Mitään emme voi tehdä ('paitsi bisnestä'), vaikka kaikkeen olemme velvoitetut

Kuva esittää ainoan, varsin käytännöllisen, ratkaisun kalvinilaiseen predestinoidun armon ongelmaan. Tässäkin henkilöt tosin kokevat saaneensa 'merkin' kuulumisesta pelastettujen joukkoon, mutta antaa heidän pitää se illuusio - jonkin aikaa. - Rakkaus kun ei ole ikuista. Kuten ei sen puoleen rikkauskaan.

(Kielimafialle annoin pari paukkua votkaa - klo: 22.45)
1
Existenz Olemisen porteilla paneutuu Weberiin ja uskontososiologiaan. Lainaan häneltä seuraavan, kalvinismia käsittelevän kohdan.

'Kalvinistinen predestinaatio-oppi, jossa yksilön osaksi langennut armo oli Jumalan ennalta määrittämää, johti siihen, että ihmisten tuli työllään ja raatamisellaan osoittaa, että kuuluivat ennalta taivaaseen valittujen joukkoon.'

Miksi? Kyseinen johtopäätös ei nimittäin seuraa premisseistä, ei ainakaan predestinaatiosta, ellemme sitten näe siinä zizekiläisittäin tiettyä, psyykkisesti väistämätöntä ja siten ymmärrettävää (joskaan ei ideologisesti hyväksyttävää) dialektiikkaa, mikä asiaintila kaikista selittely-yrityksistä huolimatta yhä silti näyttäytyy minulle sekä teologisena petoksena dogmia kohtaan että hyveen kaapuun verhottuna psykologisena itsepetoksena (kaksinaismoralismina, tekopyhyytenä) omaa itseä ja toisia ihmisiä kohtaan.

Kalvinismi yrittää pragmaattisesti pyhittää predestinaatio-opissa jyrkästi kielletyn/menetetyn yksilön oman tahdon pätevyyden pelastuksen suhteen ja tulee tällä tavoin lopulta kääntäneeksi predestinaatio-opin käytännössä päälaelleen.

Jos/kun kerran Jumala kaikkitietävyydessään ja -voimassaan on aina jo etukäteen valinnut pelastetut ihmiset (ja heitä on vähän verrattuna kadotukseen joutuvien määrään), niin miten ihmeessä (sic) kukaan enää silloin voisi millään tavoin vaikuttaa kohtaloonsa ajautumatta juuri ennaltamääräämisopin kieltämään salapelagiolaisuuteen?

Ehkä äärimonergistinen predestinaatio-oppi on kuitenkin ankeassa näköalattomuudessaan psykologisesti niin vaikea sisäistää tai psyykkisesti hyväksyä (kyseessähän on ikäänkuin äärimmäinen 'tyranni', joka kieltää aktiiviselta ihmisluonnolta sen soteriologisen oikeutuksen), että oli pakko kehittää ratkaisu teologis-eksistentiaalis-psykologiselle lamaannuttavuudelle, joka mitätöi kaikki yksilölliset kannustimet.

Tässä, predestinaatio-opin implikoimassa, yksipuolisessa (vain Jumala voi ottaa meihin yhteyttä, ei päinvastoin) ellei peräti katkenneessa komunikaatiosuhteessa kutsun saaneen ihmisen ja kutsuvan Jumalan välillä, vallitsee kaksoissidos par excellence: mitään emme voi tehdä, vaikka kaikkeen olemme velvoitetut!

Miksipä emme siis, eksistentiaalisesti epätoivoisen ja toimettoman (mitä kuitenkin yhteisö, varsinkin sen naiset;\], paheksuvat) aikamme kuluksi alkaisi tehdä hyödyllisiä tekoja haalien samalla muissa ihmisissä syvää kateutta aiheuttavasti omaisuutta sekä taloudellista valtaa ja nimittäisi tätä koskaan päättymätöntä vaurastumisprojektia häpeämättömällä tavalla pelastukseen johtavaksi tieksi?

...?! - Ei käy!, koska minulle kyseinen teologis-psykologinen 'takinkääntö' merkitsee väistämättä paitsi kristinuskon rappiota myös mitä äärimmäisintä ideologista valhetta.

Tarkennan ja toistan, että taloudellista ja sosiaalista menestystä ei missään tapauksessa tule kalvinistisesti pyhittää/legitimoida teologisen, varsinkaan omaa dogmia mystifioivan teologisen silmänkääntötempun avulla (muista, sekulaarimmista syistä voidaan kyllä neuvotella - ks. luku 3.).

Mutta jos näin tapahtuu, pidän kapitalistista liberalismia entistä halveksuttavampana yhteiskuntajärjestelmänä, koska se ei ainoastaan pyri sumeilematta kartuttamaan yhden yksilön/yksikön materiaalisia voittoja vaan se suorastaan pyhittää ahneuden ja riiston tekemällä ylettömästä vauraudesta psykososiaalisen ihanteen - alunperin kalvinistisen kaksinaismoraalin hengessä - siis Jumalan tahtoon vedoten!

2
Luther ei, loogista kyllä, hyväksynyt Augustinuksen predestinaatio-oppia, vaikka hän muuten johtikin ajattelunsa tämän monergismista. Mutta Luther oli vielä Augustinustakin pessimistisempi ihmisluonnon ja siten pelastuksen suhteen. Lutherille ihmisen psyykessä ei ollut edes tuota Augustinuksen olettamaa, 'Jumalan varaamaa' tyhjää paikkaa, johon Herra saattoi asettaa armonsa kasvamaan ja vaikuttamaan ihmisen toiminnassa. Kristityn hyvissä teoissa ei siis ollut kyse ihmisen omasta ansiosta vaan Jumalan tahdon/armon ilmauksesta.

Lutherin mukaan ihminen oli kuitenkin niin syntinen, että jopa tahtoessaan Jumalaa hän tahtoi lopulta vain itseään. Tämän vuoksi armo voitiin antaa vain ja ainoastaan ulkoapäin, julkisesti julistamalla (forenssisen ('tori-')oikeuden periaate).

Lutherille 1) Jumala on jotain ihmisestä täysin erillistä (mitään synergiaa ihmisen ja Jumalan välille ei voinut eikä saanut edes kuvitella), 2) usko puolestaan on äärimmäisin kuviteltavissa oleva teologis-eksistentiaalis-psykologinen kaksoissidos (ihmiselle oli Jumalan suhteen julistettu yhtä aikaa sekä poistumis- että lähestymiskielto), josta ei tiennyt a) vapauttaako se (hysteeris-euforiseen uskon ja rakkauden kokemukseen) vai b) lamaannuttaako hylätyksi tulemisen yksinäisyyteen: Jumala ei milloinkaan vastaa tai b') ajaako se sadomasokistiseen häpeään ja itseruoskintaan ja 3) armo kuin taivaallisen tyrannin julistama tuomio: 'olet vapaa!' - psyykkiseltä vaikutukseltaan kuin sähköshokki, oikosulku tai maaninen kohtaus - ellei sitten peräti vakava paniikkihäiriökohtaus.

Lutheriin - joka pelastautuu edellä mainituista teoreettis-psykologisista umpikujistaan (ellei suorastaan perversioista) verbaalikikkailulla eli ristin teologialla (myöhemmin: hyväksiluettu armo) ja kahden regimentin opillaan - verrattuna kalvinismi kuitenkin säilytti juridis-performatiivisen tyyneytensä ja vakavuutensa pelastuksen suhteen - tosin tekemällä pelastuksesta silkkaa businestä ja kääntäen kuten sanottu näin päälaelleen sekä Calvinin predestinaatio-opin että Lutherin pessimismin.

