March 11, 2009

Juoppoudesta, elämästä, katkeruudesta ja yksinäisyydestä

Vastaus Tapsan kommenttiin päreessäni Kommentteja kommentoijille.
*
(Kielimafiani tarkistelee tekstiä ja kinuaa aamukahvia. 'Milloin sä Rane taas otat viinaa?', kysyy typo-Dorikseni. 'Sitten joskus', vastaan. 'Eli viikon tai kahden päästä'. Typotar pudistelee päätään - klo: 10.10).
*
I
Tapsa kysyi:
Minua kiinnostaisi tietää, minkä takia sinä Rauno vietit 4 päivää puolentoista Tapsan per päivä seurassa? Joitko hyvässä seurassa - eli yksin - vai oliko mukana muitakin?
*
Join yksin - täysin yksin. Vajosin neljäksi päiväksi kokonaan toiseen maailmaan, josta oli saatanallisen vaikea siirtyä taas kerran normaaliin päiväjärjestykseen.

Minulla on aina mennyt 'hyvin' viinan kanssa kahden kesken - aina. Tulemme toimeen erinomaisesti. Viina on minun rakastettuni - eikä minulla oikeastaan muita rakastettuja olekaan.
Ja tämän vuoksi ryyppääminen onkin minulle niin vaarallista puuhaa.

En ole koskaan pitänyt ravintolassa dokaamisesta ja höpöttämisestä enemmän tai vähemmän humalasta typeriksi muuttuvien ihmisten kanssa.

Minulla on varsin kova viinapää. Näin on sanottu monesti. Jopa Auroran sairaalan johtava ylihoitaja aikoinaan osoitti kerran päätänsä ajatteluni tiukkaan johdonmukaisuuteen viitaten, vakava ilme kasvoillaan, kun puhuin selväjärkistä filosofiaa vielä kahdeksannen ison tuopin jälkeen vuonna 1982 eräässä Etu-Töölön räkälässä.

Kontrollini säilyy, vaikka ilman muuta siirrynkin jonnekin humalan merkilliseen usvaan. Mutta siellä usvassa järkeni toimii kummallisen pitkään - olkoonkin, että S. väitti tunnistavansa juopumustilani heti, kun olen juonut pelkästään kolme puolen litran pulloa keskaria.

No - hän kai olisi tunnistanut jopa rikollisen luonteen sadan metrin päästä. Outo, luulosairas ja yliherkkä niuhari se nainen - aina välillä. Vaikken haluakaan muistella häntä pahalla. Päinvastoin.

Kun dokaan, mielikuvitukseni alkaa toimia ylikierroksilla ja pystyn nauttimaan esim. musiikista tai runoista moninkertaisesti intensiivisemmin kuin useinkaan selvin päin.

Mutta kirjoittamaan en pysty kuin aivan ensimmäisiä paukkuja nappaillessa. Sitten tapahtuu jotain outoa: logiikkani alkaa kirjoittaessa (ei puhuessa!) ikäänkuin rönsyillä ja lipsua emotionaalisesti pateettisiin sfääreihin. Kirjoittaminen alkaa todellakin merkillisesti menettää motivaatiotaan ja koherenssiaan muutaman tuplapaukun jälkeen.- - - Viimeistään silloin jos/kun dokaan jo kolmatta päivää...

En ole koskaan ymmärtänyt joitain Juicen tai Saarikosken kaltaisia luovia tyyppejä, jotka pystyivät kirjoittamaan jatkuvasti pienessä kännissä - ja nimenomaan siinä.

Oikeastaan kadehdin heitä, vaikka he kuolivatkin nimenomaan viinaan - - mihin minä en näillä näkymin tule kuolemaan, koska juon nykyään vain pari kertaa kuussa - yleensä kahden kolmen päivän jaksoja kerrallaan. Maksa ja sisuskalut ehtivät palautua raittiina aikoina kohtalaiseen kuntoon, mitä Saarikoskelle ja Juicelle ei ehtinyt tapahtumaan.

