Mememememeeeeeeeemi!!

Tämän meemin aioin sarkastisesti ja halveksivasti hymyillen jättää väliin, mutta kuten niin monesti aiemmin - houkutus kävi liian suureksi.
No kas - mitä sainkaan vastaukseksi? Tuloksen, johon olen enemmän kuin tyytyväinen tänä listanarsismin (johon itsekin uhkaan aika ajoin vajota), idolisaation ja pakkoneuroottisen itsensä mainostamisen aikana.

0,00 $ - Thats more than enough! Minun blogiani ei ilmeisesti ja onneksi pystytä mittaamaan rahassa (ei myöskään esim. Hanhensulan blogia).

Tohtisinko päätellä, että sillä ei ole "mitään määrää..."

How Much Is My Blog Worth?

Your blog is worth $0.00

Psychiatry - well lost 3

Siirrän christer sundqvistille kirjoittamani vastauskommentin edellisestä jutusta myös tähän. (Pieniä lisäyksiä löytyy, mm. linkit).

*
Älä sinä luovuta, vaikka minä tavallaan niin teinkin.

Mielisairaalahoito on yhtä kuin hyvän järjestyksen ja hyvin ohjattujen toimintojen ylläpitäminen.
Ei siinä lopulta kovin paljoa potilaalta kysellä, vaikka osastokokouksia ja vastaavia pidetäänkin.

Potilaan oma aktiivisuus on aina hyvin tulkinnanvarainen asia. Se ei saisi "häiritä" osaston totuttuja käytäntöjä.
Toki aktiivisuutta pitää aina arvioida hoidon kannalta eli potilaan kuntoutusta silmälläpitäen, mutta kyllä ms-hoitoideologiaan noin yleisesti ottaen sisältyy paljon enemmän passivoivia ja potilaan minuutta rajaavia - jopa sen täysin riistäviä - periaatteita kuin olemme ehkä koskaan valmiita myöntämään.

Mutta jotkut näkevät asioitten ytimeen. Siksi en malta tässä olla siteeraamatta erästä psykiatrian erikoissairaanhoitajaa (nainen) muutaman vuoden takaa: "Me (hoitajat/hoito) olemme tehneet heistä (potilaat/asiakkaat) tällaisia."

Tätä lausahdusta olen usein pohtinut, koska siinä on järkeä.
Se ei ole uusi huomio vaan toistaa tiivistetysti -60-luvun puolivälissä syntyneen antipsykiatrisen suuntauksen (mm.
David Cooper, RD Laing, Thomas Szasz , Franco Basaglia ja Michel Foucault ) väitteitä ms-hoidosta.
Tulkitsen sitä seuraavasti.

Hoitobyrokratia/-ideologia on aina kehitetty ennenkaikkea hallitsemattoman tilanteen stabilisoimiseksi/rauhoittamiseksi ja korjaamiseksi. Oli sitten kyse lintuinfluenssasta tai mielenhäiriöistä.

Tässä mielessä varsinkin mielisairaanhoitomme on enemmän politiikkaa kuin hoitoa. Stabilisoimis- ja korjaamispyrkimyksessään ms-hoito nimittäin väistämättä luo tietyn tyyppisen potilas/-asiakasihanteen, jota me emme kuitenkaan alunperin välttämättä lainkaan tiedosta.

Hoitoideologian seuraukset vaikuttavat hieman samaan tapaan kuin piilo-opetussuunnitelma (hidden curriculum) koulutuksessa.
Me pyrimme tietoisesti johonkin koulutuspäämäärään, mutta toteutammekin perimmäisesti jotain aivan muuta arvoperiaatetta kuin, mihin julkisesti sitouduimme.

Tasa-arvokeskustelu on hyvä esimerkki tästä dilemmasta.

Julkisten oikeudenmukaisuusvaatimustemme taustalla vaikuttaa jokin - paljon perimmäisempi "juonne", joka ylläpitää epätasa-arvoisia käytäntöjä.
Mikä se on, sitä ei välttämättä tiedetä, eikä tasa-arvon kannalta arveluttavia mielipiteitä yleensä uskalleta sanoa ääneen, jottei jouduttaisi sylkykupiksi.

Suomen mielisairaaloissa potilaita on kautta aikain pyritty eri tavoin aktivoimaan, mutta tulokset eivät ole hääppösiä.
Suurin syy tähän lienee juuri edellä todettu.
Pyrkiessämme aktivoimaan potilaita me teemme heistä pikemminkin helposti käsiteltäviä "paketteja" kuin arvaamattoman itsenäisiä ihmisiä.

Potilaiden ei pidä aiheuttaa sallitun rajan ylittävää stressiä psyykellemme. Silloin kaikilla menee hyvin!?
Mutta miksi ihmeessä heistä tuli niin pirun passiivisia..?

PS. Nyt täytyy muistaa, että myös potilaat ovat usein juuri sairaudessaan ja oireilussaan yhtä lailla passiivisia ja "konservatiiveja" kuin hoitajat.
Siten on hyvin ymmärrettävää, että mielenterveyskuntoutujat sopeutuvat ja passivoituvat helposti instituutioon/järjestelmään, joka takaa heille oman turvallisuuden ja rauhan - "piilohoitoideologiamme mukaisesti."

Tehtävämme on todella hankala: meidän pitäisi yhtä aikaa sekä sopeuttaa että aktivoida näitä ihmisiä, eikä se totisesti ole mikään moponviritykseen verrattava operaatio. Meidän kun pitäisi samanaikaisesti ja koko ajan "virittää" myös itseämme - eikä vain sitä "mopoa".

Psychiatry

Psychiatry - well lost 2

Päivän päre jatkaa edellisessä jutussa mainitun bloggerin kommenttipalstalla.

*
Anonyymi-Jimille sanoisin, että kunhan nyt uppoudut mielenterveysalalle vuosikausiksi, niin orastava "Jeesus-kompleksisi" mitä todennäköisemmin kyllä "paranee" eli katoaa.

Mutta kyynisyydestäni huolimatta toivon, ettei Jeesus-kompleksin katoamisen tarvitse eikä pidä hävittää sinussa olevaa/elävää empaattista ja toisen ihmisen kärsimyksen oivaltavaa mieltä/ihmistä.

Sillä pitemmän päälle myötäelämiseen kykenevät ovat todella oikeasti "parempia" hoitajia kuin "halki poikki ja pinoon logiikalla toimivat puupökkelöt."
Olen vielä -70-luvulla nähnyt niin rasistisesti käyttäytyviä mieshoitajia, että en itse päästäisi heitä edes vanginvartijoiksi - en silloin enkä nyt!
Tässä suhteessa asiat mielisairaaloissa ovat kyllä luojan kiitos muuttuneet niistä ajoista.

Mitä tulee mielenterveyshoidon uudistumiseen noin yleisesti ottaen viimeisten 15 vuoden aikana, niin siihen en usko, mutta toisaalta - älkää te uskoko minua!

Muistakaa kuitenkin esimerkiksi noin kymmenen vuoden takaisen laman katastrofaalinen vaikutus avohoidon kehityssuunnitelmien toteutumiselle. Itse asiassa pankkien tukimiljoonat otettiin ensimmäiseksi juuri mielenterveyspotilaitten hoidosta!

Olen kuitenkin työskennellyt aika vähän avohoitopuolella ja avo-osastoilla, joissa näitä niin kutsuttuja uusia "hoitomenetelmiä" (esim. taideterapioita) ensimmäisenä kokeillaan.
Uudet lääkkeet testataan kuitenkin yleensä ensin suljetuilla, pitkäaikaispotilaitten osastoilla, joissa potilaan käytöstä voidaan kontrolloida tarkemmin.
Tässä noudatetaan vanhaa behavioristista "laboratoriotutkimustekniikkaa", joka lopultakin kertoo enemmän testaajasta ja hänen arvomaailmastaan kuin testattavasta.

Onko muka suljettu osasto "luonnollinen" elinympäristö?

Mitä tulee termiin potilas, niin mielestäni se sopii edelleen kroonikko- eli pitkäaikaispotilaiden nimikkeeksi, sillä - Ilkka Taipaletta myötäillen - nämä voidaan sairauden (tai vastaavan oireen) haitta-asteen perusteella rinnastaa vammaisiin, koska oireilun aiheuttamat rajoitukset elämisen laatuun ovat vakavia.

Avohoidon ja vastaanotto-osastojen puolella puolella termi "asiakas" kyllä menettelee, koska siellä ihmisen sairaushistoria on vielä joko sen verran 1) rajallinen tai 2) epämääräinen (intervallihoito sairaalan ja "siviilin" välillä lienee hieman huono esimerkki tässä mutta olkoon), että ei tällaista henkilöä vielä voi luokitella "sairaalakalustoon" kuuluvaksi, mikä seikka viimeistään tekee hänestä potilaan.
Vai onko 20-30 vuotta laitoksessa viettänyt ihminen edelleen asiakas?

Kyllä hän minun mielestäni on sairautensa/vammansa perusteella yhtä lailla potilas kuin asiakaskin - samaan tapaan kuin palvelutalon dementoitunut asukki.

Koko tämä asioitten parantaminen uusilla sanoilla on naurettavaa semanttista vääntelyä kuten koko psykologia ja ihmistieteet yleensä!

Semanttisten silmänkääntötemppujen takaa löydämme miltei näkymättömän (koska itse olemme osa sitä) hallintakoneiston, joka naamioi oman kontrollinsa aina vain tehokkaammin (vrt. Foucault: episteme ja valta).

Mutta väännelläänpä vielä lisää, ja kumotaan oma väite...

Psykiatria/psykologia on "tuotetiede" siinä missä kaikki ihmistieteet. Sen pitää "tuottaa" terveyttä, miten tämä käsite sitten määritelläänkin.
Ja toki näin ymmärrettynä kaikki mielenterveyshoidon piiriin kuuluvat ovat asiakkaita, koska he ostavat palveluita, jotka tarjoavat heille terveyttä...

Psychiatry - well lost

http://www.zyra.org.uk/mental.htm.

Tämä päre on kirjoitettu maalaisen juttuun Uusia tuulia mielisairauksien hoidossa, 28.10. (Alkuperäiseen kommenttiin on tehty joitain tekstimuutoksia).

*
Ehdinkin jo "pelätä", että mainitset minut.

Olen tietoisesti välttänyt kirjoittamista mielisairaaloista, mielisairaanhoidosta ja mielenterveysalasta yleensä, vaikka varsinainen ammattini onkin ollut mielisairaanhoitaja.

En siis koe aihetta kovin miellyttäväksi, vaikka läheinen se kyllä on.

Jotain kertoo myös, etten "jatko-opiskeluvaiheessani" (ei liity msh-alaan) suorittanut edes psykologian perusopintoja kunnolla loppuun, vaikka tietoa kyllä löytyi, vaan luin aivan muita kuin mielenterveysalaan liittyviä tai sitä sivuavia aineita (poikkeuksena kasvatustiede).

Kaiken kaikkiaan annat kuitenkin rajallisenkin kokemuksesi perusteella varsin realistisen kuvan melisairaalamaailmasta. Se on todellakin pysähtynyt ja henkisesti "autio maa"(-ilma), - yhtä aikaa hyvin järjestäytynyt, suljettu, väkivaltainen(kin), epävarma ja sisäänlämpiävä "piiri" - varsinainen "sisäpiiri".

