Siirrän christer sundqvistille kirjoittamani vastauskommentin edellisestä jutusta myös tähän. (Pieniä lisäyksiä löytyy, mm. linkit).
*
Älä sinä luovuta, vaikka minä tavallaan niin teinkin.
Mielisairaalahoito on yhtä kuin hyvän järjestyksen ja hyvin ohjattujen toimintojen ylläpitäminen.
Ei siinä lopulta kovin paljoa potilaalta kysellä, vaikka osastokokouksia ja vastaavia pidetäänkin.
Potilaan oma aktiivisuus on aina hyvin tulkinnanvarainen asia. Se ei saisi "häiritä" osaston totuttuja käytäntöjä.
Toki aktiivisuutta pitää aina arvioida hoidon kannalta eli potilaan kuntoutusta silmälläpitäen, mutta kyllä ms-hoitoideologiaan noin yleisesti ottaen sisältyy paljon enemmän passivoivia ja potilaan minuutta rajaavia - jopa sen täysin riistäviä - periaatteita kuin olemme ehkä koskaan valmiita myöntämään.
Mutta jotkut näkevät asioitten ytimeen. Siksi en malta tässä olla siteeraamatta erästä psykiatrian erikoissairaanhoitajaa (nainen) muutaman vuoden takaa: "Me (hoitajat/hoito) olemme tehneet heistä (potilaat/asiakkaat) tällaisia."
Tätä lausahdusta olen usein pohtinut, koska siinä on järkeä.
Se ei ole uusi huomio vaan toistaa tiivistetysti -60-luvun puolivälissä syntyneen antipsykiatrisen suuntauksen (mm.
David Cooper, RD Laing, Thomas Szasz , Franco Basaglia ja Michel Foucault ) väitteitä ms-hoidosta.
Tulkitsen sitä seuraavasti.
Hoitobyrokratia/-ideologia on aina kehitetty ennenkaikkea hallitsemattoman tilanteen stabilisoimiseksi/rauhoittamiseksi ja korjaamiseksi. Oli sitten kyse lintuinfluenssasta tai mielenhäiriöistä.
Tässä mielessä varsinkin mielisairaanhoitomme on enemmän politiikkaa kuin hoitoa. Stabilisoimis- ja korjaamispyrkimyksessään ms-hoito nimittäin väistämättä luo tietyn tyyppisen potilas/-asiakasihanteen, jota me emme kuitenkaan alunperin välttämättä lainkaan tiedosta.
Hoitoideologian seuraukset vaikuttavat hieman samaan tapaan kuin piilo-opetussuunnitelma (hidden curriculum) koulutuksessa.
Me pyrimme tietoisesti johonkin koulutuspäämäärään, mutta toteutammekin perimmäisesti jotain aivan muuta arvoperiaatetta kuin, mihin julkisesti sitouduimme.
Tasa-arvokeskustelu on hyvä esimerkki tästä dilemmasta.
Julkisten oikeudenmukaisuusvaatimustemme taustalla vaikuttaa jokin - paljon perimmäisempi "juonne", joka ylläpitää epätasa-arvoisia käytäntöjä.
Mikä se on, sitä ei välttämättä tiedetä, eikä tasa-arvon kannalta arveluttavia mielipiteitä yleensä uskalleta sanoa ääneen, jottei jouduttaisi sylkykupiksi.
Suomen mielisairaaloissa potilaita on kautta aikain pyritty eri tavoin aktivoimaan, mutta tulokset eivät ole hääppösiä.
Suurin syy tähän lienee juuri edellä todettu.
Pyrkiessämme aktivoimaan potilaita me teemme heistä pikemminkin helposti käsiteltäviä "paketteja" kuin arvaamattoman itsenäisiä ihmisiä.
Potilaiden ei pidä aiheuttaa sallitun rajan ylittävää stressiä psyykellemme. Silloin kaikilla menee hyvin!?
Mutta miksi ihmeessä heistä tuli niin pirun passiivisia..?
PS. Nyt täytyy muistaa, että myös potilaat ovat usein juuri sairaudessaan ja oireilussaan yhtä lailla passiivisia ja "konservatiiveja" kuin hoitajat.
