(Lisäys klo: 10.20)
Tragedian synty on paitsi esikoisteos tavallaan myös (näin jälkikäteen arvioituna) johdanto Nietzschen ajattelun perusteemoihin, vaikka se sivuaakin tematiikaltaan hänen filologisia opintojaan.
Schopenhauerin vaikutus on selvä. Myös silloisen ystävän, Richard Wagnerin, ajatukset ja tämän kanssa käydyt keskustelut sekä Schopenhauerista, kreikkalaisista että musiikista ovat vaikuttaneet ideaan taiteesta ikäänkuin lunastavana voimana.
(Lisäys)
Nietzsche jopa ilmoitti kirjan loppupuolella pitävänsä Wagnerin oopperoita antiikin tragdianäytelmän moderneina versioina.
Wagnerin idea etenkin oopperasta yhtenäistaideteoksena merkitsi antiikin tragedian uutta tulemista - väite, jonka Nietzsche aika karvaasti joutui myöhemmin elämässään kieltämään paitsi sisällöllisesti absurdina myös siksi, että antisemiitti nationalisti, joka teki kompromisseja business-maailman kanssa kaupallisten etujensa turvaamiseksi (Wagner oli patologinen tuhlari), ei kelvannut esikuvaksi.
Nietzschen häikäisevä yliopistoura sai joka tapauksessa melkoisen kolauksen teoksen vuoksi. Siitä odotettiin hänen väitöskirjaansa, mutta tuomittiin filologien piireissä epäakateemiseksi lähdeviitteiden puutteen, rakenteensa, tyylinsä ja ideoittensa ei-tieteellisyyden vuoksi.
Nietzschen tutor ja tukija, Professori Ritschl, joka oli vielä käsikirjoitusluonnoksen luettuaan suostunut sen julkaisemiseen, piti kirjaa "henkevänä lurjusteluna".
Nietzsche itse kirjoitti Tragedian synnyn toisen painoksen (1886) esipuheeseessa, että vaikka tämä "nuoruuden hairahdus" vaikuttikin hänestä nyt anteeksiantamattoman kömpelöltä ja sekavalta, niin se paatos ja henki, jonka vallassa hän käsikirjoitusta aikoinaan teki, oli niin vahva, että ylöskirjoitetut ajatukset "olisi pitänyt pikemminkin laulaa kuin puhua".
Alla oleva sitaatti kertoo aika lailla Nietzschen ajatuksellisista lähtökohdista. Siitä ei kuitenkaan suoraan käy ilmi, että Nietzsche ei halua olla teoreetikko vaan esteetikko - itse asiassa taiteilija, ja sellaisena tietysti muusikko, mitä uraa Nietzsche jopa teini-iässä vielä vakavasti harkitsi - lahjakas pianolla improvioisoija kun oli.
Nietzschellä oli alusta lähtien hyvin ambivalentti - eräänlainen viha-rakkaus-suhde Sokrateehen, minkä jo tämä sitaatti paljastaa ja perustelee.
Nietzsche sekä kritisoi Sokratesta että ihailee tätä. 1876 hän kirjoittaa päiväkirjaansa: Sokrates on äärimmäisen tärkeä. Taistelen hänen kanssaan joka päivä.
Näinä postmodernin aatemaailman kuolinpäivinä olettaisin Nietzschen kuitenkin katselevan kauhistuneena ympärilleen.
Hänen hurjimmat visionsa massayhteiskunnasta ovat toteutuneet enemmän kuin täydellisesti, sillä mitä ovat 1876 Bayreuthin avajaiset, jossa kaupallinen julkisuus ja klassinen kulttuuri ehkä ensimmäistä kertaa tekivät yhteistyösopimuksen suuremmassa mittakaavassa, verrattuna nykyajan menoon?
Pikku puuhastelua, sillä meidän aikanamme kulttuurin ja viihteen rajat ovat hämärtyneet täysin. Vain jotkut snobit kuten Jukka Kemppinen jaksavat ylläpitää "vakavaa" suhdetta korkeakulttuuriin.
(Mutta Kemppinen on poikkeusyksilö jo senkin takia, että hän lukee myös sarjakuvia...)
Taiteesta on tullut pornon ja väkivallan jatke - kuvastaahan taide aina omaa aikaansa, tai sitten se on silkkaa absurdismia, jota tietysti voi pitää "taide taiteen itsensä vuoksi"-periaatteen johdonmukaisena päätepisteenä.
En kuitenkaan usko, että Nietzsche nykyisenkään "mediaintellektualismin" aikana viihtyisi akateemisen maailman piiri pieni pyörii-piireissä, koska sieltä harvoin löytää radikaalisti luovaa ajattelua.
Ehkäpä hän olisi - mikäli asuisi Suomessa - linnoittautunut erakoksi Rantasalmen talviasuttavalle kesämökilleen ja tehnyt kesäisin pyhiinvaellusmatkoja Kolille - Suomen Sils Mariaan.
Sanokaa minun sanoneen...
*
Nykyinen maailma on joutunut aleksandriinisen kulttuurin verkkoon ja tuntee ihanteekseen korkeimmilla tiedon kyvyillä varustetun ja tieteen palveluksessa työskentelevän teoreettisen ihmisen, jonka esikuva ja kantaisä on Sokrates.
Koko kasvatuksemme tähtää tähän: muiden ihanteiden on työläs nousta sen rinnalle; niitä tosin suvaitaan, mutta niihin ei pyritä.
Kauhistuttavan kauan on oppinut yksin ollut sivistynyt; jopa runouden on täytynyt kehittyä oppineiden suorittamista jäljittelyistä; loppusoinnun huomattava teho selittää, kuinka runomuotomme ovat syntyneet: keinotekoisesti kokeillen vieraalla, opitulla kielellä.
Kuinka vaikeaa olisi aidon kreikkalaisen ymmärtää nykyaikaista kulttuuri-ihmistä, Faustia, jonka intohimo tietoon ajoi tiedekunnasta toiseen ja sai antautumaan noituudelle ja pirulle. Mutta kun vertaamme Faustia Sokrateehen, ymmärrämme, että nykyajan ihminen alkaa aavistaa tiedon rajat ja kaipaa autiolta tiedon mereltä rannikolle... ei-teoreettinen ihminen on nykyaikaisesta ihmisestä jotain uskomatonta ja hämmästyttävää; niin oudon olennon tajuamiseksi ja suvaitsemiseksi tarvittiin erään Goethen viisaus...
Tragedian synty (1872)
Friedrich Nietzsche
Friedrich Nietzsche – Wikipedia
The Birth of Tragedy
October 20, 2006
Nietzschen kommentti taiteesta vuonna 1888
Taide on huumausaineitten korviketta - ihan niinkuin uskontokin? Ovatkohan dadaistit nauttineet kohtalokkaan yliaannoksen tätä huumetta - ja jääneet "matkalle"?
*
Jotta olisi taidetta, jotta ylipäänsä kykenisimme esteettiseen luomiseen ja tarkasteluun, on välttämättä oltava eräs fysiologinen edellytys: huumaus.
Huumauksen on kohotettava koko koneiston herkkyyttä, muutoin ei synny taidetta. Huumauksen eri lajit ovat tässä mielessä samanvoimaisia: ennen kaikkea sukupuolikiihko, huumauksen vanhin ja alkuperäisin ilmenemä.
Mutta niin myös suurten intohimojen, vahvojen affektien, juhlan, kilpailun, bravuurinumeron, voiton, kaiken äärimmäisen sielunliikkeen huumaus; huumaus hävitystyössä, tiettyjen ilmastollisten olosuhteiden - niinkuin kevään - aikana tai narkoottinen huumaus; vihdoin tahdon, latautuneen ja paisuneen tahdon huumaus.
Epäjumalten hämärä (1888)
Friedrich Nietzsche
*
Jotta olisi taidetta, jotta ylipäänsä kykenisimme esteettiseen luomiseen ja tarkasteluun, on välttämättä oltava eräs fysiologinen edellytys: huumaus.
Huumauksen on kohotettava koko koneiston herkkyyttä, muutoin ei synny taidetta. Huumauksen eri lajit ovat tässä mielessä samanvoimaisia: ennen kaikkea sukupuolikiihko, huumauksen vanhin ja alkuperäisin ilmenemä.
Mutta niin myös suurten intohimojen, vahvojen affektien, juhlan, kilpailun, bravuurinumeron, voiton, kaiken äärimmäisen sielunliikkeen huumaus; huumaus hävitystyössä, tiettyjen ilmastollisten olosuhteiden - niinkuin kevään - aikana tai narkoottinen huumaus; vihdoin tahdon, latautuneen ja paisuneen tahdon huumaus.
Epäjumalten hämärä (1888)
Friedrich Nietzsche
October 19, 2006
Nietzsche ja sosialismi vuonna 1878
Aika tarkkanäköinen arvio noin 40 vuotta ennenkuin Neuvostoliitto syntyi.Toki ymmärrämme, että se sosialismi, josta Nietzsche puhuu, ilmaantui sittemmin kommunismina, mutta alla olevan sitaatin kirjoittamisen aikaan sosialismi olikin vielä varsin utooppinen hanke, ja sen nimikkeen alle mahtui ties mitä anarkismista Nietzschen despotismiin.
Sosiaalidemokratian tie eteni joka tapauksessa etenkin Karl Kautskyn ja Eduard Bernsteinin periaatteilla varsin toisenlaiseen suuntaan kuin, miten Nietzsche sosialismin kuvaa.
*
Sosialismin suhde menetelmiinsä
Sosialismi on despotismin haaveellinen, nuorempi veli ja se tahtoo periä veljensä; sosialismin pyrkimykset ovat siis pohjimmiltaan taantumukselliset.
