Psykoanalyysia ennen Freudia - Nietzschestä dadaan

§808 (Nietzsche: March - June 1888) (päivitys 17. 4, typos)

"Do you desire the most astonishing proof of how far the transfiguring power of intoxication can go? - "Love" is this proof: that which is called love in all the languages and silences of the world. In this case, intoxication has done with reality to a such degree that in the consciousness of the lover the cause is extinguished and something else seems to have taken its place - vibration and glittering of all the magic mirrors of Circe---

Here it makes no difference whether one is man or animal; even less whether one has spirit, goodness, integrity. If one is subtle, one is fooled subtly; if one is coarse, one is fooled coarsely: but love, and even the love of God, the saintly love of "redeemed souls," remains the same in its roots: a fever that has good reason to transfigure itself, an intoxication that does well to lie about itself ---And in any case, one lies well when one loves, about oneself and to oneself: one seems to oneself transfigured, stronger. richer, more perfect, one is more perfect-----Here we discover art as an organic function: we discover it as the greatest stimulus of life - art thus sublimely expedient even when it lies---

But we should do wrong if we stopped with its power to lie: it does more than merely imagine; it even transposes values. And it is not only that it transposes the feeling of values: the lover is more valuable, is stronger. In animals this condition produces new weapons, pigments, colors, and forms; above all new movements, new rhythms, new love calls and seductions. It is no different with man.
His whole economy is richer than before, more powerful, more complete than in those who do not love. The lover becomes a squanderer: he is rich enough for it. Now he dares, becomes an adventurer, becomes an ass in magnanimity and innocence: he believes in God again, he believes in virtue, because he believes in love; and on the other hand, this happy idiot grows wings and new capabilities, and even the door of art is open to him.
If we subtracted all traces of this intestinal fever from lyricism in sound and word, what would be left of lyrical poetry and music?--- Làrt pour làrt perhaps: the virtuoso croaking of shivering frogs, despairing in their swamp--- All the rest was created by love---"

"The Will To Power" (Kaufmannin editio - Hollingsdalen avustamana , -67)

*
Niinpä niin ---- näinkö rakkaus meitä muuttaa? Epäilemättä myös juuri näin. Toisaalta - mitä mieltä ollaan tämän tekstin naturalistisesta pohjavirityksestä suhteessa eroksen merkitykseen ajattelun/filosofian, taiteen, tieteen tai vastaavien pyrkimystemme perimmäisenä inspiroijana? Tästähän nyt ymmärtääkseni on kysymys, ja Nietzsche ainoastaan vie parodiseen tai miltei satiiriseen äärimäisyyteen Platonin Phaidros-dialogin pohdinnat.

Edellisen sitaatin perusteella taidetta voi Nietzschen mukaan pitää eräänlaisena "kosiorituaaliin" verrattavana "psykoosina", joka ilmaisee rakastumisen ihmisessä aiheuttamaa päihtymyksen tai hulluuden tilaa.
Ja jos Nietzschen mukaan jätämme taiteen suhteen huomiomatta kyseisen naturalistisen katalysaattorin (jonka vaikutuksen ilmentäjinä tässä toimivat kurnuttavat /shivering="tärisevät"/ sammakot!), jäljelle jää mahdollisesti "vain" (huom! lainausmerkit) Làrt pour làrt -"taide taiteen itsensä vuoksi" - ilman mitään sen syvempää tai pyhempää arvoa.

Näkymä on jo lähes freudilainen. Freudille taide oli kuitenkin perimmältään neuroottinen, joskin leikinomainen, psyykkinen puolustusmekanismi ahdistusta vastaan.
Toisin sanoen - taide oli repression seurausta eli torjutun (tai ylikontrolloidun) vietin - libidon - sublimaatiota.
Mutta - koska taide siis Freudin mukaan oli sekin osaltaan torjunnasta syntyvän ahdistuksen kanavoimista (ylevöittämistä=sublimoimista), oli se näin ollen myös psykoanalyysin menetelmin tulkittavissa ja siten ikäänkuin demystifioitavissa.

Sen sijaan Làrt pour làrt ja muun muassa siitä kummunnut dadaistinen avant garde ei alkuperäisissä manifesteissaan (mm. Tristan Tzara) olettanut, että runous ja taide ylipäätään voisi symboloida jotain - esimerkiksi tiedostamattomia intentioita.
Dadaismi ei ollut reduktionistista kuten psykoanalyysi, joka palautti kaiken seksuaalisuuteen; - libido - torjunta - ahdistus - neuroottiset oireet - siinä Freudin lineaaris/reduktionistinen kaava neuroosin synnylle.

Taiteilija ei oikeastaan tai ainakaan välttämättä edes "ehtinyt" ajautua neuroosiin, koska hän siis oli "jäänyt" leikkivän lapsen "tasolle" eli siirsi kokemansa ahdistuksen "suoraan ja välittömästi" taiteeseensa.
"Tavallinen" ihminen sen sijaan joutui elämään jatkuvasti normittuneessa ympäristössä kykenemättä sublimoimaan säännöistä, kurista ja kontrollista johtuvaa ahdistustaan - tuloksena siis neuroosi!

Taide ei kuitenkaan voinut olla dadaisteille edes freudilaisessa merkityksessä emansipatorista, koska silloin sitä arvioitaisiin edelleen autenttinen - epäautenttinen asteikolla, mitä vastaan dadaistit ehkä kaikkein jyrkimmin asettuivat. Heille ei enää ollut olemassa jakoa "alempiin ja korkeampiin" taiteisiin.
Autenttinen - epäautenttinen jaottelu olisi myös yhä säilyttänyt traditionaaliset esteettiset arvot (mm. ylevyys ja kauneus sekä konventionaaliset muotokriteerit) taiteen ideaalina.
Ne olivat dadaistien mielestä muodostuneet pelkästään esteeksi/muuriksi kielen ja todellisuuden väliin.

Perinteen kahleista vapautumisessaan dadaismi joka tapauksessa sisälsi ainakin piilevän pyrkimyksen aidompaan ja syvällisempään ilmaisuun, mutta tämä pyrkimys ei ollut ohjelmallisesti sidottu johonkin muoto/sisältö-doktriiniin kuten Ezra Poundilla tai T. S. Eliotilla.

Muistutettakoon tässä yhteydessä, että dadaismi ja modernismi eivät ole synonyymeja. Modernismin suurin klassikko runouden alueella - T. S. Eliot - nimittäin pyrki intertekstuaalisessa ja symbolistisessa modernismissaan kehittämään "puhtaan" muotokielen, jossa runoilijan affektia vastaisi sitä objektiivisesti korreloiva kielikuva, joka tosin saattoi periaatteessa olla mikä tahansa sana. Valinta jäi runoilijalle ja hänen intuitiolleen.

Myös tällainen - loogisen empirismin verifikaatioteesin (tai Wittgensteinin Tractatuksen kuvateorian) kanssa analoginen ohjelma oli dadaisteille kuitenkin täysin vieras ja keinotekoinen.
Dada ei ole dadaa, jos se määritellään definitiivisesti (paitsi hyvin ironisesti ymmärrettynä!).

Dada ei ole argumentti tai edes käsite. Sen nykysukulainen filosofiassa on Jaques Derridan "differance" - "epäkäsite", jota ei ole olemassa.
Differance (lykkäys, viive, eron ilmeneminen/"tapahtuminen") voidaan foneettisesti ilmaista, ja sen "tehtävä" voidaan "kuvailla", mutta differance ei koskaan voi olla dialektisen päättelyn väline - ei senkään takia, koska se on (logiikassa) ei-komparatiivinen/ei-transitiivinen ilmaisu (siis ilmaisu - ei käsite).
Sama pätee dadaan.

*
Todettakoon vielä, että minä en usko Freudia, kun hän sanoo lukeneensa Nietzscheä ensi kerran kunnolla vasta lähes 60:nä. Samoin hänen välttelynsä tunnustaa Schopenhauerin ilmiselvä vaikutus lähes kaikilla psykoanalyysin osa-alueilla on pelkkää vanhan narsistin härkäpäisyyttä.
Tekstivertailujen ja eräitten aihetta käsittelevien (ja myös eräitä biografisia faktoja esiintuovien) artikkelien/kirjojen perusteella voin asettua tämän mielipiteen kannalle aivan hyvällä omallatunnolla.

Otteita nerokkaan hulluuden "historiasta"

DIONYSOKSEN "RUKOUS"/RR/ (Friedrich Nietzsche)

"Send mig, ni himlens invånare, vansinnet! Vansinnet, så att jag till sist kan tro på mig själv. Sänd mig hallucinationer och kramper, ljus, mörker om vartannat, kasta mig i köld och hetta, skräm mig med mystiska ljud och uppenbarelser, tvinga mig att tjuta, yla, krypa som ett djur: om jag bara kan finna tron på mig själv. Tvivlen förtär mig, jag har dödat lagen, lagen ger mig ångest, så som ett lik ger en levande människa ångest; om jag inte är förmer än lagen är jag den mest förkastade människan. Den nya ande som fötts i mig - varifrån kommer den om inte from er? Bevisa för mig att jag hör till er - endast vansinnet kan bevisa detta för mig."

Sitaatti: Lev Sestov: "Dostojevskij och Nietzsche".

Sestov lisää: "Nietzsches bön hörsammades; himlens invånare sände honom vansinnet "

*
DADAISMIA VAI HULLUUTTA?

"Olkaa tyytyväisiä. Olen Jumala. Olen valinnut tämän valepuvun."

Psyykkisesti romahtaneen Nietzschen repliikki ohikulkeville ihmisille Torinon rautatieasemalla tammikuun alussa 1889 - vähän ennen kuin hänen paras ystävänsä ja entinen kolleegansa Baselin yliopistosta, kirkkohistorian professori Franz Overbeck, haki hänet pois Italiasta, ja ehti onneksi estää Nietzschen joutumisen sen ajan Italian tunnetusti karmeisiin mielisairaaloihin.

"RUKOUS"

EI OLE

"Loi maailman
teki sitten itsemurhan Jumala.
siksi vuodet tallaavat meidät maahan
kuin karjalauma ruohon.
Ei ole ketään joka näpäyttäisi kynsille,
vääntäisi kourastamme veitsen,
pyyhkisi huulilta veren,
sielustamme hien.
Huomenna kuolen, siispä sanon kovalla äänellä
viimeisen rukoukseni,
hakkaan päätäni lukittuun taivaaseen
ja maan kiviin.
Taivaasta maahan asti kumarrellen sanon
ettei häntä ole,ei ole, ei ole,
eikä ole eikä ole eikä ole, ei ole!

Amen."

Zoltan Zelk

"Minä-tietoutta" (de-)konstruktivisteille

platoninakatemia - Palvelun tarjoaa Verkkopolku.com

Fysiikkaa runoilijoille

Sähköpostia X:lle ja Y:lle (päivitys 18.4)

Nonniin.

Nyt saa tietämättömyys kyytiä! Jos et ole vielä tsekannut, niin informoin. Tämä luentosarja on pidetty jotakuinkin tasan vuosi sitten maalis-toukokuun välisenä aikana. Nämä kymmenet powerpoint-sivut/ikkunat ovat toimineet luentojen runkona - I suppose.

Kävin ne läpi kahdessa erässä. Ensin päivällä ja loput yöllä. Lopetin juuri äsken, ja olo on nyt kuin Schrödingerin kissalla. Kuumia aaltoja menee pitkin ihoa, mikä johtunee kropassani vaikuttavasta pimeästä energiasta.

Luennoista on ilmestynyt kurssin nimellä otsikoitu kirja aivan äskettäin.

*
Vakavasti puhuen (?): Maallikolle (ja asiaa tuntemattomalle filosofillekin!) on käsitteellisesti kova pala mieltää se kvanttiteorian osoittama tosiasia, että maailma on kausaalinen mutta ei-deterministinen, mikä tarkoittaa, että että kvanttifysiikka on ei-klassinen teoria eli yhtä aikaisesti ei-lokaalinen ja ei-holistinen.
Enqvistin mukaan tämä asiaintila voidaan kyllä havaintojen ja matemaattisin teorioin todistaa, joten okei - olkoon niin.

Silti jään miettimään, miten on mahdollista ymmärtää maailmakaikkeus ei-deterministisen kausaalisuuden (ei lokaalisuus ja ei-holistisuus mukaan lukien) periaatteella? Kysehän on kaaoksesta! Enqvist varmaan lisäisi heti perään selkokielisemmin, että joo - kaaoksesta, joka pystytään mittaamaan.