On myös täysin luontevaa ja ymmärrettävää, että kalvinismi sekä sen johdannaiset (metodismi, evankelismi, babtismi jne.) saivat eniten jalansijaa juuri Pelagiuksen maaperällä: 'Anglo-Amerikassa'.
Kiittäkäämme Jumalaa tuosta maailman- ja ihmiskunnan aatteellis-psykososiaalisen historian mullistavimmasta keksinnöstä, jossa ennaltamäärätyt voivat ostaa pelastuksensa tulosvastuun periaatteella eli suurta rahallista voittoa tehtyään. Heidän saamansa mittavat bonusoptiot nimittäin toimivat näkyvänä merkkinä siitä, että Jumala on jo aikojen alusta lähtien valinnut heidät pelastettujen joukkoon kuuluviksi.

3
Liberalistisen talousjärjestelmän ytimeen on aina, jo alunperin, sisältynyt kaksinaismoralistinen jakautuneisuus kristillisperäisten arvojen ja vapaan kilpailun välillä. Vapaassa kilpailussa moraalilla (sekä normina että arvona) on vain nimellinen merkitys, jolla taataan muodollisesti (laillisesti tai laittomasti rikottavissa olevien!) kauppasopimusten luottamuspohja. Kaupanteon moraali merkitsee näin ollen 'rituaalista yksimielisyyttä', jota nimitetään myös (muka) reiluksi peliksi (johon kukaan bisnesmies ei kuitenkaan pitkällä tähtäimellä usko sisimmässään kuin retorisesti!)

Perinteinen konservatiivi liberalismi kannatti perinteisiä, aristokraattisia arvoja, mutta toimi silti kauppaa tehdessään (esim. imperialismi, kolonialismi) täysin nihilististä valtapolitiikkaa harjoittaen. Myöskään tämän vuoksi suurista kaupoista ei puhuttu ääneen esim. yleisillä kutsuilla vaan ne jätettiin salaisissa kabinettikeskusteluissa ratkottaviksi, ikäänkuin kyse olisi ollut rikollisesta, mafiatyyppisestä, toiminnasta (kuten olikin).

Laeilla suojatut liikesalaisuudet mahdollistavat, siis legitimoivat, tämäntyyppisen rikollisuuden sen kaikessa raadollisuudessa (mitä nyt varomattomimmat, typerimmät ja ahneimmat jäävät kiinni suoranaisista lakiin kirjattujen pelisääntöjen rikkomisista).

Siinä missä konservatiivit liberaalit elivät perinteisten kristillisten arvojensa ja kaupanteon moraalittomuuden välisessä ristiriidassa, siinä pörssikeinottelevat uusliberaalit ovat heittäneet arvot kokonaan yli laidan. Tai sanokaamme, että he kyllä hyväksyvät arvojen pluralismin, siis arvorelativismin, mutta pelkästään siksi, että tällöin arvot muuttuvat joustaviksi ja suhteellisiksi. Tämä merkitsee samalla, että arvojen moraalinen velvoittavuus käytännössä katoaa, joten niistä ei ole haittaa jo sinänsä moraalittomassa tai lievemmin sanottuna nimellisen moraalin takaamassa (kauppa-)sopimuksen teossa, jossa luottamus kuten edellä mainittiin ymmärretään muodollisesti, pinnallisesti (tekopyhästi) reiluksi peliksi.

4
Luterilainen ja kalvinistinen pelastusoppi eivät periaatteessa eroa toisistaan ratkaisevasti häivyttäessään Jumalan ja ihmisen välisen eron olemattomiin: Jumala on deus absconditus, salattu Jumala, joka on ja pysyy täysin toisena. Tästä ei (vaikka pistänkin mutkat suoriksi) ole pitkä matka Hegelin näkemykseen, jonka mukaan Jumala kuoli lopullisesti ristillä ja muuttui inkarnoituneesta ideasta sosiaaliseksi järjestykseksi sekä lopulta Nietzschen päätelmään, jonka mukaan ihminen tappoi Jumalan tehden itsestään oman Jumalansa [a) aktiivisen nihilistin eli yli-ihmisen, joka elää 'vapaan hengen' distanssin paatoksesta ja dionyysisen elämäntunteen traagisuudesta tai b) passiivisen nihilistin eli viimeisen ihmisen, joka väittää keksineensä onnen, toisin sanoen loputtoman määrän nautintoa ja mukavuuksia].

Tälläkin tavoin ilmaistuna (ko. huippumielenkiintoista aihetta voisi/pitäisi pohtia useasta eri näkökulmasta) protestanttisuus ja reformaatio ylipäätään uudistaessaan kristinuskoa poistamalla siitä pakanalliset ainekset (sakramenttioppi, piilevä pelagiolaisuus: synergismi) ja kirkon institutionaalisen totalitarismin (Paavin valta ja kanonit) palaamalla vain Raamattuun (jota muka pystytään tulkitsemaan kirjaimellisesti oikein) ja juutalaistyyppiseen, sekulaarin alakristologian perustamaan 'eettiseen materialismiin', lopultakin tuhosi kristinuskon sisäisen voiman ja uskottavuuden ajaen sen ateismiin sekä nihilismiin - lyhyesti: teki siitä kansalaiseettisen empatialaitoksen, joka pyrkii kilpailemaan kaupallisesta suosiosta siinä, missä mikä tahansa suuryritys nykykapitalismissa (lyhyesti: kirkolla ei ole enää henkistä auktoriteettia).

Protestanttisuus oli/on kuitenkin oikeassa, mitä pelastusopin perustaan tulee. Soteriologian (kuten kaikkien ideologioitten ja vakavasti otettavien moraaliteorioitten - ei siis utilitarismin) ytimestä löytyy aina edellä kuvattu kaksoissidos ja kaikki yritykset muokata soteriologiaa ihmisystävällisemmäksi ja ylipäätään houkuttelevammaksi (sakramentit, synergismi, yläkristologia) ovat joko pakanallista perua tai keinotekoista teatteria.

Heti perään kuitenkin väitän Dostojevskin suurinkvisiittorin (ja Carl Schmittin, jota on pidetty suurinkvisiittorin inkarnaationa) hengessä, että pysyvää, positiivista auktoriteettia ja eksistentiaalista toivoa sekä turvaa antavaa kirkkoa ei ole mahdollista rakentaa luterilaisen soteriologian pohjalle. Protestantismi todellakin, ihan oikeasti, tuhosi vanhan kirkon ja uusi on lähinnä transsendenttiseen meditaatioon verrattava bisnes.

Tämä on minun kaksoissidokseni, mitä kristillisyyteen tulee: kristinuskon omantunnon rehellisyys toimi analogisesti tieteen totuuden tahdon kanssa: valhe piti paljastaa ja poistaa totuuden tieltä. Tällä tavoin kristillisyys itsekriittisessä hermeneutiikassaan paljasti lopulta viimeisen valheen - Jumalan ja siten oman jumalauskonsa. Tämän valheen poistettuaan protestantismi myös käytännössä tuhosi itsensä, koska nyt siltä puuttui sisältö ja perusta, jonka varaan itse kristillinen usko oli rakentunut.