Se vaatii despotismin tavoin valtion vallan täydellisyyttä, ylittääkin sen pyrkimällä yksilöllisyyden tuhoamiseen: sosialismin mielestä yksilöllisyys on turhaa luonnon ylellisyyttä, yksilö on muutettava paremmin yhteiskunnan tarkoituksiin sopivaksi.
Sukulaisuuden vuoksi sosialismi viihtyy lähellä rajuja vallanpurkauksia, kuten vanha sosialisti Platon sisilialaisen tyrannin hovissa. Sosialismi toivoo vuosisadallemme tyypillistä väkivaltavaltiota ja pyrkii sen perijäksi.
Mutta perintö ei riitä, kansalaiset tahdotaan alistaa ennen näkemättömän täydellisesti.
Sosialismi yrittää lopettaa vanhan uskonnollisen kunnioituksen valtiota kohtaan - koska nykyiset valtiot on tuhottava -, mutta juuri siksi se voi saada vallan korkeintaan lyhyiksi ajoiksi äärimmäisen terrorin avulla.
Se valmistautuu kaikessa hiljaisuudessa hirmuhallintoon ja lyö puolisivistyneisiin massoihin sanaa oikeudenmukaisuus kuin naulaa päähän riistääkseen kokonaan heidän ymmärryksensä (puolisivistys vei siitä osan) ja hankkiakseen heille hyvän omantunnon siinä näytelmässä, jota heidän on esitettävä.
Sosialismi opettaa sangen kovakouraisesti ja tehokkaasti, kuinka vaarallista on valtiollisen vallan kasaantuminen. Se valaa kansalaisten mieliin epäluuloa valtiota kohtaan.
Siksi sen karmea sotahuuto: "Valtiolle mahdollisimman paljon!" kuuluu entistä ilkeämmältä. Mutta pian kajahtaa voimakkaampi vastahuuto: "Valtiolle mahdollisimman vähän!"
Inhimillistä, liian inhimillistä (1878)
Friedrich Nietzsche
www.reed.edu/~fisheri/stash.htm.
academic.brooklyn.cuny.edu/.../0255/img0018.htm.
Jumala ja totuudentahto
Kommentti catuluxelle Kemppisen päreessä "Lapeenranta ja muuta".
*
Kiitos vain catulux. Osuvia sitaatteja.
Itse yritin tehdä eroa propagandan (taistolaisen esimieheni totuus) ja tieteellisesti tutkitun totuuden välillä. Onko se koskaan täysin mahdollista historiaa koskevissa asioissa?
Sinä kuten eräät muutkin tuovat peliin mukaan omantunnon, joka vaatii meitä olemaan rehellisiä itsellemme ja toisille.
Siksi kaikki pahat teot on selvitettävä, koska muutoin niistä tulee taakka omalletunnollemme. Siksi karvaskin totuus on helpottavampi kuin salatun rikoksen taakka.
Raskolnikov lienee kuuluisin fiktiivinen esimerkki siitä, miten totuuden kertominen vapauttaa omantunnon soimauksilta (vai vapauttiko?).
Omantunnon "ilmaantuminen" on lähinnä kristinuskon perua, mutta eiköhän Sokrateen daimon, joka kehotti häntä olemaan tekemättä tiettyjä asioita, ollut "sisäisenä äänenä" myös eräänlainen, "varhainen" omatunto - toki sokraattisella ironialla sävytettynä - ellei Sokrates sitten kuullut harhoja, kuten on väitetty...
Nietzsche on kirjoittanut "Moraalin alkuperästä" pamfletissaan ja etenkin sen III:ssa esseessä "Askeettisista ihanteista" tästä aiheesta aivan pistämättömästi.
Kristinuskossa lähdetään siitä, että Jumala näkee kaiken, eikä hänelle siis voi valehdella. Jos valehtelemme, omatunto alkaa soimata, koska olemme silloin rikkoneet ei ainoastaan lähimmäisiämme vastaan vaan myös itse Jumalaa vastaan.
(Vain paatuneimmat syntiset ovat vapaita omantunnon soimauksesta, mutta he joutuvatkin ikuiseen kadotukseen!)
Tällainen asetelma on tehokkaampi kuin yksikään laki tai rangaistuksen uhka, koska se vaikuttaa sisäistetysti - yötä päivää, eikä sitä voi koskaan paeta.
Kantin kategorinen imperatiivi pyrkii samaan "tehoon", mutta ilman Jumalaa. Benthamin panoptikon-vankila, jota Foucault käytti sisäistetyn kontrollin metaforana, kuvaa samaa asiaa.
Vangit (ihmiset) on saatava tuntemaan olevansa jatkuvan tarkkailun alaisina, jolloin kontrolli sisäistyy itsekontrolliksi, eikä julmia rangaistuksia tai edes niiden uhkaa enää tarvita.
(Tässä asiassa Islamilla olisi paljon opittavaa.)
Omatunto pitää saada koetukselle, jotta olisimme uskollisia totuudelle, ja mikä sen tehokkaampaa tässä kuin julistaa hallitsijan ja esivallan olevan Jumalan valitsemia. Rikkomalla hallitsijaa ja esivaltaa vastaan, rikomme kaikkivaltiasta Jumalaa vastaan.
Itse asiassa rikomme silloin jopa itseämme vastaan, koska olemme Jumalan omaisuutta, eikä sitä saa tärvätä! (Hmm...aikamoista sadomasokismia tämä kristinusko...)
*
Tieteellisen totuuden vaatimus on monimutkaisempi asia, mutta Nietzschen mukaan tiedemiestäkin motivoi yhä vielä Platonin rakkaus pysyvään ja harmoniseen totuuteen - näkemys, jota juutalaiskristillinen usko sitten täydensi tuomalla mukaan vapaan tahdon, syyllisyyden ja omantunnon käsitteet tekemällä siten totuudentahdosta syvästi henkilökohtaisen asian.
Niinpä jos nyt löydämme Lappeenrannasta joukkohaudan, jota ei pitänyt olla olemassa, mikä merkitsee, että järkyttävistä ja arkaluonteisista tosiasioista on korkeimmalla taholla vaiettu ja siten valehdeltu, koemme henkilökohtaista närkästystä (jumalallisesti velvoittavan) "Totuuden" (selkokielellä: itsemme) puolesta.
Myötätunto, häpeä ja muut tämänkaltaiset tunteet saamme "kylkiäisinä". Olennaista on julkinen valehtelu, jonka siis koemme jopa henkilökohtaisena loukkauksena - ei ainoastaan oikeuksiamme vaan (jumalaa tottelevaa=totuutta tavoittelevaa) persoonaamme kohtaan.
*
PS. Nietzschen mukaan kristinuskon vaatimus omantunnon rehellisyydestä kääntyi lopulta sitä itseään vastaan. Tällä hän viitannee aikansa teologian tieteellistymiseen ja filosofisoitumiseen (mm. David Strauss).
Kristinusko tulee lopulta kumonneeksi itsensä, koska se havaitsee oman perustansa (Jumalan) illuusioksi.
Entä mitä sitten jää jäljelle, kun Jumala Totuutta motivoivana ja velvoittavana "tahtona" on kumoutunut?
Ei mitään, mutta Nietzschen (ja Schopenhauerin) mukaan ihminen tahtoo mieluummin ei mitään kuin on tahtomatta.
Näin pitkällehän me emme kuitenkaan vielä ole ajautuneet länsimaisen totuuden- ja tiedontahdon pirstotumisen tiellä - vai?
*
Kiitos vain catulux. Osuvia sitaatteja.
Itse yritin tehdä eroa propagandan (taistolaisen esimieheni totuus) ja tieteellisesti tutkitun totuuden välillä. Onko se koskaan täysin mahdollista historiaa koskevissa asioissa?
Sinä kuten eräät muutkin tuovat peliin mukaan omantunnon, joka vaatii meitä olemaan rehellisiä itsellemme ja toisille.
Siksi kaikki pahat teot on selvitettävä, koska muutoin niistä tulee taakka omalletunnollemme. Siksi karvaskin totuus on helpottavampi kuin salatun rikoksen taakka.
Raskolnikov lienee kuuluisin fiktiivinen esimerkki siitä, miten totuuden kertominen vapauttaa omantunnon soimauksilta (vai vapauttiko?).
Omantunnon "ilmaantuminen" on lähinnä kristinuskon perua, mutta eiköhän Sokrateen daimon, joka kehotti häntä olemaan tekemättä tiettyjä asioita, ollut "sisäisenä äänenä" myös eräänlainen, "varhainen" omatunto - toki sokraattisella ironialla sävytettynä - ellei Sokrates sitten kuullut harhoja, kuten on väitetty...
Nietzsche on kirjoittanut "Moraalin alkuperästä" pamfletissaan ja etenkin sen III:ssa esseessä "Askeettisista ihanteista" tästä aiheesta aivan pistämättömästi.
Kristinuskossa lähdetään siitä, että Jumala näkee kaiken, eikä hänelle siis voi valehdella. Jos valehtelemme, omatunto alkaa soimata, koska olemme silloin rikkoneet ei ainoastaan lähimmäisiämme vastaan vaan myös itse Jumalaa vastaan.
(Vain paatuneimmat syntiset ovat vapaita omantunnon soimauksesta, mutta he joutuvatkin ikuiseen kadotukseen!)
Tällainen asetelma on tehokkaampi kuin yksikään laki tai rangaistuksen uhka, koska se vaikuttaa sisäistetysti - yötä päivää, eikä sitä voi koskaan paeta.
Kantin kategorinen imperatiivi pyrkii samaan "tehoon", mutta ilman Jumalaa. Benthamin panoptikon-vankila, jota Foucault käytti sisäistetyn kontrollin metaforana, kuvaa samaa asiaa.
