Yläkuvan pari ei riskeeraa kuin ehkä osan nautinnostaan. - Alakuvan nainen ei ole hutsu ja hän osaa kyllä varoa miesten saastuttimia [saastutin on Takkiraudan pahasta falloksesta käyttämä tekninen termi sekä ruåtsalais-seemiläinen kirosana].
I
Osa I on kirjoitettu kommentiksi Sammalkielelle hänen kommenttiinsa päreessäni Jumalallinen sikiö.
*
[....]
Tarkoitukseni ei ole preferoida mitään sovinistis-fasistista paternalismia vaan pikemminkin jonkinlaista omantunnon etiikkaa, jolloin voisin siteerata vaikka psykiatri Ronald Laingia, joka kirjoitti likipitäen mahdottomasta tilanteestamme moraalin suhteen jotenkin näin: istumme täysinäisessä pelastusveneessä keskellä valtamerta ja olemme toisillemme velkaa kaiken eli oman elämämme [en nyt muista sanatarkasti mutta jotain tuollaista Laing tarkoittaa].
[Suhtaudun nykyään antipsykiatriaan varsin neutraalisti, mutta suosittelen edelleen Ronald Laingin kirjaa 'Kokemisen politiikka ja paratiisin lintu', joka on oikeastaan kaunokirjallis-filosofinen kokeilu - ei pelkästään eksistenssi-analyysia kokemisen arveluttavista syvyyksistä - ja jopa arveluttavin keinoin - esim. Lsd]
Luonnostelin [ja yritän luonnostella lisää; tuppaa vain teksti rönsyämään liikaa niinkuin aina] täsmä-kysymyksesi herättämän selvennystarpeen takia laajempaakin vastausta, koska olen nyt päätynyt kaulaani myöten desisionismiin, joten aihe vaatii yleiskatsauksen, jossa linkitän itseäni laajemmin ja perustellummin päätösteoreettiseen näkökulmaan.
Huhhuh. Isoja asioita. Ajanko nyt Carl Schmitt'in vanavedessä itseäni intellektuaaliseen marginaaliin ;\] - - So what?
Olennaista tässä on rajata päätösteoria niin, ettei siitä livetä slippery slide personalismin ja päätöksen eksistentiaalisen luonteen liiallisen korostamisen kautta ulos kaikesta yhteisöllisyydestä ja normatiivisuudesta.
Jos nimittäin väitän, että velvollisuus [joka seuraa kantilaisittain täysin itsenäisestä ja siten spontaanin kausaliteetin sanelemasta[?!] päätöksestä totella kategorista imperatiivia, jota voi psykologisesti kuvata hyväntahtoisuudeksi ilman sääliä [Kantille hyväntahtoisuus on ainoa hyväksyttävissä oleva moraali-psykologinen taipumus; sääli sen sijaan on sairautta]; - jos siis näin ajateltu velvollisuus määräytyy schmittiläisesti lopullisen päätöksen tavoin ex nihilo, niin miten voin vakuuttaa ketään siitä, ettei kyseessä ole silkka mielivalta, jossa velvollisuus toimii pelkkänä kulissina?
En ehkä mitenkään. Mutta juuri tästä nousee myös Nietzschen dilemma. Pitäisi olla ikäänkuin yli-ihminen, joka arvioi kaikki arvot uudestaan ja asettaa uudet - eikä mitä tahansa arvoja vaan kulttuuris-yhteiskunnallisesti pätevät ja toimivat arvot.
Mutta mitä ne sellaiset arvot ovat ja mistä ihminen voi saada tahdonvoimaa ja älyä toimia johdonmukaisesti ja kaksinaismoraaliin tai silkkaan pahuuteen lipsumatta noiden arvojen mukaisesti? So help me God!
*
http://www.amazon.co.uk/Politics-Experience-Bird-Paradise/dp/0140134867#_
http://en.wikipedia.org/wiki/Decisionism
http://en.wikipedia.org/wiki/Personalism
http://en.wikipedia.org/wiki/Deontological_ethics
II
Osat II ja III on kirjoitettu kommentiksi Takkiraudalle hänen kommentiinsa päreessäni Sikiöitä ja ihmisiä.
1
Oikeus on inflaation kärsinyt käsite, jonka substantiaalinen ja käytännöllinen sisältö ohentuu sitä enemmän, mitä radikaalimmin se irtoaa alkuperästään eli velvollisuudesta.
Tämä normien sisällölliseen uskottavuuteen/velvoittavuuteen ja/eli psykologiseen semantiikkaan liittyyvä heikentymis-prosessi on analoginen niin sanotulle ontologian heikentymiselle [vanhan metafysiikan romahdus: vrt. Weberin Entzauberung].
