'Poliittinen' kommentti

Pärekommentti Valkean kommentteihin päreessäni ÄO-päre, osa 2.

.

Toisin sanoen, ilmaistaksemme jälleen kerran kaunistelematta asian niin kuin se sinun logiikallasi, Valkea, perimmältään on: Eriarvoisuutta [‘piilorasismia’] älykkyyden erilaisuuden ilmentymänä ja seurauksena voidaan siis de facto pitää elämän sosiaalidarwinistisena totuutena ja ehkä jopa ‘tarkoituksena' [survival of the fittest].

. 

Mutta tämä ei ollut alkuperäisen kysymykseni varsinainen pointti eli asian pihvi, vaan se, onko tämä tilanne hyväksyttävä avoimesti ja julkisesti poliittisen ja taloudellisen toiminnan yhteiskuntaeettiseksi lähtökohdaksi vain ei. Ja jos hyväksytään, niin minkälaista yhteiskuntaa silloin ollaan rakentamassa? Ja ennen kaikkea miten? Byrokratian vähentämiseen liittyvät tulojensäästöideasi ovat toistaiseksi täysin abstrakteja kehittelyitä, vaikka ne kyllä suuntaa antavatkin. Odotan kuitenkin konkreettisia esimerkkejä esim. koulutuspuolen opiskelijavalintojen suhteen sekä sosiaali- ja terveydenhoidon määrärahojen kohteistamisessa.

.

Jos tätä nimenomaan älykkyysosamäärien eroista [muka] seuraavaa yhteiskunnallista eriarvoisuusasiaintilaa [siis mitä?] ei kuitenkaan hyväksytä poliittisesti, kuten kai väität liberaalien mystifioidusti tekevän, niin entä sitten? Vaikuttavathan älykkyyserot ‘kaikesta tasoituksesta huolimatta’ yhteiskunnan rakenteistumiseen.

. 

Mutta kappas vain - sinä, kapitalismikriitikko[?], perustelet kantaasi tehokkuudella – siis rahan säästöllä ~ tässä tapauksessa tukien ‘oikealla’ kohteistamisella etkä [tietenkään] liberaalilla oikeudenmukaisuudella, sillä oikeudenmukainen distribuutiohan ei ole sama asia kuin yhteiskunnan utilitaristinen hyvä, koska se ilmeisesti on tehottomampaa ja kalliimpaa verrattuna etenkin konservatiivisten teknokraattien ‘puolustus-sotatalouteen’ [entä mitä lopulta tarkoitetaan tehokkuudella: Tony Judt’n ‘Huonosti käy maan’-kirjasta löytyy aika pätevää analyysia tästäkin aiheesta].

.

Mutta vaikka olisi edes osaltaan totta, että nämä etenkin liberaalin vasemmiston suosimat ‘tehottomat’ sosiaaliset ‘tasoitukset’ tulevat kalliimmaksi yhteiskunnallisesti kuin sinun meritokraattiselle insentiivi-pohjalle rakennettu libertaarinen 'älykkyys- ja talouspolitiikkasi’, niin hyväksyykö esim. Suomen kansa konservatiivisen ÄO-ideologian/politiikan? - - USA:ssa sen hyväksyy nykyään vain lähes 50% äänestäjistä [mutta onnistuu ainakin ‘invalidisoimaan’ Obaman ajamat lakiuudistukset; toki USAn senaatti on pikemminkin kaikkien puoluelobbareitten konsulttipörssi kuin mikään aidosti demokraattisen päätöksenteon areena], joten vedä siitä johtopäätöksiä myös Suomen suhteen, varsinkin kun meillä vallitsee kaiken lisäksi monipuoluejärjestelmä.

. 

Kapitalismikritiikkisi on kuitenkin edelleen kiinnostavaa. Valitettavasti vain en ainakaan tällä ymmärryksellä ja tulkinnalla varustettuna kannata ‘ohjeistuksiasi’, koska katson, että olet yhteiskuntaeettisellä ÄO-konservatismillasi luomassa itse asiassa vielä eriarvoisempaa kapitalismia kuin, mihin Wall Street ikinä kykenee. Historiasta löytyy varoittavia esimerkkejä. Tiedät kyllä, mihin viittaan. Mikä tahansa [konservatiivinen tai anarkistinen] libertarismi on totalitarismin kääntöpuoli ja minä kannatan poliittisesti [edelleen] mieluummin ‘tehotonta’ edustuksellista liberaalidemokratiaa kuin ‘tehokasta ja suoraa’ piilorasismia  – anteeksi ‘älykkyysosamääräteknokratiaa’/kognitiivista meritokratiaa.

*

PS. Esitän kriittisen kommenttini lopuksi itselleni sekä itsekriittisen että varsin ajankohtaisen kysymyksen [erittäin yksinkertaistetussa muodossa]. Entä jos/kun yhteiskunnallinen [sosiaalinen] oikeudenmukaisuus tulee liian kalliiksi? Pitäisikö silloin preferoida yhteiskunnallista hyvää [määrällistä tehokkuutta] oikeudenmukaisuuden [laadullisen tehokkuuden] kustannuksella - ainakin jonkin aikaa, niin kauan, kunnes meillä on taas varaa toteuttaa esim. tasa-arvoisempaa sosiaalipolitiikkaa? Ja olisiko Perussuomalaisilla juuri tässä kohtaa poliittisesti oikeutettu mahdollisuutensa?

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/ao-pare-osa-2.html

Ole rationaalinen. Valitse kuten itse haluat. Meidän tuotteemme. Valitse Imodium. Valitse nautinto. Järkevästi.

.

Tämä mainos paljastaa tahallisessa ja etenkin tahattomassa koomisuudessaan pelin, jota tuotemainostajat pelaavat. Olennaista ei ole niinkään se, mitkä ovat pelin säännöt, kuin että ihminen ylipäätään ryhtyy pelaamaan, sillä peli ei tee riippuvaiseksi ainoastaan tuotteista, joita se mainostaan vaan itsestään eli tavasta suhtautua kuluttamiseen nautinnon imperatiivin ehdoilla.

.

Tässä tapauksessa ripuli uhkaa pilata miehen mahdollisuudet saavuttaa ‘tupla-nautintoa’. Hahhah. Ja me tollot [niin miehet kuin naisetkin] tietysti kyseisen mainoksen nähtyämme ja sille naurettuamme muistamme apteekissa kyseisen ‘vaaran’ ja ostamme Imodiumia – ihan vaan pahimman varalta. Mainos on tällöin saanut kuluttajassa aikaan mainossuunnittelijan siihen intentoiman vaikutuksen. Ostan Imodiumia, koska mainos on nostanut mieleeni häpeän tunteen, jonka ripuliriskin toteutuminen aiheuttaa.

.

Valintani ei pohjimmiltaan edes voi olla rationaalinen vaan affektiivis-emotionaalinen, kuten ei riskien mahdollisimman harkittu ennakointi ylipäätään [sillä eihän esim. taloustieteellinen kvanttimatematiikka muuten (rationaalisuusperiaatteen muka toteutuessa) olisi 2008 johtanut globaaliin finanssi-katastrofiin, ellei laskennallisia alkuehtoja sekä muuttujia olisi koodattu irrationaalisten ja/tai tahallisen ahneuden legitimoimien hypoteesien pohjalta].

.

Mainoksen piilevä [julkilausumaton] tarkoitus on nimenomaan pyrkiä sekoittamaan ero järkevän harkinnan ja emotionaalisen pitämisen välillä samalla kuitenkin vakuuttaen, että päätöksemme on rationaalisen ihmisen järkevän päättelyn tulosta.

.

Raja mainostamisen [kauppaa edistämään tarkoitetun] intention [suostuttelu indoktrinaationa, jossa emotionaalinen mystifioidaan rationaaliseksi] ja petoksen/huijauksen [informaation epärehellisyys eli tässä ostopäätökseen vaikuttavien viimekätisten perustelujen psykologinen manipulointi ja vääristely] välillä on veteen piirretty. Ihmiskäsitystämme ja eettistä itseymmärrystämme ilmentävä intuitio siitä, mitä merkitsee ja vaatii olla rehellinen ihminen viime kädessä legitimoi [tai tuomitsee] tällaisen toiminnan.

.

Myös kaupankäynti on näin ollen ideologista toimintaa jos mikä. Uusliberalistiset talousteoreetikot puhuvat taloustieteen objektiivisen tieteellistä luonnetta ja matemaattista ennustettavuutta painottaessaan yksinkertaisesti jos ei ihan paskaa niin enemmän tai vähemmän tietoista valhetta.

.

2

Kommentti Kolehmaisen kommenttiin edellisessä päreessäni.

.

Kolehmainen kirjoitti: Ps.- - Piti vielä sanomani, että päreesi alaotsikossa on paha virhe. Mainos ei todellakaan kannata aina. Vain osa mainoksista lisää myyntiä, parantaa imagoa, mitä siltä nyt milloinkin halutaan. Suuri osa, ehkä suurin osa mainontaan pannuista euroista ei tuota mitään maksajalle.

*

En minä puhu yksittäisistä mainoksista enkä edes jostain osasta mainoksia [en arvioi kvantitatiivista hyötyä suhteessa yksittäisiin sijoituksiin] vaan mainostamisen perusintentiosta, jota olen edellä analysoinut. Ja se intentio pitemmän päälle tuottaa aina voittoa. Sillä miksi mainoksia muuten tungettaisiin joka helvetin paikkaan?

.

Mainokset edustavat kapitalismin ideologiaa puhtaimmillaan ja likaisimmillaan – niin hyvässä [joka palautuu aina kulutusnautinnoksi] kuin pahassa, joka on ihmisen kohtelemista välineellisesti ja/eli haluihinsa addiktoituneena hölmönä, joka on kaikkea muuta kuin, mitä markkinatalous kysynnän ja tarjonnan ‘lakiin’ vedoten olettaa eli rationaalinen valitsija. Kapitalismin [markkinatalous-liberalismin] suurin kusetus onkin siinä, että se pitää ihmistä lähtökohtaisesti rationaalisena valitsijana, mutta kohtelee häntä kuin irrationaalista päihde-addiktia ja juuri mainokset ovat tämän kusetuksen sofistikoituneinta ideologiaa.

.

1970-luvulla sain väistellä Kotkassa stalinisti-tuttujeni fanaattista kommunismi-mainontaa [klisheemäistä fanatismia]. Nykyään yritän epätoivoisesti ja siinä enää onnistumatta väistellä kapitalismin ideologista mainospaskaa, joka tunkee itsensä lisääntyvässä määrin myös ihmisten yksityiseen tilaan.

.