Vangit (ihmiset) on saatava tuntemaan olevansa jatkuvan tarkkailun alaisina, jolloin kontrolli sisäistyy itsekontrolliksi, eikä julmia rangaistuksia tai edes niiden uhkaa enää tarvita.
(Tässä asiassa Islamilla olisi paljon opittavaa.)
Omatunto pitää saada koetukselle, jotta olisimme uskollisia totuudelle, ja mikä sen tehokkaampaa tässä kuin julistaa hallitsijan ja esivallan olevan Jumalan valitsemia. Rikkomalla hallitsijaa ja esivaltaa vastaan, rikomme kaikkivaltiasta Jumalaa vastaan.
Itse asiassa rikomme silloin jopa itseämme vastaan, koska olemme Jumalan omaisuutta, eikä sitä saa tärvätä! (Hmm...aikamoista sadomasokismia tämä kristinusko...)
*
Tieteellisen totuuden vaatimus on monimutkaisempi asia, mutta Nietzschen mukaan tiedemiestäkin motivoi yhä vielä Platonin rakkaus pysyvään ja harmoniseen totuuteen - näkemys, jota juutalaiskristillinen usko sitten täydensi tuomalla mukaan vapaan tahdon, syyllisyyden ja omantunnon käsitteet tekemällä siten totuudentahdosta syvästi henkilökohtaisen asian.
Niinpä jos nyt löydämme Lappeenrannasta joukkohaudan, jota ei pitänyt olla olemassa, mikä merkitsee, että järkyttävistä ja arkaluonteisista tosiasioista on korkeimmalla taholla vaiettu ja siten valehdeltu, koemme henkilökohtaista närkästystä (jumalallisesti velvoittavan) "Totuuden" (selkokielellä: itsemme) puolesta.
Myötätunto, häpeä ja muut tämänkaltaiset tunteet saamme "kylkiäisinä". Olennaista on julkinen valehtelu, jonka siis koemme jopa henkilökohtaisena loukkauksena - ei ainoastaan oikeuksiamme vaan (jumalaa tottelevaa=totuutta tavoittelevaa) persoonaamme kohtaan.
*
PS. Nietzschen mukaan kristinuskon vaatimus omantunnon rehellisyydestä kääntyi lopulta sitä itseään vastaan. Tällä hän viitannee aikansa teologian tieteellistymiseen ja filosofisoitumiseen (mm. David Strauss).
Kristinusko tulee lopulta kumonneeksi itsensä, koska se havaitsee oman perustansa (Jumalan) illuusioksi.
Entä mitä sitten jää jäljelle, kun Jumala Totuutta motivoivana ja velvoittavana "tahtona" on kumoutunut?
Ei mitään, mutta Nietzschen (ja Schopenhauerin) mukaan ihminen tahtoo mieluummin ei mitään kuin on tahtomatta.
Näin pitkällehän me emme kuitenkaan vielä ole ajautuneet länsimaisen totuuden- ja tiedontahdon pirstotumisen tiellä - vai?
October 18, 2006
Johdantoa pohdintoihin psykoosista, antipsykiatriasta ja laitoshoidosta
Kommentti a-k.h:n ja kafkaesquen kommentteihin päreessäni "Tositarina mielisairaala-ajoiltani osa 1".
(Lisäys 19.10)
*
ROVIO
Jos kokoat yhteen
pahat tekosi ja
erheesi
ja sytytät ne rovioksi
ei se rovio
ehkä sinua lämmitä
mutta se voi ehkä
valaista
tietäsi
eteenpäin.
(kirj. Neiti Sofia)
Kiitos a-k.h. Runo on kerrassaan mainio.
Mitä tulee psykoottisuuteen, Ronald Laingiin ja hänen edustamaansa antipsykiatriaan, niin minulla on aiheesta jotain tietoa, kokemusta ja myös mielipiteitä.
Laingin kirja "Kokemisen politiikka ja paratiisin lintu" on eräs vaikuttavimpia, mitä koskaan olen lukenut.
Mutta tämän aiheen problematiikkaan voi päästä kunnolla käsiksi vasta, kun pystyy vastaamaan esimerkiksi seuraaviin kysymyksiin.
*
Onko psykoosi ikäänkuin matka pois tästä väkivallalla kyllästetystä ja kaksinaismoralistisesta maailmasta, vai onko se todellakin epänormaali ja "sairas" reaktio? Onko olemassa "hyvänlaatuisia" ja "pahanlaatuisia" psykooseja?
Onko koko hela psykiatrinen instituutio pelkkä psykiatrian nimikkeen taakse piiloutunut kurinpitojärjestelmä, kuten Foucault ajattelee, vai aidosti ihmisen psyykkistä pahoinvointia ja jopa sairautta hoitamaan pyrkivä valistuksen perinteestä kumpuava projekti?
Missä määrin antipsykiatrit kuten Franco Basaglia tekivät johtoasemassa ollessaan täydellisen virhearvioinnin romuttaessaan entisiä, lääketieteellisen psykiatrian verkostoja ja rakenteita, koskapa he eivät kuitenkaan kyenneet täyttämään lupaustaan siitä, että psykiatriset potilaat kyettäisiin lähes kaikki siirtämään omiin asuntoihinsa tai asuntoloihin, ja että heidän oireilunsa pystyttäisiin hallitsemaan myös "siviiliolosuhteissa"?
Seurauksena jo valmiiksi rakennetun ja toimivan psykiatrisen organisaation romuttamisesta oli nimittäin melkoinen kaaos, joka ei taatusti palvellut potilaiden asiaa.
*
Nämä laajat kysymykset ovat perustavia psykiatrian ja psykiatristen hoitojärjestelmien suhteen.
Itse olin pitkään antipsykiatrisen linjan kannattaja, mutta tulin lopulta "järkiini" ja päädyin Ilkka Taipaleen edustaman sosiaalipsykiatrian linjoille, jossa pyritään luopumaan laitoshoidosta niin pitkälle kuin mahdollista, mutta jossa säilytetään ainakin vaikeimpien hoidettavien suhteen perinteisen, lääketieteellisen psykiatrian "protokolla", mitä tulee diagnooseihin ja lääkitykseen.
Antipsykiatrinen hoito- tai huoltomallikin - miksi sitä nyt halutaan kutsua, saattaa kyllä toimia, mutta se vaatii aivan kertakaikkisen mullistuksen koko mielenterveysinstituutiossa.
Tarvitaan "fundamentaalinen" asennemuutos sekä ainakin alkuun julmetusti resursseja eli rahoitusta.
Suomessa antipsykiatrisen ja perinteisen lääketieteellisen mallin kompromisseja tai välimuotoja on ollut esim. Tampereen Sopimusvuori ry:n toiminta, joka luokitellaan juuri sosiaalipsykiatrian nimikkeen alle.
Sosiaalipsykiatrian organisaatiomalli työsalitoimintoineen, asuntoineen, asuntoloineen ja harrastusmahdollisuuksineen lähentyy antipsykiatriaa, mutta eroaa siitä kuten edellä jo todettiin melko jyrkästi siinä, että lääketieteellisen psykiatrian hoitomalllista ja ideologiasta ei ole luovuttu - toisin kuin antipsykiatrian kokeiluissa.
Kaikkia ei kuitenkaan voi koskaan hoitaa laitosten ulkopuolella. Akuutit psykoosit ovat monesti niin rajuja, että on anteeksiantamaton hoitovirhe antaa tällaisten ihmisten vahingoittaa itseään tai muita jättämällä heidän kontrolloimisensa, tukemisensa ja lääkitsemisensä esim. vain asuntolapalveluitten ja omaisten varaan.
Sama pätee siihen kaikkein onnettomimpaan "rupusakkiin" eli niihin potilaisiin, joita ei ole saatu sijoitettua avohoidon puolelle ehkä vuosikymmenien yrittämisestä huolimatta, koska he ovat aina päätyneet takaisin suljetulle osastolle vaikean käyttäytymisensä takia.
*
Antipsykiatria oli osa -60-luvun radikaalia vasemmistolaisuutta, hippiliikettä ja yleistä vapautumisaatetta - myös tieteenfilosofista kapinaa, jota Thomas Kuhnin ajatukset innoittivat. Sellaisenaan siis hyvin romanttinen ja ideologinen ilmiö.
Michel Foucault, jonka kirjoitukset voi laajasti ottaen lukea osaksi tätä liikettä totesi kerran - ehkä hieman provokatiivisesti, että "mitään psykologiaa ei ole olemassakaan."
Mutta tämä oli lähinnä filosofinen kannanotto, jolla ei pyritty itse käytäntöjen avoimeen romuttamiseen kuten antipsykiatriassa.
Toisenlaista - joskin antipsykiatrian tavoin lääketieteellistä psykiatriaa ja psykoanalyysia karsastavaa lähestymistapaa psykoterapeuttiseen työhön edustivat Gregory Batesonin, hänen työryhmänsä ja Milton H. Ericksonin toiminta, jossa metodit pohjautuvat lähinnä kommunikaation paradokseihin.
Mainittakoon tässä etenkin Batesonin työryhmän 1950-luvun puolivälissä kehittelemä huipputason kommunikaatioteoreettinen innovaatio, joka tunnetaan nimellä double-bind eli kaksoissidos.
Tämän suuntauksen metodinen ja "tekninen" kirjo on - päinvastoin kuin psykoanalyysissa ja siitä johdetussa lääketieteellisessä psykiatriassa - erittäin laaja. Niistä mainittakoon vain lyhytterapiat (hieman epäonnistunut termi), paradoksi- ja perheterapiat.
Suomessa tätä terapiamallia on ansiokkaasti edustanut etenkin Ben Fuhrman, jonka näkemyksiä ja toimintaa arvostan tosi paljon (olen lukenut monia hänen ja Tapani Aholan kirjoja), vaikken innostukaan Furmanin elämänhallintapopulismista.
