Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Ei ehkä haittaa (ja vähän aiempienkin M:n päreiden kommentteihin).
(Kielimafia on tehnyt runsaasti lisäyksiä, korjauksia ja muutoksia tähän tekstiin klo: 23.25)
*
Huom! Alkuun ilmoitus.
Kirjoitin tätä kommenttia (joka ei ollut alunperin tarkoitettu päreeksi) pitkään anonyymina, mutta toki kaikki yhä ymmärtävät, miten mahdotonta ja naurettavaa sellainen minulle olisi. Joten kirjoitan edelleen omalla nimelläni.
I
Olipas tää viimeisin kuvaus melkoine 'viettely-yritys miehiselle mielikuvitukselle iiihanalta hömppäkaisaltamme' - taas kerran.
Zenii hää harrastaat ja peltirumpuu pärisyttäät, nii et Oskar-pololt mennee hormonitoiminta melkee 'väärinpäin'.
Se taitaaki olla hään tarkotus. Yittäät saaha miun pään sekasi.
Mut kuuleha sie Doris - mie sanon siulle nyt (saat taas naurun aihetta), jotta et sie oo miun ainut (i)lot(to)tyttö. Niit löytyy miljardi potenssiin biljoona tuolta netist - ja lissää tulloot päivittäin.
Ja niis miul on iha tarpeeks sähläämist oman regressiivis-arkaaise maailmain ('aidon todellisuuteni!') järjestämiseks.
(Olenko siis ihan oikeasti hullu - tarkemmin: bataillelaisen-hullu filosofi ja äärimmäinen seksi-fantasia-addikti? Vastaus: Olen!)
Joten kerro sie vaa iha rauhas noit puolipornojais - ei kolaha.
Mut sillai kivast naisellise 'kaukovaikutukse' - sie miesmäise ronski likka - 'läpiaistival' suorasukasuuvellas onnistut aikaansaamaa - sit mie en kiellä.
(Kaikki muu onki mulle yhtä sekasotkuu Iineksen, Sinun, HG:n Sadun, Merin ja muiden em:n ajatteluni kohteitten välillä.)
II
Lukuunottamatta niitä muutamaa - - - - ja J:tä, josta en ole teille vielä kertonutkaan - - -
J. oli äitini ikäinen, miespuolinen, lukion uskonnonopettajani - kerrassaan loistava puhuja, juoppo, homo ja Hesan -60-luvun kirjallisen jet-setin tuntija: mm. Saarikoski lähetti hänelle aikoinaan 14 pitkää kirjettä, joista yhden näin, mutten saanut lukea.
P. Tarkka mainitsee J:n oikein yhteiskuvan kanssa Saarikoski-elämäkerrassaan. (PS. ja J. rippikoululeirillä; - muistaakseni PS. lukee kuvassa kreikankielista Uutta testamenttia 15-vuotiaana).
Näin jälkeenpäin olen sanonut, että J. oli pahinta ja parasta, mitä minulle on elämässäni koskaan tapahtunut.
Opin tuntemaan häntä ehkä lähemmin kuin oikeastaan kukaan muu hänen ystäväkseen hyväksymänsä silloinen lukio-oppilaansa (melkein kaikki tietysti nuoria 17-22-vuotiaita poikia.)
Opin häneltä, mitä kulttuuri-ihmiseksi kasvaminen merkitsee. Mutta opin myös näkökulmaa homouteen. Tosin hän itse väitti, että minä en ilmeisesti ole edes bi, koska en saa homosuhteista seksuaalista tyydytystä - vaan etsin miehistä kuolleen isäni 'sijaistavaa' turvaa ja auktoriteettia - en seksiä.
Itse asiassa jälkimmäinen lause on J:n saman suuntaisesta kommentista minun tuollaiseksi muotoilemani, mutta pitää olennaisilta osin täysin paikkansa myös kokonaisuudessaan.
*
J. muuten jopa kutsui minut ja S:n yhdessä kylään, mutta kyseinen - lähes 'shokeeraava' tapaamiskutsu - joskin avoimesti tunnustusta S:lle ja meidän suhteellemme antava - jäi toteutumatta, koska katosin yhtäkkiä koulusta jättäen samalla taakseni myös sen - tosi pirullisen ihmissuhderistiriidan.
S. ei saanut tietää asiasta kuin vasta -90-luvun puolivälissä loukkaantuen ensin ko. tiedosta - pöljä! (Juttuun liittyy hiukan 'muutakin', johon/mihin palaan jossain vaiheessa).
