Kommentti nimimerkki Valkealle

Päre on vastaus nimimerkki Valkean ‘paskapuheisiin’ [kirjaimellisesti] edellisessä päreessäni Politiikkaa.

*

Valkea kirjoitti mm.: 'tämäntyyppinen toistuva älyllisesti tasoton p.ska'.
.
Ensinnäkin.

.

Mitä mieltä olet mainitsemani ja linkkaamani Tony Judt’n kirjassaan ‘Huonosti käy maan’ esittämistä ajatuksista, jotka nekin ovat vaikuttaneet päreeni ‘asiallisempaan’ sisältöön? Vastaa ensin tähän, niin voidaan edetä pitemmälle, jos on tarpeen. Ei riitä, että provosoidut harkitusta provokaatiosta. Se on aivan liian helppoa ja ehkä jopa jollain tavalla paljastavaa.

.

Toiseksi.

.

1] Valehtelusta [tietoisesta tai tiedostamattomasta] ei minun kohdallani ole kyse [sitä paitsi provokaatio ei ole ensisijaisesti valehtelua vaan poleeminen tyylikeino], koska en esitä tieteellisiä eli [muka] tosia väitteitä vaan ideologisia mielipiteitä, joista ei kuitenkaan puutu substanssia [esim. juuri Tony Judt’n yleiskatsauksellinen linjanveto], ja jotka sisältävät [provosoidusti] poliittisesta liberalismista kumpuavan väitteen siitä, että harrastamasi ellei peräti työksesi tekemä ‘älykkyysosamäärätieteily’ implikoi niin vahvan poliittisen konservatismin [republikaanisen eriarvoistamispoitiikan], etten voi hyväksyä sitä. Ja jos en voi hyväksyä tutkimuksen perimmäisiä lähtökohtia eli/tai motiiveja en pidä sitä tieteenä vaan tieteeksi naamioituna politiikkana.

.

2] Olen toki tietoinen siitä, että ajaudun esittämäni oletuksen seurauksena tieteen tekemisen ja etiikan/politiikan väliseen dilemmaan, joka ei milloinkaan ratkea [kuin ehkä teoreettisesti ja utopistisesti/vrt. esim. Marx] , koska emme ainakaan haluamassamme määrin kykene ennakoimaan ja kontrolloimaan teknistä ja poliittista kehitystä. - - Jos nimittäin esittämääni kantilaistyyppistä maksiimia/imperatiivia pyritään noudattamaan täysin dogmaattisesti, ei atomipommia eikä mitään muutakaan tappamiseen tarkoitettua [ja vieläpä aivan tiettyä kohdetta silmälläpitäen] teknistä ratkaisua/innovaatiota olisi pitänyt ryhtyä tieteellisesti kehittämään [ei yksityisin eikä julkisin varoin]. Silti on täysin selvää ja varmaa, että vaikkei Manhattan-projektia olisi koskaan aloitettu, olisi atomipommin kehittäminen ollut yhä vain ajan kysymys pelkästään atomivoiman tutkimisen sivutuotteena [~ teknologian kehittymistä ei ilmeisesti voi hallita eli teknologia sisältää aina myös jopa oman tuhonsa siemenet].

.

3a] Huolimatta teoreettisen ajattelun ja poliittisten käytäntöjen välisestä ristiriidasta/kytköksestä - tai oikeastaan juuri tuon ristiriidan/kytköksen takia - perusongelmani on tässäkin polemiikissa muotoa: jos tiede ei ole arvovapaata ja täytä hyvereliabilismin [Alvin Goldman] ehtoja, se ei ole tiedettä vaan toimintaa, jolla on enemmän tai vähemmän poliittinen agenda.

.

3b] Osoita siis, Valkea, että teet joko i] ‘puhdasta’ tiedettä etkä tieteen kaapuun verhoutunutta politiikkaa, ii] politiikkaa, joka etsii tieteestä evidenssiä ideologiansa vahvistamiseksi tai iii] tunnustat, ettet voi tehdä selvää eroa tekemäsi tieteen ja poliittisten aatteittesi välillä.  

.

Kolmanneksi.

.

Esittämääni politiikka~tiede-hypoteesia voi tietenkin pitää harhaisena, jos haluaa, mutta näyttää siltä, ettet pysty vastaamaan [et ymmärtääkseni vastannut] edes yksinkertaisimpaan pyyntööni/kysymykseeni: ‘Jospa esittäisit edes yhden konkreettisen esimerkin’ - siitä, miten älykkyysosamäärätutkimuksella voidaan vastustaa kansainvälisten pankkien valtatavoitteita – ja/tai auttaa etenkin meitä suomalaisia.

. 

Neljänneksi.

.

Vastaukseksi ei nyt riitä: ‘puhut paskaa’. Jokainen paskakommenttisi päätyy tästä lähtien recycle bin’iin.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/politiikkaa.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tietoteoria#Oikeutusteoriat

Politiikkaa

Arvoisa väki. Myös te – ja juuri te - olette kuin tuo musta poika, jolle ei ole annettu mahdollisuutta puolustautua eikä edes syödä. Mitä se merkitsee? Sitä, että juuri te olette politiikka! Niinpä kukaan ei voi paeta teitä, jos te kieltäydytte tottelemasta ja vaaditte häntä tunnustamaan teidän arvonne ja oikeutenne. Ja sen te tulette tekemään – politiikkaa, joka muuttaa teidän oman elämänne ja samalla koko maailman!

. 

Pari kommenttia Valkealle Ironmistressin päreessä ‘Jos liberaalit ovat älykkäitä, niin miksi he ovat niin typeriä?’.

.

RR kirjoitti [alkuun sitaatti Valkean kommentista]: 'Älykkyyteen liittyvä tieto hyödyttää suomalaisia yksilöitä kansainvälisten suurpankkiirien ja johtavien byrokraattien kansainvälisten valtatavoitteiden kustannuksella.' - - Miten? Jospa esittäisit edes yhden konkreettisen esimerkin.

*

Valkea kirjoitti: Rauno, hyvien asuinalueiden ja koulujen valinnasta puolison valintaan ja endogamiaan, ja kaikkeen siltä väliltä. Kaikki mikä hyödyttää suomalaisia on hyväksi. Se, että se samalla hajottaa suurpankkiirien ja johtavien byrokraattien kansainvälisiä tavoitteita on ylimääräinen bonus. Motiivini suomalaisten auttamiselle ovat altruistia.- - Huomioi myös, että kun sinut on manipuloitu ja huijattu kannattamaan maahanmuuttopolitiikkaa epäitsekkäistä syistä omaksi ja muiden vahingoksi, miljardöörit ja muut rikkaat kannattavat sitä itsekkäistä syistä. Juuri heiltä on lähtöisin se manipulointi, jolla maahanmuutto kaupataan tavallisille kansalaisille inhimillisillä, humanitaarisilla ja ihmisoikeuksiin liittyvillä valheellisilla syillä (rikkaimmasta prosentista rikkain sadasosa on saanut suhteellisesti ylivoimaisesti suurimman hyödyn maahanmuutosta; heihin kuuluvat mm. suurpankkiirit).

.

1 

Ehkä kuulun ‘manipuloituihin/manipuloituneisiin’, mutta en näe selvää yhteyttä tai korrelaatiota ‘älykkyysosamäärä-endogamian’ suosimisen ja laillistettua ‘pankkitoimintarikollisuutta’ vähentävän vaikutuksen/poliittisen toiminnan välillä.

. 

Ymmärrän kyllä, mihin ilmiöön viittaat, mutta konkreettiset syy-seuraussuhteet jäävät silti erittäin epäselviksi. Miten maahanmuuton rajoittaminen ja esim. älykkyysosamäärillä perustellut naimiskaupat[?!] voisivat edesauttaa etenkin finanssi-pankkiirien mielivallan vähentämistä ja kontrollointia?

.

Väitänkin edelleen, että olet korvaamassa liberaalin demokratian, joka kyvyttömyyttään on päästänyt pankkiperkeleet ja bisnes-juristit herroiksemme, toisella äärimmäisyydellä eli konservatiivis-väestöpoliittisilla ratkaisuilla, joita kutsun ras---siksi [tätä sanaahan ei saa ääneen lausua, koska se loukkaa teitä isänmaallisia patriootti-kristittyjä eli suomalaisugrilaisen heimokulttuurin puolustajia].

. 

Linja on siis periaatteessa hyvin samankaltainen kuin Vladimir Putinilla ja ylipäätään kaikilla nationalistis-ras---lla poliitikoilla [vrt. 1990-luvun Serbia]. Myös USAn tiukkapipoisimmat republikaanit [nuo etnisiin eroihin perustuvan eriarvoisen yhteiskunnan kannattajat] ajavat samaa asiaa kuin älykkyysosamäärillä ‘keinottelijat’.

. 

Altruismia [siis mitä?]. Miksi minun pitäisi kannattaa sinun linjaasi, mikäli se tulee loogisella väistämättömyydellä johtamaan 1930-luvun alun kaltaiseen Suomeen joku fasistis-tyyppinen IKL johtotähtenään? Ennemmin liittoudun [väliaikaisesti] vaikka inhoamieni anarkistien kanssa, huolimatta siitä, että tiedän, etteivät he kykene laajamittaiseen poliittisesti organisoituun toimintaan vaan kuvittelevat yhteiskunnan muuttuvan paikallistasolla liberaalis-altruistisesti: siis ihmisten ‘polyamoristen’ rakkauden töitten vaikutuksesta/seurauksena eli ilman konkreettista soluttautumista instituutioiden sisälle vallan kaappaamiseksi ahneelta pankkikartellilta.

. 

