neither do I.  For me, Occupy Wall Street is just a signal.  It’s like clearing the table.  Time to start thinking.

The other thing, you know, it’s a little bit boring to listen to this mantra of “Capitalism is in its last stage.”  When this mantra started, if you read early critics of capitalism, I’m not kidding, a couple of decades before French Revolution, in late eighteenth century.  No, the miracle of capitalism is that it’s rotting in decay, but the more it’s rotting, the more it thrives.  So, let’s confront that serious problem here. 

Also, let’s not remember--and I’m saying this as some kind of a communist--that the twentieth century alternatives to capitalism and market miserably failed. . . . Like, okay, in Soviet Union they did try to get rid of the predominance of money market economy.  The price they paid was a return to violent direct master and servant, direct domination, like you no longer will even formally flee.  You had to obey orders, a new authoritarian society. . . . And this is a serious problem: how to abolish market without regressing again into relations of servitude and domination.

My advice would be--because I don't have simple answers--two things: (a) precisely to start thinking.  Don't get caught into this pseudo-activist pressure.  Do something. Let’s do it, and so on.  So, no, the time is to think.  I even provoked some of the leftist friends when I told them that if the famous Marxist formula was, “Philosophers have only interpreted the world; the time is to change it” . . . thesis 11 . . . , that maybe today we should say, “In the twentieth century, we maybe tried to change the world too quickly.  The time is to interpret it again, to start thinking.” 

Second thing, I’m not saying people are suffering, enduring horrible things, that we should just sit and think, but we should be very careful what we do.  Here, let me give you a surprising example.  I think that, okay, it’s so fashionable today to be disappointed at President Obama, of course, but sometimes I’m a little bit shocked by this disappointment because what did the people expect, that he will introduce socialism in United States or what?  But for example, the ongoing universal health care debate is an important one.  This is a great thing.  Why?  Because, on the one hand, this debate which taxes the very roots of ordinary American ideology, you know, freedom of choice, states wants to take freedom from us and so on.  I think this freedom of choice that Republicans attacking Obama are using, its pure ideology.  But at the same time, universal health care is not some crazy, radically leftist notion.  It’s something that exists all around and functions basically relatively well--Canada, most of Western European countries. 

So the beauty is to select a topic which touches the fundamentals of our ideology, but at the same time, we cannot be accused of promoting an impossible agenda--like abolish all private property or what.  No, it’s something that can be done and is done relatively successfully and so on.  So that would be my idea, to carefully select issues like this where we do stir up public debate but we cannot be accused of being utopians in the bad sense of the term.
*

http://bigthink.com/ideas/45126

http://www.youtube.com/watch?v=IgR6uaVqWsQ

Creedence Clearwater Revival - Live at Royal Albert Hall 1970 [HD]

Tämä upload on äänen laadultaan selvästi parempi kuin aiemmassa päreessäni esittelemä versio CCR:n Royal Albert Hall konsertista 4/1970. Myös kuvan laatu on parempi ja Fortunate Son eteneekin melkein ilman kuvakatkoja. Hipohopit ja uudet hevit ovat CCR:n ja John Fogertyn koruttoman mutta intohimoisen aitouden ja rehellisyyden rinnalla kuin jotain - no - jääköön sanomatta ja suotakoon vilpitön kunnioitus ja ihailu esim. Metallicalle. Tyylitajua on monenlaista, mutta sitä, mihin nuorena ensimmäisen kerran rakastuu, varsinkin jos kyseessä on 'se oikea' [;\ ja John Fogerty oli], ei voi koskaan unohtaa. Sellaista on kaiken rakastumisen biologinen 'estetiikka' ja tämä 'leimautuminen' pätee tietenkin myös musiikkiin ja taiteeseen ylipäätään, mitä taiteella sitten milloinkin tarkoitetaan. Olennaista ei kuitenkaan ole, mitä rakastaa, vaan että rakastaa sitä. Tällainen näkemys on yhtä aikaa sekä relativistinen [lajityypit eivät ole sisällöllisesti parempia tai huonompia] että fenomenologis-hermeneuttisesti universaali [vrt. Kant, Husserl ja Gadamer] antaen esteettisen elämyksen syntymiselle selityksen, joka yhdistää kognitiivisesti ja kokemuksellisesti [mutta ei sisällöllisesti] kaikkia ihmisiä. Tällainen näkemys taiteesta ei ole sama kuin konservatiiveilla, jotka haluavat taiteen imitoivan ja heijastelevan ikuisia [ja muka objektiivisia] arvoja ikuisessa ja muuttumattomassa nationalistis-autoritaarisen 'yhtenäiskansan' aidatussa ja vartioidussa luonnonpuistossa nimeltä Nostalgia. Mutta ei se myöskään usko [enää] uusien genrejen loputtomaan uudistuskykyyn ja innovatiivisuuteen - ei varsinkaan teollisen mediakapitalismin mainoshelvetissä. Niinpä tällainen käsitys taiteesta tyytyy lopulta varsin vähään ja rakastaa juuri sitä, mitä kohtaan se vielä kokee rakkautta. Tällainen rakkaus ja siitä kumpuava esteettinen elämys on perimmältään yksilön oman historiansa kuluessa saavuttamaa, ja silti tuo kokemisen tapa ['modus operandi'] on kaikille ihmisille yhteinen. Hyvä taide on sitä, mitä yksilö yli kaiken rakastaa ja lienee lähinnä naurettavaa kiistellä siitä, kenen rakkaus on sitä oikeaa ja parasta. Silti arvostamani taidekriitikko Otso Kantokorven pisteet laskivat kuin Nokian p-kurssi, kun kuulin hänen suuresti nauttivan virolaisesta punkista [Villu Tamme] sekä Andy Warholista. Kantokorven eesteettis-elämykselliset syyt nautintoonsa olivat kuitenkin samantyyppiset kuin minulla. Tamme sentään menettelee, jos on suvaitsevainen [hehheh], mutta miksi helvetissä Andy Warhol - tuo mediakapitalismin ja postmodernin sekopäisyyden epäautenttisin ilmiö? Ellei aikamme sitten todella ole typerä, sekopäinen ja epäautenttinen ja Warhol sen autenttisin tulkki? En vain ymmärrä, miten sellaisesta ajasta ja sellaisesta taiteesta voi nauttia olematta jotenkin perverssi sadomasokisti tai ylikarnevalistisen bluffin kaupittelija. Taide teknisen uusinnettavuutensa aikana on [päinvastoin kuin Kantokorpi ajattelee contra Walter Benjamin] heikentynyt esteettisen sisältönsä sekä ilmaisuvoimansa syvyyden suhteen [tyhjiä, meluisia spektaakkeleita, solipsistista 'apinataidetta' tai provokatiivisia perversioita kyllä löytyy] ja muuttunut pelkäksi kertakäyttötuotteeksi kilpailemaan muiden shoppailukohteiden kanssa. Joten eiväthän ne konservatiivit tai ainakaan eräät heistä nyt ihan väärässä ole - - ?
*
The complete show from 1970
*
0:00 Born On The Bayou
5:15 Green River
8:18 Tombstone Shadow
12:06 Travellin' Band
15:06 Fortunate Son
17:27 Commotion
20:30 The Midnight Special
24:06 Bad Moon Rising
26:24 Proud Mary
30:27 The Night Time Is The Right Time [Roosevelt Sykes Cover]
34:08 Good Golly Miss Molly [Little Richard Cover]
39:17 Keep On Chooglin'
* 
[Kappaleaika-ajoitus toimii youtubessa, mutta ei ilmeisesti tässä]
* 

http://www.youtube.com/watch?v=3I0NjeZyhUU

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/07/ccr-at-royal-albert-hall-april-1970.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Otso_Kantokorpi

 http://yle.fi/radio1/kulttuuri/kultakuume/kolumnit/katselen_tyytyvaisena_radiota_-_otso_kantokorpi_37417.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Modus_operandi

Informaatioteknologian heinäsirkkaparvet

Facebookin ‘kaverit’ ja Twitterin ‘twiitit’ ovat lähteneet oikein porukalla liikkeelle.

 

1

On ihmisiä, jotka keskittyvät mahdollisimman täysillä elämiseen ja elämästä nauttimiseen ja ihmisiä, jotka sisimmässään valmistautuvat koko ajan vain ja ainoastaan edessä olevan kuoleman väistämättömyyteen. 
.
Ensin mainittuja pidän hyvän- tai pahanlaatuisina idiootteina riippuen siitä, mihin he elämällään pyrkivät. Elämä on nimittäin tarpeeton kärsimys, joka ei muuksi muutu kilpailemalla menestyksestä ja/tai omaisuudesta kuin peluri – pikemminkin päinvastoin. Sitäpaitsi omaisuus on suurimmaksi osaksi paitsi kahle myös rikos ja menestys [nautinto ylipäätään] pelkkä narsistinen ja maailmallinen harha. Epikurolaisuus on paradoksaalisesti hengetön aate. Kun keskityt vain elämisen nautintoon, sinusta tulee hengetön idiootti – eläin - biokone.