Toisaalta - tuskinpa se mitään muuta voi ollakaan. Koska me emme kestä "täyshulluja" joukossamme, heidät pitää(?) eristää humaaniseen "keskitysleiriin" ja tankata täyteen ties mitä lääkkeitä, joiden kaikista sivuvaikutuksista ei kenelläkään ole pitemmän päälle pätevää tietoa.

Oma uravalintani oli aikoinaan monen sattuman ja toisaalta tietynlaisen "kohtalon" seuraus.
Olin nuorena erittäin kiinnostunut psykologiasta ja psykiatriasta.

Sitäpaitsi lähisukulaisteni joukossa eli (-60-luvun lopulle asti) kaksi vakavasti mielenterveyshäiriöistä henkilöä, mikä osaltaan vaikutti valintaani.
Nuorena ihmisellä on kaiken lisäksi vielä kaikenlaisia unelmia ja illuusioita - siis ylen määrin tiedon- sekä kokemuksenjanoa.

Mutta eihän alle kaksikymppinen tietysti voi tietää vielä mitään näistä asioista.
Niinpä minunkin idealismini psykiatrisen tiedon ja hoidon pätevyyden/tehokkuuden suhteen karisi - oikeastaan jo varsin nopeasti.

Nykyään en enää arvosta psykologiaa ja psykiatriaa tieteenä/tiedon lajina juuri pätkän vertaa.
Mielenterveystyö itsessään on sitten asia erikseen - sitä tulee tukea aina.
(Huomataan, että motivaationi tässä asiassa on kuitenkin pahasti säröillyt).

Olen lukenut/kokenut sekä teoriaa että käytäntöä, eikä niistä todellakaan ole paljon käteen jäänyt.
Ei ole mitään ihmeterapioita, ei ihmelääkkeitä. Paradoksaaliselta myös tuntuu, että ainoa todella tehokas tapa muuttaa ihmisen käyttäytymistä ja kokemisstruktuuria "ulkoapäin" näyttää väistämättä tekevän hänelle väkivaltaa ihmisenä.
Niin myös tulevaisuuden geenisiirrot.

Koska me emme tiedä, minkälainen on normaali ihminen (sillä se ei ole empiiris-kokeellinen ongelma vaan määritelmä- ja arvokysymys), niin miten me voisimme myöskään tietää, miten parantaa joku skitsofreniaksi nimeämämme poikkeavuus?

Entä kuinka moni "skitsofreeni" haluaa muuttua "normaaliksi"? Kysytäänkö heiltä edes sitä?

Lisää ehkä myöhemmin. Taidan siirtää tämän "huokauksen" myös omaan blogiini.

Minuus, perinne ja metafysiikan heikkeneminen osa 1

(Luonnostelma, korjauksia ja lisäyksiä 28.10 aikana.)

28.10 Alunperin aioin ja aloin kirjoittaa tätä juttua kommentiksi Teemu Manninisen Cacoethes Scribendi-blogissaan kirjoittamiin juttuihin Minuuksista (25.10) sekä Perinne ja Yksilö (24.10) sekä Leevi Lehdon tekstiin It's Nothing! Reflexions on the work of Kenneth Goldsmith, with an emphasis on The Weather (2005).

Mutta - mikään varsinainen ja virallinen vastaus em. herrojen viime aikojen blogiteksteihin ja analyyseihin tästä kirjoituksesta - ainakaan sen ensimmäisestä osasta - ei kuitenkaan tullut.
Tarvitsin jonkinlaista inspiraatiota oman tekstin suoltamiseen ja sitä heiltä myös sain.

*
Historiallisesta perspektiivistä katsoen – esihistoriallisena aikana- taiteilijat olivat yhteisönsä shamaaneja tai pappeja – siis uskonnollisia (mikä on alunperin tarkoittanut samaa kuin yhteisöllisyys) näkijöitä, välittäjiä tai ”portinvartijoita”.
Antiikin ajoista myöhäiskeskiajalle ja vielä uuden ajan alkuun he olivat hallitsijoitten ja mesenaattien "nimettömiä" palvelijoita.

Vasta tämän jälkeen - viimeistään romantiikan aikana - taiteilijoista alkoi kehkeytyä oma, erityinen, luova "luokka", jota alettiin lähes palvoa, koska yksittäisen taiteilijan ajateltiin omaavan sellaista luovaa henkeä (spirit) ja taituruutta, jonka voisi rinnastaa miltei shamaanien kykyihin.

Mutta juuri tuon esihistoriallisen ja antiikkisen yhteisöllisyyden takia taiteilijoiden vahva, henkilökohtainen esiintymispanos ja tehtävä oli aivan eri asia kuin modernin estetiikan taiteilija-subjektin luovuus, joka on jo radikaalisti irtautunut yhteisöllisyydestään tai sen hänelle sisällyttämästä tehtävästä.
Esihistoriallinen ”taiteilija” ei ole individualistinen persoona vaan yhteisöllis/uskonnollisen (”kosmisen”) koheesion ja järjestyksen medium.

(Nykyinen käsitys taiteilijasta mediumina ei kuitenkaan ole enää sidottu yhteisöllisyyteen eikä lopulta edes konteksteihin, jotka voisi tunnistaa. Taiteilijasta (ja hänen tuotannostaan) on tullut yhtä "hullu" (kaoottinen) kuin maailmasta, jossa hänen ajatellaan empiirisesti/naturalistisesti elävän.)

Tilanne muuttui suorastaan hämmästyttävän nopeasti renessanssin (1350-1400), uskonpuhdistuksen (1500-1650), Valistuksen (1650-1790) ja romantiikan (1790-1870 - taidehistoriassa romantiikan aika päättyy jo ennen vuotta 1850, mutta filosofiassa tämä rajaus ei päde) periodien aikana, kunnes yhteisöstään ja uskonnosta irronnut moderni subjekti, alkoi irrottautua myös Valistuksen luomasta pistemäisen (punktuaalisen - Descartes, Locke), subjektiivisen identiteetin käsityksestä ja romantiikan kokemuksellisuutta ja tunteita korostavasta, ainutlaatuisesta yksilösubjektista.

Punktuaalisen minuuskäsityksen ääripiste ja sen hajottamisprosessin tärkein aloittaja oli Nietzsche, jonka radikaalein vaikutus ilmenee viimein 1900-luvun lopun postmodernin ajattelun keskeisissä ideoissa – suurten kertomusten kuolemassa (Lyotard) ja dekonstruktiossa/subjektin kuolemassa (Derrida).

Suurten kertomusten (metafysiikan, Jumalan) kuolema on minun katsannossani kuin mitali, jonka toiselta puolelta löytyy aina myös subjektin, tekijän – jopa ihmisen kuolema (Foucault).

1900-lukua on siitä ainutlaatuinen periodi, että sen aikana käytiin ikäänkuin nopeutetussa muodossa – vielä kerran - läpi koko se prosessi, johon oli tarvittu ensin muutama tuhat vuotta.

*
Tosin esihistoriallisen ajan ja antiikin ajan aikanakin kulttuurit kävivät läpi analogisesti samankaltaisia prosesseja kuin, mistä nyt puhutaan tekijän ja subjektin kuolemana.

Länsimaitten kannalta oli antiikin Kreikan kulttuuri tämän aatehistoriallis-/kulttuuris-/yhteiskunnallisen prosessin merkittävin yksittäinen ilmiö siinä mielessä, että homeeris-arkaaisen, metsästys-ja paimentolaiskulttuurin (800-600 ekr.) sekä traagis-yhteisöllisen kulttuurin (600-350 ekr.) aikana yksilö tai paremminkin hänen tehtävänsä kytketään suurempiin kosmisiin kokonaisuuksiin.
Vielä jopa Sokrates kysyy, onko hän vain hirviö, vai onko hänellä jokin vaatimaton kosmisen järjestyksen vaatima tehtävä toimia jumalan vartiomiehenä täällä maan päällä (Faidros).

Mutta Sokrates oli jo siirtynyt ratkaisevan askeleen pois yhteisöllisyyden kahleista. Hänen suhteensa yhteisöön on vielä uskollinen mutta äärimmäisen ironinen.
Nietzsche on oikeassa: systemaattisen filosofian alku merkitsi kreikkalaisen kulttuurin yhteisöllisen/aatteellisen rappion ja rapautumisen alkua.
Kun alettiin korostaa aivan mielettömästi järkeä, voidaan tämän järkeilyn taustalta ”kuulla” hätähuuto – jotain on menossa pahasti pieleen tässä kulttuurissa!

Siksi Nietzsche toteaakin, että aikaisempi yhteisöllisyyttä integroiva ”pessimistinen” tragedian kulttuuri oli itse asiassa optimistista kärsimyksen kohtaamisessaan, kun taas myöhempi, klassisen ajan optimistinen ja obsessiivinen yltiörationalismi sisältää piilevästi pessimistisen asenteen.

300 vuotta Sokrateen kuoleman jälkeen kreikkalaisen kultuurin pääpaikka oli siirtynyt Aleksandriaan, ja Kreikka itse oli sisäisesti tyhjentyneessä polyteismissaan ja poliittisissa ristiriidoissaan päätynyt aatehistoriallisesti skeptisismiin ja materialismiin.
(Stoalaisuus ja epikurolaisuus edustivat molemmat ontologialtaan monistista materialismia – stoalaisten tietoteoria ja osin moraali-oppi tosin erosivat selvästi epikurolaisisita).

*
Väitän, että olemme 1900-luvun aikana (100:ssa vuodessa) käyneet kertaalleen läpi saman kehityksen kuin kreikkalainen kulttuuri vajaassa 500:ssa vuodessa (ehkä nopeamminkin), ja jonka europpalainen kulttuuri sittemmin kävi läpi 1500-luvulta 1800-luvun lopulle – ja ilmeisesti hieman enemmänkin.
Uusi kierros alkoi kirjallisen modernismin ”alasajosta” jo 1960-luvulla. Siirtymä postmodernismiin oli nimittäin samalla uusi siirtymä oman laatuiseensa romantismiin.

Kierros yhteisöllisyydestä ironiaan ja skeptisimiin sekä individualismiin fokusoituu antiikin Kreikassa, uuden ajan ja modernismin kehityksessä sekä 1900-luvulla metafyysisesti hieman eri asioihin, joskin perimmältään kyse on aina metafysiikan alasajosta ja uuden metafysiikan synnystä vanhan raunioille.

Esimerkiksi renessanssin ja uskonpuhdistuksen vanavedestä kummunnut, Valistuksen järjen ja kokeellisen tieteen vastareaktioksi syntynyttä romantiikkaa, voidaan ilman muuta pitää äärimäisenä vastareaktiona Valistuksen mekanistiselle maailmankuvalle.
Eli modernisaation sisällä tapahtui myös dialektisia siirtymiä.
Hegelin ajattelussa on tiettyä heuristisuutta, jos ajattelemme asiaa aatehistoriallisten periodien eetoksen kautta eli, miten nämä periodit ilmentävät jatkuvuutta ja katkoksia suhteessa aiempaan eetokseen.