Mutta mikä kaaos se sellainen on, jonka pystyy mittaamaan äärimmäisen tarkasti? Ei - ei se silloin enää ole varsinaisesti kaaos...vaikka kuitenkin se samalla on...hmmm...
Osaselityksen tähän paradoksiin saa muun muassa efektiivisen kuvauksen ( = havainnon karkeampi resoluutiotaso) ja dekoherenssin määritelmistä, jotka ovat saman asian/ilmiön eri teoriakuvausperspektiivejä.

Dekoherenssin (aaltofunktion romahduksen) seuraukset (vaikkapa konkreettiset kappaleet) ihminen ymmärtää ja selittää efektiivisen kuvauksen avulla. Kvanttitason kuvaus toki selittää tarkemmin saman asian, muttei tee sitä ihmisjärjelle ymmärrettäväksi niin "käyttökelpoisella tavalla" kuin efektiivinen kuvaus.

Tämä periaate tunnetaan nimellä heikko emergenssi, mikä merkitsee, että kaikki efektiiviset kuvaukset ovat palautettavissa lopulta kvanttielektrodynamiikkaan (QED) ja selitettävissä sen terminologialla tarkimmin.
Tämä on sitä kuuluisaa superreduktionismia, jonka mukaan ihminenkään ei ole enemmän vaan vähemmän kuin osiensa summa, koska karkeistuksessa menetetään aina rutkasti informaatiota.

Vahvan emergenssin teoria sen sijaan väittää, että esimerkiksi biologinen taso ja viimein tietoisuuden taso eivät ole palautettavissa kvanttifysiikkaan ja selitettävissä sen suureilla/määreillä.
Toisin sanoen biologinen taso ja tietoinen taso olisivat itsenäisiä ilmiöitä, jotka ovat - ellei aivan täysin niin ainakin hyvin pitkälle riippumattomia fysikaalisesta ilmiötasosta.

No - tätä en kyllä oikein itsekään usko, mutta en myöskään ihan purematta niele Enqvistin heikkoa emergenssiä, koska mitä hyötyä on selittää esim. tietoisuus kvanttifysiikan termein, mikäli siitä ei ole itse tietoisuuden symbolifunktioihin (kieleen) kytkeytyvän käytön suhteen mitään hyötyä tai selitysapua?
Kannatankin (kieli poskessa) "puolivahvaa" emergenssiä!

Pimeän aineen roolia en "luultavasti" sisäistänyt/tajunnut, mutta sehän onkin fysiikan ja kosmologian ehkä suurin teoreettinen mysteeri tällä hetkellä. Ja tietysti kaikki vähänkin monimutkaisemmat kaavat oli mulle täyttä hepreaa.

Rane

PS. Näin sitä siirrytään "sujuvasti" runoudesta kvanttifysiikkaan... ja takaisin (?) Myönnän kyllä, että aikamoista "käsiteakrobatiaa" tää välillä vaatii...ei siis oo helppoa...

Mutta Kari Enqvistiä on kiittäminen siitä, että hän näkee niin paljon vaivaa - ja tasokkaasti (myös didaktisella ja pedagogisella tasolla) - "kielen riivaamien" humanistien suhteen...

Ehkäpä se kolmas kulttuuri (tai tiedon konsilienssi (*) vielä joskus on tiedemaailmassa ainakin lähempänä kuin, mitä se on tänä päivänä.
En aio olla ylioptimistinen tämän kehityksen suhteen, mutta aika ihanteellisena pyrkimyksenä sitä kyllä pidän - vaikkei tavoite toteutuisikaan kuin osittain.
Parempi sekin kuin lähes totaali kommunikaatiokatkos tiedekuntien välillä.

* (15. 4)

Kyse on keskusteluyhteyden puutteesta tai sen suoranaisesti vihamielisestä sävystä lähinnä luonnontieteilijöitten ja humanistien välillä. Onneksemme siis kosmologi Kari Enqvist on ottanut erääksi tehtäväkseen opettaa meille "hienopersehumanisteille" uusinta fysiikkaa - ja jopa suhteellisen ymmärrettävällä tavalla.
(Mikäli sitten joku pimeä aine/energia tai eräät nykyfysiikan kokonaisteorian kannalta mahdottomilta tuntuvat paradoksit ovat lainkaan selitettävissä -ymmärettävyydestä nyt puhumattakaan).

Jopa fyysikkojen ja humanistien välistä ristiriitaa pahemmalta vaikuttaa kuitenkin sosiologien ja biologien kiista evoluutiobiologian (sosiobiologian) soveltumisesta yhteiskuntatieteitten tutkimusparadigmaksi.

Minun mielestäni tässä asiassa ei humanisteilla ole juurikaan vaihtoehtoja. "Lusikka vaan kauniiseen käteen" ja luonnontieteitä opiskelemaan.
Ja te tiedätte jo, kuka minulla on suurena esimerkkinä tätä vaatiessani - klassisen filologian professori - Friedrich Nietzsche.

Ei luonnontieteitä tarvitse rakastaa, mutta perustiedot niistä on humanistinkin syytä hankkia, ettei hän jäisi elämään omaan "diskursiiviseen viattomuuteensa!"
Sillä humanistikin menettää väistämättä viattomuutensa (idealisminsa) jossain vaiheessa, ja on mielestäni parempi, että hän menettää sen luonnontieteiden kuin "huuhaa-politiikan" (mitä lähes kaikki politiikka on!) tai "huuhaa-teologian" (mitä kaikki teologia ei suinkaan ole!) aiheuttaman pettymyksen seurauksena.

Muistakaamme tässä kohtaa Aaro "Hauen laulu" Hellaakoski. Hän oli sekä biologi (maantieteilijä) että runoilija. Myös Frans Emil Sillanpää oli opiskellut biologiaa.
Jos kerran luonnontieteilijä osaa kirjoittaa runoja sekä romaaneja, niin kai nyt yksi hienopersehumanisti jonkun evoluutiomoraalin tai pimeän energian arvoituksen ratkaisee...(? - Nyt taisi Enqvistiltä mennä aamukahvi väärään kurkkuun...huom! blogeja ei pidä lukea syödessä tai kahvia juodessa).

Tieteessä tapahtuu- julkaisu on toki hyvä, mutta täysin riittämätön keskustelufoorumi. Keskustelun pitää siirtyä laitosten väliseksi ja suorastaan "kuppilatasolle."
Jokainen - akateemisenkin maailman "seniori" - tietää, että psykologisesti, sosiaalisesti - jopa tiedepoliittisesti vaikutusvaltaisimmat päätökset ja innovaatiot tehdään - "makuuhuoneitten" lisäksi - ravintoloissa, kuppiloissa - ja tulevaisuudessa myös blogien kautta!

Uuden löytäminen ja oivaltaminen on lopulta aina valtavan interaktion (tiimityön) tulos, vaikka se merkittävällä tavalla kulminoituisikin esimerkiksi Einsteinin (Albert Einstein - Biography) tapaisessa panttilainaamon virkailijassa, joka aluperin - Arkhimedeen tavoin - eli tyystin "omissa ympyröissään", eikä häntä ymmärretty.

Mutta Einsteinkin seisoi jättiläisten eli tieteen aikaisempien saavutusten - olkapäillä. Ilman niitä mitään suhteellisuusteoriaa ei olisi koskaan keksitty.

En nyt tässä ja tällä erää ota kantaa esimerkiksi siihen - suorastaan shokeeraavaan heittoon, että "täydellistynyt tiede merkitsee katastrofia elämän kannalta (Nietzsche)", vaan haluan pelkästään korostaa, että hyvä keskustelu on asioitten etenemisen kannalta sittenkin järkevämpi vaihtoehto kuin ennenpitkää jopa vainoharhaisia piirteitä saava eristäytyneisyys - myös tiedepoliittisesti.


Fysiikkaa runoilijoille 2 ov ... luennoitsija: Kari Enqvist. e-mail:kari.enqvist@helsinki.fi.
www.physics.helsinki.fi/~enqvist/runoilijat.html

*
(*) Mitä on tiedon konsilienssi?

Edward O. Wilson
Konsilienssi
Tiedon yhtenäisyys

Eläintieteilijä Edward O. Wilson esittää, että tieteellinen tutkimus on nyt kaiken tiedon suuren yhdistämisen eli Konsilienssin partaalla.
Käytössä on riittävät näkemykset ja tiedot, joilla sosiaali- ja humanistiset tieteet voidaan liittää luonnontieteisiin. Näin syntyy yhtenäinen tietämys, jolla kaikki asiat saadaan ymmärrettäviksi samoista lähtökohdista. Tieteiden erillisyydestä ja tietämyksen hajanaisuudesta päästään viimeinkin eroon.

Edward O. Wilson on Harvard Universityn eläintieteen professori, muurahaistutkimuksen auktoriteetti ja sosiobiologian perustaja. Kaksi hänen teostaan on saanut Pulizerin palkinnon.

375 sivua, suomentanut Kimmo Pietiläinen,ISBN 952-5202-54-2,ovh. 35 euroa.
Terra Cognitan etusivu Kirjaluettelo

Wagnerin Mestarilaulajien alkusoitto Nietzschen arvioimana

Paras Wagnerin musiikista koskaan kirjoitettu kuvaus (?) (päivitys 17. 4)

Muun muassa Thomas Mann on ihaillen siteerannut tätä tekstiä.

BEYOND GOOD AND EVIL (Friedrich Nietzsche)

Table of Contents

Part Eight - Peoples and Fatherlands
240

I heard once again for the first time Richard Wagner’s Overture to the Meistersinger: it is a splendid, overloaded, difficult, and late art, which prides itself on the fact that, in order to understand it, one has to assume that two centuries of music is still vital. It is to the Germans’ credit that such a pride was not an error! What juices and forces, what seasons and heavenly strokes are intermingled here! It impresses us sometimes as old fashioned, sometimes as strange, dry, and too young—it is as arbitrary as it is conventionally grandiose; if not infrequently mischievous, still more frequently tough and coarse—it has fire and courage and, at the same time, the loose dun-coloured skin of fruits which become ripe too late. It streams out wide and full, and suddenly a moment of inexplicable hesitation, a gap, as it were, springs up between cause and effect, a pressure which makes us dream, almost a nightmare, but already the old stream of contentment is spreading and widening once more, the stream of manifold contentment, of old and new happiness, which very much includes the happiness of the artist with himself, something he will not conceal, his amazed and happily shared knowledge of the mastery of the means he has used here, new and newly acquired artistic means, so far untried, as he seems to inform us.

All in all, no beauty, nothing of the south, of the fine southern brightness of heaven, nothing of grace, no dance, scarcely any will for logic, in fact a certain awkwardness that is even emphasized, as if the artist wanted to tell us, “That is part of my purpose,” a ponderous drapery, something arbitrarily barbaric and ceremonial, a shimmy of scholarly and reverend treasures and fine points; something German, in the best and worst senses of the word, something manifold, formless, and inexhaustible in the German way, a certain German power and spiritual excess, which has no fear of hiding under the refinements of decay and which perhaps feels at its best there for the first time, a truly authentic landmark of the German soul, young and obsolete both at the same time, over-rotten and still over-rich for the future. This kind of music expresses best what I think of the Germans: they belong to the day before yesterday and the day after tomorrow—but they still have no today.

Jos joku haluaa vielä varmemmin vakuuttua tämän tekstin ekspressiivisestä osuvuudesta ja intensiteetistä, pitää toki kuunnella kyseinen Mestarilaulajien alkusoitto. Se on palkitseva kokemus sekä musiikillisesti että lukuelämyksen suhteen.

*

The following translation, which has been prepared by Ian Johnston of Malaspina University-College, Nanaimo, BC, Canada.

*

Achtes Hauptstück: Völker und Vaterländer.
240.
Ich hörte, wieder einmal zum ersten Male - Richard Wagner's Ouverture zu den Meistersingern: das ist eine prachtvolle, überladene, schwere und späte Kunst, welche den Stolz hat, zu ihrem Verständniss zwei Jahrhunderte Musik als noch lebendig vorauszusetzen: - es ehrt die Deutschen, dass sich ein solcher Stolz nicht verrechnete! Was für Säfte und Kräfte, was für Jahreszeiten und Himmelsstriche sind hier nicht gemischt! Das muthet uns bald alterthümlich, bald fremd, herb und überjung an, das ist ebenso willkürlich als pomphaft-herkömmlich, das ist nicht selten schelmisch, noch öfter derb und grob, - das hat Feuer und Muth und zugleich die schlaffe falbe Haut von Früchten, welche zu spät reif werden. Das strömt breit und voll: und plötzlich ein Augenblick unerklärlichen Zögerns, gleichsam eine Lücke, die zwischen Ursache und Wirkung aufspringt, ein Druck, der uns träumen macht, beinahe ein Alpdruck -, aber schon breitet und weitet sich wieder der alte Strom von Behagen aus, von vielfältigstem Behagen, von altem und neuem Glück, sehr eingerechnet das Glück des Künstlers an sich selber, dessen er nicht Hehl haben will, sein erstauntes glückliches Mitwissen um die Meisterschaft seiner hier verwendeten Mittel, neuer neuerworbener unausgeprobter Kunstmittel, wie er uns zu verrathen scheint.