.

Kuoleman odottelijat sen sijaan kuuluvat joko Molieren komediaan, Kafkan romaaniin tai muuten vain mielisairaalaan. Usein he edustavat kuitenkin stoalaisen järjen tekopyhää tyyneyttä, joka säikähtää ensimmäistä salamaniskua. Meillä on syytä ja lupa nauraa näiden ylirationalistien argumentatiiviselle mentaliteetille. Kun jokin psykologis-eettinen heikkous tai pahe todistetaan mahdolliseksi hallita teoreettisella asenteella, on heti syytä intuitiivisesti epäillä moista dogmia, sillä dogmi se perimmältään on kuten velvollisuusetiikan imperatiiviset maksiimit. Paheiden ja heikkouksien hallinta on praktisen järjen tasolla usein hyvin vaikeaa affektien jatkuvasta vastavoimasta nyt puhumattakaan.

.

Traagisia nämä kummatkaan tyypit – omahyväinen menestyjä/nautiskelija sekä taikauskonsa logiikan argumentatiiviselle kielelle ‘kääntänyt’ askeettinen moralisti - eivät kuitenkaan ole, sillä traagisuus kuoli ja haudattiin valistuksen ja modernismin myötä viimeistään II maailmansodan keskitysleireillä. Kun jopa etnisestä murhaamisesta tuli valistuneessa maailmassa teollisuutta ja spektaakkelia, ei traagisella tunteella ja ajattelulla ollut enää ‘esteettistä lokeroa’ missä oleilla. Se kuoli melkein sukupuuttoon.

.

Itse asiassa traagisuus on muuttunut informaatio-teknologisessa ja liberaali-demokraattisessa kapitalismissa koomisen lajiksi. Connecting people-asenteelle mikään ei voi olla niin vierasta kuin traagisuus. Traagisen ajattelun viimeisin [viimeinen?] perillinen eli eksistentialismi näyttäytyy nykyään pelkästään pateettis-retorisena poseerauksena, joka huvittaa meitä [poikkeuksena Camus’n absurdi päättely]. Sitä paitsi omatunto on julistettu evoluutiobiologiassa kestämättömäksi ‘ominaisuudeksi’ [Darwin, Hardin], joka toimii peliteoreettisesti vangin dilemman logiikalla [lopputulos on pelaajien kannalta aina huono ja omantunnon noudattaminen huonontaa sitä vain entisestään].

-

2

Traagisuudesta jäi jäljelle tai pikemminkin kehkeytyi viimeistään internetin myötä outo tragikoomisuus, joka tunkee nykyään tajuntaamme kaikkialta. 

.

Jokainen varmaan tietää ja tuntee tilanteen, kun se pervo-tyrkky Facebookista alkaa lupaa kysymättä lähennellä meitä ja käskee vielä kaiken lisäksi olemaan ensimmäinen, joka kertoo kaverillekin tästä ‘meidän välillämme’ tapahtuneesta täysin ainutlaatuisesta kohtaamisesta, joka on mullistanut henkilökohtaisen elämämme lopullisesti. Pyhä liitto [jonka Mooses Zuckerberg solmi Raha-Jumalan kanssa] Facebookin ja yksittäisen facebookkaajan välillä vaatii kuitenkin henkilötietojen luovuttamista mainos-markkinavoimille [Raha-Jumalalle], jotka alkavat kartoittaa makutottumuksiamme ja sen jälkeen pommittaa meitä markkina-infolla kuin stalinistit pakkokatsomus-iskulauseillaan 1970-luvulla [kapitalisti on lobbaajana kuitenkin huomattavasti fiksumpi ja ovelampi kuin stalinisti]. 

.

Pitäisikö tätä itkeä vai nauraa? En tiedä. Minua se ainakin raivostuttaa. Eikö nyt missään saa enää olla rauhassa!? Juuri mainokset [asian ja viihteen manipulatiivisesti sekoittava media ylipäätään] nykyajan heinäsirkkaparvina ilmentää kapitalistis-teknologisen moderniteetin syvää kulttuurista ambivalenssia, jossa esim. hyvä ei ole hyvää ellei se ole tehokasta, hyödyllistä ja voittoa tuottavaa. Tämän logiikan mukaan hyvää ei itse asiassa ole olemassakaan. On aina vain ‘parempaa ja edullisempaa.’ Tämä logiikka tekee myös taiteesta pelkän välineen johonkin hyödylliseen ja tehokkaampaan, mikä merkitsee autonomisen ja autenttisen taiteen muuttumista urheiluksi [jossa keho on dopattu väline] ja/tai ideologiseksi fetissiksi [joka myy estetiikalla poliittisia ennakkoluuloja].

.

Informaatio- ja mainosheinäsirkkaparvien tragedia on [yllättävää tai ei] kuitenkin syvempää kuin pelkän roskapostitulvan saaste – se on pahempaa kuin saatoimme kuvitellakaan. IT ja sosiaalinen media paljastaa reaaliaikaisella kommunikaatio-pluralismillaan entistä selvemmin kaksi ikivanhaa totuutta, jotka se luulee lopullisesti voittaneensa. 

.

Ensinnäkin ihminen kohtaa nyt yksinäisyytensä maailmankaikkeudessa suoremmin ja avoimemmin kuin koskaan, sillä ylikierroksilla käyvän nettikommunikointimme substanssina on lopulta toisto ja/eli semanttinen tyhjyys, mikä herättää aavistuksenomaista kauhua [dread is a fear of nothing/Heidegger], joka pitää torjua entistä massiivisemmalla media-informaatiolla ja uusilla imaginaaris-uusmytologisilla scifi-kertomuksilla. Psykoanalyysissa tätä kai kutsuttaisiin hysteeris-pakkoneuroottiseksi oireeksi ahdistusta vastaan.

.

Toisekseen ihminen on yhä yksinäisempi myös maailmassa, toisten kanssa, sillä aito ja kestävä kommunikaatio ja sosiaalinen sidos rakentuu aina vain ja enintään muutamien toisensa hyvin tuntevien ihmisten välille, kun taas satojen ja tuhansien ihmisten välinen ‘kaveruus’ on eräänlaista porukka-autismia eli nopeasti tyhjenevää massahenkeä. 

 .

Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten. Näennäisen avoin ja näennäisen sisältörikas, inflatorisen vilkas kommunikaatio kumisee hetkellisesti hurmioitunutta intoaan, josta kuitenkin hyvin nopeasti pihisee ilmat pihalle kuin vappupallosta, joka puhkeaa liiallisesta paineesta. Kommunikaatiosisältöjen arvo osoittautuu keinotekoisesti manipuloiduksi kuin ylikuumentunut finanssitalous. Seurauksena on kommentointi-pulputuksen deflaatio: small talk, juoruilu ja panettelu, joka ilmenee turhana puhumisen pulputuksena sen itsensä takia ja tyylittömänä loanheittona, jossa ei ole ymmärretty, että ad hominem-argumenttia pitää käyttää kyseenalaistamaan kritisoidun henkilön valitseman argumentaation intuitiivinen pätevyys [erotuksena sen muodolliseen luotettavuuteen] ja kontekstuaalinen relevanssi eikä pelkästään pahantahtoisena provokaationa.

 .

3

Sosiaalinen media, kuten Facebook ja Twitter, tekevät ihmisestä yksinäisen. Sosiaaliseen mediaan uppoutuva ihminen vieraantuu todellisista kasvokkain tapahtuvista sosiaalisista suhteista ja hän eristyy. Vai käykö pikemminkin niin, että yksin jää se, joka ei internetin erilaisia sosiaalisen median palveluita käytä? 

.

Joudumme kysymään, mitä yksinäisyydellä tässä lopulta tarkoitetaan. Itse väitän, että teknologiaan koukuttuneella ei välttämättä ole edes mahdollisuutta tajuta perimmäistä yksinäisyyttään, koska hän on on niin totaalisesti uppoutunut leikkimään pad ja pod-leluillaan kommunikaatioksi nimitettyä kulutuspeliä. Facebook- ja Twitter-keskustelu on siis kaupallisia intressejä palveleva tosi-media, johon ihmiset pakotetaan informaatio-teknologialla. IT ei lopultakaan vapauta vaan kahlitsee ihmisen tiettyyn viestintäjärjestelmään, jonka verkostossa kukaan ei ole enää pelkkä potentiaalinen vaan alusta lähtien myös aktuaalinen kuluttaja. Kun Facebook kutsuu sinua ‘kaveriksi’, hän tarkoittaa nimenomaan shoppailu-kaveria.

.

