What does it mean to be a communist today?

Kuvassa Zizek kotiasussaan, joka ei kovin paljon eroa hänen eräistä luentoasuistaan.

(K-maf. lis. - 1.10.)
*
Slavoj Žižek Suomeen 30.11.–2.12.2009

Slovenialainen filosofi Slavoj Žižek (s. 1949) palauttaa poliittiseen keskusteluun ideologian ja vastakkainasettelut. Žižek on myös aina tuottanut päänvaivaa. Žižek nähdään Euroopassa ja Yhdysvalloissa kulttuuriteorian Elviksenä. Hänestä on tehty kaksi elokuvaaja hänen intohimonsa ovat Wagnerin oopperat.

Žižek saapuu marras-joulukuun vaihteessa luentovierailulle Helsinkiin Voima-lehden ja Into-Kustannuksen kutsumana. Vierailun aikana julkistetaan Into-pamfletti Politiikka idiootti! Vastakkainasetteluja Žižekin kanssa ja Gaudeamuksen kustantama suomennoskokoelma Pehmeä vallankumous.

Maanantai 30.11.2009

Julkistamistilaisuus lehdistölle

Slavoj Žižek: Pehmeä vallankumous. Psykoanalyysi, taide ja politiikka. Käännös Elia Lennes & Janne Porttikivi.Suomennoskokoelma tarjoaa kattavan läpileikkauksen Žižekin ajattelusta. Nid. 400 s. Gaudeamus 2009.

Politiikkaa idiootti! Vastakkainasetteluja Žižekin kanssa.Toim. Kimmo Jylhämö ja Hanna Kuusela.Haastattelukirja pohjautuu tekijöiden keskusteluun Žižekin kanssa ja Žižekin yhteiskunnallisiin teksteihin. Nid. 160 s. Into-pamfletti, Like 2009.

Kello 15–18 What does it mean to be a communist today? Slavoj Žižek esitelmöi.

Tiistai 1.12.2009

Kiasma-teatteri
Mannerheiminaukio 2, Helsinki

Kello 12 Žižek! –elokuva.
Elokuvaesitys.

Kello 14–17 Cinema and ideology: report from battleground
Slavoj Žižek esitelmöi

Kello 17.30–20 Pervets guide to cinema –elokuva.
Elokuvaesitys.

Järjestäjät:
Gaudeamus, Into Kustannus, Kiasma-teatteri, KSL, Taiteiden tutkimuksen laitos ja Yleisen valtio-opin laitos Helsingin yliopisto, Vasemmistofoorumi, Voima.

Lisätiedot:
INTO/Jaana Airaksinen, jaana.airaksinen@mondediplo.fi
GAUDEAMUS/Riitta Korpipää, riitta.korpipaa@gaudeamus.fi
Haastattelupyynnöt ym. Žižek –tapaamiset: VOIMA/Kimmo Jylhämö, kimmojylhamo@voima.fi

– Verkossa
» http://fi.wikipedia.org/wiki/Slavoj_Žižek
» http://www.zizekthemovie.com/
» http://zizekstudies.org/
*
http://filosofia.fi/tiedotteet/#4688 (tiedote Zizekin vierailusta)

II
Kirjoituksissaan Žižek liikkuu suvereenisti niin populaarikulttuurin, taiteen, tieteen kuin tavallisen arjen, politiikan, uskonnon ja teoreettisen spekulaationkin välillä. Hän analysoi kulttuurisia ja poliittisia ilmiöitä tavalla, joka saa näkemään ne uudessa ja usein yllättävässä valossa. Žižek arvostelee monia nykyajattelun valtavirtauksia (kulttuurintutkimus, kognitiotieteet, feminismi, postmodernismin eri muodot), mutta samalla pyrkii tarjoamaan niille vaihtoehdon.

Žižekin ajattelu on omalaatuinen sekoitus Hegeliä ja Hitchcockia, Schellingiä ja kyberavaruutta, Kantia ja hovirakkautta, Lacania ja huonoa huumoria. Hänen ajattelunsa voi herättää vastustusta ja ärsyttää, mutta se ei koskaan ole tylsää tai mitäänsanomatonta.

Lähtökohtana on ajatus, että ilman saksalaisen idealismin perinnettä (Kant, Schelling, Hegel) on mahdotonta ymmärtää modernia subjektiutta sekä niitä poliittisia, eettisiä ja ideologisia umpikujia, joihin se väistämättä törmää nykyisessä reaalikapitalismissa. Tämä on kuitenkin mahdollista vain Jacques Lacanin psykoanalyyttisen ajattelun avulla.

Tällä hetkellä Slavoj Žižek toimii opettajana University College of Londonissa ja vanhempana tutkijana Ljubljanan yliopiston sosiologian laitoksella. Hän kirjoittanut lukuisia teoksia, viimeisimpinä The Parallax View (2006), In Defence of Lost Causes (2008) ja Violence (2008), ja niitä on käännetty yli 12 kielelle. Žižek vierailee Suomessa 30.11.-2.12.2009.

SITAATTI: ”Miksi länsimaat olivat niin lumoutuneita kommunismin romahtamisesta Itä-Euroopassa? Vastaus näyttää ilmeiseltä: länsimaita kiehtoi demokratian uudelleenkeksiminen. Ikään kuin lännessä yhä enemmän ja enemmän rappeutumisen ja kriisiytymisen merkkejä osoittava ja byrokraattisiin rutiineihin ja julkisuusvetoisiin vaalikamppailuihin hukkuva demokratia olisi löydetty uudelleen Itä-Euroopassa kaikessa tuoreudessaan ja uutuudessaan. Tämän lumoutumisen funktio on siis puhtaasti ideologinen: Länsi etsii Itä-Euroopasta omia kadonneita juuriaan, omaa kadotettua alkuperäistä kokemusta ’demokratian keksimisestä’.”
*
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=0h&oq=slavoj&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=slavoj+zizek

http://www.gaudeamus.fi/?p=2310
http://www.gaudeamus.fi/?cat=91
http://www.intokustannus.fi/politiikkaaidiootti.html

http://dgeramifard.wordpress.com/
http://www.3quarksdaily.com/3quarksdaily/2008/09/page/2/
http://eltingladodesantaeufemia.com/page/30/

Good Old John

Kuvassa: The Haunted House Paradise Party (Puutarhajuhlat kummitustalon pihaparatiisissa).

(Kielimafia ei malttanut olla sörkkimättä ja täydentämättä - 29.9 - viimeksi klo:16.45.)
*

Garden Party-kappaleen (alla) viimeisen säkeistön loppu on John Fogertylle eräänlainen motto:

'But if memories were all I sang, I rather drive a truck. - -(chorus) 'But it's all right now, I learned my lesson well, You see, ya can't please everyone, So ya got to please yourself.'

*

John Fogertylla on (ollut jo monta vuotta) etenkin tällä hetkellä maailman paras country & rock-bändi: The Blue Ridge Rangers - - Rides Again. - - Olen valikoinut päreeseeni kolme uuden albumin live-esitystä - kaikki eri keikoilta.

*

http://www.youtube.com/watch?v=NdciJwXN9Ak

Haunted House + Lyrics - - Tämän kappaleen sanoista John Fogerty lienee saanut ainakin osan inspiraatiota biisiinsä Looking Out My Back Door - Creedence Clearwater Revival. - - Tosin myös cover version aloitus viittaa avoimesti LOMB:iin. - - Kuunnelkaa vertailun vuoksi alkuperäinen Jumpin' Gene Simmonsin - Haunted House. - - Fogerty halusi sovittaa biisin 'straight-countryksi' (rr) ;] ja hyvä niin. Nyt se tosiaan myös kuulostaa hiukan enemmän 'Looking out my backdoorilta' kuin Simmonsin 'jump-rockabilly'(rr).

*

http://www.youtube.com/watch?v=W6-QEUYNsXs

Paradise + Lyrics - - John Prinen countryfolk-henkinen lapsuusmuistelo (jonka melodiasta ja sovituksesta tulee jotenkin mieleen myös irlantilainen kansanmusiikki; - Fogerty-sukunimi on muuten irlantilaista perua) taas tunnetaan ehkä paremmin Dave Lindholmin mainiona ei-ihan-yksi-yhteen-käännöksenä ja esityksenä: Dave Lindholm: Tupakka, viina ja villit naiset (live 1991).
*
http://www.youtube.com/watch?v=rv6dKYFaJQw
Garden Party + Lyrics - - - John selittää ennen biisin alkua, miksi kyseinen Ricky Nelsonin kappale on hänelle niin kovin läheinen. - - Kipeiden CCR:ään eli hänen omien laulujensa kohtaloihin liittyvien muistojen takia - - niinpä tietysti. - Vaikkei John yksityiskohtia ymmärrettävästi tässä kertaakaan. - - Ja nythän kaikki on hyvin. Ollut jo monta vuotta. - - Pistän tähän vielä äänentoistoltaan ja kuvalaadultaan hiukan paremman (joskin ennen loppua kesken katkeavan) Garden Partyn bändin promokiertueen valmistelevista harjoituksista elokuun lopulta: JOHN FOGERTY-BLUE RIDGE RANGERS RIDES AGAIN.
*
John Fogerty, Americana Life Time Achievement Award for Song Writing - 17. 9. 2009
*
http://www.marthastewart.com/article/the-haunted-house-party

Sarkastinen hautajaisvieras

Goodbye Mister Godot. Farewell!
*

Kirjoitettu kommentiksi Iineksen päreeseen Tässäkö se on?, jossa kuullaan ja nähdään Vesa-Matti Loirin viimeisin, maallisen ja 'puolihengellisen' farssinomaiseen rajamaastoon sijoittuva haikean mutta lähes vahingoniloisen sarkastinen hautajaislaulu Hyvää puuta.

I
Nää nyt on näitä jollotuksia, joita kirjoitellaan ja lauletaan vähän ennen kuolemaa varmaan, kun toinen ehti mennä ensin - ellei sitten ajatella Loirin laulavan siinä sivussa hieman myös itselleen - ikäänkuin kaksoisolennolleen.

Tässä tapauksessa toinen ei tosin ollut mikään rakastettu tai pitkäaikainen ystävä vaan ihminen, jota ehdittiin kadehtia ties kuinka kauan - joskus ehkä hampaita kiristellen.

Syntyjään saakka muita parempi vainaja taisi kuitenkin olla varsin vittumainen etuilija, mutta nyt on aika ja mahdollisuus maksaa kalavelat vihonviimeisen kerran takaisin.