Entä mitä kertookaan ‘myöhäiskapitalistisesta’ [biopoliittisesta] kontrolli-kulttuuristamme se, että samaan aikaan, kun tupakointi [irrationaalinen ja haitallinen kuten niin monet muut nautinnot] on onnistuttu kieltämään muualla kuin Kainuun korvessa [ehkä jo sielläkin], ihmisiä irrationaalisina halujensa orjina pitävät mainokset sen sijaan saavat saastuttaa mieliämme yhä vapaammin meidän kykenemättä vastustamaan mielikuvapaskan leviämistä.

.

Tämä asiaintila kuvastaa laissez faire-liberalismin poliittis-eettistä ongelmaa laajemminkin. Kyseessä on peruuttamattomasti ristiriitaisten intressien, etujen, arvojen, normien, oikeuksien ja velvollisuuksien sekasotku, joka tekee yhteiskunnasta lopulta niin vaikeasti hallittavan byrokratiaverkoston, että plutokraattisen konsulttidemokratian [rahaeliitin] on oikeastaan helppoa pitää perimmäistä valtaa käsissään tavalla, jota ei pystytä kontrolloimaan ja/eli joka on näkyvyydessään yhtä aikaa näkymätöntä eli luonnollista.

.

Relativismiin ja sen sisäisiin ristiriitaisuuksiin väistämättä ajautuva uusliberalistis-pluralistinen arvoetiikka medikalisoi terveysarvot, joita on enää mahdoton erottaa kaupallisista arvoista ja pitää itsestään selvänä, että myytäviä tuotteita/palveluja täytyy vapaassa markkinataloudessa saada myös mainostaa vapaasti.

.

Markkinointiviestinnän ammattilaisten perustehtävä on luoda informaatiota, joka psykologisin keinoin [tieteellisillä kriteereillä testatuin] ja esteettisiin [fantasianomaisiin] mielihyvän tunteisiin vetoamalla pyrkii mystifioimaan yksilön ostopäätökseen vaikuttavien objektiivisten syiden/perustelujen [~ rationaalisen valinnan] luonnetta tavalla, joka saa ostaja-kuluttajan pitämään [mainostajan herättämiä ja vahvistamia] positiivisia halu-motiivejaan [‘tunteitaan’] suhteessa kaupattavaan tuotteeseen rationaalisina ostoperusteina. Itse asiassa mainos-mystifikaation perimmäinen tarkoitus on minimoida ostajan/valitsijan kyky/mahdollisuus tehdä harkinnanvaraista erottelua järkeen ja tunteeseen vetoavien valintojen välillä.

.

Toistan. Kaupallinen liberalismi siis kusettaa meitä jo teoreettisissa perusteissaan. Se pitää yksilöitä rationaalisina valitsijoina, mutta kohtelee heitä kuin typeriä halujensa orjia. Jos tämä ei ole ideologista vallankäyttöä niin mikä sitten?

.

Mainonnan intentio manipuloida ihmisen valinnan perusteiden sekä autonomista [rationaalista] että individualistista [emotionaalista] harkinnanvaraisuutta muistuttaa indoktrinaatioon perustuvaa kasvatusta, jossa yksilön halutaan kritiikittömästi mutta illuusion omaan päätökseen säilyttäen omaksuvan juuri tietynlaiset arvot ja normit vailla todellista valinnan mahdollisuutta.

.

3

En ota kantaa siihen, voivatko ihmisten päätökset perimmältään olla rationaalisia [tuskin]. Totean vain yhä uudestaan, että liberaalis-kapitalistinen etiikka [mainosideologia] näyttäisi tekevän perustavan oletuksen ihmisten rationaalisuudesta mitä tekopyhimpään motiiviin perustuen, joka omaksuu ja mahdollistaa edellä esitetyn ideologisen kusetuksen toimintamallikseen.

.

Ei ole mikään ihme, että Immanuel Kant, joka myös oletti ihmisen olevan rationaalinen toimija [mutta vain autonomisen ehdon täyttyessä eli vapauden [ei siis luonnon-] kausaliteetista lähtien erotuksena moraalitunneteorioiden psykologiseen sattumanvaraisuuteen/naturalismiin ja totaali-uskonnolliseen auktoriteettiuskoon] asetti kategorisen imperatiivin tällaista vääristä motiiveista lähtevää sinänsä välttämätöntä toimintaa vastaan, joka siis tekee toisesta ihmisestä pelkän [kaupan tai uskon] välineen eikä päämäärää itsessään.

.

Kantin rationaaliseen valistususkoon [valitusoptimismin vastaisesti] oli kuitenkin jo hiipinyt järjen sisäinen perustavan antinomian käärme [deterministisen luonnon kausaliteetin ja reflektoivan rationaalisen vapauden välinen ristiriita; Kant ei siis Spinozan tavoin usko vapauden ja determinismin parallelismiin tai jopa täysin absurdiin oletukseen niiden identtisyydestä], jonka hän oli dogmaattista metafysiikkaa sekä psykologista tekopyhyyttä ja naiiviutta vastustaessaan sinne tietoisesti joutunut ‘itse päästämään’.

.

Markkinatalous-utilitaristit ja moraalitunneteoreetikot sen sijaan hyödyn/kaupan pseudotieteellistä logiikkaa oikeuttaakseen olivat ihmisen rationaalisten tunteiden oletuksellaan itse asiassa tekopyhästi mystifioineet tosiasian, jonka mukaan ihmisen ei liberaalissa kapitalismissa [sen optimaalisen toimivuuden kannalta] pidäkään pystyä mahdollisimman järjelliseen johdonmukaisuuteen, koska kapitalismia pyörittää nimenomaan kulutusvalintojen [nautinnon halun] irrationaali kiihottaminen ja manipuloitavuus – ei tieteellinen eksaktius sekä oikeudenmukaisuus rehellisyytenä ja reiluutena.

.

Kapitalismi perustuu näin ollen aina jonkinlaiseen petokseen.

.

Siihen[kään], onko meillä mahdollisuutta ja perustavaa kykyä astua menestyksekkäästi tämän petoksen ulkopuolelle [mutta jos ei ole, niin miten vastarinta ylipäätään voisi olla mahdollista?], en ota kantaa, koska kyseessä ei ole ainoastaan petos vaan myös universaalisti omaksuttu kollektiivinen itsepetos, joka perustuu lopulta ‘metafyysisesti’ järjen itsensä antinomisen luonteen kieltämiseen ja/tai sen naiviin ratkaisuyritykseen.

.

Järjen antinomioista kumpuavaa [itse]petosta ei ole mahdollista paljastaa ja ratkaista pelkästään yksittäisiä juridisia sääntöjä tarkentamalla ja juridista kontrollia tiukentamalla senkään vuoksi, että kyse on koko juridiseen systeemiin liittyvästä [itse]petoksesta, jota tuo systeemi itse on kykenemätön reflektoimaan ja muuttamaan omista aksiomeistaan käsin.

.

Kategorinen imperatiivi [vrt. Rawlsin ‘tietämättömyyden verho’] on erinomaisen heuristinen [mutta liian abstrakti] yritys hahmottaa sellainen käsitys järjenkäytöstä, joka pystyy minimoimaan petoksen/itsepetoksen, johon utilitaristis-seurauseettis-liberalistinen ihmiskäsitys perustuu.

.

Giorgio Agamben on pohtinut tätä asiaa syvällisesti eikä hänen arvionsa modernin [sopimusteoreetikoista alkaneen] oikeuskäsityksen perustavan muutoksen todellisesta/aidosta mahdollisuudesta ole optimistinen. Suvereeniin [edustukselliseen valtaan ja hallintaan] pohjaava sopimusteoreettinen oikeuskäsitys synnyttää lopulta laillisen laittomuuden ‘normaali-tilan’, jota on mahdoton vastustaa itse juridiseen systeemiin ja/tai sen legitimoimaan demokraattiseen proseduuriin vetoamalla.

.

Itse nimitän poleemisesti kärjistäen kapitalistista järjestelmää sellaisena kuin se Wall Streetiltä ja London Citistä lähtien säätelee maailmaa ja ihmisten elämää Agambenin kuvaamaksi ‘poikkeustilaksi’. Agambenin oma painotus sen sijaan on enemmän ja syvällisemmin poliittisessa juridiikassa [Schmitt, Benjamin, Arendt, Foucault] kuin pelkän talousjärjestelmän kritiikissä.

.

Tähän aiheeseen palaan myöhemmin.

*

[*] T. M. Scanlonin oikeudenmukaisuuteen pyrkivää ‘hylkäämisperustelu-relativismia’ vahvoin varauksin ehkä lukuun ottamatta.

.

PS. Konfliktin välttämisen/ratkaisemisen ~ lahjan ~ lahjomisen ~ vaihdon problematiikka olisi seuraava askel kaupankäynnin perustavaa ‘metafysiikkaa’ syvällisemmin pohdittaessa.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/05/mainos-kannattaa-aina.html