Kyse on filosofisen antropologian merkityksessä naturalistisen maailmankuvan ja sen rationaalisen pelikuvan eli konstruktionismin aiheuttamasta arvojen pluralisoitumisesta ja niiden sisältöjen ohentumisesta muodollisiksi säännöiksi liberaali-demokraattisessa maailmassa.
Perinteisten vahvojen arvojen [joita paikalliset koti, perhe ja isänmaa edustavat] tilalle ovat tulleet globaalit talousarvot, hedonistiset nautintoarvot sekä yksilölliset vapaus- eli kääntäen turvallisuusarvot. Liberalismin toimivuuden kannalta perustavimpana arvona pidetään poliittista korrektiutta ja suvaitsevaisuutta - ei niinkään itsenäistä kykyä ja komptetenssia muodostaa eriävä mielipide ihmisistä, asioista ja ilmiöistä.
Suvaitsevaisuus merkitsee liberalismin kaksinais-moralistisen logiikan kannalta käytännössä samaa kuin sensuuri paternalismllle ja totalitarismille. Niinpä vihapuhe onkin itse asiassa melko luonnollinen reaktio pakonomaisen suvaitsevaisuuden psykologiseen kaksois-sidokseen [joka joko lamauttaa tai herättää aggressioita] ehkä hiukan samassa mielessä [joskin pilkan/vihan kohde on tässä lievemmin 'kaksois-sidottu'] kuin sekoilevan anarkistinen ja tabuja rikkova underground, joka protestoi aikoinaan systeemiä ja sensuuria vastaan [hyvässä (poliittisessa ja/tai ei-poliittisessa) satiirissa sen sijaan yhdistyy sekä hallittu protesti/viha että konstruktiivisesti uutta luova anarkismi].
Kapitalistisen liberalismin näennäis-demokraattisessa maailmassa oikeuksilla on lähinnä pragmaattis-teknokraattinen merkitys, jonka semantiikassa vastuu ja velvollisuus eivät ole primaarisia eli periaatteellisia normeja/arvoja vaan onnellisuuden ja hyödyn kontingentteja välineitä.
On silti lähes samantekevää myönnetäänkö oikeuksia vai ei [ne ovat jo nyt kärsineet inflaation poliittisen ja semanttisen uskottavuutensa suhteen], koska kukaan ei kuitenkaan vakavissaan enää kysy, mikä lopulta oli se velvollisuus ja/tai sen velvollisuuden legitimoinut yhteiskunnallis-ideologis-mentaalinen voima tai [laajasti ottaen] instanssi, joka tuon oikeuden myönsi ja miksi [sellaiset kysymykset on leimattu taikauskoiseksi vanhoillisuudeksi vedottiinpa sitten Jumalaan, siveellisyyteen tai hyvään makuun].
Kun esimerkiksi abortti-oikeutta laajennettiin, se tehtiin velvollisuudesta, joka perustui arvoon/normiin, jonka mukaan naisen vapautta päättää omasta raskaudestaan pitää laajentaa hänen onnellisuutensa ja hyvinvointinsa nimissä.
Kuulostaa kerrassaan mainiolta ja humaanilta velvollisuudelta, mutta silti jotkut olivat ja ovat edelleen eri mieltä. Heistä sääntö-utilitarismiin [ja sitä kautta vastuu-velvollisuuksien korostamiseen päin] kallellaan olevat seuraamus-eetikot väittivät, että vapaa abortti lisää enemmän abortin väärinkäyttöä kuin naisen hyvinvointia, kun taas kaikkein velvollisuus-eettisimpien [etenkin uskonnollisimpien hyve-eetikoiden] mielestä elämä on pyhää ja että sikiöllä on ihmisoikeus olla tulematta murhatuksi.
2
Tämän kirjoittaja, joka vastustaa aborttia, mutta ei pidä elämää pyhänä [contradictio in adjecto?!], on sitä mieltä, että koska sikiöllä itsellään ei ole mitään oikeuksia, sille pitää myöntää sellaisia. Se nimittäin tarvitsee niitä [älkää hymyilkö siellä!], koska leväperäiset ja huolimattomat hutsu-naikkoset [ja heidän vastuuttomat siittäjänsä] käyttävät aborttia jälkiehkäisynä.