'Hän on mennyt. Mutta hyvää puuta on arkkunsa. Niinkuin oli elämänsäkin. Hehheh. Siinähän lepäät. Et enää uhoile ja leveile mulle. Ei tarvi enää mun nöyrtyä, että on se perkele parempi kuin mä. Vaikka kyllä se jaksoi mua siitä paremmuudestaan muistuttaakin. - - Sillä oli kaikki niin hyvin. Mutta niinpä vaan kuoli - - ja onneksi kuoli. Lopullisesti. - - Nyt saan itse vielä vähän aikaa hehkuttaa elävien kirjoissa täällä maan päällä ja sylkäistä haudallensa päin - myötuuleen.'
*
Väsynyt Loiri laulaa väsyneesti ja saa minutkin miltei nukahtamaan. Mutta jotenkin (itse-)tyytyväiseltä hän vaikuttaa. Ei kuitenkaan liian vahingoniloiselta.

Arkkuhan häntäkin kohta odottaa ja varmasti hänenkin hautajaisissaan joku laulaa mielessään tätä samaa biisiä.

Kadehdinko Loiria? No jaa - pikemminkin olen ihaillut.

Miten voi ihminen olla huippulahjakkuus niin näyttelemisessä, 'laulumusiikissa' kuin urheilijana - sekä biljardissa (ja missä vielä).

(Biljardihan ei ole urheilua vaan taiteen ja dokaamisen kohtaamisesta syntynyt hallittu tapa iskeä kepillä pikku pikku palloa, joka on asetettu aidatulle verkapöydälle muiden eriväristen pikku pikku pallojen kiusaksi).

Biisi on oivan sarkastinen samalla kun siitä huokuu stoalaista - on kai kyynisen stoalaisuuden yhteydessä väärin sanoa nöyryyttä mutta mielen jämptiyttä ainakin - olkoonkin siis aika väsynyttä, vaikka emmehän me kukaan? enää Loirin iässä jaksa - eikä ole syytäkään? - ihmeemmin uhoilla.

Loirin väsymys on kuitenkin syvää, seestynyttä ja itseironista myös vainajaan kohdistuvassa sarkastisuudessaan.

Sen vuoksi sitä ei voi pitää pelkästään itsetyytyväistä laulajaa pitkään kalvaneen kateuden, kaunan ja kostonhimon perverssisti helpottuneena lamenttina.

Eikä hautajaislaulua sovi muutenkaan laulaa liian häjysti. Onhan kyseessä jo nytkin sanoiltaan tarpeeksi 'vino virsi' ( mutta ei siis huono).

Eihän jaksa tuo hyväpuisessa tammiarkussa luonnon kiertokulkuun palautuvakaan enää uhota - ellei se sitten satu syntymään uudestaan. Siaksi. Tai öljysheikiksi. - - Ei se kuitenkaan niin hyvin - turhan pollea pelle - elänyt, että olis päässyt ihan Nirvanaan asti ja/tai lokosasti tsiigaileen ikuista jumalallista autuutta (Akvinon Tuomaan beata visio).

II
'Tietoisku' teologiasta

Pelastusta ei anneta ilmaiseksi itse asiassa muualla kuin Lutherin kristinuskon tulkinnassa. Forenssisen vanhurskauttamisen /armon hinta on kuitenkin kova: ihmisen oman tahdon täydellinen menetys Jumalan suhteen.

Näin siis Jumalan 'armolahja' muuttuu kuin mielivaltaisen kosmisen sadistin julistamaksi tuomioksi - olkoonkin, että kyseessä on 'vapauttava' tuomio eli armahdus.

Vai onko kyseessä armahdus? Sitäkään emme voi tietää. Emmekä edes kysyä onko. Emme käyttää omaa tahtoa ja omia tekoja Jumalaa lähestyäksemme. - - Me vain odotamme ja odotamme - kuolemaa. - - We are waiting for Godot - forever and endlessly like tortured little animals.

Mutta eikö meidän pikemminkin pitäisi ahdistavan odottamisen sijaan valita: joko elämä tai kuolema, mutta ei enää tätä ikuista, kalvavaa odotuksen epävarmuutta, joka lamauttaa sekä ajattelun että toiminnan. Siis - haudatkaamme Mr. Godot. Emme odota häntä enää - turhaan.

Kuinka kukaan voi hyväksyä näin nöyryyttävän ja pysyvästi traumatisoivan vanhurskauttamiskäsityksen - alistua siihen tuhkaa päälleen ripotellen ja maassa kieriskellen? Odottaen armahdusta kuin tikariniskua rintaan? - - Eikö tällainen asenne vaadi aivan erityistä kykyä itsensä (ja siinä sivussa lähimmäistensä) henkiseen ja hengelliseen raatelemiseen.

Kyseessä on psyykkinen häiriötila, jossa itsensä satuttaminenkin tuntuu helpottavammalta kuin vaienneen Jumalan kuunteleminen. - - Ja yhä silti tätä painajaista kutsutaan rakkauden uskonnoksi! - - Rakkauden?
*
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=hyv%c3%a4%c3%a4+puuta
*
http://www.forget-me-not-florists.com/zen/index.php?main_page=product_info&cPath=84&products_id=298

Valitse sukupuolesi - ole mies! - - tai nainen

Kuvan tilanne on epätavallinen - lähes päinvastainen kuin yleensä. - - Nainen ajattelee: No - päätä nyt jo viimein mikä sinä oikein olet ja mitä teet! - - Mies ajattelee: Hitto! Miksi minun pitikään mennä sinne filosofian kursseille. Nyt mä en enää tiedä enkä osaa valita mitään.
*

Kommentti Androgyynihullumiehelle päreessäni Ennen kuolemaa varmaan onnen kohdata saan; - no et varmasti saa!

*
AHM kirjoitti:

'Kyllähän evoluutiopsykologia on melko vahvasti jo osoittanut, että sukupuoli ei ole sosiaalinen konstruktio.'

Entä geenitutkimus ja molekyylibiologia? Puhumattakaan nanofysiikasta.

Voidaanko molekyylien tasolla puhua eri sukupuolista? Luovaa mielikuvitusta käyttäen kyllä, mutta sellaista kykyä biologeilla rajoittaa jyrkästi tutkimuksen metodiikka. Ei pidä nähdä mitään sellaista, mitä ei havaitse - vai oliko se päinvastoin?

Jospa jako kahteen sukupuoleen on kuin onkin pelkkää ilmenemistä, kontingentti representaatio, joka nyt vain on sattunut kehittymään evoluution primus motorista, geenin itsensä kopioimisen paineesta, luonnollisen (en pidä tästä termistä, jolla evoluutiobiologit oikeuttavat lähes kaiken) valinnan kautta ihmisellä (ja suurella osalla muita elollisia) juuri sellaiseksi kuin sen nyt havaitsemme.

Viittaan tässä yhteydessä jälleen itsenäisten lajien tai lajien itsenäisyyden ongelmaan, joka tuo väistämättä mieleen skolastisen - Platonista ja Aristoteleesta alkaneen - kiistan universaalien ja yksityisolioiden olemassaolon suhteesta ja ontologisesta statuksesta.

Kun biologi pohtii tätä asiaa, niin kaikista empiirisistä havainnoistaan, seurannoistaan ja tarkoista kokeistaan huolimatta (tai juuri niiden takia - miten vain) hän joutuu päättelyn sääntöjen puitteissa asettamaan kysymyksen lajeista lopulta aivan samaan dialektiseen sapluunaan kuin Platon ja Aristoteles: millä tavoin esim. lajikäsite hevonen sisältyy yksilöolioon hevonen?

(En ota nyt huomioon tilastollista todennäköisyyttä ja tilastollista kausaliteettia, koska induktiivinen päättely ei ole tietoa - ei aina edes tieteeseen sitoutuneelle filosofille /- ks. PS/. Tietoteoreeetikoiden supervenienssiviilailuista ei myöskään ole juuri apua tässä asiassa.)

Jos hevosuus ei ole riippumaton hevosesta yksilönä (kuten Platon ajatteli - Aristoteles sen sijaan 'sitoi' universaalit yksilöolioihin), niin millä tavoin se on yhdessä hevosessa?

Aristoteles ei antanut tähän kysymykseen definitiivistä vastausta, koska siihen ei ehkä edes ole vain yhtä vastausta vaan ontologisesta uskomusnäkökulmasta riippuen vähintäin kaksi (esim. kvalitatiivisen ja numeerisen identiteetin kautta).

Nyt on tietysti niin, että sekä empiiriseen että konstruktivistiseen äärireduktionismiin (nämä ovat toistensa diskursiivisia vastineita - ikäänkuin mitalin eri puolet - vastakohtanaan realismi) perustuvan päättelyn seurauksena mikään ei lopulta ole mitään, ja siten kaikki puhe biologisten erojen fundamentaalisuudesta - lopulta siis jopa biologisesta ihmisestä, subjektista ja tietoisuudesta nyt puhumattakaan - ovat pelkkää ilmenemistä, joka - vastoin husserlilaista havainnon pysyvien noemojen etsintää fenomenologisessa reduktiossa - katoaa simbsalabim, kunhan vain menemme tarpeeksi syvälle aineen nanomaailmaan tai jos pidämme sitä konstruktivistisesti pelkkänä artefaktana/keksintönä/taidetuotoksena.

Mutta vaikka mitään sukupuolta, puhumattakaan kahdesta, ei voisi olettaa primaaristi olemassaolevaksi kuin spekulatiivisessa merkityksessä - esim. aristoteelisen substanssin potentiaalisena muotona, joka on valmis aktualisoitumaan päämäärähakuisesti oikeissa olosuhteissa - tai Jumalan suunnittelemana luomistyönä ex nihilo; - - vaikka siis emme pystyisi definitiivisesti ja pysyvästi todistamaan sukuopl(t)ten reaalista olemassaoloa kuin metafyysiseen realismiin ja/tai uskoon tukeutuen, niin silti tulemme - koska se on yksinkertaisesti totta - konkreettisesti elämään kahteen biologiseen sukupuoleen jakautuneessa ihmismaailmassa niin kauan kuin onnistumme rakentamaan täydellisen koneen - tai ainakin mahdollisimman täydellisen cyborgin.

Joten Butlerin ääriväite siitä, että sex ja gender ovat itse asiassa yksi ja sama asia, on paitsi intuitiivisen ja pragmaattisen common sense-tajun kannalta absurdi myös väistämättä relativismiin ja jopa solipsismiin sortuessaan vailla perusteita. Ylipäätään äärikonstruktivismilla ei voi olla normatiivisesti sitovaa tai velvoittavaa voimaa, koska se on osoittanut jopa sukupuolisten erojen olevan diskursiivisen vallan (ideologisten valtiokoneistojen/intituutioiden) säätelemiä, muuttuvia sopimuksia.

