Päivän päre jatkaa edellisessä jutussa mainitun bloggerin kommenttipalstalla.
*
Anonyymi-Jimille sanoisin, että kunhan nyt uppoudut mielenterveysalalle vuosikausiksi, niin orastava "Jeesus-kompleksisi" mitä todennäköisemmin kyllä "paranee" eli katoaa.
Mutta kyynisyydestäni huolimatta toivon, ettei Jeesus-kompleksin katoamisen tarvitse eikä pidä hävittää sinussa olevaa/elävää empaattista ja toisen ihmisen kärsimyksen oivaltavaa mieltä/ihmistä.
Sillä pitemmän päälle myötäelämiseen kykenevät ovat todella oikeasti "parempia" hoitajia kuin "halki poikki ja pinoon logiikalla toimivat puupökkelöt."
Olen vielä -70-luvulla nähnyt niin rasistisesti käyttäytyviä mieshoitajia, että en itse päästäisi heitä edes vanginvartijoiksi - en silloin enkä nyt!
Tässä suhteessa asiat mielisairaaloissa ovat kyllä luojan kiitos muuttuneet niistä ajoista.
Mitä tulee mielenterveyshoidon uudistumiseen noin yleisesti ottaen viimeisten 15 vuoden aikana, niin siihen en usko, mutta toisaalta - älkää te uskoko minua!
Muistakaa kuitenkin esimerkiksi noin kymmenen vuoden takaisen laman katastrofaalinen vaikutus avohoidon kehityssuunnitelmien toteutumiselle. Itse asiassa pankkien tukimiljoonat otettiin ensimmäiseksi juuri mielenterveyspotilaitten hoidosta!
Olen kuitenkin työskennellyt aika vähän avohoitopuolella ja avo-osastoilla, joissa näitä niin kutsuttuja uusia "hoitomenetelmiä" (esim. taideterapioita) ensimmäisenä kokeillaan.
Uudet lääkkeet testataan kuitenkin yleensä ensin suljetuilla, pitkäaikaispotilaitten osastoilla, joissa potilaan käytöstä voidaan kontrolloida tarkemmin.
Tässä noudatetaan vanhaa behavioristista "laboratoriotutkimustekniikkaa", joka lopultakin kertoo enemmän testaajasta ja hänen arvomaailmastaan kuin testattavasta.
Onko muka suljettu osasto "luonnollinen" elinympäristö?
Mitä tulee termiin potilas, niin mielestäni se sopii edelleen kroonikko- eli pitkäaikaispotilaiden nimikkeeksi, sillä - Ilkka Taipaletta myötäillen - nämä voidaan sairauden (tai vastaavan oireen) haitta-asteen perusteella rinnastaa vammaisiin, koska oireilun aiheuttamat rajoitukset elämisen laatuun ovat vakavia.
Avohoidon ja vastaanotto-osastojen puolella puolella termi "asiakas" kyllä menettelee, koska siellä ihmisen sairaushistoria on vielä joko sen verran 1) rajallinen tai 2) epämääräinen (intervallihoito sairaalan ja "siviilin" välillä lienee hieman huono esimerkki tässä mutta olkoon), että ei tällaista henkilöä vielä voi luokitella "sairaalakalustoon" kuuluvaksi, mikä seikka viimeistään tekee hänestä potilaan.
Vai onko 20-30 vuotta laitoksessa viettänyt ihminen edelleen asiakas?
Kyllä hän minun mielestäni on sairautensa/vammansa perusteella yhtä lailla potilas kuin asiakaskin - samaan tapaan kuin palvelutalon dementoitunut asukki.
Koko tämä asioitten parantaminen uusilla sanoilla on naurettavaa semanttista vääntelyä kuten koko psykologia ja ihmistieteet yleensä!
Semanttisten silmänkääntötemppujen takaa löydämme miltei näkymättömän (koska itse olemme osa sitä) hallintakoneiston, joka naamioi oman kontrollinsa aina vain tehokkaammin (vrt. Foucault: episteme ja valta).
Mutta väännelläänpä vielä lisää, ja kumotaan oma väite...
Psykiatria/psykologia on "tuotetiede" siinä missä kaikki ihmistieteet. Sen pitää "tuottaa" terveyttä, miten tämä käsite sitten määritelläänkin.
Ja toki näin ymmärrettynä kaikki mielenterveyshoidon piiriin kuuluvat ovat asiakkaita, koska he ostavat palveluita, jotka tarjoavat heille terveyttä...