Kirjoittaja joutuu siis [omaksi yllätyksekseen] postuloimaan abortin kiellon [velvollisuuden] lähinnä seuraamus-eettisin perustein[!] - ei suinkaan joittenkin sikiöön maagisesti liitettyjen oikeuksien ja elämän pyhyysarvojen vuoksi, joihin hän ei usko.
Kun kirjoittaja sitten ryhtyy pohtimaan päättelynsä perusteita syvemmin, hän havaitsee joutuneensa eräänlaiseen argumentatiiviseen ansaan. Hänen nimittäin pitäisi konstituoida velvollisuus jonkinlaiseen hyötyajatteluun kytkeytyvällä perustelulla, mikä sotii erittäin raskaasti hänen yleistä deontologis-tyyppistä [velvollisuus-eettistä] asennettaan vastaan.
Havaitaan, ettei kirjoittaja usko ontologisiin velvollisuuksiin [saatikka sitten oikeuksiin] an sich, mutta haluaa silti - suorastaan fundamentalistisen paatoksen vallassa - taikoa kuin kaniineja hatustaan sellaisia tähän maailmaan - mikä temppu [sillä tempusta tai ihmeestä nyt on kyse] ei näytä onnistuvan tälle ateismin ja valistusaatteen korruptoimalle nihilistille kuin turvautumalla utilitarismiin [tai silkkaan subjektivismiin].
Toisin sanoen - miten on mahdollista vastustaa aborttia velvollisuutena elämän pyhyyden puolesta, jos ei usko elämän pyhyyteen eikä tästäkään syystä pidä sikiön ihmisoikeuksia kuin pelkkänä oikeuspositivistien pragmaattisena konstruktiona, jolle ei siis löydy muuta legitimaatiota kuin tyhjä muodollinen laki, jonka liberalismista päihtyneet pintaliitäjät ovat saaneet edustajiensa kautta voimaan.
Contradictio in adjecto[?] - Onko kirjoittajamme nyt ajanut itsensä lopullisesti argumentatiiviseen miinaan ja vaarassa räjähtää kappaleiksi ainakin, mitä hänen älylliseen ja filosofiseen uskottavuuteensa tulee? Ei ole niinkään väliä sillä, jos muut alkavat pitää häntä epäuskottavana. Traagisinta on se, jos [huom. - 'jos'] hän itse menettää uskonsa omiin perusteluihinsa ja jopa koko velvollisuus-etiikkaan.
Kovin paljon kirjoittajaa ei lohduta, että myös Immanuel Kantilla itsellään oli vakavia vaikeuksia häätää utilitarismi ulos moraali-järjestelmästään [eikä Kant siinä ilman käsitteellisiä postulointi-temppuja täysin onnistunutkaan].
Kirjoittaja jää dilemmaansa, jota voisi kuvata performatiiviseksi ristiriidaksi sui generis. Hän yrittää johtaa velvollisuuden ikäänkuin tyhjästä eli oman subjektiivisen mielipiteensä syvyyksistä [jota ylevästi haluaa kutsua omaksi hyveekseen] - persoonakohtaisena päätöksenä: 'Mä haluun vastustaa sikiön lähdetystä, koska musta tuntuu siltä, että abortti on väärin'.
Tässä seison, enkä muuta voi. - 'Ei uskoa, ei toivoa, silti toimia' [Eino Leino].
III
1
Lue IM vaikka johdannoksi Sammalkielelle kirjoittamani kommentti 'Jumalallinen sikiö'-päreessä, niin saatat saada hieman valaisua tapaani ajatella moraalia noin yleisemminkin.
Haluan tehdä myös [ja nimenomaan] itselleni selväksi, miten pitkälle minun on mahdollista mennä desisionismin ja personalismin tiellä ja voinko todella johtaa velvollisuuden niistä käsin - velvollisuuden, joka kääntää niiden implikoiman vallantahdon hyväntahtoisuudeksi - sellaisen velvollisuuseettisen periaatteen, joka ei päätyisi ainakin epäsuorasti fasismiin.
Näin ollen - huolimatta siitä, että kommenttisi on aivan paikallaan, en lähde kommentoimaan yksityiskohtaisesti tuota empiiristen ongelmien listaasi. Siitä ei ole juurikaan apua, mitä tulee yritykseeni hahmottaa tai jopa konstituoida po. filosofista projektiani ja ajattelujärjestelmääni.
Minulle ei vain riitä asiantuntija-priorisointien, terveen järjen sekä enemmistöpäätösten pragmaattiset kompromissit, jotka sanelevat, mitä oikeuksia esim. sikiöllä on vaan perimmäinen totuus päätöksenteon rationalistisen luonteen legitimaatiosta - äärimmäiseen loppuun asti viety totuus päätöksenteon filosofisesta antropologiasta [jos näin yleistävästi voi sanoa] - jopa sellainen totuus, joka mahdollisesti joutuu kumoamaan itsensä ja perusteensa jäätyään ikäänkuin tyhjän päälle.