Se, joka ei addiktiivisesti osallistu tällaiseen kommentti-pelimaailmaan, jää tietenkin yksinäisemmäksi, mitä ‘kavereitten’ lukumäärään tulee, kuin ne, jotka ahdistuneella innolla etsivät elämäänsä sisältöä ja itselleen symbolista identiteettiä sosiaalisesta mediasta. Samanaikaisesti hänellä on kuitenkin ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä ikään kuin ulkoapäin paremmin ja pitemmälle pakkoteknologisen ajan koordinaattien läpi, vaikka hän siis ajautuisikin niin sanotun urbaani-kelpoisuuden marginaaliin. So what? Itsenäinen on se, joka määrää viime kädessä autonomisesti omasta ajattelustaan jopa yksinäisyyden hinnalla.

.

4

Informaatio-teknologinen kommunikaatio yleensä ja etenkin facebook on paradoksaalisesti kuin futuristis-surrealistinen visio, joka kyseenalaistaa jatkuvasti käyttäjänsä esiin houkutellun autenttisuuden ja autonomian omalla pakottavuudellaan. Vapauttaessaan i-teknologia samalla kolonisoi toimintamahdollisuuksiamme ja ajattelutapojamme, mikä ilmenee konkreettisimmillaan facebookin sietämättömän lapsellisena ja kapitalismille suoraan alisteisena ‘parituskampanjana’ - - [Mark Zuckerberg ja Pekka Himanen haluavat tehdä maailmasta globaalin höpötys- ja bailu-bordellin. Tukea tavoitteilleen he ovat saaneet liberaalilta oikeistolta ja joiltain idealistisessa unessa eläviltä ihmisyys- ja kosmisuus-hörhöiltä]. 

.

Twiitti ja Naamakirja ovat paras ja raivostuttavin esimerkki i-teknologian avulla ihmisten välille masinoidusta näennäis-attraktiosta, joka kätkee nettivapauteensa totalisoivan, yhdenmukaistavan ja viime kädessä kaupallisia tarkoituksia palvelevan järjestelmän, jonka ytimessä vaikuttaa kapitalismin rakenteellinen ja eettinen noidankehä: pääoman ja vallan kasautuminen plutokraateille. Toisin sanoen syvä yhteiskunnallinen eriarvoisuus.

.

5

Seuratkaapa huviksenne arabimaitten tilanteen kehitystä. Siellä on kolme vaihtoehtoa. Ensimmäinen on arvoliberaali-demokraattinen tekno-kapitalismi, joka talous- ja yhteiskuntarakenteisiin juurruttuaan hajottaa islamin äärikonservatiivisen aineksen ja lopulta koko lakiuskonnon, kuten se on tuhonnut jo oman [kristin]uskontonsa uskottavuuden kalvinismissa. Toinen vaihtoehto on liberaali mutta ‘hyveellinen’ [haha] sosialismi. Kolmas on islam. 

.

Esimerkiksi Facebook perimmältään kaupallisena mega-tiedonvälitys-järjestelmänä lobbaa kuitenkin tahtomattaan kapitalismia ja kammoksuu sosialismia kuin ruttoa. Niinpä tulemme näkemään, miten kapitalismi ja islam tekevät keskenään vastentahtoisen liiton, kun taas arabimaiden edistykselliset vasemmistovoimat jäävät jälleen oppositioon. Kapitalismi sopeutuu mihin vain ja sopeuttaa itseensä mitä vain. Facebook ei ole poikkeus säännöstä.

.

6

Voisin toki ajatella tästä IT-asiasta hiukan myönteisemminkin. Esimerkiksi Ulysses-kääntäjämme ja 1970-luvun SKDL-ideologi Leevi Lehdon viime vuosien osallistuva aktiivisuus mm. Facebook-näyttämöllä on ehkä lupa tulkita positiivisesti juuri dadaistisena kannanottona sekä taiteeseen, teknologiaan että yhteiskuntaan yleensä. Muussa tapauksessa minun on hyvin vaikea ymmärtää, mikä on Leevin urbaania narsismia jäljittelevän nyky-semiosiksen perimmäinen raison d'être. Mutta mikäli kyseessä on dadaistinen projekti, sen mieli ja mielekkyys ei välttämättä ole jotain hen–kilökohtaista [vai pitäisikö sanoa hän- ?] vaan pikemminkin yhtä epä- tai ylipersoonallista peliä kuin mikä tahansa välineeksi ymmärretty teknologia. Kieli mukaan lukien. Sikäli kuin kieli on pelkästään funktionaalista. Vai väittääkö joku, että juuri dada on intuitiivista kieltä? Ei mikään huono väite sekään. Varsinkin jos ymmärtää, mitä intuitiivinen tarkoittaa. Mikä on tietysti mahdotonta.

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Leevi_Lehto

http://en.wikipedia.org/wiki/Semiosis

http://yle.fi/uutiset/uusi_tutkimus_osoittaa_raamatun_vitsaukset_todellisiksi/5538004

Kommentti

Päre on kirjoitettu kommentiksi Erastotenes Aleksandrialaiselle päreessäni Päivän kommentti: ‘Tietty psykologinen kehitystaso’.

1

Erastotenes Aleksandrialainen kirjoitti:

Sen sijaan Piaget’n malliin sisältyy kaikesta tieteellisyydestään huolimatta tai pikemminkin juuri sen takia jo lähtökohdissaan vahva ihmiskäsityksellinen [ontologinen, aksiologinen] näkökulma, jonka mukaan kehitystaso-hierarkia on luonnollisuudessaan toivottava.

Tämä ajatus on selkeä argumentaatiovirhe. Siitä, mikä on luonnollista, ei voi tehdä johtopäätöksiä eettisesti toivottavasta tilanteesta. Toisaalta eettisesti toivottavasta tilanteesta ei voi tehdä johtopäätöstä luonnosta. Nyt yrität mielestäni esittää, että bourdieuläinen yhteiskunta-analyysi johtaa parempaan yhteiskuntaan kuin tiettyjen psykologisten mallien vulgäärinen soveltaminen. Tästä vedät johtopäätöksen, että nämä psykologiset mallit ovat virheellisiä.

*

Väitteesi on perusteltu, mutta intentioni ei ollut tuo. Piaget’n ja Bourdieun teorioiden välille jää nimittäin katkos, jota tässä yritän pohtia omasta näkökulmastani. Kyse ei ole välttämättä edes Piaget’sta ja Bourdieusta vaan koko tieteellisen asenteen perimmäisestä luonteesta ja ongelmallisuudesta.

Siteeraan ensin itseäni: ‘[..] psykologialla, joka niin salakavalan huomaamattomasti on kautta historiansa antanut [pseudo]luonnontieteellisen auktoriteetin ties millaisille ihmisluonnon hierarkisoinneille, jotka pitäisi kuitenkin ymmärtää nimenomaan ‘stipulatiivisen’ ihmistieteen eikä matemaattis-fysikaalisen luonnontieteen puitteissa’. 

Tähän ei tietenkään [välttämättä] liity psykologi-tutkijan tietoista arvovalintaa vaan kyse on psykologia-tieteen metodologisen ontologian kehämäisyydestä. Metodeiltaan psykologia pyrkii olemaan on naturalistinen [neuro]tiede, mutta ontologialtaan se on sidoksissa tuloksiin, jotka väistämättä tulkitaan yhteiskuntapoliittisesti. 

Ihmistyyppejä vahvasti arvottavaa persoonallisuuspsykologiaa ja psykoanalyysia on aiemmin pidetty tieteellisesti pätevinä oppeina. Sitä ne eivät ole eikä niille pidä sellaista auktoriteettia antaakaan. Tästä huolimatta ne kertovat ihmisestä ihmisenä enemmän kuin pelkkä putkiaivoinen [kone]behaviorismi tai neurotieteisiin vähitellen sulautuvat neuro- ja kognitiivinen psykologia.

Kuitenkin juuri psykologian muuttumisessa luonnontieteeksi piilee paradoksaalisesti suurin vaara, koska psykologia edelleenkin toimii tulostensa suhteen tieteellisenä auktoriteettina, johon media, poliittiset toimijat ja siten ‘tavallisetkin’ kansalaiset vetoavat. 

Kun typologisoinneista ja hierarkisoinneista tehdään matemaattisia kaavoja sekä malleja [joilla on luonnontieteellistä legitimiteettiä], niin sen ihmiskäsityksen lähtökohta ja perusta, joka väistämättä noista kaavoista, numeroista ja malleista ‘ekstrapoloituu’ [darwinismi, ihminen biologisena koneena], muuttuu entistä näkymättömämmäksi samalla, kun se jyrää läpi koko yhteiskunnan ja ehkä koko maailman.

Näin on käynyt ennenkin ja näin tulee käymään myös tulevaisuudessa. Sitoutuessaan tieteelliseen metodiin ja lopulta luonnontieteeseen psykologiassa käytetyt typologisoinnit ja hierarkisoinnit saavat tutkimusten ja ideoiden kehittyessä ilmiasun, jota kulloinkin pidetään tieteellisenä totuutena, mutta joka siis väistämättä heijastelee jotain piilevää ihmiskäsitystä, jolla sitten oikeutetaan yhteiskuntapoliittisia toimia.