Konservatiivitkin toki osaavat tuon soluttautumisen taidon [esim. USAn senaatti, joka de facto toimii sekä liberaalien että konservatiivien rahalobbauksella ja konsulttitoiminnalla], mutta he rakentavat yhteiskuntaa, jossa minä en halua elää. Pankkien valtaa ei pidä murtaa demokratian kustannuksella kuin väliaikaisesti eli äärimmäisissä tilanteissa: silloin kun muut ratkaisut eivät enää kerta kaikkiaan toimi [kas siinä harkittu porsaanreikä minun demokratia-uskossani: tiedän joutuvani siitä tilille kaikkien muiden kuin fasistien ja kommunistien leireissä].

. 

2

Lue Tony Judt’n ‘Huonosti käy maan’ niin löydät minua miellyttävän yhteiskunnallisen ajattelutavan – lukuun ottamatta tietysti tiettyä ‘terrorismihenkisyyttäni’ [joka on kuitenkin enemmän retorista kuin aktiivista].

.

Retoriikkaa tai ei - en välttämättä usko, että saamme Wall Streetin perverssiä finanssi-pelikulttuuria kuriin pelkästään parlamentaarisin konstein vaan kuritoimenpiteet täytyy, jos on pakko [‘pakko’ toteutuu ikään kuin väistämättä (jos on toteutuakseen), olipa sitten kyseessä bolsevistinen vallankaappaus tai kommunismin romahtaminen], panna käytäntöön Ranskan vallankumouksen periaatteella: ‘päitä on pudottava’ ennen kuin oikeudenmukaisuus toteutuu, kuulostipa tämä sitten miten kauhealta tahansa [hyvää kun ei saisi tavoitella pahan avulla]. - - Tai sitten jatkamme elämäämme kuten ennenkin viimeksi kuluneitten 20n vuoden aikana arvokonservatiivien yrittäessä lobata omat edustajansa finanssi-liberaalien ylimpään johtoportaaseen, mikä vallan siirtymä ei merkitse muuta kuin yhteiskunnallisen eriarvoistumisen legitimointia myös etnisin eikä vain teknokraattis-meritokraattis-plutokraattisin perustein.

.

Seurauksena on joko fasistis-rasistisen oligarkian pakkovalta tai lisääntyneen eriarvoisuuden synnyttämien kriisien eskaloituminen eli yhteiskuntien ajautuminen päättymättömään sisäiseen konfliktiin [sisällissodan ‘status quo’]. Luonteva rauhanomainen ja ratkaisu voi löytyä vain maltillisen liberaalista ja yhteisöllisestä demokratiasta, jossa luottamus syntyy eriarvoisuuden vähenemisestä eikä suinkaan sen lisääntymisestä.

. 

Mutta jos kerran sosiaalidemokratiakin on menettänyt parlamentaaris-poliittiset ‘hampaansa’, niin mikä meitä sitten voi enää auttaa? Valta ei koskaan ole täysin oikeudenmukaista, mutta silti juuri hyvinvointivaltiota ajavien keynes’läisten demarien edustama poliittinen linja pystyi 30 vuoden ajan [1945-1975] takaamaan talouskasvun ohella/myötä laajan sosiaaliturvan, tasa-arvon ja ylipäätään oikeudenmukaisemman yhteiskunnan edistämisen – siis hyvinvointivaltion synnyn.

. 

1980/-90-luvuilla Thatcher, Reagan sekä muut kansainvälisen rahaliikenteen vapauttaneet ja luonnolliset kartellit [esim. rautatiet ja postit] niiden laadun ja toimivuuden kustannuksella [laadukas tehokkuus ei siis ole pelkästään kustannustehokkuutta] yksityistäneet plutokraatit horjuttivat maittensa yhteiskunnallista koheesiota ja perustaa vakavasti alle 20:ssä vuodessa [ks. 1].

. 

Kommunismi romahti tämän yksityistämisharhan vanavedessä ajautuen välittömästi riistokapitalismiin [kuten muutkin valtiot, joissa demokraattinen päätöksenteko kuitenkin jarrutti uusliberaalien ahneuden politiikkaa], kunnes KGP-nationalisti Putin ryhtyi ajamaan ‘Venäjän kansan asiaa’ ja’ pani maan järjestykseen’ [= toimitti toisinajattelijat Siperiaan tai mullan alle].

. 

Nyt sekä hyvinvointivaltio että demokratia ovat olleet vakavasti uhattuna jo yli 20 vuotta. Ensin uusliberaalisten pankkihyeenojen ahneuden ja sitten [vastareaktiona paitsi parlamentaarisesti legitimoidulle pankkirosvoukselle samalla myös liberaali-kapitalistien arvopluralismille] konservatiivisten etnopoliitikkojen bio- ja sosiaalihygienia-teoretisointien/-projektien vuoksi. Elämme poliittisesti uutta 1930-lukua[?]

. 

Voidaan hyvällä syyllä kysyä, onko suurkapitalisti lopulta koskaan antanut työläisille tai edes noille Perussuomalaisten fiktiivisille ‘duunareille’ mitään aidosti oikeudenmukaista ‘tasoitusta’ omasta vapaasta tahdostaan - siis ilman duunarien poliittis-yhteiskunnallista taistelua?

.

Vastaus: ei ole - eikä sitä pitemmän päälle anna myöskään Perussuomalaisten preferoima älykkyysosamäärien ja etnisten taustojen eroihin rakentuva yhteiskunnallinen hierarkia. Vai hyväksyykö ‘duunari’ sen, että jos hänen elämäänsä aiemmin sääteli ‘liberaali-demokraattinen’ globaali finanssi-pankki, niin nyt sitä arvioi konservatiivis-hierarkisoiva paikallinen ‘etno-kassa’, joka antaa lainaa edullisimmilla ehdolla vain optimaalisen geneettisen [‘bio-hygieenisen’] etäisyyden parisuhteessaan toteuttavalle ja täyttävälle patriootille, joka kaiken lisäksi on joko kristitty tai buddhalainen?

. 

Liberaalin ja konservatiivisen politiikan pattitilanteesta [jossa ei tehdä enää poliittisia päätöksiä vaan teknokraattisesti hallinnoituja kompromisseja] ei ylipäätään voi seurata kuin poliittinen umpikuja, joka synnyttää poliittisen tyhjiön. Poliittisilla tyhjiöillä [kuten tyhjiöillä ylipäätään] on taipumus täyttyä ja juuri tuossa kohdassa piilee usein sekä edistyksellisen [integroijat] että taantumuksellisen [eriarvoistajat] poliittisen muutoksen historiallisesti ainutlaatuinen mahdollisuus.

. 

Lopulta vain pankkeja hyödyttävä päättämättömyys voisi ratketa yleisen edun hyväksi, jos perinteinen vasemmisto ja nykyinen ‘uusduunari’-populismi pystyisivät liittoutumaan keskenään, mutta se on mahdotonta niin kauan kuin Perussuomalaisilla ei ole esittää muita konkreettisia ratkaisuja uusliberaalisen pankkirosvouksen kuriin saattamiseksi kuin irvokas geneettisen ja etnisen perimän perusteella suoritettava arvojärjestys-arviointi, joka määrittelee ensin maahanmuuttajille ja lopulta [loogisella väistämättömyydellä] kaikille kansalaisille kuuluvien oikeuksien määrän ja laadun [?!]. Kaikkein lievimmilläänkin tällainen politiikka merkitsee paluuta 1800-luvun englantilaiseen säätydemokratiaan, jossa aatelisarvo ja varakkuus oikeuttivat myös parlamentaarisen aseman.

.

Jälleen siis törmäämme enemmän tai vähemmän epäsuorasti tuohon r-kirjaimella alkavaan sanaan, jota ei saa ääneen lausua, jottei loukkaisi geneettisen seulomakoneensa ääressä näppäilevää herkkähipiäistä konservatiivi-patrioottia. Joten emme lausu tuota r-kirjaimella alkavaa jne. - - Me vain painamme kielemme hyvin hitaasti kitalakeen ja yritämme saada aikaan foneettis-akustisen ilmiön, joka kuulostaa ensi alkuun rrrrrutinalta, mutta ei ole pelkkää rutinaa vaan jatkuu kielen irrottamisella kitalaesta aaaaaksi ja sitten takaisin kitalakeen mutta pehmeämmin sssssuhahdellen jatkuen iiiik!-huudoksi palautuen uuden suhahduksen ja huulten yhteen puristamisen kautta mmmmänä vielä kerran iiiiksi! - - Tällä tavoin olemme ilmaisseet tuon r-kirjaimella alkavan sanan foneettis-akustisesti sen syntaktis-semanttista merkitystä kuitenkaan eksplikoimatta. Samalla [mikäli asiaa oikein ymmärrämme] olemme täyttäneet poliittisessa keskustelussa vaadittavan korrektiuden vaatimuksen.

*

1] Paradoksaalisesti ja vastoin yleisesti tunnustettua markkinaperiaatetta valtio [veronmaksajat] on kuitenkin poliittisesti pakotettu luonnollisiin kartelleihin sisältyvien liiketoimintariskien takaajaksi ja tappioitten maksajaksi myös silloin, kun lähes valtiotonta yhteiskuntaa täysin vapaan kilpailun nimissä tekopyhästi saarnaavat uusliberaalit yksityistämiskiihkossaan ajavat junat kerta toisensa jälkeen raiteiltaan, koska mikään toimija [edes valtio, joka tietysti maksattaa viulut veronmaksajilla] ei enää riittävässä määrin piittaa ‘kustannustehottomasta’ eli voittoa tuottamattomasta rataverkon huollosta [~ moraalikato].

.

