Minuus, perinne ja metafysiikan heikkeneminen osa 1

(Luonnostelma, korjauksia ja lisäyksiä 28.10 aikana.)

28.10 Alunperin aioin ja aloin kirjoittaa tätä juttua kommentiksi Teemu Manninisen Cacoethes Scribendi-blogissaan kirjoittamiin juttuihin Minuuksista (25.10) sekä Perinne ja Yksilö (24.10) sekä Leevi Lehdon tekstiin It's Nothing! Reflexions on the work of Kenneth Goldsmith, with an emphasis on The Weather (2005).

Mutta - mikään varsinainen ja virallinen vastaus em. herrojen viime aikojen blogiteksteihin ja analyyseihin tästä kirjoituksesta - ainakaan sen ensimmäisestä osasta - ei kuitenkaan tullut.
Tarvitsin jonkinlaista inspiraatiota oman tekstin suoltamiseen ja sitä heiltä myös sain.

*
Historiallisesta perspektiivistä katsoen – esihistoriallisena aikana- taiteilijat olivat yhteisönsä shamaaneja tai pappeja – siis uskonnollisia (mikä on alunperin tarkoittanut samaa kuin yhteisöllisyys) näkijöitä, välittäjiä tai ”portinvartijoita”.
Antiikin ajoista myöhäiskeskiajalle ja vielä uuden ajan alkuun he olivat hallitsijoitten ja mesenaattien "nimettömiä" palvelijoita.

Vasta tämän jälkeen - viimeistään romantiikan aikana - taiteilijoista alkoi kehkeytyä oma, erityinen, luova "luokka", jota alettiin lähes palvoa, koska yksittäisen taiteilijan ajateltiin omaavan sellaista luovaa henkeä (spirit) ja taituruutta, jonka voisi rinnastaa miltei shamaanien kykyihin.

Mutta juuri tuon esihistoriallisen ja antiikkisen yhteisöllisyyden takia taiteilijoiden vahva, henkilökohtainen esiintymispanos ja tehtävä oli aivan eri asia kuin modernin estetiikan taiteilija-subjektin luovuus, joka on jo radikaalisti irtautunut yhteisöllisyydestään tai sen hänelle sisällyttämästä tehtävästä.
Esihistoriallinen ”taiteilija” ei ole individualistinen persoona vaan yhteisöllis/uskonnollisen (”kosmisen”) koheesion ja järjestyksen medium.

(Nykyinen käsitys taiteilijasta mediumina ei kuitenkaan ole enää sidottu yhteisöllisyyteen eikä lopulta edes konteksteihin, jotka voisi tunnistaa. Taiteilijasta (ja hänen tuotannostaan) on tullut yhtä "hullu" (kaoottinen) kuin maailmasta, jossa hänen ajatellaan empiirisesti/naturalistisesti elävän.)

Tilanne muuttui suorastaan hämmästyttävän nopeasti renessanssin (1350-1400), uskonpuhdistuksen (1500-1650), Valistuksen (1650-1790) ja romantiikan (1790-1870 - taidehistoriassa romantiikan aika päättyy jo ennen vuotta 1850, mutta filosofiassa tämä rajaus ei päde) periodien aikana, kunnes yhteisöstään ja uskonnosta irronnut moderni subjekti, alkoi irrottautua myös Valistuksen luomasta pistemäisen (punktuaalisen - Descartes, Locke), subjektiivisen identiteetin käsityksestä ja romantiikan kokemuksellisuutta ja tunteita korostavasta, ainutlaatuisesta yksilösubjektista.

Punktuaalisen minuuskäsityksen ääripiste ja sen hajottamisprosessin tärkein aloittaja oli Nietzsche, jonka radikaalein vaikutus ilmenee viimein 1900-luvun lopun postmodernin ajattelun keskeisissä ideoissa – suurten kertomusten kuolemassa (Lyotard) ja dekonstruktiossa/subjektin kuolemassa (Derrida).