Lisäys
Furman ei ole sitoutunut yhteen psykoterapeuttiseen menetelmään kuten psykoanalyysi vaan painottaa, että eri malleja voi käyttää tapauksesta riippuen ja jopa samankin casen kohdalla. Tämä on hyödyllinen ajatus, koska siten estetään terapian dogmatisoituminen ja jämähtäminen "riitiksi" kuten psykoanalyysin kohdalla on käynyt.
*
Toimikoon tämä teksti nyt eräänlaisena johdantona näihin ongelmanasetteluihin ja kysymyksiin. Olen pohtinut aihetta aiemminkin blogissani, mutta nyt lienee aika tehdä jonkinlaista yhteenvetoa.
Siitä myöhemmin, kyseisiä aiheita käsittelevässä päreessä. Aika laaja kattaus, mutta yritetään - jossain vaiheessa.
(Lisäys 19.10)
*
ROVIO
Jos kokoat yhteen
pahat tekosi ja
erheesi
ja sytytät ne rovioksi
ei se rovio
ehkä sinua lämmitä
mutta se voi ehkä
valaista
tietäsi
eteenpäin.
(kirj. Neiti Sofia)
Kiitos a-k.h. Runo on kerrassaan mainio.
Mitä tulee psykoottisuuteen, Ronald Laingiin ja hänen edustamaansa antipsykiatriaan, niin minulla on aiheesta jotain tietoa, kokemusta ja myös mielipiteitä.
Laingin kirja "Kokemisen politiikka ja paratiisin lintu" on eräs vaikuttavimpia, mitä koskaan olen lukenut.
Mutta tämän aiheen problematiikkaan voi päästä kunnolla käsiksi vasta, kun pystyy vastaamaan esimerkiksi seuraaviin kysymyksiin.
*
Onko psykoosi ikäänkuin matka pois tästä väkivallalla kyllästetystä ja kaksinaismoralistisesta maailmasta, vai onko se todellakin epänormaali ja "sairas" reaktio? Onko olemassa "hyvänlaatuisia" ja "pahanlaatuisia" psykooseja?
Onko koko hela psykiatrinen instituutio pelkkä psykiatrian nimikkeen taakse piiloutunut kurinpitojärjestelmä, kuten Foucault ajattelee, vai aidosti ihmisen psyykkistä pahoinvointia ja jopa sairautta hoitamaan pyrkivä valistuksen perinteestä kumpuava projekti?
Missä määrin antipsykiatrit kuten Franco Basaglia tekivät johtoasemassa ollessaan täydellisen virhearvioinnin romuttaessaan entisiä, lääketieteellisen psykiatrian verkostoja ja rakenteita, koskapa he eivät kuitenkaan kyenneet täyttämään lupaustaan siitä, että psykiatriset potilaat kyettäisiin lähes kaikki siirtämään omiin asuntoihinsa tai asuntoloihin, ja että heidän oireilunsa pystyttäisiin hallitsemaan myös "siviiliolosuhteissa"?
Seurauksena jo valmiiksi rakennetun ja toimivan psykiatrisen organisaation romuttamisesta oli nimittäin melkoinen kaaos, joka ei taatusti palvellut potilaiden asiaa.
*
Nämä laajat kysymykset ovat perustavia psykiatrian ja psykiatristen hoitojärjestelmien suhteen.
Itse olin pitkään antipsykiatrisen linjan kannattaja, mutta tulin lopulta "järkiini" ja päädyin Ilkka Taipaleen edustaman sosiaalipsykiatrian linjoille, jossa pyritään luopumaan laitoshoidosta niin pitkälle kuin mahdollista, mutta jossa säilytetään ainakin vaikeimpien hoidettavien suhteen perinteisen, lääketieteellisen psykiatrian "protokolla", mitä tulee diagnooseihin ja lääkitykseen.
Antipsykiatrinen hoito- tai huoltomallikin - miksi sitä nyt halutaan kutsua, saattaa kyllä toimia, mutta se vaatii aivan kertakaikkisen mullistuksen koko mielenterveysinstituutiossa.
Tarvitaan "fundamentaalinen" asennemuutos sekä ainakin alkuun julmetusti resursseja eli rahoitusta.
Suomessa antipsykiatrisen ja perinteisen lääketieteellisen mallin kompromisseja tai välimuotoja on ollut esim. Tampereen Sopimusvuori ry:n toiminta, joka luokitellaan juuri sosiaalipsykiatrian nimikkeen alle.
Sosiaalipsykiatrian organisaatiomalli työsalitoimintoineen, asuntoineen, asuntoloineen ja harrastusmahdollisuuksineen lähentyy antipsykiatriaa, mutta eroaa siitä kuten edellä jo todettiin melko jyrkästi siinä, että lääketieteellisen psykiatrian hoitomalllista ja ideologiasta ei ole luovuttu - toisin kuin antipsykiatrian kokeiluissa.
Kaikkia ei kuitenkaan voi koskaan hoitaa laitosten ulkopuolella. Akuutit psykoosit ovat monesti niin rajuja, että on anteeksiantamaton hoitovirhe antaa tällaisten ihmisten vahingoittaa itseään tai muita jättämällä heidän kontrolloimisensa, tukemisensa ja lääkitsemisensä esim. vain asuntolapalveluitten ja omaisten varaan.
Sama pätee siihen kaikkein onnettomimpaan "rupusakkiin" eli niihin potilaisiin, joita ei ole saatu sijoitettua avohoidon puolelle ehkä vuosikymmenien yrittämisestä huolimatta, koska he ovat aina päätyneet takaisin suljetulle osastolle vaikean käyttäytymisensä takia.
*
Antipsykiatria oli osa -60-luvun radikaalia vasemmistolaisuutta, hippiliikettä ja yleistä vapautumisaatetta - myös tieteenfilosofista kapinaa, jota Thomas Kuhnin ajatukset innoittivat. Sellaisenaan siis hyvin romanttinen ja ideologinen ilmiö.
Michel Foucault, jonka kirjoitukset voi laajasti ottaen lukea osaksi tätä liikettä totesi kerran - ehkä hieman provokatiivisesti, että "mitään psykologiaa ei ole olemassakaan."
Mutta tämä oli lähinnä filosofinen kannanotto, jolla ei pyritty itse käytäntöjen avoimeen romuttamiseen kuten antipsykiatriassa.
Toisenlaista - joskin antipsykiatrian tavoin lääketieteellistä psykiatriaa ja psykoanalyysia karsastavaa lähestymistapaa psykoterapeuttiseen työhön edustivat Gregory Batesonin, hänen työryhmänsä ja Milton H. Ericksonin toiminta, jossa metodit pohjautuvat lähinnä kommunikaation paradokseihin.
Mainittakoon tässä etenkin Batesonin työryhmän 1950-luvun puolivälissä kehittelemä huipputason kommunikaatioteoreettinen innovaatio, joka tunnetaan nimellä double-bind eli kaksoissidos.
Tämän suuntauksen metodinen ja "tekninen" kirjo on - päinvastoin kuin psykoanalyysissa ja siitä johdetussa lääketieteellisessä psykiatriassa - erittäin laaja. Niistä mainittakoon vain lyhytterapiat (hieman epäonnistunut termi), paradoksi- ja perheterapiat.
Suomessa tätä terapiamallia on ansiokkaasti edustanut etenkin Ben Fuhrman, jonka näkemyksiä ja toimintaa arvostan tosi paljon (olen lukenut monia hänen ja Tapani Aholan kirjoja), vaikken innostukaan Furmanin elämänhallintapopulismista.
Lisäys
Furman ei ole sitoutunut yhteen psykoterapeuttiseen menetelmään kuten psykoanalyysi vaan painottaa, että eri malleja voi käyttää tapauksesta riippuen ja jopa samankin casen kohdalla. Tämä on hyödyllinen ajatus, koska siten estetään terapian dogmatisoituminen ja jämähtäminen "riitiksi" kuten psykoanalyysin kohdalla on käynyt.
*
Toimikoon tämä teksti nyt eräänlaisena johdantona näihin ongelmanasetteluihin ja kysymyksiin. Olen pohtinut aihetta aiemminkin blogissani, mutta nyt lienee aika tehdä jonkinlaista yhteenvetoa.
Siitä myöhemmin, kyseisiä aiheita käsittelevässä päreessä. Aika laaja kattaus, mutta yritetään - jossain vaiheessa.
Totuus ja vain totuus!
Kirjoitettu alunperin kommentiksi ikkunaiineksen päreeseen "Perimmäisten kysymysten äärellä".
(Lisäys klo: 11.20)
No jo on chattailua taas kerran! Mökellystä kuten a-k.h kirjoitti.
*
Mutta Anna Amnell ei mökellä. Hän kirjoittaa tieteellisen realismin puolesta sellaisella paatoksella, että epäilen hänen suorittaneen Ilkka Niiniluodolle useampiakin tenttejä tämän edustamasta truthlikeness-teoriasta.
Itse olen vastustanut truthlikeness-teoriaa henkeen vereen aivan viime vuosiin asti, kunnes teologi Alister McGrath sai minut "ovelasti" kallistumaan kriittisen realismin suuntaan.
Vuonna 2003 keväällä taisin jopa sanoa kahden kesken Timo Airaksiselle, joka taitaa itse olla filosofisesti jossain Berkeleyn ja Hobbesin välimaastossa eli nominalisti/empiristi (ei siis realisti!), että väite: "tieto, tiede lähestyy (ei kuitenkaan koskaan saavuta) totuutta", on silkka järjettömyys.
Airaksinen ehkä hämmentyi aluksi, mutta totesi jossain vaiheessa, että "no - Niini (I.N:n lempinimi) ei suosi tippaakaan metafysiikkaa".