Yhteisesti käytössä oleva julkishyödyke ei voi tuottaa voittoa samoilla periaatteilla kuin yksityinen ‘peliluola’, joten markkinatalous kuoriikin valtion yksityistämisprojekteista vain kermat päältä ja jättää loppujämät kakusta niille [valtio ~ veronmaksajat], joiden on sitä muutenkin pakko syödä. Tällainen on täysin nurinkurista talouspolitiikka, joka tuhoaa julkisten palvelujen vakaan yleistason.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/06/jos-liberaalit-ovat-niin-alykkaita-niin.html

http://www.like.fi/kirjat/huonosti-kay-maan 

http://www.vallankumous.org/blogi/2011/11/28/mita-politiikka-on/

http://sarastuslehti.com/politiikka-ja-ideologia/

Determinististen kohtalonvoimien rautainen kahle on murrettu ja kosminen velkaorjuus voitettu.

Kirje antiikista

.

Kommentti Ironmistressin kommenttiin edellisessä päreessäni ‘Puuttuuko minulta järkeä vai armoa?’

.

Ironmistress kirjoitti: Kristinusko ei ole ainoa uskonto maailmassa, eikä välttämättä edes mielekkäin tahi vähimmin älytön.

.

Kristinusko on teologisesti ja filosofisesti kaikkein mielenkiintoisin uskonto, koska siinä on pelastusopillisten kysymysten puitteissa kyetty keskustelemaan tahdon ja järjen suhteesta tavalla, joka näyttää monissa lakiuskonnoissa ja animismin perinteeseen sitoutuneissa luontouskonnoissa jääneen toissijaiseksi tai ainakin nämä yksilön uskon mielekkyyttä koskevat perimmäiset ongelmat on alistettu suoraan jonkin korkeamman voiman alaisuuteen, jota totellaan sokeasti ikään kuin kausaalisen pakon sanelemana.

.

Kristinusko on niin hyvässä kuin huonossa/pahassa sekoitus juutalaista henkeä [yksi ainoa persoonallinen Jumala, joka tehnyt liiton ihmisen kanssa], kreikkalaisella filosofialla selitettynä [stoalaisuus (mm. fariseus Paavali), platonismi (kirkkoisät), kyynikot (varauksin; vrt. välinpitämätön suhtautuminen maalliseen/yhteiskunnalliseen), aristotelismi=skolastiikka (esim. Tuomas Akvinolainen)].

.

Kristinuskon filosofis-tieteellinen luonne on kuitenkin myös sen suurin heikkous. Usko eli evankeliumien sanomasta omaksuttu kollektiivinen ja yksilöllinen itseymmärrys ei ole ytimeltään teoretisointia lainkaan. Köyhyyttä ja yksinkertaista elämää saarnannut Franciscus Assisilainen sekä syvällisesti ja suuresti oppinut Luther tämän tiesivät luitaan ja ytimiään myöten [esim. Lutherin myrsky- ja tornikokemukset].

.

Mitä tulee kristinuskon ‘tarinaan’ jumalallisesta välittäjästä [Jeesus Kristus] itseään pelastamaan kykenemättömän syntisäkin [ihmisen] sekä maailmasta olemuksellisesti täysin riippumattoman mutta [mikä tärkeintä ja paradoksaalisinta] sen luoneen voiman/olion [Jumalan] välillä, niin pintapuolisesti katsoen tässä kertomuksessa ei näy mitään varsinaista uutuutta antiikin ajan muihin uskontoihin ja myytteihin verrattuna. Jeesuksen välittäjä- ja sovittajarooliin tavalla tai toisella verrattavia taivaan poikia, boddhisatvoja tai heeroksia löytyy muistakin uskonnoista.

.

Olennainen ero on kuitenkin siinä, että Jeesuksessa Jumala uhraa itsensä ihmisen tähden: Jumala itse kuolee ristillä. Tämä oli antiikin maailmassa täydellinen skandaali, jota ei kerta kaikkiaan voitu ymmärtää – ei juutalaisessa eikä kreikkalaisessa kontekstissa. Kyseessä on kuitenkin nerokas [joskaan ei siis aivan tyhjästä nyhjäisty/vrt. esim. keskiplatonistiset välittäjämallit/esim. Philon Aleksandrialainen/Juutalainen] oivallus ja ratkaisu kosmiseen tilanteeseen, josta ihmisen antiikin aatemaailmassa ymmärrettiin olevan absoluuttisen riippuvainen: maailmankaikkeuden syklisen harmonian [kausaalinen] determinismi.

.

Stoalaisuus ja epikurolaisuus edustivat molemmat hiukan eri painotuksin monistista materialismia, joka korosti maailman/kosmoksen/olemassaolon metafyysis-determinististä luonnetta, johon voi vain joko sopeutua ymmärtämällä/omaksumalla oikea tieto [stoalaiset ja katalepsiksen (varma ja selkeä tieto) paljastama logos] tai johon voi yrittää vaikuttaa polyteistisen uskonnollisuuden lukemattomien eri muotojen avulla.

.

Filosofisen akatemia-skeptisismin vahvan vaikutuksen alaisena olleen materialistisen monismin [sillä skeptikot pystyivät helposti kumoamaan stoalaisten katalepsiksen eli kirkkaan ja selkeän evidenssin olemassaolon] rinnalla yksityinen polyteistinen uskonnollisuus [privatio sacra] oli kuitenkin ajautumassa ‘arvopluralismiin’ eli kokemassa inflaation, kun taas valtiouskonto [publica sacra] oli muuttumassa [yli-]ihmisen eli keisarin palvonnaksi.

.

Juutalaisuudessa materialismi sen sijaan oli aina ollut läsnä paitsi uskonnon erityisen korostuneessa eettissosiaalisessa ja poliittisessa merkityksessä myös ruumiillisen työn arvostamisena ja naiseuden kunnioittamisena [tosin naisen roolia (ja ylipäätään yhteisöllisiä rooleja) vahvasti kontrolloiden]. Orjuudella talouttaan ylläpitäneille kreikkalaisille työ ja feminiininen sen sijaan olivat jotain alempiarvoista, jonka yläpuolella vapaat kansalaiset [miehet] välttämättä olivat.

.

Tähän yhtä aikaa deterministiseen, materialistiseen, skeptiseen, fatalistiseen, animistis-polyteistiseen ja yhteisöllisesti vahvasti roolitettuun maailmaan, jossa ihmisen arvaamattomista ulkoisista voimista riippuvainen elämä ja olemassaolo oli jatkuvasti lunastettava uhreilla ja johon oli sopeuduttava fatalistiseen kohtaloon uskomisen [tai kohtaloon tyytymisen ellei peräti amor fati’n/stoalaiset] sekä kohtalon ‘lepyttämisen’ kautta, alkoi kehittyä uskonnollinen aate, jonka mukaan ihmiselle [vaikka tämä onkin kohtalonsa armoilla] on annettu erityinen ulospääsyn mahdollisuus deterministisen kausaalisuuden ja sattumanvaraisuuden oravanpyörästä erään Jeesus Nasaretilaisen elämässä ja opetuksissa.

.

Roomalaisten toimesta [joskin juutalaisten vaatimuksesta] teloitetusta Jeesuksesta tuli uuden uskonnollisen idean keskushahmo: ihmishahmoinen Jumala, joka jumalallisen välittäjän ominaisuudessa tuli lunastamaan syntisen ihmisen olemassaolon kausaalisesta pakosta ja samalla velkaorjuudestaan Jumalalle, jonka kanssa juutalaisuus oli tehnyt liiton [ikuisen ‘velkasopimuksen’].

.

Oli väistämätöntä, että uusi uskonnollistyyppinen elämäntapa ja Kristus-usko [usko Jeesuksen ylösnousemukseen ja sen pelastavaan voimaan/henkeen] aiheutti skandaalin kreikkalaisten rationaalisissa ja pahennusta juutalaisten moralistisissa piireissä, vaikka Jeesuksen hahmo ja tarina ylösnousemuksineen muistuttikin jossain määrin antiikin Dionysos-jumalaa, joka herää kuolleista aina tuhoutumisensa jälkeen [vrt. hedelmällisyysriitit tai myös Orfeus-myytti] ja jonka ‘askeettis-liberaalissa’ elämäntavassa saattoi nähdä yhtymäkohtia kyynisen koulukunnan edustajiin.

.

Juutalaiset samastivat Jeesuksen Johannes Kastajan liikkeeseen sekä essealaiseen lahkoon, joka sulkeutui omaan yhteisöönsä juutalaisen valtavirta-hegemonian ulkopuolelle, mutta joka tulkittiin ‘varmuuden vuoksi’ uskonnollis-yhteiskunnalliseksi kapinaliikkeeksi ja tuhottiin.

.

Huolimatta aikaansa liittyvistä ja siitä omaksutuista tunnusmerkeistä [symboleista ja metaforista] Jeesus Nasaretilaisesta kehkeytyi kuitenkin radikaalisti uuden ja vallankumouksellisen, Paavalin tulkinnassa universaalin uskonliikkeen keskushahmo. Jumala tuli ihmiseksi ja kuoli marttyyrikuoleman luomansa mutta syntiin langenneen ihmisen puolesta, jotta tämä voisi pelastua ikuiseen elämään uskomalla kuoleman voittaneeseen ylösnousseeseen Kristukseen.

.

Näin perusteellisen ‘anarkistista’ mutta samalla kaikki ihmiset yhdistävää, ajan henkeen [ihmisten kollektiiviseen sisäiseen mieleen] kohdistuvaa ‘terroritekoa’ eivät antiikin elämäntapafilosofit tai juutalaiset reaalipoliitikot olisi pelkästään omista lähtökohdistaan milloinkaan pystyneet ‘innovoimaan’. Siihen tarvittiin erityyppisten aatteellisten aineksien yhteentörmäystä ja yhdistymistä sellaisen narratiivin [evankeliumin] muodossa, joka radikaalin syvällisellä mutta samalla jotenkin merkillisen ymmärrettävällä tavalla vastasi ihmisten henkiseen ja hengelliseen tarpeeseen sekä vapauttavasti että uudenlaista yhteisöllisyyttä valmistaen.