Alles in Allem keine Schönheit, kein Süden, Nichts von südlicher feiner Helligkeit des Himmels, Nichts von Grazie, kein Tanz, kaum ein Wille zur Logik; eine gewisse Plumpheit sogar, die noch unterstrichen wird, wie als ob der Künstler uns sagen wollte: "sie gehört zu meiner Absicht"; eine schwerfällige Gewandung, etwas Willkürlich-Barbarisches und Feierliches, ein Geflirr von gelehrten und ehrwürdigen Kostbarkeiten und Spitzen; etwas Deutsches, im besten und schlimmsten Sinn des Wortes, etwas auf deutsche Art Vielfaches, Unförmliches und Unausschöpfliches; eine gewisse deutsche Mächtigkeit und Überfülle der Seele, welche keine Furcht hat, sich unter die Raffinements des Verfalls zu verstecken, - die sich dort vielleicht erst am wohlsten fühlt; ein rechtes ächtes Wahrzeichen der deutschen Seele, die zugleich jung und veraltet, übermürbe und überreich noch an Zukunft ist. Diese Art Musik drückt am besten aus, was ich von den Deutschen halte: sie sind von Vorgestern und von Übermorgen, - sie haben noch kein Heute.

"OI NÄITÄ KREIKKALAISIA! (Nietzsche)"

EHDOTUS POSTMODERNIN SYNTYSANOIKSI

"...jos me toipuvat yleensä vielä tarvitsemme taidetta, niin se taide on toisenlainen –ivallinen, kevyt, hetkellinen, jumalaisen häritsemätön, jumalaisen taiteellinen taide, joka leimuaa kirkkaan liekin lailla kohti pilvetöntä taivasta! Ennen kaikkea: taide taiteilijoita, vain taiteilijoita varten!
Me ymmärrämme jälkeenpäin paremmin sitä, mitä siihen tarvitaan, hilpeyttä, kaikkea hilpeyttä, ystäväni! Myös taiteilijoina -: tahtoisin sen todistaa. Me tiedämme eräitä asioita liian hyvin, me tietävät: oi kuinka me nyttemmin opimmekaan hyvin unohtamaan, olemaan hyvin tietämättä, taiteilijoina!

Ja mitä tulevaisuuteemme tulee: meitä tuskin enää tavataan niiden egyptiläisten nuorukaisten poluilta, jotka öiseen aikaan häiritsevät temppelien rauhaa, syleilevät kuvapatsaita ja tahtovat välttämättä paljastaa, tuoda ilmi, asettaa kirkkaaseen valoon kaiken, mitä hyvillä syillä pidetään peitettynä.

Ei, tämä huono maku, tämä totuuden tahto, ”totuuden millä hinnalla hyvänsä”, tämä nuorukaisen-hulluus rakkaudessa totuuteen – on tullut meille vastenmieliseksi: siihen me olemme liian kokeneita, liian vakavia, liian iloisia, liian palaneita, liian syviä...Me emme enää usko, että totuus pysyy totuutena, jos sen huntu vedetään pois: olemme eläneet kylliksi sitä uskoaksemme.

Nykyisin me pidämme sopivaisuuteen kuuluvana, ettei tahdota nähdä kaikkea alastomana, olla läsnä kaikessa, ymmärtää ja ”tietää” kaikkea.
”Onko totta, että hyvä Jumala on läsnä kaikkialla?” kysyi pieni tyttö äidiltään: ”Mutta minä pidän sitä sopimattomana” – vihje filosofeille!
Olisi pidettävä suuremmassa kunniassa sitä häveliäisyyttä, jolla luonto on piiloutunut arvoitusten ja kirjavien epävarmuuksien taakse. Ehkä totuus on nainen, jolla perusteita olla näyttämättä perusteitaan? Ehkä sen nimi on kreikkalaisittain, Baubo?...

Oi näitä kreikkalaisia! He osasivat elää: siihen vaaditaan, että pysähtyy urhoollisesti pintaan, poimuun, ihoon, palvoo silmänlumetta, uskoo muotoihin, säveliin, sanoihin, silmänlumeen koko Olympokseen!
Nämä kreikkalaiset olivat pintapuolisia – koska he olivat syviä!
Ja emmekö me tule takaisin juuri siihen, me hengen uskalikot, me, jotka olemme kiivenneet nykyisen ajatuksen korkeimmalle ja vaarallisimmalle huipulle ja olemme sieltä katsoneet ympärillemme, olemme sieltä katsoneet alas?
Emmekö ole juuri siinä – kreikkalaisia? Muotojen, sävelten, sanojen palvojia? Juuri siksi – taiteilijoita?"

Ruta, lähellä Genovaa
Syksyllä vuonna 1886

ILOINEN TIEDE (1882) 2. painoksen (1887) esipuheen loppu (käännös J. A. Hollo)

ONTOT MIEHET JA TUHKAKESKIVIIKKO

THOMAS STEARNS ELIOT (1888 – 1965) (päivitys 14.4)
T. S. Eliot

The Waste Land (Autio maa, 1922)

I The burial of the dead (alku)

April is the cruellest month, breeding
Lilacs out of the dead land, mixing
Memory and desire, stirring
Dull roots with spring rain.
Winter kept us warm, covering
Earth in forgetful snow, feeding
A little life with dried tubers.


PART 1. The first part, "The Burial of the Dead," presents the voice of a countess looking back on her pre-World War I youth as a lovelier, freer, more romantic time. Her voice is followed by a solemn description of present dryness when "the dead tree gives no shelter." Then the poem returns to a fragmentary love scene of the past, perhaps the countess's. The scene shifts to a fortune-teller who reads the tarot cards and warns of death. The final section of part 1 presents a contemporary image of London crowds moving along the streets blankly, as if dead. One pedestrian calls out to another, grotesquely asking if the corpse in his garden has sprouted yet, suggesting the necessity of death before rebirth can take place. In the final line of this section, the poet calls the reader a hypocrite who thinks he is any better off.


V What the thunder said (loppusäkeet)

I sat upon the shore
Fishing, with the arid plain behind me
Shall I at least set my lands in order?

London Bridge is falling down falling down falling down
Poi s'ascose nel foco che gli affina

Quando fiam ceu chelidon - O swallow swallow
Le Prince d'Aquitaine a la tour abolie
These fragments I have shored against my ruins
Why then Ile fit you. Hieronymo's mad againe.
Datta. Dayadhvam. Damyata.

Shantih shantih shantih

PART 5. The final section, "What the Thunder Said", begins with images of a journey over barren and rocky ground. The thunder is sterile, being unaccompanied by rain, by a mysterious sense of some compassionate spirit visits the traveler. Chaotic images of rot and of a crumbling city lead up to line 393, at which time a cock (a symbol of Christ) crows, announcing the coming rain.

The poem ends with the exposition of three terms from Hindu lore: Datta (to give alms), Dayadhvam (to have compassion), and Damyata (to practice self-control). Then the poem seems to collapse into a rush of quotations and allusions-- a flood of meanings and suggestions ending with the word shanti (peace).

Nootit

(424. V. Weston, From Ritual to Romance; chapter on the Fisher King.

427. V. Purgatorio, xxvi. 148.
'Ara vos prec per aquella valor
'que vos guida al som de l'escalina,
'sovegna vos a temps de ma dolor.'
Poi s'ascose nel foco che gli affina.

428. V. Pervigilium Veneris. Cf. Philomela in Parts II and III.

429. V. Gerard de Nerval, Sonnet El Desdichado.

431. V. Kyd's Spanish Tragedy.

433. Shantih. Repeated as here, a formal ending to an Upanishad. 'The Peace which passeth understanding' is a feeble translation of the conduct of this word.)

*
" SAANKO VIIMEIN JÄRJESTYKSEEN MAANI?"
“Shall I at least set my lands in order?/Waste Land/”

Siitä on niin kauan, etten kunnolla edes muista, milloin olen viimeksi lukenut näitä runoja niin suomeksi kuin englanniksi (silloin vielä surkealla kielitaidollani).
Joka tapauksessa luin niitä ensimmäisen kerran 18 vuotiaana, kun toinen painos Eliotin suomennetusta kokoelmasta “Autio Maa” (1972) ilmestyi.

Käännös noudatti pienehköjä muutoksia lukuunottamatta (esimerkiksi Ontot miehet oli käännetty - joskaan ei kovin radikaalisti - uudestaan) ensimmäisen painoksen (1949) kuulemma ”urakkatahtiin”- etenkin Lauri Viljasen osalta - tehtyä suomennosta.

Muistan, kun kerran otin tämän lainakirjan mukaani ja ajoin polkupyörällä muutaman kilometrin päähän kotoani – miltei korpeen.
Menin istumaan ison kiven päälle, luin haltioituneena runoja ääneen ja yritin ymmärtää jotain näistä ihmeellisistä säkeistä, jotka lumosivat minut.
En tosin voi väittää käsittäneeni niistä älyllisellä tasolla muuta kuin sen, mikä sanojen ja runokielen maagisen voiman vaikutuksesta siirtyi muistiini ja tajuntaani – jos sitä nyt ylipäätään voi kutsua ”käsittämiseksi” – ehkä pikemminkin ”elämyksellistämiseksi.”

Mutta yhä edelleen – tänäkin päivänä, vuosia kestäneen lukutauon jälkeen - tuo kokemus on muistijälkenä tajunnassani - ja aivan yhtä voimallisena kuin silloin, kun se syntyi. Ensirakkaudet eivät kuole koskaan...

Olen valinnut tämän esseen aiheeksi kaksi tai itse asiassa kolme itselleni merkittävimmäksi muodostunutta – sanoisinko atmosfääriltään hyvin erityyppistä - runoa: The Hollow Men (1925) ja Ash Wednesday (1930) sekä Eliotin kuuluisin runo – The Waste Land (1922).
Hiukan myöhemmin luin myös paremmin Eliotin myöhemmän kauden laajaa, neliosaista runoa Four Quartets (Neljä kvartettia), joka on kirjoitettu vuosina 1935 -42.

Olen tajunnut vasta jälkeenpäin, että suomennosvalikoiman runoista ehkä juuri nuo kaksi ensin mainittua tuovat kaikkein selvimmin esiin myös Eliotin omassa elämänasenteessa tapahtuvan/tapahtuneen muutoksen.

Toistan kuitenkin, ettei näiden kahden runon preferoimiseen ole alunperin vaikuttanut Eliotin liittyminen katoliseen kirkkoon runojen kirjoittamisen välisenä aikana (1925 – 30), sillä en ollut siitä vielä edes tietoinen niitä ensi kertaa lukiessani.

Mutta ymmärtääksemme Eliotin kehitystä skeptisismin, pessimismin ja nihilismin kautta/läpi kohti kääntymistä katolisuuteen, on väistämätöntä tutustua myös itse Autio maa runon kulminaatiokohdan – Tulisaarnan (The Fire Sermon) loppusäkeisiin.

"This is the dead land, this is cactus land"

Voidaan perustellusti väittää, että Ontot miehet (The Hollow Men) on yksi maailmankirjallisuuden kaikkein pessimistisimpiä ja sielullisesti karuimpa ”näkyjä.”
Minun mielestäni se on pessimismissään tylympi kuin maailmahistorian perinteisesti ankeimpana pidetty kertomus – Jobin kirja.

Jobilla sentään yhä vielä on Jumalansa, ja vaikka tämä tosin näyttää kurittavan Jobia aivan kohtuuttomasti, niin kaikesta huolimatta Jobin suhtautuminen elämänsä tapahtumiin on analogista hänen henkilökohtaisen Jumala-suhteensa kanssa.
Jobilla siis on joku korkeampi voima, jolle suunnata valituksensa ja pettymyksensä - kuten myös ilonsa ja kiitollisuutensa; – joku joka on yhtä aikaa hänen elämänsä luoja, tarkoitus/merkitys ja päämäärä.

Eliotin Ontot miehet runossa todellisuus sen sijaan on tyhjääkin tyhjempi. Vertaisin sitä kuun aavikoituneiseen maisemaan, jossa ihminen ei voi elää eikä hengittää, vaan jossa hän muumioituu ja näivettyy hapen, veden ja ruuan – siis elämän mahdollistavien ja elämää ylläpitävien elementtien - puutteessa, - oman toivottoman pessimisminsä sisäisesti tyhjäksi kalvamana.