Tämä on jotenkin ristiriitaista, koska mihin muuhun Niiniluodon väite perustuu kuin metafyysiseen oletukseen totuuden olemassaolosta.
Mistä hän tuon totuuden käsitteen ottaa? Entä mikä on totuuden vastakohta?
Jo nämä kysymykset paljastavat, miten syvällä metafysiikassa me ryvemme jopa tieteenfilosofisissa oletuksissamme.
Sillä jos emme osaa esittää vastakohtaa totuudelle kuin loogisena (ei sisällöllisenä) merkkinä, se täytyy ottaa annettuna, mikä merkitsee yhtä kuin uskoa - tässä tapauksessa siis ei Jumalaan vaan metafyysiseen entiteettiin. (Tämän Niiniluoto myöntääkin.)
Entä miten me voimme lähestyä sellaista, joka/mikä on pelkkä hypoteesi?
Vakavasti tuollaisen väitteen voi ottaa vasta sitten, kun sen esittäjä myöntää jo etukäteen tunnistavansa totuuden, jota lähestytään. Mutta eihän hänen silloin tarvitse sitä lähestyä - hän on jo saavuttanut sen!
Ja mitä tulee totuudenkaltaisuuteen, niin kysynpä ihan piruuttani, että missä vaiheessa totuudenkaltaisuus muuttuu totuudeksi?
Se on samaa muotoa kuin kysymys siitä, milloin kahden esineen välillä on niin paljon samankaltaisuutta, että voidaan sanoa niiden olevan identtisiä (ns. supervenienssin ongelma)?
(Wittgenstein totesi kerran Russellille, että "logiikka on helvettiä (siis helvetin vaikeaa) ja identiteetti itse piru!")
*
Postmoderni (de-) konstruktivismi iski tajuntaani yli 20 vuotta vuotta sitten, mutta koskaan en ole sitä täysin omaksunut. Konstruktivismi (ja sen kriittinen versio dekonstruktio) on lopulta aika hedelmätön ajattelun linja. Liikaa retoriikkaa.
Postmodernista löytyy paljon puhetta, mutta aika vähän siitä jää käteen.
Sitäpaitsi on aivan varmasti olemassa olioita, joita me emme itse ole keksineet, ja sen vuoksi ne ovat tosiasioita.
Postmodernismin edustama maailmankuva on ainakin minulle lopulta kaikkea muuta kuin luova ja iloinen. Kyseessä on ajattelun historian ehkä synkimmällä tavalla relativistinen ajatussuuntaus, ja relativismi - ainakin äärimmäinen relativismi - on itsensä kumoava kanta, sillä jos kaikki näkökulmat ovat tosia, mikään niistä ei ole totta.
Kriittinen realisti on siinä mielessä oikeassa, että totuudesta puhuminen tulee mielekkääksi vasta, kun oletetaan jonkinlainen totuuden eri ontologisten tasojen hierarkia tai pikemminkin kerrostuma (hierarkiassa kun olisi kyse tasojen arvosuhteista toisiinsa), eli tutkitaan todellisuutta näitten tasojen lähtökohdista ja niiden ehdoilla.
Fysikaalisia suureita tutkitaan eri metodeilla kuin lääketiede ihmisen sairastavuutta tai sosiologia yhteiskuntaa ja kulttuuria.
Jo Aristoteleen esittämä toteamus, jonka mukaan metodit on valittava tutkimuskohteen mukaan, siis pätee.
Niiniluodon tieteellinen realismi on kuitenkin liian reduktionistinen ja postmoderni relativismi aivan liian konstruktivistinen/relativistinen malli kyetäkseen tarkastelemaan todellisuutta näin vaativasti ja laajalla skaalalla.
*
Kuten sanoin - Alister McGrath edustaa kriittistä realismia, ja olenkin yrittänyt irtautua vanhasta, usein liian kyynisestä skeptisismistäni, "flirttailemalla" viime aikoina tämän ajatussuuntauksen kanssa.
McGrathin kritiikki reduktionisti Richard Dawkinsia kohtaan sai minut innostumaan, mutta samalla tuo kritiikki osoittautui hiukan "hampaattomaksi" senkin vuoksi, että McGrath on kyennyt toistaiseksi esittämään pelkän johdannon suuren (1000 sivua, kolmiosainen teos!) systemaattisen teologian projektinsa puitteissa.
Jos hän haluaa, että pystyy kriittiseen realismiin tukeutuen yhdistämään perustellusti evoluutioteorian ja luomisuskon, eli tulee siten vakuuttaneeksi meidät Jumalaan uskomisen järkevyydestä, niin tämä perusteellinenkaan johdanto ei vielä riitä.
Jotain jäi puuttumaan. Minä en tiedä, mikä/mitä se on, mutta sillä on jotain tekemistä Jumalan kanssa...
Lisäys
Anna Amnell
Rauno, sanoit:"Jotain jäi puuttumaan. Minä en tiedä, mikä/mitä se on, mutta sillä on jotain tekemistä Jumalan kanssa..."
Niiniluoto onkin OK vain tähän tiettyyn rajaan asti.
*
RR
Ymmärrän kommenttisi, koska Niiniluotohan on ateisti, mutta puhuin kuitenkin McGrathista.
Hän näkee valtavasti vaivaa luodakseen kriittiseen realismiin perustuvan teologian systeemin, jonka puitteisiin on mahdollista sovittaa kristinuskon Jumala - kaiken alkuperäisen luojana ilman, että tämä oletus sotii etenkin evoluutioteoriaa vastaan.
Minun mielestäni McGrath onnistuu kyllä luomaan kokonaissysteemin, mutta biokemian tohtorina hän kirjoittaa tätä systeemiä nyt pikemminkin luonnontieteilijänä kuin teologian professorina.
Jumala luuraa jossain marginaalissa.
*
www.uskonkirjat.net/products/kcutvs.html.
(Lisäys klo: 11.20)
No jo on chattailua taas kerran! Mökellystä kuten a-k.h kirjoitti.
*
Mutta Anna Amnell ei mökellä. Hän kirjoittaa tieteellisen realismin puolesta sellaisella paatoksella, että epäilen hänen suorittaneen Ilkka Niiniluodolle useampiakin tenttejä tämän edustamasta truthlikeness-teoriasta.
Itse olen vastustanut truthlikeness-teoriaa henkeen vereen aivan viime vuosiin asti, kunnes teologi Alister McGrath sai minut "ovelasti" kallistumaan kriittisen realismin suuntaan.
Vuonna 2003 keväällä taisin jopa sanoa kahden kesken Timo Airaksiselle, joka taitaa itse olla filosofisesti jossain Berkeleyn ja Hobbesin välimaastossa eli nominalisti/empiristi (ei siis realisti!), että väite: "tieto, tiede lähestyy (ei kuitenkaan koskaan saavuta) totuutta", on silkka järjettömyys.
Airaksinen ehkä hämmentyi aluksi, mutta totesi jossain vaiheessa, että "no - Niini (I.N:n lempinimi) ei suosi tippaakaan metafysiikkaa".
Tämä on jotenkin ristiriitaista, koska mihin muuhun Niiniluodon väite perustuu kuin metafyysiseen oletukseen totuuden olemassaolosta.
Mistä hän tuon totuuden käsitteen ottaa? Entä mikä on totuuden vastakohta?
Jo nämä kysymykset paljastavat, miten syvällä metafysiikassa me ryvemme jopa tieteenfilosofisissa oletuksissamme.
Sillä jos emme osaa esittää vastakohtaa totuudelle kuin loogisena (ei sisällöllisenä) merkkinä, se täytyy ottaa annettuna, mikä merkitsee yhtä kuin uskoa - tässä tapauksessa siis ei Jumalaan vaan metafyysiseen entiteettiin. (Tämän Niiniluoto myöntääkin.)
Entä miten me voimme lähestyä sellaista, joka/mikä on pelkkä hypoteesi?
Vakavasti tuollaisen väitteen voi ottaa vasta sitten, kun sen esittäjä myöntää jo etukäteen tunnistavansa totuuden, jota lähestytään. Mutta eihän hänen silloin tarvitse sitä lähestyä - hän on jo saavuttanut sen!
Ja mitä tulee totuudenkaltaisuuteen, niin kysynpä ihan piruuttani, että missä vaiheessa totuudenkaltaisuus muuttuu totuudeksi?
Se on samaa muotoa kuin kysymys siitä, milloin kahden esineen välillä on niin paljon samankaltaisuutta, että voidaan sanoa niiden olevan identtisiä (ns. supervenienssin ongelma)?
(Wittgenstein totesi kerran Russellille, että "logiikka on helvettiä (siis helvetin vaikeaa) ja identiteetti itse piru!")
*
Postmoderni (de-) konstruktivismi iski tajuntaani yli 20 vuotta vuotta sitten, mutta koskaan en ole sitä täysin omaksunut. Konstruktivismi (ja sen kriittinen versio dekonstruktio) on lopulta aika hedelmätön ajattelun linja. Liikaa retoriikkaa.
Postmodernista löytyy paljon puhetta, mutta aika vähän siitä jää käteen.
Sitäpaitsi on aivan varmasti olemassa olioita, joita me emme itse ole keksineet, ja sen vuoksi ne ovat tosiasioita.
Postmodernismin edustama maailmankuva on ainakin minulle lopulta kaikkea muuta kuin luova ja iloinen. Kyseessä on ajattelun historian ehkä synkimmällä tavalla relativistinen ajatussuuntaus, ja relativismi - ainakin äärimmäinen relativismi - on itsensä kumoava kanta, sillä jos kaikki näkökulmat ovat tosia, mikään niistä ei ole totta.
