Theodor Adorno
Tämä päre on alunperin kirjoitettu kommentiksi Sediksen juttuun "Intellektuellien top-sata".
*
Mitä tulee Haveliin ja Rushdieen, niin minä olen Sediksen kanssa samaa mieltä (älkää nyt vain sanoko, että tietenkin!).
Václav Havel on absurdin näytelmän ja eurooppalaisen dissindenssin symboli, josta tuli Tsekkoslovakian prsidenttinä luontaisesta (siis ei tekemällä tehdystä) "julkisuustykövetoisuudestaan" johtuen eurooppalaisen intellektuaalin perikuva.
Mutta ei hänellä ole mitään asiaa esim. Habermasin oppineisuuden tasolle. Ei ei.
Salman Rushdiesta on sanottava hiukan samaa.
Myös hän on oman laatuisensa dissidentti, josta tuli keskinkertaisen romaanin muutaman sivun takia Islamin Hammurabin-lakimaisen teokratian humanistiuhri.
Mutta sijoituksensa tällä "intelletku-listalla" on pikemminkin median propagoimaa kuin omiin ansioihin perustuvaa.
*
Se, mitä Hyvärinen sanoi, on kuitenkin vakavammin otettava kommentti.Voidaan tosin heti esittää vastakysymys: onko suppea-alainen erikoistuminen sitten jotenkin suositeltavampaa ja osoitus "paremmasta tai syvemmästä" intellektuaalisuudesta kuin laaja-alainen ja poikkitieteellinen sivistys.
Theodor Adorno on varmasti oikeassa siinä, mikä on ollut ja on edelleen trendi medioituneessa maailmassa, mutta kuka nyt väittää, että kaiken maailman tietokilpailut tai vastaavat ovat osoitus yhtään minkäänlaisesta sivistyneisyydestä?
Päinvastoin - ne ovat merkki sivistyksen täydellisestä rappiosta.
Pikemminkin Adornon kommentti täytyy liittää hänen - 60-luvun alussa aloittamaansa positivismi-keskusteluun, joka varmasti osaltaan kumpusi CP Snown samoihin aikoihin julkaisemasta kirjasta "Kaksi kulttuuria", joka perustui hänen -59 pitämäänsä luentoon "The Two Cultures and Scientific Revolution" ja siihen lisättyyn pohdiskeluosaan.
Puheessa ja kirjassa pohditaan humanistisen ja luonnontieteellisen kulttuurin jyrkkää vastakohtaisuutta - suoranaista vihamielisyyyttä toisiaan kohtaan.
Snow itse - sekä luonnontieteilijänä että romaakirjailijana - kokee tarvetta tuoda nämä kaksi akateemista valtavirtaa lähemmäs toisiaan ja toivoo niiden pääsevän edes tyydyttävän kommunikaation tasolle.
Adorno tiivisti Snown ongelman metodologiaan - positivistisen ja hermeneuttisen metodin väliseen kiistaan väittäen, että positivistinen luonnontiede (filosofiassa looginen empirismi) - päinvastoin kuin "sosiaalihermeneuttinen/RR" paradigma - ei kykene kohtaamaan ihmisten elämänongelmia vaan redusoi ne aina kokeellisiin havaintoihin - mikro-tai makroyksiköihin/-tasoihin, jotka eivät itsessään - ilman kielellis-/tulkinnallista "interventiota" selitä ihmisestä vielä yhtään mitään.
Positivistinen metodi kykenee selittämään ihmistä vain luopumalla (silmänkääntötempun omaisesti) omasta reduktionismistaan, mikä "volte face" on itse asiassa positivismin omien periaatteiden (havainto välittömästi annettuna TIETONA)vastaista. (Adorno jopa rinnastaa positivistinen selityksen ja oxymoronisen tyylikeinon!).
Luultavasti Habermasin kirja "Erkenntnis und Intresse"(-68) sekä Georg Henrik von Wrightin "Explanation and Understanding" (-71) ovat tämän kiistan ehkä tärkeimpiä analyyseja.
Halbbildung on kyllä todellinen ongelma, mutta se on sitä yhtä lailla äärimmäisen erikoistuneille tutkijoille kuin puolivillaisille "joka alan" poleemikoille kuten minä, jonka kirjallisena esikuvana toimii "toinen" oman alansa - klassisen filologian - ulkopuolelle hypännyt "suuruus": Friedrich Nietzsche, joka ei ollut opiskellut juuri lainkaan nimenomaan filosofiaa.
http://www.stern.de/unterhaltung/buecher/?id=512766.
2 comments:
Toisaalta Snow hahmotti akateemisen kentän nimenomaan humanismin ja luonnontieteiden vastakkainasettelun kautta, mikä varmaan liittynee sen ajan englantilaiseen akateemiseen kenttään, jossa yhteiskuntatieteet olivat ainakin vähän aikaisemmin marginaalissa ns. literary criticismiin nähden. Se, minkä Adorno ajatteli positismin vastapariksi ei varsinaisesti kuulu näihin kumpaankaan.
On myös syytä pitää mielessä, että Snown lämmittelemä keskustelu on käyty jo monta kertaa aikaisemmin, mm. toissa vuosisadan vaihteessa sosiologian nousun myötä. Luulempa, että Adornolla olikin pikemminkin Dilthey ja Weber mielessä kuin Snow. :-)
Olisi muuten kiva tietää onko juuri Snown vastuulla, että jotkut luonnontieteisiin erikoistuneet ajattelevat akateemisia oppeja tavalla, jossa kaikkea, joka ei käytä tiukkoja empiirisiä määrällisiä menetelmiä kutsutaan "humanismiksi". Humanismi on tietysti kovin monella erilaisella tavalla käytetty sana, mutta tuskin kuuluu osaksi kaikkien luonnontieteiden ulkopuolella puuhaavien itseymmärrystä..
Totta puhut, vaikken minä suoranaisesti kytkekään Adornoa ja Snowta toisiinsa.
He nyt vain sattuivat puhumaan analogisesti hyvin samantyyppisestä ongelmasta, kumpikin omalla tahollaan.
Snow painottaen tieteellisen kulttuurin kahtiajakoa, Adorno ihmistieteitten metodologista kahtiajakoa.
Sosiaalitieteitten metodikurssien kahtiajako määrälliseen ja laadulliseen tutkimukseen Suomen yliopistoissa kuvastaa osaltaan tätä samaa problematiikkaa.
Weber on hieman ongelmallinen esimerkki Diltheyn vastakohtana, koska hän on metodologisesti ikäänkuin ristiriidassa itsensä kanssa.
Vaatiessaan tutkimuksen pätevyyden takia ehdotonta metodisidonnaisuutta hän samalla myöntää, ettei ole olemassa vain yhtä oikeaa metodia.
Tämä on sukua paitsi Aristoteleen praktiselle tiedekäsitykselle myös nietzscheläiselle pluralismille.
Ennemminkin Durkheim on comtelaisessa positivismissaan (metodologinen monismi) Diltheyn "oikea" vastapooli.
Kyseinen keskustelu on käyty ennenkin ja monta kertaa. Sitä käydään itse asiassa jatkuvasti. Se on filosofinen ongelma, koska siihen ei ole lopullista ratkaisua...
Post a Comment