*

Kristus on ylösnoussut! Kuolemalla kuoleman voitti! - - Kausaalisen determinismin syklinen tukahduttavuus ja kohtalonvoimien rautainen kahle on murrettu ja voitettu. Jumala itse lunasti meidät Kristuksessa kosmisten voimien yksipuolisesti langettamasta velkaorjuudesta [PS.]. Sitä tämä jokaista ihmistä yhteiskunnalliseen asemaan ja säätyyn katsomatta koskeva Kristus-usko aikoinaan merkitsi ja tarkoitti. Ja kuten David Bentley Hart kirjoittaa, kristinusko on myös ainoa todellinen vallankumous, jonka ihmiskunta koskaan on kokenut ja läpikäynyt.

.

Alkukristillisen vallankumouksen [30 – 330] jälkeinen historia on enemmän tai vähemmän epäonnistuneiden jäljittelijöiden ja sovellutusten historiaa: mukaan lukien a] Rooman imperiumin ja alkukristillisen kirkon epäpyhä allianssi korruptioineen [koskien sekä älyllis-hengellistä omaatuntoa (kristinuskon vieraantuminen Uuden testamentin alkuperäisen tekstin sanomasta) että sisäistä (moraalinen rappio) ja ulkoista (maallisen vallan tavoittelu) kirkkopolitiikkaa], b] uskonpuhdistajat kristillisine humanismeineen [kristinuskon maallistuminen pelkäksi museoteatteriksi sekä klisheemäisten ihmisoikeuksien ja universaalin rakkauden tyhjäksi puheeksi], c] valistuksen järkeis- ja tieteisuskoisen utopismin edustajat arvoliberalismeineen, tasa-arvoisuuden teoreettiseine abstraktioineen ja kapitalistisen teknopragmaattisuuden fetisseineen [kristinuskon normatiivisten ja metafyysisten perusideoiden sekularisoiminen ja banalisoiminen] sekä d] fasistis-kommunistisen totalitarismin ja rasismin väkivalloin ylläpidetty yhdenmukaisuusharha [valtion ja kirkon yhdistymisen eli teokratian maalliset perversiot].

.

PS.

Juutalaiset ja pakanat elivät yhä vielä velkaorjuudessa: pakanat lukuisten pienten ja keskisuurten kosmisten ‘finanssi-pankkiirien’ [voimien] uhreina. Juutalaiset sen sijaan olivat onnistuneet tekemään mielestään kohtuullisen sopimuksen yhden ja samalla kaikkein suurimman kosmisen rahoitusmonopolin kanssa, joka tosin itse oli alunperin sanellut rahoitusehtonsa Moosekselle. 
.

Tuleville kristityille sen sijaan oli viimeinkin avautumassa mahdollisuus päästä tuon suurimman finanssi-pankkiirin [kosminen Goldman&Sachs] velkajärjestelyjen piiriin rahoitusyhtiön täysivaltaisen edustajan [Kristuksen] lunastaessa jokaisen Goldman&Sachsiin omasta tahdostaan eli koko sydämestään [ei siis pelkästään pakon sanelemana] uskovan velat niin että paukahti. - - Toki tämä velkojen anteeksianto edellytti/vaati tiukkaa lojaalisuutta Goldman&Sachsin periaatteille ja ohjeistuksille, muttei kuitenkaan vanhoilla korkoehdoilla [säännölliset rituaaliset uhrit] vaan uuden pienyrittäjyyden vapaammassa hengessä. 
.

Tällaista velkojen anteeksiantamista juutalaisten liittomonisti-koronkiskurit eivät voineet sietää [koska tappiot olisivat olleet heille paikallisesti liian suuria], mutta pakanoitten ‘hengellinen talous’ [polyteismi] oli myöhäisantiikin alkaessa jo niin kuralla, että he alkoivat kokea tuon pienen valtajuutalaisuudesta erkaantuneen Kristus-uskoisen ‘rupusakin’ saaman velkaseeraustarjouksen erittäin houkuttelevaksi myös omalla kohdallaan - kiitos varsinkin kosmisen Goldman&Sachsin uuden juutalaissyntyisen lobbari-agentin, fariseus Paavali Tarsolaisen, joka oli dramaattisella tavalla jättänyt entisen työnantajansa eli Jerusalemin korruptoituneen rahoituskartellin ja ryhtynyt tukemaan aiemmin vainoamaansa itse pääpankin ['valepukuisena'] lähettämää täysivaltaista edustajaa, jonka neuvotteluehdot olivat Paavalin mielestä [kokemansa ‘innovaatio-herätyksen’ jälkeen] täysin uudenlaiseen hengellistaloudelliseen nousuun kannustavia.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/puuttuuko-minulta-jarkea-vai-armoa.html 

http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/korjaavaa-terapiaa-autonomisen-jarjen.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/korjaavaa-terapiaa-autonomisen-jarjen_10.html

http://fi.wikibooks.org/wiki/Kirkko,_kulttuuri_ja_yhteiskunta_%28UE2%29

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kristinuskon_historia

http://globalwarming-arclein.blogspot.fi/2011/12/plausible-antiquity-of-papyrus.html

Puuttuuko minulta järkeä vai armoa?

In the third place, grace, then, is the very opposite of justice. Justice shows no favor and knows no mercy. Grace is the reverse of this. Justice requires that everyone should receive his due; grace bestows on sinners what they are not entitled to - pure charity. Grace is “something for nothing.”

. 

Kommentti IDAn kommenttiin Ironmistressin päreessä Jos liberaalit ovat niin älykkäitä, niin miksi he ovat niin typeriä?

.

IDA kirjoitti: Rauno Räsänen: "väitettä, jonka mukaan tiede voi perustua vain aistein havaittuihin ilmiöihin, ei voida itsessään havaita aistein" - - Tässä on vähän samaa kuin siinä, kuinka Sola Scriptura sortuu siihen, että Raamatussa ei sanota, että ilmoituksen pitäisi olla yksin Raamatussa. Vasta reformaattorit sanoivat sen.

*

IDA esittää erinomaisen kommentin syistä, joita hän ei ehkä täysin tiedosta. - - Oleellista ‘empiirisen riittämättömyydellä’ uskon kontekstiin siirrettynä ei tässä kuitenkaan ole se, ‘sortuuko’[?] myös Lutherin paluu alkuperäiseen Raamatun tekstiin [sola scriptura] lopulta vai ei, vaan se että skolastinen järki [evidenssi yleensä] uskon puolesta sortuu varmasti tai ainakin se sitoo Jumalan kaikkivaltiuden rationaalisen teologian ‘pakkopaitaan’ ikään kuin Jumala olisi järjen lakien alainen eli ihmisen vapaan tahdon hallittavissa.

.

Tämä pelagiolaisen tendenssin sisältävä hybris oli Lutherin mielestä ollut myös aiheuttamassa kirkon ajautumista autoritaariseen korskeuteen ja korruptioon.

.

Korostaessaan uskon henkilökohtaista luonnetta ja Raamatun Sanaa eli Ilmoitusta [‘Alussa oli Sana’, kuten Johanneksen evankeliumin alusta muistamme] uskon kokemuksellisena kontekstina [joka on Ilmoituksen vastaanottamista ja hyväksymistä] Luther ei uskonnollisessa ‘empirismissään’ asettunut niinkään järkeä kuin rationaaliseen jumala-käsitykseen sisältyvää pelagiolaisuutta vastaan.

.

Luther ei siis kristinuskon [antipelagiolaista!] omakohtaisuutta korostaessaan redusoi uskoa johonkin yksilön ‘puhtaaseen’ empiiris-psykologiseen kokemukseen Jumalasta [~ Jumalan kaikkivaltiudesta ja ihmisen mitättömästä itsekkyydestä, jonka (vain) Jumala voi (vain) armollaan pelastaa], koska Raamattu [Ilmoitus] on [tai sen on oltava, kun kristinuskosta puhutaan] aina kristillisen uskon kokemuksen perimmäinen ja alkuperäinen konteksti.

.

Ei sitä paitsi ole olemassa uskoa ilman jollain tavalla ritualisoitua animistis-maagis-metafyysista uskomusjärjestelmää – siis kulttuurista ‘järkeä’. Myös tiede kuuluu tällaisiin uskomusjärjestelmiin – etenkin sellainen tiede, joka kuvittelee tutkivansa kokeellisin ‘aistein’ vain empiiristä todellisuutta ja väittää jopa löytäneensä sellaisen – tai ainakin korrelaatin siitä [!?].

.

Luther toki meni uskossaan lopulta ‘empiirisiin’ pohjamutiin asti, mutta sieltä hän ei löytänyt kuin itsekkyyttä, tyhjyyttä ja kauhua [kaikkivaltiaan eli täysin arvaamattoman ja jopa kauhean Jumalan (~ ‘oman itsensä’/rr)]. Raamatun alkuperäistekstejä tutkimalla hän sen sijaan löysi lohduttavan Sanan [hyvän Jumalan ~ (‘oman itsensä’/rr)].

.

Toisin sanoen voidaan todeta, että skolastista [de facto pelagiolaisuutta (tekoja) Jumalan armon sijasta preferoivaa] rationalismia vastaan asettuneen Lutherin perusongelma oli yrittää löytää omaksumastaan nominalistisesta eli kaikkivaltiaan kauheasta Jumalasta jotain hyvääkin -  ja sitä hyvää hän löysi juuri Raamatun alkuperäisestä tekstistä.

.