Tuosta yli 20 vuotta vanhasta tiedosta sykeytyi yllättävää kyllä S:n kanssa keskustelua lesboudesta, eli mitäs minä ajattelisin jos - - ja hänellä tosiaan oli esittää puolileikillään/-tosissaan esimerkki eräästä fantasiastaan!
Miten ihmeessä moralistiprinsessamme nyt sellaisia saattoi ajatella, mutta se leikillinen pohdinta muutti melkoisesti käsitystäni 'tyttöjen välisestä ystävyydestä', vaikka pidinkin S:a täysin heterona. Aiheesta sukeutui kiintoisa keskustelu myös Merin kanssa.
S:n jätin, vaikka kaipasinkin häntä kuin se 'alkuperäinen egoni' - villahousupoika 'omaa äitiään' (veljeni vanhempi poika kutsui alaluokkalaisena ollessaan (-97) S:a Raunon 'omaksi äidiksi' (psykologisesti tahattoman osuva tokaisu).
J:ta tapasin vielä muutaman kerran myöhemmin, ja hän auttoi minua pari kertaa suhteillaan eteenpäin työelämässä. Toisen kerran hän kutsui meidät kirjeenvaihdon jälkeen kylään 1995 keväällä, jolloin siis asuimme S.n kanssa jo yhdessä - Valamossa.
Muistan kuinka J. oli jo paljon aiemmin sanonut, että ortodoksisuus kiinnostaa häntä eniten kristinuskon suuntauksista, mutta luterilaisuudessa hän kokee saavansa eniten vapauksia anarkistiselle elämäntavalleen - siis seksuaalisuudelleen ja alkoholinkäytölleen. Työnsä hän hoiti ihme kyllä jotakuinkin moitteettomasti, kun nyt ajattelen sitä määrää alkoholia, mitä hän -70-luvullakin vielä käytti.
J. tosin miltei erakoitui (ainakin ajoittain) ja katkaisi entisiä ystävyysuhteitaan 1980-luvun alusta lähtien. En tavannut häntä enää henkilökohtaisesti 1976 jälkeen, joskin tapaamattomuuteen löytyy muitakin syitä kuin J:n erakoituminen.
*
Korostan vielä, että edellä mainitussa homo-kommentissaan J. osui minun suhteeni täysin oikeaan - ehkä myös vastauskommentissaan hänen bipolaarisuuttaan ja ylitsepursuavaa aktiivisuuttaan kerran arvioituani.
Kuuntelin J:ta eräänä krapula-aamuna vietettyäni yön hänen luonaan, enkä kerta kaikkiaan voinut olla sanomatta:
'Sinä olet J. kaikesta iloisuudestasi huolimatta syvimmältäsi hyvin depressiivinen ihminen.'
Luovan, improvisatorisen retoriikan mestari väitti hänestä esittämäni mielipiteen jälkeen tapojensa mukaan ehkä liioitellen, että 'minusta tulee/tulisi vielä erinomainen psykiatri'.
Ei tullut. Onneksi. Sitäpaitsi olen laiska opiskelija. Lukuunottamatta satojen kirjojen ja kymmenien esseitten vuosia -1994-2002 - lähinnä S:n antaman 'potkun' ja kannustuksen - jopa ohjauksen - ansiosta. Mutta sekin homma jäi kesken...
Omat vanhempani edustivat kulttuurista 'nollapistettä' He olivat pelkkiä SKDL:n ideologiaan 'naamioituneita' kapitalismin ehdoilla (tosin myös pakon sanelemana) eläviä työläis-raatajia, jotka odottivat pelastusta vasemmisto-ideologian valtaanousun myötä. Utooppisia uskovaisia siis.
Minä toki olen edelleenkin vasemmistolainen, mutta en sitoutunut ja positiivisesti vakaumuksellinen vaan anti-oikeistolainen - käyttäen negatiivista päättelyä kapitalismin seurausten kritiikkinä. Negatiivinen päättelyni on osittain strateginen asenne, mutta kuka voi sisimmältään olla kriitikko, mikäli sitoutuu kritisoidessaan mihinkään maailmankatsomukseen ontologisesti?
Jos nyt kysytään taas kerran, mitä minä oikeastaan edustan tai olen, niin vastaukseksi annan tietysti saman kuin aiemminkin: Olen houkka, ilveilijä, buffoon - näyttelijä, joka valehdellessaan tulee mahdollisesti kertoneeksi totuuden - sen negatiivisessa muodossa(an) - tai ainakin ikäänkuin pakottaneeksi sen esiin muissa, käyttämällä itseään eräänlaisena case-studyna ja oikeuttaen siten myös muiden argumentatiivisen kohtelemisen 'ad hominem-tapauksina'.