Viina oli Penalle ja Jussille kuin bensa autolle, ja he toimivat kunnolla vasta saatuaan ensin tarpeellisen määrän 'polttoainetta'.

Minulle moinen on siis osoittautunut mahdottomaksi paitsi ehkä nousuhumalan ajallisesti rajallisina hetkinä.

Kuitenkin eläminen fantasiassa - se toimii, toimii ja toimii. Kuin liikkuisin mielikuvissani jossain toisessa, merkityksellisemmässä, intensiivisemmässä ja herkemmässä todellisuudessa.

Olen ollut varsinaisten psykiatristen osastojen lisäksi seitsemän vuoden ajan työssä päihdehuollossa (5 vuotta korkeatasoisen katkaisuhoito-osaston hoitajana) ja saanut monenlaista oppia ylettömän viinan juonnin somaattisista vaikutuksista/seurauksista sekä juoppojen psyykkisestä problematiikasta (mainittakoon juoppohulluus eli delirium tremens ja alkoholi-epileptiset kohtaukset sieltä rankimmasta päästä).

Tämänkin opin perusteella täytyy rehellisyyden nimissä tunnustaa, että oma juomistyylini (useimmiten yövuorojen jälkeisten pitkien vapaapäivien (4 vrk) rankkaa tuurijuopputta plus useat muut kahden päivän vapaat) , että sellainen - yksinäinen juominen - ei ole enää pelkkää juoppoutta - kyllä se psykosomaattisesti viittaa jo alkoholistiseen juomis-adaptaatioon.

Kaikkein käsittämättömimmäksi ja merkillisimmäksi omalla kohdallani koen kuitenkin sen, että olen juonut aivan samalla tavalla jo 18-19 ikävuodesta lähtien, jolloin dokaamisen varsinaisesti aloitin - eli mitä ilmeisimmin alkoholistisesti.

Yleisesti ottaen päihdehuollon etiologiassa/psykiatriassa nimittäin väitetään, että alkoholistiksi tullakseen pitää harjoitella aktiivisesti monta vuotta.

Minun juomistyylini ei - vastoin näitä etiologis-diagnostisia kuvauksia - ole siis kuitenkaan muuttunut 18:sta ikävuoden jälkeen miksikään. Olen juonut aina kerralla yhtä älyttömän lujaa eli/sekä määrällisesti paljon.

Nuorempana saatoin aika ajoin vielä käydä bileissä ja ravintolassa, mutta vuosien saatossa tuo tapa jäi nopeasti: silloin kun aloin juomaan, join melkein aina ja vain yksin.

II
Siinä on minun kohtaloni, loppuni ja hautani: pohjattoman syvä, henkinen ja persoonallinen yksinäisyys. Lapsesta saakka koettu.

'Elämälle kiitos' lauloivat ideologiset idealisti-romantikot. Haistakaa paska, sanon minä!

Minä en eläisi tätä elämää ikinä uudestaan - en koskaan - en milloinkaan.

Elämä on ollut minulle täydellinen pettymys aivan kaikessa. Niin ammatillisesti, ihmissuhteissa kuin eksistentiaalisestikin - siis tarkoituksen ja mielekkyyden kannalta. Vain hädin tuskin pari ihanaa vuotta 1994-95 Valamossa S.:n kanssa ovat olleet täyden elämisen arvoisia.

Kaiken muun olen viimeistään vuoden 1968 eli isäni ja enoni kuoleman jälkeen, kokenut pelkästään turhautuneen katkeruuden sekä viime aikoina yhä lisääntyvän ja lähestyvän kuoleman ajaksi.

Kuolema tosin tuo lopullisen ratkaisun itseinhooni sekä ihmisten ja elämän halveksuntaani yleensä. En siis halveksu nimenomaan kuolemaa - vaan kuten sanottu: elämää. Tätä pakonomaista elämää, johon olen tahtomattani syntynyt kuin ansahäkkiin - kuin lasipulloon.