Kyseessä on paitsi itsestäänselvyys myös kehä, joka ei oikeastaan edes ole argumentaation ulottuvilla, koska se on kehä ja trivialiteetti, mutta silti sen voi oivaltaa, kun asiaa ajattelee. Tai niin ainakin minä ajattelen.

Ilman retorista liioittelua en tietenkään voi sanoa, ettei tästä asiantilasta muka ole monta askelta poliittisen rasismiin. Niinpä sanonkin vielä vahvemmin: tämä prosessi itsessään on rasismin primus motor. Se ei siis ainoastaan tuota rasismia vaan se aina jo on sitä, koska tieteellinen reduktio vääjäämättä toteuttaa ja institutionaalisella asiantuntija-auktoriteetillaan [muodollisen demokratian puitteissa] legitimoi sen, mitä Darwin ei suoraan sanonut: plutokraattis-meritokraattisen-hierarkian eli omaisuuteen ja koulutukseen perustuvan kastijaon. Tiede on Nietzschen vallantahdon korkein ilmentymä.

Tiede pyrkii 'luonnonvalinnan’ periaatteella [sopeutuvalla tavalla vahvin jatkaa sukuaan] luomaan demokratialla ‘kuorrutetun’ teknokraattisen version Platonin valtiosta [vrt. Leo Strauss ja muut uuskonservatiivit], jota pidän tässä sille antamassani kontekstissa sosiaalidarwinistisena ihannevaltiona par excellence A-luokan alfa-uros-hallitsijoineen [rahavalta], B-luokan vartijoineen [rahavallan palkkaama armeija, poliisi] ja C–luokan-kauppiaineen, yrittäjineen, prekariaatteineen ja rupusakkeineen [‘tarpeettomat’ ihmiset, joista on vain kuluja].

2

Kirjoitin: ‘Bourdieun ihanneyhteiskunta ei perustu ‘tietyn psykologisen kehitystason’[..] saavuttaneitten valtaan [meritokratia] vaan tietyn distinktiivisen habituksen sisäistäneitten [ehkä väärään] arvioon siitä, mikä on myös heikoimmat mukaan lukien kaikkein oikeudenmukaisinta politiikkaa vallitsevassa kapitalismissa.’ 

Korostan lainauksen kohtaa - ‘ehkä väärään arvioon’. Bourdieu ei nimittäin ollut ideologinen marxisti vaan hiukan epämääräisesti sanottuna yleisvasemmistolainen. Olennaista kuitenkin on se, ettei hän ollut sitoutunut luonnontieteelliseen ihmiskäsitykseen tai maailmankatsomukseen. Niinpä Bourdieun metodologis-ontologiset sitoumukset eivät myöskään olleet sidoksissa luonnontieteeseen samassa mielessä kuin ne olivat Piaget’llä. 

Tätä väitettä tukee se tosiasia, että Bourdieu opiskeli alunperin filosofiaa, teki lopputyönsä Leibnizista ja kävi sitten Nietzschen kanssa oman Jaakobin paininsa, jossa hän joutui vertaamaan keskenään ja testaamaan omaa marxilaisuuttaan sekä Nietzschen vallantahto-ajattelua ja sosiaalidarwinismia. Nämä vaikutteet näkyvät Bourdieun tavassa tehdä sosiologiaa, vaikkeivät ne välttämättä heti avautuisikaan.

Bourdieu ei esitä mitään yleistä universaalia kehitysteoriaa kuten Piaget teki - ja kuten teki myös empiiris-historiallinen deterministi Marx [dialektinen materialismi sen sijaan on lähinnä Engelsin yritys ratkaista historiallisen determinismin teoreettinen umpikuja]. Bourdieu sen sijaan hahmottaa ‘monadisen’ [yhteiskunta yksittäisten ja erillisten ryhmä/luokka-positioiden välisen erottautumisen dynamiikkana] konflikti-mallin, jonka avulla voimme ymmärtää yhteiskunnallisen status-kilpailun eli habitusten [sosiaalisten identiteettien] välisen distinktio-prosessin [‘vallantahdon’, tunnustuksen saamiseen pyrkimisen] yhteiskunnallisia lähtökohtia, syitä ja motiiveja. 

Kuten kirjoitin Bourdieulla universaalia on itse kilpailu habitus-distinktioiden ja –hierarkioiden konstellaatiosta, joka itsessään on pelkkä teoriaa varten tarvittava strukturaalinen kuvaus yhteiskunnallisesta tilanteesta, joka kulloinkin habitusten välillä vallitsee eikä jokin havaittavissa ja todistettavissa oleva empiiris-tieteellinen tosiasia puhumattakaan siitä, että kehitys kulkisi enemmän tai vähemmän vääjäämättä kohti jotain tietynkaltaista konstellaatiota. 

Piaget kehityspsykologia sen sijaan pyrkii olemaan universaali tosiasiakuvaus ihmisen psykologisen ‘luonnon’ kehkeytymisestä. Argumenttivirhe tai ei – olen edelleen sitä mieltä, että Piaget’n universaalin empiirisen konstruktivismin [ihmisen luonnetyypityksen ja psykologisten tasojen hierarkisoinnin] on empiirisessä universalismissaan väistämättä oltava myös normatiivisesti tosi ja toivottava – aina ja kaikkialla. Muussa tapauksessa se on pelkkä deskriptiivinen ja formaalinen kuvaus samaan tapaan kuin biologiassa kuvataan solun kehitystä. Mutta varsinkin psykologia [ollakseen psykologiaa ihmisestä] ei voi olla olematta myös normatiivista eli johonkin tietoiseen tai tiedostamattomaan ihmiskäsitykseen ja joihinkin eettisiin arvoihin kytkeytyvää.

3

Ihmiskäsityksestä ja arvoista on tullut tieteessä miltei kirosana, mutta se, mikä tässä tapauksessa heitetään ulko-ovesta tieteen nimissä pihalle, tulee aivan varmasti keittiön ikkunasta sisälle – nyt vain tieteeksi naamioituneena ja tieteen asiantuntija-auktoriteetilla legitimoituna. 

Tämä on ehkä merkittävin syy, miksi jatkuvasti morkkaan etenkin luonnontieteilijöitä. Eivät ne tiedä, mitä ne lopulta tekevät. Niille on pääasia, että kaikki täsmää matemaattisesti, vaikka koko ihmisen maailma menisi päin persettä. Mutta ihminen [tietoisuus] ei ole pelkkä matemaattisesti koodattu kone vaan kone, joka tietää, olevansa kone. Niinpä koko [luonnon]tieteen projekti, joka tähtää täydellisen koneen rakentamiseen on ytimeltään metafyysis-uskonnollinen [maagis-gnostilainen] ja tästä seuraten myös ihmisen kannalta perimmältään itsetuhoinen, sillä täydellisen koneen eli informaatio-ohjelman koodit ja koordinaatit ovat yhtä ja samaa koko maailmankaikkeuden kanssa. 

Helpompiakin tapoja tehdä itsemurha kyllä löytyy - - .

4

Psykologia-tiedettä pohtimalla voidaan ehkä parhaiten avata harvoin kysyttyä kysymystä siitä, mikä on tieteellisen tutkimuksen perimmäinen raison d'être eli olemassaolon tarkoitus. Mikä lopulta ajaa meitä tutkimaan maailmaa ja itseämme tieteellisesti? Onko se [kuten Nietzsche kirjoitti] edelleenkin tuo Platonin jumalainen totuus, joka kätkee itseensä perimmäisen motiivin eli [foucault’laisittain] tiedontahdon, joka on itse asiassa vallantahdon ilmentymää?

Jos näin on, niin tiedettä voi ilman muuta pitää kaikkein tehokkaimpana sopeutumisyrityksenä maailmaan, joka juuri tieteen kehityksen takia muuttuu [länsimaistuneelle] ihmiselle päivä päivältä mukavammaksi paikaksi elää. Mutta hinta [tai pikemminkin vuokra], jota tästä mukavuudesta joudutaan maksamaan sekä jo nykyhetkessä että varsinkin tulevaisuudessa ei ole välttämättä maksettavissa pelkästään painamalla lisää rahaa [tieteeseen perustuvaa teknologiaa], sillä maailman, jossa tiede/raha on yhä käypää valuuttaa, täytyy itsessään olla likvidi eli riittävän arvokas ja uusiutumiskykyinen, jotta sitä voidaan loputtomasti kuluttaa tiedekapitalismin kulutusinnovaatioilla. Muussa tapauksessa juuri tiede osoittautuu Jumalan/jumalan ohella kaikkein suurimmaksi valheeksemme - jopa paljon pahemmaksi valheeksi kuin yksikään jumala.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/07/paivan-kommentti-tietty-psykologinen.html

Ernesti-setä ja Amerikan kissanainen

Janey Robbins – A Catwoman

 *
[Kielimafia editoi tekstiä tarpeen mukaan - 15.7].
*

Päreen Ernesti Heminevan muistiinpanoista siteerannut ja hänen jättämistään videopätkistä koonnut ja kommentoinut Rauno Räsänen.