Suurten kertomusten (metafysiikan, Jumalan) kuolema on minun katsannossani kuin mitali, jonka toiselta puolelta löytyy aina myös subjektin, tekijän – jopa ihmisen kuolema (Foucault).

1900-lukua on siitä ainutlaatuinen periodi, että sen aikana käytiin ikäänkuin nopeutetussa muodossa – vielä kerran - läpi koko se prosessi, johon oli tarvittu ensin muutama tuhat vuotta.

*
Tosin esihistoriallisen ajan ja antiikin ajan aikanakin kulttuurit kävivät läpi analogisesti samankaltaisia prosesseja kuin, mistä nyt puhutaan tekijän ja subjektin kuolemana.

Länsimaitten kannalta oli antiikin Kreikan kulttuuri tämän aatehistoriallis-/kulttuuris-/yhteiskunnallisen prosessin merkittävin yksittäinen ilmiö siinä mielessä, että homeeris-arkaaisen, metsästys-ja paimentolaiskulttuurin (800-600 ekr.) sekä traagis-yhteisöllisen kulttuurin (600-350 ekr.) aikana yksilö tai paremminkin hänen tehtävänsä kytketään suurempiin kosmisiin kokonaisuuksiin.
Vielä jopa Sokrates kysyy, onko hän vain hirviö, vai onko hänellä jokin vaatimaton kosmisen järjestyksen vaatima tehtävä toimia jumalan vartiomiehenä täällä maan päällä (Faidros).

Mutta Sokrates oli jo siirtynyt ratkaisevan askeleen pois yhteisöllisyyden kahleista. Hänen suhteensa yhteisöön on vielä uskollinen mutta äärimmäisen ironinen.
Nietzsche on oikeassa: systemaattisen filosofian alku merkitsi kreikkalaisen kulttuurin yhteisöllisen/aatteellisen rappion ja rapautumisen alkua.
Kun alettiin korostaa aivan mielettömästi järkeä, voidaan tämän järkeilyn taustalta ”kuulla” hätähuuto – jotain on menossa pahasti pieleen tässä kulttuurissa!

Siksi Nietzsche toteaakin, että aikaisempi yhteisöllisyyttä integroiva ”pessimistinen” tragedian kulttuuri oli itse asiassa optimistista kärsimyksen kohtaamisessaan, kun taas myöhempi, klassisen ajan optimistinen ja obsessiivinen yltiörationalismi sisältää piilevästi pessimistisen asenteen.

300 vuotta Sokrateen kuoleman jälkeen kreikkalaisen kultuurin pääpaikka oli siirtynyt Aleksandriaan, ja Kreikka itse oli sisäisesti tyhjentyneessä polyteismissaan ja poliittisissa ristiriidoissaan päätynyt aatehistoriallisesti skeptisismiin ja materialismiin.
(Stoalaisuus ja epikurolaisuus edustivat molemmat ontologialtaan monistista materialismia – stoalaisten tietoteoria ja osin moraali-oppi tosin erosivat selvästi epikurolaisisita).

*
Väitän, että olemme 1900-luvun aikana (100:ssa vuodessa) käyneet kertaalleen läpi saman kehityksen kuin kreikkalainen kulttuuri vajaassa 500:ssa vuodessa (ehkä nopeamminkin), ja jonka europpalainen kulttuuri sittemmin kävi läpi 1500-luvulta 1800-luvun lopulle – ja ilmeisesti hieman enemmänkin.
Uusi kierros alkoi kirjallisen modernismin ”alasajosta” jo 1960-luvulla. Siirtymä postmodernismiin oli nimittäin samalla uusi siirtymä oman laatuiseensa romantismiin.

Kierros yhteisöllisyydestä ironiaan ja skeptisimiin sekä individualismiin fokusoituu antiikin Kreikassa, uuden ajan ja modernismin kehityksessä sekä 1900-luvulla metafyysisesti hieman eri asioihin, joskin perimmältään kyse on aina metafysiikan alasajosta ja uuden metafysiikan synnystä vanhan raunioille.