http://www.rsvlts.com/2012/07/19/35-brilliant-advertisements/

Luottamuspula

 
Vihaatko sinä meitä Jeesus?
.
Jani Kaaro kirjoittaa Hesarin kolumnissaan:
.
Jos spartalaisia tai Aasian tiikeriäitejä ei lasketa lukuun, en tiedä toista kulttuuria, joka rajoittaisi ja säätelisi lasten vapautta yhtä paljon kuin omamme. Tulkitsit sitä miten päin vain, tämä vapauden puute palautuu aina tavalla tai toisella luottamuksen puutteeseen. Joko emme luota maailmaan; että se olisi hyvä lapsillemme.Tai sitten emme luota lapsiin; näemme heissä enemmän toteutumattomia pelkoja kuin toteutuvia mahdollisuuksia.- - Luottamuksen puute on periytyvää. Ihmisellä, johon ei ole luotettu lapsena, on pitkä tie oppia itse luottamaan ihmisiin. Kun luottamuksen puute siirtyy sukupolvelta toiselle, saamme aikaan tällaisen sääntöilijöiden maan. - - Jos siinä maassa opettajien ja oppilaiden väillä joskus räjähtää, siellä asuva kansa huutaa aina tiukempia sääntöjä ja kovempia rangaistuksia, kun oikeasti pitäisi kysyä, miten voisimme luoda molemminpuolista luottamusta.
.
1
Paitsi, että olen samaa mieltä Jani Kaaron kanssa, joka kirjoittaa taas erinomaista kolumnistiikkaa, olen eri mieltä hänen kanssaan. Samaa mieltä siinä, että noinhan asioiden pitäisi olla. Emme tarvitse lakia, koska laki itsessään on siirtynyt ihmisten sydämeen omantunnon ja luottamuksen äänenä. Uskallamme silloin ottaa riskejä toisten suhteen ilman riskivakuutuksia. Aito luottamus vallitsee, emmekä tarvitse pikkutarkkaa normistoa säätelemään ihmissuhteitamme ja kanssakäymisiämme, koska juuri nuo normit toimivat vääränlaisen autoritaarisuuden lähteenä. 
.
Epävarmassa ja sietämättömäksi muuttuvassa tilanteessa normeihin [säännöt, lait jne.] on liiankin helppo vedota, ja Kaaron mukaan ne samalla pitävät yllä ja jopa lisäävät sitä epäluottamuksen ilmapiiriä, joka ihmisten välillä pahimmillaan vallitsee. Normit ovat Kaarolle siis eräänlainen epäluottamuksen noidankehä eivätkä mikään turva aidon konfliktitilanteen hallitsemiseksi tai ennen kaikkea sen ennakolta ehkäisemiseksi. Kaaro väittänee päinvastoin, että normit itsessään tuottavat epäluottamusta ja konflikteja.
.
Kaaro on ilmeisesti kasvatus- ja yhteiskunta-anarkisti. Ehkä hän on myös jonkinlainen Jeesus-fani - tekisi mieli sanoa jeesustelija, ellei puhuisi perimältään täyttä asiaa. Minä vain en usko hänen utopiaansa. Hän on kuin ikihyveellinen Justine de Saden groteskissa ‘irstailuromaanissa’ eli jaksaa aina uskoa ihmisen hyvyyteen, vaikka miten kidutettaisiin. Marttyyri jos mikä - marttyyri joka roviolla palaessaan huutaa meille: te ette tuhoa ainoastaan minua vaan myös itsenne, vapautenne ja sielunne. Jumala antakoon teille anteeksi, sillä te ette näköjään tiedä, mitä te teette. Minä tiedän [tämän viimeisen lauseen hän todennäköisesti jättää sanomatta, jottei vaikuttaisi omahyväiseltä].
.
Toistan koko ajan: Kaaro on oikeassa, mitä tulee siihen, miten asioiden pitäisi olla. Mutta minä en usko häntä. En usko, että ihminen on sisimmältään niin hyvä ja ja niin hyväntahtoinen, että hän voisi kasvaa ja elää tässä maailmassa ilman selkeitä normeja tai jopa ilman minkäänlaista valtiokoneistoa, olkoonkin, että valtio on vallan, lain ja siten myös sorron institutionaalinen keskittymä. 
.
Minä uskon esimerkiksi John Rawlsin kantilais-liberaaliseen oikeudenmukaisuusajatteluun enemmän kuin mihinkään libertaristiseen vapausvouhotukseen, vaikka siis myönnän, että normit saattavat epäsuorasti ruokkia epäluottamuksen syntymistä ja epärelevanttia [ei-tarkoituksenmukaista] auktoriteettiin vetoamista. Mutta niin ruokkii pelkkä hyväntahtoisen naiivi ja sopimukseton luottamuskin tiettyjä mätämunia käyttämään luottamustamme hyväkseen ja tilaisuuden tullen pettämään sen. Eivätkä nämä ihmiset muuta tapojaan anteeksiantamuksemme ja hyvän tahtomme vaikutuksesta. He ovat siis pahoja.
.
Kaaro elää anarkistista utopiaa. Jopa siinä määrin, että joskus epäilen, josko hän on kokenut niin kovia lapsuudessaan ja nuoruudessaan, että hänen on aivan pakko kääntää kostonhalunsa mahdollista hyväksikäyttäjäänsä [kiusaajaansa, sortajaansa] kohtaan naiviksi luottamukseksi ja hyväntahtoisuudeksi kaikkia ihmisiä kohtaan, jottei pakahtuisi sieluaan kalvavaan vihaan.
.
On - jos ei täysin motiiviltaan [institutionaalisen [yleisen vai eliitin?] tahdon ilmauksena] niin ainakin intentioltaan [toiminnallis-tavoitteellisesti] - kaksi eri asiaa ymmärtää normit pakkona, jolla ihmisiä kontrolloidaan tai jopa uhataan sekä ohjeistuksena, joka antaa heille ymmärryksen siitä, missä kulkee hyvän ja sallitun käytöksen raja eli mikä on oikean käytöksen ‘moraalinen mitta’. 
.
Etenkin lasten ja nuorten ihmisten ei välttämättä ole aina helppoa tajuta, että se, mitä he sattuvat milläkin hetkellä haluamaan, ei ole mahdollista, sopivaa eikä sallittua. Normeja ja arvoja, joita lapsille ja nuorille tällöin opetetaan tai pitäisi opettaa, kutsutaan [mikäli Kaaro ei sitä jostain syystä satu tietämään] kasvatukseksi tai kasvatuksen enemmän tai vähemmän itseisarvoisiksi apuvälineiksi.
.
Jos Kaaro nyt kokee, että esim. Rawlsin lähtökohdiltaan kantilainen oikeudenmukaisuusteoria sisältää pakkoa, joka ruokkii ihmisten autoritaarisia luonteenpiirteitä ja että valtiolle ei pitäisi antaa edes sitä institutionaalista roolia, joka sille Rawlsin eroperiaatteen vaikutuksesta ihmisten ominaisuuksien suhteen väistämättä tulee, hän ajautuu libertarismiin, jossa valtiolla ei ole muuta roolia kuin toimia poliisina. Mutta Kaaro ilmeisesti menee vielä pitemmälle: hän kai pitää jopa poliisia tarpeettomana. Normit, lait, säännöt ja siis poliisikin aiheuttavat ihmisissä reaktion, joka ruokkii epäluottamusta kanssaihmisiä kohtaan. 
.
Joko Jani Kaaro on paranoidi tai sitten hän ei ole kerta kaikkiaan ymmärtänyt ihmisluontoa ja normien välttämätöntä merkitystä ihmisyhteisön koheesion kannalta, mikäli hän nyt sellaista kuin ryhmän integraatio juurikaan noteeraa, koska vapaat, hyväntahtoiset ja toisiaan kohtaan luottamusta tuntevat ihmiset eivät kuulemma halua sääntöjä synnynnäisen[?] keskinäisluottamuksensa kierouttamiseksi ja vääristämiseksi.
.
2
Jeesus Nasaretilainen oli vapaa mutta silti [yleensä] hyväntahtoinen ihminen ja saatamme herkästi olettaa, että hänen hyväntahtoisuutensa kumpusi juuri hänen vapaudestaan juutalaisen lain orjuudesta ja uskosta Jumalan armoon [rakkauteen]. Mutta mitä Jeesus sai palkakseen siitä, että luotti ihmisiin, heidän vapauteensa ja hyvyyteensä? Häpeällisen kuoleman ristillä.
.
Johtuen syystä tai pikemminkin ehkä insentiivistä, jota en tajua (se onkin uskon asia), tämän teloituksen tuli olla todiste siitä, että ihmisellä on [imitatio christi] mahdollisuus hyvyyteen ja luottamukseen Kristuksen (Jumalan] kuoltua hänen syntiensä puolesta ja näin lunastettua hänen syntinsä. Tosin tällä tavoin jäimme ikuisiksi ajoiksi Jumalan velkaorjiksi, mutta onhan paljon miellyttävämpää olla velkaa ‘reilun armokaupan’ Jumalalle kuin shorttaaja-paholaiselle[?]
.
Rohkenen de Saden Justinen ja jopa Jeesuksen lopunajallisen opin [paholaisen maailma on tuhoutumassa ja vain hyvät eli uskovat pelastuvat] esimerkkiin viitaten väittää, että Jani Kaaro ja hänen kaltaisensa anarkismiin rakastuneet hippiluonteet elävät samaa unta kuin nämä naivin hyvyyden marttyyrit ja väitänpä vielä lisää: he saattavat syvällä sisimmässään jopa hekumoida sillä, että heidät vielä joku päivä [uudelleen?] ristiinnaulitaan, raiskataan tai muuten vain häpäistään, mutta silti he eivät halua kostaa eivätkä he edelleenkään pidä tarpeellisena, että yhteiskunnassa olisi joitain sääntöjä, jotka ohjaisivat ihmisten käyttäytymistä ja tapoja – ei suinkaan – he eivät edelleenkään tarvitse mitään normeja/sääntöjä turmelemaan ihmisten hyvä tahtoa eli tekemään ihmisistä autoritaarisia.
.
Kysyn yhä uudelleen [minulla on tässä mielessäni eräs tietty ihminen (Jani Kaaro-fani), jonka nimeä en tietenkään paljasta], onko se olettamani viha, jota nämä muka auktoriteeteista vapaat ja toisiinsa luottavat ihmiset eivät tunnusta sisimmässään kytevän ja kalvavan, todellakin niin kauhea, että se täytyy yrittää totaalisti torjua tietoisuudesta, jottei se väistämättä ajaisi heitä itsetuhoon/-murhaan [kuten Jeesuksen kohdalla itse asiassa kävi]? 
.
Mitä näin fataalin trauman totaali-kielto heistä lopulta todistaa? Millaisia ihmisiä heistä onkaan tullut? Eikö heidän naiivi uskonsa anarkistiseen vapauteen alakin näyttäytyä perin oudossa valossa? Jospa kaiken [muka] tukahduttavan sääntö-normatiivisuuden ja siitä seuraavan kontrollin, kurin ja järjestyksen nihiloinnin [tuhoamisen] taustalla piilekin salainen toive tuhota näin saavutetun vapaan kaaoksen mukana koko ihmiskunta?! Sillä eikö tämä ‘vapaus’ kumpuakin äärimmäisestä vihasta elämää kohtaan?
.
Etenkin Nietzsche on kriittisesti kysynyt tätä asiaa kohdistaen kysymyksensä Paavaliin ja kirkkoisiin mutta ulottamatta sitä kuitenkaan itse Jeesukseen, jota hän piti aidosti vapaana joskin merkillisen ellei epäuskottavan pehmeänä tyyppinä [mitä Jeesus ei kuitenkaan mielestäni ollut].
.
Jani Kaaron ja Jeesuksen anarkistinen uni, kuten sanoin, on hyvin ylevää ja kunnioitettavaa laatua. Itsekin haluaisin sen olevan totta. Mutta Dostojevskin suurinkvisiittori opettaa meille, kuten hän ‘opetti’ myöhäiskeskiajan Jeesukselle, realismia, mitä tulee ihmisten kykyyn omaksua, elää ja kestää tämän saarnaamaa vapauden ja lähimmäisenrakkauden oppia. Ihmiset tarvitsevat ensin ihmeen, salaisuuden ja auktoriteetin [myös leipää]. Niitä he uskovat ja vasta niiden jälkeen heille voidaan kertoa kauniita tarinoita pyyteettömästä hyvyydestä, joka vallitsee jossain paratiisimaisessa tuonpuoleisuuden olotilassa, mutta johon me voimme jo täällä paholaisen valtakunnassa hankkia option treenamalla taivasolotilaa varten eli rakastamalla lähimmäisiämme ilman ehtoja [imitatio christi]. 
.
3
Minun mielestäni ihmiset voivat parhaiten luottaa toisiinsa siellä, missä he ovat sisäistäneet yhteiset normit, jotka säätelevät heidän affektejaan ja käyttäytymistään. Tällaiset normit ovat välttämättömiä [joskaan eivät tietysti aivan riittäviä] keskinäisen kanssakäymisen kannalta – eivät suinkaan jotain autoritaarisen mielivallan ilmentymää, koska ne ovat ihmisten itse itselleen asettamia [vrt. Kantin kategorinen imperatiivi, josta uusin syvällinen versio on Rawlsin ‘tietämättömyyden verho’].
.
Jani Kaaron yliherkkyys sääntö- ja normikulttuuriamme kohtaan on kyllä osittain vankastikin perusteltua, mutta mielestäni hän ei näe tilannetta tarpeeksi selkeästi ja oikeassa perspektiivissä vaan palauttaa ongelman pelkästään yksilötasolle ikään kuin makrotason muutokset voisivat aina alkaa vain mikrotason valinnoista. Entä jos makrotaso onkin jo niin pitkälle biopolitisoitunut mikrotasoon [yksilöitten uskomuksiin ja alitajuntaan], että yrityksemme irtautua normeista ja säännöistä voi tapahtua enää vain omaksumalla [tiedostamattomasti] kokonaan toisenlainen säännöstö, joka viruksen tavoin pitääkin meitä entistä tiukemmin otteessaan? [tällaista normien semanttista transformaatiota voisi kutsua topologiseksi dialektiikaksi; vrt. Möbiuksen nauha].
.
Annan esimerkkinä suhtautumisen terveyteen ja omaan kehoon. Mitä onkaan viime vuosina normitettu ja sääntöistetty enemmän kuin ihmiskehoa ja psykofyysistä hyvinvointia? Foucault on osunut aivan naulan kantaan: meitä normitetaan jatkuvasti ja yhä lisääntyvässä määrin mutta ei moraalisilla vaan normalisoivilla standardeilla. Tämä on nykykapitalismin henki: ihmisruumiista ja –psyykestä on tullut pääomaa, jota pyritään lisäämään, jotta jatkuva kasvu toteutuisi [ja jotta pystyisimme kustantamaan julkiset palvelumme, jotka ovat reilun kapitalistin ‘suurin’ menoerä ja ‘huoli’ - ?].
.
Kaaro siis lienee ymmärtänyt väärin, mistä ‘normikenkä’ todella puristaa. Kyse ei ole niinkään tapoihin liittyvistä eettisistä ohjeistuksista, joiden tarkoitus on turvata ja vahvistaa yhteisöllistä integraatiota [identiteettien välinen konsensus tai ainakin siedettävä modus vivendi] kuin erilaisia vaihdon mekanismeja edistävistä kontrollien ja itsekontrollien muodoista, joiden insentiivinä on [ikuinen] kilpailu yhteisöllisestä statuksesta [identiteettien välinen hierarkia]. 
.
Medikalisaatio on yksi tärkeimpiä tällaisen standardisäännöstö-manipulaation ilmentymiä. Ihminen on muuttumassa/muuttunut moraalisesta arvoyhteisö-subjektista esteettiseksi taloussubjektiksi. Toivottavasti ‘luottamusmiehemme’ kiinnittää enenevässä määrin huomiotaan tähän biopoliittiseen aspektiin, josta Carl Schmittiltä, Walter Benjaminita ja Michel Foucault’a vaikutteita saanut poliittisen juridiikan filosofi Giorgio Agamben on tehnyt omat [erittäin] pessimistiset johtopäätöksensä [Agambenista lisää myöhemmin]. 
.
Meiltä puuttuu luottamusta toisiimme, mutta se ei johdu niinkään moraalinormeista kuin eettisen itseymmärryksemme estetisoitumisesta alati muuttuviksi brändeiksi ja trendeiksi, joista on tullut normaaliutemme eli yhteisöllisen arvostuksemme ja hyväksyttävyytemme – selkokielellä sanoen: suosiomme ja [kaupallisen] menestyksemme takeita. 
.
Kun olemme pelkkiä kauppatavaroita [‘fetissejä’] toisillemme, lienee aivan samantekevää, arvostammeko toisiamme ihmisinä. Sillä tarvitseeko silloin, kun pitää toista ihmistä pelkkänä keinona/välineenä oman nautinnon saavuttamiseen [mikä on itse asiassa kaiken perversion alkulähtökohta], kokea myös syvää luottamusta häneen? Tuskin, koska vain sellaiseen, jota pitää päämääränä itsessään, voi luottaa. Silloin voi luottaa myös itseensä.
*
http://www.hs.fi/tiede/S%C3%A4%C3%A4nt%C3%B6ilij%C3%B6iden+maassa+tarjoilija+mittaa+ginin+viinamitassa/a1368408424824?ref=hs-hitaat-a-1
http://uskosiihen.blogspot.fi/