I

1

Lähes kolmekymmentä vuotta sitten matkustin pohjoisemman Amerikan laajalla mantereella enkä tietenkään välttynyt yllättäviltä tilanteilta. Olinhan vierasmaalainen [kaiken lisäksi suomalainen] enkä tuntenut paikallisia tapoja, joskin noita erilaisia paikkoja/tapoja Amerikasta tietysti löytyy tuhansittain. Kaikkein yllättävin tapaus ja henkilö [sillä henkilöön liittyy tapaus], jonka matkallani kohtasin ja koin oli kuitenkin aivan tietynlaatuinen ja liioittelematta sanottuna unohtumaton. 

Kyseessä oli minua jonkun verran nuorempi nainen, johon tutustuin Los Angelesissa eräillä lahjakkaitten mutta varattomien kirjailija-toimittajien viihdyttämiseksi järjestetyillä cocktail-kutsuilla. Kutsuilmoituksen lähettäjälle vain oli sattunut jokin erehdys, jos se nyt ylipäätään oli erehdys. Voihan olla niinkin, että minun intressejäni ja tapojani haluttiin vähän testailla ja jos näin oli, niin siinä kyllä onnistuttiin perusteellisesti. 

Jälkeenpäin kävi nimittäin ilmi, että paikassa, joka minulle oli ilmoitettu, kokoontui Los Angelesin pornoteollisuuden ja pornotähtien sen hetkinen kerma illanviettoon jonkin elokuvan julkistamisen kunniaksi. Suuresta maailmasta tietämätön joskaan en enää liian nuori suomipoika kun olin, luulin tulleeni oikeaan paikkaan, sillä vaikuttihan koko cocktail party jonkinlaiselta Hymy-lehden toimitukselta. Naisten suuri määrä tosin ihmetytti hieman. Toki Amerikka oli vapauden ja tasa-arvon maa, mutta olivatko naiset saamassa miehet kiinni tasa-arvossa myös kirjallisuuden ja journalismin alueella? 

Eipä aikaakaan, kun luokseni, salin reunimmaisen tarjoilupöydän luo, astelee nuori, kaunis ja jopa hieman pelottavasti kissamaisen oloinen ja näköinen nainen, joka katsoo terävästi hymyillen suoraan silmiini. Hän tervehtii rennosti amerikkalaiseen tapaan, joskaan aksenttinsa ei ole kaliforniaa vaan itärannikkoa. New Yorkista kotoisin on tämä tyttö – Robin nimeltään [myöhemmin käy ilmi, että hänen sukunimensä on Lieberman]. Kysyy mistä olen, mitä teen ja mihin olen matkalla. Suomalaisuuteni herättää hänessä välittömästi kiinnostusta ja tarkkaavaisuutta eikä hän ilmeisesti koe mitään ongelmaa siinä, että taidan olla väärässä paikassa väärään aikaan. Mutta minähän en tiedä sitä, että hän luultavasti tietää, etten minä tiedä erehdystäni.

Kun kysyn, mitä hän itse on viime aikoina puuhaillut, saan hiukan odottamattoman vastauksen, joka ei kuitenkaan soittele mitään hälytyskelloja päässäni. 

‘Olen tutkinut seksuaalisuuden eri muotoja – varsinkin sellaisia, joista ei saa puhua, joita ei saa näyttää ja joita ei saa edes kokeilla, mutta joita harjoitetaan jatkuvasti kaikkialla, vaikkei tietenkään jokaisessa parisuhteessa’, hän luettelee matkien minun antamaani selvitystä kirjallisista intresseistäni ja hankkeistani.

‘Mutta sepä kiinnostavaa, olemme siis molemmat tutkivia journalisteja’ huudahdan spontaanisti. -‘Minulle se kyllä sopii’, myhäilee tyttö tuijottaen silmiini pistävästi silmät sirrillään. Suu hänellä on mennyt jotenkin mutruun, joskin toinen suupieli nousee vähän ylemmäs, mikä tekee ilmeestä yhtä aikaa uteliaan, kysyvän, säälivän, ironisen sekä jotenkin himokkaan – aivan kuin hän etsisi saalista, jonka nappaisi heti, kun uhri vain tarpeeksi herpaantuu.

Totta kai innostumme molemmat keskustelemaan seksiaiheesta eikä mennyt kuin varttitunti, kun cocktailien siivittäminä aloimme jo puhua omien mielipiteittemme ohessa omista mieltymyksistämme seksin suhteen. 

Tässä kohtaa minun olisi pitänyt viimeinkin oivaltaa tulleeni väärään paikkaan, mutta taisin jo olla lievästi hurmaantunut Robinin pehmeän särmikkääseen ja suoraluontoiseen karismaan. En juurikaan ihmetellyt, että melkein kaikki vieraat näyttivät olevan Robinin ystäviä tai tuttuja. En tosin ihmetellyt sitäkään, että jostain syystä Robin ilmoitti [oli kai jo ilmoittanut aiemmille seuralaisilleen] jokaiselle moikkaajalle, että oli varattu eikä ehtisi juuri nyt muitten seuraan. 

Gin Tonic’ien ja yleisen hälinän rentouttamana en kuitenkaan ihmetellyt ehkä epäilyttävintä asiaa. Miten oli mahdollista, että kahden toisilleen tuntemattoman ihmisen vajaa puoli tuntia kestänyt tapaaminen ja keskustelu oli johtanut suoraan pohdintaan siitä, mikä esimerkiksi anaaliyhdynnässä oikein kiihottaa tai kuvottaa ja miksi – joko itse koettuna tai sitten nähtynä eli de facto fantasioituna.

Tällainen jutustelu toki on tai ainakin sen pitäisi olla aivan ymmärrettävää ja luonnollista kahden toisilleen hyvin läheisen ihmisen parisuhteessa, mutta hyvänen aika – meidänhän piti olla minulle ilmoitetun kutsun mukaan jonkinlaisessa kirjallisuusmatineassa tai vastaavassa eikä missään seksuaaliterapeuttien kenttäkokeessa tai peräti bordellissa.

En ole mikään ujo poika ajatuksiltani, mutten ole [yleensä] myöskään avomielinen seuramies, joka puhuu kuin Runeberg aiheesta kuin aiheesta. Pikemminkin vetäydyn ja kuuntelen. Jokin vain tuntui napsahtaneen kohdalleen tuon Robinin suhteen ja vaikutti siltä, että hän yhtä lailla oli hyväksynyt minut, olipa tuo hyväksyntä sitten enemmän harkittua kuin spontaania. Siinä me kuitenkin sitten puhuimme ja puhuimme, yhä lähempänä toisiamme, jotta olisimme kuulleet ja ymmärtäneet toisiamme tarpeeksi selvästi. 

Koska olin matkallani joutunut puhumaan englantia päivittäin jopa tuntikaupalla, olin myös oppinut ymmärtämään kuulemaani yhä paremmin. Silti newyorkilaistytön käyttämät sanonnat ja kielikuvat eivät aina avautuneet ennen kuin pyysin häntä niitä tarkentamaan. Se oli Robinista hauskaa ja niin minustakin. Tässähän yhdistyivät huvi ja hyöty. Suoritin Robinin antamaa peruskurssia seksuaalinautinnon terminologiasta amerikan-englanniksi. Välillä kikatimme kuin kakarat. 

Muutamat katseet kääntyivät ja ihmiset vilkaisivat meitä hymyillen joskin ehkä hieman ihmetellen. Minkähän tyypin se Robin nyt on löytänyt. Niin ne kai ajattelivat.

Yli tunnin jutustelun jälkeen tunnelma välillämme muuttui yhtäkkiä niin intensiiviseksi, että se suorastaan hätkähdytti. Hieman hullu sekso-gyneko-pornologinen debattimme, jota kukaan ei ihme kyllä tullut vilkuiluista huolimatta tarkemmin kuuntelemaan, muistutti ajoittain Rabelais’n sanaleikkimäisiä juoksutuksia. Debatin ytimestä löytyi kuitenkin kaksi toisiinsa erottamattomasti kytkeytyvää ja lähes kuolemanvakavaa asiaa, joista toinen oli paraikaa kehkeytymässä ukkosen lailla käsin kosketeltavaksi energiaksi.  

Ensimmäinen asia oli kysymys nautinnosta yleensä ja toinen seksuaalisesta nautinnosta erityisesti. Jälkimmäinen ongelma kumuloitui juuri sillä hetkellä meidän kahden välille tornadon nopeudella. 