Toki tähän yhteyteen voidaan lisätä myös Oswald Spenglerin kulttuurihistoriaan masinoima käsite pseudomorfoosi, jossa vahvempi ja heikompi kulttuuri sekoittuvat keskenään muodostaen outoja – epäitsenäisiä kombinaatioita.

Myös myöhäiskeskiajan skolastiikassa (1200-1300-luvulla) käytiin läpi uutta aikaa ennakoiva – kirjamellisesti ”moderni” – jakso, jossa siirryttiin aristoteelisesta luonnonfilosofiasta ja teleologiasta, johon Tuomas Akvinolainen perusti teologiansa, skotlantilaisen Duns Scotuksen ja ennen muita englantilaisen William Ockhamilaisen kautta nominalismiin, josta ei ole kuin askel skeptisismiin ja relativismiin.

Tätä seuraava renessanssin aika reagoi nominalismiin Platonilla, jonka tekstejä alettiin kääntää suuremmassa määrin vasta nyt latinaksi.
Muistakaamme Italiaan 1400-luvulla siirtyneitten Bysantin (kukistui 1453) emigranttien vaikutus koko eurooppalaiseen yliopistoelämään ja kirjallisuuteen.
Myöhäiskeskiajalla itse asiassa käytiin filosofisesti läpi aivan sama prosessi, jonka kreikkalainen aatemaailma oli jo kertaalleen kulkenut.

Uskonpuhdistus jatkoi renessanssista alkanutta prosessia, jossa sekä Platonin universalismi että Aristoteleen konseptualismi ajaututuivat nominalistisen siirtymän kautta skeptisismiin, jolle sitten Luther julisti ainoaksi vaihtoehdoksi ”yksin uskon, yksin armon ja yksin Raamatun.”
Mitään metafyysisiä välittäjiä ei tarvittu, ei liioin nominalistisia oppeja, joista siis oli vain askel skeptisimiin ja relativismiin.

Uskon rinnalle alkoi nyt nousta järki ja uusi tiede.

*
Antiikin Kreikassa metafysiikan ”naturalisoituminen” tapahtui siirtymänä polyteismista monoteismiin ja skeptisismiin.

Myöhäiskeskiajan, renessanssin ja uskonpuhdistuksen luonne voidaan metafysiikan heikentymisanalogian puitteissa kiteyttää siirtymäksi universalismista (yleiskäsitteet ovat tosia, käsiterealismi) ja konseptualismista (yleiskäsitteet ovat tosia, mutta sijaitsevat yksilöolioissa eli eivät ole tajunnasta riippumattomia) nominalismiin (yksityiskäsitteet ovat tosia, käsitteellinen antirealismi) ja skeptisismiin (mitkään käsitteet eivät ole sen enempää tosia kuin epätosiakaan, perspektivismi, relativismi) – sitä kautta sitten Lutherin ”yksin uskosta”-teologiaan eli monergismiin.

Katolinen kirkkohan edusti pelastusopissaan/soteriologiassaan ensisijaisesti monergismia (augustinolaista mallia), mutta kytki siihen jurisprudenttisessa paatoksessaan paljon synergismiä (esim Akvinolaisen ajattelun kautta).

Ortodoksisen kirkon lähtökohta sen sijaan on aina ollut ”jumalallistumisopissa”, ihmisen pyrkimyksessä jumalan kaltaisuuteen (ei kuvaksi!), ja tämä ajatus eros-motiiveineen perustuu synergistiseen lähtökohtaan: ihminen on ”jumalan työtoveri”.
Ortodoksisuudessa on perimmältään kyse Platonin ajattelun ja juutalaisen liturgiikan (itämaisine vaikutteineen) synteesistä.
Ja se on myös kaikkein alkuperäisin kristinuskon institutionaalinen muoto, mikäli emme laske mukaan alkukristillisiä yhteisöjä.

Uuden ajan ja modernisaation läpi kulkeva metafysiikan heikkeneminen alkoi tietysti ”uuden metafysiikan”eli uuden Uskon ja uuden Järjen ja esiinmarssilla.
Tässä ”pitkässä marssissa” on uusi Järki saanut enenevässä määrin voittoja tehokkuutensa ja hyödyllisyytensä (teknologia) takia.

Mutta kuten edellä totesin, romantiikka oli äärimmäinen vastaveto mekanistiselle, Valistuksen järjen maailmankuvalle, jonka mukaan systeemi (maailma) ei muutu, mutta sen sisällä kyllä tapahtuu kausaalisesti osoitettavia muutoksia.
Romantiikka puolestaan edusti vitalistista maailmankuvaa, jonka mukaan systeemi (siis maailma, todellisuus) itsessään on muutoksen alainen.

Valistuksen mekanistinen käsitys maailmasta on kärjistetyimmillään sekä pysähtynyt että syklinen/synkroninen (toistuva=ei todellista, edistyvää, lineaariseen aikaan sidottua muutosta), jotka lopulta ovat loogisesti ja metafyysisesti (ei tietenkään empiirisen havainnoinnin tasolla) sama asia.

Romantiikan vitalistinen käsitys maailmasta on lineaarinen/diakroninen, mikä ilmeni esimerkiksi Hegelin historianfilosofiassa, maailmanhengen kehityksessä – sanoisinko peräti Hengen lihaksi tulossa (inkarnaatio) maalliseksi yhteisöllisessä muodossaan.

Myös Schopenhauerin Wille (Tahto) liittyy romantiikan ja saksalaisen idealismin perinteeseen, mutta Schopenhauerille Tahto on sokea ja päämäärätön, itsepintainen ja ikuinen – eli tässä ollaan aika lähellä myös mekanistista tulkintaa, koska Schopenhauer hyväksyy itämaiset opit syklisyydestä, ja niiden mukaan elämä/todellisuus on kärsimyksen täyteinen kiertokulku, josta on syytä pyrkiä pois.

Toki huomaamme, että Valistuksen järkeen sisältyy myös edistysajatus, joka kytkee senkin juutalaiskristilliseen, lineaariseen aikakäsitykseen, mutta kuten sanottu – tämä edistys on aina systeemin sisäistä – ei metafyysis-kosmologista.

*
Metafysiikan alasajoa on aatehistoriallisessa mielessä kolmea toisiinsa sekä synkronisesti että diakronisesti kytkeytyvää lajia.

1) Arkaaisessa ja osittain myös antiikin maailmassakin tapahtuva myyttien, mytologioitten ja uskontojen, jotka ovat yhteisöllisyyden ja siten myös yksilöllisyyden (joka ei vielä ole eronnut yhteisöstä ja myytistä) perusta, tyhjeneminen alkuperäisestä sisällöstään.
Tässä vaiheessa tilalle kehiteltiin aina uusia.

2) Käsitteellis-symbolinen kiista universaaleista, joka alkoi jo Platonin ja Aristoteleen eriävistä mielipiteistä asiassa, mutta joka vietiin päätepisteenseensä myöhäiskeskiajan nominalismissa.

Skeptisisimi, johon tällöin äärimmillään päädyttiin ei perustunut pelkkään myytin tai platonisen, ikuisen idean mahdottomaksi julistamiseen vaan osoitettiin nyt selkeästi loogisen päättelyn avulla - argumentatiivisin menetelmin.

*
(28.10 Toki liioittelen - jopa vääristelen - rankasti, mikäli väitän, etteivät jo kreikkalaiset olisi kehittäneet sekä loogista (Platonin jälkeisen akatemian filosofit Karneades, Ainesidemos) että "käytännön" (Pyrrhos) skeptisismiä huomattavasti.
Stoalaisten lauselogiikka oli jopa niin pitkälle kehittynyttä, että vasta Wittgenstein kehitti (itsenäisesti!) vastaavan totuustaulukkoperiaatteen. Stoalaisten alkuperäinen löydettiin arkeologisissa tutkimuksissa Wittgensteinin Tractatuksen ilmestymisen jälkeen.

Kuten aiemmin totesin, myöhäiskeskiajan skolastiikka oli eräänlainen uusi joskin" analyyttisempi kierros" kreikkalaisen filosofian perusongelmista, mutta siinä missä antiikin ratkaisuna oli Augustinuksen skeptisismin hyväksyvä mutta sen kristinuskolla korvaava slogan: "uskon, jotta ymmärtäisin", siinä nominalismi pyrki torjumaan skeptisismin käsitteiden ja niistä muodostettujen propositioitten yhteensopivuudella (koherenssilla).
Tämä tosin edellytti sekin yhtä perusyleiskäsitettä:olioiden samankaltaisuus.

Mutta väitteiden ja teorioiden koherenssi ei vielä itsessään takaa edes sitä, että ne aivan varmasti kuvaisivat juuri todellisuutta (eivätkä vain omaa keskinäistä sopivuuttaan), joten skeptisismin ja relativismin uhkaa ei nominalismi pysty välttämään - päinvastoin; se on pelkästään eräänlainen "viivytys" tai slippery slide/slope kohti relativismia.

Lisättäköön tähän yhteyteen vielä, että myöhäiskeskiajan ainoa todella uusi psykologinen ja käsitteellinen innovaatio filosofiassa oli Pierre Abelardin tuoma intentionaalisuuden merkityksen painottaminen päätösteoriassa.
(Abelardin intentionaalisuus tarkoitti kuitenkin lähinnä teon aikomusta, motivaatiota, ei tietoisuuden/havainnon suuntautuneisuutta kuten Husserlin fenomenologiassa on laita).

Intentionaalisuuden huomiointi olikin filosofian historiallisesti ehkä ensimmäinen siirtymä pois vallalla olleesta rationaalisesta päätösteoriasta kohti tahdon merkityksen ja siten yksilöllisen ratkaisun painotusta.

Tällä tavoin kristillinen omatunto transformoitui ensimmäisen kerran puhtaasti filosofiseen diskussiin.

Sekä fransiskaaniveljeskunnan perustaja Fransiscus Assisilainen että fransiskaani William Ockham toimivat tahoillaan ja tavoillaan tämän kehityksen varsinaisina pioneereina.
Abelardia sitäpaitsi pidetään kuitenkin vielä yleisesti konseptualistina.)

*
Tunnetuimmat reaktiot nominalismista seuraavaan skeptisismiin olivat Lutherin "yksin uskosta", Decartes´n cogito, Pascalin mystinen kokemus ja Locke´n punktuaalinen minä, jolla oli "luonnollisia" oikeuksia.

Seuranneen Valistusajan Järjen mekanistisuus ja reformaation soteriologinen"kaksoissidos" koettiin vasinkin humanistisissa ja taiteilijapiireissä niin yksiulotteiseksi ja tehottomaksi ratkaisuksi skeptisismin suhteen, että luovan kokemuspotentiaalin vapauttamiseksi ajauduttiin lähes väistämättä individualistiseen romantiikkaan.

Romantiikka oli kuitenkin väistämätön askel eteenpäin, kohti 1800-luvun lopun materialistista positivismia, joka jätti ihmisen metafyysisesti täysin yksin itsensä kanssa.

Teologiassa otettiin ensimmäiset askeleet kohti Uuden Testamentin purkamista myyttisestä aineksestaan (David Strauss) - projekti, joka kumpusi jo Sleiermacherin hermeneutiikasta ja Hegelin filosofiasta.