Tässä maailmassa ei ole enää edes kauhua tai kärsimystä, joka satuttaisi. Sen ihmiset ovat todellakin pelkkiä olkinukkeja - "Headpiece filled with straw" -, jotka elävät kivikuvien keskellä kuin muumiot tai robotit.
Eliotin itsensä kokema maailman tuhoutuminen linkittyy todellisuuden katoamiseen ihmisen oman minuuden näivettymisen prosessissa.

This is the dead land
This is cactus land
Here the stone images
Are raised, here they receive
The supplication of a dead man's hand
Under the twinkle of a fading star.

Kaikki päättyy lopulta kuin hitaan itsemurhan – kuin nälkäkuoleman (”henkisen nälkäkuoleman!”) - seurauksena:

This is the way the world ends

This is the way the world ends

This is the way the world ends

Not with a bang but a whimper.”

Mutta aivan runon loppupuolella - juuri ennen maailman lopun "riuduttavaa ja näivettävää" "vikinää" (whimper) saamme kuitenkin vihjeen siitä, mikä saattaisi olla Eliotin ratkaisu henkisen ja hengellisen tilansa/tilanteensa kauhistuttavaan, kaiken annihiloivaan, autistiseen tyhjyyteen.

Between the desire
And the spasm
Between the potency
And the existence
Between the essence
And the descent
Falls the Shadow
For Thine is the Kingdom

For Thine is
Life is
For Thine is the (bolding/RR)

Ja lopulta - viisi vuotta myöhemmin julkaistussa runossa Tuhkakeskiviikko (Ash Wednesday) - sen nöyrässä paatoksessa ja "pehmeissä" kielikuvissa - voimme havaita tapahtuneen muutoksen erittäin selvästi.

Mitä ilmeisimmin Eliot käyttää tässä roomalaiskatolista Neitsyt Maria-kulttia tekstinsä lähtökohtana (Blessed sister, holy mother).

Seuraavassa myös selvitys Ash Wednesday (Tuhkakeskiviikko) nimen alkuperästä.

Q: What is Ash Wednesday?
A: Ash Wednesday is the day Lent begins. It occurs forty days before Good Friday.
Q: Is Ash Wednesday based on a pagan festival?
A: No. Ash Wednesday originated in the A.D. 900s, long after Europe had been Christianized and the pagan cults stamped out.
Q: Why is it called Ash Wednesday?
A: Ash Wednesday is its colloquial name. Its official name is the Day of Ashes. It is called Ash Wednesday because, being forty days before Good Friday, it always falls on a Wednesday and it is called Ash Wednesday because on that day at church the faithful have their foreheads marked with ashes in the shape of a cross.

ASH WEDNESDAY

VI (viimeisen kappaleen loppusäkeet)

Blessed sister, holy mother, spirit of the fountain, spirit of the garden,

Suffer us not to mock ourselves with falsehood

Teach us to care and not to care

Teach us to sit still

Even among these rocks,

Our peace in His will

And even among these rocks

Sister, mother

And spirit of the river, spirit of the sea,

Suffer me not to be separated

AND LET MY CRY COME UNTO THEE (capitals/RR)

Back to Eliot

AUTIO MAA - "purgatio, illuminatio, unio mystica" - Eliotin askeesin ja kääntymyksen "kenraaliharjoitus"

Eliotin matka pessimistisestä nihilismistä uskonnolliseen kääntymykseen oli kuitenkin vahvan symbolistisesti ja ironisestikin alullaan jo Autio maa runossa, jonka – koko runon ajan, jatkuvasti maailmankirjallisuuteen viittaava - symboliikka maalaa eteemme lopulta Onttoihin miehiin kulminoituvan sisäisen tilan.

Nämä kaksi runoahan on julkaistu parin kolmen vuoden sisällä (1922-25), ja Ontot miehet siis vie Eliotin Autio maa runoa inspiroineen "näivetyksen" äärimmäisyyksiin.

*

Tuon "näivetys-kokemuksen" sanotaan myös heijastelleen Eliotin erittäin ristiriitaista avioelämää. Eliotin vaimon psyykkinen tasapainottomuus nimittäin osoittautui lopulta laitoshoitoa vaativaksi.

En ota tässä kantaa biografisiin faktoihin, vaikken haluakaan kieltää niiden - kuten en yleensäkään elämänkokemusten ja persoonallisuuden - vaikutusta Eliotinkaan luovuuteen - päivastoin. Mutta mikäli tuijotamme pelkästään biografiaan, niin vaarana on kirjailijan/taiteilijan tuotannon banalisoituminen pelkästään sairauskertomuksen kaltaiseksi epikriisiksi (vrt. Richard Haymanin sinänsä ansiokkaat Nietzsche-elämänkerrat).

*

Aution Maan loppusäkeet viittaavat henkisen ja hengellisen rauhan tilaan, - tässä hindulaisen mytologian kielikuvia käyttäen.

"Datta. Dayadhvam. Damyata.

Shantih shantih shantih."

401. 'Datta, dayadhvam, damyata' (Give, sympathize, control). The fable of the meaning of the Thunder is found in the Brihadaranyaka--Upanishad, 5, 1. A translation is found in Deussen's Sechzig Upanishads des Veda, p. 489. The Hindu fable referred to is that of gods, men, and demons each in turn asking of their father Prajapati, "Speak to us, O Lord." To each he replied with the one syllable "DA," and each group interpreted it in a different way: "Datta," to give alms; "Dayadhvam," to have compassion; "Damyata," to practice self-control. The fable concludes, "This is what the divine voice, the Thunder, repeats when he says: DA, DA, DA: 'Control yourselves; give alms; be compassionate.' Therefore one should practice these three things: self-control, alms-giving, and compassion."

433. Shantih. Repeated as here, a formal ending to an Upanishad. 'The Peace which passeth understanding' is a feeble translation of the conduct of this word.

Mutta The Waste Landin - tämän henkeä salpaavan mestarillisen "tilkkutäkin"- kulminaatiopiste on löydettävissä Tulisaarnan (The Fire Sermon) lopusta. Sen jälkeen runo alkaa vapautua alun "julmimmasta kuukaudesta - huhtikuusta, jolloin kuolleet haudataan/RR."

Eliotilla tuli ja palaminen kytkeytyvät buddhalaiseen käsitykseen intohimojen (passioiden) tulen kaltaisesta vaikutuksesta ihmisen sisimpään. Buddhan mukaan kaikki asiat maailmassa - myös ihmisen aistit ja havainnot - ovat ikäänkuin tulessa (kts. nootti 308).

Halutessaan tai vihatessaan ihminen ikäänkun palaa näitten intohimojensa liekeissä. Askeesin idea on siinä, että intohimojen kiellossaan se lisää tämän palamisen kokemuksen aluksi tuskallisiin äärimmäisyyksiin asti, mutta jonka seurauksena lopulta mahdollistuu - paradoksaalisesti - myös "tulesta" vapautuminen /RR.

Askeesin idea on universaali kokemus, ja tämänkin vuoksi sekä Buddhan että Augustinuksen kielikuvat voivat toimia samanaikaisesti Eliotin runon retorisena "moukarina."

Ash Wednesdayn uskonnollisuus puolestaan kiteytyy - kuten havaittiin - jo lähes yksinomaan roomalaiskatolisten symbolikuvien kautta.

The WASTE LAND, III The Fire Sermon (loppusäe)

"To Carthage then I came (307)

Burning burning burning burning (308)
O Lord Thou pluckest me out (308)
O Lord Thou pluckest (309)

Burning"

Nootit

307. V. St. Augustine's Confessions: 'to Carthage then I came, where a cauldron of unholy loves sang all about mine ears'.

308. The complete text of the Buddha's Fire Sermon (which corresponds in importance to the Sermon on the Mount) from which these words are taken, will be found translated in the late Henry Clarke Warren's Buddhism in Translation (Harvard Oriental Series). Mr. Warren was one of the great pioneers of Buddhist studies in the Occident.

In the sermon, the Buddha instructs his priests that all things "are on fire. . . The eye. . . is on fire; forms are on fire; eye-consciousness is on fire; impressions received by the eye are on fire; and whatever sensation, pleasant, unpleasant, or indifferent, originates in dependence on impressions received by the eye, that also is on fire. And with what are these on fire? With the fire of passion, say I, with the fire of hatred, with the fire of infatuation."

309. From St. Augustine's Confessions again. The collocation of these two representatives of eastern and western asceticism, as the culmination of this part of the poem, is not an accident.


Kursiivilla merkitty, lihavoitu loppusäe, on käännetty suomeksi hieman kyseenalaisesti joskin kyllä intuitiivisesti järkeenkäyvällä tavalla: ”Oi Herra sinä tempaat - tulesta”, mutta se tuskin on sisällöllisesti paras mahdollinen käännös.
Burning on pikemminkin palava/palavana/palaen – myös hehkuva tai kiihkeä.
Pluck voidaan kääntää myös verbeillä poimia, siepata, nykäistä, ja est-pääte vihjaisi, että ilmaisussa on parodinen viritys.

(Kiitos Leevi Lehdolle tähän kohtaan liittyvästä haku -, käännös – ja tarkennusavusta).

*
Ja kuten tästäkin huomataan - Eliotin laaja kirjallinen oppineisuus tulee erinomaisesti ilmi hänen intertekstuaalisessa kirjoitustavassaan. Viittauksia maailmankirjallisuuteen löytyy jatkuvasti, ja nämä viittaukset nivotaan osaksi runoa - tai oikeammin sanottuna: nämä viittaukset - niiden kokonaisuus - ovat itse runo.
Eliotin pioneerityö intertekstuaalisen symbolismin (RR) saralla on Ezra Poundin ohella ollut ainutlaatuista.

Halusin tässä esitellä Tulisaarnan loppusäkeet juuri sen vuoksi, että Eliotin sisäisen kehityksen alkuvaihe, kohti passioiden, askeesin ja nihilismin kiirastulta - päätyen lopulta miltei annihiloivaan kadotukseen ja viimein tämän kadotuksen äärimmäisestä kuilusta (Ontot miehet) metafyysiseen/ kosmiseen rauhaan (katolinen kirkko), tulee ennakoivalla tavalla esiin jo Waste Landin monimuotoisen ja rikkaan symboliikan kautta.

Muutos Eliotin henkisessä/hengellisessä ajattelussa kypsyi siis itse asiassa koko 1920-luvun ajan. Se ei ollut mikään hetkellisen impulssin aiheuttama kääntymys, vaikka kontrasti Onttojen miesten ja Tuhkakeskiviikon välillä saattaakin vaikuttaa miltei häkellyttävältä.

Kertauksen vuoksi todettakoon vielä olennaisin:

Autio maa runon (1922) III:n osan otsikko The Fire Sermon (Tulisaarna) viittaa - kuten edellä jo mainittiin - Buddhan samannimiseen tekstiin (nootti 308), mutta siitä löytyy myös oleellinen assosiaatio Jeesuksen Vuorisaarnaan (The Sermon on the Mount).
Kirkkoisä Augustinuksen Tunnustuksista saadut viittaukset 307 ja 309, kertovat varmaankin – Augustinuksen vaiheet tuntien – myös Eliotin ambivalenssista nautintojen/affektien (yleistäen: passioitten) ja askeesin välillä.

Sitäpaitsi Buddhan ja Augustinuksen elämät ovat hyvin samantyyppisiä: kumpikin luopui maallisesta elämästä, sen vauraudesta ja nautinnoista - myös vaimostaan ja perheestään - myrskyisimmän nuoruuden läpikäytyään.
Eliotin on täytynyt syvällisellä tavalla kokea nämä hahmot sukulaissieluikseen, vaikkei hänen elämässään tapahtunutkaan niin radikaaleja muutoksia kuin buddhalaisuuden perustajan ja kristinuskon ehkä tunnetuimman kirkkoisän elämässä.

Toisaalta kyse on samalla – kuten edellä olen Onttojen miesten ja Tuhkakeskiviikon eetosta vertaamalla yrittänyt osoittaa – todellisuuden ymmärtämisyrityksestä ja sitä kautta todellisuuden hyväksymisestä tai sen kieltämisestä.

Tämä henkinen/hengellinen taistelu - sisäisen rauhan ja tasapainon tavoittelu, joka on itse asiassa jokaiselle ihmiselle (jopa runoudesta ja uskonnosta täysin piittaamattomalle ja tietämättömälle!) – ei enempää eikä vähempää kuin elämän ja kuoleman kysymys, heijastuu Eliotin monimuotoisen symbolismin värittämissä runoissa suuremmoisella tavalla.