Joudun toistamaan, etten osaa sanoa, missä määrin Robinin affektit ja tunteet minun suhteeni olivat tietoisesti hänen hallinnassaan tai ylipäätään etukäteen harkittuja ja missä määrin hän taas spontaanisti antoi mennä täysillä niin pitkälle kuin sitten lopulta hänen aloitteestaan päädyttiin. Tiedän vain, että itse en pannut hanttiin. En kuitenkaan ollut pelkkä passiivinen ajopuu, jos minua vietiinkin niin kuin virta vie vaan olin mielestäni ajopuuksi varsin aktiivinen tapaus. Mutta sitä kai itse ‘virta’ tällä kertaa halusikin.

.........

Yhtäkkiä – juttelumme päädyttyä jonkinlaiseen välivaiheeseen Robin kävi ensin hiljaiseksi, vetäytyi parin askeleen päähän minusta, vilkaisi muita ihmisiä ympäri salia, katsoi sitten hämmentävän kauan silmiini, huokasi syvään, tuli viimein syliini kietoen kädet kaulaan ja kuiskasi korvaani sihisten naukuvasti kuin kissaeläin:

‘Ernest, sinä olet ihana tyyppi. Niin erilainen mies kuin nämä muut. Iskit minut jo alle puolessa tunnissa. Puhumalla ja nauramalla. Olen yrittänyt tapella sitä tunnetta vastaan, mutta en pysty enää. Tule. Mennään naimaan tuonne eteishallin inva-vessaan. Sitä ei käytä juuri kukaan. Minä olen ihan märkä’. 

Me menimme emmekä taaksemme vilkuilleet.

........

Robinin ilme oli yhtä aikaa tulinen, intohimoinen, raukea ja silti täysin päättäväinen. Vaikka oma haluni oli nyt lopullisesti herätetty kuin karhu uniltaan, tunsin silti olevani Robinin imevässä otteessa kuin edestakaisin liikuteltava jojo. Hän halusi minun haluani ja minä hänen haluaan. Seksi on nautinnon harha, joka toimii hetken aikaa kerrallaan, sillä halu palaa aina takaisin. Sitä ei voi saavuttaa lopullisesti nautinnossa. Halu on häilyväinen ja levottomuutta aiheuttava riivaus. Ainoa todellinen Henki.

.........

Kissamaisen villi ja kiimainen Robin saattoi olla sisimmältään isin kiltti tyttö, mutta selvästikin hän oli luonut itselleen Lady Domina-imagon tai fasadin, enkä voinut tietää, miten vakavasta asiasta siinä loppujen lopuksi oli kysymys. Nyt hän kuitenkin halusi minut eikä siihen haluun ollut mitään lisäämistä tai vähentämistä. Oli selvää, että hän vei ja minä ‘vikisin’ - sillä tavoin kuin miehen sellaisessa tilanteessa pitää ‘vikistä’.

2

http://xhamster.com/movies/405918/janey_robbins_is_a_fucking_nympho.html

Ernesti Heminevan jättämä videotallennus hänen ja Janey Robbinsin/Robin Liebermanin muhinoinnista cocktail-party-huoneiston eteishallin inva-wc:ssä. Emme tiedä, kuka/mikä on sen kuvannut ja onko kuvissa itse Ernesti [Janey kyllä on], mutta Ernestin tekstin mukaan videotallennus kuuluu katsoa juuri tässä kohdassa kertomusta. Teemme niin.

II

1

Päätän Ernesti Heminevan Amerikan matkan muistelmat koskien hänen tapaamistaan Robin Liebermanin eli Janey Robbinsin kanssa tähän tällä erää.

Tietenkin Ernestille paljastui myöhemmin, kuka Robin oikein oli ja mihin pippaloihin hän oli saanut kutsun. Mutta miksi Ernesti englantia taitavana ei sitten tajunnut asioitten oikeaa laitaa? Se tuntuu jotenkin epäuskottavalta. Voin toki paljastaa, että tästä tarinasta löytyy muutakin epäuskottavaa kuin Ernestin erehdys luulla pornoilta-pippaloita kirjallisuusmatineaksi [mikä on itse asiassa ymmärrettävä erehdys varsinkin Amerikassa] ja pornotähteä tutkivaksi journalistiksi. Mutta joka tapauksessa Robin Lieberman [juutalainen sukunimi], taitelijanimeltään Janey Robbins, on niin totta kuin tosi nyt voi yleensä ja pornoteollisuudessa erityisesti olla.

Vastoin alkuperäistä aikomusta en kommentoi pitkään Janey Robbinsia [ks. wiki-linkit] – en edes sitä vähää, mitä netti hänestä tietää. Robbinsia pidetään kuitenkin yhtenä merkittävimmistä pornoelokuvien naisnäyttelijöistä etenkin sen vuoksi, että hänen seksuaalinen ilmaisunsa, olemuksensa ja praktiikkansa rikkoi sellaisia rajoja, joita nykyään pidetään naurettavina ja typerinä seksuaalisuuden ja seksin esittämisessä. 

Eräänlaisena avantgardistina Janey Robbinskin sai maksaa kohtuuttoman hinnan innovatiivisuudestaan konservatiivisen sensuuriaallon iskiessä 1980-luvun lopulla USA:n pornoteollisuuteen. Kymmenisen vuotta kestänyttä oikeudenkäynti- ja lakihässäkkää voisi verrata Hollywoodiin kohdistuneisiin kommunistivainoihin 1950-luvulla. Tälläkin kertaa asialla oli sama ihmisryhmä: konservatiiviset kyttääjät eli toisten ihmisten ahdistusta herättäviä tapoja systemaattisesti tuomitsevat ja normittavat – sanalla sanoen rasismiin taipuvaiset ihmiset. 

Kyllästyneenä tekopyhiin, typeriin ja naurettaviin pornoelokuva-oikeudenkäynteihin Robbins lopetti 1989 7 vuotta kestäneen uransa, mikä lienee enemmän kuin pornotähtien uran kesto keskimäärin, mutta tällä naisella olisi ollut monenlaista talenttia jatkaa pitempään. Olen ehkä viimein ymmärtänyt, että vaikka myös pornobusiness on silkkaa teollisuutta, niin hyvä pornoelokuvanäyttelijä todella osaa hommansa. Toisin sanoen hän pystyy yhdistämään oman nautintonsa täysin ammattimaiseen näyttelemiseen tavalla, joka antaa pornon kuluttajille parhaimmat kicksit kohti lihallista ekstaasia.

2

Mutta ehkä sinänsä kapea-alaisen lajityypin eli pornoelokuvan [kuten kaiken muunkin narratiivis-koherentin taiteen] aika alkaa sekin olla ohi globalisoituneessa netti-maailmassa, joka ei tee enää jyrkkää eroa asian ja viihteen välillä ja jossa suurimmat otsikot [‘kicksit’] saadaan spektaakkeleista ja toisten tirkistelystä. Niinpä myös pornossa on havaittavissa sama tosi-tv-tyyppinen trendi kuin kaikkialla muuallakin mediassa. Kuka tahansa voi ladata nettiin mitä tahansa ja netti onkin yli 90% pornoa pullollaan. Netistä on tullut siten suuri paritus-, huoraus- ja pornovideo-luola, joka on kontrolloimattomasti kaikkien käytössä.

Tämä merkitsee pornon alueella juonellisuuden ja kontekstin lähes täydellistä katoamista pelkän panemisen kustannuksella. Kuumimmasta nykypornosta on viimeisen vuosikymmenen aikana tullut eräänlainen body building-urheilukilpailujen extreme-laji, jossa isokyrpäisimmät neekerit hässivät päivät pitkät jatkuvassa seksuaalisessa puutteessa eläviä valkoisia nymfo-naisia, jotka pettävät miehiään sen minkä ehtivät. 

No - tämä on tietysti parodinen ja hiukan konservatiivis-stereotyyppinen näkymä, koska se, mitä todella näyttää tapahtuneen, osoittaa seksin ja pornon eri muotojen valtavaa kasvua ainakin nettijulkisuudella mitattuna [tulos tosin kertoo enemmän netistä kuin seksin lisääntymisestä]. Seksuaalisella nautinnolla ei ole rajoja eikä moraalia. Niinpä etenkin seksin vapaan esittämisen ja katselemisen tultua yhtä helpoksi kuin pankkikortilla maksamisen joudutaan/ajaudutaan julkisen ja yksityisen elämän rajat ja ulottuvuudet kokemaan väistämättä uudella tavalla, mikä merkitsee, että ne joudutaan myös määrittelemään uudelleen. 

Kun kaikista voi tulla tosi-tv-pornon esittäjiä ja tirkistelyn kohteita jopa tahtomattaan, olemme kai siirtymässä aikaan, jossa yksilöt joko muuttuvat hällä-väliä-libertiineiksi julki-anarkisteiksi [jotka netti-kapitalismi vastoin anarkistien harhaluuloa sulauttaa helposti itseensä] tai jossa he yrittävät viimeiseen asti varjella yksityisyydestään [‘omimmasta omaisuudestaan’] sitä vähää, mitä siitä on jäänyt jäljelle netti-tsunamin pyyhkäistyä nurin vanhat informaatiojärjestelmät. 