Ainoa tapa, jolla Butler voisi saada esimerkiksi minut uskomaan väitteisiinsä on juuri se sama tapa, jolla hän foucault'laisesti osoittaa perinteisen, maskuliinisen (sovinistisen) sukupuolidiskurssin syntymisen ja ylläpitämisen: - vallankäyttö eli suoraan sanottuna minun kiristämiseni tai jopa uhkailu, mikäli epäilen häntä.

Yksipuolista kiristämistä ja/tai pakottamista käyttämällä (aikaan-)saatu lojaalius ei kuitenkaan velvoita pakotettua sisäisesti - ellei hän sitten rakasta kiristäjäänsä, jolloin suhde on muuttunut sadomasokistiseksi (mitä asiaintilaa tosin voi pitää varsin yleisenä rakkausuhteissa), eikä Foucault'n ja Butlerin omiakaan vaatimuksia tarvitse näin ollen ottaa kovin vakavasti.

Tässä ajattelussa ei-strateginen, normatiivinen moraali on totisesti osoitettu/paljastettu valheeksi. Ja kun niin käy, kenenkään ei tarvitse uskoa tai totella enää ketään. Jumala on kuollut. Siksi onkin ihme, että sekularisoituneet länsimaiset yhteisöt eivät ole jo 'räjähtäneet' kappaleiksi, ja ihmiset niiden vaikutuspiirissä tappaneet toisiaan pelkästä ilosta ja helpotuksen tunteesta havaittuaan, että jos omatunto alkaa kolkuttaa, niin kyseessä onkin pelkkä ääniharha tai jokin psykosomaattisen sairauden oire - häiriö, jota ei tarvitse enää pitää todellisena ja josta voi vapautua niinkuin koira kirpuistaan - itseään 'ravistelemalla'.
*
Summa: Butlerin intersukupuolisuus/-seksuaalisuus ilmenee luonnontieteellisesti parhaiten molekyylibiologien ja etenkin kvanttifyysikoiden laboratorioissa. Etiikaltaan se kuuluu Markiisi de Saden buduaariin ja esteettisesti kyseessä on shakespearelainen draama - Kesäyön unelma (ks. alla oleva linkki), jossa ihmiset, eläimet ja sukupuolet menevät sikin sokin.

Toista on tämä tylsä mutta ah niin turvallinen arkitodellisuus, joka toimii - ahdistavaa tai ei - väistämättä joidenkin muka itsestäänselvien ja vähemmän itsestäänselvien koventioiden varassa - niin biologisesti kuin psykologisestikin.
*
Jos siis äärikonstruktivisti tai päättelysääntömuutoksillaan ja yksilöoliotermeillään kikkaileva nominalistinen modaaliloogikko tulee väittämään sinulle jotain tästä maailmasta, voit aivan rauhassa ja perustellusti sanoa hänelle: valehtelet, koska päättelyilläsi ei ole muuta perustaa kuin se, minkä itse olet niille postuloinut: therefore: communication breakdown - ellen minä sitten silkkaa suopeuttani (the principle of charity) yritä ymmärtää ja hyväksyä sinun merkillisyyksiäsi.

Saman voit sanoa säieteoreetikoille ja muille yli kymmenen ulottuvuuden uskovaisille - ylipäätään ihmisille, jotka väittävät tietävänsä jotain pysyvästi varmaa aineen olemuksesta tai maailmankaikkeudesta, mutta joiden spekulaatiot ovat kuitenkin viime kädessä ilmiselvää metafysiikkaa ja/tai mystisismiä.
*
Ole kuin Sokrates. Epäile. Älä usko ketään muuta kuin itseäsi, jos edes se on skeptikolle täysin mahdollista. - - Ja kas - deja vu - sinun lienee kaikkien pohdintojesi jälkeen pakko myöntää, että dialektinen kehä sulkeutui edessäsi - taas kerran. - - Aloitat kierroksesi alusta.

Tämä on minun zen-buddhalaisuuttani.

PS.
Sellaiset ajattelijat kuten Karl Popper ja David Miller ovat kyseenalaistaneet kaikenlaisen induktiivisen päättelyn olemassaolon, tarpeellisuuden ja pätevyyden, mukaan lukien probabilistinen bayesilainen päättely.[5] Heidän mukaansa tieteilijät eivät voi tästä syystä turvautua induktioon.
*

http://en.wikipedia.org/wiki/Sex_and_gender_distinction

http://en.wikipedia.org/wiki/Gender_role

http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=juhannusy%c3%b6n+uni (Kesäyön unelma)

*

http://www.metro.co.uk/metrosexual/article.html?in_article_id=143283&in_page_id=8

Kirjallisuudesta ja lukemisesta

Tästä päreestä löytyy kaksi alunperin Iineksen päreeseen Pilvihipiäinen kirjoittamaani kommenttia.
*
Kielimafian rikosetsivä muisti Shakespearen narrit absurdin liki paradigmaattisena esimerkkinä - klo: 13.30.

I
Minä olen radikaaliuteen asti retro ja äärikonservatiivi estetiikan/taiteen alalla.

Miksi esimerkiksi lukea uusia kirjoja? Ne ovat varmasti huonompia kuin vanhat, hyviksi havaitut klassikot, jotka toimivat paradigmaattisina malleina myöhemmille teoksille.

Matkiminen ei kuitenkaan ole helppoa, vaikka tyylilaji annettaisiin valmiina eteen.

Esimerkiksi Shakespeare ja Dostojevski, jonka moniäänistä ja dialogista ekspressionismia ei ole osattu kovin paljon matkia. - Mutta eipä ole Shakespeareakaan kyetty imitoimaan 'aidosti', koska hän on niin kerta kaikkisen uniikki. - - Parodiat ja pastissit ovat sitten asia erikseen.

Minun mielestäni 1900-luvun kokeileva kirjallisuus on jopa viihteellisesti (jos sisältöjä ajatellaan) huonompaa kuin aiempien vuosisatojen tuotokset.

Taideteos teknisen uusintamisensa aikana on totisesti - jos ei menettänyt niin menettämässä auransa. Walter Benjamin, joka asiaa pohti, oli kuitenkin optimistisempi taiteen teollistumisen suhteen kuin minä ja Adorno.

Minä tosin lyttään (tarkoituksellisen provosoivasti) jopa Adornon arvostaman äärimodernismin ja avantgarden.

Aina toki saa ja pitää kokeilla uutta, mutta olisi kyllä mukava jos kokeilijat miettisivät, jääkö heidän sekoilujensa jälkeen enää mitään järjellisesti hahmotettavaa jäljelle.

Esimerkiksi niin sanottu tajunnanvirtakirjoitus (jonka pohjanoteeraus on Hans Selo), dadaismi, moderni klassinen musiikki, free-jazz tai moderni kuvaamataide/kuvanveisto.

Moderni klassinen musiikki tunnustetaan jo nyt ikäänkuin kuolleeksi kieleksi ('olemmeko viimeinen sukupolvi tätä musiikkia?', kysyi Magnus Lindberg).

Poikkeuksena 'sääntöön' tulee absurdi teatteri, josta pidän jo senkin takia, että se juontaa juurensa myös Shakespearelta - esim. Beckettin Leikin loppu, jossa on selviä vaikutteita Kuningas Learistä (sokeaksi raadeltu Gloucester ja hänen naamioitunut poikansa Edward - sekä tietysti itse Lear).

Sitäpaitsi absurdius on kaiken kokeilemisen isä ja äiti. - - Ja kuten sanottu - Shakespeare osasi ja uskalsi olla sekä groteskilla (Lear) että intellektuaalis-ironisella (Hamlet) tavalla absurdi.

(Shakespearen groteskeista ja hieman absurdeista joskaan ei niin kovin epätodellisista hahmoista on syytä muistaa myös rabelaismainen suurisuu Falstaff, Macbetin (molempien) hulluus, Jago - tuo Othellon 'Saatana', Myrskyn 'puolimieli/mielipuoli' (mooncalf) Caliban;- - ja ettei kaikkein tärkein unohtuisi: Shakespearin narrit ovat tietysti kaikkein paras esimerkki siitä, mitä absurdilla tässä yhteydessä tarkoitan).

Ja mitä ovatkaan Dostojevskin henkilöhahmot äärimmillään muuta kuin liki mielipuolia (siis tavallisia joskin dramatisoituja ihmisiä).

Mutta jos ilmaisu on tarpeeksi (tarkoitan: liian) sekavaa, niin taideteos ei avaudu ennenkuin sen konteksti selitetään kokijalle definitiivisesti, juurta jaksaen. Silloin se ei kuitenkaan ole enää taidetta vaan eräänlaista tiedettä.

Esteettinen eläytyminen vaatii aina 'oman esteettisen järkensä' päästäkseen kohti optimaalista tyydytyksen tilaa, ja tuon järjen olemus eroaa kontekstiselityksistä, koska se on perimmältään autonomista.

Taideteos joko tekee vaikutuksen tai ei tee. Mikään selittely ei tuota eläytymistä voi korvata tai edes kunnolla mahdollistaa.
*
Tervoista (varauksin), Remeksistä sun muista viihde- ja dekkariteollisuuden teollisuuskynäilijöistä en sano mitään. Arvatkaa miksi.

Mainos- ja kauppamiehille sekä -naisille nämä viihdepellet ovat tietysti taivaan lahja, koska suurin osa ihmisistä on kuin lapsia, jotka syövät mieluiten kaikkein makeutetuinta ruokaa.

Mutta eikö juuri tällainen asenne ole pahimmanlaatuista konservatiivisuutta konformismin ja opportunisimin muodossa?

Kyllä. Juuri siksi kutsunkin itseäni radikaaliksi konservatiiviksi taiteen alalla.

II
Kysyn seuraavassa van Vaarilta ja muultakin jengiltä kysymyksen, johon annan pohdintaa helpottaakseni(?) myös vastauksen:

Miksi kirjoja luetaan?

Pelkän ajankulun vuoksi - - tai mahdollisesti rahallisen korvauksen (työn) takia?

Näihin seikkoihin näyttäisi perustuvan eräitten ammattilaisten kuten van Vaarin lukutapa sekä motiivi lukea.

Minulle sen sijaan on merkityksellisempää mahdollisimman selkeästi etukäteen määritelty projekti, jonka puitteissa suuntaudun johonkin isompaan - mahdollisesti jopa äärimmäisen syvään ja piinaavaan - etten sanoisi kiihottavaan (älyllisesti - huom!) - eksistentiaaliseen ongelmaan.

Sattumilta ei tietenkään voi välttyä elämässä. Niinpä en ollut lainkaan varautunut esim. alunperin keväällä FST5:stä tulleeseen Kenneth Branaghin Hamlet-tulkintaan, joka valloitti minut aivan totaalisti ja laukaisi päälle (tosin kauan kyteneen ja eläneenkin) Shakespeare-himon.