Mutta 'Jumalan varjo on pitkä', kuten Nietzsche kirjoittaa. Niinpä reformaation jälkeinen, 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun postmoderni, dekonstruoitu kristillisyys, kituuttelee ontuen mutta varsin sitkeästi ateistisissakin muodoissaan, vaikka on koko ajan menettämässä muista yhteiskunnallisista laitoksista erottuvaa identiteettiään. Veikkaanpa, että 100:n vuoden kuluttua kirkko mielletään kuuluvaksi täysin samaan kategoriaan kuin museot, koulut, kirjastot ja sosiaalitoimistot.

Luterilaisesta kirkosta ei löydy enää pyhää saatikka henkeä - puhetta, byrokratiaa ja mediaviihdettä sitäkin enemmän.

Kun Jumala kuoli, kirkko päätti vahvistaa imagoaan ja meni pörssiin. Siitä tulikin kaupallinen menestys ja trendi/brändi - ainakin USA:ssa. Maallistuneet ja valistuksen nihilistisen perinnön väsyttämät eurooppalaiset sen sijaan kärsivät yhä edelleen Hamletin älyllis-eksistentiaalisista pakkoneurooseista ja Kuningas Learin hysteriasta.

Edes psykoanalyysi ei ole kyennyt eurooppalaisia paljon auttamaan, vaikka se pystyykin kyllä hahmottamaan heidän ongelmiensa perimmäistä laatua paremmin kuin egopsykologiat, jotka praktisissa tavoitteissaan yhä suuremmassa määrin yhdentyvät kaupallis-fundamentalistisen kristillisyyden kanssa: itsetuntoa myydään 170 $/kpl.

Manner-eurooppalaiset pystyvät kuitenkin vielä kärsimään eksistentiaalista (uskonnollistyyppistä) ja omantunnon (moraalisen normin) aiheuttamaa tuskaa, kun taas anglo-amerikkalaiset ovat jo vajonneet jonnekin Lacanin imaginaarisen, välitöntä nautintoa tavoittelevan perversiivisen narsismin tasolle, joka juuri tuossa narsismissaan on otollinen uskomaan Big Otheriin - fundamentalistiseen Jumalaan.

5
Päreeni peruslähtökohtana/-ajatuksena on (vaikkei siltä aina vaikutakaan) ollut kaksoissidos-ilmiö, jota etenkin luterilainen pelastusoppi ilmentää ja jonka kalvinismi ratkaisi petollisella tavalla. Kaksoissidos-problematiikka vaikuttaa kuitenkin kaikkialla puheakteissamme ja teorioissamme, niin mikro- kuin makrotasolla.

Tätä kaikessa kommunikaatiossa ja kaikessa ajattelussa, etenkin pohdintojemme perustavimmissa aksiooma-tyyppisissä oletuksissa vaikuttavaa dialektista umpikujaa pyrin käsittelemään yhä laajemmin ja syvemmin joissain tulevissa päreissäni. Pohtien muun muassa sitä, miksi minun mielestäni (eikä vain minun) Slavoj Zizekin (oletetun) vallankumouksellisuuden sekä (mm. Walter Benjaminilta perityn ja Alain Badioun kanssa työstetyn) utooppisen apokalyptisuuden että (weberiläis-heideggerilaisen) eettis-vallankumouksellisen Tapahtuman korostuksen selittäminen on positiivisen (premissit-johtopäätös) argumentaation puitteissa mahdotonta, koska perustojensa suhteen ajattelu törmää aina sekä ekspressiivisen että systemaattisen ilmaisunsa rajoihin.

Kyseistä törmäystä, joka perustan (Jumalan, metakielen, Big Otherin, - contra Habermas) puuttuessa falsifioi kaikki yrityksemme oikeuttaa/legitimoida diskursiiviset päämäärämme rationaalisesti, kutsun yleisesti kaksoissidos-tilanteeksi - ikäänkuin hirttosilmukaksi kaulassamme: ja mitä enemmän rimpuilemme, sitä tiukemmin tuo dialektis-paradoksaalinen solmu meitä kuristaa.
*
http://olemisenporteilla.blogspot.com/
http://en.wikipedia.org/wiki/Double_bind
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pelagius_(teologi)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Luther
http://fi.wikipedia.org/wiki/Augustinus
http://www.cartoonstock.com/directory/c/catch_22.asp
http://pilgrimsprogress.net/2006/09/17/calvinism-humor/

Kalvinistinen 'fundationalismi', toivo uskon edellytyksenä sekä eroksen ja agapen vastakkainasettelu

Kirjoitettu kommentiksi Petri Jäveläisen päreeseen "Joitakin syitä siihen, miksi en kannata reformoitua epistemologiaa".
*
Tekemäsi erottelu selvensi hieman aiempia intuitioitani ja tietojani, eikä myöskään ollut niiden vastainen.
Olen samoilla linjoilla kuin sinä, mutta esitän ensin kriittisesti avoimen kysymyksen, jota kautta pyrin sitten pohtimaan teemaa (päätyen kuitenkin samantyyppisiin 'uhkakuviin' kuin sinäkin, mitä kalvinismiin tulee.)
*
Mitä sinä sanot henkilölle, joka kysyy: uskotko sinä Jumalaan? Epäilen, että et vastaa kyllä, mutta et myöskään ei.

Entä onko presuppositio: minä toivon uskovani mitään muuta kuin skeptinen väistöliike, jolla itse arvostelma: usko, selitetäänkin joidenkin emotionaalisten ennakkoehtojen kautta, koska suora myöntävä vastaus merkitsisi sitoutumista johonkin, johon henkilö ei joko usko tai, jonka suhteen hän on niin äärimmäisen epävarma, että hänen on uskosta puhuessaan pakko viitata 'vain' myönteisiin emootioihinsa kuin minkäänlaiseen varmuuteen (myönnän että tämä oli aika johdattelevaa päättelyä).

Toisin sanoen, onko niin, että itse uskon 'tiedollista' oikeutusta ja tiedollista varmuutta on tässä väljennetty niin paljon, että yksinomaan henkilökohtainen tuntemus toiveestani Jumalan olemassaolosta riittää uskoni ilmentymäksi?
(Tämä ei ehkä vielä ole fideismiä, mutta vahvasti siihen suuntaan kylläkin.)
*
Sen sijaan kun Plantinga siirtää rationaalisten perususkomusten alueen koskemaan myös Jumalan olemassaoloa, hän tekee 'ideologisen' valinnan samalla, kun väittää, että usko seuraa nimenomaan rationaalisen todistuksen pakottavuudesta.

Plantingalaiset kuitenkin mitä todennäköisimmin vastaavat kysymykseen: 'uskotko sinä Jumalaan' suoralta kädeltä myöntävästi.
Mutta onko heidän uskonsa sitä uskoa, toivoa ja rakkautta, mitä Paavali olettaa Jeesuksen julistaneen?

Eikö se ole pikemmin propositionaalista, neutraalia 'tietoa', josta kumpuava usko ja uskonvarmuus ilmenee kuitenkin käytännössä samoin uskovien fundamentalistisena 'elitisminä', - siis pikemminkin poliittisina valtapyrkimyksinä kuin universaalina toivon ja lähimmäisenrakkauden periaatteena?
Kyseessä on ikäänkuin 'imperialistinen missio'.
*
'Olisiko Genetsaretin järven kalastajien pitänyt ensin muodostaa päässään Jumalan olemassaoloa koskevan proposition assentoiminen kuullessaan kutsun ”seuraa minua”. Ja olisiko heidän tästä kutsusta seuranneen pitkin poikin Galileaa tapahtuneen heilumisen seurauksena pitänyt jotenkin selittää maailma Jumalalla?'