Onko olemassa oikeudenmukaista matematiikkaa?

Onko tässä etiikan matemaattinen kaava?

*

Pärekommentti koskien Ironmistressin pärettä Negatiivinen takaisinkytkentä eli miksi sosialismi ei toimi.

*

Ulkolinja: Wall Streetin koskemattomat

http://areena.yle.fi/tv/1876207

Wall Streetin pankkiirien ahneus ajoi Yhdysvallat lamaan 2008. Kansa pitää pankkiirien toimintaa moraalittomana, mutta pankkien korkeinta johtoa ei ole tuomittu oikeudessa.

*

Kas tällä tavalla [ks. linkki] kapitalisti ratkaisi talousmatemaattiset yhtälöt käytännössä viime vuosikymmenellä. Jopa niin hyvin, ettei edes USAn valtakunnan ykkösjuristi halunnut/kyennyt/uskaltanut osoittaa niiden sovellutuksia vääräksi. Big Money rules.

*

Ja mitä mielekkyyteen ylipäätään tulee, niin matematiikka voi osoittaa ainoastaan annettujen muuttujien funktionaalisen toimivuuden/toimimattomuuden kaavan muttei niiden perimmäistä mielekkyyttä. Tällä tavoin voidaan toki laskea [määrätyn] suurimman mahdollisimman hyvän toteutumismahdollisuuden ehdot, mutta emme välttämättä ole vielä silloin kuin sivunneet oikeudenmukaisuutta.

*

Onko esimerkiksi 100%:nen tupakointikielto kaukojunissa mielekäs päätös sekä kiellon hyvää tuottavien vaikutusten osalta että oikeudenmukaisuusperiaatteiden kannalta? Ei ole. Kahdesta syystä. Ensinnäkin pelkkä määrällisen hyvän edistäminen on aina puolueellista eli intressipitoista, sillä jokin yksittäinen hyöty/hyvä [miten ‘hyvä’ tahansa] ei voi samalla tavalla koskettaa kaikkia ihmisiä [‘spontaanit hyvät’ ovat siis ristiriidassa keskenään] eikä se myöskään toteutuessaan edes saavuta kaikkia ihmisiä – ei varsinkaan tapauksissa, joissa vallitsee sama petokseen perustuva riskinoton logiikka kuin linkkini kaamea esimerkki osoittaa.

*

Kaukojunien absoluuttisessa tupakointikiellossa vedotaan terveysvaikutuksiin [‘hyöty-hyvänä’] ja yleiseen mielipiteeseen [muka oikeudenmukaisuuden pätevänä kriteerinä], mutta hyvää ei voi samaistaa oikeudenmukaisuuteen eikä oikeudenmukaisuutta hyvään, kuten tässä näyttää tapahtuneen. Hyvää ei koskaan voi yleistää universaaliksi [ja siten oikeudenmukaiseksi] sisällöksi ja jos niin käy, seuraukset ovat samanlaisia kuin oikeudenmukaisuuden absoluuttisessa tulkinnassa. Oikeudenmukaisen päätöksen pitää aina ottaa huomioon myös vähemmistön oikeudet omiin huonoihin[kin] tapoihinsa, koska muussa tapauksessa siitä tulee pelkkää pakkoa ja pahimmillaan totalitarismia.

*

Oikeudenmukaisuus on kuitenkin perustavampi asia kuin hyöty/hyvä [sisällöllinen ‘hyvä’], koska vain se pystyy sekä menetelmällisesti [muodollisesti] että periaatteellisesti [aksiomaattisesti joskaan ei aina sisällöllisesti] ottamaan huomioon kaikki ihmiset.

*

Materiaaliseksi hyödyksi määriteltyä yksittäistä hyvää voidaan ja pitääkin arvioida myös matematiikalla [PS.], mutta oikeudenmukaisuuden perimmäiset periaatteet perustuvat toisenlaiseen logiikkaan [ks. Rawls], koska oikeudenmukaisuuden tulee siis koskea kaikkia ihmisiä – muuten kyseessä on reiluuden periaatteesta [justice as fairness] piittaamaton kalkyloiva pragmatismi, joka hyväksyy esim. tietyn määrän absoluuttista köyhyyttä eräänlaisena laskelmiensa välttämättömänä raja-arvona.

*

Jos nyt kuitenkin joku sanoo [ironisesti tai jopa vakavasti (heitäkin nimittäin löytyy)], että köyhät ovat eräänlainen vähemmistö, jonka kuuluu saada elää omien tapojensa mukaisesti, hän on [tahallaan?] ymmärtänyt väärin oikeudenmukaisuuden perimmäisen lähtökohdan, joka siis on kohtuus eli reiluus. Hän ajattelee, että köyhät vapaaehtoisesti joko valitsevat köyhyyden tai eivät ansaitse muuta kuin köyhyyden, joten heidän ei myöskään kuulu saada enempää [esim. Nozikin meritokratia].

*

Mutta se, joka määrittelee köyhyyden tällä tavoin, on astunut oikeudenmukaisuusperiaatteiden ulkopuolelle – ei pelkästään seurauseettisen utilitarismin suuntaan [jota toki tarvitaan hyvää arvioitaessa] vaan sen yli ja ohi psykologisen egoismin salliman ‘[oikeuttaman’ on väärä käsite tässä, koska psykologinen egoismi [vahvimman valta] ei tarvitse eikä kysy legitimaatiota] mielivallan viidakkoon. Tällainen ihminen ei ole pelkkä ei-hyviksi luokiteltuja oikeuksiaan [oikeutetusti] vaativa tupakoitsija vaan häikäilemättömän mielivallan ja yhteiskunnallisen riiston kannattaja. Hänen ja hänen kaltaisiensa ajattelutapa tulee radikaalisti kyseenalaistaa huolimatta siitä, että oikeudenmukaisuuteen kuuluu ‘siedettävässä’ määrin sallia ‘ei-hyväksi-luokiteltujen’ tapojen ja käytäntöjen harjoittaminen.