Koen itseni Wittgensteinin kärpäseksi, joka ei löydä enää tietään pois sieltä pullosta, jonne on eksynyt kapeasta aukosta - ei vaikka se näkeekin lasin läpi muka vapauden - tai sitten koen - kärpäsen tapaan - itseni Hobbesin linnuksi, joka löysi tiensä asuntoon piipun kautta, muttei osaa enää palata samaa reittiä ulos vaan törmäilee päin ikkunaa - kunnes kuolema sen vapahtaa harhastaan...

Ei yhtään enempää sellaisia muistoja, jotka elähdyttäisivät minua syvästi ja positiivisesti ennen kuolemaani - - - ellei nyt sitten hieman kyynisesti ja itseironisesti lasketa mukaan niitä 1990-luvun lopun opiskelusaavutuksia, jolloin miltei kaikki yliopistolliset arvosanani myöhäistä ylioppilastutkintoa myöten saavuttivat erinomaisten tietojen tason.

Mutta se niistä papereista. Nehän sisälsivät vain arvosanoja. Pelkkiä katoavia numeroita.
*
Lopuksi voin vain todeta koko sydämestäni, että kiitän sitä päivää, kun kuolen. Se tulee olemaan todellinen - todellisin ja suurin - ilon päivä - ainakin minulle!

Ehkä niin sanottu Jumalakin iloitsee silloin, kun näkee, miten helpottuneena hänen katkeroitunut luotunsa jättää tämän paskaluukun, johon Jumala itse tosin oli luomisensa jälkeen niin kovin tyytyväinen.

Jumala on kummallinen tyyppi. Luoja sekä Teloittaja samassa persoonassa. - - Minun ei tarvitse uskoa häneen. Minä nimittäin 'tiedän', että hän on olemassa - tuo kosminen sadisti! Sillä jokaikinen päivä hän antaa näytön itsestään kyseenalaisilla teoillaan. Ja pian tulee minun henkilökohtainen vuoroni päästä todistamaan lopullisesti hänen ylivoimaista suuruuttaan - toisen ja samalla viimeisen kerran tässä olemassaolossa.

9 comments:

Anonymous said...

http://www.communistrobot.com/

Anonymous said...

Mielenkiintoisia tunnustuksia - ja osin tuttuja minullekin. En minäkään jaksa ryypätessä muiden höpinöitä kuunnella. Omat täpinät ovat hauskimpia.

Veikkaan, että olemme siinäkin samanlaisia, ettemme ole koskaan ryypänneet viimeistä paitaa päältämme. Joskus jopa vilkaisemme lompakkoon varmistuaksemme siitä, että pullon jälkeen rahaa on myös ruokaan ja sammutelukaljoihin. Ja mikäs alkkari se sellainen on?

Luulen jopa, että jos sinun pitäisi myydä viimeisessä hädässä kirjahyllyjesi sisältö vaihtaaksesi sen viinaan, pitäisit kirjat ja tekaisisit äkkiä vaikka kiljua. Tai olisit jopa -Herra Nähköön - selvistä päin.

Olikos se Mikis, jka vannoi, että hänen pyllynsä on varattu Jeesukselle. Mielenkiintoista! Kuulin kerran Radio Dein ohjelmassa laulun, jossa tosi kaunisääninen nuori nainen huokaili 3,20 minuuttia: "Olen avoin Jeesukselle, aaahhh! olen avoin Jeesukselle. jeeee...olen aivan, olen aaaivan avoin Jeeeesuksellee." Jos Jesu sen kuuli, alkoi takuulla helmojen takana tapahtua.

Jos kerran tytöt, niin miksi ei sitten pojatkin. Hyvä Mikis (jos se nyt olit sinä) Jeesuksen morsiamista on puhuttu aina, mutta eipä juuri koskaan Jeesuksen sulhasista. Nyt nahkahousua ylle ja ulos kaapista, kaikki ylläri-pyllärit.