Ei varmaankaan olisi pitänyt, mutta minkä takia se sitten piti ylipäätään tehdä edes jälkeenpäin?

'Uni' (narratiivi), jossa Jeesus ja häntä seuranneet kalastajat elivät tai, jota he näkivät, tärveltiin ehkä peruuttamattomasti tekemällä siitä oma tieteenalansa.

Mutta eihän tälle kehitykselle tietenkään mitään voinut. Yhteiskunnallisten ja poliittisten välttämättömyyksien vuoksi päädyttiin perustamaan esimerkiksi pappisvirka, vaikka pappeudesta ei puhuta Uudessa Testamentissa mitään; - ellei sitten omien intentioitten eli intressien mukaisesti tulkita joitain Raamatun kohtia nimenomaan kehotukseksi, joka oikeuttaa ja velvoittaa papinviran olemassaolon.

Myös kaikki puheet kirkon perustamisesta ovat maallisen 'regimentin' puuhastelua uskovien yhteisön integroimiseksi, legitimoimiseksi ja hallinnoimiseksi.

Jeesuksella ei taatusti ollut mielessään, että jonain päivänä kymmenettuhannet teologit tutkivat hänen merkillisiä ja ristiriitaisia puheitaan, ja että etenkin länsimaat ovat joskus täynnä kirkkoja sekä seurakuntakeskuksia, joissa papit parhaan 'opportunistisen' kykynsä mukaan pyrkivät houkuttelemaan uskovia kristillisen aatteen piiriin kuin puolueagitaattorit ikään.

Kaikki meidän kirkkopoliittiset ja teologiset 'puuhastelumme' ovat äärimmäisen kaukana evankeliumien todellisuudesta ja kertomuksista.
*
Ehkä jäljelle jää lopulta vain kysymys, kumpi on oikea tulkinta rakkaudesta: eros vai agape - omasta puutteenalaisuudesta ja vajavaisuudesta kumpuavaa täydellistymisen ja tyyydytyksen tarvetta (T(t)oisen haluamista) vai pyyteetöntä lähimmäisenrakkautta?

Luterilainen paradoksi ja kaksoissidos:
Jos kristillinen rakkaus on agape-rakkautta, niin joudumme halveksimaan itseämme, koska emme kykene lähestymään Jumalaa epäitsekkäästi vaan eroksen motivoimina. Mutta eikö siinä tapauksessa ole johdonmukaista halveksua itseämme myös itsekkäinä seksuaalisina olentoina?

Toisin sanoin - jos aito rakkaus on agape-rakkautta, niin meille on annettu mahdoton missio.

Nimittäin - jos rakkautemme on perimmältään eros-rakkautta, niin universaali lähimmäisenrakkaus jää pelkäksi ideaaliksi, joka on ainakin ohjelmallisena tavoitteena jopa ihmisluonnon vastainen projekti.

Luterilaisuus, joka julistaa agapeta, epäilee kuitenkin Jumalan epäitsekkään rakastamisen mahdollisuutta, koska olemme eroksen 'saastuttamia'.

Miksei luterilaisuus sitten epäile samalla myös lähimmäisenrakkauden mahdollisuutta ja lopeta myös sen julistamista?
Lähimmäisenrakkautta pidetään jumalallisen rakkauden maallisena ilmentymänä, mutta jos emme kykene rakastamaan Jumalaa, niin miten meidän on mahdollista rakastaa silloin lähimmäisiämmekään?

Esimerkiksi hyväntekeväisyys ei ole rakastamista, koska se sisältää paradoksin. Mitä enemmän lahjoitamme, sitä paremmiksi koemme itsemme myös Jumalan silmissä, mutta juuri tämähän on pahinta kuviteltavissa olevaa vieraantumista Jumalasta ja osoitus omahyväisestä egoismistamme.
Mitä enemmän rakastamme lapsiamme, sitä enemmän rakastamme myös itseämme. Tämä on täysin luonnollista ja oikein, mutta sekin vieraannuttaa meidät Jumalasta, koska rakastame lapsissamme myös ja etenkin itseämme.

Silti Luther ylistää juominkeja sekä ajoittain seksuaalisuuttakin (vaikka häneltä puuttuu naiskuva ja naiskäsitys lähes kokonaan!).
Mikä sekasotku onkaan koko tämä luterilaisuus ja sen liki juoppohullu perustaja Martin Luther!
*
Kristinusko onnistui ainakin vääristämään eroksen ja saattamaan sen huonoon huutoon. Erokselle nimittäin juotettiin myrkkyä, jonka seurauksen se rappeutui paheeksi (Nietzschen 'diagnoosi').

'Ne tekevät sen itse'

Kirjoitettu kommentiksi hirliille Järveläisen päreessä "Päivän kirjavinkki".

hirlii sanoi...
rauno,
koska pidän sinua sekä ajattelevana että ymmärtävänäkin ihmisenä, niin kysyn, että oletko miettinyt tätä oman yhteiskuntamme totalitarismia? kun viittasit tuossa putinin venäjään.
*
RR

Olen miettinyt, mutta kysymys on liian monisyinen, jotta ryhtyisin siihen tässä 'täsmävastaamaan'.

Joka tapauksessa vapaus ei ole mikään yksiselitteinen asia hyvinvointivaltiossa(kaan).
Sillä on hyvin usein seurauksia, jotka nimenomaan oli tarkoitus voida välttää ja kumota liberalismin ja demokratian myötä.

Tai sanotaan, että nuo seuraukset ilmenevät tavoilla, joita ei tunnisteta ja tiedosteta totalitaarisiksi.
Esimerkiksi suurin osa tv:n sarja-ohjelmista palvelee pikemminkin aistien ja ajattelun turruttamista sekä mystifioimista markkinoitten orjuuteen kuin niiden motivoimista ja virikkeellistämistä itsenäiseen ja kriittiseen reflektointiin.

Tämä on piilevää totalitarismia, vaikka oikeastaan ihmiset tekevät liberaalissa demokratiassa 'sen itse' eli rakentavat vapaaehtoisesti oman vankilansa...

Nietzsche puhuu 'viimeisistä ihmisistä', jotka keksivät onnen. Itse asiassa he keksivät laiskan ja typerän elämäntavan, joka on itse oma oikeutuksensa.

Foucault unohtaa kokonaan tämän puolen Nietzschestä identiteettitekniikoista kirjoittaessaan.
Aristoteelinen hyvän elämän ja eudaimonian periaate sekä Nietzschen estetismi latistuu Foucault'lla muodiksi ja imadotrendeilyksi.

Minä kutsun sitä vapaaehtoiseksi itsensä orjuuttamiseksi.
*
Luterilainen ristin teologia sopii paradoksaalisella tavalla erinomaisesti viimeisille ihmisille: on turvallista kokea itsensä kadotetuksi keskellä hyvinvointia.
Kalvinistit taas kokevat itsensä pelastetuiksi keskellä hyvinvointia, mutta näissä molemmissa pelastustulkinnoissa on kyseessä mitalin kaksi eri puolta: ihmiset huijaamassa itseään pelastusvarmuutta etsiessään.