Silläkin uhalla ettei argumenttini lopulta päde, väitän, ettei Janey Robbins [yhtä vähän kuin Lorelei Lee] ole mikään yhteiskunnallisen julki-anarkismin julistaja, jossa julkinen ja yksityinen saavat ja niiden pitääkin mennä sekaisin. Pikemminkin hän on 'vain' seksuaalisen vapautumisen lähettiläs tavalla, jonka minä hyväksyn. Ei mikään hippi-, luonto- tai ylipäätään panteisti-hörhö, joka etsii energioita ja säteitä – ties mitä sellaista, jonka olemassaolon tunnemme vain vaikutuksen kautta, mutta jota meidän on mahdotonta tietämällä tietää ja absurdia uskomalla uskoa. Halua ei pidä pyhittää tai mystifioida yhtään enempää kuin on tarpeen sen purkamisen kannalta. Halu pitää ottaa omaan hallintaan eikä palvoa sitä kuin pakanallista epäjumalaa.

3

Loppukaneetiksi totean vain, etten taaskaan pääse eteenpäin liberalismin ja konservatismin välisessä kiistassa. Se on todellinen kiista, jossa kumpikin osapuoli edustaa aidosti luovuttamattomia arvoja, joiden mukaan ihmisten on saatava yhteiskunnassa elää. Jos vain jompikumpi arvomaailma saa toteutua, ihmisestä tulee kapea-alainen, yksipuolinen ja rajoittunut olento, joka tuskin kokee elämäänsä niin onnelliseksi, kuin jos hänen käytössään olisivat molemmat mahdollisuudet: – sekä rajoittamaton nautinnon [ilmaisun, kokemisen] vapaus vailla jotain pakollista arvosidonnaisuutta että mahdollisuus rajoittaa nautintonsa niihin yhteisöllisiin ja yksilöllisiin puitteisiin, jotka tuntuvat sopivan juuri tietynlaiseen arvomaailmaan. 

Parhaimmillaan näiden kahden vapauskäsityksen ja arvomaailman välille ei synny sovittamatonta ristiriitaa, koska ne ovat saman asian käänteisiä versioita. - - Siis parhaimmillaan. En edes väitä tietäväni, mitä sillä tarkoitan.

III

Janey Robbins/Robin Lieberman

http://xhamster.com/movies/400235/janey_robbins_anal_scene_1o1_gr_2.html

http://xhamster.com/movies/300541/janey_robbins_takes_on_4_guys_classic.html

http://xhamster.com/movies/862093/janey_robbins_anal.html

http://www.badjojo.com/1031947/janey-robbins-vs-ron-jeremy/

*

http://www.wikiporno.org/wiki/Janey_Robbins

http://www.evi.com/q/what_is_the_nationality_of_janey_robbins

http://en.wikipedia.org/wiki/Janey_Robbins

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/06/nautinnon-ytimessa-kipinoi-tuskainen.html

Musta päre

Ime tai kuole - olitpa sitten macho tai homo.

I
Maskuliinisesta kunnian kulttuurista feminiinis-ressentimenttiseen empatia-liberalismiin

1
Sammalkieli kirjoitti edellisen päreeni kommentissa: Bloggaamisen hyviin puoliin kuuluu ainakin se, ettei homma mene liian helposti käsirysyksi.

Niinpä. - Mutta loppupeleissä menee väistämättä käsirysyksi - tai sitten vain purraan huulta, vannotaan ressentimenttisesti ikuista kostoa ja nälvitään toisiaan kuten naisten käytöksestä olemme usein havainneet.

Maskuliininen aggressio sen sijaan on suoraa sekä julmaa ja/tai jopa itsetuhoisen pidättyväistä [mutta myös perimmältään sääntöjä noudattavaa/reilua - esim. kaksintaistelut]. - Esimerkkeinä alunperin kristillis-perustaisen valistus-oikeus-liberalismin kauhistelemat kunnian kulttuurit eli islamilaiset valtiot sekä Japani.

Anglo-saksiselle maailmalle ominainen liberaali-demokraattinen small talk-perinne on feminiinisen munatonta - usein närkästynyttä ja loputonta kiertoilmaisua, jossa aggressiot pelkurimaisesti delegoidaan [kuten naiset aina tekevät] jollain hiivatin ihmisoikeus-tekosyyllä ammattisotilaiden [lähinnä miesten tai miesmäisten naisten] hoidettaviksi kuten nyt Libyassa.

Tämä on pirullinen kärjistys, mutta en ole ainut, joka sen on esittänyt. Tosin ne toiset eivät välttämättä ole [joskus kylläkin] olleet mitään fasismin kannattajia vaan ihan arvostettuja psykiatreja/psykologeja sekä yhteiskuntatieteilijöitä.

Monet heistä tietysti [kuten Hannu Lauerma] pitävät [esimoderneja] kunnian kulttuureja ainakin äärimmissä muodoissaan jonkinlaisen psykopatian ilmentyminä. Tämän väitteen he aikovat ilmeisesti todistaa geneettisesti ja kromosomitasolla - ilman mitään sekavaa eettistä filosofointia - [jos haluatte tietää, mitä on vaarallisin rasismi tässä maailmassa, niin juuri tällainen harha (geneettinen virhepäätelmä), joka luulee löytävänsä oikean ja väärän/hyvän ja pahan suoraan geeneistä].

2
'Islamilla on sentään miehiä', kirjoitti Nietzsche pilkaten kristillisten pappien ylevän tekopyhää lammasmaisuutta. Luulenpa kuitenkin, että Nietzsche tuskin yllättyisi tämän päivän ev.lut.-naispappeudesta. Hänen mielestään kristinusko oli moraaliltaan feminiininen uskomusjärjestelmä ;\].

Jos yrittää ymmärtää maskuliinisuutta, kannattaa katsoa ennakkoluulottomasti - hyvin tarkkaan ja ajatuksella - merkillinen, ajoittain sietämättömän raaka [en pidä itsetarkoituksellisista splatter-filmeistä] mutta psykologisesti ja filosofisesti kerrassaan hieno elokuva: Fight Club. - Yhteisesti jaetulla ja yhteisesti koetulla väkivallalla rituaalina on ideologis-uskonnollisesti yhdistävä vaikutus.

Miehet ovat sekä biologisesti että psykologisesti perimmältään taistelijoita. Toisin sanoen seksuaali-rivaalinen aggressio on koodattu heidän geeneihinsä - olkoonkin, että tuon aggression pitäisi kai olla pelkästään [joskin epäsuorasti] suvunjatkamisen palveluksessa.

Silti rivaalisenkin aggression suora ilmaiseminen on modernissa yhteiskunnassa kiellettyä, koska se on alkuperäisimmillään fyysisesti väkivaltaista.

Ehkäpä siis sittenkin on niin, että ollakseen modernin yhteiskunnan vaatima rauhallinen ja harkitseva liberaali-feministi a la John Stuart Mill miestä pitäisi siunata 'hyvänlaatuisella' kromosomivirheellä [vai mitä Lauerma].

Toisin sanoen liberaali-demokraattisessa ihannevaltiossa ihmisten pitäisi olla androgyynejä: lesboja sekä homoja, jotta avointa fyysistä väkivaltaa esiintyisi mahdollisimman vähän - ikäänkuin homot ja lesbot eivät kykenisi saattamaan kanssa-ihmisiään mitä saatanallisimpiin olosuhteisiin sekä henkisesti että lopulta myös fyysisesti.

3
Olen kurkkuani myöten täysi tätä suvaitsevaista ja hyssyttelevää aikaa, jossa kaikki haluavat saada kaiken - olla mitä vain - lässyttää julkisesti mitä vain - tehdä mitä vain - nauttia ja kuluttaa niin paljon kuin sielu sietää eli juosta kapitalistin narussa kuin liekaan sidotut kotieläimet.

Nämä säälittävän mukavuudenhaluiset lampaat [viimeiset ihmiset] eivät halua tietää eivätkä varsinkaan tuntea ja kokea, mitä todellinen kärsimys eli itse elämä paljaimmillaan on vaan pakenevat sitä viimeiseen asti kaiken maailman sosiaalisen median sekä muun kaupallisuuden hömpötyksiin [tätä he nimittävät vapaudeksi!] ja vaativat kaiken lisäksi, että heidät ja heidän lässytyksensä [Heideggerin Gerede] pitää ottaa vakavasti.

Voi olla, että kuulostan jälleen kitisevältä ja kyyniseltä konservatiivilta, mutta maailma, jossa on pelkästään muka-suvaitsevaisia small talk-eufeemikkoja sekä hyssyttelevän munattomia pelkureita, ei miellytä minua.