Entä mitä tarkoitan suurilla ongelmilla ja suurilla projekteilla?

Itseäni, sillä ongelmista ja projekteista suurinhan olen tietysti minä itse - minun oma subjektiivinen identiteettini - kuten hienosti sivistyssanalla sanotaan.

Aiemmin keväällä toteutunut päätös lukea kymmenen Dostojevskin romaania (osan ensimmäistä kertaa) sai näin Hamletissa ja ylipäätään Shakespearessa loistavan jatkon.

Niinpä jos minulle tarjottaisiin luettavaksi joko nykydekkaristeja tai klassikkoja, valitsisin ilman muuta jonkun klassikon.

Sillä enhän toki ehdi lukea kaikkea mahdollista kirjallisuuden alalta elämäni aikana. On siis pakko valita - mutta ennenkaikkea pitää osata valita - ja oikein (ainakin omalta kohdaltaan).

Eräs hyvän maun tärkeimpiä edellytyksiä onkin sumeilematon mutta perusteltu itsevarmuus.

Tartun klassikkoon jopa sellaisessa tapauksessa, jossa minulle ei olisi edes annettu varaa valita muuta kuin joku hemmetin aikamme sankari - tuo hieman neuroottinen, kolleega-, nais- ja lapsihuolissaan jatkuvasti piehtaroiva everyman, joka sitten ikäänkuin siinä arkiähkyn sivutoimena ratkoo (muka nerokkaasti) henki- ym. rikoksia.

Kutsun tuota aikamme arkki-ihmistä eli rikosetsivää tässä fiktiivisesti vaikka Robban Runqvistiksi. Hän on luultavasti ruotsalainen.

Mutta mutta - - koska olen radikaali konservatiivi minun on pakko sanoa, että Porfiri Petrovits (Rikos ja rangaistus) on paljon kiinnostavampi kuin esimerkiksi Kurt Wallander. - - En perustele, koska pidän tätä tosiasiaa itsestään selvyytenä.
*
Olen siis viime aikoina ehtinyt intensiivisesti samaistua klassisena pidetyn (myös 1900-luvun - myönnettäköön) kirjallisuuden henkilöhahmoihin (myös naisiin) ja heidän problematiikkaansa sekä elää heidän elämäänsä ja ongelmiaan niin ajattelussani kuin mielikuvituksessanikin (näiden kahden psykoaktiivisen virittyneisyystilan välillä on hienonhieno mutta oleellinen ero).

Yhteenvedonomaisesti kärjistän, että tärkeintä ovat omat projektit ja oma problematiikka (koska 'siellä' ilmenevät myös muiden ihmisten ongelmat) - vasta sitten ne kirjat, joita hyödynnetään ja joista saadaan aineksia näitten ongelmaprojektien psyykkiseen työstämiseen.

Kirja muuttaa meitä, kirjoitti Kemppinen aivan oikein. Kirja on siis eräänlainen identiteetin muokkaus- ja kehittämisväline samalla, kun se tuottaa meille parhaimmillaan pysyvää esteettistä mielihyvää, jonka jäljet jäävät ikuisesti corteximme poimukkaisiin kudoksiin.

Tämän takia kirjallisuutta luetaan. Tämän vuoksi kirjallisuutta tarvitaan.

Ei pelkästään kulutettavaksi samaan tapaan kuin aikaa, sukkia tai Sinistä lenkkiä.

Vai mitä Vaari?
*
vig.pearsoned.co.uk/catalog/academic/product/...

Ennen kuolemaa varmaan onnen kohdata saan; - no et varmasti saa!

Kuvassa ollaan niin lähellä muttei koskaan perillä.
*
(Kielimafia tuli kahville ja ryhtyi taas rääkkäämään uutta tekstiäni lisäämällä huomautuksia - viimeksi klo: 18.55.)
*
Kommentti Androgyynihullumiehelle päreessään 160909.
*
AHM siteeraa:
Päivän mietelause:'"Ihmisen pitää tehdä itsemurha 20-vuotiaana", sanoo Sartre. Olen raskasmielinen luonnostani ja pidän siitä, puolittaisesta hulluudesta."' (Kalervo Palsa päiväkirjassaan 7.12.1967)
*
Hehheh. Kyllä.

Itsemurha olisi tosiaan pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Nyt on liian myöhäistä. Mutta ainahan voi tehdä 'väliaikaisia' itsemurhia eli masturboida tai nukkua. Niissä toimissa kun yhdistyvät niin kuoleminen kuin luominenkin. - - Nukkuva on kuollut muulle maailmalle mutta näkee unta ja orgasmissa simuloidaan siittämistä ejakuloimalla (ks. PS.), vaikka neurologisesti laukeaminen muistuttaakin kuoleman hetkeä.

Sartre muuten oli viimeiset vuotensa täysin sokea hänen toisenkin silmänsä irtisanouduttua viimein lopullisesti -70-luvun puoleenväliin mennessä. Sartre kyllä saneli tekstejä tämänkin jälkeen, mikä ei ole suinkaan epätavallista kirjailijoille tai eräille filosofeillekaan (mm. silmäsairas Nietzsche ja velkainen 'urakkatyömies' Dostojevski).

Kalervo Palsa oli mielestäni Timo K. Mukan henkinen veli. Molemmat ikäänkuin hukassa ja eksyneitä viettiensä viidakoihin/erämaihin.

Mutta kuten tiedämme (ainakin Lacan tiesi) jouissance eli seksuaalinen (orgastinen) nautinto (joka tarkoittaa tässä hieman eri asiaa kuin ei-seksuaalinen mielihyvä) ajaa ihmisen äärimmillään hulluuden partaalle, koska sitä ei voi tyydyttää lopullisesti koskaan. Nautinnon olemus on puute.

Askeesistakin tulee harjoittajalleen lopulta nautinnon lähde. Siis eräänlainen tuskan ja mielihyvän pakkoneuroottinen sekoitus.

Orkkuja, endorfiineja muttei lopullista täyttymystä - siinä nautinnon psykokemiallinen 'kaava'. Lopullinen täyttymys tulee vasta kuolemassa, jota pienet kuolemat: uni ja orgasmi ikäänkuin simuloivat.

Rolling Stonesin I can't get no Satisfaction on siis kirjaimellisesti totta - monessa mielessä.
*
PS.
Näin siis kokee vain mies, vaikka nainenkin toki laukeaa. Huomatkaa tämä 'luonnonmukainen' tosiasia - te äärikonstruktivisti Judith Butler ja/eli ne feministit, joille jopa biologinen sukupuoli on muka pelkkä sosiaalinen normi (!?)
*
academic.evergreen.edu/curricular/awareness/springlinks.htm

Miksi privilegiot ja hierarkiat eivät häviä? - Tuomas Neovius vastaa kolumnissaan erittäin tyydyttävästi

Kuvassa Tuomas Nevanlinna, os. Neovius.
*
K-mafian lisäyksiä: osat II, III ja IV. - - Linkkilisäys laajoine joskin ei-sovinnaisine selvityksineen 'Lutheriin' (ks. justification eli vanhurskauttaminen) - 25.9.
*
I
Tasa-arvolakia loukkaamassa

Iltapäivälehdessä haastateltiin aikoinaan "lonkerofilosofiksi" esittäytynyttä miestä. Hänen keskeinen argumenttinsa kuului, että siinä missä oluesta on opittava pitämään, lonkero on luonnostaan hyvää.

Hauskaa... mutta vous n'avez pas raison, monsieur! Eikö maun viljely ja kehittäminen ole koko kulttuurin idea? Eivätkö suurimmat herkut ole opittuja – niin kuin moderni romaani tai hapatettu hai? Hankittu maku, acquired taste, on täydessä mielessä aikuisen elämän ydin.

Joten... pitäisikö alkaa harrastaa viinejä? Sehän olisi kivaa, eikö vain. Kun vähän opiskelisi, voisi aueta tykkänään uusi makujen kirjo. Ihan vaan viattoman nautiskelun merkeissä, viikonloppujen ratoksi, omaksi huviksi. Niinhän?

Ja mitä maks! Mikään ei ole monimutkaisempi, sosiologisempi ja tunteita herättävämpi asia. Sisäisen prolen irvintäjamboree alkaa jo ennen kuin muut ehtivät suutaan avata: Ai että ripaus rottakellaria, joka räjähtää suussa sitruunaksi? Eikös sillä jälkimaullakin ole taipumus viipyä aamuun asti? Hyi peeveli, mikä pelle.

Miksi kyräilemme snobeja? Kaiketi samasta syystä kuin kauhistelemme rasismia, hirvitymme hierarkioista ja isoamme yhteiskunnallisten erojen tasoittumista: olemme tasa-arvon kannalla.

Tasa-arvon varaan rakennettu yhteiskunta ei kuitenkaan ole johtanut hierarkioiden hajoamiseen. Syy tähän ei ole se, että tasa-arvon periaate olisi toteutunut vajavaisesti. Päinvastoin, tasa-arvo johtaa oman luonteensa vuoksi hierarkioihin.

Kun aristokratia käy rakenteellisesti mahdottomaksi, alkaa yksilöllinen aatelisleikki – siitä snobismi. Jos syntyperä ei ratkaise, menestyminen kilpailussa ratkaisee – siitä meritokratia. Jos kaikkien sosiaalinen status on periaatteessa sama, ihmisiä aletaan erotella "luonnon" nojalla – siitä rasismi. Ja niin edelleen.

Porvarillinen, muodollinen tasa-arvo on yksi rahan muoto. Niin kuin tavarat ovat vaihdettavissa keskenään, koska niiden arvo vaihtelee vain määrällisesti eli hinnaltaan, tasa-arvoisia ihmisiä voi ja pitää verrata keskenään samalla mittapuulla.

Jokainen hierarkia edellyttää perustavaa tasa-arvoa, koska muuten vertailtavat kohteet eivät olisi asetettavissa samalle asteikolle.

Kuitenkin todellista demokratiaa olisi vasta yhteismitattomien yhdessäolo Vasta silloin viini saisi olla se viini, mikä se on; vasta silloin yksilö voisi olla yksilö. (lihavointi/kursivointi: rr).

Vanha Marx tajusi tämän, ja sen vuoksi kommunismi on edelleen luovuttamaton näkökulma.
*
Lue lisää: Jean-Luc Nancy: Vérité de la democratie (Galilée 2008)

II
Distinktiot, vapaus ja tunnustuksen tarve herran ja orjan moraalissa

Siteeraan koko Nevanlinnan kolumnin ikäänkuin itse kirjoittamanani kommenttina päreeseeni Eläköön privilegioiden yhteiskunta!