Siksipä lopulta ehkä vain houkat ovat ainoita 'rehellisiä' uskovia. He ymmärtävät, miten mielettömän suuri jännite 'tapauskon' tai narsistisen fideismin sekä vapauttavan (mitä se sitten lieneekin) pelastusvarmuuden välillä lopulta vallitsee.

Mutta en fideismikritiikissäni mene kuitenkaan kumoamaan Kierkegaardin ajatusta siitä, että uskon Jumalaan voi (mahdollisesti) saavuttaa vain olemalla subjektiivisesti intohimoisen kiinnostunut totuudesta - ei objektiivinen kuten Pilatus.
Ja että tässä subjektiivisuudessa ei ole kyse sokeasta heittäytymisestä irrationaaliseen vaan henkilökohtaisesta ja perustellusta 'sitoutumisesta' Jumalan rakkauden 'vaikutuspiiriin' - Augustinuksen tapaan.

Kieltämättä usko tietyssä mielessä kumpuaa siitä, kun objektiivinen järki romahtaa ja ihmiselle ei jää muuta kuin epätoivonsa - ja subjektiivinen järkensä.

Ehkä tämä on analogista ristin teologialle, mutta Kierkegaard vie epätoivon kokemisen äärimmäiseen pisteeseen ja väittää, että se on meidän ainoa toivomme.

Kierkegaard ei siis tee kalvinistista 'U-käännöstä' äärimmäisen epätoivon edessä kuten luterilainen kirkko tavara-armoineen.

Paavalille sanoisin, että heikkoudellakin kerskaaminen on yhtä kaikki ylpeilyä: vähän samaa kuin järjestettäisiin kilpailu siitä, kuka on vaatimattomin. Tällainen pröystäily omalla uskollaan kuuluu Aristofaneen komediaan.
*
PS. Nietzschellä oli individualismissaan aika lailla samantyyppinen käsitys ihmisen ja todellisuuden suhteesta kuin Kierkegaardilla joskin täysin eri kontekstissa.

Sielujen Puuhamaata testaamassa

Kirjoitettu kommentiksi Uuden Suomen verkkosivujen juttuun Yksi kirkko vetää puoleensa ilman kampanjoita.
(Tarkennus Pyhän Hengen 'matkoihin', 25.11)
*
'Luterilainen kirkko toteuttaa (isä) Mitron mielestä länsimaista markkinataloutta. Katolisen kirkon nykyistä toimintaa isä Mitro pitää puritaanisena kuultuaan käskystä käydä messussa.'
*
Ortodoksinen kirkko on 'aito' Disneyland.

Siinä missä luterilainen ja esim. USA:n evankelikaalinen liike rakentavat nykyään kirkostaan - markkinatalouden ehdoilla' - uskonnollista Superpelicasinoa tai sielujen Puuhamaata, siinä ortodoksisella kirkolla on ollut jumalallinen Elämyskeskus täysin valmiina jo lähes 2000-vuotta.

Tämä asiaintila tekee ortodoksisuudesta täysin ylivertaisen ainakin kaikkiin reformoituihin liikkeisiin nähden.
*
Sitäpaitsi mikään ei ole älyllisesti niin ällöttävää kuin tekopyhä kalvinismi, jossa predestinaatio-oppi ja pelagiolaisuus on epäpyhästi - suorastaan blasfemistisesti - naitettu keskenään, täysin piittaamatta loogisen ristiriidattomuuden ja uskottavuuden vaatimuksista.

Kuunnelkaapa mitä kalvisti sanoo: 'Jumala valitsee taivaaseen ennakolta - juuri minut!'

Kuullessani tällaista tekisi mieli nopeuttaa kyseisen ihmisen 'pelastusta' erinäisin 'tukitoimin', koska hänen maanpäällisellä elämällään ei pelastusvarmuuden saavutettuaan ole enää mitään merkitystä.
Mutta tätä ei pidä kertoa hänelle ääneen....

Perinteisen luterilaisuuden ihmiskäsitys taas on niin pessimistinen, että nykyään armoa onkin ryhdytty 'myymään' oikein kampanjatarjouksena ko. kirkon ehtymättömistä varastoista.

Paljon sitä toki tarvitaankin, koska 'kadotetut' kärsivät kaiken muun riivauksen ohella myös syömishäiriöstä, sillä mitä syntisemmäksi ihminen itsensä kokee, sitä suurempi on armon vajaus.
Esitetty päättely on pelkkää synnin ja armon suhteen välistä 'talousmatematiikkaa', jonka oppii soveltamalla funktiolaskua pelastusoppiin.
(Mutta eikös tämä ole sala-arminiolaisuutta - ellei peräti piilokalvinismia?!)
*
Katolisen kirkon lakimiesmafia on aina rekrytoinut ihmisiä pakkolakeihin vetoamalla. Se ei siis ole mitään uutta. Mutta mehän tiedämme, että (Danten) Helvetin alimmasta kerroksesta löytyy jäätyneen Saatanan ohella melkoinen määrä juristeja...joten...
*
Etsikää ihmiset kirkon aitoa hengellistä traditiota eikä mitään karaoke- piraatti- tai aleversioita, joita niin ällöttävän 'positiivisessa' mainoshengessä suorastaan tuputtaen kaupataan luterilaisessa ja evakelikaalisessa busineksessä näinä 'tavara-armon' aikoina.

Vatikaanin Cosa Nostraa kaihtakaa, sillä siellä elää verikosto, jonka juristi-kardinaalit tosin hämäyksen vuoksi ovat nimittäneet yksipuolisesti vain sovitusuhriksi meidän syntiemme takia.

Rooma, jossa Pyhä Henki on käynyt vain yhden ainoan kerran, koska juristipaavi langetti sille aikoinaan kirkollispoliittista syistä lähestymiskiellon, nimittäin mässäilee Kristuksen kärsimyksillä ja kidutuksilla, joita tämän täydellisen sovitusuhrin pitää ikuisesti kärsimän tyydyttääkseen meidän perversiivistä tarvettamme nauttia väkivallasta.

Samalla meitä myös ikäänkuin rivien välistä muistutetaan, miten käy, jos asetumme Jumalaa ja Kristusta (jota Paavin Mafia edustaa) vastaan.

Tässä siis operoidaan kahdella tasolla, joista toinen ilmentää kristillistä sanomaa ja toinen - piilevä - katolisen kirkon puritaanista ja legalistista tarvetta pelotella seurakuntalaisia.

Sovituksen perusideahan oli syyttömän uhraaminen (Kristus oli viimeinen, ikäänkuin metauhri girardilaisessa mielessä) meidän ikisyntisten puolesta, mutta katolisen implikaation mukaan me kuitenkin seuraamme Jeesuksen teloitusta ikäänkuin hän viattomuudestaan huolimatta toimisi myös esimerkkinä (maallisesta) rangaistuksesta, joka kohtaa meitä kaikkia, mikäli asetumme ennenkaikkea Roomaa vastaan.
*
Vain ortodoksisuudesta siis kumpuaa kaikkein painokkaimmin kristillisen uskon ydinsanoma: Ylösnousemus eli Kuolemalla kuoleman voitti! Totisesti voitti!