Kaikki humanistinen - ellei se sitten jollain tapaa liittynyt vasemmistoon ja minun kouluttamiseeni teknikoksi tai jopa insinööriksi (voi helvetti!) oli vanhemmilleni porvarillista 'nonsenseä'. Nuo hyvää tarkoittavat idiootit.
Kommunistien jäsenkirjaa isä ei - ilmeisesti äidin painostuksesta kuitenkaan suostunut ottamaan, vaikka - toisin kuin äiti - hän itse erosi kirkosta.
*
Siis - (J:tä ja S:a lukuunottamatta - myös P., josta en ole juurikaan kertonut) nuoruuteni -70-luvun ja ehkä vielä -70/80-luvun vaihteenkin ihmissuhteita mie en muista rakkauvella, vaik niilt 'vapaamielisimmilt' sainki ehkä vähä liikaaki oppii siitä, mite polygaamit iskee toisia(an) - niin bi-t, homot kuin heterotkin. Ei kiitos. Olen liian ihmisarka - ja samalla aivan liian egoistisen-dominoiva siihen puuhasteluun - en kuitenkaan kyyninen: - olit Mummo siinä asiassa täysin oikeassa.
Kyyninen minä en sisimmältäni ole - en vain kerta kaikkiaan ole, vaikka sitä roolia yritän ajoittain fasadina vetääkin (kuten nyt kritiikissäni Iinekselle, mitä elämän nihilistiseen (epä-)arvostukseen tulee). En totisesti rakasta elämää, mutta en myöskään etsi siitä mitään uskonnollis-tyyppistä vakaumuksellisen kunnioituksen ja jopa palvonnan lähdettä.
III
Buddhalaisilla on luontoon positiivinen mutta samalla perimmäisiin oppeihinsa nähden hyvin ristiriitainen suhde, sillä juuri luontohan pitää meidät kiinni lisääntymisen ja tietoisuuden itsekkyydessä, joka on kärsimyksemme perimmäinen syy.
Mihinkään reinkarnaatioihin en usko. Taikausko - olkoon miten kaunista ja moraalisesti kasvattavan-opettavaista metaforaa tahansa, pitää kytkeä pois kaikista oppirakennelmista - jos - niinpä tosiaan - sellainen eliminointi koskaan täysin onnistuu. Jo kieli itsessään sisältää kuvasymboliikassaan taikauskon lähtökohdat valmiina kuin hyvän ruuan ainekset.
*
Mie elän ihan omas nirvanassain, jossa menee iloisen-tuskallisen korahtavasti-laueten sekaisin kaikki ihmisen ruumiillisuus - sisältä ja ulkoa - toisin sanoen: sekä fantasiassa että mitä realistisimmassa - sekä fyysisten ärsyke/impulssi-reaktioiden ja laukeamisten eli tajunnan hajoamisen/tietoisuuden tyhjenemisen, tuon pienen hetken kestävässä, kaikki nollaavassa vilahduksessa/välähdyksessä.
Olen usein yrittänyt saada kiinni heti orgasmin jälkeisen tajunnan tilan olemusta/luonnetta. Se ei itsessään paljoa vaihtele sen suhteen, oliko orgasmissa mukana toinen, mahdollisesti rakastetuksi kutsuttu ihminen, vai pelkkä fantasia - jopa silloinkin, kun tuo toinen on mukana - ainakin (ja pelkästään) kiihotuksen 'välineenä'
Mutta yhtä pelkkä fantasia ei anna: konkreettista hellyyttä ja läheisyyttä, jota saa ja voi antaa toiselle tässä tilassa ehkä enemmän kuin missään muussa kokemisen aktissa. Silti juuri silloin kyseessä ei ole rakkaus siinä mielessä kuin, tarve ja halu - viimein itse asiassa tietoisuus - sitä määrittää.
Väitänkin, että zenin pyrkimys on saavuttaa juuri heti orgasmin jälkeen koettu tyhjä minuuden raukeamisen kaltainen tila, jolloin ego ei ihan vielä ole jälleen ottamassa todellisuutta muka hallintaansa (ikäänkuin todellisuuden voisi diskursiivisesti - siis myös filosofisesti tai teologisesti ylipäätään - ottaa hallintaansa), mutta - painotan! - tuo pyrkimys ja päämäärä on hellyydetön, rakkaudeton olotila, jossa täydellinen itsekkyys sulautuu täydelliseen minuuden kadottamiseen.