*

Oikeudenmukaisuus hyvin laajassa mielessä ymmärrettynä merkitsee minulle sitä, että a] jokainen saa yhteiskunnassa hänelle kuuluvan ‘vähimmän osansa’ automaattisesti [byrokratian vähentämiseksi ilman paperisotaa, kyttäystä ja/tai keinotekoista pakkovastiketta; myönnetäänhän toimeentulotukea jo nyt normin mukaisesti vastikkeetta], joka mahdollistaa välttämättömimmän elämisen laadun, ja että b] jokaisella on myös lain ja eräänlaisen ‘modus vivendi-kohtuuden’ rajoissa [mutta vain tapauskohtaisesti eikä yleisenä periaatteena] oikeus, vapaus ja mahdollisuus harjoittaa omia ei-hyväksi luettavia tapojaan - esimerkiksi tupakointia [itse en polta, mutta sikaria siedän silloin tällöin].

*

Meritokratia-egoistit ja/eli/tai Wall Streetin finanssi-petos-pelurit eivät kuitenkaan kuulu tällaisen yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden piiriin, koska heidän ‘meritokraattisesti hyödylliset tapansa’ eivät kuulu yhteiskunnan hyväksyttäviin ‘ei-hyviksi-luokiteltuihin käytäntöihin’ vaan ovat silkkaa rikollisuutta eli massiivinen hyökkäys paitsi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden periaatetta myös lähes kaikkien ihmisten hyvää [lopulta myös omaa hyväänsä] vastaan [esim. USAsta 2008 alkanut pankkikriisi, jonka syynä oli Wall Streetin harjoittama/hyväksymä systemaattinen pankkihuijaus lähes katteettomilla luotoilla].

*

Tupakoitsijan tulee saada tupakoida yksityisessä tilassa, mutta talousrikollinen ei saa harjoittaa talousrikollisuutta edes kotonaan. Jos niin käy, hänet pitää siirtää yhteiskunnan ulkopuolelle, gulagiin [ja mieluummin kahleisiin, jottei hän sielläkin pääsisi korruptoimaan yhteisöä].

*

Kumpaa painotamme enemmän – sisällöllistä hyvää [hyötyä ja seurauksia = utilitarismi, pragmatismi] vai oikeudenmukaisuutta [velvollisuuksia ja oikeuksia = Kantin normatiivinen perinne], määrittää sen, miten ymmärrämme etiikan ja ihmisluonteen ylipäätään. Valmista ja definitiivistä vastausta ei ole eikä voi olla eikä tuota vastausta myöskään voi löytää matematiikalla. Joka niin ajattelee, elää numero-abstraktioiden - ei ihmisten - maailmassa.

*

Oikeudenmukaisuus ei siis koskaan palaudu definitiivisesti proseduraalisiin alkutekijöihinsä ja alkuehtoihinsa, jotka voidaan muka mallintaa matematiikalla ja muka johtaa niistä myös käytäntöön, vaan on rationaalisten perustelujen ja irrationaalisen tahdon yhteispäätös, mikä merkitsee, että se on ideologia tämän käsitteen mahdollisimman laajassa merkityksessä.

*

On syytä kysyä, mitä sinä IM kaikella tällä matematiikka-saivartelullasi oikein luulet todistaneesi? Matematiikka elää omaa elämäänsä, ihmiset omaansa, ainakin halujen ja uskomusten tasolla, jotka yhä enenevässä määrin näyttävät muodostuneen moderneimman kapitalismin lisäarvon lähteeksi [ihminen muuttuvana/muutettavana brändinä].

*

Kun ihmisen haluihin ja uskomuksiin sovelletaan näitä sinun teekkarikaavojasi kapitalismin eli pääoman kasautumisen logiikalla, kyseessä on silkka manipulaatio eli ihmisten tarpeilla ja affekteilla keinottelu, mikä ei merkitse optimaalisen hyvän maksimaalista toteutumista oikeudenmukaisuudesta nyt puhumattakaan vaan silkkaa ahneutta, jonka varaan koko kapitalistinen systeemi perimmältään on rakennettu. Ja kuten tunnettua, ahneella on se kuuluisa loppu – olipa hän matemaatikko tai ei. Tai sitten ei, kuten linkki Wall Streetin suurimpien pomojen koskemattomuudesta osoittaa. USA ei ole demokratia vaan parlamentaarinen plutokratia.

*

PS.

Matematiikka [välineenä ei-moraalisten ‘hyvien’ arvioinnissa] voi olla luotettavaa vain empiirisesti mahdollisimman tarkoin määriteltyjen, yksittäisten ‘hyvien’ suhteen jo senkin takia, että hyvä itsessään ei ole mikään maailman luonnollinen ominaisuus. Mahdollisimman tarkasti määriteltyä eli maailmassa konkreettisesti vaikuttavaa hyötyvaikutusta ei näin ollen pitäisi edes nimittää ‘hyväksi’ vaan nimenomaan ‘ei-moraaliseksi hyödyksi’.

*

Hyöty on hyväksi koettu vaikutus, mutta onko kyseessä juuri Hyvän toteutuminen jopa Platonin tarkoittamassa merkityksessä, sitä emme voi johtaa itse matematiikasta ellemme sitten ole joko lukumystikoita [tietyin varauksin Platon, Plotinos aivan varmasti], vulgaarimaterialistisia ja ‘buddhalais’-kapitalistisia pragmatisteja [Tomi, Ironmistress] tai kuten monsieur Alain Badiou, joka lienee tällä hetkellä ainoa henkilö maailmassa, jolle näyttää onnistuneen matematiikan ontologisen käytön mielekkyyden osoittaminen [Cantorin joukko-opin lähtökohdista] ja joka aivan varmasti ymmärtää matematiikkaa substanssin tasolla [filosofisesta ymmärryksestä nyt puhumattakaan] ratkaisevasti enemmän kuin joku amis-teekkari-ironmistress.

*

Badioun Platoniin palaavasta mutta tätä radikaalisti ‘päivittävästä’ filosofiasta [joka kattaa ‘kaiken’ eli totuuden, olemisen ja subjektin] lisää joskus myöhemmin.

*

http://www.tutkijaliitto.fi/index.php?page=shop.product_details&flypage=shop.flypage&product_id=164&option=com_virtuemart&Itemid=26

*

http://en.wikipedia.org/wiki/John_Rawls

http://en.wikipedia.org/wiki/Alain_Badiou

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/05/negatiivinen-takaisinkytkenta-eli-miksi.html

http://www.hs.fi/kotimaa/Tupakointi+VRn+junissa+loppuu+kokonaan/a1367544821745

http://www.halvi.helsinki.fi/museo/nayttelyt/vaihtuvat_nayttelyt/matematiikka.htm

Seepralla on raitansa

Saul Seepra, Lapsilisien myöntämis- ja käytönvalvontavirastosta, päivää.

*

Kommentti Ironmistressin päreeseen Päivän mietelmä.

.

Saul Schubakin sosiaalieettisen sanoman perimmäinen intentio implikoituu koko hänen kysymyksenasetteluunsa, eikä siis ole suurtakaan merkitystä,vaikka hän vaihtaisi ‘heikon aineksen’ esimerkiksi peritystä syrjäytyneisyydestä kärsiviin. 
.
Selvästikin Schubak näkee yhteiskunnan sosiobiologisesti eriarvoisten ihmisten joukkona ja on vihjaamassa, että joiltain ihmisiltä voidaan riistää perustavia ihmisoikeuksia näiden tuleville sukupoville seuraavan psykososiaalisesti pahanlaatuisen huonompi-arvoisuuden perusteella [olipa tuo huonompiarvoisuus sitten geneettisesti determinoitua tai tahallaan itse aiheutettua, mikäli tällainen erottelu ylipäätään on validia]. 

.

Tällaisen puheen jälkeen Schubakilla ei kuitenkaan ole enää kunniallista tai ainakaan mitään helppoa paluuta uskottavaksi demokraattisten arvojen kannattajaksi, jos hän niitä ylipäätään kannattaa. Ja tämän vuoksi kai ‘virallinen’ Kokoomus sanoutuu irti hänestä tai ainakin hänen ‘ihmis- ja sosiaalipolitiikastaan’. Kokoomuspuolue kun haluaa yhä [?] olla koko kansan demokraattinen ja positiivinen mielikuva-yrittäjä-puolue eikä mikään kasvoton casinopeluri- ja yt-neuvottelu-automaatti. 

.

Kokoomuksen mukaan vastakkainasettelun aika on ohi. Eikö Schubak sitä vielä tiennyt? No – en tiennyt minäkään saati sitten uskonut tätä väitettä. Niinpä Saul on minun mielestäni tällä hetkellä ideologisesti rehellisempi kokoomuslainen kuin Kokoomuksen virallisen ohjelman puolustajat. Tämä kykypuolueen sisäisen [arvo- ja uusliberalistinen sosiaalidarwinismi] ja ulkoisen [konservatiivis-maltillinen talousliberalismi] linjan syvä mutta mediaretoriikalla mystifioitu ja peitelty ristiriita on kuitenkin häpeäksi niin Schubakille itselleen kuin ‘viralliselle’ Kokoomukselle. Kokoomus-seepralla on raitansa, vaikka se toista väittäisi. Tällä kertaa nuo tummimmat raidat ovat Saul Schubakin näköisiä.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2012/11/paivan-mietelma_9.html

http://themetapicture.com/license-and-registration-please/

http://saul.puheenvuoro.uusisuomi.fi/123988-kannan-vastuuni

Ihmiset eivät tosiasiassa suostu tekemään oikeudenmukaisuutta koskevia päätöksiä puolueettomasti yhdessä sellaisten ihmisten kanssa, joiden arvostukset poikkeavat heidän omistaan.

Etiikan palapeli

 

Päresitaatti on Marjaana Kopperin artikkelista Yritys, yhteisö ja hyvä elämä kirjasta Filosofian näkökulmia yhteisöllisyyteen [Kotkavirta & Laitinen[toim.)]

 

Ongelma:

 

Charles Taylorin mielestä formaalien teorioiden ongelma on, että ne eivät pysty perustelemaan omia lähtökohtiaan, toisin sanoen [ilman käsitystä hyvästä elämästä] ne eivät pysty selittämään, miksi jokin teko pohjimmiltaan on moraalisesti oikea väärä tai miksi henkilöllä olisi moraalinen velvollisuus tehdä tietty teko [Marjaana Kopperi]. 