3) Tämän jälkeen - yhteisöllisyyden/myyttien ja käsitteellisen totuuden murennuttua - alkoi aatehistoriallisesti ennenäkemätön, joskin kyllä aiempia syklejä periaatteessa toistava prosessi, joka murentaisi viimeisenkin metafysiikan pesäkkeen inhimillisessä ajattelussa: subjektiivisen identiteetin ja persoonallisuuden luovan toiminnan perustana.

Alkoi minuuden dekonstruktio ja naturalisointi. Kun kerran atomikin oli halkaistu, niin samalla tavoin "halkaistiin" myös ihmisajattelun perusyksikkönä pidetty subjekti.

Tämä prosessi toki alkoi jo Platonin jaottelusta järki-tahto- ja halusieluun, mutta hänellä nämä osat olivat vielä järjen eli korkeamman "kosmisen järjestyksen" hallinnassa.

Freudin vastaava jako yliminään, minään ja tiedostamattomaan sen sijaan hajotti psyyken palasiksi tavalla, josta se ei enää kasautuisi, koska mikään korkeampi järjestys ei sitä enää sitonut.
Psyykestä oli Freudilla tullut yhteisöllisten normien ja sanktiouhkien vuoksi torjutun vietin "holocaust", joka lopulta joko sairastuisi psyykkisesti tai antaisi periksi haluilleen.

Esteettis-kirjallinen modernismi sitten lopulta dogmaattisesti kielsi (T. S Eliot) persoonallisuuden aikansa loogisen empirismin hengessä ja alkoi pitää sitä neutraalina mediumina ajatuksen/kontekstin ja paperille ilmestyvän tekstin välillä.
Postmodernille reaktiolle ei oikeastaan jäänyt enää edes mitä kieltää: mielestäni Derrida vain totesi jo tapahtuneen.

*
Lopputiivistelmä 3:nen on polemisoitu kärjistys, ja sen vahvimpana vastapoolina voinee pitää Jürgen Habermasia, vaikkei hän mitään persoonallisuusteoriaa ole esittänytkään, ellei nyt sitten pidetä JL Austinin ohella myös Lawrence Kohlbergia hänen kommunikatiivisen toiminnan teoriansa lingvistis-psykologisina taustahahmonaan.

Habermasinkin ajattelu on ei-ontologista kuten yleensä modernismin ja postmodernismin, mutta hän ei ajattele lainkaan samalla tavalla subjektista/yksilöstä kuin postmodernistit.
Ei-ontologinen objektiivisuus ei tarkoita Habermasilla samaa kuin, että subjekti (lapsi) olisi mennyt "viemäriin" ontologian (pesuveden) mukana.

*
Toisessa osassa paneudun 1900-luvun aatteiden ilmentämään metafysiikan heikkenemisprosessiin, käsitykseen, jota ovat filosofiassa etenkin Nietzscheltä vaikutteita saaneina edustaneet ennenmuita Martin Heidegger ja Gianni Vattimo.

Samalla tarkennan erottelua sellaisten termien kuin tekijän, subjektin, identiteetin, egon ja agentin välillä.

*
Lähdemateriaalia

Charles Taylor (philosopher) - Wikipedia, the free encyclopedia
Charles Taylor
Christian Study Center of Gainesville - Review: Charles Taylor's ...
Amazon.com: Sources of the Self: The Making of the Modern Identity ... (tärkeä lähde)

Alasdair MacIntyre - Wikipedia, the free encyclopedia
Alasdair MacIntyre
"After Virtue" by Alasdair MacIntyre
Kiiltomato.net - Moraalifilosofian jäljillä
Amazon.com: After Virtue: A Study in Moral Theory: Books

Martin Heidegger [Internet Encyclopedia of Philosophy]

Georg Wilhelm Friedrich Hegel - Wikipedia, the free encyclopedia

Thinker quiz

Thinker quiz : what your results say about you (via Anita Konkka)

Some people have a strong preference for one style of thinking, and find some skills come more naturally than others. Other people tend to adopt different thinking styles in different situations.
This test gives you an idea of what your current thinking style or styles are. But remember - the brain is a very adaptive organ. You should be able to improve your performance in any one of these categories with practice.

The Renaissance ideal

The leading thinkers of the Renaissance were not just experts in their own field. The renaissance scholar was expected to master all branches of knowledge. With his insatiable desire to know everything, Leonardo da Vinci is often held up as the ideal Renaissance man.

You are an Existential Thinker

Existential thinkers:

* Like to spend time thinking about philosophical issues such as "What is the meaning of life?"

* Try to see beyond the 'here and now', and understand deeper meanings.

* Consider moral and ethical implications of problems as well as practical solutions.

Like existential thinkers, Leonardo questioned man's role in the universe. Many of his paintings explored the relationship between man and God.

Other Existential Thinkers include The Buddha, Gandhi, Plato, Socrates, Martin Luther King
Careers which suit Existential Thinkers include Philosopher, Religious leader, Head of state, Artist, Writer.

http://www.bbc.co.uk/science/leonardo/thinker_quiz/

Transsendentaaliargumentti ja rationaalisuus

Seuraavat kaksi pitkähköä sitaattia antavat pätevää selvennystä ja tarkennusta päreeni Kommunikatiivinen ja strateginen toiminta perusideaan.

Kysymyksiä tekstiin "Idealismin paluu" (Pihlström, Sami)

Ote linkistä

Transsendentaaliargumentilla tarkoitetaan argumenttia, joka käsittelee transsendentaalisia ennakkoehtoja. Muodoltaan se on modus ponens tai modus tollens riippuen siitä, mihin asetetaan negaatiot.
Koska kyse on argumentin sisällöstä, on esitetty monia eri näkemyksiä siitä mikä oikeastaan tekee argumentista juuri transsendentaaliargumentin.
Yleensä ollaan kuitenkin yhtä mieltä siitä, että jollain tavalla sen täytyy etsiä välttämättömiä ennakkoehtoja jollekin – näin se eroaa monista tieteellisistä samantyylisistä argumenteista, jotka etsivät esimerkiksi parasta selitystä jollekin ilmiölle (tosin joidenkin mielestä transsendentaaliargumentit ovat vain erityistapaus tällaisista).
Erityisesti pragmatismiin yhdistettynä kyse on tieteellisen tutkimuksen välttämättömistä ennakkoehdoista.

Transsendentaaliargumenttien etu normaaliin argumenttiin nähden on siinä, että se lähtee premissistä, jonka kaikki osapuolet hyväksyvät tai jonka hylkäämistä pidetään mahdottomana – esimerkiksi ”meillä on kokemuksia” tai ”on olemassa merkityksiä”.
Tätä kautta se pelaa vastustajan omilla ehdoilla ja pyrkii osoittamaan, että hän ei voi sitoutua lähtökohtaansa sitoutumatta toisaalta vastustamaansa kantaan.
Kant käytti sitä osoittamaan, että skeptikko, joka hyväksyy ”sisäisen kokemuksen” joutuu väistämättä myös hyväksymään kokemuksen ulkoisista objekteista ja päätyy niin kumoamaan itse oman kantansa.
Tämä transsendentaaliargumenttien epädogmaattisuus on kuitenkin asetettu kyseenalaiseksi. Esimerkiksi Oskari Kuusela argumentoi Transsendentaalifilosofia ja naturalismi –symposiumissa, että transsendentaaliargumentti pakottaa (dogmaattisesti) skeptikolle tietyn tiukasti määrätyn käsityksen esimerkiksi tiedosta.
Kuitenkin muun muassa Wittgensteinin kielipelien perusteella voidaan sanoa, että ei ole mitään tyhjentävää tiedon määritelmää. Näin skeptikko huijataan Kuuselan mukaan hyväksymään jotain, mitä hänen ei tarvitsisi tosiasiassa hyväksyä.
Keskustelu aiheesta käy yhä vilkkaana.

RATIONAALISUUS (Markku Huttunen, MJH)

Rationaalisuutta koskevista teksteistä ei ole puutetta; esimerkiksi Agassin ja Jarvien (1987) toimittama "Rationality: The Critical View" sisältää peräti 29 artikkelia 20 eri kirjoittajalta. Aihe on kiistanalainen, vaikka rationaalisuuden fundamentaalisuutta ja välttämättömyyttä ideaalina ei voinekaan kieltää:

One cannot seriously ask "Why should I value rationality?" without already valuing rationality, for to ask the question seriously is to seek, and to commit oneself to, reasons which might answer the question. This shows, I think, that rationality is in an important sense self-justifying; to ask about its rational status is eo ipso to commit oneself to it. (Siegel 1988, 167.)

Rationaalisuus ei siis ole mikä tahansa ideaali. Vastaavanlainen transsendentaaliargumentti voidaan tarvittaessa rakentaa osoittamaan spesifimmin, että rationaalisuuden valinta edeltää mitä tahansa ideologista valintaa, eli että rationaalisuuden "valinta" ei ole ideologinen valinta (ks. Siegel 1987b).
Rationaalisuuden ytimenä on perusteista riippuvuus ( esim. Römer 1983) tai "commitment to evidence" (Siegel 1985); voisi varmaan puhua yksinkertaisesti perusteltavuudesta. Toisessa yhteydessä - vastatessaan kriitikoille - Siegel luonnehtii näkemystään rationaalisuudesta seuraavaan tapaan:

My conception of rationality is minimalist, gradualist, and fallibilist... minimalist in that it involves nothing more than reasons and their ramifications. For a person to be rational, she must believe and act in accordance with reasons. For a belief or act to be rational, it must be sanctioned by reasons. For an institution or area of inquiry to be rational, it must organize its collective activities in accordance with, and conduct those activities in light of, a commitment to reasons and evidence... This conception is gradualist in that the rationality of persons, beliefs, actions, institutions, and areas of inquiry is conceived to be a matter of degree. I am rational to the extent that I believe and act on the basis of reasons which I have appropriately evaluated. A belief or action is rational to the extent that it is sanctioned by reasons... Finally, this conception is fallibilist in that our judgments of rationality (of persons, beliefs, actions, etc.) can be mistaken and can be rationally revised in light of further evidence and reflection. Here it is crucial to distinguish between rationality and our estimates of it, just as we distinguish between truth and our estimates of it. (Siegel 1988b, 271-2.)

Voidaan huomata, että on "eripaksuisia" rationaalisuuden luonnehdintoja. "Paksuimmat" rationaalisuuskäsitykset pyrkivät kokoamaan kaiken saman katon alle, mikä päällisin puolin olisikin luontevaa (Tranøy 1980, 193). Toisaalta on kuitenkin esitetty varoituksen sanoja asioiden liiallisesta sekoittamisesta joko siksi, että yhteinen perusta katoaa helposti, tai jopa moraalisista syistä:

An emphasis on the identity between scientific and ethical rationality, as well as the tendency to blur the distinction between factual judgments and value judgments takes place in totalitarian societies when governing powers tend to increase their control over the life of all citizens using spiritual, ideological means. (Markovic 1980, 83.)