Perimmäinen tahtoon liittyvä paradoksi voi toteutua - toistan tätä yhä edelleen - ainoastaan vailla yksilöllistä kiintymystä muihin tietoisuuksiin.
On sitten toinen juttu, jos joku väittää rakastavansa kaikkia ihmisiä lähimmäisinään tai luontoa ja universumia - tai Jumalaa - tai mitä lie abstraktia ja yliyksilöllistä - vaikka jopa tahtoa kuten Nietzsche ehkä - myös ikuisen paluun rakastamisessa (epäuskottavasti) yritti.
Zen-buddhalainen, Jeesus tai Franciscus Assisilainen eivät rakastaneet kuin itseään Nirvanassa tai Jumalassa/Jeesuksessa - siis Luonnossa ja kosmologisessa todellisuudessa.
Koanit vain kätkevät äärimmäisen ovelasti tämän tosiasian. Koaneissakin nimittäin on jotain liikaa. Se, että ne ylipäätään lausutaan. Ortodoksinen hesykasmi äärimmilleen vietynä on jo pitkään ollut minulle ihanne, jota yrittäisin tässä elämässä toteuttaa saavuttaakseni täydellisen välinpitämättömyyden tilan suhteessa todellisuuteen, maailmaan ja toisiin ihmisiin - etenkin toisiin ihmisiin.
Toistaiseksi en ole siinä tietenkään onnistunut. Olen tähän asti vain perustellut ja siten valmistanut itseäni täydelliseen vaikenemiseen, täydelliseen hiljaisuuteen, mitä hesykasmi kirjaimellisesti tarkoittaakin.
(Koiranleuat Vaari ja Tapsa varmaan veistelevät ihan oikeutetusti takaisin, etten varsinkaan minä! tule tätä tavoitetta koskaan, ikinä, milloinkaan, saavuttamaan kuin kuolemassa - jos vielä sielläkään...)
*
Zen-buddhismi mahdollistuu minun vokaabulaarini kontekstissa solipsismin ja minuuden kadottamisen synergiassa ja synkronismissa.
Toisin sanoen - valaistumiseen pyrkivä meditaatio sisältää teoreettisesti täysin selitettävän ja ymmärrettävän coincidentia oppositorumin, vaikka filosofi kusuisikin sitä contradictio in adjectoksi - mitä se argumentatiivisesti ja käytännön elämässä onkin.
Sillä (tässä vain yksi vastaesimerkki) eihän kukaan voi käytännön elämässään olla kokopäivä-buddhisti, - - ja/mutta näitä osapäivä-sitä-ja-tätä-ihmisiä (myös buddhisteja) minä halveksun. Myös itsessäni olevaa kompromissien tekijä-opportunistia.
On toki yksi vaihtoehto: jättää kilpailun eli toisia ihmisiä kadehtiva psykologisen itsekkyyden ja mustasukkaisuuden maailma ja 'paeta' - kuten edellä sanoin - äärimmäiseen, absurdin nihilistiseen omaan napaansa tuijottamiseen: solipsismiin. Ja olla hiljaa - vaieta kuin muuri. 'Puhua' vain enintään ehkä viittomakielellä - oudoin merkein.
Tällä tavoin ymmärrän zen-buddhismin juuri nyt, mutta toivottavasti H. opettaa ja ohjaa minua käytännöllisempään 'zen-tilassa' elämiseen.
Toivon - tätä haluan H:lle vielä korostaa -, että minusta tulee hänen - zen-buddhalaisuudelle jo valmiiksi avoimen noviisin 'noviisi' - ikäänkuin tarkkailuluokalla kuunteluoppilaana oleva, zenin heuristiseen oivaltamiseen myös omassa elämässään pyrkivä/päätyvä - propositionaaliseen (uskomusten todeksi tai vääräksi todistamisen) filosofiaan liikaa jämähneestä käsite-dialektiikka-apparaatista irti pääsevä - 'Valaistunut - entinen murhamies'.
*
Transaktioanalyysikokemuksista en kerro enempää. Tulee taas haukuttua asiattomasti ihmisiä, jotka ovat jo kuolleet tai eläkkeellä. Rauha heidän muistolleen.