Aihe jäi kalvamaan mieltäni, koska ymmärsin, että en ottanut siinä huomioon juuri tasa-arvon 'synnyttämää' eriarvoisuutta. Ihminen kun on sisimmältään monentyyppisistä (ontologisista, eettisistä, esteettisistä) arvohierarkioista eli distinktioista - erotteluista, eronteosta ja reflektiivisestä erosta (tietoisuus negaationa) - elävä otus, eikä muodollinen tasa-arvokaan (joka on kalkyloitua, laskennallista - siis rahalla mitattavissa olevaa ja mitattua: siten myös erottelevaa ja hierarkisoivaa) voi mitään sille tosiasialle, että lähes jokainen kuvittelee omaavansa oikean käsityksen hyvästä mausta - ja useimmiten ehdottoman sellaisen.

Entä mitä todellinen demokratia eli yhteismitaton yhdessäolo sitten voisi olla; - siihen ei Marx eikä kukaan muukaan ole antanut praktisesti selkeää ja tyydyttävää vastausta.

Kyseessä on lopultakin melkoisen romanttinen ajatus. Mutta ei suinkaan vähäinen tai vähäteltävä vaan kuten Nevanlinna kirjoittaa: luovuttamaton näkökulma - - eräänlainen toivorikas utopia vapauttavasta yhteisöllisyydestä, joka ei siis tukahduta yksilöllisyyttä vaan päinvastoin aidoimmin mahdollistaa sen - eikä enää pelkkänä vaihtoarvona (välineenä) vaan itseisarvona (päämääränä).

Ja jos joku Wall Streetin finanssipankkiiri keksii tehdä tuosta itseisarvostakin (ihminen päämääränä) sijoituskohteen - ja epäilemättä keksii - vastustakaamme häntä viimeiseen hengenvetoomme asti.

Ihminen tosin elää kulttuurisesti distinktioitten tekemisestä mutta hänen reifikoimistaan ikäänkuin makuarvostelmaksi, joka on abstrahoitavissa rahaksi, voi täydellä syyllä pitää sekä henkisenä että fyysisisenä väkivaltana.

Ihminen ei ole myytävissä kuin taulu, jonka hän on maalannut. Mutta mikäli näin tapahtuu (ja sitä tapahtuu kapitalismissa joka hetki), kyseessä on rahamarkkinoitten (pääoman kasautumiseen tähtäävän ja johtavan automatiikan) aikaansaama/organisoima orjakauppa - tai pikemminkin orjien välinen kauppa, jota kutsutaan vapaaksi kilpailuksi - vaikka siinä mukana olevista kukaan ei ole oikeasti vapaa - muutamilla vain menee rahallisesti sata kertaa paremmin kuin ylivoimaisella enemmistöllä.

Vapaus on kuitenkin perimmältään jotain oleellisesti muuta kuin mahdollisuus ostaa rajoituksetta aivan kaikkea, mitä haluaa. Vapaus ei ole abstrakti, ostettavissa oleva 'a space in time and place' vaan monien - ristiriitaisten, jopa vastakkaisten - asioiden, suhteiden, tilojen ja muutosten prosessi.

Vapaus ja onni ovat erottamattomia muutosten - ja asiaintiloja: ne ovat olemukseltaan identtisiä kuitenkin eri merkityskokemuksellista aspektia painottaen. - - Ne ovat identtisiä sekä kvalitatiivisessa että numeerisessa mielessä; riippuu ontologisesta perspektiivistä kummassa. Käytännössä tällä erolla ei kuitenkaan ole merkitystä itse kokemukseen - muuten kuin valitun perspektiivin eli tulkinnan kautta, joka saattaa kyllä hyvinkin implikoida jopa kahden maailmankatsomuksen välisen eron (realismi-nominalismi, rationalismi-voluntarismi, katolinen-protestanttinen kristillisyys jne.).

Mutta on myös selvää - joskaan ei helposti hyväksyttävää, että ilman samanaikaista kärsimyksen kokemista ja tajua vapaus ja onni muuttuvat pelkiksi kulutushyödykkeiksi - kumoutuen siten olemukseltaan tässä reifikaatiossa. Vapaus ei ole abstraktio tai vaihdon väline - pikemminkin se on sukua diskursiiviselle vallalle ja rakkaudelle.

Unohdan tässä tietoisesti, miten yhteiskunnallisesti vieraantunutta ja lähes esteettis-fasistista (joskin ajoittain filologis-psykologisesti tosi terävää) uhoilua oli Nietzschen käsitys herra- ja orjamoraalista preferoimalla vahvasti Hegelin käsitystä herran ja orjan dialektiikasta(jota Nietzsche sekä parodioi että tulkitsi yksinomaan distanssin paatoksen (maku, distinktio, kunnia) lähtökohdista.

Hegelin mukaan herran riippumaton vapaus (ja kunnia eli tunnustuksen saamisen tarve vertaisiltaan: halu erottautua muista) on abstraktia ja tyhjää. Se on lopulta käytännössä, siitäkin huolimatta, ettei orja alempiarvoisena pysty tunnustamaan herransa vapautta ja kunniaa [(ks. (#)], aina riippuvaista orjan työstä ja hänen kulttuurisesta kehittymisestään sekä yhteiskunnallisesta vapautumisestaan.

(#) Karkea esimerkki: jos esim. koira tottelee minua, niin sen tottevaisuus ei vielä suinkaan lisää arvoani ihmisenä, vaikka minua ehkä pidettäisiinkin tämän vuoksi hyvänä koiran kasvattajana. Tunnustus on saatava sellaiselta taholta, jota voi pitää tasavertaisena kilpailijana - eikä koira tai orja yksilönä ole sellainen taho.

Perustava ero tunnustuksen saamisessa herran ja orjan välillä on se, että herra etsii tunnustusta erilaisuudelleen vertaistensa suhteen, orja samanlaisuudelleen muiden kanssa. Muoti ja/eli identiteetti- tai imagotekniikat (Foucault) alkoivat sittemmin - massakulttuurisen modernin aikana - sisällyttää itseensä nämä molemmat pyrkimykset. Aiemmin muoti oli ollut pelkästään hovin ja aatelisten erottautumistapa.

Mutta kuten Hegel (ja myös erittäin kriittinen Nietzsche) ajattelee: orja on se, josta tulee modernin valtion ja siten myös modernin kulttuurin tekijä, mitä asiaintilaa ei kuitenkaan voi pitää yksinomaan hyvänä asiana sivistyksen kannalta.

Kannattaa muistaa pari pessimistä kuvausta modernisoituvasta ihmisestä: hän on sivilisoitunut barbaari (Schiller), viimeinen ihminen, joka luulee keksineensä onnen (Nietzsche).

III
Hegel, natsit ja Luther

Myös Hegelin asenne demokratiaan ja siten massoihin on vähintäinkin ambivalentti. Hän esimerkiksi korostaa oikeusfilosofiassaan enemmän oikeusvaltiota kuin rajoittamatonta demokratiaa (muistakaamme, että natsit pääsivät valtaan demokraattisesti, vaikka he avoimesti ja julkisesti uhmasivat lakia ja oikeutta).

Historian loppu on Hegelille Absoluutti eli täydellistyneen vapauden valtakunta, joka saa (ehkä paradoksaalisesti meille kapitalismin negatiivisen vapauden sisäistämille ihmisille) ilmenetymänsä Valtiossa ja Kansassa. - - Tässä valtakunnassa orjatkin on korotettu ikäänkuin herroiksi heidän sisäistettyään kansallistunteen.

Ainakin Snellman ja fennomaanit tulkitsivat Hegeliä tällä tavoin. Muistakaa esim. Täällä Pohjantähden alla-romaanin 'isänmaallis-sankarillinen' mutta käytännössä kaksinaamainen ja tekopyhä rovastinrouva Ellen Salpakari, joka elää lähes hömpähtävästi Suomen itsenäisyyden tavoittelun nostamasta kunniantunteesta mutta joka haluaisi ikäänkuin ostaa sen itsenäisyyden ja kunnian - todellisuutta ymmärtämättä tai sen kieltäen - yhä edelleen torpparien selkänahalla.

Huolimatta Bismarckin viisaasti masinoimista sosiaalivakuutuksista (jo Bismarckin sukkuloimat diplomaattiset, rauhaa turvaaman tarkoitetut sopimukset sen sijaan olivat osaltaan - paradoksaalista kyllä - laukaisemassa I maailmansodan peruuttamattomasti käyntiin) dramaattinen yhdistelmä: demokratia, Valtio, kansallistunteen saamat kolaukset ja luontainen halu järjestykseen (Ordnung muss sein) koitui kuitenkin Saksan kohtaloksi 1930-luvulla.

Kun Versailles'n nöyryyttävän rauhansopimuksen aiheuttamasta itsetunnon vajauksesta, valtavista talousvaikeuksista ja ajoittain lähes yleisestä anarkiasta kärsinyt heikko Weimarin hallitus kaatui, Hegelin Rechtstaat joutui (demokraattisten vaalien jälkeen) barbaarien käsiin. - - Kuitenkin Saksan kansan enemmistö jopa innostuneen ylpeänä hyväksyi sen toimet kokien omassa yksityisessä elämässään massatapahtumien ja propagandan siivittämänä (viimein sotapsykoosina) samaa herruuden tunnetta kuin Führer tehokkaine, valtiokapitalistisine rosvojoukkoineen.

Hegelin orjista tuli näin 'herroja' herrojen palveluksessa. Lopputulos oli hirvittävä.

Mutta - ja tämä on minulle olennaisen tärkeää:

Natsismin siemenet kylvettiin kuitenkin jo Lutherin forenssisessa vanhurskauttamisopissa. Kun ihmiseltä viedään totaalisesti oma tahto (ratkaisuvalta Jumalan suhteen) häneltä viedään olennainen osa ihmisyyttä tai ainakin mahdollisuus täyteen ihmisyyteen.
Forenssisen vanhurskauttamisopin ja ristin teologian totaalisen pessimistisen ihmiskäsityksen aiheuttama nöyryytys ja sen kaksoissidosluonteen ylläpitämä deprivaatio oli erittäin otollinen henkinen 'maasto', johon sekä nationalismi että natsismin antisemitistinen Blut und Boden-mystiikka upposi niin hyvin kuin vain myytti voi upota ihmisiin, jotka oli opetettu tottelemaan (Jumalaa ja esivaltaa), mutta joilta oli Jumalan suhteen riistetty täydellisesti oma tahto.

Lutherin kahden regimentin oppi puolestaan edesauttoi sitä, että kansa meni riemuiten maallisen hallitsijan puolelle, koska tämä lupasi heille hyvinvointia ja etenkin sankaruutta (kunniaa sekä tunnustusta), jonka protestantismi oli heiltä lähes lopullisesti riistänyt.