Rationaalisuuden luonnehdintojen "paksuuksista" voidaan myös puhua rationaalisuuden "tasoina" tai "lajeina". Dagfinn Føllesdal (1986, 111-4) erottaa neljä rationaalisuuden "lajia": rationaalisuus loogisena konsistenssina, rationaalisuus uskomusten perusteltavuutena, rationaalisuus arvojen perusteltavuutena sekä toiminnan rationaalisuus. Mario Bunge (1987, 5-8) puolestaan erottaa peräti seitsemän rationaalisuuden "tasoa", "rationaalisuuden käsitettä" tai "rationaliteettia", joista edellinen on aina seuraavan presuppositio: käsitteellinen, looginen, metodologinen, epistemologinen, ontologinen, arvo- ja käytännöllinen rationaalisuus [näistä hiukan lisää Mauri Åhlbergin tulkitsemana].
"Täysi rationaalisuus" edellyttäisi kaikkien seitsemän tason "tyydyttämisen", mikä käytännössä toteutuu harvoin (mt., 14) ja johtaa helposti rationaalisuuden käsitteen - yhteisen perustan - katoamiseen. [Jürgen Habermasin ajatuksista rationaalisuudesta Ronald Barnettin mukaan, ja Barnettin omista ajatuksista erityisesti korkeakoulutuksen kontekstissa.]

... toisin kuin epistemologiseksi (tai metodologiseksi) anarkistiksi mainittu Paul Feyerabend ja moni muu näyttää ajattelevan, käsitteen synnyn lokaalisuus - rationaalisuuttakin on alettu painottaa tiettynä aikana ja tietyssä paikassa - ei suinkaan sinänsä kiellä sen universaalisuutta:

A criterion could be both a reflection of a given culture's interests and universally valid. Thus, to deny the universal validity of a criterion, it is not sufficient to display its historical origin in a contingent practice of a particular culture. (Lacey 1986, 146.)

Päättely käsitteen tai kriteerin synnyn tai esiintymisen lokaalisuudesta sen yleispätevyyden kieltoon on tyypillinen tieteensosiologinen virhepäätelmä. Siinä näkyy empiirisen tieteentutkimuksen periaatteellinen kyvyttömyys käsitellä normatiivisia kysymyksiä. Tieteensosiologin (tai -historioitsijan tai -psykologin) näkökulmastahan 'tieteellinenkään' ei voi tarkoittaa muuta kuin 'tieteessä esiintyvää' (ks. esim. Kaukonen 1987, 117; s. 17).

Yhtäkaikki näyttää siltä, että rationaalisuudesta on vaikea sanoa paljoa ajautumatta käsitteen, yhteisen perustan, etsinnän kannalta tuhoisiin kiistoihin. Useimpien kirjoittajien mielestä rationaalisuus tarkoittaa ainakin perusteltavuutta tai perusteista riippuvuutta.
Perusteltavuus puolestaan tarkoittaa usein jotakin enemmän kuin pelkkää loogista konsistenssia tai koherenssia (esim. Føllesdal 1986, 112), joskin on myös näkemyksiä, jotka irroittavat perusteltavuuden loogisuudesta (ja sitä kautta luultavasti rationaalisuudesta) (esim. Barnett 1990, 116).

Rationaalisuudesta kasvatustavoitteena

*
-===glossarium philosophia===-
Taylor: The Validity of Transcendental Arguments
The Heuristic Aspect of Transcendental Arguments

Halbbildung, kaksi kulttuuria ja positivismikiista

Theodor Adorno

Tämä päre on alunperin kirjoitettu kommentiksi Sediksen juttuun "Intellektuellien top-sata".

*
Mitä tulee Haveliin ja Rushdieen, niin minä olen Sediksen kanssa samaa mieltä (älkää nyt vain sanoko, että tietenkin!).

Václav Havel on absurdin näytelmän ja eurooppalaisen dissindenssin symboli, josta tuli Tsekkoslovakian prsidenttinä luontaisesta (siis ei tekemällä tehdystä) "julkisuustykövetoisuudestaan" johtuen eurooppalaisen intellektuaalin perikuva.

Mutta ei hänellä ole mitään asiaa esim. Habermasin oppineisuuden tasolle. Ei ei.

Salman Rushdiesta on sanottava hiukan samaa.
Myös hän on oman laatuisensa dissidentti, josta tuli keskinkertaisen romaanin muutaman sivun takia Islamin Hammurabin-lakimaisen teokratian humanistiuhri.

Mutta sijoituksensa tällä "intelletku-listalla" on pikemminkin median propagoimaa kuin omiin ansioihin perustuvaa.

*
Se, mitä Hyvärinen sanoi, on kuitenkin vakavammin otettava kommentti.Voidaan tosin heti esittää vastakysymys: onko suppea-alainen erikoistuminen sitten jotenkin suositeltavampaa ja osoitus "paremmasta tai syvemmästä" intellektuaalisuudesta kuin laaja-alainen ja poikkitieteellinen sivistys.

Theodor Adorno on varmasti oikeassa siinä, mikä on ollut ja on edelleen trendi medioituneessa maailmassa, mutta kuka nyt väittää, että kaiken maailman tietokilpailut tai vastaavat ovat osoitus yhtään minkäänlaisesta sivistyneisyydestä?
Päinvastoin - ne ovat merkki sivistyksen täydellisestä rappiosta.

Pikemminkin Adornon kommentti täytyy liittää hänen - 60-luvun alussa aloittamaansa positivismi-keskusteluun, joka varmasti osaltaan kumpusi CP Snown samoihin aikoihin julkaisemasta kirjasta "Kaksi kulttuuria", joka perustui hänen -59 pitämäänsä luentoon "The Two Cultures and Scientific Revolution" ja siihen lisättyyn pohdiskeluosaan.
Puheessa ja kirjassa pohditaan humanistisen ja luonnontieteellisen kulttuurin jyrkkää vastakohtaisuutta - suoranaista vihamielisyyyttä toisiaan kohtaan.

Snow itse - sekä luonnontieteilijänä että romaakirjailijana - kokee tarvetta tuoda nämä kaksi akateemista valtavirtaa lähemmäs toisiaan ja toivoo niiden pääsevän edes tyydyttävän kommunikaation tasolle.

Adorno tiivisti Snown ongelman metodologiaan - positivistisen ja hermeneuttisen metodin väliseen kiistaan väittäen, että positivistinen luonnontiede (filosofiassa looginen empirismi) - päinvastoin kuin "sosiaalihermeneuttinen/RR" paradigma - ei kykene kohtaamaan ihmisten elämänongelmia vaan redusoi ne aina kokeellisiin havaintoihin - mikro-tai makroyksiköihin/-tasoihin, jotka eivät itsessään - ilman kielellis-/tulkinnallista "interventiota" selitä ihmisestä vielä yhtään mitään.

Positivistinen metodi kykenee selittämään ihmistä vain luopumalla (silmänkääntötempun omaisesti) omasta reduktionismistaan, mikä "volte face" on itse asiassa positivismin omien periaatteiden (havainto välittömästi annettuna TIETONA)vastaista. (Adorno jopa rinnastaa positivistinen selityksen ja oxymoronisen tyylikeinon!).

Luultavasti Habermasin kirja "Erkenntnis und Intresse"(-68) sekä Georg Henrik von Wrightin "Explanation and Understanding" (-71) ovat tämän kiistan ehkä tärkeimpiä analyyseja.

Halbbildung on kyllä todellinen ongelma, mutta se on sitä yhtä lailla äärimmäisen erikoistuneille tutkijoille kuin puolivillaisille "joka alan" poleemikoille kuten minä, jonka kirjallisena esikuvana toimii "toinen" oman alansa - klassisen filologian - ulkopuolelle hypännyt "suuruus": Friedrich Nietzsche, joka ei ollut opiskellut juuri lainkaan nimenomaan filosofiaa.

http://www.stern.de/unterhaltung/buecher/?id=512766.

Kommunikatiivinen ja strateginen toiminta

events.sdsu.edu/.../ .
Tämä on alunperin kommentti Filosofin Yöelämää juttuun Ei mitään, 22.10.

*
Jürgen Habermas on aika hankala seminaaritöiden ja esseiden aihe - hän kun on saksalaisella tavalla perusteellinen. Mutta yksi on varmaa - H. on erittäin lukenut ja oppinut filosofi. Tässä mielessä varmaan elävien filosofien ykkönen.
Kieltämättä Richard Rorty on laajasti sivistynyt hänkin, mutta perustaa filosofiansa aika lailla eri pohjalle kuin H. (ns. postmodernimpaan suuntaukseen).

Tietoteoreettisesti Habermas lähtee Immanuel Kantin transsendentaalisesta idealismista, mutta laajentaa sitä muun muassa Marxin ja Freudin ajattelun sekä J.L. Austinin puheaktiteorian kautta universaalipragmaattiseen suuntaan.

Hän uskoo, että kielelliseen kommunikaatioon itseensä sisältyy aina konsensuksen mahdollistava elementti, jota meidän toki hieman täytyy julkisen sfäärin toimenpitein (ikäänkuin kommunikatiivisen infrastruktuurin kautta) - sanavapaus, puolueeton äänestysoikeus, parlamentarismi jne.- avittaa.

Kun selvität itsellesi ensin tuon transsendentaalipragmatiikan ydinajatuksen, niin loppu tulee jo helpommin.
Sen ydinteesi perustuu oletukseen, että osallistuessaan jo ensimmäisen kerran kommunikaatioon, kukaan ei voi enää kieltäytyä siitä esim. skeptisin perustein, koska sellainen merkitsee Habermasille eräänlaista kommunikatiivista virhepäätelmää.

Kommunikaation/kielen ulkopuolelle ei voi päästä tarkkailemaan - ikäänkuin objektiivisemmasta tarkkailupisteestä - kommunikaation kulkua.
Tässä vetäytyvän skeptikon asenne on sukua naturalistille, joka jatkuvasti pyrkii vetoamaan - ei pelkkiin teorioihin vaan myös lisääntyvään havaintomateriaaliin.

Tietenkään tällä vetoamisella ei kumota Habermasinkin epäsuorasti (ideaalinen puheakti) suosimaa Karl-Otto Apelin ajatusta ideaalisesta kommunikaatioyhteisöstä, jossa julkisuusperiaatteen nimissä kyetään argumentaation (proseduurin) rautaisten lakien puitteissa pääsemään yhteisymmärrykseen riippumatta havaintojen moninaisuudesta ja niiden prima facie epäkoherenssista.

Kun keskustelet ja väittelet, olet aina sitoutunut paitsi useampiin kielipeleihin MYÖS yhden ja perimmäisen käsitteellisen argumentaation puitteissa (ei siis pelkästään strategisen dominointipyrkimyksen motiiveista lähtien a`la Michel Foucault ) ongelmien ratkaisuun puolueettoman proseduurin (menettelytavan) kautta.

Foucault`n ja Jacques Derridan mukaan Habermas ei kuitenkaan onnistu vakuuttamaan, että hänen yrityksesä sitoa skeptinen ja "dekonstruktiivinen" vastaväite transsendentaalipragmaattisen periaatteen kautta kommunikaatioon onnistuisi.
Saattaapa se kommunikaatioyhteisön ideaalisuuden vaatimuksen nimissä toteuttaa jopa vastustamaansa strategista vallankäyttöä.

Jean-François Lyotard katsoo, että kielipelien välisen pätevyyden voi ratkaista vain agon (kilpailu eli Foucault`n strateginen toiminta).
Mutta Habermas siis edustaa toista - rationaalisempaa/tiedollisempaa ääripäätä päätösteoriassa.