Toisin sanottuna: Koska synti on kuoleman aiheuttaja tai oikeastaan itse kuolema, niin juuri ylösnousemus vapauttaessaan meidät kuoleman pelosta, vapauttaa meidät samalla myös synnistä, koska me tiedämme (uskomme), että Kristuksen kärsimystien ja ylösnousemustapahtuman läpieläminen ortodoksisen tradition kautta, on se tie, joka vie kohti pelastusta olemattomuuden, tyhjyyden ja kadotuksen loputtomuudesta.

'Valepukuista vai todellista optimismia?' sekä teologis-filosofinen luonnostelma

Kirjoitettu sekä lisäykseksi että vastauskommentiksi päreeseeni "Sartre, Nietzsche ja Esa Saarinen - koskien Jussin ja Kafkaesquen kannustavia tekstejä.
(Lisäys ja korjauksia 15.4)

***
I Valepukuista vai todellista optimismia?

Vastaan sinulle hieman surumielisesti siteeraten muististani erästä hienoimpia Nietzsche-kommentteja ever eräästä psykologisesti oivaltavimmista Nietzsche-esittelyistä ever.

Kyseessä on kulttuurihistorioitsija Will Durant ja hänen 1950-luvun puolivälissä suomennettu - omintakeisesti valikoitu mutta edelleen melko pätevä filosofian historia "Suuria ajattelijoita".

Durant lainaa Nietzscheltä kohtaa, jossa tämä sanoo filosofiassaan pyrkivänsä mahdollistamaan yhteiskunnalle sellaisen tasapainon ja rauhan, jossa kaikki kulttuuri pystyy kukoistamaan.

Muun muassa Nietzschen 'vallantahdon' periaatteita vasten tämä kuulostaa melko ristiriitaiselta, joskin kyseessä on euforisen vuoden 1888 aikana tehty muistiinpano.

Toisaalta Nietzschen ajattelua on perustellusti syytä pitää yrityksenä pikemminkin rakentavaan kuin pelkästään tuhoavaan kritiikkiin.
Hän itse osasi kyllä psykologisesti ja filosofisesti 'balanseerata' perustavia 'ylilyöntejään' ajatuksilla, jotka asettuivat ikäänkuin vaaán toiselle puolelle - perustavimapana esimerkkinä vallantahto-ikuinen paluu.

Tämä on eräänlaista dialektiikkaa mutta ei hegeliläisessä teesi-antiteesi mielessä vaan ikäänkuin 'kokonaisuuden sisäistä dialogia'.

Durant 'vastaa' Nietzschelle näin: "Mutta miten voi ihminen antaa sellaista, mitä hänellä ei ole?"

Tämä lienee ehkä kaikkein suurin dilemma Nietzschen suhteen: miten löytää se optimismi, jota hän mm. Zarathustrassaan niin voimallisesti ylistää, kun tietää, että Nietzschen oma elämä oli jatkuvien päänsärky- ym. kohtausten täyttämää, ja täysipainoinen kirjoittaminen mahdollistui vain näiden kohtausten välissä.

Tosin Nietzsche teki ensin hatarat luonnostelmat muistivihkoihinsa kävellessään ja vaellellesaan kesäaikaan päivittäin joskus jopa 10 tuntia Sils-Marian vuoristomaisemissa Sveitsin alpeilla (myös joissain pohjois-Italian pikkukaupungeissa) - aamuhämärästä iltahämärään.

Kuitenkin sään vaihtelut ja 'kohtauksien' mahdollinen uhka, joka usein korreloi sään muutoksiin, säätelivät näiden pitkien kävelylenkkien määrää.

Migreenistä kärsivät reagoivat usein ilmanpaineen vaihteluihin, joskin Nietzsche oli aivan käsittämättömän yliherkkä paitsi ihmisten mielialojen myös sään vaihtelun suhteen.

Muistivihkosta hän sitten siirsi ajatuksensa vahvasti täydentäen ja korjaillen paperille, jonka jälkeen oikovedokset teki usein säveltäjä Peter Gast (oikealta nimeltään Heinrich Köselitz - hänen oppilaansa ja ehkä ainoa 'opetuslapsensa' Baselista - samalla myös ainoa henkilö, joka pystyi saamaan selvää hänen jälkeenjääneitten muistiinpanojensa käsialasta), joskus myös sisar, tietyissä tapauksissa Baselin kolleega kirkkohistorian prof. Frans Overbeck, mutta myös hän itse, minkä nyt likinäköisyydeltään pystyi.

Tosin 1870-luvun lopulla ja 1880-luvun alussa Nietzsche myös saneli tekstejään juuri Gastille, sen aikaiselle ystävälleen fil. tri Paul Reelle ja sisarelleen.

Muistettakoon, että Nietzschen vanhempi kolleega Baselista, kuuluisa kulttuurihistorioitsija Jacob Burckhard, oli Nietzschen ystävä (tosin etäisesti), ja sai jopa vaikutteita tältä kreikkalaisen agon-käsitteen tulkinassa.

Burckhard suhtautui Nietzscheen melko suopeasti, joskin etääntyi hieman, kun Nietzsche alkoi kirjoittaa yli-ihmisestä ja vallantahdosta.
Sinänsä ehkä tekopyhää, koska Burckhard, jonka käsitys historiasta oli schopenhauerilaisen pessimistinen ja kaoottinen, korosti Italian renessanssin historiassaan ihmisten silmitöntä egoismia ja pätemisen tarvetta.

*
Mutta mistä siis saada sieluunsa se dionyysinen optimismi, joka ei synny oletetun jumalan pelastuslupauksesta vaan itse elämisen tuskasta ja riemusta?

Me kaikki emme ole syntyneet optimisteiksi luonnostaan, me kaikki emme elä suhteellisen hyväkuntoisina ja terveinä läpi elämämme emmekä koe läheisten kuolemaa vasta kypsässä aikuisiässä vaan saatamme olla joko synnynäisesti varsin synkkämielisiä kuten Schopenhauer, kärsiä läpi elämämme erilaisista sairauksista tai odottamattomista onnettomuuksista kuten tapaturmista tai vahempiemme ja sisariemme varhaisesta kuolemasta.

Silti tämä elämä on meille kaikille annettu samanlaisena mahdollisuutena - täysin riippumatta siitä, mitä meille sen aikana tapahtuu.

Kun ajattelen Nietzschen optimismia tätä taustaa vasten, en välttämättä halua nimittää häntä valepukuiseksi pessimistiksi.

Hän itse nimitti 'ainoan opettajansa' arkkipessimisti Schopenhauerin valepukuiseksi optimistiksi ja osoitti sen oivallisesti analysoimalla Moraalin alkuperästä-pamlettinsa III:ssa esseessä "Askeettisista ihanteista" Schopenhauerin filosofian perusajatusta siitä, että ihminen tahtoo mieluummin ei-mitään kuin on tahtomatta.

Tällä tavoin itse tärkein eli tahto (jonka vaikutuksen Schopenhauer halusi minimoida, koska se on syynä kaikkiin onnettomuuksiimme ja itsekkyyteemme) tulee pelastetuksi - joskaan Schopenhauer itse ei huomannut tätä koko teoriansa ytimeessä piilevää halkeamaa...

Mutta onko Nietzsche itse sitten valepukuinen pessimisti eli mies, joka tekee sekä omasta että elämään väistämättömästi muutenkin liittyvästä kärsimyksestä ikäänkuin masokistisen lähtökohdan ja perusteen ylistää elämää.