Esimerkiksi renessanssin ja uskonpuhdistuksen vanavedestä kummunnut, Valistuksen järjen ja kokeellisen tieteen vastareaktioksi syntynyttä romantiikkaa, voidaan ilman muuta pitää äärimäisenä vastareaktiona Valistuksen mekanistiselle maailmankuvalle.
Eli modernisaation sisällä tapahtui myös dialektisia siirtymiä.
Hegelin ajattelussa on tiettyä heuristisuutta, jos ajattelemme asiaa aatehistoriallisten periodien eetoksen kautta eli, miten nämä periodit ilmentävät jatkuvuutta ja katkoksia suhteessa aiempaan eetokseen.

Toki tähän yhteyteen voidaan lisätä myös Oswald Spenglerin kulttuurihistoriaan masinoima käsite pseudomorfoosi, jossa vahvempi ja heikompi kulttuuri sekoittuvat keskenään muodostaen outoja – epäitsenäisiä kombinaatioita.

Myös myöhäiskeskiajan skolastiikassa (1200-1300-luvulla) käytiin läpi uutta aikaa ennakoiva – kirjamellisesti ”moderni” – jakso, jossa siirryttiin aristoteelisesta luonnonfilosofiasta ja teleologiasta, johon Tuomas Akvinolainen perusti teologiansa, skotlantilaisen Duns Scotuksen ja ennen muita englantilaisen William Ockhamilaisen kautta nominalismiin, josta ei ole kuin askel skeptisismiin ja relativismiin.

Tätä seuraava renessanssin aika reagoi nominalismiin Platonilla, jonka tekstejä alettiin kääntää suuremmassa määrin vasta nyt latinaksi.
Muistakaamme Italiaan 1400-luvulla siirtyneitten Bysantin (kukistui 1453) emigranttien vaikutus koko eurooppalaiseen yliopistoelämään ja kirjallisuuteen.
Myöhäiskeskiajalla itse asiassa käytiin filosofisesti läpi aivan sama prosessi, jonka kreikkalainen aatemaailma oli jo kertaalleen kulkenut.

Uskonpuhdistus jatkoi renessanssista alkanutta prosessia, jossa sekä Platonin universalismi että Aristoteleen konseptualismi ajaututuivat nominalistisen siirtymän kautta skeptisismiin, jolle sitten Luther julisti ainoaksi vaihtoehdoksi ”yksin uskon, yksin armon ja yksin Raamatun.”
Mitään metafyysisiä välittäjiä ei tarvittu, ei liioin nominalistisia oppeja, joista siis oli vain askel skeptisimiin ja relativismiin.

Uskon rinnalle alkoi nyt nousta järki ja uusi tiede.

*
Antiikin Kreikassa metafysiikan ”naturalisoituminen” tapahtui siirtymänä polyteismista monoteismiin ja skeptisismiin.

Myöhäiskeskiajan, renessanssin ja uskonpuhdistuksen luonne voidaan metafysiikan heikentymisanalogian puitteissa kiteyttää siirtymäksi universalismista (yleiskäsitteet ovat tosia, käsiterealismi) ja konseptualismista (yleiskäsitteet ovat tosia, mutta sijaitsevat yksilöolioissa eli eivät ole tajunnasta riippumattomia) nominalismiin (yksityiskäsitteet ovat tosia, käsitteellinen antirealismi) ja skeptisismiin (mitkään käsitteet eivät ole sen enempää tosia kuin epätosiakaan, perspektivismi, relativismi) – sitä kautta sitten Lutherin ”yksin uskosta”-teologiaan eli monergismiin.

Katolinen kirkkohan edusti pelastusopissaan/soteriologiassaan ensisijaisesti monergismia (augustinolaista mallia), mutta kytki siihen jurisprudenttisessa paatoksessaan paljon synergismiä (esim Akvinolaisen ajattelun kautta).