Rorty puolestaan pyrkinee toimimaan välittäjänä näiden kahden ääripään välillä ja korostaa maltillisen suostuttelun merkitystä sopimukseen pääsemisessä.
Suostuttelu on kaikkein maltillisin strategisen toiminnan (vallankäytön) muoto.
Sen saattaa Habermaskin hyväksyä, kunhan suostuttelulle vain asetetaan reunaehdot eli sovitaan yhteisesti minkälaisia keinoja suostuttelussa saa käyttää.

*
Habermas's Idea of the Theory of Knowledge as Social Theory

Transcendental idealism - Wikipedia, the free encyclopedia

Frederic Cossutta - Toward a Skeptical Criticism of Transcendental ...

JL Austinin ja John R. Searlen puheaktiteoria
Philosophical Dictionary: Searle-Sheffer

Michel Foucault's "Transcendental Claim" (Reply to Habermas)

Hadzi Murat: "Maailman paras tarina" (Harold Bloom)

Leo Tolstoi – Wikipedia
Tolstoy, Leo Nikolayevich (1828-1910)
Leo Tolstoy - Wikipedia, the free encyclopedia

Harold Bloom - Wikipedia, the free encyclopedia
Western canon - Wikipedia, the free encyclopedia


Basam Books - Kirjaesittely
Kiiltomato.net - Ensimmäinen kesäklassikko: Tolstoin testamentti

Hadschi Murat - Wikipedia
Chechnya - Wikipedia, the free encyclopedia

http://www.esquife.cult.cu/revista/40/index40.htm.
http://www.loc.gov/loc/kluge/bloom.html.

http://www.trotsky-library.com/photo/01/tolstoi-tero-iskra.htm.

nakhimov.boom.ru/ cav_war.html.

Filosofia, paradigmat, refereet ja anarkistit

ANDROGYYNIHULLUMIES julkaisee päreessään jälleen kerran - ainakin meikäläisen kannalta - erinomaisen kiinnostavia lainauksia lukemastaan kirjasta.

Jukka Hankamäki, pari lainausta
19.10.2005 - 13:50

Päivän mietelause: "Historian nykytilanteessa kaikki poliittinen kirjoittaminen voi vain lujittaa poliisivaltiota aivan samoin kuin kaikki älyllinen kirjoittaminen voi tuottaa vain metakirjallisuutta, joka ei enää uskalla tunnustaa nimeään." (Roland Barthes)

Pari lainausta Jukka Hankamäen teoksesta Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa - vähä katekismus filosofiselle anarkistille (Like, 2005).

"Eräs uskonnollinen kustantamo teki pari vuotta sitten päätöksen julkaista vain "turvallisia kirjoja". Ne sisältävät vain sellaisia kertomuksia, jossa ei kirota, rakastella tai pohdita syntyjä syviä ja joissa koetaan välttää ahdistusta ja nautintoja, toisin sanoen kirjoja, joissa kuvaillaan vain uskovaisten mielestä hyviä ja kauniita asioita". Mieleeni juolahti, että tieteen piirissä tämä metodi on ollut käytössä jo pitkään. Onko akateemisen tutkijan mahdollista julkaista mitään ilman, että tarkastajat ja sensorit roikkuvat hänen housunlahkeessaan kiinni? Ei ole. Siitä pitää referée-menettely huolen." (Hankamäki, 286, 2005)"

"Oman käsitykseni mukaan jokainen ihminen on filosofi, hyvä tai huono. Varsinaiseksi elämänkäytännöksi filosofia muuttuu kuitenkin harvoin. Yhteiskuntamme rakentuu ikävä kyllä niin sovinnaisille normeille, että melkein jokainen yritys elää järjen tai oman elämänkokemuksen mukaisesti muuttuu automaattisesti anarkiaksi. Analyyttisen systeemifilosofian keskeinen ongelma on, että analyyttinen filosofi ei voi arvostella järjestelmää, sillä hän on systeemin osa." (289, 2005)

*
Brooke
19.10.2005 - 16:01
Minusta on hyvä asia että referee roikkuu tieteentekijän housunlahkeessa kiinni. Tieteellisiä julkaisuja referoi yleensä kaksi tarkastajaa joten kirjoittajan pärstäkeroin tuskin pääsee vaikuttamaan arvosteluun. Refereet pitävät myös osittain huolta julkaisun tasosta jottei liian kevein perustein julkaista 'uusia mullistavia tutkimustuloksia'. Itselläni on refereen luonne eli olen niuhottaja. Mutta usea niuhottaja torpedoi myös minun julkaisuni hiljattain. :-(
AHM e-mail
19.10.2005 - 21:22
Olet varmaan ainakin osin oikeassa, mutta korostavatkohan refereet Suomessa esim. filosofian alalla liikaa ns. poliittista korrektiutta?
Brooke
20.10.2005 - 10:11
En tiedä miten filosofiassa toimitaan.

*
RR (tekstiä on muokattu alkuperäiseen kommenttiin verrattuna)

Ammattifilosofointi on metodisidonnaista siinä missä tieteen tekeminenkin. Metodit ovat referee-sidonnaisia tieteen tekemisen ehtojen nimissä.

Mutta metodien takaa löytyvät ontologiset sitoumukset - joko avoimesti tai piilevästi.

Kun metodi naitetaan vakaumukseen ("ontologiaan"), syntyy kontrollin alaista "politiikkaa" - käsite laajasti ymmärrettynä.
Myös tässä mielessä (ammatti-)filosofia on aina referee-sidonnaista (referee ymmärrettynä nyt ko. tiedekunnassa vallitsevan tieteellisen paradigman herruudeksi.

Erinomaisena esimerkkinä refereestä tutkimusparadigman herruutena käy Helsingin filosofian laitokset, joissa ei vielä 30 vuotta sitten olisi tullut kuuloonkaan luennoida Nietzschestä tai tutkia häntä johtuen analyyttisen filosofian monopolista.
Vastaavasti Tampereen yliopisto oli 1970-luvulla marxilaisen "herätyksen" vallassa...

On tietysti - luojan kiitos - niitäkin, jotka uskaltavat kyseenalaistaa metodologiset ja ontologiset "refereet" - nuo todelliset Sokrateet, Nietzschet ja Foucaultit.

Radikaali - uutta luova - filosofointi on hyvin harvoin instituutio- eli referee-sidonnaista.
Vaikka esim. Foucault sai korkeimman filosofin paikan Ranskan akateemisessa maailmassa, hän sai samalla luovan vapauden, nimesipä jopa itse oman professuurinsa: "The History of Systems of Thought".

Mutta esim. Marx ja Nietzsche eivät toimineet akateemisen maailman ehdoilla (vaikka olivatkin hetken aikaa sen sisäpuolella) eivätkä edes sen sisällä luodessaan keskeiset ideansa.
Marx ei väitöskirjastaan huolimatta saanut pysyvää virkaa poliittisen vakaumuksensa takia.
Nietzsche taas lähestulkoon vaiettiin kuoliaaksi, koska hän rikkoi - tosin hyvin hallitsemiensa - filologisten metodien kaanonia.
Jopa hänen tukijansa ja tutorinsa filologian professori Ritschlin mielestä Nietzschen esikoisteos Tragedian synty oli "henkevää lurjustelua."

Muistakaamme tässä yhteydessä myös Michel Onfrayn (Michel Onfray - kapinallinen vaan ei terroristi) tokaisu: "Yliopisto on paikka, jossa ei ajatella."

*
Michel Foucault - Wikipedia, the free encyclopedia

Personal presence is boring as hell (?!)

(lisäyksiä 20.10, klo: 18.30)

Vai Niin vonkuu minulta omaa tekstiä. Sama kritiikki ja toive on esitetty ennenkin. Siteeraan liikaa, käytän nykyään jatkuvasti kaikenmoisia lainoja – kuvia, tekstejä, videoita, audioita.

Blogiprofiilini muuttui melko radikaalisti kuvien käyttöönoton jälkeen viime kesänä – osittain suunnitellusti, osittain ei. Käänteentekevinä esimerkkeinä muutoksesta käykööt Metsäsika polttaa päreensä (bonkku) ja NEULOVAT SIAT (perheblogi).

Ja entäs sitten? Huomaan entistä selvemmin ja paradoksin käry nenässäni, että oma, karvaskin kritiikkini dadaismia kohtaan on osumassa lopulta omaan nilkkaani.
Kun vaadin dadalta kauneuden ja tunteen syvyyttä, persoonallista presenceä, olenkin itse päätynyt blogissani etäännyttämään egoni mahdollisimman kauas niistä kuvista ja teksteistä, joita kopioin ja käytän.

Tavallaan olen päätynyt samaan kuin Kenneth Goldsmith ”ei-luovassa runoudessaan/taiteessaan”.

Mutta vain tavallaan, sillä kun valitsen copyfileeni, niin tähän valintaan kuuluu aivan erottamattomasti se tehtävä, että annan niille henkilökohtaista sisältöä otsikoimalla kuvat/tekstit omien intentioitteni mukaisesti ja mahdollisesti lisäämällä jonkun pikku huomion tai ainakin selvittävän linkin oheen.
Kyse ei siis ole yksinomaan linkomaisesta linkityksestä tai bundit-bloggauksesta a´la Pekka Nykänen, joka on oman "genrensä" mestari.

Näin päreistäni tulee kuin tuleekin tietyn minimalistisuuden (joka on sukua dadalle) ohella myös persoonallisia satiireja – ja jopa erittäin vakavia (joskin tietysti ironisia) kommentteja. Kommentti-sanan sijasta voisi kyllä käyttää pikemminkin termiä arvoitus, labyrintti tvs.
Mutta miten vain – jokainen arvoitus on samalla myös kommentti...

Vielä kerran täytyy kuitenkin tarkentaen myöntää, että Leevin antaman a dear American friend of mine- linkistä (Ron Sillimanilta) löytyvä Kenny G Whispers Marx –performaatio sisältää hyvin samantyyppisen asenteen, jota itse pyrin kopioitujen kuvien käytössä ja otsikoinneissa hyödyntämään.

Se, mitä Goldsmith haluaa tässä viestiä tai, mikä mahdollisesti on hänen intentionsa, jääköön arvailujen varaan. Vihjeitä toki annetaan, joten yksi on varmaa - KG:n performanssi herättää minussa vahvoja assosiaatioita, ja tämä riittää...

*
Mutta pystyykö Kenneth Goldsmithin ja Leevi Lehdon käsitys runoudesta(an) vakuuttamaan meidät siitä, että se todellakin - tylsyydestään ja ikävystyttävyydestään (?) huolimatta – tai juuri tämän vuoksi – on jotain persoonallisella tavalla uutta?

En tiedä, mutta Goldsmithin haastetta voi joka tapauksessa pitää aika mainiona. Hän kysyy - näin luulen, ei enempää eikä vähempää: mikä nykyaikana on taiteen ja ei-taiteen ero, jos sitä ylipäätään on - jos sitä on oikeastaan koskaan ollut...

###

Demonstroikaamme Kenneth G:n kysymys kuuloaistin avulla.