Kriittinen realisti on siinä mielessä oikeassa, että totuudesta puhuminen tulee mielekkääksi vasta, kun oletetaan jonkinlainen totuuden eri ontologisten tasojen hierarkia tai pikemminkin kerrostuma (hierarkiassa kun olisi kyse tasojen arvosuhteista toisiinsa), eli tutkitaan todellisuutta näitten tasojen lähtökohdista ja niiden ehdoilla.
Fysikaalisia suureita tutkitaan eri metodeilla kuin lääketiede ihmisen sairastavuutta tai sosiologia yhteiskuntaa ja kulttuuria.
Jo Aristoteleen esittämä toteamus, jonka mukaan metodit on valittava tutkimuskohteen mukaan, siis pätee.
Niiniluodon tieteellinen realismi on kuitenkin liian reduktionistinen ja postmoderni relativismi aivan liian konstruktivistinen/relativistinen malli kyetäkseen tarkastelemaan todellisuutta näin vaativasti ja laajalla skaalalla.
*
Kuten sanoin - Alister McGrath edustaa kriittistä realismia, ja olenkin yrittänyt irtautua vanhasta, usein liian kyynisestä skeptisismistäni, "flirttailemalla" viime aikoina tämän ajatussuuntauksen kanssa.
McGrathin kritiikki reduktionisti Richard Dawkinsia kohtaan sai minut innostumaan, mutta samalla tuo kritiikki osoittautui hiukan "hampaattomaksi" senkin vuoksi, että McGrath on kyennyt toistaiseksi esittämään pelkän johdannon suuren (1000 sivua, kolmiosainen teos!) systemaattisen teologian projektinsa puitteissa.
Jos hän haluaa, että pystyy kriittiseen realismiin tukeutuen yhdistämään perustellusti evoluutioteorian ja luomisuskon, eli tulee siten vakuuttaneeksi meidät Jumalaan uskomisen järkevyydestä, niin tämä perusteellinenkaan johdanto ei vielä riitä.
Jotain jäi puuttumaan. Minä en tiedä, mikä/mitä se on, mutta sillä on jotain tekemistä Jumalan kanssa...
Lisäys
Anna Amnell
Rauno, sanoit:"Jotain jäi puuttumaan. Minä en tiedä, mikä/mitä se on, mutta sillä on jotain tekemistä Jumalan kanssa..."
Niiniluoto onkin OK vain tähän tiettyyn rajaan asti.
*
RR
Ymmärrän kommenttisi, koska Niiniluotohan on ateisti, mutta puhuin kuitenkin McGrathista.
Hän näkee valtavasti vaivaa luodakseen kriittiseen realismiin perustuvan teologian systeemin, jonka puitteisiin on mahdollista sovittaa kristinuskon Jumala - kaiken alkuperäisen luojana ilman, että tämä oletus sotii etenkin evoluutioteoriaa vastaan.
Minun mielestäni McGrath onnistuu kyllä luomaan kokonaissysteemin, mutta biokemian tohtorina hän kirjoittaa tätä systeemiä nyt pikemminkin luonnontieteilijänä kuin teologian professorina.
Jumala luuraa jossain marginaalissa.
*
www.uskonkirjat.net/products/kcutvs.html.
October 17, 2006
Tositarina mielisairaala-ajoiltani osa 1
Tämä tapaus sattui 1987 eräässä mielisairaalassa, jonka nimellä ei tässä yhteydessä ole mitään merkitystä.
*
Kello oli noin puoli yksi (12.30). Osasto kuulosti aina tähän aikaan päivästä melko hiljaiselta, koska päiväruokailu oli saatu päätökseen ja iltapäiväkahvin aika tulisi vasta klo: 14:sta paikkeilla.
Potilaat olivat joko huoneissaan tai ulkona vapaakävelyaikaansa kuluttamassa.
Istuin etukanslian oven vieressä ja luin jonkun uuden potilaan tietoja.
Miltei etukansliaa vastapäätä oli osaston lukittu ulko-ovi, joka johti portaikkoihin ja käytäviin sekä niiden kautta ulos pihalle. Ulko-oven ja kanslioitten välistä meni osaston pitkä sisäkäytävä, jonka toisessa päässä olivat ruokailu- ja oleskelutilat, toisessa päässä taas tupakkahuone ja toinen ulko-ovi, jota käytettiin yleensä silloin, kun lähdettiin lenkille niiden potilaitten kanssa, joilla ei ollut vapaakävelyoikeutta. Myös potilasruoka toimitettiin osastolle sitä kautta.
Potilashuoneet sijaitsivat käytävän molemmin puolin.
Vapaakävelyn saaminen riippui siitä, millainen oli potilaan kunto, ja millaiseksi se arvioitiin hoitoryhmässä. Päätös jäi aina viime kädessä lääkärin vastuulle. Pääsääntö oli, että sekavassa mielentilassa olevat eivät vapaakävelyä saaneet.
Tällä pitkäaikaspotilaiden osastolla noudatettiin hieman epäoikeudenmukaisesti "koirakouluksi" haukuttua Sariolan-Ojasen porrastettua vastuukynnysmallia, jossa potilaan psyykkinen kunto testautui tietyistä toiminnoista selviämisellä.
Toiminnallinen omaehtoisuus ja asiallisuus nosti potilaan ylemmälle vastuutasolle, mikä antoi myös samalla lisää vapauksia.
Käytännön behaviorismia psykiatrisen laitoshoidon kroonikoihin sovellettuna siis.
Mallia ei voi soveltaa vastaanotto- ja akuuttiosastoilla, ei välttämättä myöskään avo-osastoilla, mutta pitkäaikaispotilaitten kuntouttamiseen se antoi pohditun ja systemaattisen mallin, koska näiden ongelmat olivat monesti toiminnallisten taitojen puutteessa ja toiminnallisen aktiviteetin kapeutumisessa pitkän ja passivoivan potilasuran seurauksena.
Vapaakävelylupa oli aluksi puoli tai 1 tunti päivässä ja sitä pidennettiin aina, mitä korkeammalle vastuutasolle potilas pääsi.
Mutta tarkoitukseni ei ollut kuvailla tämän osaston kuntoutusmenetelmiä tai päiväohjelmaa - ei myöskään sen potilaitten mielenterveydellisiä ongelmia vaan kertoa eräs melko rankka tositapaus, jota itse olin - en ainoastaan todistamassa, vaan johon myös jouduin osalliseksi.
*
Istuin siis etukanslian oven viereisellä tuolilla lukien potilaspapereita. Vuorossa ollut naishoitaja (msh) sanoi, että hän lähtee nyt (potilas) Tarjan kanssa potilaskeittiöön valmistelemaan iltapäiväkahvia.
"Kello puoli yksi. Onpas sillä nyt hoppu", minä ajattelin.
Iltapäiväkahvin valmistelu tarkoitti sitä, että metalliseen, kaksitasoiseen kärryyn lastattiin kahvipannut, kahviastiat, sokerit, maidot ja leikattiin valmiiksi myös pullapalat.
Sen jälkeen kärry kuskattiin vähän ennen kello kahta lasteineen jaettavaksi pöytiin ruokailutilojen puolelle.
Huomataan, että potilaskeittiö, joka oli avoinna vain tiettyinä aikoina vuorokaudesta, ja silloinkin valvojan läsnäollessa, sijaitsi päiväkahvien kannalta hieman epäkäytännöllisesti toisessa päässä kuin ruokailutilat.
Naishoitaja ja potilas Tarja menivät keittiöön. Kului vain pari minuuttia, kun käytävän sieltä päästä alkoi kuulua ääntä - ilmeisesti huutoa.
En aluksi kuullut, mitä se huuto oli, mutta pian asia selkeni, kun äänet kuuluivat jo käytävältä.
"Tarja, pysähdy, tuo se veitsi takaisin!"
Katsoin kanslian tuoliltani ulos käytävälle. Ulko-oven, joka siis sijaitsi pari kolme metriä etukanslian ovesta keittiöön päin, vieressä kirjaimellisesti notkui ja tärisi nuorehko miespotilas kumarassa asennossa, selkä keittiöön päin.
En muista enkä osaa sanoa, kummasta hänen tärinänsä ja heilumisensa johtui enemmän - lääkkeiden sivuvaikutuksesta vai itse psyykkisestä oireilusta.
Naishoitaja huusi yhä uudestaan Tarjaa palauttamaan veitsen. Nousin äkkiä ylös tuolilta ja astuin käytävälle nähdäkseni paremmin, mitä tapahtui.
Näky oli aika hurja. Tarja, joka itse oli myös melko nuori tämän osaston potilaaksi, lähestyy miltei juoksuaskelin ulko-ovea ja häneen selin seisovaa nuorta miestä - kutsukaamme häntä tässä Ristoksi.
Naishoitaja juoksee Tarjan perässä, mutta on auttamattomasti jäljessä eikä saa tätä kiinni. Tarja on jo muutaman metrin päässä Ristosta ja juoksee pitäen ehkä 35 cm pituista leipäveistä oikeassa kädessään, joka on kohotettu lyöntiasentoon.
Pari sekuntia olin yllätyksestä jähmettynyt, minkä jälkeen otin ripeitä askelia Riston suuntaan ja huusin: "Tarja, pysähdy!"
Huudosta ei ollut apua. Pääsin Riston viereen juuri sinä hetkenä, kun Tarja ehti tämän taakse ja iski leipäveitsen Riston selkään. Jos olisin ehtinyt hänen eteensä olisin todennäköisesti saanut itse veitsen rintaani tai vatsaani.
Risto korahti ja horjahti muttei kaatunut. Naishoitaja tulee ja ottaa Tarjaa kiinni kädestä.