Minä en pidä Lutherista ja olen Nietzschen kanssa samaa mieltä siitä, että Lutherin ajattelu/teologia oli väärinkäsitys ihmisluonteen kannalta (tämä on oma määritelmäni), ja että Lutheria voi (kuten Nietzsche tekee) hieman halveksuen mutta täydellä syyllä nimittää naulakengillään seisovaksi talonpojaksi - huolimatta hänen kiistattomasta nerokkuudestaan.

Justification (central teaching)

Luterilaiset eufemisoivat Lutherin 'armottoman' vanhurskauttamisopin (yleisimmän pelastusopillisen tulkinnan mukaiseksi) puhumalla armosta Jumalan lahjana Kristuksen sovituskuoleman kautta, vaikka alunperin Luther puhuu armosta nimenomaan oikeudellisena (forensic) päätöksenä, joka julistetaan ihmiselle ulkoapäin ilman, että hänellä olisi tuohon päätökseen minkäänlaista vaikutusvaltaa. Kun ihminen saa armon, hän on kirjaimellisesti Jumalan 'armoilla'.

Usein forenssisesta armosta käytetään myös lieventävää ilmaisua: vapauttava tuomio, jossa tuomio ymmärretään jonain äärettömän positiivisena asiana ihmisen kannalta. Mutta tämäkin sanontatapa - kuten armo lahjana - sekoittaa forenssisen armon alkuperäisen etymologisen luonteen johonkin sellaiseen, mitä se ei todella ole.

Rakkaus ei ole yksipuolinen tai yksisuuntainen asia. Voin rakastaa ainoastaan sellaista ihmistä ja olentoa, joka myöntää minun rakkauteni häneen. Lutherin Jumala ei sitä tee vaan haluaa, että alistumme ensin hänen (mahdollisen) - täysin ulottumattomissamme olevan - rakkautensa varaan, ennenkuin voimme ilman ylpeyttä rakastaa häntä. Lutherin mukaan me nimittäin rakastamme aina itseämme, jopa rakastaessamme Jumalaa.

Näin Luther pitää meitä täysin lapsenomaisen riippuvaisuuden tilassa suhteessa Jumalaan. Olemme kuin vauvoja, jotka kuolevat nälkään ilman jumalallista holhoajaa.- - Siten Jumalan on väistämättä ensin vaikutettava meihin armollaan ja rakkaudellaan. Mutta mistä me aikuiset ihmiset voisimme tietää, milloin Jumala on meille armonsa antanut? Mennä kirkkoon naukkaamaan ehtoollista - ja odottaa vaikutusta?

(Jo tämä - perimmältään yksinkertainen esimerkki - riittää osoittamaan, miten karmea väärinkäsitys Lutherin pelastusopin ytimeen ihmisluonteen kannalta sisältyy.)

Pappeihin uskominen tällaisten ehtojen vallitessa pakottaisi meidät psykologisesti itse asiassa vielä pahempaan auktoriteettiuskoon kuin, minkä katolinen kirkko on koskaan onnistunut provosoimaan.

Jäämme siis ikuisen epävarmuuden tilaan, mikä tarkoittaa, että elämme ikäänkuin näkymättömän ihmisen loputtomassa odotuksessa (cf. Waiting for Godot/Beckett). Ihmisen, joka lupaa jatkuvasti tulla, mutta jota me emme itse voi tavoittaa millään tavoin - koskaan. Ja jos yritämme, niin meidät tuomitaan ylpeyden synnistä.

Skolastistyyppiset kikkailut Kristukselta yli jäävästä armosta, josta voimme tulla osallisiksi (kunhan vain käymme kirkossa; haha - siinä kumoutui yksin armosta-periaate, koska armolle on asetettu ehto!) ovat naurettavia ja epätoivoisia yrityksiä vääntää forenssisen vanhurskauttamisen perustaa mihinkään suuntaan. Se pysyy paikallaan kuin kivi, jota mikään voima ei pysty liikuttamaan.

Ainoa, minkä voimme tehdä päästäksemme irti tästä armottoman armon hullujenhuoneesta, on erota luterilaisesta kirkosta tai vaihtaa kirkkokuntaa.

***

Justification (theology)

In Christian theology, justification is God's act of declaring or making a sinner righteous before God. The concept of justification occurs in many books of the Old and New Testaments.

The extent, means, and scope of justification are areas of significant debate. Broadly speaking, Catholics and Orthodox Christians distinguish between initial justification—which in their view occurs at baptism—and final justification, accomplished after a lifetime of striving to do God's will. Protestants believe that justification is a singular act in which God declares an unrighteous individual to be righteous because of the work of Jesus. Justification is granted to all who have faith, but even that is viewed as a gift from God (compare Eph 2:8).

Justification is seen by Protestants as being the theological fault line that divided Roman Catholic from Protestant during the Reformation[1].

IV
Kuten tiedämme, nykyajan liberaaleissa massademokratioissa kunnian tavoittelu on aivan yhtä tärkeää kuin aiemminkin, mutta tuon tavoittelun alkuperäinen muoto(herran aktiivinen halu tulla tunnustetuksi vertaistensa taholta) on kesyyntynyt orjamaiseksi haluksi tulla tunnustetuksi samanlaisena muiden kanssa.
Kunnian kulttuureissa aina piilevä rasismin mahdollisuus ja elementti on muokkaantunut demokratioissa tasa-arvovaatimusten myötä toleranssiksi: suvaitsevaisuudeksi, joka kuitenkin vaivoin pystyy kätkemään halveksunnan poikkeavia kohtaan. Itse asiassa juuri suvaitsevaisuus saattaa kätkeä ja pitää sisällään enemmän rasismia kuin yksikään nationalistis-rationalistinen 'halla-aholaisuus'.

Tulkoon edellinen sanottua tähän loppuun eräänlaisena (osittaisena) kritiikkinä aiemmin Halla-ahosta esittämiäni 'olkiukko-lausuntoja' kohtaan.

***
Kommentti: Kantia, Hegeliä ja Marxia voinee tiettyjen perusideoiden tasolla sittenkin pitää saman emansipatorisen projektin edustajina(?) Niin erilaisia kuin heidän näkökulmansa yhteiskunnalliseen todellisuuteen ovatkin. (Ainakin Slavoj Zizekin mukaan voi).
*
http://yle.fi/vintti/ohjelmat.yle.fi/10kirjaalapsuudesta/vieraat.html

Jotain ilmenee - miksi?

"Hegelin tärkein opetus on, ettei ontologian keskeisin kysymys koske niinkään todellisuutta kuin ilmenemistä; kysymys ei siis kuulu 'Olemmeko ikuisesti tuomitut seuraamaan ilmiöiden päättymättömätöntä leikkiä, vai onko meidän mahdollista tunkeutua niiden muodostaman verhon takana lymyävään todellisuuteen?”, vaan pikemminkin ”Kuinka ihmeessä – keskelle tasaisen typerää todellisuutta, joka vain on – voi ilmestyä jotain sellaista kuin ilmeneminen?' Parallaksin minimaalinen ontologia onkin sama kuin Möbiuksen renkaalla: kaareutunut avaruus taipuneena itse itseensä."

Slavoj Zizek: The Parallax View, s.29
*
http://www.mustekala.info/node/325
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=4h&oq=m%c3%b6biuksen+rengas&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=parallax+view+zizek

http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=m%c3%b6biuksen+nauha

Georg Wilhelm Friedrich Hegel
http://www8.umu.se/inforsk/philosophy/index.htm

'Näkis vaan' - tragikomedinen parodia - ensimmäinen näytös, ensimmäinen kohtaus

Hmm. Kuvan nainen muistuttaa tietyin varauksin erästä S:a. Mies ei kuitenkaan muistuta lainkaan minua. Aivan liian komea meikäläiseksi (tai no - kyllä mää vielä parikymppisenä joltain näytin).
*
(Kielimafia täydentää ja viilailee Doriksen repliikkejä - viimeksi klo:19.25 - - - Oh fuck - on tämä tarkkaa puuhaa. Tulee mieleen Oscar Wilde, joka kirjoitti kerran jotenkin tähän tapaan. - - 'Tänään tein runoa koko päivän. Aamupäivällä lisäsin pilkun. Iltapäivällä poistin sen.')
*
Kommentti peeÄR - miehen kommenttiin päreessäni Ajattelemisesta ja itsepetoksesta.

peeÄR-mies kirjoitti em. päreestä:
Tämmösistä jutuista mää tykkään Rauno.
*
Mutta mitäs mää sitten teen, jos en enää luota vilosoohvisen arkumentaatio-apparaatiston pätevyyteen?

Eihän mulle jää sen jälkeen muuta konstia kuin pervormoida eli tramatisoida sanottavaani, jotta mää pystyisin sen eres jotenkin oikeuttamaan - lekitimoinnista nyt puhumattakaan.

No - ei voi mitään. Nyt vaan sitten tramatisoimaan. Noin se alkaa.
***
Prinssi Pathos ja kurtisaani Doris

Tragikomedinen parodia neljässä näytöksessä. Kirjoittanut Wille Pärekeihäs.

Ensimmäinen näytös. Ensimmäinen kohtaus.

(Prinssi Pathoksen huoneistossa).

Pathos:
'Miss olet rakas? En sun kuule ääntäs ma. Huhuu. Pilkkanasko muo piilossasi pitelet?

Doris (viereisessä huoneessa itsekseen):
'Tuo pöljä miekkonen tunteittens vallas liki järjetönnä luulottelee, ett ma häntä muka rakastan. Pitäköön luulons - vaan ma jalon, komean ja rikkaan prinssi Galahadin haluan - en tuota - suurisuista karvaturpaa (jatkaa ääneen): 'Juhuu kulta! Täältä tullaan. Paita hampaissa on mulla. Joko vuoteess asti köllöttelet sa?'

Pathos (itsekseen):
'Ah malta odottaa nyt en. Niin on kyhny olo mulla. Koht armaan kanssa petihommiin pääsen. Hän itse Kleopatraa niiss verrattomamp lienee. (viattoman näköisesti): Niin isot pojat Towerissa mulle kertoivat...'' (ääneen): 'Doris-mussukkani! Tääll odottelen sapelini kans kuin jäykkän vartioss mä seisoisin.'

Doris (itsekseen):
Tään narrimaisen pelle-prinssin, kulissien tavoin ontost kumisevan itsetunnon, ensin taivaisiin ma kohotan. Sitten hänet elävältä syön kuin pentujansa suojeleva karhunaaras uroksens ja syötyäni turhat palat Thamesiin heittelen.' (ääneen): 'Ma tulen nyt. Mut sa et heti tulla saa. Vasta tuiman sänkytaiston jälkeen otan sulta vastaan kiitoksesi tulvavuoksen kiihkeimmän. (itsekseen himokkaasti): Ma taivaallisen saan ruutipaukun nahkain alla tuta silloin itsekin, toisin kuin jos sa pelkäst ensi kosketuksest laukeaisit lailla kurjan musketin. (rauhoitellen viekkaasti): Meill tok aikaa moneen erään tän yönä vielä jää. Siks turhaan huolehdin ma. Siks älä huoli sinäkään. Ole mun. Minä sun.' (hymyilee ivallisesti, kääntyy sitten Pathoksen huoneen puolelle ja juoksee) - Uiiihh! - (tämän suureen sänkyyn vetäen paksun untuvatäkin päälleen).