October 18, 2005 8:20 AM Two superb readings of The Last Acts of St. Fuck You, by Ben Porter: by the author, and by Kenneth Goldsmith. & you may also want to check out Porter's Found Poems (from 1968) at Ubu Web.

Kuunneltuanne nämä versiot tai ainakin yhden niistä, ette todellakaan voi muuta kuin kysyä: "Well, yes, it is cool... But are you sure it is not Art?"

19.10 Ja mikäli ette vielä vakuuttuneet, esitämme seuraavaa:

October 19, 2005 11:26 AM I'm playing with Acoustic Labs Multitrack Recorder (bought online for $19,90) to redeem a promise given a year ago in my Ampauksia ympäripyörivästä raketista (Savukeidas 2004) to put online readings of two poems in that book. This (mp3, 1,94 MB, 3:24) is my first try on "Elegia" (Elegy).

20.10 Entäs tämä? Rokkaa kuin hirvi!?

October 20, 2005 12:00 AM & this is my first attack at my "Sanasade" (Word Rain) (mp3, 6,3 MB, 10:47) from Ampauksia (it's in Finnish, apparently... though a command of that language won't help you much, either...)

###

20.10. Kaiken edellisen jälkeen tarvitsemme varmasti terapiaa?!

Tässä pari selventävää? sitaattia Leevi Lehdon (14.10) essee-artikkelista It's Nothing! Reflexions on the work of Kenneth Goldsmith, with an emphasis on The Weather (2005).

Goldsmithin mielipide tuotannostaan.

I am the most boring writer that has ever lived. If there were an Olympic sport for extreme boredom, I would get a gold medal. My books are impossible to read straight through. In fact, every time I have to proofread them before sending them off to the publisher, I fall asleep repeatedly. You really don't need to read my books to get the idea of what they're like (...) (my emphasis)

*
Leevin pohdiskelua.

It still seems to me that the general esthetics of experimental/conceptual writing demands the artist to surprise, to challenge all expectations, to renew oneself from work to work - a demand amply satisfied, as we've seen, also by the differences between, say, No. 111, Fidget, Soliloquy, Day, and The Weather.
At the same time, there's an almost Nietzschean ethics (of "eternal return") operative in the non-interventionist ideal of the conceptual literature. Instead of trying to be fresh, concentrate on doing only what you'd be happy to do again, and again...[2] This is the source of the minimalistic impulse inherent in this tendency: the dictate to surprise by surprising as little as possible (after all, it's better for the concepts to be thin like thinking, instead of ample as language).

*
Leevin artikkeli on teoreettis-käsitteellisesti sekä selventävä että vaativa. Mutta sen luettuani ymmärrän dadaa – ja samalla omaa ”blogimatkailuani” taas - jo - ehkä - hiukan paremmin.

*
Ja mitä tulee vielä vainiin-anonyymin räksytykseen, niin sorry – ei taso riitä. Olet vain pahainen rakkikoira kriitikoksi – et kuulu edes Loka-Laitisen, Matti-Esko Hytösen tai Jyrki Lehtolan ”supersika-sarjan” farmijoukkueeseen.

Mutta innostithan sentään minut tämän - mietintämyssyn alla olleen - jutun väsäämiseen.
Leevin kirja-arvostelu/poetologis-esteettinen tarkastelu ei kuitenkaan totta vie lähimainkaan tyhjentynyt edellisiin kommentteihin, vaan siihen on syytä palata tarkemmalla resoluutiolla.

*
kenny g's homepage

Koodi

Let`s learn English!

Kaiuttimet päälle!

http://masteroni.braunoni.nl/hu.html

Via Kafkakoski

*
www.dorkinglabs.com/ fim_popup.php?id=112&titl....

Teletappi-laulu

Most email we get on this item reckons the song is in Japanese. You're all wrong. No one has worked it out yet. He he.
http://www2.b3ta.com/flower-song/

*
Kuuntele tätä kaksi tuntia putkeen ja olet muuttunut itsekin teletapiksi!

We love our PC?

Men of a certain age will weep on seeing this.
http://www2.b3ta.com/heyhey16k/

DADA -TUOKIO

Wake up fresh. Wake up to Bukkake.
http://www2.b3ta.com/bukkake/

Bukkake - Wikipedia, the free encyclopedia

Jim Morrison on palannut!

Oh, the joys of drink. If we didn't drink so heavily then there would be a lot more stuff on b3ta.
http://www2.b3ta.com/drink/

*
Jim Morrison

Tiivi-Taavin tutut

(lisäys 18.10)
A kitten singing his love for you. Yay for loved up.
http://www2.b3ta.com/singing-kitten/

(vrt. The Rolling Stones As tears go by)

It's a kitten. It sings I love you. Woo.
http://www2.b3ta.com/i-love-you/

(vrt. The Beatles, joku alkuaikojen biisi)

JOULU TULEE! OLETKO VALMIS?

Kiltti... joulupukki laulaa meille kauniin joulurallin...

The return of the singing tramp. For Christmas. And it's Christmas every day at b3ta. (Well, we like this item - so let's pretend eh?)
>http://www2.b3ta.com/merrychristmas/

www.descojono.com/.../ santa_claus_fumeta.htm.

Gargantuan vangit

"Mitä se kertoo nykymenosta, että Fortumin johto saa 500 miljoonaa euroa optiotuloja tulevina vuosina, mutta (Suomen valtion) köyhyyspaketti on ensi vuodelle reilut 30 miljoonaa? (Ilkka Taipale)"

Alueuutiset 15.10

http://www.nmr.dk/webb/news/news.asp?id=3302.

Persoonallisuustesti...tai mikä lie

http://similarminds.com/global-adv.html

ESTYNYT, VAINOHARHAINEN, VAROVAINEN, RIIDANHALUINEN, ANTIAUTORITAARINEN, ROMANTTINEN- - -that`s me.

Extraversion
50%
Stability
53%
Orderliness
56%
Accommodation
56%
Interdependence
50%
Intellectual
63%
Mystical
50%
Artistic
36%
Religious
56%
Hedonism
56%
Materialism
30%
Narcissism
43%
Adventurousness
63%
Work ethic
56%
Self absorbed
30%
Conflict seeking
70%
Need to dominate
50%
Romantic
70%
Avoidant
76%
Anti-authority
70%
Wealth
16%
Dependency
36%
Change averse
56%
Cautiousness
70%
Individuality
63%
Sexuality
56%
Peter pan complex
50%
Physical security
30%
Physical fitness
10%
Histrionic
36%
Paranoia
76%
Vanity
43%
Hypersensitivity
50%
Female cliche
23%

JUNTTILEIRI

Yleisön pyynnöstä (minkä yleisön?) ties monentenako uusintana - Junttileirin ohjelma.
(Vilkaise myös RAUNO RÄSÄNEN: Second Coming lokakuun "pilakuva?"- sarjaa).

*
Junttileiri
Miesten Päivän Perinnesäätiö järjestää junttileirin ponihäntähemmoille.
Ilmoittautumiset Säätiön konttoriin 31.12.2005 mennessä.

Päiväohjelma

8.00 Aamusauna
- Oluenjuontia ja ähkimistä
- Käydään läpi lyhyesti keskeiset kirosanat.

9.00 Aamuverryttely
- Tehdään pieni metsäretki sukat jalassa.
- Avomaastossa kuseskelua
- Kädenvääntoä ja Koskenkorvaa
- Kivien heittelyä rannassa
- Ajetaan mopolla ympyrää ilman kypärää.

10.00 Hengen nostatus
- Lisää Koskenkorvaa
- Uhoamisen perusteet 1.01
- Painiottelu saunan takana

11.00 Pilkotaan Toyota Corolla -76 kulmahiomakoneilla palasiksi.

11.30 Lounas
- Makkaraa, hernekeittoa, olutta
- Vihanneksia ja muita ruohoja sen verran, että niitä voi lingota lusikalla kaveria otsaan.
- Ruokaryypyt

12.00 Ruokalepo
- Mennään kengät jalassa sänkyyn
- Sängyssä puhutaan armeija/sivarijuttuja
- Unimusiikiksi kuunnellaan Antero Mertarannan selostus mm-kisoista -95.
- Haukutaan ruotsalaisia.
- Työnnetään käsi housuihin ja otetaan tirsat.
- Paitsi Koistinen, joka käy salaa Kossupullolla.

12.45 Tosihommat alkaa
- Siirretään iso kivi porukalla toiseen paikkaan.
- Juodaan kaljaa.
- Kehutaan kuinka kovia työmiehiä ollaan.
- Siirretään kivi takaisin.
- Juodaan Koskenkorvaa.

13.30 Ohjattua välineiden valmistelua
- Vuoleskellaan makkaratikut valmiiksi iltaa varten, koska puukot
takavarikoidaan klo 17.
- Valmistetaan Käpyritsat.

14.30 Käydään sakilla pelottelemassa lintubongareita

15.00 Haukutaan akat

15.30 Käydään vonkaamassa intimiteettiä mattopyykkäreiltä
- Palataan saamatta takaisin leiriin.
- Pohditaan, että se isotissinen olisi voinut antaakin, ellei Koistinen
olisi mennyt näyttämään sille nakkiaan.
- Haukutaan akat.
- Puhutaan omina kokemuksina kaikki naisjutut, joita kaverit on meille valehdelleet.

17.00 Illallinen
- Makkaraa ja hernekeittoa
- Sinappia
- Olutta ja Koskenkorvaa

18.00 Räjäytetään jotakin
- Paitsi Koistinen, joka käy salaa Kossupullolla.

18.30 Lämmitetään sauna
- Jokainen kertoo vuorollaan, missä saunassa on Suomen parhaat löylyt.
- Juodaan koskenkorvaa.
- Käydään alasti uimassa.
- Seurataan salaa kenellä on seurueen suurin jorkka.
- Juodaan kaljaa ja Koskenkorvaa

19.00 Käydään kylän baarissa haastamassa paikallisten kanssa riitaa,
- Paitsi Koistinen, joka lukitaan siksi aikaa puuliiteriin.

20.00 Tehdään nuotio
- Juodaan Koskenkorvaa.
- Haukutaan akat.
- Paitsi Koistinen, joka unohtuu liiteriin.

21.00 Makkaranpaisto alkaa
- Haetaan Koistinen liiteristä
- Poltetaan makkarat tikun nokassa karrelle.
- Vedetään reilusti sinappia kyrsän syrjään
- Vedet silmissä kehutaan kuinka hyvää se on.
- Paitsi Koistinen, jonka makkara tipahtaa nuotioon.

22.00 Lauletaan Rosvo Roope ja Kotkan Ruusu 17-äänisesti
- Juodaan kaljaa.
- Kehutaan akat.
- Paitsi Koistinen, joka on oksentamassa.

23.30 Iltatoimet
- Juodaan Koskenkorvaa.
- Kustaan nuotio sammuksiin.
- Kävellään kädet toistemme hartioilla kämpille.
- Ollaan toistemme parhaat kaverit.
- Pyyhitään sinapit hihaan.
- Mennään vaatteet päällä nukkumaan.
- Kaveria ei jätetä.
- Paitsi Koistinen, joka sammuu jo tuntia aiemmin nuotiolle.

Kapitalismin Gargantua - Mikael Lilius

Sähkön hinta nousee, optioitten arvo nousee. Mainiota Gargantua - ruokahalusi on loputon!

