Salolaisen lausunto voidaan tiivistää neljään väitteeseen. Ensinnäkin, Israel rakentaa laittomia juutalaissiirtokuntia miehitetyille alueille. Toiseksi, Israel on vahva ja palestiinalaiset heikkoja, mikä selittää sen, että neuvotteluista ei tule mitään. Kolmanneksi, Yhdysvallat ei ole puolueeton välittäjä, vaan kallistuu Israelin puolelle. Ja neljänneksi, amerikkalaisten on "vaikea ottaa … neutraalimpaa kantaa" siksi, että maassa on "niin vaikutusvaltainen juutalaisväestö", "jolla on sekä rahat että media käsissään".
Mitä Salolaisen neljästä teesistä pitäisi sanoa? Kolme ensimmäistä ovat käsitykseni mukaan niin kiistattomia, että on kummallista, että kukaan yleensä voi kyseenalaistaa niitä. Oslon "rauhanprosessin" aikana siirtokuntien asukasmäärä kaksinkertaistui, eikä Israel ole suostunut edes rakentamistaukoon. Väkilukuunsa ja pinta-alaansa verrattuna Israel on maailman militarisoiduin valtio, nykyajan Sparta, palestiinalaiset taas hajalle lyöty pakolaiskansa. Yhdysvallat tukee Israelia miljardeilla dollareilla vuodessa ja on kymmenissä YK:n äänestyksissä jäänyt Israelin kanssa lähes yksin muun maailman mielipidettä vastaan.
Mutta entä neljäs teesi, se, joka aiheutti kohun, ja jolla Salolainen - käsittääkseni rauhallinen ja hyväntahtoinen mies - sai niskaansa antisemitismi-syytökset? Pönkittääkö Yhdysvallat Israelia siksi, että "rikkailla juutalaisilla" on niin suuri vaikutusvalta Lännen kultamaassa (di goldene medine)? Tällainen väite on saanut kasvavaa kannatusta Israelin ja palestiinalaisten konfliktin jatkuessa, ja sen puolustajia löytyy oikealta, vasemmalta ja keskeltä. Oma käsitykseni kuitenkin on, että väite ei ole totta.
Ensimmäinen mieleen tuleva ajatus Salolaisen neljännestä teesistä on seuraava: vaikuttaa äärimmäisen epäuskottavalta, että Yhdysvaltojen kokoinen supervalta antaisi jonkin uskonnollis-kulttuurisen vähemmistön määräillä omaa ulkopolitiikkaansa. Ainakin kaksi kertaa viime vuosina Yhdysvallat on estänyt Israelille tärkeän asekaupan Kiinan kanssa, eivätkä "rikkaat juutalaiset" ole inahtaneetkaan. Lähi-itä ei myöskään ole mikään marginaalinen syrjäseutu, vaan alue, jonka uumenista pumpataan teollisen kapitalismin rattaita pyörittävä musta neste, muinaisten eläinten lahja meille jälkeen tulleille.
Kuten sanottu, Salolaisen teesi ei ole uusi. Chicagon ja Harvardin yliopistojen professorit John Mearsheimer ja Stephen Walt nostattivat viime vuosikymmenellä valtaisan kohun kirjallaan Israel-lobby ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikka, jossa nämä realistisen koulukunnan valtio-oppineet todistelivat Israelia tukevan painostusryhmän eli lobbyn haitallisesta vaikutuksesta. Professorit väittivät, että antautumalla lobbyn painostukseen Yhdysvallat on toiminut Israel/Palestiina-konfliktissa omia "kansallisia intressejään" vastaan.