Miten tällainen käsitteellis-psykologinen 'silmänkääntötemppu' ja paroni von Münchausenin 'itse itsensä pelastaminen' voidaan ottaa vakavasti?

Ilmaiseeko se todellista optimismia, jos väittää, että me voimme 'pelastua' omassa varassamme, ja että luottamus jumalalliseen johdatukseen on alistumista passiivisuuteen, jonka voi tulkita pikemminkin äärimmäisen pessimismin alle sortumiseksi lopullisen 'päätösvallan' antamisessa Jumalalle, jonka tahtoa kukaan ei tunne?

Nietzsche tuli lopulta hulluksi. Onko tämä 'todiste' hänen filosofiaansa vastaan vai osoitus siitä, että hän ei lopulta pelännyt mitään - kaikkein vähiten hulluutta - pikemminkin päinvastoin (tässä yhteydessä on syytä muistaa Platonin Phaidros-dialogi), ja että juuri tällainen rohkeus, sitkeys ja kyky on vakuuttavin osoitus hänen optimisminsa aitoudesta - ei suinkaan siitä, että hän olisi vain epätoivoisesti teeskennellyt luomalla sankari-ideaaleja, jotka antoivat hänelle tarkoituksen elää loppuun asti...

Tähän kysymykseen ei kukaan Nietzsche-tutkija ole ymmärtääkseni kyennyt antamaan kunnollista vastausta, joskin minun omien tutkimusteni 'kolmas vaihe' on vasta alkanut, joten palaan asiaan tulevaisuudessa, mikäli elämää riittää.

II Teologis-filosofinen luonnostelma

Jotensakin hälyttävänä pidän kuitenkin sitä, että tiedän monien kristillisten teologien lukevan Nietzscheä ikäänkuin 'salaa' eli hieman häpeillen omaa Nietzsche-ihailuaan (esim. Reijo Työrinoja; tietysti löytyy myös Nietzscheä halveksivia kuten Terho Pursiainen), mutta kukaan heistä ei ole uskaltanut lähteä tutkimaan Nietzscheä hänen omista lähtökohdistaan käsin, vaan aina on jo etukäteen tehty valmis tulkinta, jonka pohjalta hänet sitten tuomitaan psykologisena egoistina samalla, kun hänen psykologista oivalluskykyään kuitenkin kiitetään (ristiriitaista?).

Tämä ei riitä. Olennaista on vastata kysymykseen: pystyikö Nietzsche todella osoittamaan kristinuskossa piilevät psykologiset heikkoudet - sen 'huumeenomaisen' vaikutuksen ja ajatuksellisesti sekä emotionaalisesti passiiviseen horrokseen tuudittavan lohdutuksen.

Ihmiset tarvitsevat metafyysistä lohdutusta, kirjoitti Schopenhauer, joka oli perimmältään a-teisti (vaikkei tätä missään aivan suoraan sanokaan) mutta samalla hyvin vahvasti - itämaiseen tapaan - uskonnollinen mystikko.

En halua (koska siihen ei ole mitään pätevää perustetta) millään muotoa kieltää Schopenhauerin väitettä, mutta olennaista on kuitenkin Nietzschen tapaan pohtia tuon metafyysisen lohdutuksen eettis-psykologista luonnetta.

Tiedän kyllä, että kristinuskon sisälle mahtuu niin fatalistisia kuin voluntaristisiakin pelastusoppeja, jotka ovat usein keskenään avoimessa ristiriidassa, joka sitten pyhitetään dogmiksi kuten Jeesuksen kaksiluonto-oppi Khalkedonin kirkolliskokouksessa, mutta 'ostetaanko' kristillisen uskon aitous liian kovalla hinnalla (sekavuudella ja piilevällä pluralismilla), jos ja kun se viime kädessä julistetaan loogiseksi paradoksiksi ja lopulta mysteeriksi (erotuksena arvoitukseen, joka voidaan ratkaista; - mysteeri sen sijaan pysyy ikuisesti salaisuutena) ?

Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole oleellista teemani kannalta, koska tiedämme, että myös Nietzsche yhdistää yli-ihmisessä keskenään voluntarismin (vallantahto) ja fatalismin (ikuinen paluu, amor fati).

Oleellista on se, minkä aseman ihminen itse saa uskomusjärjestelmässä. Kristinuskossa ihmisen asema on periaatteessa - jos pidämme vanhurskauttamista sen soteriologisena ytimenä - alistettu.

Jumala siis paitsi hallitsee kaikkea (vanhan kirkon periaate) on myös lopulta täysin 'Toinen' (Luther, Calvin, Barth).
Mutta jos vanhan kirkon opeissa ihmisen asema oli siinä mielessä itsenäisempi suhteessa Jumalaan, että hän - osallistumalla kirkolliseen ja kristillisen yhteisön elämään - pystyi myös vaikuttamaan omaan pelastukseensa tekemällä aktiivisesti liturgista yhteistyötä (liturgia= synergia) Jumalan kanssa (tätä ei pidä sekoittaa pelagiolaisuuteen!) samalla, kun hän oli tämän tahdolle alisteinen, niin Lutherista (soteriologisesti mutta ei kirkko-opillisesti tietenkin jo Augustinuksesta) alkanut perinne korostaa ihmisen ja Jumalan absoluuttista eroa, jonka Barth sitten 1920-luvulla - varmaankin myös I maailmasodan masentamana - vie loogiseen äärimmäisyyteen asti: Jumala on täysin 'Toinen' ja uskonto tulkitaan jopa uskon vieraantumiseksi ja esteeksi.

Nämä teemat esiintyvät myös Nietzschellä, joka meni Barthiakin pitemmälle ja tulkitsi Jumalan niin etäiseksi ihmiselle, että tämä voitiin julistaa jopa kuolleeksi.

Mutta onko loppujen lopuksi lainkaan merkillistä, että kun uskonnollista mystiikkaa sakramentteineen alettiin Reformaation vaikutuksesta minimoida saksankielisillä alueilla ja Pohjoismaissa, kun ihmisen ja Jumalan välille lankesi äärimmäinen kuilu, ja kun ihmisen tahto mitätöitiin täysin (ihmisluonto oli peruuttamattomasti paha ilman Jumalan armoa), eikä tilalle kyetty tuomaan mitään vaihtoehtoista, validia päätösteoreettista mallia, koska rationaalinen päätösteoria hylättiin viimeistään sinä hetkenä, kun kanonisesta traditiosta luovuttiin; - onko siis lainkaan merkillistä, että Reformaation vaikutuksen alaisissa maissa ja kielialueilla kristillisyys alkoi paitsi pirstoutua myös maallistua sekä saada hyvin äärimmäisiä muotoja: - (1) 'tekopyhä' eli maallista menestystä pelastuksessa korostava fatalistinen 'yksilökalvinismi', ja 2) yksilöllistä pyhitystä ja uudestisyntymistä korostava voluntaris-askeettinen pietismi)?

Lopputulema tästä kehityksestä oli väistämätön: 1) kalvinismissa ihmisen Jumala-suhde maallistui, 2) pietismissä siitä tuli 'yksilömystiikkaa'.