Jumalan kaikkivaltiuden ja hyvyyden välinen ristiriita [a) salliiko kaikkivaltias Jumala tahtonsa kaikkivaltiudessa myös pahan eli kääntäen b) rajoittaako hyvyys (itse asiassa rationaalinen järki) Jumalan kaikkivaltiutta?] on ollut näihin päiviin saakka ja tulee aina olemaan kristinuskon perimmäinen dilemma – ei niinkään ajattelevan tahdon kannalta epärelevantti kysymys Jumalan olemassaolosta. Jumalan olemassaolon tai –olemattomuuden todistaminen [ikäänkuin se olisi evidentiaalisesti mahdollista muuten kuin todennäköisyytenä] ei de facto tuo mitään patenttiratkaisua normatiivisten dilemmojemme umpikujiin: meidän on joka tapauksessa elettävä niiden kanssa sekä Jumalan kanssa että ilman Jumalaa.

.

Lutherin ja Erasmuksen [joka ei Lutherin eikä aina edes silloisen Rooman mielestä ollut ‘committed uskova’ vaan pelkästään kriittis-ironinen (mutta sovitteleva) humanisti-skeptikko, joka teeskenteli uskovansa] välinen kiista soteriologisesti vapaasta tahdosta osoittaa, miten tämä kaikkivaltiuden ja hyvyyden yhteensovittamisen looginen mahdottomuus toimii ikään kuin tienristeyksenä paitsi kaiken uskonnollisen uskon myös kaiken normatiivisen järjenkäytön alkulähtökohdissa. Tuosta risteyksestä johtaa eteenpäin kaksi tietä.

.

Luther ja Erasmus olivat hyvin erilaisilla temperamenteilla varustettuja kristittyjä, vaikka he olivatkin samaa mieltä tietyistä nominalismin skolastiikkaa kohtaan esittämistä kritiikeistä. Luther asetti uskon lähtökohdaksi Jumalan kaikkivaltiuden [tarkemmin sanottuna Jumalan kaikkivaltiaan ja absoluuttisen kontingentin tahdon erotuksena järkeen, joka on sekä ihmisen että Jumalan luomus], kun taas Erasmus yritti ‘pelastaa’ Jumalan hyvyyden rajoittamalla tämän [‘liiallista’] kaikkivaltiutta ihmisen humanistisen järjen hyväksi. Niinpä on selvää, että nämä aatteellisesti innovatiiviset herrat eivät voineet päästä perille samaa tietä kulkien.
.

Siinä missä Lutherille Jumalan absoluuttisen tahdon kauhea kaikkivaltius voi ilmentyä hyvyytenä vain käsittämättömän armon kautta, siinä Erasmukselle Jumalan armo toki viime kädessä pelastaa, mutta ihmisellä on mahdollisuus joko ottaa se vastaan tai olla ottamatta. Lutherin [ja Augustinuksen] mielestä tällainen järkevän liberaalilla tahdon vapaudella [siten myös armolla] pelailu ja kaupustelu oli kuitenkin syntiä par excellence, sillä Jumalan armoa ei voi ostaa: vain lakiuskonnolliset juutalaiset tai pelagiolaiset humanistit [antiikin rationalististen hyveiden epigonit] ajattelivat näin.

.

Erasmus jäi Lutherin [sekä Lutheria vapaamielisemmän reformaation] ja Rooman välisessä kiistassa ensi alkuun ikään kuin jalkoihin, mutta myöhemmin hänen humanistisesta kristillisyydestään tai kristillisestä humanismistaan tuli eräs evankelisen eli liberaali-teologisen liikkeen tärkeimpiä lähtökohtia. Sen sijaan dogmaattinen luterilaisuus on sittemmin lähes hävinnyt ja sulautunut evankeliseen liikkeeseen tai palannut katolisuuteen, jonka vanhurskauttamiskäsitys on hyvin lähellä [ja samalla niin kaukana!] luterilaista armokäsitystä [1].

*

Tässä käsittelemääni verrattuna on jo hiukan eri ongelmakenttään kuuluva kysymys [sivutakseni viimein IDAn esittämää ongelmaa] pohtia, onko Ilmoitus ilmaistu tai löydettävissä muualtakin kuin Raamatusta tai jopa muista uskonnoista kuin kristinuskosta. Minun mielestäni on, Lutherin mielestä ilmeisesti ei. Silti pidän rationaalista evidenssiä uskon perustana yhtä vääränä tai ainakin yhtä heikkona ja vääristyneenä kuin Luther, jolle Raamatusta [eikä suinkaan skolastisesta järjestä ja kaanoneista] tuli ‘empiirisen’ uskonkokemuksen välttämätön lähtökohta ja konteksti.

*

Itse en ole ateisti by evidence enkä siis myöskään agnostikko, koska tieto itsessään ei viime kädessä voi tietää [~ päättää] edes sitä, tietääkö se vai eikö se tiedä. Olen ateisti ‘by fides’. Ja tästä seuraten voisin pelkästään loogisesti ajatellen olla yhtä hyvin teisti by fides. Mutta kun en ole. Ehkä olen jotenkin ‘psykologisesti’ estynyt uskomasta. Ehkä siis olen ‘autisti’ [kuten ironmistress ateistit määrittelee], mutta en järjen vaan pikemminkin armon puutteesta johtuen [toistaiseksi?].

*

[1] Luterilaisille armo on lahja, joka antaa ‘kyvyn’ noudattaa/totella Jumalan käskyä, kun taas katolilaiset tulkitsevat armon lahjaksi, jota voi käyttää uskon hyveen ‘kehittämiseen’ eli hyveellisiin tekoihin. Luterilaisille armo ei ole mikään erityinen sielun hyve, jonka käyttöä voidaan erikseen arvioida juridisella mittapuulla vaan pikemminkin ‘kohtalo’ ~ elämänmuoto.

.

Ja kas kummaa [paradoksaalista tai ei]: tässä ‘kohtalokkuudessaan ja elämänmuotoisuudessaan’ luterilaisuus [etenkin uskovan ja Jeesuksen unionia/yhdistymistä korostaessaan = Tuomo Mannermaan tulkinta] on kuin onkin lähempänä ortodoksista kristillisyyttä [theosis] kuin katolista ‘veripalttua’, jossa kärsivästä, verta tihkuvasta Jeesuksesta on kehkeytynyt yhtä aikaa sekä kaikkien pervertikkojen/sadomasokistien ‘toiveuni’ että kirkkoinstituution omaa valtaansa narsistisesti suojaava pelote, joka pitää ‘syntiset varikset’ tarvittavan ‘juridisen’ etäisyyden päässä kaikkein pyhimmästä.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/06/jos-liberaalit-ovat-niin-alykkaita-niin.html

http://www.amazon.com/Theological-Origins-Modernity-Michael-Gillespie/dp/0226293467

http://www.amazon.com/Nihilism-Before-Nietzsche-Michael-Gillespie/dp/0226293483

http://www.thebiblechristian.com/?p=13293

Someday Never Comes

John Fogerty - Someday Never Comes (with Dawes) - David Letterman 5-22-13.

.

Fogerty has stated that the song is about being left and not being able to learn much as a child.

.

"Someday Never Comes" is simply a song about my parents undergoing a divorce when I was a child and me not knowing many things. When my dad left me, he told me to be a man and someday I would understand everything. Now, I'm here basically repeating the same thing really. I had a son in 1966 and I went away when he was five years old or so and again told him "someday" he would understand everything. Really, all kids ask questions like "Daddy, when are we going fishing?" and parents always answer with "someday", but in reality someday never comes and kids never learn what they're supposed to learn. [John Fogerty 1973]

*

First thing I remember was asking papa, why,
For there were many things I didn't know.
And daddy always smiled and took me by the hand,
Saying, someday you'll understand.

[Chorus]
Well, I'm here to tell you now, each and every mother's son,
That you better learn it fast, you better learn it young,
'Cause someday never comes.

Well, time and tears went by and I collected dust.
For there were many things I didn't know.
When daddy went away, he said, try to be a man,
And someday you'll understand.

Well, I'm here to tell you now, each and every mother's son,
That you better learn it fast, you better learn it young,
'Cause someday never comes.

And then one day in April, I wasn't even there,
For there were many things I didn't know.
A son was born to me. Mama held his hand,
Sayin' someday you'll understand.

Well, I'm here to tell you now, each and every mother's son,
That you better learn it fast, you better learn it young,
'Cause someday never comes
Ooo someday never comes.

Think it was September, the year I went away,
For there were many things I didn't know.
And still I see him standing, tryin' to be a man,
I said, someday you'll understand.

Well, I'm here to tell you now, each and every mother's son,
That you better learn it fast, you better learn it young,
'Cause someday never comes
Ooo someday never comes.

*

http://www.youtube.com/watch?v=wrlE0zXlNGs

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/05/wrote-song-for-everyone.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Someday_Never_Comes

http://en.wikipedia.org/wiki/Dawes_%28band%29

Bongattu: Jänkäkurppa

Viikon luontoääni: Jänkäkurppa

http://yle.fi/radiosuomi/template/export/areena.jsp?clip=1917219

*

http://www.luontoportti.com/suomi/fi/linnut/jankakurppa

http://fi.wikipedia.org/wiki/J%C3%A4nk%C3%A4kurppa

http://www.ollitenovuo.com/11

Tekniikka vie, ihminen vikisee

Dostoevsky once wrote that “in the end they will lay their freedom at our feet and say to us, ‘make us your slaves, but feed us.’” His prophecy is relevant when examining the modern information age — a dark, corporate-controlled society [....]