Jos fyysisen turvallisuutemme hintana on äänekäs ja pinnallisuuteen [imagot, muodit, roolipelit, trendit, mainokset], ressentimenttiin [jolloin ihmisen paras ystävä ja lähimmäinen on lopulta juristi] sekä muodollisiin [kirjaimellisesti sisällyksettömiin eli pinnallisiin] vapaus- ja ihmisoikeuksiinsa hysteerisesti takertunut yksilömassaihminen, niin kiitos ei - mieluummin elän jossain toisessa maailmassa, jossain toisessa elämässä.

Sanotaan, että sokeitten maailmassa silmäpuoli on kuningas - niin kauan kuin kateellisimmat sokeat puhkaisevat hänen ainoan silmänsä - -.

Analogisesti: liberaali-demokraattisen yksilö-massoittumisen ja tasa-arvo-oikeuksien hysteeris-pakkoneuroottisessa [ei siis suinkaan aidosti vapaassa] sääntö- ja kontrolli-maailmassa se, joka uskaltaa ajattelussaan ja sanomisissaan olla häikäilemättömän rehellinen ja itsenäinen, on lopulta kaikkein hyveellisin - niin kauan kunnes hänet suljetaan vankimielisairaalaan - [kiitos Lauerma psykopatia-diagnoosista].

4
Internetin yleistymisen myötä valtavasti lisääntyneen mielipiteiden ilmaisemisen ja kommentoimisen todellinen luonne paljastaa sen ikivanhan totuuden, että tietäväisimmätkin argumentti-säädöt muuttuvat tiukan paikan tullen lopulta sietämättömän rajoittuneeksi ja itsekkääksi saivartelu-toistoksi.

Olisikin näin ollen fiksumpaa keskittyä vakavasti sanomisensa retoriikkaan kuin pelkkiin argumentti-viilailuihin [älkää ottako tätä kärjistystä ihan loppuun asti vakavissanne, vaikka itseni kohdalla pidän sitä kyllä miltei ohjeellisena nykyään, mutta ehkä alan jo olla väsynyt argumentoimaan].

PS.
Jos joku nyt luulee, että kannatan aggressiivis-sotaisaa kunnian kulttuuria, haluan muistuttaa, etten esim. ole käynyt armeijaa, enkä millään tavoin ihaile sotilaallisuutta, joskin vanhemmiten kritiikkini armeijaa kohtaan on selvästi lieventynyt. Sen sijaan askeettis-pidättyväinen kunnian kulttuuri vetää minua puoleensa paljon enemmän - ikäänkuin vastapainona anarko-satiiriselle luonteelleni, jota minun ei aina ole helppo pitää kurissa ja nuhteessa.

II
Repressiivinen liberalismi ja ressentimenttinen vallankäyttö kansankirkon hajoamisen aattona

1
Lisää hämmennystä herättääkseni nimitän Vihreitten ajamaa homojen täydellistä adoptio-oikeutta ja vaatimusta heidän kirkollisesta vihkimisestään saman kaavan mukaan kuin heterotkin repressiiviseksi liberalismiksi.

Jos nimittäin joku asettuu kriittiselle kannalle tämän itsensä miltei veriuhriksi korottaneen homovähemmistön suhteen, hänet leimataan repressiivisen liberalismin kannattajien piirissä välittömästi rasistiksi ja fasistiksi.

Näin ollen kirkon politisoituneeseen homokeskusteluun viitaten voi täysin oikeutetusti kysyä: kuka tässä lopulta käyttäytyy rasistisesti - medialle mainosarvoltaan näköjään korvaamattomat viher-liberaali-homot vain junteiksi ja rasistisiksi haukutut hetero-konservatiivit?

Repressiivinen liberalismi on eräs sovellutus Nietzschen kuvaamasta antiikin kristittyjen orjakapinasta moraalin alueella roomalaisia herroja, heidän jumaliaan sekä ylipäätään pakana-etiikkaa vastaan [ks. herra- ja orjamoraali].

Jos joku ei suostu avoimesti hyväksymään kaikkea sitä, mitä itsensä sorretuksi kokema vaatii, niin hänen moraalinsa kompromettoidaan ja hänen arvonsa ihmisenä voidaan suorastaan mitätöidä. Tämä on sorretun rasismia sortajaansa kohtaan - kirjaimellisesti.

Kyseistä ilmiötä ei näin ollen voi rajata pelkästään identiteetiltään [mikä se sitten kulloinkin lienee] erilaisten, yksittäisten vähemmistöjen selviytymis- ja vapautumis-taktiikaksi vaan se on ressentimenttisen mentaliteetin/eetoksen strateginen toimintamuoto, jolla siis pyritään saattamaan jokaisen vastustajan moraali huonoon valoon.

2
Mitä repressiivisen liberalismin akuuteimpaan ilmentymään eli Suomen ev.lut. kirkon sisäiseen homohässäkkään tulee, niin toistan ja tarkennan aiemmin sanomaani toivoen, että luterilainen kirkko hajoaisi nopeasti vähintäinkin kahtia: ultra-liberaaleihin promiskuiteetti-kristittyihin ja patakonservatiivisiin lähetyssaarnaaja-asento-heteroihin.

Koska itse olen uskonnollis-seksuaaliselta identiteetiltäni ateistis-konservatiivinen porno-runkku-ortodoksi, joka kuitenkin eroaa ortodoksisesta kirkosta heti sinä päivänä, kun se sallii naispappeuden homojen vihkimisestä ja rippisalaisuuden murtamisesta nyt puhumattakaan, toivon, että kirkko ja valtio erotettaisiin toisistaan lopullisesti ja ääriliberaalit saisivat perustaa omia lahkojaan mielin määrin esimerkiksi Helsingin Kallion kaupunginosan tyhjillään oleviin meemi-lokeroihin [käyttääkseni Ironmistressin tieteellisestikin osuvaa ilmaisua (komaan hei - tämä oli vitsi!)].

Silloin nimittäin jyvät erottuisivat akanoista, mikä tosin merkitsee samalla, että akanat saavat vapaasti lennellä, minne haluavat.

Selkokielellä sanottuna - jos kristinuskolla enää on mitään merkitystä uskontona [tiedostamattamme kristinusko tietysti vaikuttaa elämäämme koko ajan esim. lainsäädännön omaksumien eettisten arvojen kautta], niin vasta silloin, kun yksittäinen kristillinen yhteisö voi mahdollisimman itsenäisesti päättää kirkkopoliittisesta ja opillisesta linjastaan ilman valtion suoman verotusoikeuden dogmaattisesti korruptoivaa vaikutusta [naispappeus, homoavioliitot, rippisalaisuuden purku jne.] - vasta silloin se voi aidosti ylläpitää traditionaalisen ortodoksisuuden perinnettä.

Toisaalta ne, jotka haluavat tehdä kirkosta roolipeli-huvipuiston, jossa hyväksytään mm. promiskuiteetti ja juhlitaan homo- tai bi-Jesseä, jonka paikallinen aikuisviihdetähti Maria Magdala vietteli, voivat silloin aivan rauhassa ryhtyä harjoittamaan gnostilaisia polyamoria-riittejään ja pitää niitä aitona kristinuskona.

Kun kuvaamani - vähintäinkin mullistavan - eriytymisen eli post-reformatorisen protestin annetaan tapahtua ja toteutua ikäänkuin omalla painollaan, myös ongelma homojen adoptio-oikeuden suhteen raukeaa. Menkööt he naimisiin tai olkoot menemättä, adoptoikoon lapsia samoilla [tosin sukupuolineutraaleilla] ehdoilla kuin heterotkin.

Valtion tai toisaalta yhdenkään kommuunissa elävän viherpiipertäjän ei tarvitse enää ryhtyä harjoittamaan repressiivistä liberalismia niiden suhteen, jotka eivät uskonnollis-eettisistä syistä hyväksy näkemystä, jonka mukaan heteroparin ja homoparin välillä ei ole mitään pedagogis-essentiaalisesti olennaista eroa suhteessa jälkeläisten kasvattamiseen.

Päädyn siis lopulta pluralismiin. Mutta - [pitkä ajatusviiva] - tässä pluralismissa ei tarvitse repressiivisen liberalismin [ei myöskään repressiivisen toleranssin] hengessä väkisin kunnioittaa muitten arvoja - ei välttämättä edes sietää niitä. Pääasia ettei tule käyttäneeksi väkivaltaa inhoamiaan ihmisiä kohtaan. Mutta pluralismia se silti on - sanokaa mitä sanotte.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Repressive_Tolerance
http://fi.wikipedia.org/wiki/Hannu_Lauerma
http://fi.wikipedia.org/wiki/Splatter
http://en.wikipedia.org/wiki/Fight_Club_(film)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Nietzsche#Herramoraali_ja_orjamoraali
http://takkirauta.blogspot.com/2011/03/repressiivinen-toleranssi-eli-kuinka.html
http://takkirauta.blogspot.com/2011/03/vakisinsuvaitseminen-repressiivinen.html
http://coco.blog.rendez-vous.be/12654/Hoe-herken-je-een-homo-van-bij-de-geboorte/