Ortodoksisen kirkon lähtökohta sen sijaan on aina ollut ”jumalallistumisopissa”, ihmisen pyrkimyksessä jumalan kaltaisuuteen (ei kuvaksi!), ja tämä ajatus eros-motiiveineen perustuu synergistiseen lähtökohtaan: ihminen on ”jumalan työtoveri”.
Ortodoksisuudessa on perimmältään kyse Platonin ajattelun ja juutalaisen liturgiikan (itämaisine vaikutteineen) synteesistä.
Ja se on myös kaikkein alkuperäisin kristinuskon institutionaalinen muoto, mikäli emme laske mukaan alkukristillisiä yhteisöjä.

Uuden ajan ja modernisaation läpi kulkeva metafysiikan heikkeneminen alkoi tietysti ”uuden metafysiikan”eli uuden Uskon ja uuden Järjen ja esiinmarssilla.
Tässä ”pitkässä marssissa” on uusi Järki saanut enenevässä määrin voittoja tehokkuutensa ja hyödyllisyytensä (teknologia) takia.

Mutta kuten edellä totesin, romantiikka oli äärimmäinen vastaveto mekanistiselle, Valistuksen järjen maailmankuvalle, jonka mukaan systeemi (maailma) ei muutu, mutta sen sisällä kyllä tapahtuu kausaalisesti osoitettavia muutoksia.
Romantiikka puolestaan edusti vitalistista maailmankuvaa, jonka mukaan systeemi (siis maailma, todellisuus) itsessään on muutoksen alainen.

Valistuksen mekanistinen käsitys maailmasta on kärjistetyimmillään sekä pysähtynyt että syklinen/synkroninen (toistuva=ei todellista, edistyvää, lineaariseen aikaan sidottua muutosta), jotka lopulta ovat loogisesti ja metafyysisesti (ei tietenkään empiirisen havainnoinnin tasolla) sama asia.

Romantiikan vitalistinen käsitys maailmasta on lineaarinen/diakroninen, mikä ilmeni esimerkiksi Hegelin historianfilosofiassa, maailmanhengen kehityksessä – sanoisinko peräti Hengen lihaksi tulossa (inkarnaatio) maalliseksi yhteisöllisessä muodossaan.

Myös Schopenhauerin Wille (Tahto) liittyy romantiikan ja saksalaisen idealismin perinteeseen, mutta Schopenhauerille Tahto on sokea ja päämäärätön, itsepintainen ja ikuinen – eli tässä ollaan aika lähellä myös mekanistista tulkintaa, koska Schopenhauer hyväksyy itämaiset opit syklisyydestä, ja niiden mukaan elämä/todellisuus on kärsimyksen täyteinen kiertokulku, josta on syytä pyrkiä pois.

Toki huomaamme, että Valistuksen järkeen sisältyy myös edistysajatus, joka kytkee senkin juutalaiskristilliseen, lineaariseen aikakäsitykseen, mutta kuten sanottu – tämä edistys on aina systeemin sisäistä – ei metafyysis-kosmologista.

*
Metafysiikan alasajoa on aatehistoriallisessa mielessä kolmea toisiinsa sekä synkronisesti että diakronisesti kytkeytyvää lajia.

1) Arkaaisessa ja osittain myös antiikin maailmassakin tapahtuva myyttien, mytologioitten ja uskontojen, jotka ovat yhteisöllisyyden ja siten myös yksilöllisyyden (joka ei vielä ole eronnut yhteisöstä ja myytistä) perusta, tyhjeneminen alkuperäisestä sisällöstään.
Tässä vaiheessa tilalle kehiteltiin aina uusia.

2) Käsitteellis-symbolinen kiista universaaleista, joka alkoi jo Platonin ja Aristoteleen eriävistä mielipiteistä asiassa, mutta joka vietiin päätepisteenseensä myöhäiskeskiajan nominalismissa.

Skeptisisimi, johon tällöin äärimmillään päädyttiin ei perustunut pelkkään myytin tai platonisen, ikuisen idean mahdottomaksi julistamiseen vaan osoitettiin nyt selkeästi loogisen päättelyn avulla - argumentatiivisin menetelmin.