Erittäin yleisesti ottaen kritisoin kuitenkin sitä, että mielestäni transaktioanalyyttiset kokoontumiset yhdistävät ovelasti rahastuksen, pinnallisen elämänhallinnan kurssituksen, parisuhdeterapian, parituksen! ja kaiken muun kirotun populaarihömpän, johon psykologia on viimeisten - yli 50:n vuoden aikana amerikkalaisen egopsykologian kaiken kaupallistavan vaikutuksen seurauksena ajautunut.
Egopsykologia on tärvännyt myös freudilaisen psykoanalyysin teoriaa alkuperäisestä intentiostaan lähes tunnistamattomaksi diagnoosi-dogmatiikaksi ja jäykäksi analyysimetodiikaksi.
Egopsykologia yleensä (tämä määritelmä vaatisi rajausta) on kaupallisiin motiiveihin perustuvaa ihmispsyyken manipulointia eikä suinkaan psyyken analyysia puhumattakaan siitä zen-buddhalaisuudesta, josta olen esittänyt oman tulkintani, joka vaatii vielä paljon kehittämistä ja kehittymistä - ainakin käytännön asenteiden ja tekojen tasolla.
Egopsykologia (ja/tai nämä indoktrinaatio-retoriset puhujalahjakkuudet kuten Tohtori Phil) on kuin mainospsykologien (noiden, jotka tappaisin ensimmäiseksi) törkeää kusetusta ihmisten seksuaalisuutta ja terveyttä rahasampona käyttäen.
Populaaripsykologiat pyrkivät pelkästään vain myymään itseään kuten kaikki terapiat tässä psykokulttuurissamme. Mutta jopa placebokin vaikuttaa tehokkaammin ja hyödyllisemmin kuin transaktioanalyysin mukamuka-terapia-peli-leikki.
PS.
Filosofisesti tähän problematiikkaa liittyy välittömästi vapaan tahdon problematiikka ja sen sovellutuksena suuren linjan muutos teologis-filosofisessa diskurssissa myöhäiskeskiajalla: rationaalinen ja volutaristinen päätösteoria, jotka pohjaavat ontologiseen kiistaan universalismista ja nominalismista.
Mutta zen-buddhalaisuus siis lähestyy näitä ongelmia aivan eri suunnasta kuin länsimaisen filosofian nimenomaan subjektia sekä yksilö-toimijan motivaatiota ja intentiota korostava lähtökohta.
Aasialaisissa kielissä subjektia ei koskaan korostettu erillään kollektiivista ja struktuurista -ssa, mikä taas puolestaan oli myös uuden tieteenteon lähtökohta (Descartes'n cogito) ja sai kaksoissidosmaisen teologisen sovellutuksensa, Augustinukselta 'perityssä' Lutherin armo-opissa.
Ylipäätään juutalaiskristillinen ajattelulinja tai -eetos on luomisopin ja tahtokeskeisyyden painotuksessa (joskaan ei tahdon paheellistamisessa/synnillistämisessä: - paratiisikertomus tai Jeesuksen kosmopoliittinen lähimmäisen ja luonnon(kin) rakastaminen) syvästi ristiidassa buddhalaisuuden tahdon/tietoisuuden kiellon kanssa.
*
Nietzsche heitti Antikristuksessa, että 'vaikka buddhalaisuuskin on ressentimenttinen (sääliin perustuva) uskonto, niin se ei lupaa mitään, mutta antaa (silti ;] kaiken lupaamansa. Kristinusko sen sijaan lupaa kaiken, mutta ei lunasta ainoatakaan lupaustaan'.
5 comments:
Ohhoh. Siinä sitä taas viuhuttiin homojuoposta SKDL:n kautta zeniin ja transaktioanalyysiin semmoisella kierteellä, että heikkopäisempiä huippaa.
Hauska kuulla J:stäsi.
Mitä varten juuri tämän tekstin olisit kirjoittanut anonyymina? En ymmärrä.
Omista puolipornoistani rohkenen arvella, että ne eivät ole kiihottamistarkoituksessa kirjoitetut. Ymmärtääkseni.
Mummo
Kielimafia tekee paraikaa korjauksia, joten en kommentoi vielä paljonkaan.
Siirrän tekstin sulle linkkinä tarkistusten jälkeen (vaikka niitä voikin tehdä tänne milloin tahansa), koska kommentiksi tätä jälleen kerran olin alunperin kirjoittamassa.
Sen sanon, että näistä aineksista olisin saanut ainakin viiteen päreeseen riittävän aiheen.
Sitäpaitsi - kuka on/oli P.? Vainaa jo hänkin - ollut kohta 25 vuotta.
Olin vähän 'out' melkein 2 vrk.