Hän lähtee paikalle kiiruhtaneen osastonhoitajan kanssa viemään Tarjaa niin sanottuun eristyshuoneeseen, jota voinee ilman sarvia ja hampaita kutsua osaston putkaksi, jonne väkivaltaisesti ja liian levottomasti käyttäytyvät potilaat pantiin "huilaamaan".
Jos potilas vaikutti erittäin vahingolliselta itselleen, hänet asetettiin huoneessa sijaitsevaan sänkyyn niin sanottuihin "lepositeisiin", jolloin sekä kädet, jalat että rintakehä sidottiin sänkyyn paksuilla remmeillä.
Leipäveitsi sojotti Riston selässä, jonne se oli uponnut ilmeisesti ainakin 2-3 sentin verran. Pidin häntä kiinni hartioista ja kainaloitten alta, jottei hän olisi lysähtänyt tai kaatunut lattialle.
Riston tutistessa kuin horkassa oli koko ajan vaarana, että leipäveitsen kahva osuu joko oveen tai seinään.
Pahimmassa tapauksessa - potilaan kaatuessa lattiaan - veitsi olisi voinut ruhjoa selkää ja keuhkoja pahastikin.
Osastonhoitaja ehti kanslian ovesta ulos lähes samaan aikaan, kun leipäveitsi iskeytyi selkään. Hän käski minua pitämään potilasta pystyasennossa ja palattuaan "eristämästä" Tarjaa meni soittamaan päivystävän lääkärin paikalle.
Riston tempoilu oli kuitenkin yhä voimakkaampaa ja siten vaarallisempaa, koska veitsi saattoi minuunkin osuessaan vääntyä selässä, enkä toisaalta kyennyt enää yksin pitämään häntä pystyssä.
Tein nopean, täysin refleksinomaisen päätöksen. Koska en ollut lainkaan varma, että olisin kyennyt asettamaan Riston turvallisesti lattialle kylkiasentoon ja pitämään myös siinä, otin häntä toisella kädellä kiinni kainaloitten alta, tartuin toisella kädellä leipäveitsen kahvaan - ja vetäisin veitsen irti selästä.
Se oli melko tiukassa, mutta minulta löytyi käsivoimia.
Tämän jälkeen laskin potilaan niin hitaasti kuin mahdollista lattialle ja pidin kylkiasennossa, vaikka tämä sätki edelleen kuin kala veneen pohjalla.
*
Leipäveitsen irtivetämisen jälkeisiä tapahtumia en muista enää kovin hyvin. Verta ei haavasta kuitenkaan tullut juuri lainkaan, ja ajattelin, että hyvä niin.
Olin mielestäni tehnyt potilaan motorisen tilan huomioiden oikean ratkaisun.
Päivystävä lääkäri tuli, tutki nopeasti potilaan ja pyysi soittamaan ambulanssin. Potilas piti käyttää sisätautipoliklinikan tarkistuksessa.
Päivystävä palasi ambulanssin lähdettyä takaisin osastolle, jossa kuunteli tietenkin myös minun versioni tapahtuneesta. Selitin asiat niinkuin ne olivat minun kokemanani tapahtuneet, ja painotin, etten uskaltanut jättää leipäveistä sojottamaan sätkivän potilaan selkään varsinkin, kun en yksin kyennyt pitämään tätä pystyasennossa.
Tämä kaikki oli lääkärin mielestä ihan järkevää toimintaa, mutta veitsen irtivetämisessä piili yksi ilmeinen vaara, joka ei kuitenkaan toistaiseksi näyttänyt toteutuvan, koska Riston hengitys toimi melko hyvin vielä hänen lähtiessään ambulanssilla.
Tuo vaara oli niin sanottu ilmarinta - (Rintakehän vammat :: Terveyskirjasto.)
Kun kuulin, minkälaisesta riskistä oli kysymys, pala nousi kurkkuuni ja ahdistuin aika tavalla. Lääkäri kuitenkin toisti, että vaikka riski yhä edelleen on olemassa, niin voi pitää hyvin epätodennäköisenä, että mitään hengenvaaraa enää ilmenee, sillä jos veitsi olisi läpäissyt keuhkon sen verran pahasti, että se olisi repeytynyt, niin ilman muuta potilaan hengitys olisi ajoittain miltei salpautunut.
Mitään näin vakavaa hän ei Riston tapauksessa havainnut.
Edelleen hän vielä lisäsi, että varmaankin tein aivan oikein olosuhteet huomioonottaen, vaikka tuuriakin tässä kyllä oli.
Päivystävä ihmetteli myös, miksei osastolla ollut muuta henkilökuntaa, johon osastonhoitaja totesi, että yksi hoitaja oli ruokailemassa, eivätkä iltavuorolaiset, jotka tulivat yleensä klo: 12.45 -13.00 olleet vielä paikalla, ja että tämä oli aivan tavanomainen tilanne klo:12:30 joka päivä.
*
Pari päivää sain jännittää tosissani, mihin suuntaan Riston tila kääntyy, mutta viimein pystyin huokaisemaan helpotuksesta. Mitään - ainakaan vakavaa - ilmarintaa ei havaittu, ja Risto toipuisi vammastaan hyvin.
Naishoitaja oli pitkään kovin apea ja hiljainen, koska ei ollut tarpeeksi valppaasti seurannut Tarjan toimia keittiössä vaan päästänyt hänet kaappaamaan leipäveitsen. Sitäpaitsi Tarja oli vaikuttanut kovin levottomalta juuri sinä päivänä.
Voisi todeta, että ruokailemassa olleen hoitajan "ajoitus" ei ollut paras mahdollinen - ei myöskään naishoitajan päätös ottaa levoton potilas juuri siihen aikaan mukaansa keittiöön, jossa käytettiin leipäveistä pullan viipaloimiseen.
Ehkei myöskään hoitaja Räsäsen päätös tempaista leipäveitsi irti potilaan selästä ollut täysin harkittu, vaikka hän yhä tänäkin päivänä pitää ratkaisuaan ainoana mahdollisena verrattuna riskeihin, joita muuten olisi seurannut.
Mutta kuten jo on käynyt ilmi, tällä tarinalla on sittenkin onnellinen loppu, koska paljon pahemmin olisi voinut käydä. Kukaan ei sentään kuollut tai saanut elinikäistä vammaa.
Siitä olen ikuisesti kiitollinen.
*
Kello oli noin puoli yksi (12.30). Osasto kuulosti aina tähän aikaan päivästä melko hiljaiselta, koska päiväruokailu oli saatu päätökseen ja iltapäiväkahvin aika tulisi vasta klo: 14:sta paikkeilla.
Potilaat olivat joko huoneissaan tai ulkona vapaakävelyaikaansa kuluttamassa.
Istuin etukanslian oven vieressä ja luin jonkun uuden potilaan tietoja.
Miltei etukansliaa vastapäätä oli osaston lukittu ulko-ovi, joka johti portaikkoihin ja käytäviin sekä niiden kautta ulos pihalle. Ulko-oven ja kanslioitten välistä meni osaston pitkä sisäkäytävä, jonka toisessa päässä olivat ruokailu- ja oleskelutilat, toisessa päässä taas tupakkahuone ja toinen ulko-ovi, jota käytettiin yleensä silloin, kun lähdettiin lenkille niiden potilaitten kanssa, joilla ei ollut vapaakävelyoikeutta. Myös potilasruoka toimitettiin osastolle sitä kautta.
Potilashuoneet sijaitsivat käytävän molemmin puolin.
Vapaakävelyn saaminen riippui siitä, millainen oli potilaan kunto, ja millaiseksi se arvioitiin hoitoryhmässä. Päätös jäi aina viime kädessä lääkärin vastuulle. Pääsääntö oli, että sekavassa mielentilassa olevat eivät vapaakävelyä saaneet.
Tällä pitkäaikaspotilaiden osastolla noudatettiin hieman epäoikeudenmukaisesti "koirakouluksi" haukuttua Sariolan-Ojasen porrastettua vastuukynnysmallia, jossa potilaan psyykkinen kunto testautui tietyistä toiminnoista selviämisellä.
Toiminnallinen omaehtoisuus ja asiallisuus nosti potilaan ylemmälle vastuutasolle, mikä antoi myös samalla lisää vapauksia.
Käytännön behaviorismia psykiatrisen laitoshoidon kroonikoihin sovellettuna siis.
Mallia ei voi soveltaa vastaanotto- ja akuuttiosastoilla, ei välttämättä myöskään avo-osastoilla, mutta pitkäaikaispotilaitten kuntouttamiseen se antoi pohditun ja systemaattisen mallin, koska näiden ongelmat olivat monesti toiminnallisten taitojen puutteessa ja toiminnallisen aktiviteetin kapeutumisessa pitkän ja passivoivan potilasuran seurauksena.
Vapaakävelylupa oli aluksi puoli tai 1 tunti päivässä ja sitä pidennettiin aina, mitä korkeammalle vastuutasolle potilas pääsi.
Mutta tarkoitukseni ei ollut kuvailla tämän osaston kuntoutusmenetelmiä tai päiväohjelmaa - ei myöskään sen potilaitten mielenterveydellisiä ongelmia vaan kertoa eräs melko rankka tositapaus, jota itse olin - en ainoastaan todistamassa, vaan johon myös jouduin osalliseksi.
*
Istuin siis etukanslian oven viereisellä tuolilla lukien potilaspapereita. Vuorossa ollut naishoitaja (msh) sanoi, että hän lähtee nyt (potilas) Tarjan kanssa potilaskeittiöön valmistelemaan iltapäiväkahvia.
"Kello puoli yksi. Onpas sillä nyt hoppu", minä ajattelin.
Iltapäiväkahvin valmistelu tarkoitti sitä, että metalliseen, kaksitasoiseen kärryyn lastattiin kahvipannut, kahviastiat, sokerit, maidot ja leikattiin valmiiksi myös pullapalat.