 

Ihmiset eivät tosiasiassa suostu tekemään oikeudenmukaisuutta koskevia päätöksiä puolueettomasti yhdessä sellaisten ihmisten kanssa, joiden arvostukset poikkeavat heidän omistaan [Juha Sihvola].

 

Moraali ja hyvä elämä

 

Charles Taylorin ja Martha Nussbaumin näkemykset ovat esimerkkejä siitä, miten vaikeaa nykyisessä moniarvoisessa maailmassa on muotoilla hyvään elämään perustuvaa etiikkaa. Taylorin tai Robert Solomonin yhteisöä korostava malli ei kiinnitä riittävästi huomiota toisten ihmisten kohteluun. Nussbaumin malli, sikäli kuin se perustuu ihmisen oman yhteisiin peruskokemuksiin puolestaan irtautuu oman elämän näkökulmasta ja siten hyvän elämän sisällöllisestä määrittelystä.

 

Sen sijaan että pyritään luomaan jokin hyvän elämän määrittelyihin perustuva eettinen malli [antiikin ja etenkin Aristoteleen hyve-etiikka/rr], voitaisiin ajatella, että etiikkaan kuuluu kaksi erillistä osa-aluetta. Näistä toinen koskee ihmisen omaa elämä ja toinen intersubjektiivisen oikeudenmukaisuuden vaatimuksia. Jürgen Habermas tekee tällaisen jaottelun ja nimittää edellistä hyvän elämän alueeksi ja jälkimmäistä moraalin alueeksi. Hyvää elämää koskevat pohdinnat liittyvät ihmisten oman elämän merkitykseen, tarkoitukseen ja mielekkyyteen. Ne ovat pohdintoja siitä, mikä tuo ihmisen elämään sisällön ja tekee siitä elämisen arvoisen. Ne koskevat ihmisen arvoja ja elämäntapaa. Nämä pohdinnat määrittävät yksilön identiteettiä, sillä ne liittyvät sellaisiin kysymyksiin kuin: kuka minä olen, millainen haluan olla, millaista elämää haluan elää. Hyvää elämää koskevat käsitykset ilmenevät esimerkiksi yksilön ihmissuhteita, perhettä, ammatinvalintaa, uskontoa, poliittisia näkemyksiä tai harrastuksia koskevissa asioissa Nämä hyvää elämää koskevat käsitykset voivat hyvinkin saada sisältönsä erilaisista uskonnollisista, kulttuurisista ja elämänkatsomuksellisista yhteisöistä, kuten Taylor ja Solomon ajattelevat.

 

Etiikan toinen osa-alue sen sijaan koskee ihmisten välistä vuorovaikutusta ja toisiin kohdistuvan toiminnan säätelyä. Tätä on yleensä modernissa etiikassa pidetty varsinaisena moraalin näkökulmana. Moraalin näkökulma edellyttää irtautumista minäkeskeisestä, omaa elämää ja sen päämääriä koskevasta arvioinnista ja pyrkimystä tarkastella asioita sen sijaan puolueettomasta, ‘kenen tahansa’ näkökulmasta. Lähtökohtana voitaisiin mielestäni pitää kaikkien ihmisten intressien, tarpeiden tai hyvän elämän edellytysten tunnustamista ja kartoittamista Näin ymmärrettynä moraali koskisi nimenomaan kaikille yhteisiä hyvän elämän edellytyksiä, kuten esimerkiksi Nussbaum esittää.

Voidaan ajatella, että kyseessä on kaksi etiikan osa-aluetta, jotka edustavat erilaisia näkökulmia ihmisen elämään. Ne eivät välttämättä ole ristiriidassa keskenään [eivätkö?!/rr], eikä niiden välillä tarvitse tehdä valintaa, mutta niiden välinen ero on kuitenkin syytä pitää selvänä.

[.....]

 

Kopperin artikkelin lähdeviite nro. 27

 

Charles Taylor jopa myöntää, että hyvää elämää ja varsinaista moraalia koskevien käsitysten erottamiselle on perustellut syynsä. Hän viittaa erityisesti Jürgen Habermasin ajattelutapaan ja toteaa, että Habermas pitää tätä erottelua tarpeellisena, koska vain näin moraali voidaan nähdä erilaisista kulttuurisidonnaisista tulkinnoista erillisenä. Hyvän elämän etiikka kun on aina enemmän tai vähemmän sidoksissa erilaisten kulttuurien, yhteisöjen ja ryhmien arvoihin ja elämäntapoihin. 

 

Taylor erottaa toisistaan formaalin ja substantiaalisen etiikan. Substantiaalinen etiikka tarkoittaa ajattelutapaa, jossa moraaliperiaatteiden perustana on määritelty käsitys hyvästä elämästä. Antiikin ja keskiajan eettiset teoriat olivat Taylorin mielestä tyypillisesti tällaisia. Moderneissa etiikan teorioissa sen sijaan ei haluta määritellä ‘hyvää’ vaan keskitytään tekojen arviointiin. Taylorin mielestä tämä tekee niistä formaaleja ja proseduraalisia: niissä pyritään löytämään menetelmä moraalisen oikean ja väärän määrittelemiseksi, olipa tuo menetelmä sitten hyödyn maksimointi tai kategorinen imperatiivi. Taylorin mielestä formaalien teorioiden ongelma on, että ne eivät pysty perustelemaan omia lähtökohtiaan, toisin sanoen [ilman käsitystä hyvästä elämästä] ne eivät pysty selittämään, miksi jokin teko pohjimmiltaan on moraalisesti oikea ja väärä tai miksi henkilöllä olisi moraalinen velvollisuus tehdä tietty teko.

*

RR:n kommentti

 

Paradoksaalista kyllä, mutta proseduraalis-formaaliselta etiikalta puuttuu juuri se hyveellinen tahtotila ja siten moraalinen uskottavuus, jonka Habermas nimenomaan haluaisi intersubjektiivis-praktiselle järjelle [kommunikatiiviselle toiminnalle] taata yksityisen [hyvä elämä ja sen arvot yksityisasioina] ja julkisen sfäärin [hallinto-instituutioiden teknokraattis-ei-moraaliset arvot] irtaannuttua toisistaan uskonpuhdistuksen, valistuksen ja teknokapitalismin aiheuttaman sekularisoitumisen myötä [kirkko hoitaa yksittäiset sielut, valtio/hallitsija kansan ja kansalaiset]. - - Toisin sanoen kaikille [tietyn valtion/yhteiskunnan jäsenille] yhteistä ja kaikkia yhdistävää kulttuurin muotoa ei voi olla ilman yhtenevää käsitystä hyvästä elämästä eli ilman yhteisiä [vahvoja] arvoja, ylipäätään ilman koherenttia ymmärrystä kulttuurin kokonaistilasta. - - Modernissa maailmassa kulttuuristen arvoymmärryshorisonttien konvergoituminen lienee kuitenkin jo lähes mahdotonta [proseduuri sen sijaan ei sisällytä itseensä varsinaista arvoymmärrystä vaan on pelkkä (joskin kaikkia ihmisiä koskeva) päätöksen teon menetelmä kohti kompromissia]. - - Vahvojen arvojen [yhtenäiskulttuurien traditiot/uskonnot] aika on ohi [enää ainoastaan islam ja eräät äärikonservatiivit vastustavat modernia maailmaa tosissaan], joten operoimme vain heikoilla arvoilla [formaali, proseduraalinen, välineellinen mutta kaikkia koskeva globaali ‘ihmisyysetiikka’]. - - Vaikuttaa jotenkin paradoksaaliselta ellei peräti kontrafinaaliselta [koska Habermas oli alunperin kriittisen teorian kasvatti], mutta [myös] habermasilaisen proseduralismin päämääränä näyttää väistämättä olevan mahdollisimman tehokas, teknisesti virheettömällä tavalla toimiva kapitalistinen kulutusyhteiskunta [vrt. utilitaristinen maksimaalisen hyödyn tavoittelu], jossa ihmisistä on tullut pelkkiä tehokkuusautomaatteja sekä taloussubjekteja. Tällaista on siis 'puolueeton' ja 'menetelmällisesti' kaikkia koskeva 'hyvä elämä' teknokapitalismissa. Seksi- ja päihderiippuvaisen kulutusnautinto-biokoneen elämä. Tähän kun lisätään vielä osapäivä-buddhalaisuus niin a vot - kapitalistinen ihmistyppi on silloin edennyt kulttuurievoluutiossaan 'aidon' pseudohyveen darwinistiseksi sankariksi. Halpa hedonismi rules.

*

Yksilö vai yhteisö?

http://vimeo.com/11288771

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hyv%C3%A4_el%C3%A4m%C3%A4

http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2012_04_01_archive.html

Autonominen vapaus on persoonan siveellistä vapautta, jossa moraali ja vapaus yhdistyvät. Mikään laki tai utilitaristinen tavoite ei pysty määrittelemään riittäviä ehtoja tai edellytyksiä tällaisen vapauden toteutumiselle. Pikemminkin autonominen vapaus antaa laille ja hyödylle niiden perimmäisen mielen ja tarkoituksen. Ainakin sen pitäisi antaa.

Ovatko Rousseaun vasemmistolaiset 'pojat' aatteellisissa näkemyksissään yhtä erimielisiä ja kaksijakoisia kuin Jean-Jacques’n oma ajattelu ja persoonallisuus?

 

Päresitaatti on Markku Mäen artikkelista Rousseau ja poliittinen yhteisö kirjasta Filosofian näkökulmia yhteisöllisyyteen [Kotkavirta & Laitinen (toim.)].

 

Rousseaun teorian antiikkiset ja modernistiset piirteet

 

Koska yleinen tahto on ankaran autonomisen vapauskäsitteen konkretisaatio, on jälkimmäinenkin legitiimien ja oikeudenmukaisten lakien ja instituutioiden ehto. Tämä määrittelee tietenkin osaltaan lakien ja instituutioiden luonnetta. Valtion jäsen on yhtäältä suvereenin jäsen, toisaalta alamainen, jolle edellinen säätää lakeja ja instituutioita rajoitteiksi. Näin kansalainen ja porvari kamppailevat ihmissydämessä.

 

Rousseaun vapauskäsitteessä autonomisuus on halun esteettömyyden, porvarin vapauden ehto. Vastaavasti laeissa ja instituutioissa rajoittavuutta tärkeämpää on, että ne realisoivat poliittisen vapauden. Poliittinen toiminta on perusluonteeltaan vapauden realisaatiota. Rousseau ei tosin missään korosta tätä autonomisen vapauskäsitteensä välitöntä seurausta, vaikka kunnioittaa ja ihailee vapaan kansalaisen poliittista toimintaa. On syytä muistuttaa, että ankara autonomia merkitsee lain käsitteellistä sitomista vapauskäsitteeseen, ei vain esimerkiksi laillisuuden ymmärtämistä vapauden toteutumisen ehdoksi [Locke] tms.