*
(28.10 Toki liioittelen - jopa vääristelen - rankasti, mikäli väitän, etteivät jo kreikkalaiset olisi kehittäneet sekä loogista (Platonin jälkeisen akatemian filosofit Karneades, Ainesidemos) että "käytännön" (Pyrrhos) skeptisismiä huomattavasti.
Stoalaisten lauselogiikka oli jopa niin pitkälle kehittynyttä, että vasta Wittgenstein kehitti (itsenäisesti!) vastaavan totuustaulukkoperiaatteen. Stoalaisten alkuperäinen löydettiin arkeologisissa tutkimuksissa Wittgensteinin Tractatuksen ilmestymisen jälkeen.

Kuten aiemmin totesin, myöhäiskeskiajan skolastiikka oli eräänlainen uusi joskin" analyyttisempi kierros" kreikkalaisen filosofian perusongelmista, mutta siinä missä antiikin ratkaisuna oli Augustinuksen skeptisismin hyväksyvä mutta sen kristinuskolla korvaava slogan: "uskon, jotta ymmärtäisin", siinä nominalismi pyrki torjumaan skeptisismin käsitteiden ja niistä muodostettujen propositioitten yhteensopivuudella (koherenssilla).
Tämä tosin edellytti sekin yhtä perusyleiskäsitettä:olioiden samankaltaisuus.

Mutta väitteiden ja teorioiden koherenssi ei vielä itsessään takaa edes sitä, että ne aivan varmasti kuvaisivat juuri todellisuutta (eivätkä vain omaa keskinäistä sopivuuttaan), joten skeptisismin ja relativismin uhkaa ei nominalismi pysty välttämään - päinvastoin; se on pelkästään eräänlainen "viivytys" tai slippery slide/slope kohti relativismia.

Lisättäköön tähän yhteyteen vielä, että myöhäiskeskiajan ainoa todella uusi psykologinen ja käsitteellinen innovaatio filosofiassa oli Pierre Abelardin tuoma intentionaalisuuden merkityksen painottaminen päätösteoriassa.
(Abelardin intentionaalisuus tarkoitti kuitenkin lähinnä teon aikomusta, motivaatiota, ei tietoisuuden/havainnon suuntautuneisuutta kuten Husserlin fenomenologiassa on laita).

Intentionaalisuuden huomiointi olikin filosofian historiallisesti ehkä ensimmäinen siirtymä pois vallalla olleesta rationaalisesta päätösteoriasta kohti tahdon merkityksen ja siten yksilöllisen ratkaisun painotusta.

Tällä tavoin kristillinen omatunto transformoitui ensimmäisen kerran puhtaasti filosofiseen diskussiin.

Sekä fransiskaaniveljeskunnan perustaja Fransiscus Assisilainen että fransiskaani William Ockham toimivat tahoillaan ja tavoillaan tämän kehityksen varsinaisina pioneereina.
Abelardia sitäpaitsi pidetään kuitenkin vielä yleisesti konseptualistina.)

*
Tunnetuimmat reaktiot nominalismista seuraavaan skeptisismiin olivat Lutherin "yksin uskosta", Decartes´n cogito, Pascalin mystinen kokemus ja Locke´n punktuaalinen minä, jolla oli "luonnollisia" oikeuksia.

Seuranneen Valistusajan Järjen mekanistisuus ja reformaation soteriologinen"kaksoissidos" koettiin vasinkin humanistisissa ja taiteilijapiireissä niin yksiulotteiseksi ja tehottomaksi ratkaisuksi skeptisismin suhteen, että luovan kokemuspotentiaalin vapauttamiseksi ajauduttiin lähes väistämättä individualistiseen romantiikkaan.

Romantiikka oli kuitenkin väistämätön askel eteenpäin, kohti 1800-luvun lopun materialistista positivismia, joka jätti ihmisen metafyysisesti täysin yksin itsensä kanssa.