*

[....] Koen huolestuttavaksi sen, että tekniikkametafora leviää nopeasti alalta toiselle naamioituna hyödyn, tehokkuuden ja paremman osaamisen valeasuun. Tuon asun alta näkyy metafora, joka kantaa mukanaan Heideggerin tekniikan filosofian mainostamaa kuolettavaa vaaraa. Kaikki muuttuu tehokkuudeksi ja sen mukana välineelliseksi. Itseisarvo katoaa ja sen mukana  mahdollisuus autonomiseen haluamiseen ja toimintaan. Ihmisen halu alistetaan tekniikan hengelle tavalla, jolle ei ole vaihtoehtoa. Sikäli kuin puhutaan hyödystä ja tehokkuudesta, puhutaan tekniikasta, eikä mitään muuta ole olemassa. Samalla menetetään itseisarvot, kuten taide ja kauneus, ja niiden tilalle saadaan teknisen kehityksen normi. Normi ei johda mihinkään muuhun kuin tekniikan kehittämiseen. Tekniikka kehittää itseään itseään varten. Tekniikka on suljettu systeemi, koska sen tulokset ovat tekniikkaa. Tekniikka tuottaa lisää tekniikkaa. Tanssijan ainoa tarkoitus on tanssia paremmin kuin ennen. Taiteen tehtävän ilmaisuna ajatus on masentava. [....]

. 

Sitaatti on Timo Airaksisen kirjasta ‘Ihmiskoneen tulevaisuus’ [Tekniikka ja ihmisen autonomia-luvun viimeinen kappale].

*

http://www.wsoy.fi/kirjat/-/product/no/9789510311424

http://fi.wikipedia.org/wiki/Timo_Airaksinen

http://www.aviisi.fi/artikkeli/?num=13/2012&id=d47f1dd

http://electriccaves.com/2012/01/13/technological-slaves/

Romeo ja Julia

Julia, pimeyttä vasten loistava valo

.

[....] Ehkä ei pitäisi olettaa, että tragedia – ainakaan Romeon ja Julian kaltainen tragedia – tarvitsee syyn ja selityksen. Tragedia edustaa jotain suurempaa kuin kaikki mahdolliset selitykset yhteensä; voidaan todeta korkeintaan, että ilman sukuvihaa mitään tragediaa ei olisi. Näytelmän lopussa Capulet ja Montague katuvat ja näkevät lapsensa oman vihanpitonsa uhreina. Katsoja tietää tämän ja tunnistaa myös vanhan säännön, jonka mukaan uhrin on oltava täydellinen ja tahraton. Mikään täydellinen ja tahraton ei voi pysyä sellaisena tässä maailmassa, ja se tulee uhrata toiselle maailmalle ennen kuin se menee pilalle. Mikään sellainen, joka murtautuu tavanomaisen kokemuksen asettamien esteiden läpi, ei voi jäädä jokapäiväiseen maailmaan. Heti Julian nähdessään Romeo toteaa hänen olevan hohtava jalokivi, joka on ‘maan poveen liian kaunis, käyttöön liian jalo’. Tässä on kuitenkin kysymys enemmästä kuin kauneudesta: Romeon ja Julian välille syttyvä rakkaus, noin syvä ja ehdoton intohimo polttaisi kohta Veronan muurien sisällä elävän maailman, jos se siihen maailmaan jäisi. Kun katsoja tai lukija tajuaa tämän, hänen on helpompi hyväksyä näytelmä kokonaisuudessaan, eikä hän jää pohtimaan, miksi suuren rakkauden kävi noin huonosti. Ei sen käynyt huonosti, se vain meni sinne minne se kuuluukin: pois tästä maailmasta. [....]

. 

Sitaatti on Marja-Leena Mikkolan esipuheesta/esseestä 'Kaksi tähtien merkkaamaa lasta' kääntämäänsä William Shakespearen näytelmään Romeo ja Julia.

******

Movetron - Romeo ja Julia

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Romeo_ja_Julia

https://www.jyu.fi/hum/laitokset/taiku/taiku_opiskelu/kurssit/klassikot/materiaalit/Draama

http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Julia+pimeytt%C3%A4+vasten+loistava+valo/1135222853323

http://fi.wikipedia.org/wiki/Marja-Leena_Mikkola

http://papunet.net/selkokirjat/kaunokirjat

http://www.youtube.com/watch?v=ODXRNLnwF6A

‘Korjaavaa terapiaa’ autonomisen järjen kantilaiselle advokaatille, osa 2

David Bentley Hart

.

Nature Loves to Hide

.

Two issues back, I spoke ill of a modern form of natural law theory that unsuccessfully attempts to translate an ancient tradition of moral reasoning into the incompatible language of secular reason. Because of an obscurity I allowed to slip into the fourth paragraph, several readers imagined that I was speaking in propria persona from that point on, rather than on behalf of a disenchanted modern rambling among the weed-thronged ruins; and some were dismayed. Edward Feser, for instance, issued a robust if confused denunciation, accusing me of numerous logical errors I did not commit and of being a Humean modernizer who doubts reason’s natural orientation toward the good. I suppose I should savor that as a refreshing change from the invective I usually attract; but, honestly, what most interested me about Feser’s argument were its fallacies, chief among them a notably simplistic understanding of such words as “revelation” and “supernatural.”

.
There is an old argument here, admittedly. Somewhere behind Feser’s argument slouches the specter of what is often called “two-tier Thomism”: a philosophical sect notable in part for the particularly impermeable partitions it erects between nature and grace, or nature and supernature, or natural reason and revelation, or philosophy and theology (and so on). To its adherents, it is the solution to the contradictions of modernity. To those of a more “integralist” bent (like me), it is a neo-scholastic deformation of Christian metaphysics that, far from offering an alternative to secular reason, is one of its chief theological accomplices. It also produces an approach to moral philosophy that must ultimately fail.
.
Before completing that thought, however, it might help to rehearse just a few of the conceptual obstacles our age erects in the path of natural law theory. So:
.
First. Finality’s fortuity. Most traditional accounts of natural law require a picture of nature as governed by final causality: For every substance, there are logically prior ends—proximate, remote, or transcendent—that guide its existence and unite it to the greater totality of a single cosmic, physical, moral, social continuum embraced within the providential finality of the divine. They assume, then, that from the “is” of a thing legitimate conclusions regarding its “ought” can be discerned, because nature herself—through her evident forms—instructs us in the elements of moral fulfillment. In our age, however, final causality is a concept confined within an ever more beleaguered and porous intellectual redoubt. One can easily enough demonstrate the reality of finality within nature, but modern scientific culture refuses to view it as in any sense a cause rather than the accidental consequence of an immanent material process. Within any organic system, for instance, ontogeny is fruitfully determined by strict formal constraints, but these are seen as the results of an incalculably vast series of fortuitous mutations and attritions, and therefore only the residue of an entirely stochastic phylogeny. Hence nature’s finality indicates no morally consequential ends (much less the supereminent finality of the Love that moves the stars), but is rather merely the emergent result of intrinsically meaningless brute events.
.
Second. Dame Nature, serial murderess. Even if final causality in nature is demonstrable, does it yield moral knowledge if there is no clear moral analogy between natural ends and the proper objects of human motive? After all, our modern narrative of nature is of an order shaped by immense ages of monstrous violence: mass extinctions, the cruel profligacy of an algorithmic logic that squanders ten thousand lives to fashion a single durable type, an evolutionary process that advances not despite, but because of, disease, warfare, predation, famine, and so on. And the majestic order thus forged? One of elemental caprice, natural calamity, the mercilessness of chance—injustice thrives, disaster befalls the innocent, and children suffer. Why, our deracinated modern might ask, should we believe that nature’s organizing finality, given the kinds of efficient causes it prompts into action, has moral implications that command imitation, obedience, or (most unlikely of all) love?
.
Third. Elective priorities. Assume, however, that we can establish the existence of a moral imperative implicit in the orderliness of the world, as perceived by a rational will that, for itself, must seek the good: Does that assure that we can prove what hierarchy of values follows from this, or how we should calculate the relative preponderance of diverse moral ends? Yes, we may all agree that murder is worse than rudeness; but beyond the most rudimentary level of ethical deliberation, pure logic proves insufficient as a guide to which ends truly command our primary obedience, and our arguments become ever more dependent upon prior evaluations and preferences that, as far as philosophy can discern, are culturally or psychologically contingent. Consistent natural law cases can be made for or against slavery, for example, or for or against capital punishment, depending on which values one has privileged at a level too elementary for philosophy to adjudicate. At some crucial point, natural law argument, pressed to disclose its principles, dissolves into sheer assertion.
.
Fourth. Theory’s limits. The most gallantly errant of Feser’s assertions is that, because reason necessarily seeks the good, there exists no gap into which any “Humean” separation of facts from values can insinuate itself. But obviously the gap lies in the dynamic interval between (in Maximus the Confessor’s terms) the “natural” and “gnomic” wills: between, that is, the innate yearning for the good that is the primal impulse of all rational life and the particular acts of judgment and choice by which finite individuals live. The venerable principle that the natural will is a pure ecstasy toward the good means that, at the level of our gnomic deliberations, whatever we will we inevitably desire as the good (for us); it does not mean that philosophical theory can by itself prove which facts imply which values, or that the good must naturally be understood as an incumbent “ought” rather than a compelling “I want.” Feser asserts that “purely philosophical arguments” can establish “objectively true moral conclusions.” And yet, curiously enough, they never, ever have. That is a bedtime story told to conjure away the night’s goblins, like the Leibnizian fable of the best possible world or the philosophe’s fairy tale about the plain dictates of reason.
.
The question relentlessly left open in all of this is what “reason” really is. It is perfectly possible to believe that the whole natural dynamism of our reason and will is toward the good, and even to desire a true moral cultural renewal, and yet still to deny that natural law theory provides a sufficiently rich or logically coherent model of how the intellect can know moral truths. There is nothing scandalous in this unless one creates a false dilemma by imagining a real division between the discrete realms of supernatural and natural knowledge. Feser thinks of revelation as an extrinsic datum consisting in texts and dogmas, and of the supernatural as merely outside of nature, and believes there really is such a thing as purely natural reason. From that perspective, one cannot deny philosophy’s power to demonstrate objective moral truth without denying reason’s intrinsic capacity for the good. Like a Kantian (the two-tier Thomist’s alter ego), one must believe that philosophical theory’s limits are also reason’s.
.
These divisions are illusory. What we call “nature” is merely one mode of the disclosure of the “supernatural,” and natural reason merely one mode of revelation, and philosophy merely one (feeble) mode of reason’s ascent into the light of God. Nowhere, not even in the sciences, does there exist a “purely natural” realm of knowledge. To encounter the world is to encounter its being, which is gratuitously imparted to it from beyond the sphere of natural causes, known within the medium of an intentional consciousness, irreducible to immanent processes, that grasps finite reality only by being oriented toward a horizon of transcendental ends (or, better, “divine names”). There is a seamless continuity between the sight of a rose and the mystic’s vision of God; the latter is in fact implicit in the former, and saturates it, and but for this supernatural surfeit nothing natural could come into thought.
.
It does not then represent some grave failure of natural reason that philosophy cannot achieve definitive moral demonstrations, or that true knowledge of the good is impossible without calling upon other modes of knowledge: the (ubiquitous) supernatural illumination of a conscience—a heart—upon which the law is written, Platonic anamnesis (of the eternal forms or of what your mother taught you), cultural traditions with all their gracious moments of religious awakening (Jewish, pagan, Christian, Hindu, Taoist, Buddhist, Muslim, Sikh, and so on), prayer, inspiration, the cultivation of personal holiness, love of the arts, and so on. There is no single master discourse here, for the good can be known only in being seen, before and beyond all words. Certain fundamental moral truths, for instance, may necessarily remain unintelligible to someone incapable of appreciating Bach’s fifth Unaccompanied Cello Suite. For some it may seem an outrageous notion that, rather than a collection of purportedly incontrovertible proofs, the correct rhetoric of moral truth consists in a richer but more unmasterable appeal to the full range of human capacities and senses, physical and spiritual. I, however, see it as rather glorious: a confirmation that our whole being, in all its dimensions, is a single gracious vocation out of nonexistence to the station of created gods.
*
http://www.firstthings.com/article/2013/05/nature-loves-to-hide
http://www.firstthings.com/simpleSearch.php?offset=0&mySqlSearchCriteria=%22David+Bentley+Hart%22
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://www.firstthings.com/article/2013/02/is-ought-and-natures-laws-1
http://ethikapolitika.org/author/dylanpahman/