En kännissä mutta muuten vain kipeä. Osin omaa syytäni, joten vaikenin sekä omasta halustani että pitäen 'sairaslomaa'.
*
Tämä ja edellinen päreesi olivat hyviä molemmat.
Ensin ne jotenkin raivostuttivat ja/mutta alkoivat sitten avata kirjallisen luonteensa pikku hiljaa.
Minun pitää vain olla kärsivällisempi (sinunkin) tekstiesi lukemisen suhteen.
Sama sääntö taitaa päteä myös Iinekseen, joskin hänen lähtökohtansa keskusteluun ja kirjoittamiseen ovat miltei täysin toiset kuin sinulla.
Ja yleensä sinun eduksesi, vaikka Iines ei missään tapauksessa ole tyhmä ja/tai tyylitön bloggaaja - päinvastoin.
Hän - kuten ilmeisesti sinäkin - näköjään osaa jo käsitellä psyykeäni 'vaarallisen' oivaltavasti (hymiö).
*
Noli me tangere! Tai minun paranoiaanihan tuo on. Ei teidän.
Vilkaisin vain ohimennen, palaan tähän ajan kanssa.
Mutta J herätti kiinnostukseni.
Mehän Mummon kanssa tietysti heti tiedetään, ketä sinä J:llä tarkoitat - JJ tarkemmin.
Ei tarvitse edes luntata tuosta Tarkan Pena-elämäkerrasta.
Mutta kuten sanottu - palaan tähän, ilman vitsejä.
Tapsa P kirjoitti:
'Mehän Mummon kanssa tietysti heti tiedetään, ketä sinä J:llä tarkoitat - JJ tarkemmin.'
Oho!
Meinaatko, että tosiaan tunnette JJ:n - tai tiedätte hänet muuten jotain kautta? Epäilen vahvasti.
(Erään Parnasson kommenttikeskustelussa näyttää ainakin ohimennen mainitun Heikki Soinisen nimi, ja Soininenhan kytkeytyy mielenkiintoisella tavalla JJ:een.)
Kyseinen tieto olisi minulle todellinen yllätys - senkin takia, etten tunne lukioystäväpiirini ulkopuolelta kovin monia J:n tuntevia, vaikka heitä pitäisi olla - ainakin ollut - melkoisen paljon - ja sanoisinko ironisesti: vielä enemmän kuin paljon - ainakin hänen omien itsekehujensa antaman lisäyksen valossa.
Sitäpaitsi J.J on tosiaan merkinnyt minulle yhtäaikaisesti ikäänkuin Jumalaa ja Saatanaa samassa persoonassa sekä kirjallisuuden, filosofian teologian - ylipäätään kulttuurin suhteen että myös henkilökohtaisessa elämässäni 1970-luvun alkupuoliskolla.
J. itse kutsui itseään joskus 'langenneeksi enkeliksi' (Lucifer - haha - todellakin: Saatana).
Kuin Ufo, joka olisi suuruudenhulluutensa ja pedofilian rajoilla liikkuvan narsisminsa sekä juoppoutensa takia pakotettu laskeutumaan maan pinnalle kesken melko hyvin alkaneen, arvostetun kirkon viranhoidon mentyä niin sanotusti perseelleen hänen ylettömien elämäntapojensa vuoksi.
Niinpä J.J. - moraalisesti närkästyneitten Ruotsin suomalaisten seurakuntalaisten ja ylipäätään hänen viranhoitoonsa liittyvien valitusten johdosta pakotettiin eroamaan 'Suomen kirkon Ruotsiin muuttaneitten ulkomaanavun sihteerin (tai jotain sinnepäin - en muista enää tarkasti) vakanssistaan Ruotsissa 1967/-68.
Homma oli ollut arvostettu 'pomovirka' ja kai kohtalaisen hyvin palkattukin. Mitä nyt J. käytti virka-autoa ja taksia kuin olisi ajellut itse omistamillaan kulkuneuvoilla laskuttaen työnantajaa, minkä omatunto vain kesti - ja siihen aikaan se kesti yhtä paljon kuin hänen epätavallisen suuri päänsä viinaa...
(Nimitin häntä kerran Mussoliniksi ja sain palkkioksi hersyvän naurahduksen. Mussolinia hän totisesti muistutti enemmän kuin vaikkapa Churchilliä.)
J.J joutui omien hybristen sanojensa mukaan valitsemaan erottamisensa jälkeen provinssista joko Inkeroisten yhteiskoulun (taitaa olla ollut tämän vuoden alusta Kouvolan kaupunkia) tai jonkun pienemmän peräkylän surkean yhteiskoulun.'