Ja mitä siitä, jos kumoaa. Truth - well lost! Ei pidä lamaantua nihilismistä, koska se joka tapauksessa on totuus tietämisen/totuuden episteemisestä mahdollisuudesta sekä ontologisesta luonteesta [ellei tietämistä/totuutta sitten yhtä aikaa pelasteta ja vesitetä habermasilaisen desisionismin konsensus-transsendentalismilla, joka päätyy joko kehään tai [kulttuuri-]relativismiin - vaikkei Habermas tätä haluaisikaan myöntää].
On siis keskityttävä siihen, mikä on se instanssi, mentaliteetti ja vakaumus, joka viime kädessä päättää hyväksyä esimerkiksi sosiaalisista syistä tehtävät - lähinnä jälkiehkäisyksi luokiteltavat abortit? Mistä on päässyt valloilleen sellainen jopa itsestäänselväksi muuttunut liberalismi, joka mahdollistaa abortin tuosta vain kenelle tahansa leväperälle? Ikäänkuin ihmisiltä ei enää tarvitsisi vaatia edes minimaalista pidättyvyyttä ja itsestä huolehtimista seksuaalisissa asioissa?
Liberaalit pragmatistit ovat kyllä aluliisti nyt esittelemässä minulle tilastojaan esim. siitä, missä määrin abortteja tehdään ja on tehty minäkin aikana ja missäkin valtioissa ja minkälaisten lakien vallitessa ja että abortin ollessa vapaa niiden määrä vähenee [suhteessa ja verratuna mihin väestöön ja miten luotettavilla menetelmillä laskettuna?]
Mutta minä en taaskaan etsi vastausta kysymykseen siitä, mikä on hyödyllistä ja mitkä ovat seuraukset minkäkin lain vallitessa [harvinaista kyllä IM - et sinäkään abortin kyseessä ollen, jos kerran elämä on pyhää], vaikka myönnän, että nämä asiat ilman muuta pitää aina huomioida.
Ongelmani on siinä, johdetaanko velvollisuudet oikeuksista vai oikeudet velvollisuuksista ja nimenomaan se lähtökohta, jolla pragmaattinen liberalismi mielestäni mystifioi ellei peräti vääristää eettisten arvojen ja päätöksenteon luonnetta.
Liberalismi johtaa velvollisuudet nurinkurisesti oikeuksista, vaikka oikeuksien pitäisi seurata apriori-velvollisuuksista, joiden määrittely ja legitimointi on moraalifilosofian tärkein tehtävä. Oikeuksia voidaan ja pitäisi myöntää vain sen jälkeen, kun on ensin tehty selväksi, että yhteisöllä on 'velvollisuus-varaa' niihin. Mutta liberalismi jakaa oikeuksia kuin makeisia lapsille. Ja tosiaan - ne ovat nimenomaan makeisia [jotka liukenevat tyhjiin nautinnollisessa imeskelyssä] - eivät kaikkien kunnioittamia eli toteutuvia oikeuksia.
Kun puhun mystifikaatiosta niin väitän, että liberalismi häilyy oikeuksien ja velvollisuuksien suhteen semanttisessa ambivalenssissa juuri siksi, että se johtaa oikeudet epäsuorasti velvollisuuksiksi korottamistaan oikeuksista, jotka [vapaus, onnellisuus, hyöty] se legitimoi mystifioimalla niiden sisällöt mm. usein niin kovin tulkinnallisten tilastojen totuuksilla, jotka muka tukevat ihmisen perimmäistä päätös-/valinnan vapautta etenkin aborttiin ja eutanasiaan liittyvissä asioissa.
Selkokielellä ja groteskisti sanottuna: liberalismin voittokulku tekee abortista ja eutanasiasta käytännöllisen velvollisuuden jonkin epämääräisen hyödyn ja onnellisuuden perusteella, jonka perusteluksi riittää lopulta pelkkä ''musta tuntuu' tai että 'me tiedämme kenen elämä on hänen itsensä [siis meidän, jotka päätämme] kannalta joko täysin 'olematonta' ja/tai täysin 'hyödytöntä'' -
[vrt. kuitenkin osan II luku 2, jossa kirjoittaja joutuu turvautumaan loogisesti samantyyppiseen perusteluun, joskin erilaisista lähtökohdista ja erilaiseen lopputulokseen päätyen].