4 comments:
Se vähäinen 13 vuoden aikana tullut kokemus mielenterveyspotilaiden parissa suoritetusta vapaaehtoistyöstä tukee Raunon käsitystä mielisairaanhoidon kummallisuuksista. Muistan ne ajat 1990-luvun alussa, jolloin olin erityisen aktiivisti mukana puolustamassa potilaitten oikeutta oman hoitonsa suunnitteluun. Silloin kohtasin voimakasta vastarintaa johtavan lääkärin ja monien hoitajien puolelta. En voi ymmärtää miksi minut leimattiin häiriköksi kun yritin auttaa hoitohenkilökuntaa palvelemaan sairastunutta mahdollisimman hyvin. Tämä lienee somaattisella puolella jopa toivottava ilmiö, että potilas osallistuu aktiivisesti oman hoitonsa suunnitteluun. Mutta psyykkisellä puolella eletään vieläkin ihan kuin muissa maailmoissa. Jatkan itsepintaisesti hommiani kahden potilasyhdistyksen puheenjohtajana hammasta purren ja potilaan tervehtymistä vilpittömästi toivoen. Sairastuneiden oikkuja ymmärtäen ja kuuntelevaa korvaa heille tarjoten. Pitäisikö minun jo luovuttaa?
Älä sinä luovuta, vaikka minä tavallaan niin teinkin.
Mielisairaalahoito on yhtä kuin hyvän järjestyksen ja hyvin ohjattujen toimintojen ylläpitäminen.
Ei siinä lopulta kovin paljoa potilaalta kysellä, vaikka osastokokouksia ja vastaavia pidetäänkin.
Potilaan oma aktiivisuus on aina hyvin tulkinnanvarainen asia. Se ei saisi "häiritä" osaston totuttuja käytäntöjä.
Toki aktiivisuutta pitää aina arvioida hoidon kannalta eli potilaan kuntoutusta silmälläpitäen, mutta kyllä ms-hoitoideologiaan noin yleisesti ottaen sisältyy paljon enemmän passivoivia ja potilaan minuutta rajaavia - jopa sen täysin riistäviä - periaatteita kuin olemme ehkä koskaan valmiita myöntämään.
Mutta jotkut näkevät asioitten ytimeen.
Siksi en malta tässä olla siteeraamatta erästä psykiatrian erikoissairaanhoitajaa (nainen) muutaman vuoden takaa: "Me (hoitajat/hoito) olemme tehneet heistä (potilaat/asiakkaat)tällaisia."
Tätä lausahdusta olen usein pohtinut, koska siinä on järkeä. Se ei ole uusi huomio vaan toistaa tiivistetysti -60-luvun puolivälissä syntyneen antipsykiatrisen suuntauksen (mm. Cooper, Laing, Szasz ja Basaglia)väitteitä ms-hoidosta.
Tulkitsen sitä seuraavasti.
Hoitobyrokratia/-ideologia on aina kehitetty ennenkaikkea hallitsemattoman tilanteen stabilisoimiseksi/rauhoittamiseksi ja korjaamiseksi.
Oli sitten kyse lintuinfluenssasta tai mielenhäiriöistä.
Siinä mielessä varsinkin mielisairaanhoitomme on enemmän politiikkaa kuin hoitoa.
Tuossa stabilisoimis- ja korjaamispyrkimyksessään ms-hoito väistämättä luo tietyntyyppisen potilas/-asiakasihanteen, jota me emme kuitenkaan alunperin välttämättä lainkaan tiedosta.
Hoitoideologian seuraukset vaikuttavat hieman samaan tapaan kuin piilo-opetussuunnitelma koulutuksessa.
Me pyrimme tietoisesti johonkin koulutuspäämäärään, mutta toteutammekin perimmäisesti jotain aivan muuta arvoperiaatetta kuin, mihin julkisesti sitouduimme.
Tasa-arvokeskustelu on hyvä esimerkki tästä dilemmasta.
Julkisten oikeudenmukaisuusvaatimustemme taustalla vaikuttaa jokin - paljon perimmäisempi "juonne", joka ylläpitää epätasa-arvoisia käytäntöjä.
Mikä se on, sitä ei välttämättä tiedetä, eikä tasa-arvon kannalta arveluttavia mielipiteitä yleensä uskalleta sanoa ääneen, jottei jouduttaisi sylkykupiksi.