‘Korjaavaa terapiaa’ autonomisen järjen kantilaiselle advokaatille, osa 1

David Bentley Hart

 

Is, Ought, and Nature’s Laws

There is a long, rich, varied, and subtle tradition of natural law theory, almost none of which I find especially convincing, but most of which I acknowledge to be—according to the presuppositions of the intellectual world in which it was gestated—perfectly coherent. My skepticism, moreover, has nothing to do with any metaphysical disagreement. I certainly believe in a harmony between cosmic and moral order, sustained by the divine goodness in which both participate. I simply do not believe that the terms of that harmony are as precisely discernible as natural law thinkers imagine.

That is an argument for another time, however. My chief topic here is the attempt in recent years by certain self-described Thomists, particularly in America, to import this tradition into public policy debates, but in a way amenable to modern political culture. What I have in mind is a style of thought whose proponents (names are not important) believe that compelling moral truths can be deduced from a scrupulous contemplation of the principles of cosmic and human nature, quite apart from special revelation, and within the context of the modern conceptual world. This, it seems to me, is a hopeless cause.

Classical natural law theory, after all, begins from the recognition that the movement of the human will is never purely spontaneous, and that all volition is evoked by and directed toward an object beyond itself. It presupposes, moreover, that beyond the immediate objects of desire lies the ultimate end of all willing, the Good as such, which in its absolute priority makes it possible for any finite object to appear to the will as desirable. It asserts that nature is governed by final causes. And, finally, it takes as given that the proper ends of the human will and the final causes of creation are inalienably analogous to one another, because at some ultimate level they coincide (for believers, because God is the one source in which both participate). Thus, in knowing the causal ends of nature, we should be able to know many of the proper moral ends of the will, and even their relative priority in regard to one another.

So far, so good. But insuperable problems arise when—in part out of a commendable desire to speak to secular society in ways it can understand, in part out of some tacit quasi-Kantian notion that moral philosophy must yield clear and universally binding imperatives—the natural law theorist insists that the moral meaning of nature should be perfectly evident to any properly reasoning mind, regardless of religious belief or cultural formation.

Thus, allegedly, the testimony of nature should inform any rightly attentive intellect that abortion is murder, that lying is wrong, that marriage should be monogamous, that we should value charity above personal profit, and that it is wicked (as well as extremely discourteous) to eat members of that tribe that lives over in the next valley. “Nature,” however, tells us nothing of the sort, at least not in the form of clear commands; neither does it supply us with hypotaxes of moral obligation. In neither an absolute nor a dependent sense—neither as categorical nor as hypothetical imperatives, to use the Kantian terms—can our common knowledge of our nature or of the nature of the universe at large instruct us clearly in the content of true morality.

For one thing, as far as any categorical morality is concerned, Hume’s bluntly stated assertion that one cannot logically derive an “ought” from an “is” happens to be formally correct. Even if one could exhaustively describe the elements of our nature, the additional claim that we are morally obliged to act in accord with them, or to prefer natural uses to unnatural, would still be adventitious to the whole ensemble of facts that this description would comprise.

The assumption that the natural and moral orders are connected to one another in any but a purely pragmatic way must be logically antecedent to our interpretation of the world; it is a belief about nature, but not a natural belief as such; it is a supernatural judgment that renders natural reality intelligible in a particular way. I know of many a stout defender of natural law who is quick to dismiss Hume’s argument, but who—when pressed to explain why—can do no better than to resort to a purely conditional argument: If one is (for instance) to live a fully human life, then one must . . . (etc.). But, in supplementing a dubious “is” with a negotiable “if,” one certainly cannot arrive at a categorical “ought.”

In abstraction from specific religious or metaphysical traditions, there really is very little that natural law theory can meaningfully say about the relative worthiness of the employments of the will. There are, of course, generally observable facts about the characteristics of our humanity (the desire for life and happiness, the capacity for allegiance and affinity, the spontaneity of affection for one’s family) and about the things that usually conduce to the fulfillment of innate human needs (health, a well-ordered family and polity, sufficient food, aesthetic bliss, a sense of spiritual mystery, leisure, and so forth); and if we all lived in a Platonic or Aristotelian or Christian intellectual world, in which everyone presumed some necessary moral analogy between the teleology of nature and the proper objects of the will, it would be fairly easy to connect these facts to moral prescriptions in ways that our society would find persuasive. We do not live in such a world, however.

It is, after all, simply a fact that many of what we take to be the plain and evident elements of universal morality are in reality artifacts of cultural traditions. Today we generally eschew cannibalism, slavery, polygamy, and wars of conquest because of a millennial process of social evolution, the gradual universalization of certain moral beliefs that entered human experience in the form not of natural intuitions but of historical events. We have come to find a great many practices abhorrent and a great many others commendable not because the former transparently offend against our nature while the latter clearly correspond to it, but because at various moments in human history we found ourselves addressed by uncanny voices that seemed to emanate from outside the totality of the perceptible natural order and its material economies.

One certainly may believe that those voices in fact awakened us to “natural” truths, but only because one’s prior supernatural convictions prompt one to do so. To try then to convince someone who rejects those convictions nevertheless to embrace those truths on purely “natural” grounds can never be much more than an exercise in suasive rhetoric (and perhaps something of a pia fraus).

The truth is that we cannot talk intelligibly about natural law if we have not all first agreed upon what nature is and accepted in advance that there really is a necessary bond between what is and what should be. Nor can that bond be understood in naturalistic terms. Even if it were clearly demonstrable that for the majority of persons the happiest life is also the most wholesome, and that most of us find spiritual and corporeal contentment by observing a certain “natural” ethical mean—still, the daringly disenchanted moralist might ask: “What do we owe to nature?”

To his mind, after all, the good may not be contentment or even justice, but the extension of the pathos of the will, as Nietzsche would put it: the poetic labor of the will to power, the overcoming of the limits of the merely human, the justification of the purely fortuitous phenomenon of the world through its transformation into a supreme aesthetic event. What if he should choose to believe (and are not all values elective values for the secular moralist?) that the most exalted object of the will is the Übermensch, that natural prodigy or fortunate accident that now must become the end to which human culture consciously aspires?

Denounce him, if you wish, for the perversity of his convictions. Still, after all hypothetical imperatives have been adduced, and all appeals to the general good have been made, nothing would logically oblige him to alter his ideas. Only the total spiritual conversion of his vision of reality could truly change his thinking.

To put the matter very simply, belief in natural law is inseparable from the idea of nature as a realm shaped by final causes, oriented in their totality toward a single transcendent moral Good: one whose dictates cannot simply be deduced from our experience of the natural order, but must be received as an apocalyptic interruption of our ordinary explanations that nevertheless, miraculously, makes the natural order intelligible to us as a reality that opens up to what is more than natural.