 

Koska vapaus on ihmisen olemuspiirre, on poliittinen toiminta myös ihmisolemuksen realisaatiota. Tiesimme jo, että autonominen vapaus on persoonan siveellistä vapautta. Vapaus ja moraali yhdistyvät siinä [vrt. positiivinen vapaus/rr] aivan samoin kuin kategorisessa imperatiivissa. Toteutettava ihmisolemus on siis rationaalisuutta, jonka keskeisenä sisältönä on tietenkin yleisyys. Mutta Rousseaun laki ei ole teoreettista vaan moraalista yleisyyttä. Tätä eroa vailla Rousseaun käsitys politiikan tehtävästä on sama kuin Aristoteleella. Rousseau asetti yli kaksituhatvuotisen tauon jälkeen politiikan päämääräksi täysin sekulaaristi ja rationaalisesti määritellyn hyvän elämän, vapauden ehdoilla mahdollisen hyvinvoinnin ja päätyi sillä tavoin hyvin lähelle Aristotelesta.

 

Koska vapaus on ihmisen konstituution perustava käsite, ei vapautta voi tulkita olemukseltaan välineelliseksi. Rousseaun lähtökohdista on siis mahdoton välttää johtopäätöstä, jonka mukaan poliittinen toiminta on oikeastaan praksista, täsmälleen aristoteelisessa merkityksessä. Rousseau ei itse liene tällaista johtopäätöstä missään esittänyt.

 

Rousseaun autonominen vapauskäsite ja sen soveltaminen poliittiseen toimintaan johtaa hänet varsin etäälle Hobbesiin palautuvasta poliittisen teorian valtavirrasta, jossa valtion konstitutiivinen peruste palautuu itsesäilytykseen tai sen johonkin modifikaation Tätä ei muuksi muuta se, että vapautta koskevat kysymykset ovat tässäkin traditiossa [Locke, John Stuart Mill] keskeisessä asemassa. Niin läheisesti kuin Yhteiskuntasopimuksen tehtävänasettelu puolestaan pyrkiikin liittämään oikeudenmukaisuuskysymyksiin utilitaristisen näkökulman, jää lopputulokseksi se, että vapaus määrittelee ehdot utilitaristisille tavoitteille eikä päinvastoin kuten esimerkiksi Millillä.

 

Rousseaun poliittisen teorian modernisuus tulee ilmi, kun se suhteutetaan Hegelin ja Marxin poliittisiin teorioihin. Erityisesti Hegelin Oikeusfilosofiassa on sekä kokonaisrakenteessa että monissa yksityiskohdissa havaittavissa Rousseaun poliittisen teorian ääriviivoja. Mainitsen vain kaikkein globaalimmat piirteet. Kumpikin asettaa ankarasti autonomisen vapauden oikeudenmukaisuusteoreettisessa mielessä legitiimisyyden ylimmäksi kriteeriksi. Kummallakin on vapauden konkretisaationa ja legitiimisyyden välttämättömänä kriteerinä yleisen tahdon vallitseminen. Kummallekin muodostuu ydinprobleemaksi moderni rahatalous korruptiotendensseineen. Kummallekin lakien ja instituutioiden olemus merkitsee velvollisuuksien ja vapauden [oikeuksien] erottamatonta ykseyttä.

 

Myös heidän teoreettisissa välineissään on yhteisiä piirteitä, jotka ovat kokonaan vieraita esimerkiksi brittiläiselle poliittisen teorian traditioille. Rousseaun poliittisen ajattelun rakenteissa on milloin piilevämmin, milloin näkyvämmin teleologinen katsantokanta, joka puolestaan hallitsee Hegelin Oikeusfilosofiassa. Kummankin metodissa asetetaan yksi ja sama johtava prinsiippi eli vapaus teorian globaalikriteeriksi – teorian, joka tätä kautta muuttuu ytimeltään oikeudenmukaisuusteoriaksi.

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Jean-Jacques_Rousseau

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jean-Jacques_Rousseau

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/10/mika-tai-kuka-on-demokraattisen.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Positiivinen_ja_negatiivinen_vapaus

http://fi.wikipedia.org/wiki/Itsem%C3%A4%C3%A4r%C3%A4%C3%A4misoikeus

http://rousseau-2012.net/english-lecture/rousseau-philosophy/

http://bloggers.com/post/isabelle-marsay-le-fils-de-jean-jacques-8025341

Mikä tai kuka on demokraattisen järjestelmän todellinen ‘L/legislateur’? Eduskunta? Anonyymi enemmistö? Markkinavoimat? Joku muu?

Rousseau: Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista.

.

Sitaatti osassa II [Yhteinen hyvä] on Markku Mäen artikkelista Rousseau ja poliittinen yhteisö kirjasta Filosofian näkökulmia yhteisöllisyyteen [Kotkavirta & Laitinen (toim.)].

.
I

1

Nietzsche ei voinut sietää Rousseauta ja silti hänen yli-ihmisensä muistuttaa ellei peräti plagioi [haha] Rousseaun legislateuria, joka tosin on erottamattomasti ja kaikella karismallaan sitoutunut yhteisöönsä, kun taas Nietzschen yli-ihminen palvoo kai lopulta vain itseään ja ikuisuutta jossain yksinäisessä ylhäisyydessään - niin akateemisen älyn kuin massojen imitaatiovietinkin tavoittamattomissa. 
.
Nietzschen yli-ihminen on outo yhdistelmä vastakkaisia ja ristiriitaisia mentaliteetteja. Askeettinen Dionysos-Bacchus, erakkomainen huumehippi-oraakkeli, ehkä jopa hulluksi tullut Savonarola tai arvoituksellisia aforismeja sekä aikalaisia kiusaavia maksiimeja pylväänsä päästä kirjoittamaan hurahtanut Simeon Styliitta. En voi olla hymyilemättä näille hybridi-tyypeille. 
.
Nietzsche on vakavimmillaan paitsi häikäisevä, sietämätön ja ahdistava myös koominen - sekä tahallisesti että tahattomasti. Mikä ei tarkoita, etteikö häntä ainakin yhden kerran elämässään pitäisi ottaa kuoleman vakavasti [joillekin jopa yksi kerta nietzscheläistä nihilismiä on kuitenkin liikaa, mitä en tosin lainkaan ihmettele].

2

Päreen lyhyestä tekstisitaatista voi jo päätellä, miten ohittamattomalla tavalla Rousseau on vaikuttanut mannermaisen poliittisen filosofian kehittymiseen etenkin sen poliittisen vallan legitimiteetti-käsitysten suhteen [Kant, Hegel, Marx, anti-rousseaulainen Schmitt, Habermas jne.]. Rousseau asetti modernin poliittisen legitimiteetin ongelman sitoutumatta Hobbesin filosofisesta antropologiastaan [ihminen on paha, luonnontila on kaikkien sotaa kaikkia vastaan] johtamaan sopimuskäytäntöön, jossa valta [tietyt vapausoikeudet ~ kuin itsepuolustukseen varattu ja käytetty ase] luovutetaan [fiktiivisellä] sopimuksella suvereenille päättäjälle, kun taas Rousseaulla valta on yleistahdon, yhteisen hyvän ja legislateurin keskinäisen vuorovaikutuksen aktuaalista eli suoraa ja välitöntä ilmentymää – konkreettista luottamusta.

. 
Niinpä esim. habermasilainen kommunikaatio-konsensus on liian muodollinen, riittämätön ja ‘tehoton’ malli Rousseaun intentioiden toteuttamiseksi. Mutta Habermasin intersubjektiivisen 'desisionismin' tarkoituksena on tietysti ehdottomasti välttää se, minkä Rousseaun ja toisaalta hobbesilaisen desisionisti-konservatiivi Carl Schmittin teorisoinnit osaltaan mahdollistivat ja legitimoivat: Rousseau Ranskan terroristisen vallankumouksen ja Napoleonin, Schmitt natsismin ja Hitlerin.

.

Valitettavasti Rousseaun [joka kyseenalaista kyllä piti ihmisluontoa perimmältään hyvänä ja vasta yhteiskunnallisten instituutioiden (etenkin rahan) korruptoimana] poliittinen ‘paluu luontoon’ eli yleistahdon, yhteisen hyvän ja legislateurin yhdistelmä ei koskaan ole toteutunut yhtä rauhanomaisesti kuin englantilaisessa perinteessä omaksuttu hobbesilainen [deontologinen] liberalismi.
.
Miksi? Onhan mannermaisessa politiikan filosofiassa vaadittu monipuolue-tasa-arvo sekä perustavampaa että yhteisöllisempää kuin liberaali angloamerikkalainen perinne, joka ei vieläkään vaikuta täysin irtautuneen sääty-yhteiskunnan, kolonialismin ja jopa rasismin perinnöstä – [eriarvoisuus on tietysti ‘luonnollista’ seurausta jo pelkästään taloudellisesta liberalismista].

.

Tämä lienee sen suuruusluokan kulttuurifilosofis-antropologinen ongelma, ettei sen ratkaisija ansaitse ainoastaan Nobelin palkintoa vaan hänet voidaan siirtää hetimiten suoraan jumalten joukkoon. Sanottakoon nyt ohjeeksi, että Habermas ei tätä kunniaa tule saamaan, sillä mikään pelkästään muodollinen proseduuri [erotuksena legislateuriin] ei pysty takaamaan vahvan yhteisöllisen arvomaailman toteutumista, koska edustuksellinen menetelmä- ja päätösproseduuri toimii nykyään vain, jos siihen ‘syötetyt’ poliittis-eettiset arvot teknologisoidaan insentiivi-intresseiksi, jotka eivät häiritse vaan edistävät markkinavoimien vapaata ‘arvonmuodostus-darwinismia’. 

.

Mutta eikö tällainen käytäntö suosi tai jopa jatkuvasta [ja melko turhauttavasta] arvokeskustelusta piittaamatta/huolimatta ikään kuin vaieten pakota meidät noudattamaan juuri tiettyä arvomaailmaa? Sellaista, joka muovaa kansalaisista pelkkiä taloussubjekteja? 
.
Tarvitsemme siis yhä Rousseaun legislateuria tai mieluummin ehkä useampia sellaisia, jottemme muuttuisi lopullisesti kapitalismin casino-pelureitten pelinappuloiksi. Tarvitsemme toisin sanoen yhteisöllisesti sitoutuneempia lainlaatijoita kuin, mitä ovat finanssimeklarit [pankkiiri-juristit] pörssikursseineen ja johdannaisineen. 

.