Suomen mielisairaaloissa potilaita on kautta aikain pyritty eri tavoin aktivoimaan, mutta tulokset eivät ole hääppösiä.
Suurin syy tähän lienee juuri edellä todettu.
Pyrkiessämme aktivoimaan potilaita me teemme heistä pikemminkin helposti käsiteltäviä "paketteja" kuin arvaamattoman itsenäisiä ihmisiä.
Potilaiden ei pidä aiheuttaa sallitun rajan ylittävää stressiä psyykellemme.
Silloin kaikilla menee hyvin!?
Mutta miksi ihmeessä heistä tuli niin pirun passiivisia..?
PS. Nyt täytyy muistaa, että myös potilaat ovat nimenomaan sairaudessaan ja oireilussaan yhtä lailla passiivisia ja "konservatiiveja" kuin hoitajat.
Potilaat sopeutuvat kovin helposti instituutioon/järjestelmään, joka takaa heille oman turvallisuuden ja rauhan - "piilohoitoideologiamme mukaisesti."
Jäi sillä tavalla vajaaksi tuo juttu, eikä käynyt ilmi, että en kiellä potilas nimityksen osuvuutta, erityisesti kroonisesti sairaille.
Sehän huvittaakin, kun ihmiset miettivät näiden semanttisten temppujen jälkeen milloin on soveliasta puhua potilaasta ja milloin ei.
Voisiko mikään olla muuttunut 15 vuodessa mielisairaanhoidossa? En uskokaan Raunoa, vaan lisään näitä omia vaikutelmiani
tänne. Ihmiset, potilaat ja omaiset ovat tulleet tietoisemmiksi oikeuksistaan ja mahdollisuuksista vaikuttaa väärinkäytöksiin.
Tämä vaikuttaisi vähentäneen väkivallan käyttöä. Julkista keskustelua ja mielisairauksien esittelyä on enemmän ja avoimemmin, mikä
saattaa vähentää ennakkoluuloja ja parantaa potilaan sosiaalisia mahdollisuuksia. Mitäs vielä? Kyllä lääkehoidossakin
petrataan.
Kiitos tästä toisenlaisesta virikkeestä. Itsekin taannoin opettajan jauhaessa pitkään kuinka "täytyy kysyä tuntemiskysymyksiä"
(perhehoitotyön tunti) aloin soveltaa vallan analytiikka terveydenhuoltoon, sen muodostamaan tunteisiin keskittyneeseen instituutioon, jonka kautta
voimaannuttamisen piilovalta iskee.
Jos jatkat blogissasi aiheesta voin ehkä siirtyä sinne kommentoimaan ja myös purkamaan kompleksiani. Toisaalta minulla on tunne, johtuneeko empaattisesta asenteestani vai sen puutteesta, kuin Jeesus-kompleksini olisi pienempi kuin sinun vastaava aikoinaan.
Ikävää huudella nimimerkillä, mutta en ole saanut vielä omaakaan blogia perustettua. Lähinnä estää pelko saisinko sitä päiviteltyä. Sen nimihän voisi olla Jeesus-kompleksi!
"Jeesus-kompleksi" on loistava nimi mielenterveysaiheiselle blogille.
"Äiti Teresa-kompleksi" sopii myös.
Mitä tulee omaan Jeesus-kompleksiini, nimittäisin vuoden 1972 asennettani (olin viimeisiä mielisairaanhoitaja-harjoittelijoita) pikemminkin tietämättömän naiviksi idealismiksi, joka tosin oli jo aika lailla romahtanut siihen mennessä, kun pääsin mielisairaanhoitaja-koulutukseen Hesaan -77.
Siten on varsin paradoksaalista ja lähes mustaa huumoria, että ylipäätään jatkoin alalla.
Jotkut valinnat (kuten parisude/avioliitto) vain ovat ikäänkuin "kohtalonomaisia", eikä ihmisellä ole voimaa (eikä ehkä varmaa haluakaan) niitä muuttaa...
*
Pitäisiköhän tässä ihan tosissaan ruveta virittelemään tosissaan uusia apajia erään kolleegani ja toimittajuusasioissa kunnostautuneen tutun kanssa (kts. osa 3:n kommenttiloota).
*
Jospa tosiaan perustaisimme blogimuodossa sen mielenterveys-punk-lehden..?!
Post a Comment