*
Apostoli Paavali , en.wikipedia.org/wiki/Apostle Paul, letkautti, että ”on parempi naida kuin palaa”, mutta itse hän taisi kyllä palaa. Miten kävi Thomas Stearnsin?
Ehkäpä T.S. lopultakin sai kielellisen neroutensa palkaksi maailman kuuluisimman missin – kompromissin – päättääkseni esitykseni/esseeni Groucho Marxin (jota Eliot muuten suuresti arvosti) tavoin farssinomaiseen, Eliotin elämänkertaa tuntien ehkä jopa hiukan mauttomaan vitsintynkään - T. S. Eliot, Groucho, Duck Soup.

Mutta Thomas Stearns Eliot luultavasti ymmärsi kuivien vitsintynkien päälle.

Sillä kuinka kukaan, joka pystyy kirjoittamaan Aution maan ja Ontot miehet ei samalla olisi sisimmältään suuri humoristi!? (e.g. The Cocktail Party).

Sitäpaitsi parhaimmat humoristit ovat usein sietämättömiä tosikkoja - karun yksioikoisia ja ankariakin - kuten väitetään Eliotkin olleen - ainakin teksteissään. (Although Eliot is widely regarded as a great poet and equally great critic, some readers have been put off by his austere personality.)
Mutta eihän kenenkään kirjailijan persoonallisuus tyhjene lopullisesti hänen teksteihinsä/tuotantoonsa.
Jos näin olisi, maailmasta tuskin löytyisi ainuttakaan jotakuinkin järjissään olevaa kirjailijaa tai ylipäätään taiteellisesti luovaa ihmistä.

*
The Waste Land (1922)

The Hollow Men (1925)

Ash Wednesday (1930)

Postia Leevi Lehdolle

HEI

(päivitys 10.4)

Käväisin läpi 9.4 tehtyä lisäystä "blogiisi"...ja tsekkasin Karri Kokon 50. vuotis-päivän kunniaksi esittelemiäsi KK:n blogeja.
(Onnea vaan Agricolan päivänä - jotkut tosin sanovat, että ei olisi lainkaan pitänyt täyttää 50:ntä...hmm...olen aina joskus hieman samaa mieltä...Tähän saumaan voisi siteerata vaikka Santayanaa vapaasti muisteltuna/suomennettuna: "Syntyminen ei ole hyvä ennuste kuoleman kannalta.")

Mitä huomaankaan Leevi!? - Sinunkin sivustosi alkaa ainakin näyttää blogimaiselta jos ei nyt suoranaisesti blogilta. Sanovat toisaalta ihan oikein, että "eihän blogi ole muuta" kuin nykyteknologian luoma/mahdollistama, uusin tapa, saada ääntään kuuluviin - tai jos ei välttämättä kuuluviin niin ainakin näkyviin.
(Kohta sekin vapaus - kuten kaikki vapaudet sitä ennen - verolle pannaan tai kapitalisti alkaa tehdä sillä rahaa.)

Mutta vaikka "me bloggerit" (kavahda laillinen valta: perustamme puolueen!) saisimmekin (sitä toki haluamme: olemmehan paatuneita narsisteja!) ääntämme kuuluviin ja ajatuksiamme sekä tekstejämme nähtäväksi, niin toisten ymmärrystä/ymmärtämystä älkäämme edes havitelko (kuin unissammme)...Se niin harvinaista herkkua, ettei sitä sovikaan saada ylettömästi elämänsä aikana. Tulee pian "veltoksi ja laiskaksi!"
Arveluttavimmassa tapauksessa alkaa pitää itseään niin pätevänä, että hakeutuu töihin Hesarin kulttuuritoimitukseen...

*
Sitten viestini varsinainen "sisältö/sanoma" (???)

En tosin ymmärrä juuri mitään alla olevasta sitaatista, mutta intuitioni sanoo, että siitä löytyy aineksia "totuuteen."

"Kaikkein mielipuolisinta, kaikkein uskoahorjuttavinta tässä on se, että se joka tuntee salaisuuden, jota me edes itse emme tunne, salaisuuden joka on kätketty kaikilta muilta, on se, joka meidät kavaltaa."
(Sven Laakso yhdessä lennokkaista Parsifal-blogeistaan - Käymälä, 5.4, bongattu Karri Kokon Other blogs listalta)

Muistuu taas mieleeni tietäjän sanat Oidipukselle: "En aio valaista tietämättömyyttäsi, joka suojelee sinua."
Mutta Oidipuksen tietämättömyys paljastui lopulta hänelle itselleenkin, ja tietäjä itse asiassa valehteli (ellei suoranaisesti kavaltanut.)

Tämä assosiaationi perustuu lähinnä kielelliskäsitteelliseen analogiaan - olenhan irrottanut Sven Laaksonkin kommentin asiayhteydestään - ei asiantuntevan syvälliseen Sofokles ja/tai Wagner-tuntemukseen (*).

Minulle tärkeintä näissä sitaateissa on ollut oivaltaa, että ainoa todella syvällinen asia maailmassa on meidän tietämättömyytemme.

Se on niin syvää ja pyhää, että sen vuoksi kannattaa jopa elää - ehkä jopa kuolla! Ja niinhän meille aina käy...
Sitäpaitsi - eihän mikään ole niin ikävystyttävää kuin loputtomasta informaatiotulvasta kompiloitu "tieto", joka kuitenkin täytyy "päivittää" jatkuvasti ja säännöllisesti.
Mitä sellainen tieto oikeastaan on? Vastaus: ei yhtään mitään: pelkkää luulottelua, arvausta ja ennakkoluuloa, mahdollisesti "kohtalokas tyhmyys" (Nietzsche) - sanalla sanoen loputonta tietämättömyyttä, joka on itse asiassa vain naamioitu tiedoksi legitimoitujen tarinoitten (tieteen eli magian ja "loitsujen") avulla.

Se, joka haluaa nähdä asioitten ytimeen, ei anna politiikan tai tieteen besserwissereitten pettää itseään "tiedon" suhteen, sillä tieto on valtaideologia siinä missä mikä tahansa usko auktoriteettiin. Ja sitä me tietämättömyyden rakastajat epäilemme!

t. rr

(*) Huomattakoon sisällöllisesti kuitenkin sen verran, että tieto itsestä ja maailmasta ei lisännyt Oidipuksen eikä Parsifalin onnellisuutta, vaan päinvastoin ajoi heidät tuhon partaalle...(not to speak of Hamlet or Nietzsche!).

PS. Paradoksaalista kyllä - tietämättömyys on siis meidän ainoa varma tietomme - ja sekin tuhoaa meidät. Tässä lienee ainakin evoluutiobiologeille selityksen paikka...

PPS. Sosiaalipsykologi Serge Moscovici on todennut oivallisesti joskin toki hieman arvoituksellisesti, että "siellä missä ei ole salaisuuksia, ei ole myöskään sisäistä elämää."

Lisäisin tähän - tunnustaen väittämäni paradoksaalisuuden ja aporeettisuuden (jotka eivät kuitenkaan ole samaa kuin muodollisen päättelyn virheestä johtuva ristiriita vaan jotain, mitä dialektinen järkemme ei yksinkertaisesti kykene yksiselitteisesti ymmärtämään ja selittämään), että siellä missä kaikkein rationaalisin ihminen tunnustaa tietämättömyytensä kuten Sokrates aikoinaan - salaisuutta kunnioittaen, vain siellä ihminen voi vielä lumoutua maailmasta, elämästä ja todellisuudesta - ja sen vuoksi - vain siellä ihminen voi kokea vielä myös pyhän olemassaolon.

Ja vain sieltä, missä on jotain pyhää (ei epäjumalia eli idoleita!), voi löytyä oikeamielistä, kestävää ja hyveellistä moraalia, koska myös moraali vaatii syntyäkseen ja kehittyäkseen otollisen "maaperän, jota viljellä ja kasvattaa" - sananmukaisesti ja kirjaimellisesti - kulttuurin.

Mutta me elämme - olemme eläneet jo lähes sata vuotta sivilisaatioitten - ei kulttuurin aikaa...

Kulttuuri ei kuitenkaan ole kuollut, mutta se elää jossain marginaalissa - valtavirran ulkopuolella, hiljaisuudessa, yksinäisyydessäkin - ikäänkuin esoteerisessa ajassa ja tilassa, jota eivät tunne kuin harvat - ja jotka on tähän kulttuurin "viljely - ja vartiotehtävään" ehkä jopa "valittu", mikäli saan viedä retoriikkani lähes absurdin runolliseen päätepisteeseensä.

MARTTI SERVO & NAPANDER - TILLINTALLIN

NAPANDER - ANALYYSIN VIRITTELYÄ

MOTTO: "Iskelmä on kansakunnan salattu muisti" (Peter von Bagh).

Ehdotus analyysin alaotsikoksi

"´Perverssin´ katharsiksen parantava voima Martti Servon & Napader-yhtyeen satiirisessa tai peräti farssinomaisessa laulumusiikissa - eli miten teolliseen musiikkituotantoon kohdistuva inhotusterapia viedään taiteellisesti positiiviseen huippuunsa Suomi-iskelmän "Napander" - pastisseissa."

*
TILLINTALLIN (rokki)

Lähdit tillintallin baariin
Tilasit silliä laariin
Sönkaten, nuppi tutisten
Yritit läppää heittää
Baarimikolla alkoi keittää
Tuumit mitä seuraavaksi teet

Voi kunpa olisin selvin päin,
tää juttu menis putkeen selvin päin
Hommat olis hoidossa selvin päin
Mutta kun en oo

Poke kysyi: "Kuinkas voidaan?"
Sä sanoit: "Ei kun rokki soimaan!"
Uloshan sut sitten ohjattiin
Yritit päästä nukkuun,
mut sit käki alkoi kukkuun
ja aamuyöhön lähdit hortoilemaan

Voi kunpa olisin selvin päin,
tää juttu menis putkeen selvin päin
Hommat olis hoidossa selvin päin
Mutta kun en oo

Joskus vaan on niin mälsää
Et on pakko tsuippaa ryystää
ja sillehän ei sitten mitään voi

Voi kunpa olisin selvin päin,
tää juttu menis putkeen selvin päin
Hommat olis hoidossa selvin päin
Mutta kun en oo

*
Martti Servo & Napander orkesterin uusimmalta CD:ltä SYDÄMEN AMIRAALI

PS. (Lainaus sähköpostiviestistä)

"Servo- Napander analyysiä pitäis alkaa väsäämään. Mulla on v:mäisen ilkeitä ideoita suomalaisen iskelmäteollisuuden kritisoimiseksi, ja Napander on mielestäni tämän teollisuudenhaaran terävin kriitikko tällä hetkellä - jopa niin terävä, että sitä voi kuunnella - jos niin haluaa tai vaikka ei tajuasikaan jutun clueta - kuin täysin "aitoa" "liukuhihnaiskelmää", kuin "aitoa kloonia."

Mutta Napanderin syvin intentio on jopa farssimaisuutta lähenevä satiiri. Farssia juuri sen vuoksi, että meidän on tosiaankin aika hankala erottaa siinä piilevää satiirista elementtiä itse "vakavasta, aidosta" genrestä.

Farssia ei turhaan sanota komiikan vaikeimmaksi ja haastavimmaksi muodoksi/lajiksi. Pitää muistaa, että farssi on edelleenkin "tahallista" (tietoista) komiikkaa - ei tahatonta, joka SEKIN ON farssia, mutta siis ei-intentoitua (tarkoitettua) sellaista."

LUMOUS ON AINA LÄSNÄ, osa 2, ”uusi tulkinta”

(päivitys 10.4. 2005; - blogi on toistaiseksi keskeneräinen) - Päivitykset eli korjaukset ja lisäykset jatkuvat pääteeman PALUU MODERNISMISTA ROMANTIIKKAAN toimiessa esseen kokoavana - joskin useimmiten piilevänä - teemana ja intentiona.
Esseen rakennesisällöllistä muotoa nimitän "ameebaksi", koska se kasvaa ja rönsyää ameeban lailla joka suuntaan. Se voi myös "katketa ja muodostaa itsenäisiä ulokkeita" aloittaen siten alkuperäisestä teemasta ainakin näennäisesti poikkeavan pohdinnan.

Tämä on dokumentti siitä, miten EI pitäisi alkaa kirjoittaa esseetä. Aion tehdä tästä esseen ameebamaisuudesta kokeellisen areenan, jossa kieputellaan vastakkaisia argumentteja sikin sokin, limittäin ja dialektisesti niin, että käy varmasti selväksi, ettei mitään argumentatiivista yksimielisyyttä käsiteltävän asian suhteen ole löydettävissä kuin kehäpäätelmien (so.metafysiikan eli auktoriteettien) avulla!