Anjalakoski kuitenkin viehätti enemmän jo Kymijoen ja paikkakuntaan liittyvän historiansa takia. Sitäpaitsi IYK:sta oli juuri (-69) reippaasti laajetessaan tulossa yksi seutukunnan suurimmista yhteiskouluista.
J. itse oli syntyisin Oulusta ja kesät hän yleensä vietti Hauholla (jossa vierailin kesällä 1972 yövuoro-vapaapäivilläni mielisairaalasta) - vanhempiensa aiemmassa kesäpaikassa. Molemmat vanhemmat olivat kuolleet jo vuoteen -68-mennessä.
Äitiinsä symbioottisen kiintynyt J. ei ollut millään päästä surusta ja depressiosta henkiseen tasapainoon tämän kuoltua.
Kuolema sattui pahasti samaan aikaan Ruotsin virasta erottamisen kanssa, joten J. joutui ottamaan sairaslomaa depressioonsa sekä aika paljon lainaa tutulta pankinjohtajalta elämänsä uudelleen järjestämiseen ja ylipäätään elämiseen ennen uutta duunia - ja vielä vähän sen jälkeenkin.
Hän kun oli tosiaan elänyt Ruotsissa kuin Euroopan omistaja viimeistä päiväänsä.
Eräs tuttu psykiatri oli todennut J:lle, tietäen ja tuntien tietysti hänen homoseksuaalisen problematiikkansa:
'Miten paljon sinun on täytynytkään vihata äitiäsi.'
J:n vihkiminen papiksi ei ollut ihan yksinkertaisesti järjestettävissä. Eräskin piispa oli todennut itsestään, että vain hänen kuolleen ruumiinsa yli se tulee mahdollistumaan tvs.
J. ei myöskään ollut koskaan hyvä oppilas koulussa tai yliopistossa vaan tuplasi luokkia lukiossa, ja ryhtyi tekemään lopullisesti täysin vakavissaan, tutkinnon loppuun vieminen päämääränään, yliopisto-opintoja, vasta kun oli saanut lievän sydänkohtauksen 28-vuotiaana - riivatun stressaavan ja juopottelevan elämän seurauksena.
Itse asiassa hän oli retorisena improvisaatioihmeenä lähinnä kai sanellut gradunsa Dostojevskin ja kristinuskon vapauskäsitys tai muistaakseni jotain sinnepäin.
Ihan hyvää tekstiä. Sain sitä joskus lueskella.
Gradun muodollisesta, teologisesta ilmaisusta ja sen pätevyydestä taisi vastata joku alaa opiskeleva huippulahjakkuus.
J. myös näytteli ylioppilasteatterissa - lähinnä kai rosvojen, huijareitten ja ylipäätään epäillyttävien ihmisten rooleja (sopii hyvin tulevalle, langenneelle papille). Saaden roolisuorituksistaan melko hyvää kritiikkiä.
Repliikkimuisti hänellä vain ei ollut aina niitä kaikkein parhaimpia.
*
Viimeksi olen tavannut J:n siis tosi kauan sitten - 1976, ja viimeksi keskustelin puhelimitse hänen kanssaan muistaakseni syksyllä 2001.
Sain viimein hänen sisareltaan puhelinnumeron hoitopaikkaan kuultuani sitä ennen muistaakseni Markus Lammenrannalta tai joltain J:n aiemmalta oppilaalta tai tutulta opettajalta tapahtuneesta.
J. oli saanut aivoninfarktin ja oli siitä juuri kuntoutumassa, mutta tilansa ei tainnut enää koskaan palautua enää täysin entiselleen lähimuistin osalta - sisarelta saamani tiedon mukaan.
S. ihmetteli, miksi ylipäätään soitin J:lle ja puhuin hänen sisarensakin kanssa pitkään. Enhän ollut enää vuosikausiin kirjoittanut tai soittanut J:lle.
- Hmm - Minusta se oli S:lta hieman tyhmä ja piilevän mustasukkainen kysymys...
Vastasin, että ihan vain uteliaisuudesta, mutta nyt se olisi ohi - Mit Juntunen ist es Los.
Kysyin nimittäin J:lta suoraan viimeiseksi jääneessä, hyvin lyhyessä, puhelussamme, että onko parempi, etten enää soita. Vastaus oli yhä vielä ovelan monimielinen:
'Ehkä.'
Johon minä:
'Hyvä on. Hyvästi sitten ja hei.'
