Teemu Manniselle

(lisäys 5.10)

Kommentti Cacoethes Scribendi (2.10) vastaukseen.

*
Joo - mielenkiintoista!

En sano enempää ensimmäisen lukukerran jälkeen, mutta tiedän (kuten tiedät sinäkin), että metaforien ulkopuolelle pääseminen on liki mahdotonta.

Mutta onko mahdotonta/mahdollista luoda kirjoittajuudesta teoriaa, jossa naturalistinen ja kielellinen (tässä vastakohtina) yhdistyisivät "luonnollisella" (sata lainausmerkkiä!) tavalla.

ESIMERKIKSI

Sydän on elimellinen sydän, mutta esim. sydänsurut (emootiot, kognitio) - sydämen oireilu ahdistuksen tvs. vuoksi.
Metafora siirtyy tässä korvaamaan sinänsä luonnollista tunnetta "muka" luonnollisella kielellisellä ilmaisulla, joka yleistää yksilöllis-emotionaalisen affektin, jonka periaatteessa kaikki voivat tunnistaa itsessään, mikäli ovat omaksuneet tietyn kielen ja sen käyttötavan.

Tekijä siis voi olla (antakaa minulle anteeksi filosofikolleegat!) yhtä oman luontonsa kanssa.

Näin tulkitsen esim. Nietzscheä, jonka ajattelu oli ikäänkuin itsensä, oman yksipuolisen identiteettinsä "korjaamista."
Samalla tavoin (mutta päinvastaisin tavoittein kuin Nietzsche) pyrki Rousseau idealisoimaan oman paranoidisuutensa ajattelun vapaamielisyydellä ja kirjoittamisen subliimiudella.

Tämän lähtökohtani vuoksi olen jollain tapaa aina vierastanut Derridaa, vaikka hän onkin aika peto kirjallisuusanalyytikoksi.

*
5.10 Metafora ei ole minulle jokin yks yhteen vaan jotain jo emootioon=kognitioon sisältyvää ristiriitaa, jonka kieli pyrkii - kuten kaiken muunkin ristiriidan - yhdistämään!

Metafora yrittää mahdotonta=emootioihin sisältyvän monitulkintaisuuden kokoamista synteesiksi eli yhden ja saman ilmaisurakenteen alaiseksi.

Asenteeni on siis täysin antiderridalainen olematta kuitenkaan platoninen!