There is no logically coherent way to translate that form of cosmic moral vision into the language of modern “practical reason” or of public policy debate in a secular society. Our concept of nature, in any age, is entirely dependent upon supernatural (or at least metaphysical) convictions. And, in an age that has been shaped by a mechanistic understanding of the physical world, a neo-Darwinian view of life, and a voluntarist understanding of the self, nature’s “laws” must appear to be anything but moral.
*
http://www.firstthings.com/article/2013/02/is-ought-and-natures-laws-1
http://www.firstthings.com/article/2013/05/nature-loves-to-hide
http://www.firstthings.com/simpleSearch.php?offset=0&mySqlSearchCriteria=%22David+Bentley+Hart%22
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://ethikapolitika.org/author/dylanpahman/

I love you forever [so far]

Riku: Tiijät sie Madde mitä? Jospa myö männä mätkäätettääsiin ihtemme naimissiin. Kuhtuttaan häihi siun isä, äite, sisko miehineen ja niijen laps, siun veli ja miun äite-mamma. Madde: Mut siun äiten miehiä ei kuhtuta Riku! Riku: Ei ei Madde kultsu, niitä ei kuhtuta eikä ne varmaa tuliskaa. Madde: Ja siun äite saa laittaa piälleen pitkän mekon eikä mittään milffi-miniä, josta näkkyy kaikki sen rypyt vai sanonko mitä. Riku: Ei ei Madde, äite laittakkoo sen nilikkoihin asti ulottuvan kultahippuhammeen piälleen. Mie sanon sille. Madde: No – sitte kai voijaan mennäkkii naimissii. Riku: Mie rakastan sinnuu Madde. Madde: Ja mie sinnuu Riku [hiljaa huokaisten ja edellistä, petollista heilaa muistellen: toistaaseksi]. 

.

1

Ironmistress kirjoitti ‘aforismi-päreeni' kommentissaan seuraavasti: Meistä jokainen on jollain lailla perheihminen; ilman ehkäisyä vuoden, parin sisään huomaat sen.

*

Minäkin olen perheihminen: olen ultimate-uusperheen eli ihmiskunnan sateenkaarilapsi - ellei peräti maailmankaikkeuden!

*

No - vakavasti puhuen saatat hyvinkin olla oikeassa. En lainkaan ihmettelisi suuren ikäluokan ja sitä seuranneen x-sukupolven [ensin anarkistisen vasemmiston ja sitten uusliberalistisen oikeiston] hypettämän arvopluralistisen laissez-fairen jälkeen, että nyky- ja lähitulevat nuoret alkavat suosia uskollisuutta ja parisuhdetta lujittavia sekä konkreettisia että symbolisia käytäntöjä. Sitä paitsi Juha Siltala[kin] näyttäisi viimeisessä tutkimuksessaan päätyneen tämänkaltaisiin johtopäätöksiin nykynuorten arvomaailman suhteen.

. 

Mutta ‘c'est la vie’ eli kyseessä on kulttuuri-antropologisesti eli väestöpohjan ja yhteiskunnallis-historiallisten olosuhteitten vaihtelun vuoksi pikemminkin pitkien aikajaksojen dialektinen prosessi kuin mikään fundamentaalis-te/le/ologinen tai peräti biologis-evolutiivinen ihmis-perhemoraalin ideaali. Kärjistetysti sanottuna kyseessä on liberaalien ja konservatiivisten arvojen välillä vaihteleva kulttuurinen muoti eikä paljon sen syvällisempää [valitettavasti; olen nimittäin itse suhteellisen vakaitten perhearvojen kannalla joskin nyt jo pitkään ollut sinkku by destiny ellei peräti by ‘nemesis’].

. 

2

Viimeistään I maailmansota synnytti aikansa ‘kadotetun moraalittoman sukupolven’ [ks. linkki]. II maailmansota puolestaan synnytti ‘kadotetun sukupolven’ ideologiset seuraukset ja vaihtoehdot eli eksistentialismin ja marxilaisuuden. Näiden kahden aatemaailman poliittisesti ‘perverssistä’ yhdistymisestä [i] kumpusi hippi-hörhöjen vapaan rakkauden anarkistisen huume-, juppi- ja new age-lauma, joka kritikoi autoritaarista valtarakennetta [hegemonista valtaeliittiä], koska suurelta osin juuri se oli paitsi toimillaan myös toimettomuudellaan ollut aiheuttamassa [tai ainakin kyvytön estämään] kahta maailmansotaa ja yhtä maailmanlaajuista finanssiromahdusta [itse asiassa kahta, joskin 2008 romahdus oli jo anarkisti-sukupolven hedonistis-hegemonisten kapitalisti-saalistajien kvantti-matemaattisen ahneuden tuotos [ii].

. 

On kuitenkin dialektisesti luonnollista ja ymmärrettävää, että vastareaktiona suuren ikäluokan moraali-anarkismin raunioista nousseeseen [pornoistuneeseen/perversoituneeseen] arvo- ja rahapluralismiin syntyy kaipuu turvallisempaan ja vakaampaan elämänmuotoon eli in practice välttämätön tarve vakauttaa parisuhteitten moraali-logiikka [uskollisuuden ja kuuliaisuuden hyveet], koska juuri kiinteä parisuhde [siis kahden ihmisen välinen monogaaminen seksuaalisuhde erotuksena polyamorikkojen ‘maksuttomaan’ prostituutiomalliin] on sentään ihmisen psykologisen ja yhteiskunnallisen elämän perusyksikkö ja perusta [iii].

. 

Kun sitten tämä uusin moraalisen vakauden ‘muoti’ muuttuu hegemoniseksi ja siten tukahduttavaksi elämäntavaksi, siihen tullaan nuorempien sukupovien toimesta suhtautumaan erittäin kriittisesti. Konservatiivisuus ja liberaalisuus yhteisöllisesti sopeutuvana/sopeuttavana reaktiona suhteessa parisuhteitten perustan luovaan ‘energeettisyyteen’ eli seksuaalisuuteen on siis yhteiskunnallisesti sekä dialektinen että syklinen ilmiö, mutta mitään lopullista globaalia arvokonsensusta tässä asiassa ei saavuteta. 

.

PS. Vähintäänkin opettavaista ja/eli samalla hyvin problemaattista on jälleen muistaa, että patriootti-konservatiivien tiukasti vastustama islam jos mikä sharia-lakeineen edustaa perinteisiä konservatiivisia perhearvoja - sekä kaikkein vahvimmin että ongelmallisimmin – ainakin länsimaisen demokraattis-liberaalis-reformatorisen perinteen näkökulmasta nähtynä.

.

Myöskään konservatiiviset arvot eivät ole mikään itsestään selvyys [arvoliberalismi ei tosin edes pyri itsestään selvyyteen], koska konservatiivien piirissä ajaudutaan [mikä on heille ymmärtääkseni kiusallista asian ‘psykologisen paljastavuuden’ vuoksi] väistämättä puhumaan ainakin kahdesta lähtökohdiltaan erityyppisestä konservatiivisuudesta. Toinen kuten sanottu perustuu itsessään ristiriitaisen liberaalin feminismin perinteeseen ja toinen esimoderniin patriarkaaliseen perhemalliin.

***

[i] Toisilleen lähes vastakkaiset maailmankatsomukset eli eksistentialismi ja marxilaisuus [ontologinen indeterminismi - historiallinen determinismi] olivat heti toisen maailmansodan jälkeen välittömiä vastareaktioita sekä vanhan valta-eliitin että uuden tieteen, taiteen ja eettis-polittisen ajattelun kyvyttömyydelle estää 1900-luvun ensimmäisen puoliskon aatteellisen nihilismin synty talouden romahduksineen, totalitarismeineen ja sotineen. 
.

Eksistentialismi huokui individualistista pessimismiä ja nihilismiä, kun taas työväen oikeuksia ja työläisten keskinäistä solidaarisuutta ajanut kovemman linjan marxilaisuus [erotuksena kapitalistin kanssa 'veljeileviin' sosiaalidemokraatteihin] ajautui joko tahtoen tai tahtomattaan liittoon neuvostokommunismin kanssa.

. 

Marxilaisuus ja eksistentialismi ovat siis alunperin aatteellisia antagonisteja, jotka eivät voineet sietää toisiaan [vrt. myös Camus’n ‘eksistentialistinen’ (itse asiassa moralistinen) humanismi ja Sartren ‘eksistentialistinen’ kommunismi (joka on itse asiassa oxymoron)] ja silti niistä tai niiden ‘perverssistä’ sekoituksesta [hedonistisen vapauden ja yhteiskunnallisen solidaarisuuden mahdoton yhdistelmä] tuli 1960-luvun lopun nuorisoliikkeiden aatteellinen ‘käyteaine’. - - Eurooppalaista maolaisuutta pidän eräänlaisena pettyneitten puoluemarxistien sisäisenä lahkoliikkeenä [esim. Alain Badiou], joka ei kuitenkaan omaksunut situationistien ja anarkistien 'hippihenkeä'.

.

[ii] Tietenkin juuri seksuaalisuus [niin konservatiivisissa kuin liberaaleissa muodoissaan] kaupallistetaan kapitalistisessa yhteiskunnassa aina ja joka tapauksessa tappiin asti, mikä jo itsessään kalvaa kaiken vakaumuksellisuuden ja luottamuksen moraalista uskottavuutta ja perustaa: rahalla kuten hyvin tiedämme [joskaan emme tunnusta] on taipumus demoralisoida kaikki, mihin se vain ikinä tarttuukin.

. 

[iii] Uusi perhekonservatismin nousu on tapahtunut alle 20:ssä vuodessa. Kaikki kehitys kuten teknisistä innovaatioista opimme [?] tapahtuu siis yhä nopeammin ja nopeammin. Myös konservatiivisuuden ja liberaalisuuden syklinen prosessi ilmeisesti nopeutuu koko ajan ~ historia saattaakin ‘loppua’ jo lähitulevaisuudessa? ;\]. 

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/paivan-aforismi-tyyppia-ironmistress.html 

http://www.wsoy.fi/kirjat/-/product/no/9789510385814

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kadotettu_sukupolvi

http://www.dailymail.co.uk/femail/article-2223019/Princess-Madeliene-Sweden-announces-engagement-British-American-banker-New-York-proposal.html