(kts. myös RAUNO RÄSÄNEN: Second Coming 15.10, FORTUM - SUOMEN GARGANTUA?)

Renessanssin runsas Rabelais
Kirjojensa kautta

"Minulla on paljon velkaa, en omista mitään, loput jätän köyhille." - kirjailija François Rabelais, 9.4.1553.

(via Tekno-Kekon mielekäs maailmanhistoria, 11.10).

http://www.swartzentruber.com/caricature/caricature-posters/celebrity-caricatures.htm.
etab.ac-orleans-tours.fr/. ../Publier/manu.htm.
gutenberg.net.au/ widger/home.html.

http://www.swartzentruber.com/caricature/caricature-posters/celebrity-caricatures.htm.

http://www.uusimaa.fi/arkisto/uutinen.php?id=850.

BLUES-NEWS

(lisäys 12.10)
Peter Green
Peter Green: Psychiatric Drugs Ruin Career - Psychiatry ...

Fleetwood Mac: Live at the BBC (seuraavassa ote linkistä)

"You can sense Peter Green's legendary stage presence throughout these performances – his incendiary guitar style ignites originals like Rattlesnake Shake and Green's signature tune, Oh Well.
Hard-edged covers also abound, from the likes of blues legends Elmore James, Robert Johnson and Little Willie John.
Green's guitar playing throughout is truly remarkable, and his rough-hewn vocals add significantly to Fleetwood Mac's blues credentials.
Too many acid trips contributed to his tragically rapid descent into madness, and robbed the music world of a towering talent and true guitar genius. "




Howlin' Wolf Home Page
Howlin' Wolf AKA Chester Burnett

Robert Johnson

*
KOMMENTTEJA Kasa-blogin 6.10 juttuun Antakaa sen kissan olla rauhassa
Kirjoitti Marko 22:18 Kommentteja (19)

*
Minun mielestä koko bluesille kävi vähän kehnosti siinä vaiheessa, kun sitä alettiin sähköistämään 1940-luvulla(?). Ei vaan nappaa, ei voi mitään... Ja viimeistään nämä kläptonit sun muut saivat mut kuoppaamaan koko tyylisuunnan, kunnes tosiaan satuin kuulemaan niitä "rahisevia" biisejä 1910-30-luvuilta. Robert Johnson, Charley Patton, Skip James, Son House, Mississippi John Hurt... Jumalan sanaa! Siitä tulikin mieleen pari uudehkoa gospel/blues-lättyä, jotka ei häpeä noille vanhoille levyille tippaakaan: Reverend Charlie Jacksoni "God's Got It" ja Isaiah Owensin "You Without Sin Cast The First Stone". Noi levyt julkaisseen Casequarter-levymerkin sivuilta löytyy myös ääniklippejä. Kantsii käydä kuuntelemassa, ja ostaa levyt! ;-)
http://www.aumfidelity.com/casequarter.html
Kirjoitti Tomppa 07.10.05 16:52

*
(Kommenttejani on sekä laajennettu että linkitetty/RR)

Mihin unohtui Fleetwood Macin Peter Green ? Mies, jota Carlos Santana ja itse bluesnero BB King pitivät englantilaisen bluesboomin (Greenin lisäksi etenkin Eric Clapton, Jimmy Page, Jeff Beck ja Mick Taylor ) parhaimpana kitaristina ja säveltäjänä.

(Esimerkkinä Greenin biiseistä Santanan itsensä coveroima "Black magic woman". Kuuluisin Greenin sävellys lienee kaikkien tuntema instrumentaali "Albatross", jonka yksi ja sama studioversio kävi reilun kolmen vuoden välein sekä ykkösenä että kakkosena Englannin listalla!)

*
Tompan kanta sähköiseen bluesiin on aika lailla puristinen ja diskriminoiva, vaikka ymmärrän kyllä sen perustelut.
Alan alkuperäiset pioneerit ovat tässäkin tapauksessa parhaimpia.

Mutta miksei yhtä hyvin tehdä eroa valkoisten ja mustien blues-miesten/-naisten välille? Sekin olisi täysin perusteltu jako. Ja siinä jaossa valkoperseet jäävät armotta kakkosiksi paria kolmea poikkeusta ehkä lukuunottamatta (esim. Green, Stevie Ray Vaughan, Johnny Winter ja Mike Bloomfield parhaimmillaan).

Claptonilla esimerkiksi on loistava tekniikka, mutta varsin steriili käsitys bluesista. Tämä kritiikki pätee suurimpaan osaan valkoisista blues-tyypin kitaristeista. Kuunnelkaapa esim. sinänsä taiturimaisen Gary Mooren ylipateettisia mutta sisällöllisesti ja emotionaalisesti klisheemäisiä ellei jopa varsin tyhjiä blues-vongutteluja!

(Steve Ray Vaughan on luku sinänsä. Häntä arvostivat kaikki muusikot - niin mustat kuin valkoiset.
Eikä hänen kuolemansa jälkeen (1990) ole blues-rintamalla kovin paljon uutta tapahtunutkaan.)

Peter Green sen sijaan oli parhaimmillaan vähintäinkin esikuvansa B.B.Kingin luokkaa - sekä laulajana että kitaristina.
Esimerkkinä Little Willie Johnin säveltämä "I need your love so bad" ja mieluummin livenä. Sielukkaampaa esitystä kuin Greenin saa hakea.
B.B tunnustikin kerran, että kuunnellessaan Greeniä (alunperin juutalainen Greenbaum), hän alkaa pursuta kylmää hikeä.

12.10 Totesipa B.B. King jopa eräällä stagella Englannissa 1969 - tietäen kyllä Claptonin, George Harrisonin ja Pete Townshendin istuvan katsomossa, että Peter Green on paras kitaristi, jota hän on tässä maassa koskaan kuullut! (Eiköhän tällainen hehkutus jo riitä vakuudeksi BB:n tunteista silloista Peter Greeniä kohtaan. Se ei nimittäin enää ole pelkkää kohteliaisuutta...).

George Harrison puolestaan oli sen verran otettu Greenin soitosta, että alkoi "Albatrossin" julkaisun jälkeen 1/1969 kutsua ent. Mr. Greenbaumia nimellä Green God - ilmeisesti myös ikäänkuin ironisena rinnastuksena "erään" hyvän ystävänsä jo vuosia aiemmin saamalle lempinimelle: Clapton is God!

Kuten tunnettua(?) - Peter Greenin kuuppa ei sitten kestänyt rahaa, suosiota ja huumeita (LSD), vaan hän lopetti soittamisensa kuin seinään kesällä 1970 kieltäytyen jopa royalteista - joutuipa sittemmin myös mielisairaalahoitoon.
Sähköshokit ja psykoosilääkkeet ilmeisesti latistivat miehen bluesherkkyyden lopullisesti, vaikka soittotekniikkaa ja tyyliä yhä löytyykin.

Tämän päivän Peter Green on kuitenkin ihan eri mies kuin vuosien 1967-1970 karismaattinen lavaesiintyjä - varjo entisestä stage-credibilitystään/stage-presencestään.

Kirjoitti rauno räsänen 07.10.05 23:44

*
Rauno: Diskriminoivan saatan allekirjoittaakin, mutta tuota puristista en, koska minä(kään) en tiedä bluesista niin paljoa, että voisin itseäni blues-puristiksi tituleerata. Sähköisen bluesin mollaus johtuu vain ja ainoastaan siitä, että se ei kertakaikkiaan vaan soundillisesti miellytä minun korvia. Ei ne ensimmäiset 1940-luvulla tehdyt, eikä varsinkaan ne tuoreemmat yritykset. Nämä on tietenkin vain makuasioita...
Kirjoitti Tomppa 08.10.05 12:44

*
Näistä sähköisen kauden miehistä Howlin´ Wolfilla on ollut minuun sellainen vaikutus, että söin viikon nuudeleita kun huomasin Digeliuksella käytettynä seitsemän cd:n boksin.
Blues ei oo tekniikkalaji.
Kirjoitti Timo Riitamaa 08.10.05 18:08

*
RR

Howlin' Wolf oli/on kerta kaikkiaan kova jäbä!

Eräs Wolfia äänittänyt studiokettu muisteli, kun hän nuorena poikana oli päässyt hommiin samalle levy-yhtiölle, johon kuului myös Howlin´ Wolf.
Hän ei ollut koskaan kuullut Wolfia livenä, ja ensimmäisen kerran kun kuuli tämän - lähes kaksimetrisen Chester Burnetten laulavan studiossa, hän päätteli oitis, että mikrofoneissa tai piuhoissa täytyy olla jotain pahasti vialla.
Wolfin äänessä oli sellainen kaiku, särö ja voima, ettei sitä ihan ensi kuulemalta mieltänyt ihmisestä tulevaksi - ja siitähän tuo lempinimikin kertoo.

Sait Timo sitten hankittua sen CD boksin(?)
Kateeksi käy. En ole itse mikään levykeräilijä, mutta Wolfin boksi toki kelpaisi.

Lisäys 10.10

Wolfin yhteydessä pitää muistaa etenkin "läski-basisti" ja lukemattomien blues-hittien rustaaja Willie Dixon, joka teki varta vasten myös Wolfille monia "mittatilaustöitä", mutta hän on esimerkiksi myös Led Zeppelinin Whole Lotta love-biisin alkuperäinen tekijä - seikka, jonka Jimmy Page myönsi vasta 1987 (!?), ja minkä jälkeen kappaleesta saadut royaltit alkoivat mennä oikeaan paikkaan, eikä kyseessä ole voinut takautuvasti - 17 vuoden ajan royaltyt - olla mikään pikku summa, vaikka kyse olikin vain yhdestä hitistä.

No - Page on kunnostautunut sittemmin varsin kunniakkaasti hyväntekeväisyyden puolella. Viimeksi tänä vuonna hänet valittiin - kustannettuaan 300-paikkaisen koulun rakennuttamisen - Rio de Janeiron kunniakansalaiseksi. Rahaa kun Jimmylle on siunaantunut (ja sitä tulee yhä) näköjään määrättömästi.

Kirjoitti rauno räsänen 08.10.05 20:27

Edelleen RR

Muistakaa kuitenkin myös Bluesministeri Esa Kuloniemi. Joka maanantai Radio Suomi ja Yle Q klo: 23-24.
Sitä ennen Esa vetää maanantain YLE Q:ssa Roots-illan klo: 21-23.

Esa Kuloniemi on maailmanluokan blues-tietäjä, mainio kitaristi ja myös oivallinen kotimaisen bluesin informaatikko.

Säästetään lisäkehut myöhempään ajankohtaan. Edellä esitetyt riittänevät näin aluksi.

Honey B. & T-Bones, Honey B. And The T-Bones, mesta.net

Kirjoitti rauno räsänen 09.10.05 21:59

Kuvalinkit

http://www.rockindaddys.com/frameset/frame105204.html.
http://www.unionsquaremusic.co.uk/titlev4.php?ALBUM_ID=15&LABEL_ID=3.

johnford.net/mt/ archives/howlin_wolf.php.
http://www.reelinintheyears.com/afbf/pages/64-3-09.html.

http://www.netspace.org/users/rjohnson/.