Ja nyt reippaasti viinakauppaan!

Anonymous said...

Herra Vaari! Jeesuksen kautta - tällainen ketunhäntä mulla on - haluaisin tutustua hänen Isäänsä.

(Tuhkaluukkuani tuskin kummallekaan silti raottaisin.)

Anonymous said...

Ja epäilen - mitä olen Katekismusta päntännyt - että Jesse mun ns. "woodoo-alueistani" olisi ees kinnostunut. Tai mistä sitä tietää? Eihän Hänen Isästäänkään tiedä senkään vertaa.

Anonymous said...

Koskettava tapaus. Sellaista on vapaus. Vetoava tarina. Tähän loppuu narina.

Minä olenkin sitten erilainen juoppo kuin te - oi veljeyni bacchuksessa - en nimittäin juo itseäni ikinä känniin yksin.

Yksin oot sinä ihminen, mutta selvä kuin käki.

Saarikoski taisi vetää kaksi kirkasta pulloa päivässä, muistelen. Joka päivä, hissun kissun.

Monella foorumilla olen jo sanonut, ja sanon täälläkin, että minusta mielenkiintoisimmaksi persoonaksi Saarikosken suvun moninaisissa muistelmissa nousee isä - Simo Saarikoski.

Raitis pikkuvirkamies, joka katosi silloin tällöin muutaman vuorokauden ryyppyreissuille. Hänellä oli taiteellista tahtoa, mutta ei kai riittävästi kykyä. Tavallinen tapaus siinä mielessä, vai mitä.

En ole kenenkään, en edes kyökkipsykologien, kuullut pohtivan sitä merkitystä, joka isän unelmilla oli pojan ryhtymisessä runolle. Minusta se on aivan ilmiselvää. Kirkasta kuin pläkki.

Anonymous said...

Ismon (Pentin veljen) tapasin Buenos Airesissa, hän oli siellä pappina. Ja erotuomarina, kun pelattiin potkupallo-ottelu. Vastujanamme oli villinlinjan laivan (Etelä-Afrikka - Etelä-Amerikka) miehistö: erittäin roiston näköisiä ihmisiä. No, voitimme 3-1 koska vastustajistamme isoin osa sammui ennen ottelun päättymistä. Ismo oli hauska tuomari: jos joku huusi "paitsio" se vihelsi pilliin ja huusi "paitsio". Jos joku korjasi että "eikä ole kun rajaheitto", se puhalsi taas pilliin ja huusi "eikä ole kuin rajaheitto".

Ps. P.Saarikosken opin tutemaan myöhemmin.

Anonymous said...

Korjaus:
..."opin tutemaan P. Saarikosken".
En tuntenut, kunhan pari kertaa juteltiin.

Anonymous said...

Tutemaan on hyvä verbi, eikä ollenkaan edes väärin, sillä hädässä ystävä tutaan.

Tapasin minäkin Saarikosken kerran, Georg Otsilla, ja alkuillasta hän oli selvä (siitä on niin kauan) ja erittäin fiksu, filmaattinen ja miellyttävä. Loppuillasta kauhea, kamala ja kannettava.

Penan päiväkirjoista sain sellaisen käsityksen, rivien välistä varmaan, ettei hän pitänyt Ismoa oikein minään.

Toisaalta Ismoa ei ole näkynyt julkisuudessa kekkaloimassa, joten taisi olla fiksuin koko poppoosta.

Jaahas - lähtisinköhän nyt parille bisselle. Nämä jutut alkavat janottaa.

Anonymous said...

Kyllä, Ismoa hän inhosi. Enkä tietenkään tiedä että miksi. Mutta en itse koskaan haukkuisi veljeäni kellekkään ulkopuoliselle pikkupojalle joka tulee mun viereeni. Ja pyörittelee silmiään.