Entä löytyykö meiltä tarpeeksi yhteistä voimaa ja tahtoa syöstä Raha-Kuningas vallasta? Vai onko itse poliittinen kukistamisen [vallankumouksen] ajatus [Zizek, Badiou] hyödytön ellei peräti vahingollinen [työ]väen vapautumisen kannalta, kuten anarkisti-libertaristit [Negri, Deleuze] väittävät? 
.
Jos vasemmisto ei pääse yksimielisyyteen perustavasta linjaerosta eli kiistasta 'desisionistisen' poliittisen vallan tavoittelun ja anarko-libertaristis-kommunitaarisen elämäntapa-aktivismin [joka on käytännössä yhtä tehotonta/munatonta poliittisesti kuin se on teoreettisesti subjektitonta] välillä, niin sillä ei luultavasti ole enää aatteellis-poliittista tulevaisuutta lainkaan - ei edes demari-konsensus-konformismissa, jota oikeiston taholta pilkataankin nykyään vasemmistolais-poliittisen tahdon keinotekoisesta hypettämisestä - [vrt. Kimmo Sasin pyyntö ['osoittakaa tahtotila'] Jutta Urpilaiselle koskien tämän vaatimusta 'veroparatiisiyritysten' boikotoinnista kuntien hankinnoissa ~ laadullisten kilpailukriteerien vaatimus, joka on tietysti myrkkyä etenkin Sasin kaltaiselle fakki-uusliberaali-monetaristille].
.
Eduskunnan päätösvallan ongelma kiteytyy oikeastaan siihen, kenellä lopulta on lakien todellinen ‘tulkinta- kontrolli- ja epäsuorasti jopa toimeenpanovalta’. Onko se pankeilla ja niiden palkkaamilla juristeilla sekä lobbausverkostoilla vai kansalaisyhteiskunnan kontrolli-instituutioilla eli riippumattomalla ja itsenäisellä medialla [onko sellaista enää?] sekä kansalaisten omaehtoisella toiminnalla ja kriittisellä mielipiteellä?
.
Kysykää vastausta Björn Wahlroosilta. Hän sanoo, että valta on valitettavasti enemmistöllä. Hahhah. - - Hmm. - - Mutta hitto soikoon - Nallehan on oikeassa. Tosin hänen  perspektiivinsä on hieman toinen kuin monella muulla. Aarresaarelta kun näkee aivan toisenlaisen yhteiskunnan kuin Jakomäestä.

.

II

[....]

Yhteinen hyvä

.

Yhteinen hyvä on siis yleisen tahdon kohde ja sellaisenaan ehdottoman yleinen luonteeltaan. Usein jää havaitsematta, että Rousseau pyrkii tarkoin rajoittamaan yhteisen hyvän. Siihen sisältyy jonkinlainen hyvinvoinnin kansalaisprojekti, jossa on välttämättä erityistä tietyille kansakunnille ominaista sisältöä. Sen lisäksi siihen kuuluu asioita, jotka ovat tämän projektin jatkuvuuden kannalta elintärkeitä ja pitävät yllä yleisen tahdon säilymisen edellytyksiä. Näistä kannattaa mainita julkinen kasvatus sekä kohtuullinen varallisuustasa-arvo, jota Rousseau piti antiikin teoreetikkojen tapaan vapauden edellytyksenä [21]. Mutta hän tarkoitti, että muu, hyvin suuri osa kansalaisten arkielämää, jäisi yhteisen hyvän ja yleisen tahdon määräysvallan ulkopuolelle. Tämä on yhtä tärkeää kansalaisen yksityisyyden takia kuin siksi, ettei yleisen tahdon ja lain ehdotonta yleisyyttä vastaan rikottaisi lainsäätäjän puuttumisella yksityisiin ja erityisiin asioihin.

.

Jos ajattelemme sopimusteoreettisin termein, täytyy yhteisellä hyvällä olla jonkinlainen sopimusta edeltävä perusta. Täytyyhän sopijapuolilla olla omat asiaankuuluvat intressinsä, joista jokin osa sopimisessa abstrahoituu yhteiseksi. Kun valtion ‘perustamisesta’ on kysymys, sopimus muuttaa sopimusta edeltävän, suurelta osin kollektiivisen ja tiedostamattoman yhteisen hyvän sopimuksen piiriin kuuluvaksi ja kollektiivisesti tiedostetuksi yhteiseksi hyväksi.

.

Siirtymä tiedostamattomasta tiedostettuun vaatii erityisen myyttisen hahmon, josta Rousseau käyttää termiä ‘legislateur’. Sillä ei ole mitään tekemistä suvereenin kanssa. Legislateur on valtion suhteen samassa asemassa kuin Mooses luvattuun maahan.. Hänen tehtävänään on olla eräänlainen ylihermeneutikko tai –terapeutti, joka kiteyttää yhteisen hyvän tai yhteisen tahdon konstituutioksi, jonka kansa voi sitten eksplisiittisesti omaksua. Hyvä legislateur ymmärtää, että hän on sidottu sopimusta edeltävän yhteisen hyvän ydinsubstanssiin.

.

Solonista, Lykurgoksesta, Numa Pompiliuksesta tai Mooseksesta voidaan käyttää sanaa ‘legislateur’, mutta Rousseaukin ottaa Korsikan konstituutiota luonnostellessaan viitan harteilleen. Jokaisen Legislateurin on täytynyt vedota yliluonnolliseen auktoriteettiin tehdäkseen ymmärrettäväksi ja sitoviksi kansalaisten isänmaalliset velvollisuudet. Tämä kuvastaa sitä, ettei Rousseau käsitä kansalaisuuden voivan milloinkaan rakentua puhtaasti tiedostetuille rationaalisille kvaliteeteille, vaan myös tunteille, intohimoille, isänmaan ja lakien rakastamiselle, perityille uskomuksille ja tavoille sekä kansalaisuskonnolle. Moraalinen hyve ja kansalaishyve pysyvät eri asioina, vaikkakin niillä on yhteisenä vastakohtana paha, ts. egosentrisyys.

.

Rousseaulla legitiimin valtion perusteet, vapaus ja yleinen tahto, ovat rationaaliset. Mutta vaikka hän pitää antiikkiseen tapaan julkista kasvatusta valtion keskeisenä tehtävänä, hän ei aseta poliittisen yhteisön tehtäväksi edetä kohti puhdasta rationaalisten olentojen yhteisöä. Sellaisethan eivät politiikkaa, valtiota ja lakeja tarvitsisikaan.

.

[21] ‘- ettei yksikään kansalainen olisi kyllin rikas ostaakseen toisen, eikä yksikään niin köyhä, että hänen olisi pakko myydä itsensä.’

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Jean-Jacques_Rousseau

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jean-Jacques_Rousseau
http://fi.wikipedia.org/wiki/Dionysos

http://fi.wikipedia.org/wiki/Girolamo_Savonarola

http://fi.wikipedia.org/wiki/Simeon_Styliitta

Hermeneuttisella ad hominemilla kohti kulttuurista moraalirealismia

Charles Taylor ja pluralismin aika.

.

Päre on sitaatti Arto Laitisen artikkelista Yhteisöllisyys Charles Taylorin moraaliteoriassa kirjasta Filosofian näkökulmia yhteisöllisyyteen [Kotkavirta & Laitinen (toim.)].

.

Autonomia, autenttisuus ja ei-sitoutuva ajattelu

.

[Charles] Taylor pyrkii osoittamaan teoreettisella tasolla, että myös kriittisen, ‘ei-sitoutuvan’ ajattelun yhteensovittaminen merkityshorisonttien taustan kanssa on mahdollista. Taylorin mukaan tämä kriittisyys voi perustua reflektiolle muttei suoraan valinnoille. Voimme päättää reflektoida, mutta emme voi päättää mihin tulokseen ajattelussamme päädymme. Käytännöllisissä kysymyksissä ei myöskään ole mitään muodollista menetelmää [esim. Habermasin kommunikaatio-proseduuri tai Rawlsin kantilais-analyyttinen ‘tasapaino-kaava’/rr], jota ymmärrys seuraisi ja joka varmuudella takaisi oikean vastauksen, vaan riittävän varmuuden saavuttamisessa on lopulta aina kyse vakuuttumisesta, ‘parhaasta tulkinnasta’, joka voi jatkossa korvautua toisella.

.

Taylor pyrkii kehittämään käytännöllisestä järjestä sellaista teoriaa, joka mahdollistaa immanentin kritiikin vahvojen arvostusten kontekstin sisältä käsin. Näin ollen koko merkityshorisonttia ei voi kritisoida kerralla. Argumentointi on Taylorin mukaan siinä mielessä ad hominem-tyylistä, että se kohdistuu aina johonkin näkemykseen, jota joku henkilö tosiasiassa kannattaa. Kritiikki on aina vertailevaa ja päätyy suosittamaan jotain näkemystä parempana kuin toista, ei kuitenkaan koskaan lopullisena totuutena. Tämän vertailun kriteerejä ei voi täysin eksplikoida, koska kyse on lopulta totuuskokemuksesta hermeneuttisen vakuuttumisen mielessä [erotuksena totuuden representaatioon loogisena argumenttina/rr]. Taylor vertaa tätä aistihavaintojen varmistamiseen katsomalla uudestaan ja tarkemmin.

.

Tällaiseen vertailevaan rationaalisuuteen liittyy oleellisesti teesi, että vieraiden kulttuurien ymmärtäminen ja horisonttien yhteensulautuminen kulttuurien välillä on mahdollista. Kun vertaamme kahdesta eri kulttuurista peräisin olevia näkemyksiä, emme voi luottaa pelkästään yhden kulttuurin standardeihin. Etnosentrisyyden välttämiseksi meidän tulee kyetä ‘horisonttien sulautumisen’ avulla konstruoimaan kolmas näkökulma, josta molempien kulttuurien näkemyksiä voidaan arvioida. Tämän horisonttien sulautumisen avulla voimme saattaa immanentin kritiikin pariin myös horisonttimme ulkopuolella olleita käsityksiä hyvästä. Tällaisen sulautumisen kautta molemmat kulttuurit ovat avoimia kritiikille ja oppimiselle. Tässä näkyy myös Taylorin potentiaalinen universalismi: Taylorin mukaan on mahdollista, että jokaisen kulttuurin käsitykset hyvästä olisivat universaalisti hyväksyttävissä - [kyseessä on siis hermeneuttinen mahdollisuus eikä analyyttinen johtopäätös tai poliittinen dogmi/rr].

[.....]

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Charles_Taylor_%28philosopher%29

http://fi.wikipedia.org/wiki/Charles_Taylor_%28filosofi%29

7. Culturalist Moral Realism

http://www.gaudeamus.fi/?p=1642

https://www.jyu.fi/ytk/laitokset/yfi/henkilokunta/fil/laitinen_arto

http://www.amazon.com/Philosophy-Age-Pluralism-Charles-Question/dp/0521437423