Fakta on kuitenkin samalla se, että ihmisen ja Jumalan välinen kytkös - kun siltä vedettiin ikäänkuin matto alta a) tahdon validiuden kieltämisen myötä, b) Jumalan ja ihmisen absoluuttisen eron korostamisessa ja c) uskonnon minimoimisessa pelkäksi raamatunluvuksi ja synnin kauhuilla pelotteleviksi saarnoiksi - vääjäämättä höltyi varsinkin, kun valistuksen tieteellinen ajattelu ei tarvinnut enää jumalaa 'hypoteesikseen' (sanoi Newton, joka kuitenkin yhä oli syvästi uskonnollisen spekulaation pauloissa).

Perusväittämäni siis on, että Reformaatio ei onnistunut tehtävässään uudistaa ihmisen Jumala-suhdetta vaan lopulta miltei - jos ei nyt tuhonnut niin ainakin latisti sen!

Reformaation todelliset saavutukset ovat jossain muualla kuin kristinuskon 'sisäisessä edistymisessä'; - esim. yhteiskunnan muutosprosessin aatteellisten 'valmiuksien' edistämisessä; - ihmisten sopeuttamisessa yhteisöllisen ja kirkkokeskeisen Gemeinshaftin muuttumiseen kohti maallistuneempaa ja yksilöä korostavampaa (yksityisen ja julkisen ero alkaa korostua) Geschellscaftia.

Väitän edelleen, että Nietzsche, joka oli saksalaisen pietismin esimerkillinen kasvatti paitsi askeettisessa yksityiselämässään myös etenkin 'kvasimetafyysisen' filosofiansa osalta, vei pelkästään loogiseen päätepisteeseensä pietismin pyhitys-ja hengellisen uudelleensyntymisajatuksen.
Jumalaa ei enää tarvittu, koska ihmisestä tuli 'omavarainen' itsepyhityksessä (tämä menee vaarallisen lähelle pelagiolaisuutta, joka ainakaan äärimmillään ei enää ole kristinuskoa).

Ortodoksisessa teologiassa pyhitys, joka on sen soteriologinen ydin, tunnetaan jumalallistumisen eli theosiksen nimellä.
Tosin ortodoksinen kirkko toisin kuin pietismi sitoo pyhityksen ehdottoman tiukasti kirkon ja uskonnon piiriin, joten pyhitys ei silloin ole nimenomaan itsepyhitystä kuten radikaalipietismin pelagismissa (tätä eroa ei voi kyllin korostaa!)

Reformaatio jätti ihmisen yksin maailmakaikkeuteen. Lutherin rakkauden- ja ristinteologia oli ikäänkuin oivallinen 'vastapunnus' hänen kantaansa sidotun ratkaisuvallan suhteen, koska siinä kaikille - eritoten 'kadotetuimmille ja syntisimmille' - oli luvassa pelastus ja nimenomaan sen vuoksi, etteivät he olleet Jumalan silmissä kuin 'saastaa'.
Paavalin ehkä hieman tekopyhä periaate, että hän ei kerskaa muilla kuin heikkouksillaan, on tässäkin viety yhtä teennäiseltä tuntuvaan loogiseen ja psykologiseen päätepisteeseensä.

Mutta kuka voi panna toivonsa tällaiseen oppiin? Hänhän joutuu suorastaan 'kilpailemaan' siitä, kuka mahtaa olla kaikkein syntisin ja siten otollisin Jumalalle.

Ei ei! Minun intuitioni ei usko rakkauteen, jonka toinen osapuoli on täysin passiivisessa roolissa suhteessa rakkauden antajaan ja lähteeseen - tässä siis Jumalaan.
Niinpä hieman ihmettelen (en tosin tunne asiaa) Petri Järveläisen tänään kehuman "Ristin teologi" Tuomo Mannermaan yrityksiä sovitella luterilaisen vanhurskauttamisopin ja ortodoksisen theosiksen välillä.

Reformatorinen liike yritti saada ortodoksisesta kirkosta tukea pyrkimyksilleen jo 1500-luvun puolenvälin paikkeilla, mutta opilliset erot sekä praxiksen että dogmien suhteen osoittautuivat niin valtaviksi, että Konstantinopoli ei lopulta enää vastannut saksalaisten kirjeisiin - olkoonkin, että tilanne oli patriarkaatin kannalta sekä poliittisesti että kirkkopoliittisesti vähintäinkin hankala ja kiusallinen, koska turkkilaiset olivat noin 100 vuotta aiemmin vallanneet Konstantinopolin ilman, että lännen kirkon taholta olisi annettu kakkea mahdollista apua.

Patriarkaatti siis koki tulleensa jälleen kerran petetyksi (vrt. Konstantinopolin ryöstö 1204 neljännen ristiretken aikana) eikä luottanut latinalaisiin kolleegoihinsa puhumattakaan nyt jostain vielä vain lahkoliikkeeksi silloin luokitellusta Luther-liikkeestä.

Silti en väitä, etteikö dialogi kannattaisi aina, mutta mitä ilmeisimmin vanhurskauttamisen ja jumalallistumisen alkuperäiset lähtöhdat löytyvät kahdesta hyvin eri suuntiin vetävästä filosofisesta ja teologisesta perinteestä.

Opillisesti perustavin asia dialogin puolesta on tietysti se, että puhutaan lopultakin samasta asiasta eli pelastuksesta. Ekumeenisuudesta yhtenäisyydestä ei kuitenkaan mielestäni pidä ikäänkuin pakonomaisesti tulla itsetarkoitus, jos kerran opilliset ristiriidat ovat lähes sovittamattomia - jos ovat ;-].

###

Toivon, että aikamoisista tiivistyksistä ja 'ajatuskeskityksistä' pitkine virkkeineen ja kappaleineen huolimatta, mahdolliselle lukijalle jää edes jonkinlainen käsitys siitä, minkälaista lähestymistapaa aiheeseen olen käyttämässä ja millainen rooli Nietzschelle siinä on tarkoitus antaa.

Lisäys 15.4

Kyse on siis ihmisen asemasta ajattelu- ja uskomusjärjestelmän agenttina - sekä toimijana että 'säätäjänä'.
Tähän pohdiskeluun pyrin nivomaan tarkastelun schopenhauerilaisen pessimismin ja ja nietzscheläisen optimismin luonteesta ja problematiikasta, koska niiden molempien focuksena on ihmisen mahdollisuus tai mahdottomuus kokea - 1) schopenhauerilaisen periaatteen: tahdon näennäisen kiellon kautta ja 2) Nietzschen maksiimin: elämisen jatkuvan kärsimyksen pohjalta kumpuavaan 'taistelevaan' optimismiin perustuva - olemassaolon mielekkyys .

Schopenhauerilla tuo mielekkyys löytyy vasta tahdon sammuessa lopullisesti (mihin siis paradoksaalisesti tarvitaan ääretömästi tahtoa!), Nietzsche sen sijaan korostaa affirmaatiota, elämän ehdotonta myöntämistä ja vieläpä juuri sen kaikkein suurimman kärsimyksen keskellä.

Tavallaan Nietzsche on kuin uusi Job, joka ei menetä uskoaan ja luottamustaan Jumalaan (Nietzschen tapauksessa elämään), vaikka sekä hänen viisaat ja oppineet ystävänsä (Saatanan 'edusmiehet') häntä siihen perusteluillaan ja argumenteillaan taivuttelevat.

***
Mutta tämä tästä tällä erää. Eiköhän yllä olevasta löydy pohdiskeltavaa aiheesta kiinnostuneille. Ainakin toivon niin.