Pathos (hieman häkeltyneenä mutta pateettisesti):
Oi nymfi. Sa tulit yllättäen kuni säkenöivä keijukainen hiljaa suhisevan usvarannan kaislikost. Vaan nytpä miehen työn ma teen ja sulta samall siivet siinä hommatessain nypin. Et enää karkuun lennä multa. Sen takaan tän yönä sulle kulta.

Doris (hihittää peiton alla):
Näkis vaan.

Esirippu laskee.

Toinen kohtaus.

(to be continued)
*
broadwayworld.com/article/Georgia_Shakespeare...

Olemme kuoleman omia

Aika loppui jo. Mutta toivo ei. Mikä pirullinen tilanne!

Kommentointia Kemppisen päreen Kätketty kuolema ja Kaari Utrion: Vanhuksille kuolinpillereitä - kirjoituksen tiimoilta.

(Kielimafia avustaa - klo: 16.40.)
I
Minäkin tappaisin itseni jos vain uskaltaisin. Mutta kun en uskalla. Puuttuu rohkeutta.

No - ehkä vielä jonain päivänä, varsinkin näin lama-aikana, ryhdistäydyn ja teen sen, minkä yhteisön kannalta jokaisen täysin tarpeettoman ihmisen tuleekin tehdä.

Hautakiveeni vaadin kuitenkin hakattavaksi seuraavan tekstin:

'Tässä lepää yhteisöllisen tulosvastuunsa ja siten kansalaisvelvollisuutensa täyttänyt mosabackalainen lamatalkoosankari, joka kuoli omaehtoisesti ja nopeasti tarkoituksenaan henkilökohtaisten eläke- ym. tukiensa jyrkällä supistamisella helpottaa Helsingin kaupungin sosiaalitoimen kroonista budjettivajausta.'

II
Ärrävikaisen feministikirjailijattaren kommentti syyllistää vanhoja ja vaivaisia ihmisiä entisestään. - - Ikäänkuin elämästä lähtemisen yksilölliseksi ja yhteisölliseksi ihanteeksi asetettaisiin tällä tavoin itsemurha, muiden vaivoina makaamisen ja passiivisen kuoleman odottelun sijaan.

Jos 'syytinkivanhuksilla' on aiemmin ollut syyllisyydentunteita olemassaolonsa oikeutuksesta, niin nyt he siis saavat niitä yhä vain lisää.

Ironista kyllä feministikirjailijattaren myrkkypillerilausunto on kierolla tavalla linjassa myös vapaan markkinatalouden kulttuuria propagoivan positiivisen ajattelun ja psykologisen elämänhallinnan 'tarjouskampanjoiden' kanssa.

Ajattele positiivisesti, ammu itsesi - ennenkuin joudut kärsimään liikaa (mutta mikä on liikaa?)!

Tällainen maksiimi lienee kaiken utilitarismin, hedonismin ja psykologisen egoismin huipentuma.

*

Ehkä ei kuitenkaan pitäisi provosoitua ko. kannanotosta vaan ajatella, että mikäli myrkkypilleriään vaille täysin emansipoitunut kirjailijatar todella on sitä mieltä kuin kirjoittaa, niin hän myös tekee niinkuin kirjoittaa.

Ja mieluummin jo lähitulevaisuudessa, jotta mahdollisimman moni voisi olla todistamassa, ettei kyseessä ollut vain juuri julkaistavan kirjan myyntiä promoava mainostemppu.

(Uuden levyn mainostamiseksi oli äskettäin myös tarkoitettu väsyneen Loirin ja väsyttävän ikipirteän Lenita Airiston etukäteen tarkoin suunniteltu lööppijulkisuuden tavoittelu keskinäisen (mutta ikivanhan) salarakkauden paljastamisineen. - Turha on Loirin naureskella tekopyhästi lööppivouhotukselle, koska juuri se tapahtui, mihin pyrittiinkin.)

III
Itsemurhan oikeutuksesta ja eutanasiasta puhuttaessa kannattaa lukea esimerkiksi Kuningas Lear - varsinkin kohtaus, jossa naamioitunut Edvard, mustaa huumoria sisältävän, hieman irvokkaan juonen avulla, estää sokeaksi pahoinpideltyä isäänsä Cloucesteria tekemästä itsemurhaa saaden tämän elämänuskon kuitenkin osittain palautumaan.
*
Kannattaa myös muistaa, että itsemurha ja pikkulasten heitteillejättö eivät olleet antiikin pakanakulttuureissa mitään moraalisia tabuja. Stoalaiset pitivät itsemurhaa jopa sankarillisena lähtönä.

Kristityt sen sijaan ajattelivat juridisen tulkinnan mukaan, että ihminen on transsendentaalisten markkinoiden monopolia hallussaan pitävän, JHVH:n (Jahve), omaisuutta, eikä toisen omaisuutta saanut noin vain ilman lupaa tärvätä tai tuhota.

Niinpä. - - Omistammeko me itse itsemme, vai omistetaanko meidät?

Vielä syvemmin voisi kysyä, onko meille ylipäätään mahdollista irtautua imaginaarisesta suhteesta todellisuuteen, kun kyseessä ovat sellaiset väistämättömyydet (syntymä ja kuolema), jotka kaikkein syvimmin koskettavat ja myös uhkaavat narsismiamme?

En usko. Muun muassa tämän vuoksi pidän Kaari Utrion 'lausuntoa' pikemminkin hallittuna reaktionmuodostuksena suhteessa omaan kuolemaansa kuin onnistuneen positiivisena yrityksenä kontrolloida imaginaarisen narsisminsa näkyvillä oleva, varma loppu.

Sellaiseen kuiluun katsominen on mahdotonta ilman fantasianomaisia assosiaatioita - joita myös myrkkypillerien mainostaminen edustaa - jo senkin vuoksi, että meillä ei ole mitään kieltä, jolla kuvata olotilaa ennen tai jälkeen kuoleman.

Voimme kyllä yrittää hallita pelkoamme mutta emme kuolemaamme. Sillä me olemme kuoleman 'omia'. Aina.

PS.
Passiivinen eutanasia, joka tulee varmasti koko ajan yleistymään sen kriteerien samalla ehkä hieman väljentyessä, on mielestäni täysin perusteltu kuolemisen helpottamistapa. Omien myrkkypillerien tarjoaminen vanhuksille yhteiskunnan toimesta sen sijaan on irvokasta. Se sopii ehkä näytelmään mutta ei todellisuuteen.

Mutta miten pitäisi menetellä hänen toiveensa suhteen? - http://lornakismet.wordpress.com/2009/08/08/she-sought-euthanasia/
*
http://dameaire.wordpress.com/2006/06/06/3/
http://www.geocities.com/hbirchwood/toons.html

Ajattelemisesta ja itsepetoksesta

Kommentti Mika Sipuralle päreessään Kuutamo, kaiho ja katkeruus esittämän, Jussi Halla-ahoa koskevan kirjoitteluni johdosta.
*

Kielimafia suoritti aamuverryttelyn etenkin viimeisen kappaleen osuudella klo: 10.25.

*
Minä en kadu nimenomaan sitä, että kirjoitin/-an Halla-ahosta vaan sitä, etten saa ajatuksiani järjestykseen hänestä käydyn rasismipolemiikin 'pintavaahdossa'.

Ikäänkuin liian monet langat sotkeutuisivat tässäkin keskustelussa loputtoman sekavaksi vyyhdeksi, jonka perimmäistä alkua ja päätä ei koskaan 'löydetä' kuin jonkinlaisen credon - siis omiin neurooseihin ja ennakko-oletuksiin perustuvan tunnustuksen vakuuttamana.

Tätä väistämätöntä inhimillisen ajattelun lähtökohtaa eivät rasismi- tai muita 'poikkeavuuskeskusteluja' käyvät kuitenkaan avoimesti tunnusta, minkä vuoksi he lankeavatkin niin usein suoranaiseen itsepetokseen - sitä suurempaan, mitä fanaattisemmin haluavat yleistää näkemyksensä.

Koska olen itse yrittänyt päättäväisesti ottaa ajatteluni perustaksi oletuksen, jonka mukaan rationaalinen päättely ei ainakaan moraalisissa ja ideologisissa kysymyksissä voi välttää ad hominem-postulointeja argumentin perustana, pitää ajattelevan yksilön asettaa niitä itselleen tietoisesti - ikäänkuin provosoidakseen ja horjuttaakseen abstraktin argumentaation 'itsetyytyväisyyttä'.

Muun muassa tällaisen itseprovokaation puitteissa yritän löytää omien neuroosieni 'ytimen' ymmärtääkseni, mitä mieltä oikein olen rasismista ja miten sen lopulta itse käsitän.

En tosin väitä, että pystyisin silloin löytämään muuta kuin sen, minkä jo alunperin olin intuitiivisesti kokenut oikeaksi ja asettanut siten hypoteesikseni, mutta ainakaan en ole spekulatiivisesti vieraannuttanut ajatteluni perustaa itsestäni ja emootioistani.

Jos noudattaisimme abstraktin analyyttisen päättelyn sääntöjä alusta loppuun asti emme ymmärtäisi itsestämme ja todellisuudesta perimmältään yhtään mitään. Sen vuoksi onkin merkillisen ironisella tavalla lohdullista, että ajattelumme on niin inhimillistä (itsekästä ja ennakkoluuloista).

Aito kosketus todellisuuteen ja tietoisuuden itsepetos ovat tälläkin tavoin erottamattomasti limittyneet toisiinsa - toista ei ole ilman toista.

Ajattelun fenomenologia on siis tietoisuuden sisäisen repeytymän ilmentymää. Emme voi eliminoida tuota fundamentaalia kahtiajakoisuutta minkäänlaisilla päättelysääntöjärjestelmillä tai muka ojektiivisen havainnon metodeilla, mutta voimme kyllä performoida ja/tai dramatisoida tätä sisäisen ja ulkoisen peruuttamatonta eroa ('kauheaa, joka on jo tapahtunut'/Heidegger).
*
Viimeisimmän päreeni viimeisin versio - Eläköön privilegioiden yhteiskunta! - onnistuu kaikesta hajanaisuudestaan huolimatta jo ehkä hiukan paremmin selventämään sitä, mitä todella pyrin kritikoimaan Halla-ahon kautta. Toki myös kahdesta aiemmastakin löytyy kohtia, jotka allekirjoitan edelleen.