ESSEEN MOTTO

"...MINÄ NÄIN, MUISTAN TROOPPISEN HÄMÄRÄN ITÄKYLÄN NUORISOSEURAN PIHALLA
KUN BOA NIELI KANIININ ELÄVÄLTÄ,
SEN JÄLKEEN OLEN TIENNYT ETTÄ
LUMOUS ON AINA LÄSNÄ
KAIKESSA TAPAHTUMISESSA"

Ote ARTO MELLERIN runosta ZOO (1979).

*
Kun Boa syö kaniinin elävältä, ja me olemme tätä tapahtumaa todistamassa kuin teloitusta tai lapsen syntymää, niin Arto Mellerin runon syvällisyys alkaa käydä ilmeiseksi: syntyminen ja kuoleminen jäävät aina mysteereiksi – lumoukseksi– joka kaikesta lopullisuudestaan huolimatta tai juuri sen takia – on aina läsnä.

*
PALUU MODERNISMISTA ROMANTIIKKAAN I

1) Einstein, Nietzsche, Foucault, Aristoteles ja Kant (jatkuu) - evoluutioteorian ja universaalin moraalin ristiriita

Arto Melleri kuulemma luki – ainakin aikoinaan – joka kesä Friedrich Nietzschen kirjan Hyvän ja Pahan tuolla puolen (vai oliko se Iloinen Tiede?).
Edellä siteerattu runokappale kuvastaa osaltaan nietzscheläistä asennetta todellisuuteen, joka on yhtä aikaa sekä mystistä naturalismia (tuotannon loppuvaiheessa) että epäilyn hermeneutiikkaa.

Albert Einstein sanoi jotenkin näin, että elämän voi käsittää ja elää siten, että mikään ei ole pyhää tai sitten niin, että kaikki on pyhää.

Huomattakoon, että vaikka Einsteinin ja Nietzschen näkemykset ovat paitsi täysin erilaisia, ne ovat samalla toisilleen sukua juuri elämän arvon korostuksessaan.

Vaikka siis Einsteinin eräänlainen eettinen antipodi – Nietzsche - pitikin Elämää eräänä peruskäsitteenä filosofiassaan, hän ei olisi kuitenkaan kritiikittä tunnustanut Einsteinin idealistista pasifismia – ei sen vuoksi, etteikö hän ollut omien sanojensakin mukaan aivan liian hyvin, pietistisessä perinteessä (ulospäin sävyisäksi ja kohteliaaksi sekä sisäänpäin kuohuvaksi) kasvatettu/kasvanut luterilainen ja saksalainen, intellektuelli ja taiteilija - vaan siksi, ettei hän enää uskonut pasifismin Saksassa voittavan (mikä ei merkinnyt, että hän itse myös kannatti nationalismia - päinvastoin!)

Kaikki mitä Nietzsche havainnoi 1800-luvun lopussa Bismarckin voimapoliittisen Reichin ja saksalaisen (myös Wagnerin!) antisemitismin ottaessa vahvasti ensi askeliaan Euroopan (silloisen) modernin filosofian ja teollisen kehityksen huippumaassa, näytti kulkevan kohti Saksan poliittista ekspansiota.

Nietzschelle tämä yliopistollinen (etenkin historioitsijat), nationalistinen ja rodullis/eettinen yhteispaatos johti kohti ennennäkemättömiä sotia! Ja hän vaistosi oikein, niinkuin profeetat ”seismografisesti” herkkinä ihmisinä usein tekevät.

*
Einsteinille ihmisten ja ihmiskuntien välinen sota oli jotain henkiseen sairauteen rinnastettavaa.
Einsteinille kaikki ihmiset olivat periaatteessa rauhallisia "otuksia."

Nietzsche ei koskaan sanonut tässä asiassa viimeistä sananaansa.

Siten Nietzschen antropogia jää lukemattomien - tulkinnanvaraisten - heittojen armoille. Klassinen Nietzsche-tuntija tosin voi tutkijan optimismissaan sanoa, että kyllä se olennainen löytyy, kunhan vain etsii! Ja jos ei - kuten ei - löydy Helsingistä, niin löytyyhän ainakin Saksan Weimar- instituutista!

Epäilen...ja olen samaa mieltä kuin Michel Foucault, että "Nietzsche on filosofian historian ainoa suuri nimi, joka on kyennyt kritisoimaan kaikkia ideologioita ja maailmankatsomusmalleja (foucaultlaisittain diskursseja tai ajatusjärjestelmiä) asettumatta itse yhdenkään kannalle."

Tällä haluan vakavasti vihjata tutkijoille, että he ovat Nietzschen suhteen täysin omien tulkinnallisten ennakkoluulojensa varassa.
Nietzscheltä itseltään he eivät tämän viimeistä sanaa asioista löydä - ellei sitten hyvin ironisessa ja provokatoorisessa kontekstissa, jolloin tulkintaa ei mielestäni koskaan voi tehdä vain luetun tekstin kirjaimellisen lukemisen - vaan ennenkaikkea biographisen tiedon ja Nietzschen tuotannon kokonaistuntemuksen - valossa.

Nietzsche tavallaan paljastaa metodinsa kirjallisessa omaelämäkerrassaan - Ecce Homossa (vapaa käännös): "Ne jotka luulevat ymmärtävänsä minua, tekevät minusta aina oman kuvansa (bolding/ RR) - yleensä liian idealistisen - ja ne, jotka eivät minua ymmärrä, eivät pidä minua minkään arvoisena."

Foucault ratkaisi oman tulkintaongelmansa pistämällä omien sanojensa mukaan Nietzschen tekstin koetukselle ja töihin (Deleuzen termi) - siis miltei "vaikeroimaan."
"Silloin se arvio, miten uskollinen tai uskoton minun sanottaisiin olleen alkuperäiselle tekstille, jää vaille merkitystä."
Joka tapauksessa Nietzsche toimi ainakin Foucault`n genealogisten (eli vuodesta - 70 eteenpäin julkaistujen) kirjoitusten suurimpana inspiroijana.

*
Sitä ei kuitenkaan voi kieltää, etteikö Nietzsche todellakin ollut hyvin ambivalentti moraalin kysymyksissä. Hän pitää itseään nihilistinä, a-moraalina sekä dionyysisen tahdon ja itsensä toteuttamisen ylistäjänä.
Silti koko hänen tuotannostaan kumpuaa jatkuvasti piilevänä, rivien välistä, vahva moraalinen, positiivista hyveellisyyttä korostava paatos, vaikka tuo paatos joskus olisikin individualistisen sankaruuden, jopa sotaisien kielikuvien siivittämää.

Eero Ojanen kirjoittaa Nietzschen filosofian ytimessä piilevästä - totaalista sekaannuksesta, ja siinä saattaa olla perää.
Olen kuitenkin itse heittänyt mielessäni Ojaselle vastaukseksi sloganin: jos Nietzschen ajattelun ytimessä on sekaannus, niin silloin koko filosofian ja varsinkin moraalifilosofian ytimessä - itse asiassa koko inhimillisen ajattelun ytimessä - on reaalisestikin todella paha sekaannus!

*
Loppuvaiheen teksteissään Nietzsche kirjoittaa tunteettomasta ”vaaleasta pedosta” ja Ceasare Borgian valitsemisesta Paaviksi kuin ylistäen rikollista – joskin luovaa – mentaliteettia.

Muistakaa tässä kohtaa Orson Wellesin - ilmeisesti itse käsikirjoitukseen (jota hän muuten tällä kertaa EI kirjoittanut) lisäämä kuuluisa nietzscheläisvaikutteinen repliikki elokuvasta Kolmas mies:

"Borgioitten paavisuku ja sen muutamien vuosikymmenten hallintoaika 1400- luvulla oli irstasta ja rikollista, mutta se synnytti muun muassa Leonardon sekä Michelangelon - eli renessanssin parhaimman kukoistuksen.
Sveitsiläiset sen sijaan ovat eläneet jo monien vuosisatojen ajan rauhallisessa, yksitoikkoisessa demokratiassaan, ja mitä he ovat saaneet aikaan: käkikellon!"

Minä en ota Nietzscheä näiden kommenttien osalta täysin vakavasti (ne ovat yksinäiseksi ja ymmärrystä vaille jääneen kiihkeän ja nerokkaan ihmisen provokaatioita!), vaikka ne ovatkin saaneet varsinkin englantilaiset – viimeksi Jonathan Gloverin (Humanity, 2000) – pitämään Nietzschen tekstejä raa`an ja sotaisen mielenlaadun ilmentymänä (Glover valikoi Nietzsche-sitaattinsa tarkoituksiaan tarkoin silmällä pitäen - ja huom! ilman laajempaa kontekstianalyysia).

Tällä tavoin Nietzschen ajattelu muuttuu sairaalloisen sadistiseksi, suorastaan hirviömäiseksi. Mutta Glover on psykologisessa utilitarismissaan - kuten sanottu - tarkoitushakuinen ja tahallisen shokeeraava.
Shokkivaikutelmaa tyyli-ja sisältökeinona käyttää toki myös Nietzsche (kannattaa myös muistaa Foucault´n Tarkkailla ja rangaista teoksen teloituskuvaukset 1600-1700-luvuilta!), mutta intentio on toinen.

Glover haluaa muuttaa meitä altruistisemmiksi. Nietzsche ja Foucault sen sijaan pyrkivät - enemmän tai vähemmän - realistisesti/kyynisesti osoittamaan, että on turhaa luulla demokratisoitumisen tai ihmisoikeuksien muuttavan ihmistä aggressiivisuuden ja sadismin suhteen, koska elämä, ihmisten yhteiskunnat mukaanlukien, toimii väistämättä itsensä säilyttämisen periaatteella.

Siten ekspansio eli vallantahtona ja seksuaalisuutena ilmenevä käyttäytyminen on perimmäinen dynamo tai primus motor ihmisen käyttäytymiselle. Se myös merkitsee, että sosiobiologiaan liitetty moraaliasenne - psykologinen egoismi - on ihmisen perusmotiivi toiminnalleen - myös altruistiselle toiminnalleen, koska altruismi ei koskaan ole universaalia.

Valta vain "osaa naamioitua" erittäin ovelasti. Mitä muuta kontrolliyhteiskuntamme on kuin uudenlaisten vallankäyttömekanismien soveltamista sen vastapainoksi, että ihmisen vapaus rajoituksista toisaalla lisääntyy?
Kutsun tätä vallantahdon naamioitumista aatteiden, tieteellisen tiedon kehittymisen ja byrokratisoitumisen prosessiin tässä yhteydessä evoluutiobiologien sopeutumaksi, mikä toki on melkoisen poleeminen väite.
(Tähän palaan.)

*
On kuitenkin täysin pieleen arvioitu, että Nietzsche todella oli luonteeltaan raaka ja tappamisen hyväksyvä ihminen (”minut on kasvatettu aivan liian hyvin” – kuten hän kirjoitti).
Nietzsche itse kirjoittaa Ecce Homossa, että hänen kirjoituksensa ja hän itse henkilönä ovat eri asia.
Tästä seuraa lukijalle melkoinen ongelma: miten me voimme ottaa todesta varsinkin Nietzschen ajattelun äärimmäisimmät muodot ja ilmaisut, jos hänen ei voi aina olettaa olevan tosissaan? Tämä on ironisen puheen ja tekstin ikuinen dilemma.

Foucault`lla tekstin uskottavuuden paradoksi ilmenee (loogisesti tarkastellen) siten, että redusoimalla moraalin kokonaan psykologisen egoismin, strategisen toiminnan (contra kommunikatiivinen toiminta/Habermasin tekemä jaottelu) - siis vallantahdon modifikaatioksi, hän tulee samalla ikäänkuin vetäneeksi "maton alta" omalta motivaatioltaan ja pyrkimykseltään puolustaa esim. vähemmistöjen oikeuksia.

Jos kaikki toimintamme on itsekästä ja vallan korruptoimaa, niin miten kenekään toimintaa voitaisiin silloin pitää sen oikeutetumpana kuin jokun toisen?
Vastarinta sortoa kohtaan on toki aina motivoitua, mutta Foucault`n ajattelussa sen perusteet hämärtyvät samaan tapaan kuin Nietzschen dionyysinen optimismi, jolla ei näytä olevan mitään muuta syytä kuin arkaainen hurmos.

Tämä uskottavuusongelma Nietzschen ja Foucault´n kohdalla on argumentatiivisesti samaa tyyppiä kuin relativismiin yleensä liitetyt paradoksit.

