http://www.zyra.org.uk/mental.htm.Tämä päre on kirjoitettu maalaisen juttuun Uusia tuulia mielisairauksien hoidossa, 28.10. (Alkuperäiseen kommenttiin on tehty joitain tekstimuutoksia).
*
Ehdinkin jo "pelätä", että mainitset minut.
Olen tietoisesti välttänyt kirjoittamista mielisairaaloista, mielisairaanhoidosta ja mielenterveysalasta yleensä, vaikka varsinainen ammattini onkin ollut mielisairaanhoitaja.
En siis koe aihetta kovin miellyttäväksi, vaikka läheinen se kyllä on.
Jotain kertoo myös, etten "jatko-opiskeluvaiheessani" (ei liity msh-alaan) suorittanut edes psykologian perusopintoja kunnolla loppuun, vaikka tietoa kyllä löytyi, vaan luin aivan muita kuin mielenterveysalaan liittyviä tai sitä sivuavia aineita (poikkeuksena kasvatustiede).
Kaiken kaikkiaan annat kuitenkin rajallisenkin kokemuksesi perusteella varsin realistisen kuvan melisairaalamaailmasta. Se on todellakin pysähtynyt ja henkisesti "autio maa"(-ilma), - yhtä aikaa hyvin järjestäytynyt, suljettu, väkivaltainen(kin), epävarma ja sisäänlämpiävä "piiri" - varsinainen "sisäpiiri".
Toisaalta - tuskinpa se mitään muuta voi ollakaan. Koska me emme kestä "täyshulluja" joukossamme, heidät pitää(?) eristää humaaniseen "keskitysleiriin" ja tankata täyteen ties mitä lääkkeitä, joiden kaikista sivuvaikutuksista ei kenelläkään ole pitemmän päälle pätevää tietoa.
Oma uravalintani oli aikoinaan monen sattuman ja toisaalta tietynlaisen "kohtalon" seuraus.
Olin nuorena erittäin kiinnostunut psykologiasta ja psykiatriasta.
Sitäpaitsi lähisukulaisteni joukossa eli (-60-luvun lopulle asti) kaksi vakavasti mielenterveyshäiriöistä henkilöä, mikä osaltaan vaikutti valintaani.
Nuorena ihmisellä on kaiken lisäksi vielä kaikenlaisia unelmia ja illuusioita - siis ylen määrin tiedon- sekä kokemuksenjanoa.
Mutta eihän alle kaksikymppinen tietysti voi tietää vielä mitään näistä asioista.
Niinpä minunkin idealismini psykiatrisen tiedon ja hoidon pätevyyden/tehokkuuden suhteen karisi - oikeastaan jo varsin nopeasti.
Nykyään en enää arvosta psykologiaa ja psykiatriaa tieteenä/tiedon lajina juuri pätkän vertaa.
Mielenterveystyö itsessään on sitten asia erikseen - sitä tulee tukea aina.
(Huomataan, että motivaationi tässä asiassa on kuitenkin pahasti säröillyt).
Olen lukenut/kokenut sekä teoriaa että käytäntöä, eikä niistä todellakaan ole paljon käteen jäänyt.
Ei ole mitään ihmeterapioita, ei ihmelääkkeitä. Paradoksaaliselta myös tuntuu, että ainoa todella tehokas tapa muuttaa ihmisen käyttäytymistä ja kokemisstruktuuria "ulkoapäin" näyttää väistämättä tekevän hänelle väkivaltaa ihmisenä.
Niin myös tulevaisuuden geenisiirrot.
Koska me emme tiedä, minkälainen on normaali ihminen (sillä se ei ole empiiris-kokeellinen ongelma vaan määritelmä- ja arvokysymys), niin miten me voisimme myöskään tietää, miten parantaa joku skitsofreniaksi nimeämämme poikkeavuus?
Entä kuinka moni "skitsofreeni" haluaa muuttua "normaaliksi"? Kysytäänkö heiltä edes sitä?
Lisää ehkä myöhemmin. Taidan siirtää tämän "huokauksen" myös omaan blogiini.
3 comments:
Kommentoinkin jo kirjoitustasi maalaisen blogissa, mutta kerran vielä:
Olenko jotenkin harhaanjohdettu, kun itse vakavasta masennuksesta toipuneena arvostan nykypsykiatriaa ja jopa tuota pelättyä ja kummeksuttua lääkitystä?
En oikein ymmärrä, miksi sinun pitäisi (toki hieman ironisesti) kokea olevasi "harhainen" , jos/kun olet saanut apua ja kokenut hoidon miellyttäväksi.
Päinvastoin - sinulla on aihetta tyytyväisyyteen.
Silloin ei ole mitään syytä ripotella tuhkaa päälleen - päinvastoin.
Minä tarkastelen ja kritisoin psykiatriaa pirun laajaa - ideologista ja teoreettista - perspektiiviä vasten, enkä tietenkään näin ollen tee (ainakaan yleensä) empiirisiä yleistyksiä yksityistapauksista.
Muistutan edelleen, että korostan silti vahvasti mielenterveystyön tärkeyttä, vaikka kritisoinkin alan tieteenteoreettisten lähtökohtien ja terapeuttisten kokeilujen epämääräisyyttä sekä (tilastollistakin) epäluotettavuutta.
Silloin en en siis kuitenkaan kirjoita kenestäkään yksilötasolla - en varsinkaan sinusta ja monista "kohtalotovereistasi", joista EI tullut mielisairaala-sekä mielenterveysbyrokratian marionetteja.
Tähän asiaintilaan vaikuttaa kuitenkin varmasti myös se, että te olette aktiivisempia (ja siten myös "terveempiä") kuin monet monet muut potilaat, joiden kohtalona on ollut tulla "hyviksi" mutta passiivisiksi mielenterveyshoidon/-palvelujen pitkäaikaiskäyttäjiksi...
Mutta olkoon - hyvä niinkin. Pääasia, että pystymme pitämään huolta näistä heikommista ja sairaammista lähimmäisistä.
PS. Asenteeni saattaa olla varmaankin turhan negatiivinen ja pessimistinen...
En voi kuin pyytää anteeksi.
Minulta ei riitä voimaa jatkuvaan positiivisuuteen - johtuen luonteestani ja yksinkertaisesti siitä, miten maailman näen ja etenkin, mitä siellä näen...
Post a Comment