Jos joku ihmettelee kritiikkini kovuutta ja henkilökohtaisuutta, niin edellä kirjoittamaani viitaten paljastan tässä, että käytän Halla-ahoa häikäilemättömästi hyväksi omien pohdintojeni olkiukkona sekä ad hominem-kritiikkini kohteena. - - Toisin sanoen teen juuri sen, mistä Halla-aho kritikoijiaan syyttää...

Onnistunko tällä 'metodilla' - ikäänkuin avoimen tunnustuksellisella 'itsepetoksella' (verrattuna muodollisesti pätevään päättelyyn) - välttämään käsitteellisen ajattelun abstrakteista koukeroista rakentuvan ja niiden oikeuttaman moraalisen omahyväisyyden/itsetyytyväisyyden (joka on 'väärän' ylpeyden - siis rasismin lähtökohta) sekä ilmaisemaan syvimmät tuntemukseni ja henkilökohtaisen oikeudentajuni 'rippeet' pohdittavan asian suhteen - se jääköön muiden ratkaistavaksi - - vaikkeivät minua paljon muiden mielipiteet hetkautakaan silloin, kun koen löytäneeni oman linjani - siis itseni (toivottavasti tämä on sitä 'oikeaa' ylpeyttä).
***
Pohtikaahan tuota.

The Practice of Self-Deception

"Every man has reminiscences which he would not tell to everyone but only his friends. He has other matters in his mind which he would not reveal even to his friends, but only to himself and that in secret. But there are things which a man is afraid to tell even to himself, and every decent man has a number of such things stored away in his mind." --Dostoyevsky

*

PS.

Jälleen kerran sanon: lukekaa Camus'n Putoaminen (The Fall) ja Dostojevskin Kirjoituksia kellarista (Notes from Underground) niin saatte kiinnekohdan tämän(kin) päreeni lähtökohtiin.

*
Jean-Baptiste Clamence & Self-Deception

Eläköön privilegioiden yhteiskunta! - - Uudelleen miksattu ja täydennetty versio

Kuvassa Björn Wahlroos, Jussi Halla-aho ja Rauno Räsänen - mutta missä järjestyksessä?
*
(Kielimafia teki uuden vierailunsa ja täydensi kappaleita sosiaalipalveluiden surkeasta organisoinnista sekä loppuyhteenvedosta. -- Osa II ja PS. - 12.9; viimeisin lisäys loppukappaleisiin - klo: 15.55)
*
I
Ennakkoluuloisen käsitykseni mukaan Jussi Halla-ahon kaltaiset ihmiset ovat ihan oikeasti niitä, jotka rakentavat perimmältään rasistista eli perusteettomien distinktioitten yhteiskuntaa. Siis yhteiskuntaa, joka rakentuu tiettyjen ihmisryhmien muka itsestään selvien = annettujen eli selkokielellä: valheellisesti/virheellisesti perusteltujen privilegioiden varaan.

Valheellisten siksi, että millään ihmisryhmällä ei voi aidosti olla ansaitsematonta etuoikeutta suhteessa toiseen - kuten esim. aatelisarvo ja siihen perustuva paremmuus perittyine diplomaattipasseineen.

Etuoikeus (nykyään erioikeus; wikilinkki sisältää hiukan laajemman määritelmän kuin, mihin etuoikeus-termillä itse viittaan) ja oikeus pitää yrittää selkeästi erottaa toisistaan. Demokratiassa tuo ero kuitenkin hämärtyy ja sen on tarkoituskin hämärtyä (etuoikeuden kustannuksella), mutta pahimmillaan se myös mystifioituu ja siten ideologisoituu (oikeuden kustannuksella).

Privilegio on ominaisuus, joka legitimoidaan (saadaan ja annetaan) yleensä jollain traditionaalisella tai ylipäätään perin abstraktilla ja pääsääntöisesti valtasuhteen mystifioivalla perusteella (rotu, isänmaa, uskonto, tapakulttuuri - jopa vapaus ja tasa-arvo).

Oikeus taas on jotakuinkin (suurin varauksin) demokraattisen (perustellun) päätöksenteon tulos, joka voidaan myös tuon (poliittisen) päätöksenteon puitteissa (äänestysperiaatteella) evätä - mikä on tietysti kovin ongelmallinen asia, kuten nykyäänkin huomataan.

Esimerkiksi vanhusten hoitoa ja heidän kotiapunsa surkeaa tilaa kritisoidaan yleisesti, mutta samalla näistä palveluista kuitenkin - valtuustojen enemmistöpäätöksillä - poistetaan resursseja lopettamalla määrärahoja.

Kotiavun organisointi tökkii Suomessa pahasti - sitä enemmän, mitä enemmän on rationalisoitu, varmennettu laatua, ulkoistettu ja kilpailutettu.

Sosiaalipalveluiden kilpailuttamistavoite sekä sosiaali- ja terveysalan ammattiryhmien järjettömän tiukasti eriytetetyt toimenkuvat (= kallista ja usein terveen järjen vastaista työn suunnittelua) esim. juuri kotiavun työtehtävien jaossa ovat nimittäin yhdistyneenä käytäntönä aiheuttaneet sen, että suhteellisesti edulliset avohuollon ratkaisut joudutaan entistä useammin korvaamaan kalliimmalla laitoshoidolla (vaikka tarkoitus oli nimenomaan säästää rahaa!) - - ja/tai että noin 1½ euron 'liikatulon' vuoksi palvelujen ulkopuolelle jääviä puolivammaisia väliinputoajia (joilla ei ole yksityistä apua - esim. sukulaisia) jätetään täysin oman onnensa nojaan - lähes heitteille (ks. osa II).

Voidaan siis täydellä syyllä väittää, että myös uusliberaali demokratia luo privilegioita - rikkaiden privilegioita.

Mutta siihenhän kapitalismi ja uusliberaali 'demokratia' juuri pyrkii.

'Kun tuloerot kasvavat, taloudessa menee hyvin', kuuluu Björn Wahlroosin uskontunnustus (kyseessä tosiaankin on credo - ei fakta).

Kun eri kulttuureja edustavien ryhmien väliset erot pysyvät tarpeeksi suurina, kansalaisilla ja kansalla menee hyvin, voitaisiin puolestaan kärjistetysti muotoilla Jussi Halla-ahon uskontunnustus.

Perimmältään Halla-aho ja Wahlroos ovat siten samassa veneessä. Heillä on sama päämäärä:

Pääoman kasautumisen ja etnis-hierarkisten privilegioiden perustalle rakentuva/rakennettu - selkokielisesti määriteltynä: rasistinen yhteiskunta.
*
II
Hieman kieli poskessa suosittelisin erittäin vakavin perustein, että sosiaali- ja osittain terveysalankin perusammattikoulutukseen pitäisi kehittää radikaalisti ja ennakkoluulottomasti uusi ammattinimike ja koulutuslinja: 'Yleishoitaja'.

Yleishoitajan koulutuksen omaava henkilö saisi tapauskohtaisesti (ei siis automaattisesti ja yleisesti, vaikka hänellä tutkinto ja pätevyys onkin) valmiudet ja valtuudet tehdä vaikkapa 3:a erityyppistä työtehtävää, jotka aiemmin on jaettu 3:lle eri ammatti- ja/tai avustajanimikkeelle.

Paradoksaalista kyllä juuri ammattiliitot ovat olleet markkinatalousvouhottajien ohella pahimpia jarruja sosiaalialan monenlaisten kenttätyötehtävien - ei rationaalistamisessa (se käsite on menettänyt uskottavuutensa myös kunta-alalla) vaan selkokiellä sanottuna 'järjellistämisessä' vanhusten ja vammaisten tarpeista joustavasti, toimivasti ja kokonaisvaltaisesti huolehtivaksi organisaatioksi.

Tätä päämäärää ei saavuteta vain esineellistävän ja laatua laskevan kilpailuttamisen sekä yhteistyökyvyttömän ja laajoista avohuollon visioista piittaamattomien sosiaali- ja terveysalan ammattiliittojen yhteiskunnallisesti yhteistyökyvyttömän edunvalvonnan tietä kulkien.

On valitettavaa, että suurin osa kunnallispoliitikoista tai muistakaan poliitikoista ei tätä ongelmaa ymmärrä tai ei siitä piittaa. Sama välinpitämättömyys näyttäisi pätevän myös sosiaali- ja terveysalan johtajiin! - - Puhutaan kyllä kauniisti, mutta tiukan paikan tullen seisotaan tumput suorina ja äänestetään jopa sellaisten palveluiden lakkauttamisen puolesta, joista on jo tullut niitä välttämättä tarvitseville itsestään selvä ja mahdollisesti jokaviikkoinen käytäntö (palaan aiheeseen tulevissa päreissäni).
*
Äidin (toki isä ja pojatkin tekevät hommia perheessä ;] ja tyttären - ylipäätään omaisten tekemän työn osittaminen ja organisoiminen sosiaalialan piirissä on osoittautunut lähes ylivoimaiseksi tehtäväksi - ainakin verrattuna siihen tehokkuuteen ja joustavuuteen, miten äidit perheessä asioita parhaimmillaan hoitavat.

Eikö tällainen asiaintila ole jo häpeäksi koko sosiaalialan poliitikoille ja johdolle?! Mitä hemmettiä he tekevät noilla tutkinnoillaan, jos kerran 'edes' äidin perheessä ja ylipäätään omaistensa eteen tekemää työtä ei osata korvata ammattimaisesti?

Kirjoitin sanan 'edes' ironisesti lainausmerkeillä, koska toki äidillinen huolenpito lienee lopulta kaikkein vaikeimmin korvattavaa työtä maailmassa - - ja kuitenkin samalla kaikkein vähiten arvostettua yhteiskunnallisesti - mikä häpeällinen tilanne!
*
PS.
Tämä päre on sisällöltään flawed - viallinen ja säröinen. Jätän sen kirjoitusasun kuitenkin tällaiseksi, koska inspiroiduin käsittelemään asioita, joista tulen vielä kirjoittamaan lisää ja koska uskaltauduin samalla kohtaamaan osan niistä periaatteellisista - vakavista - vaikeuksista, joita tapaus Halla-aho ja politiikkaan liittyvät kysymykset minussa yleisesti herättävät.

Minun on erittäin vaikea pysyä johdonmukaisena juuri tämän teeman alueella ja puitteissa. - - Mutta ehkei se onnistu lopullisesti ja täysin milloinkaan - - keneltäkään.
*
http://www.waveneyvalleyblog.com/2008_05_22_archive.html