Politiikka ei kuulu niihin elämänaloihin, joissa ymmärtäminen vaatii syvällistä ja pitkäaikaista perehtymistä niin kuin vaikkapa abstrakti algebra tai sanskritin kielioppi. Poliittisessa keskustelussa ymmärrystä vaikeuttavat sitä vastoin ideologisesti latautuneet taustaoletukset. Mitä esimerkiksi tarkoitetaan ilmauksella "kansalliset intressit"? Onko Yhdysvaltojen ruhtinaallinen tuki Israelille haitannut maan aseteollisuuden ja siihen liittyvän high-techin tai öljy-yhtiöiden etuja. Enpä usko. Ja ovatko näiden piirien ja amerikkalaisten palkkatyöläisten "kansalliset intressit" välttämättä ja aina samoja?
Israelin valtio ja sen perustamista edeltänyt siionistinen liike brittiläisessä Palestiinassa ovat kohta satavuotisen olemassaolonsa ajan nojautuneet merentakaisen suurvallan, ensin Britannian ja nykyisin Yhdysvaltojen tukeen. Mutta suhde ei ole kulkenut vain yhteen suuntaan. Israel on ollut paitsi saava myös antava osapuoli.
Jerusalemin ensimmäinen brittiläinen sotilaskuvernööri Sir Ronald Storrs kuvaili imperiumin suojeluksessa edennyttä siionistien asutustoimintaa hankkeeksi, josta koituu siunausta niin antajalle kuin saajallekin. Se luo Palestiinaan "pienen lojaalin juutalaisen Ulsterin" keskelle potentiaalisesti vihamielistä arabinationalismin merta. Protestanttisen Ulsterinhan britit pystyttivät samoihin aikoihin Pohjois-Irlantiin keskelle irlantilaisten tasavaltalaisuutta.
Presidentti Reaganin hallituksen ulkoministeri ja Naton joukkojen komentajana toiminut kenraali Alexander Haig kutsui Israelia uppoamattomaksi lentotukialukseksi strategisesti äärimmäisen tärkeän alueen tuntumassa. Siitä syystä kannatan Israelia, Haigin kerrotaan lausuneen.
Israelin sotilastiedustelun päällikkö, kenraali Shlomo Gazit kirjoitti itäblokin hajoamisen jälkeen parikymmentä vuotta sitten, että Israelin tehtävänä on suojella olemassa olevia hallituksia Lähi-idässä ja estää radikalismi. Neuvostoliiton hajoaminen ei ole tätä tehtävää miksikään muuttanut.
Yhdysvaltojen nykyinen massiivinen tuki Israelille alkoi vasta vuoden 1967 sodan jälkeen. Tässä sodassa Israel löi paitsi Neuvostoliiton aseistaman Egyptin myös arabinationalismin, jonka johtajaksi maan presidentti Gamal Abdel Nasser oli noussut. Harvoin enää muistetaan, että Egypti antoi samaan aikaan käydyssä Jemenin sisällissodassa aseapua tasavaltalaisille, jotka taistelivat Saudi Arabian tukemia rojalisteja vastaan. Tasavaltalainen vallankumous Arabian niemimaalla 1960-luvulla olisi ollut kauhistus Yhdysvalloille ja koko läntiselle blokille.
Geopoliittiset liittoutumat eivät kuitenkaan ole rakkausavioliittoja eivätkä kestä ikuisesti. Palestiinan "lojaali juutalainen Ulster" aiheutti Britannialle päänvaivaa 1940-luvulla, kuten tekivät protestanttisen Ulsterin lojalistit Pohjois-Irlannissa muutama vuosikymmen myöhemmin.
Kuka tietää, milloin muuttuneet olosuhteet panevat Yhdysvallat arvioimaan uudelleen suhteensa Israeliin? Tuntuu mahdottomalta uskoa, että mikään lobby pystyisi sellaista estämään. Ei ole vaikeaa arvata, kenestä silloin tehdään virheiden ja epäonnistumisten syntipukki. Siihen rooliin juutalaiset on sijoitettu eurooppalaisperäisen kulttuurin historiassa monesti ennenkin.
.
Hannu Reime / Ykkösaamun kolumni / 11.12.2012 Yle Radio 1
*