*
Mielestäni eräs parhaimmista, osuvimmista ja totuudenmukaisimmista arvioista Nietzschen poliittisesta ja eettisestä luonteenlaadusta kertoo eräs Hitlerin – siis kansallissosialismin - ajan ”virallisen” filosofin mainion ironinen yhteenveto:

”Nietzsche vastusti nationalismia, samoin sosialismia ja rotuajattelua. Muuten hänestä olisi varmaankin tullut erinomainen natsi. (* tarkka englannin kielinen käännös löytyy lopusta).”

*
Nietzschen ongelma oli tuo Mellerin Boa-käärme, joka syö kaniinin elävältä. Jos kerran luonnossa ei välitetä heikomman ja vahvemman erosta, niin mikä sitten erottaa ihmisen luonnosta - Jumala, moraali (kategorinen imperatiivi/Kant)?

Muistakaamme, että Darwin oli julkaissut Lajien synty- teoksensa 1859. Nietzsche oli sen lukenut – hyväksyi sen perussperiaatteet, vaikka alkoikin myöhemmin kritisoida luonnovalinnan teoriaa (lahjakkaimmat ihmiset kun eivät ole luonnonvalinnan kannalta vahvimpia...)

Nietzsche laajentaa darwinismin koko ihmiskuntaan – vaikkei hyväksykään Herbert Spencerin sosiaalidarwinismia (tässä muuten piilee koko darwnismin sisäinen ristiriita).
Einstein puolestaan joutuu mielestäni tekemään pasifismissaan jyrkän eron luonnon ja ihmiskunnan välillä.

(Einsteinin pasifismi on jotain, jota ei biologisesta eikä varsinkaan fysikaalisesta todellisuudesta löydy - ellei nyt sitten De Waal ja kumppanit onnistu todistamaan, että pasifismi on adaptaatio (sopeutuma) esimerkiksi lintujen altruistisesta käyttäytymisestä - joka sekin on itse asiassa täysin egoistista oman lajin puolesta uhrautumista.
No - ehkä pyyteetöntä altruismia ei ole olemassakaan. Pitää kysyä Jeesukselta...taas kerran...).

*
Kumpi lankeaa suurempaan epäjohdonmukaisuuteen ja antroposentrismiin – Nietzsche vai Einstein – kas siinä pulma.

Mikä tekee ihmisestä jotenkin fundamentaalisesti erilaisen verrattuna muuhun luontoon. Eivätkö vahvemmat aina ”syö” heikompansa? Tätä ongelmaa Nietzsche ei koskaan kyennyt ratkaisemaan.
Einsteinille asia sen sijaan oli samalla tavalla selvä kuten juutalaiselle mytologialle jo paljon aiemmin: ihmisen kuuluu huolehtia luonnosta, jonka Jumala on hänen huolehdittavakseen luonut ja luovuttanut.

Siten luonto toimii omien lakiensa mukaan, joita ihmisen täytyy kunnioittaa, vaikka ne saattavatkin hänen mielestään vaikuttaa hyvin brutaaleilta.

Universaalin, pasifistisen moraalin alueella, jota Einsteinkin edusti eli suhteessamme maailman kaikkiin muihin ihmisiin, luonnon lait eivät kuitenkaan näyttäisi pätevän (vrt. lintujen altruismin lajiegoistinen luonne).
Lintujen käytös ei perustu kaikkien lintujen (lintulajien) oikeuksien julistukseen, vaan siis niiden tiukasti oman lajinsa säilymistä edistävään käyttäytymiseen.

Tähän - ihmisen moraalille ominaiseen merkillisyyteen: universalismiin - sisältyy moraalin alueella mitä fundamentaalisin katkos, jonka edessä saa pohtia päänsä puhki (empiirisistä todisteista puhumattakaan) selvittääkseen sen, mistä eläinten käyttäytymiseen liittyvästä piirteestä moinen, universaali moraaliasenne voi olla evolutiivinen sopeutuma? (Jään innolla odottamaan evoluutiobiologien vastauksia).

Kommentti: Mutta eikö Einstein ollut oikeastaan antijuutalainen yleismaailmallisessa pasifismissaan?
Juutalaisillehan moraali (Jumalan Moosekselle antamat kymmenen käskyä) on yhtä aikaa sekä ikuista (Jumalan sanelemaa) että Jumalan konkreettisesti ja historiallisesti ANTAMAA, ja eroaa tällä tavoin evolutiivisesta moraalista, joka toteuttaa aina tiettyä funktiota. Vai eroaako oikeastaan sittenkään?!

Juutalaisuudessahan on itse asiassa kyse etnisestä ("lajin/rodun/kansan/heimon/klaanin sisäisestä") altruismista...ei mistään stoalaisesta universalismista.

SUMMA: Juutalaisuus on siis lajin/kansan sisäistä altruismia ja siten eräänlaista rasismia eli oman kansan preferoimista jopa pelastuksen suhteen!
Toisin sanoen - juutalainen moraali on evolutiivinen sopeutuma, mutta muun muassa stoalaisesta kosmopoliittisuudesta ja kristinuskon "kultaisesta säännöstä" kumpuava Immanuel Kantin universaali kategorinen imperatiivi EI!

Taustaoletuksena tälle väitteelle on se, että vaikka koko ihmiskunta ymmärretään biologisesti samaksi lajiksi, niin eri rodut ja kansat ovat kautta historian luoneet hierarkioita suhteessa toisiinsa. Tosin hierarkioita luodaan myös saman rodun sisällä.
Muistakaamme tässä kohtaa esimerkiksi Bourdieun distinktion käsite, jolla on tiettyä sukulaisutta Nietzschen distanssin paatokseen, joka ilmeni vielä 1800-luvulla muun muassa tiukkana rankierotteluna/-järjestyksenä.

Moraalin suhteen ongelma kiteytyy siinä, että jokainen hierarkisesti itsensä muista erottava ryhmä pyrkii samalla myös luomaan omien tapojensa pohjalta oman moraalisen koodistonsa, joka ei päde toisiin ryhmiin.
Pidän tätä analogisena lajin sisäiselle moraalille.

Väitän, että distinktiossa on kyse on perustavammasta asiasta kuin pelkästä nokkimisjärjestyksestä. Nokkimisjärjestys nimittäin kanavoi ja rauhoittaa automaattisesti lajin sisäisen aggressiivisuuden, koska "lopulta jokainen tietää paikkansa."
Distinktio/habitus sen sijaan ei pysty aggressiota kanavoimaan tällä tavoin, vaikka sen yksi funktio varmasti on juuri yhteiskuntarauhan (lajin sisäisen tasapainon) säilyttäminen. Itse asiassa voidaan väittää, että distinktio ennemminkin synnyttää ja aikaan saa aggressioita kuin rauhoittaa niitä.

Ihmislaji ei ilmeisesti ole tässäkään asiassa kyennyt sopeutumaan evolutiivisesti tyydyttävällä tavalla.
Universaalin moraalin ja kulttuurirelativismin ristiriita on osoitus siitä, että ihminen on pahasti hukassa evolutiivisen kelpoisuuden suhteen! (Mikäli joku nyt ylipäätään voi osoittaa, mikä on ihmiselle lopulta hyväksi eli tekee hänet evoluution kannalta kelpoiseksi.(**)

*
Mielestäni Arto Mellerin kaltainen postmoderni romantikko osaa kuitenkin ilmaista hämmästyksemme luonnon suhteen psykologisesti terävämmin ja aidommin kuin yksikään biologi-tiedemies.

Mutta ehkä kritiikkini on nyt epäoikeudenmukaista: eihän runous kuulu biologiaan.
Biologin mukaan runous sen sijaan on biologinen sopeutuma, joka palvelee tiettyä funktionaalista prosessia (jälleen: sopeutumaa) - ei "sen kummempaa".
Runouden voi biologin mukaan selittää sekä reduktionismin että funktionalismin metodologisilla periaatteilla - ehkäpä jopa ontologisesti - kuten uskonnon ja kaiken muunkin, jonka avulla ihminen adaptoituu luontoon eli pyrkii maksimoimaan lajinsa määrän.

*
Luonnon täydellinen välinpitämättömyys (indiffrenssi) moraalin suhteen (ainakin makrotasolla) paljastuu mielestäni joka tapauksessa yhdeksi avaimeksi Mellerin tajuaman lumouksen ymmärtämiseen.
Biologille tämä indifferenssi on enintään kiinnostavaa - runoilijalle se on "Hyvän ja Pahan tuolla puolen"- siis mysteeri - elämän, kuoleman ja sukupuolisuuden mysteeri.

..............................


(*) "Ernst Krieck, the influental National Socialist philosopher remarked ironically: "All in all, Nietzsche was an opponent of socialism, an opponent of nationalism and an opponent of racial thinking. Apart these three bents of mind, he might have made an outstanding Nazi. (Riedel 131)."
Rüdiger Safranski: " NIETZSCHE" A philosophical biography, originally published in Germany, 2000, english translation, 2002), p. 340

(**) " Meillä ei kerta kaikkiaan ole mitään tiedon, "totuuden" elintä: me "tiedämme" (tai uskomme ja luulottelemme) juuri niin paljon kuin ihmis-lauman, lajin edun kannalta saattaa olla hyödyllistä: ja sekin, mitä tässä sanotaan "hyödyllisyydeksi", on lopulta vain uskoa, luulottelua ja kenties juuri se kohtalokas tyhmyys, jonka vuoksi me kerran tuhoudumme." Friedrich Nietzsche: ILOINEN TIEDE (1882,1887, aforismi 354:n loppu)

Pornoa kehiin: nettinarsistin kirjallis/musikaalinen blogi-info

Kirjallinen Kaatopaikka (LDP) tiedottaa.

LDP:n toimitusjohtaja on ryhtynyt toteuttamaan elinkautista haavettaan rock-laulujen kirjoittajana.

Hänen ensimmäinen CD:nsä tulee sisältämään kaikentyyppisiä porno -rock - genreksi luokiteltavia biisejä. Asiat sanotaan nyt niinkuin ne ovat.
Siis ei näin kuten tangomarkkinoitten kautta itsensä Suomeen muiluttanut balttialainen piilonymfomaani (*) seuraavassa laulaa: "Sulle salaisuutein paljastin, siks annoit mulle kultajyvää." ????

Tällainen klisheemäisten eufemismien ("kaunistelevuuksien") käyttö on nykynarsistisen menon aikana täysin passèe ja osoittaa karmean huonoa makua!

RR:n ensimmäisen Porn-Rock levyn nimeksi sen sijaan tulee sen "räväkkä" nimikappale - lisääntymisbioblogiasta ja gynekoblogiasta tuttu: Fist and shout!

(*) Pyydän kaikilta piilonymfomaaneilta anteeksi vihjailujani.

*

RAKAS BLOGI

PS. Juha Seppälä kirjoittaa Aamulehdessä yllä olevalla otsikolla blogikirjoittamisesta seuraavaa:

"Petteri Järvisen Nörttisanakirjassa (WSOY 2004) "bloggaaja, blogger" eli nettipäiväkirjan pitäjä on määritelty seuraavasti: "Joskus hieman narsistinen tai julkisuudenkipeä henkilö, joka uskoo muiden olevan kiinnostunut hänen omista ajatuksistaan ja mielipiteistään."...

Koko jutun voi lukea Anita Konkan kiinnostavasta nettipäiväkirjasta http://koti.mbnet.fi/akonkka/index5.html

*

KOMMENTTI SEPPÄLÄLLE JA JÄRVISELLE

Minä kiitän - olen viimeinkin "saanut" diagnoosin. Jo helpotti...hapannaamat! ..(pace Panu Rajala...).

Taidan lisätä "kirjoittamis" - vauhtia. Lainausmerkit sen vuoksi, että em. määritelmän mukaan blogaaminen ei ole kirjoittamista vaan eräänlainen itsetyydytyksen muoto - ja mikäs siinä: olkoon niin, sanoi filosofi.

Tähän kohtaan (Seppälän ja Järvisen besserwissermäisyyden kritiikiksi) soveltuu erinomaisesti Friedrich Schillerin - ehkä hieman fatalistinen toteamus:

"Against stupidity even gods struggle in vain." (tulkitkaa miten haluatte...)

HEPPO

LDP Co:n UUTISIA

"Etelä-Suomen Sanomat pääsi paljastamaan hätkähdyttävän tiedon nuorten miesten kunnon rapautumisesta.
Patria on lehden mukaan kehittänyt taistelurollaattorin, joka lisää jalkaväen liikkuvuutta ja tulísuojaa. Taistelurollaattori on yksinkertainen ja suhteellisen halpa keksintö.
Se mahdollistaa myös ikääntyneempien soturien käytön kansainvälisissä nopean toiminnan joukoissa."