Meillä on siis velvollisuus toimia kaikkien ihmisten onnellisuuden ja ylipäätään hyödyn edistämiseksi tappamalla heitä. Eikun siis tappamaan sikiöitä ja liian heikkoja vanhuksia. Se on oikeutemme/velvollisuutemme liberaalin ihmisyyden nimissä.
Mutta pysähdy tähän ja huomaa, miten maaginen psykologis-semanttinen ero implikoituu lauseisiin: minulla on oikeus tappaa ja minulla on velvollisuus tappaa.
On toki psykologisesti helpompi tappaa, kun siihen on saatu rationaalisesti legitimoiva oikeus kuin, että joutuisin kantamaan lakimääreistä velvollisuutta [pakkoa] lopettaa vanhuksen elintoiminnot tai vetää 10 kk:n ikäinen sikiö ulos kohdusta [ihmiset ovat näissä asioissa tiedostamattaan ovelia jo pelkästään oman psyykkisen tasapainonsa vuoksi].
Liberalistit ovat mystifioineet velvollisuuden ja oikeuden käsitteiden keskinäisen suhteen ja käyttävät niitä hyvin valikoidusti - sofistikoidusti ja raffinoituneesti ad hoc - tilanteeseen ja tapaukseen sopivimmalla tavalla oikeuttaakseen onnellisuuden ja vapauden nimissä lähes miten brutaaleja käytäntöjä jopa niin pitkälle, että ne käytännössä toteutetaan velvollisuuksina, jotka on kuitenkin psykologisesti mystifioitu oikeuksien semantiikaksi - [on syytä muistaa myös retributiiviset oikeudet, joista äärimmäisin on kuolemanrangaistus].
2
No - edellisessä oli vähän liikaa retorikkaa, mutta ehkä ongelmani olennaisin puoli kävi siitä ainakin jossain määrin ilmi.
En silti taaskaan asetu avoimesti konservatiivien puolelle, koska pidän henkilökohtaisen ilmaisun vapauden mahdollisimman suurta määrää [ja tietenkin hyvää laatua] kaiken demokratian perimmäisenä edellytyksenä - niin liberalismissa [joka siis/kuitenkin sallii vapauden/oikeuden sellaisissa mudoissa, joita itse en hyväksy] kuin konservatisvimissakin.
Joka tapauksessa konservativismissa velvollisuuden semantiikka ja sen kommunikatiiviset käytännöt ovat huomattavasti selkeämpiä, yksiselitteisempiä ja suorempia kuin liberalismissa.
Konservativismin suurin vaara piilee tietysti sen taipumuksessa liian laaja-alaiseen eettiseen ehdottomuuteen, mikä saattaa johtaa ahdistavaan ja paranoidiseen ilmapiiriin ja luo omantyyppistään kaksinaismoralismia, joka liberalistisen yhteiskunnan small talk-muodossaan on kuitenkin jokapäiväistä ja hyväksyttyä käytäntöä [jokainen tietää toisen puhuvan puuta heinää tai ainakin lämpimikseen mutta se on ok]
Esimerkkinä liberalismin arkisesta kaksinaismoralismista toimikoon 76-vuotias Shirley McLaine, joka väitti äskettäin vakavissaan ja useaan kertaan olevansa monogaami [MacLaine olikin 30-vuotta naimisissa saman miehen kanssa], mutta kertoi samalla, että hänellä oli jatkuvasti avioliittonsa aikana ollut hirveästi rakastajia sekä ylipäätään seksuaalisuhteita [kuten kai miehelläänkin]. Se siitä monogamiasta.
Minua ei nyt kiinnosta pätkääkään, miten paljon ja minkälaisia suhteita MacLainella on ollut, mutta minua oudoksuttaa hänen selvästikin liberalistiseen mentaliteettiin kytkeytyvä kielellinen semantiikkansa, joka suorastaan pursuaa avoimen ristiriitaista ja miltei hysteerisellä tavalla välinpitämättömän kaksinaismoralistista viestintää [jonkalaista olen ollut havaitsevinani hyvien monien pakonomaisesti ylipositiivisten ja 'vapaitten' ihmisten käyttävän].
Tällaiset ihmisetkö ovat luotettavia? Syvästi tuntevia? Rakastettavia? - Vai ovatko he lähinnä mieleltään häilyviä mielitekojensa orjia? Pinnallisia? Halveksittavia?
*
http://attractyouridealpartner.com/course01.html
http://www.riemurasia.net/jylppy/media.php?id=1458&c=5&o=