Jos J. on vielä elossa, hän täyttäisi tämän vuoden msrraskuussa 77 vuotta.
*
Palaan asiaan, mutta vielä yksi ja teitä varmaankin kiinnostava juttu, johon viittasin melkein jo alkuriveillä.
Muistanette ehkä (tai sitten ei) sellaisen kirjan kuin 'Ulkopuolella leirin' vuodelta 1962. Tekjä on Heikki Soininen.
Se on kertomus hiukan vapaamielisempien seurakuntanuorten ja ylipäätään yhteiskunnan laitamilla/marginaalissa liikkuvien nuorten elämästä.
Tarinan tärkeimmän päähenkilön esikuvana oli kuulemma J.J.
Itse haluan ja voin kirjan aikoinaan luettuani uskoa tähän väitteeseen, vaikka Heikki Soininen itse hieman välttelevästi hymyillen vastasi uteluihini, että muistaa kyllä J:n, mutta että kyseisen kirjan tarinat ovat loppuun asti fiktiota - mielkuvitusta.
Mutta tuo vastaus ei siis tullut mielestäni ihan suoraan ja rehellisesti. En kuitenkaan pysty todistamaan mitään puoleen tai toiseen.
Tapasin Soinisen Nikkilän sairaalan osastolla 1/2 vuonna 1976 tai 1977 ja juttelin hiukan myöhemmin J:n kanssa puhelimessa tämän tilasta ja tilanteesta, jonka ennuste ei taatusti ollut hyvä.
Kyseessä oli ilmiselvästi epikriisienkin mukaan persoonallisuuden rakenteen osittainen hajoaminen - lähinnä paranoidista skitsofreniaa.
Sitäpaitsi Soininen oli sekaantunut myös rikolliseen toimintaan, kuten kyseisestä kirjasta jo saattoi aavistella.
Myös J:n puheet Soinisesta todistivat tästä asiasta.
Hänen toinen teoksensa oli muistaakseni sitten jo aivan liian sekava tekele julkaistavaksi. Tai ainakin sen kritiikki oli 'Leririin' verrattuna huomattavasti negatiivisempaa.
En kuitenkaan muista siitä paljoakaan.
1976 Soinisella oli usein pöydällään noin 250-liuskan käsikirjoitus, scifi-tarina, johon hän sai näppärästi projisoitua omat harhansa.
Muuta kuin eräänlaisen sairaskertomuksen arvoa sillä ei kuitenkaan enää ollut, vaikka juttu ajoittain vaikuttikin etenevän sujuvasti. Idea vain oli täysin sekavan mielen projektiota - ei kirjallista fiktiota.
Marshall McLuhania hän kuljetti toisessa pitkän takkinsa taskussa: 'Ihmisen uudet ulottuvuudet'.
*
Myös Soininen osallistui ei-pelkästään-sairaalan-potilalle-tarkoitettuun, tiistai-iltana vanhan hallintorakennuksen tiloissa kokoontuvaan kirjallisuus- ja kirjoittamispiiriin, jota vetivät mielisairaanhoitaja, ryhmätyökouluttaja P. ja eräs naispuolinen taideterapeutti sekä eräänlaisena, aktiivisena avustajana myös minä.
Täytyy myöntää, että tämä oli varsin mielenkiintoista aikaa elämässäni.
Luin jo P:nkin suosituksesta paljon romaaneja sekä runoja ja yritin jopa itse arvioida että kirjoittaa usein melko sekavista potilaitten yritelmistä, koherentimpia versioita - joskus liian omavaltaisesti...
Onneksi sain rakentavaa ja asiantuntevaakin kritiikkiä osakseni.
En nyt millään jaksa muistaa, kuka se naistaideterapeutti silloin oli. Ilmeisesti kyseessä ei ollut joka kerta sama ihminen.
Ajoittain varmastikin Sirkka Turkka, sillä kyllä hän vielä juuri niinä aikoina Nikkiläsä vielä työskenteli - ainakin kesällä -76 ja hiukan myöhemminkin.
Sain vasta netin auki. En ole ehtinyt lukemaan päreitäsi ja kommentteja kunnolla - laatu on taas hyvää.
Tuo JJ on esiintynyt muistelmakirjallisuudessa tai jossakin muussa ihan nimeltä mainiten. Pastori J:nen, josta Saarikoski on myös itse kertonut, läheltä-piti-homofiilisesta kokemuksesta, hänen mukaansa siis. En ihan tarkkaan muista nimeä, hänhän oli kai myös Tarkan kirjoittamassa elämänkerrassa.
Post a Comment