Siten on hyvin ymmärrettävää, että mielenterveyskuntoutujat sopeutuvat ja passivoituvat helposti instituutioon/järjestelmään, joka takaa heille oman turvallisuuden ja rauhan - "piilohoitoideologiamme mukaisesti."
Tehtävämme on todella hankala: meidän pitäisi yhtä aikaa sekä sopeuttaa että aktivoida näitä ihmisiä, eikä se totisesti ole mikään moponviritykseen verrattava operaatio. Meidän kun pitäisi samanaikaisesti ja koko ajan "virittää" myös itseämme - eikä vain sitä "mopoa".
Psychiatry
5 comments:
Kiitos kun jaksoit vääntää minulle lisää sitä rautalankaa psykiatrian ihmeellisyyksistä. Huomenna on taas potilasyhdistyksen kokous. Ajattelin keskustella potilaitten kanssa Toporin puheen pohjalta syntyneistä ajatuksista.
Listaltasi puuttuu tohtori Peter Lehmann, joka nauttii jokseenkin suurta arvostusta anti-psykiatrisessa liikkeessä. Tapasin hänet eräässä kansainvälisessä mielenterveyskongressissa ja hän vaikutti ihan fiksulta tyypiltä. Tässä tietoa hänestä:
http://www.peter-lehmann-publishing.com/info/publisher.htm
Hyvää jatkoa!
Kiitos näistä sanoista ja kolmesta postauksesta. Ne olivat viisaimpia aiheesta kuulemiani mielipiteitä. Olen tyytyväinen, että olin osaltani ärsyttämässä sinua tähän!
Kiitti vaan sinulle, maalaiselle ja muille.
Ja ihan totta: juuri teidän ansiostanne sain viimeinkin jotain kirjoitettua tästä aiheesta. Olenpa ajatellut kirjoittaa hieman lisääkin.
Toivottavasti suunnitelma toteutuu jo senkin vuoksi, että tässä mulla on aihealue, josta riittäisi ammennettavaa.
Se vain on hieman raskas ajateltavaksi - mutta kiinnostava.
Pohdin, että jos kirjoitan mielenterveysalasta ja mielisairaanhoidosta enemmänkin, täytyy myös blogiluokituksiin lisätä uusi kategoria.
Päätin (ainakin toistaiseksi), että olkoon se "Yhteiskunta", sillä en halua leimautua nimenomaan mielenterveysalan Erno Paasilinnaksi.
*
PS. Kaikenmoista kokemusta alalta löytyy.
Päätoimitin (ja ajoittain myös kirjoitin jopa reilusti yli puolet lehden jutuista) amatööripohjalta tehyläisten mielenterveyshoitajien perustamaa ammattilehteä "Mielenterveyshoitaja" vuosina -92-94 8:n numeron verran.
Lyhyt mutta opettavainen projekti.
Sitä ennen olin jo kirjoitellut KTV:n ammattilehteemme.
Sainpa -80-luvun puolessa välissä jutun todella kovatasoiseen "Alkoholipolitiikka"-lehteenkin.
Linjariitojen rasittaman ja jäsenistön passiivisuuden turhauttaman toimittajuusprojektin jälkeen kirjoittelin Mielenterveyshoitaja-lehteen vielä muutaman vuoden ajan kaikenmoisia hajajuttuja.
Seuraajani, joka teki hommaa 10 vuotta, tuli hieman yllättäen kuvioihin mukaan, mutta oli minulle tuttu kaveri, jonka kanssa yhteistyö sujui.
Vielä viime vuonna innostuin pitkästä aikaa kirjoittamaan pari tosi pitkää juttua ko. lehteen, mutta päätoimittajuuden vaihduttua vuoden lopulla en ole asiaan palannut.
Toisen blogipäreeni (10/2004) - "Hauen laulu" - alkuperäinen versio on kirjoitettu juuri edellä mainittuun lehteen omana päätoimittaja-aikanani.
Mielenkiintoiset päreet, jopa näin pöpipään vinkkelistä katsottuna :o)
Post a Comment