Teologiassa otettiin ensimmäiset askeleet kohti Uuden Testamentin purkamista myyttisestä aineksestaan (David Strauss) - projekti, joka kumpusi jo Sleiermacherin hermeneutiikasta ja Hegelin filosofiasta.

3) Tämän jälkeen - yhteisöllisyyden/myyttien ja käsitteellisen totuuden murennuttua - alkoi aatehistoriallisesti ennenäkemätön, joskin kyllä aiempia syklejä periaatteessa toistava prosessi, joka murentaisi viimeisenkin metafysiikan pesäkkeen inhimillisessä ajattelussa: subjektiivisen identiteetin ja persoonallisuuden luovan toiminnan perustana.

Alkoi minuuden dekonstruktio ja naturalisointi. Kun kerran atomikin oli halkaistu, niin samalla tavoin "halkaistiin" myös ihmisajattelun perusyksikkönä pidetty subjekti.

Tämä prosessi toki alkoi jo Platonin jaottelusta järki-tahto- ja halusieluun, mutta hänellä nämä osat olivat vielä järjen eli korkeamman "kosmisen järjestyksen" hallinnassa.

Freudin vastaava jako yliminään, minään ja tiedostamattomaan sen sijaan hajotti psyyken palasiksi tavalla, josta se ei enää kasautuisi, koska mikään korkeampi järjestys ei sitä enää sitonut.
Psyykestä oli Freudilla tullut yhteisöllisten normien ja sanktiouhkien vuoksi torjutun vietin "holocaust", joka lopulta joko sairastuisi psyykkisesti tai antaisi periksi haluilleen.

Esteettis-kirjallinen modernismi sitten lopulta dogmaattisesti kielsi (T. S Eliot) persoonallisuuden aikansa loogisen empirismin hengessä ja alkoi pitää sitä neutraalina mediumina ajatuksen/kontekstin ja paperille ilmestyvän tekstin välillä.
Postmodernille reaktiolle ei oikeastaan jäänyt enää edes mitä kieltää: mielestäni Derrida vain totesi jo tapahtuneen.

*
Lopputiivistelmä 3:nen on polemisoitu kärjistys, ja sen vahvimpana vastapoolina voinee pitää Jürgen Habermasia, vaikkei hän mitään persoonallisuusteoriaa ole esittänytkään, ellei nyt sitten pidetä JL Austinin ohella myös Lawrence Kohlbergia hänen kommunikatiivisen toiminnan teoriansa lingvistis-psykologisina taustahahmonaan.

Habermasinkin ajattelu on ei-ontologista kuten yleensä modernismin ja postmodernismin, mutta hän ei ajattele lainkaan samalla tavalla subjektista/yksilöstä kuin postmodernistit.
Ei-ontologinen objektiivisuus ei tarkoita Habermasilla samaa kuin, että subjekti (lapsi) olisi mennyt "viemäriin" ontologian (pesuveden) mukana.

*
Toisessa osassa paneudun 1900-luvun aatteiden ilmentämään metafysiikan heikkenemisprosessiin, käsitykseen, jota ovat filosofiassa etenkin Nietzscheltä vaikutteita saaneina edustaneet ennenmuita Martin Heidegger ja Gianni Vattimo.

Samalla tarkennan erottelua sellaisten termien kuin tekijän, subjektin, identiteetin, egon ja agentin välillä.

*
Lähdemateriaalia

Charles Taylor (philosopher) - Wikipedia, the free encyclopedia
Charles Taylor
Christian Study Center of Gainesville - Review: Charles Taylor's ...
Amazon.com: Sources of the Self: The Making of the Modern Identity ... (tärkeä lähde)

Alasdair MacIntyre - Wikipedia, the free encyclopedia
Alasdair MacIntyre
"After Virtue" by Alasdair MacIntyre
Kiiltomato.net - Moraalifilosofian jäljillä
Amazon.com: After Virtue: A Study in Moral Theory: Books

Martin Heidegger [Internet Encyclopedia of Philosophy]

Georg Wilhelm Friedrich Hegel - Wikipedia, the free encyclopedia