*

Veikkaanpa, että tämä on puolustusministeri Heppo Kääriäisen idea...Itse aion soveltaa sitä kuntoiluharrastukseni elvyttämiseksi, mikäli vain KELA myöntää minulle laitteen ajokortteineen.

Tämän survival - mobiilin nimeksi tulee ilman muuta HEPPO I.

Ja sitten ei kun City-Markettiin pahimpana ruuhka-aikana!

RR

PÄIVÄN NIETZSCHE

ILOINEN TIEDE (1882), ote 5. kirjasta (lisätty 2. painokseen 1887), aforismi/essee 354:n - "Lajin geniuksesta" loppuosa. Suomennos J. A Hollo (1963)

................................................

"Kaikki meidän tekomme ovat pohjaltaan verrattomalla tavalla persoonallisia, ainoalaatuisia, rajattomasti yksilöllisiä, siitä ei ole epäilystäkään; mutta niin pian kuin me käännämme ne tietoisuuteen, ne eivät enää näytä sellaisilta...

Tämä on varsinainen fenomenalismi ja perspektivismi kuin minä sen ymmärrän: eläimellisen tietoisuuden luonnosta johtuu, että maailma, josta me voimme tulla tietoiseksi, on vain pinta-ja merkkimaailma, yleistetty, yhteistetty maailma - että kaikki, mikä tulee tietoiseksi, samalla tulee latteaksi, ohueksi, suhteellisen-typeräksi, yleisluontoiseksi, pelkäksi merkiksi, lauma-merkiksi, että tietoiseksi tulemiseen aina liittyy perinpohjainen tärveltyminen, väärennys, pintapuolistus ja yleistys.
Kasvava tietoisuus on lopulta vaara; ja se joka elää tietoisimpien eurooppalaisten keskuudessa, tietää vielä, että se on sairaus.

Minua ei askarruta, kuten voi arvata, subjektin ja objektin vastakohta: tämän erotuksen jätän tietoteoreetikoille, jotka ovat kietoutuneet kieliopin (kansanmetafysiikan) pauloihin. Vielä vähemmän "olion sinänsä" ja ilmiön vastakohta: me näet emme "tiedä" läheskään riittävästi, jotta meillä olisi edes lupa tehdä tämä erotus.

Meillä ei kerta kaikkiaan ole mitään tiedon, "totuuden" elintä: me "tiedämme" (tai uskomme ja luulottelemme) juuri niin paljon kuin ihmis-lauman, lajin edun kannalta saattaa olla hyödyllistä: ja sekin, mitä tässä sanotaan "hyödyllisyydeksi", on lopulta vain uskoa, luulottelua ja kenties juuri se kohtalokas tyhmyys, jonka vuoksi me kerran tuhoudumme. "

......................................................

LUMOUS ON AINA LÄSNÄ

Rauno Räsäsen Kirjallinen Kaatopaikka - the Literary Dumping Place (LDP. Co.) of RR - esittää - presents: paluu modernismista romantiikkaan!


"...MINÄ NÄIN, MUISTAN TROOPPISEN HÄMÄRÄN

ITÄKYLÄN NUORISOSEURAN PIHALLA KUN BOA

NIELI KANIININ ELÄVÄLTÄ, SEN JÄLKEEN

OLEN TIENNYT ETTÄ LUMOUS ON AINA LÄSNÄ

KAIKESSA TAPAHTUMISESSA"

Ote ARTO MELLERIN runosta ZOO (1979).

(runon syvähermeneuttinen ilmitulkinta julkaistaan myöhemmin)

Runo/laulu jota rakastan

Lasinen vuori

Valhetta, valhetta, valhetta
on kaikki laulut maan.
Miksipä vuoren lasisen
tänään muistinkaan?
Herkkiä, helliä kasvojas
hetken katselen.
Silmiini hiljaa kohoaa
vuori lasinen.

Katso minua hetkinen,
katso, katsohan.
Näetkö vuoren lasisen,
näetkö prinsessan?
Satua ilma kipunoi,
satua hohtaa maa.
Ylitse vuoren lasisen
poika ratsastaa.

Anna minulle ruusu tuo,
anna annathan.
Pojan on vietävä kukkanen
käteen prinsessan.
Ylitse vuoren lasisen
poika ratsastaa -
entäpä ellet löydäkään
sieltä prinsessaa?

Valhetta, valhetta, valhetta on
kaikki laulut maan.
Entäpä ellei prinsessaa
koskaan ollutkaan?
Entä on köyhä tyttö vain,
silmissä kyyneleet?
Entäpä, entäpä turhaa on
kaikki minkä teet?

Valhetta, valhetta,
valhetta on
kaikki laulut maan.
Valhetta, valhetta vain ne on -
mutta ne lauletaan.
Itsekin laulan
vaikka en usko sanaakaan.

- Aale Tynni -

TULEVAA

Martti Servo & Napader (päivitys 7. 4. 2005)

Analyysi Suomi-iskelmä/n/ä/ parantavasta oireyhtymästä Napanderin viimeisimmmän CD-ymmyrkäisen valossa/pimeydessä!

*
Ehdotus alaotsikoksi

"Perverssin katharsiksen parantava voima Martti Servon & Napader-yhtyeen satiirisessa tai peräti farssinomaisessa laulumusiikissa - eli miten teolliseen musiikkituotantoon kohdistuva inhotusterapia viedään taiteellisesti positiiviseen huippuunsa Suomi-iskelmän "Napander" - pastisseissa."

Martti Servo ja Napander

RR

The Zappa Discography Albums Songs Musicians Instruments
We're Only In It For The Money (February 1968) Eikö niin Martti!

PUNAISET KOTTIKÄRRYT

Runoilija sanoi: PYSÄHDY MAAILMA! – ja maailma pysähtyi...

Pysäytetty maailma/aika - sanan ja kuvan ykseytenä, eli runo kuin van Goghin ”Kengät.”

*
Punaiset kottikärryt
William Carlos Williams

niin paljon
on kiinni

sadeveden
lasittamista

punaisista
kottikärryistä

valkoisten kanojen
vierellä.

*
The Red Wheelbarrow
William Carlos Williams

so much depends
upon

a red wheel
barrow

glazed with rain
water

beside the white
chickens.

*

EXPLANATION: "The Red Wheelbarrow"

Lines 1-2

The opening lines set the tone for the rest of the poem. Since the poem is composed of one sentence broken up at various intervals, it is truthful to say that "so much depends upon" each line of the poem. This is so because the form of the poem is also its meaning. This may seem confusing, but by the end of the poem the image of the wheelbarrow is seen as the actual poem, as in a painting when one sees an image of an apple, the apple represents an actual object in reality, but since it is part of a painting the apple also becomes the actual piece of art. These lines are also important because they introduce the idea that "so much depends upon" the wheelbarrow.

Lines 3-4

Here the image of the wheelbarrow is introduced starkly. The vivid word "red" lights up the scene. Notice that the monosyllable words in line 3 elongates the line , putting an unusual pause between the word "wheel" and "barrow." This has the effect of breaking the image down to its most basic parts. The reader feels as though he or she were scrutinizing each part of the scene. Using the sentence as a painter uses line and color, Williams breaks up the words in order to see the object more closely.

Lines 5-6

Again, the monosyllable words elongate the lines with the help of the literary device assonance. Here the word "glazed" evokes another painterly image. Just as the reader is beginning to notice the wheelbarrow through a closer perspective, the rain transforms it as well, giving it a newer, fresher look. This new vision of the image is what Williams is aiming for.

Lines 7-8

The last lines offer up the final brushstroke to this "still life" poem. Another color, "white" is used to contrast the earlier "red," and the unusual view of the ordinary wheelbarrow is complete. Williams, in dissecting the image of the wheelbarrow, has also transformed the common definition of a poem. With careful word choice, attention to language, and unusual stanza breaks Williams has turned an ordinary sentence into poetry.
Source: Exploring Poetry, Gale. © Gale Group Inc. 2001. Online Source.

*

Oma - poetologisesti "kyseenalainen" - tulkinta

Minulle tämä runo merkitsee rajaa, jonka yli en nähtävästi kykene astumaan modernistisen runouden alueella kokematta olevani tähän tehtävään auttamattoman oppimaton – suoranainen maallikko.

Kokemukseni - jonka ollakseen nimenomaan kokemusta eikä pelkkää affektien kaaosta - täytyy tavalla tai toisella kytkeytyä samalla ymmärrykseen - yksinkertaisesti hajoaa "kaaoksen tai reifikoituneen sanaverkoston" mykistämänä, kun ryhdyn lukemaan äärimodernistista avant gardea tai dadaa (huom! tämä on kärjistys ja poikkeuksia löytyy aina!).

Kokemuksellisen ymmärryksen loputtua sisimpääni jää tällaisen runouden vaikutuksesta vain autistinen hiljaisuus, joka on kuin pölyä, jota tuuli vie mennessään sinne tänne, lopulta hävittäen sen tyhjyyteen.

Mutta – William Carlos Williamsin Punaiset kottikärryt oli minulle aikoinaan – ehkä noin 15 vuotta sitten - järisyttävä kokemus ja näyttää yhä edelleen myös sellaiseksi jääneen. Siinä ON ”taikaa.”
Se on minulle lajissaan yhtä täydellinen runo kuin (hyvin toisentyyppiset vertailukohdat) esimerkiksi Eino Leinon Tumma, Aaro Hellaakosken Hauen laulu ja T. S. Eliotin Aution maa kokoelman monet runot tai runokohdat.

Ja koska minulle runon tai ylipäätään taiteen syvin olemus kuuluu PYHÄN alueeseen, koen näin ollen myös The Red Wheel Barrowin pyhäksi sen minuun tekemän kokemuksen/elämyksen pohjalta.

Williams on todellakin loihtinut ”kottikärryissään” ultrarealistisen runon, jonka minimalismi - käsittämätöntä mutta totta! - taipuu/myöntyy maalauksen-omaiseksi tai pikemminkin valokuvaukselliseksi, silti säilyttäen "freesiytensä."
Ja se, mikä tämän ”pysäytetyn vision” tekee runoksi, on juuri runoilijan nerokas kyky vakuuttaa lukija siitä, että maailma on tässä ja nyt - juuri tällaisena - kaikkein todellisimmillaan.

Siten hän onnistuu mahdottomassa eli pystyy kuvaamaan ajan ikäänkuin se olisi pysähtynyt – ikäänkuin ikuisuus olisi tunkeutunut aikaan noiden kottikärryjen ja valkoisten kanojen transsendoiduissa (äärellisistä äärettömiksi muuttuneissa) hahmoissa.

Aika on näissä runokuvissa muuttunut opaakista (*) transparentiksi, näkymättömästä näkyväksi ja päinvastoin, koska me emme edelleenkään näe (emmekä koskaan tule näkemäänkään) muuta kuin sanojen muodostaman kaksiulotteisen kuvan.

Ja silti - silti me koemme havaitsevamme jotain ikuista – eli näemme empiirisen maailman, tuon meitä ympäröivän sotkuisen ja sekavan havaintosedimentin läpi, vaikkemme siis – jälleen kerran - näekään muuta kuin aina vain saman runokuvan.

Tämä "eideettinen harha" - opaakin ja transparentin samanaikaisuus - runokuvan "kolmas ulottuvuus: syvyys ("semantiikka") mahdollistuu sanojen ainutlaatuisen kombinaation kautta, mutta miten ja miksi: sitä minä en osaa selittää - ainakaan niin analyyttisesti ja oppineesti kuin yllä olevassa EXPLANATION - osiossa on tehty.

On runoilijan - tässä: William Carlos Williamsin neroutta, että hän kykenee vain 15 sanan avulla "konstruoimaan" arkiseen maalaismaisemaan - tuohon navetannurkalle - hetken, jonka realistisuus on enemmän kuin mitä se esittää.

Jos haluat "tietää", mitä on mysteeri: lue tämä runo sata kertaa peräjälkeen! Ja jos se yhä edelleen lumoaa sinut - olet löytänyt mysteerin...

*
Lopuksi:

Minun poetologiani mukaan tämä runo kaikessa minimalismissaan ja ultrarealismissaan on vain yksinkertaisesti ja samalla mysteerinomaisesti todellakin saavuttanut pyhän alueen: se on muuttunut ”totuuden kantajaksi (vrt. Kristoforos)." Samalla sitä voi myös pitää analogisena van Goghin maalauksen Kengät kanssa, eli se "paljastaa totuuden" (aletheia), kuten Martin Heidegger on kuuluisassa tulkinnassaan esittänyt.

(*) opaque. as in "opaque symbol": a symbol which has become literalized so that it has lost
its original meaning. Contrast with "transparent".

RR