Sen jälkeen kärry kuskattiin vähän ennen kello kahta lasteineen jaettavaksi pöytiin ruokailutilojen puolelle.
Huomataan, että potilaskeittiö, joka oli avoinna vain tiettyinä aikoina vuorokaudesta, ja silloinkin valvojan läsnäollessa, sijaitsi päiväkahvien kannalta hieman epäkäytännöllisesti toisessa päässä kuin ruokailutilat.
Naishoitaja ja potilas Tarja menivät keittiöön. Kului vain pari minuuttia, kun käytävän sieltä päästä alkoi kuulua ääntä - ilmeisesti huutoa.
En aluksi kuullut, mitä se huuto oli, mutta pian asia selkeni, kun äänet kuuluivat jo käytävältä.
"Tarja, pysähdy, tuo se veitsi takaisin!"
Katsoin kanslian tuoliltani ulos käytävälle. Ulko-oven, joka siis sijaitsi pari kolme metriä etukanslian ovesta keittiöön päin, vieressä kirjaimellisesti notkui ja tärisi nuorehko miespotilas kumarassa asennossa, selkä keittiöön päin.
En muista enkä osaa sanoa, kummasta hänen tärinänsä ja heilumisensa johtui enemmän - lääkkeiden sivuvaikutuksesta vai itse psyykkisestä oireilusta.
Naishoitaja huusi yhä uudestaan Tarjaa palauttamaan veitsen. Nousin äkkiä ylös tuolilta ja astuin käytävälle nähdäkseni paremmin, mitä tapahtui.
Näky oli aika hurja. Tarja, joka itse oli myös melko nuori tämän osaston potilaaksi, lähestyy miltei juoksuaskelin ulko-ovea ja häneen selin seisovaa nuorta miestä - kutsukaamme häntä tässä Ristoksi.
Naishoitaja juoksee Tarjan perässä, mutta on auttamattomasti jäljessä eikä saa tätä kiinni. Tarja on jo muutaman metrin päässä Ristosta ja juoksee pitäen ehkä 35 cm pituista leipäveistä oikeassa kädessään, joka on kohotettu lyöntiasentoon.
Pari sekuntia olin yllätyksestä jähmettynyt, minkä jälkeen otin ripeitä askelia Riston suuntaan ja huusin: "Tarja, pysähdy!"
Huudosta ei ollut apua. Pääsin Riston viereen juuri sinä hetkenä, kun Tarja ehti tämän taakse ja iski leipäveitsen Riston selkään. Jos olisin ehtinyt hänen eteensä olisin todennäköisesti saanut itse veitsen rintaani tai vatsaani.
Risto korahti ja horjahti muttei kaatunut. Naishoitaja tulee ja ottaa Tarjaa kiinni kädestä.
Hän lähtee paikalle kiiruhtaneen osastonhoitajan kanssa viemään Tarjaa niin sanottuun eristyshuoneeseen, jota voinee ilman sarvia ja hampaita kutsua osaston putkaksi, jonne väkivaltaisesti ja liian levottomasti käyttäytyvät potilaat pantiin "huilaamaan".
Jos potilas vaikutti erittäin vahingolliselta itselleen, hänet asetettiin huoneessa sijaitsevaan sänkyyn niin sanottuihin "lepositeisiin", jolloin sekä kädet, jalat että rintakehä sidottiin sänkyyn paksuilla remmeillä.
Leipäveitsi sojotti Riston selässä, jonne se oli uponnut ilmeisesti ainakin 2-3 sentin verran. Pidin häntä kiinni hartioista ja kainaloitten alta, jottei hän olisi lysähtänyt tai kaatunut lattialle.
Riston tutistessa kuin horkassa oli koko ajan vaarana, että leipäveitsen kahva osuu joko oveen tai seinään.
Pahimmassa tapauksessa - potilaan kaatuessa lattiaan - veitsi olisi voinut ruhjoa selkää ja keuhkoja pahastikin.
Osastonhoitaja ehti kanslian ovesta ulos lähes samaan aikaan, kun leipäveitsi iskeytyi selkään. Hän käski minua pitämään potilasta pystyasennossa ja palattuaan "eristämästä" Tarjaa meni soittamaan päivystävän lääkärin paikalle.
Riston tempoilu oli kuitenkin yhä voimakkaampaa ja siten vaarallisempaa, koska veitsi saattoi minuunkin osuessaan vääntyä selässä, enkä toisaalta kyennyt enää yksin pitämään häntä pystyssä.
Tein nopean, täysin refleksinomaisen päätöksen. Koska en ollut lainkaan varma, että olisin kyennyt asettamaan Riston turvallisesti lattialle kylkiasentoon ja pitämään myös siinä, otin häntä toisella kädellä kiinni kainaloitten alta, tartuin toisella kädellä leipäveitsen kahvaan - ja vetäisin veitsen irti selästä.
Se oli melko tiukassa, mutta minulta löytyi käsivoimia.
Tämän jälkeen laskin potilaan niin hitaasti kuin mahdollista lattialle ja pidin kylkiasennossa, vaikka tämä sätki edelleen kuin kala veneen pohjalla.
*
Leipäveitsen irtivetämisen jälkeisiä tapahtumia en muista enää kovin hyvin. Verta ei haavasta kuitenkaan tullut juuri lainkaan, ja ajattelin, että hyvä niin.
Olin mielestäni tehnyt potilaan motorisen tilan huomioiden oikean ratkaisun.
Päivystävä lääkäri tuli, tutki nopeasti potilaan ja pyysi soittamaan ambulanssin. Potilas piti käyttää sisätautipoliklinikan tarkistuksessa.
Päivystävä palasi ambulanssin lähdettyä takaisin osastolle, jossa kuunteli tietenkin myös minun versioni tapahtuneesta. Selitin asiat niinkuin ne olivat minun kokemanani tapahtuneet, ja painotin, etten uskaltanut jättää leipäveistä sojottamaan sätkivän potilaan selkään varsinkin, kun en yksin kyennyt pitämään tätä pystyasennossa.
Tämä kaikki oli lääkärin mielestä ihan järkevää toimintaa, mutta veitsen irtivetämisessä piili yksi ilmeinen vaara, joka ei kuitenkaan toistaiseksi näyttänyt toteutuvan, koska Riston hengitys toimi melko hyvin vielä hänen lähtiessään ambulanssilla.
Tuo vaara oli niin sanottu ilmarinta - (Rintakehän vammat :: Terveyskirjasto.)
Kun kuulin, minkälaisesta riskistä oli kysymys, pala nousi kurkkuuni ja ahdistuin aika tavalla. Lääkäri kuitenkin toisti, että vaikka riski yhä edelleen on olemassa, niin voi pitää hyvin epätodennäköisenä, että mitään hengenvaaraa enää ilmenee, sillä jos veitsi olisi läpäissyt keuhkon sen verran pahasti, että se olisi repeytynyt, niin ilman muuta potilaan hengitys olisi ajoittain miltei salpautunut.
Mitään näin vakavaa hän ei Riston tapauksessa havainnut.
Edelleen hän vielä lisäsi, että varmaankin tein aivan oikein olosuhteet huomioonottaen, vaikka tuuriakin tässä kyllä oli.
Päivystävä ihmetteli myös, miksei osastolla ollut muuta henkilökuntaa, johon osastonhoitaja totesi, että yksi hoitaja oli ruokailemassa, eivätkä iltavuorolaiset, jotka tulivat yleensä klo: 12.45 -13.00 olleet vielä paikalla, ja että tämä oli aivan tavanomainen tilanne klo:12:30 joka päivä.
*
Pari päivää sain jännittää tosissani, mihin suuntaan Riston tila kääntyy, mutta viimein pystyin huokaisemaan helpotuksesta. Mitään - ainakaan vakavaa - ilmarintaa ei havaittu, ja Risto toipuisi vammastaan hyvin.
Naishoitaja oli pitkään kovin apea ja hiljainen, koska ei ollut tarpeeksi valppaasti seurannut Tarjan toimia keittiössä vaan päästänyt hänet kaappaamaan leipäveitsen. Sitäpaitsi Tarja oli vaikuttanut kovin levottomalta juuri sinä päivänä.
Voisi todeta, että ruokailemassa olleen hoitajan "ajoitus" ei ollut paras mahdollinen - ei myöskään naishoitajan päätös ottaa levoton potilas juuri siihen aikaan mukaansa keittiöön, jossa käytettiin leipäveistä pullan viipaloimiseen.
Ehkei myöskään hoitaja Räsäsen päätös tempaista leipäveitsi irti potilaan selästä ollut täysin harkittu, vaikka hän yhä tänäkin päivänä pitää ratkaisuaan ainoana mahdollisena verrattuna riskeihin, joita muuten olisi seurannut.
Mutta kuten jo on käynyt ilmi, tällä tarinalla on sittenkin onnellinen loppu, koska paljon pahemmin olisi voinut käydä. Kukaan ei sentään kuollut tai saanut elinikäistä vammaa.
Siitä olen ikuisesti kiitollinen.
October 15, 2006
Päivän filosofinen aforismi
Reikää ei ole olemassa. On vain sen ympärys. ("trad.").Tämän väitteen esittäjä ei taatusti ole realisti tai ontologiaa preferoiva foundationalisti vaan mitä ilmeisimmin reliabilismia kannattava tietoteoreetikko, jonka mielestä reikä on tarpeeton hypoteesi, koska vain ympäryksestä (reunoista) meillä voi olla jotain luotettavaa kokemuksellista tietoa.
Henkilökohtaisesti olen hieman eri mieltä. Kyllä reikä on olemassa siinä missä reunatkin. Sitä ei tietenkään voi havaita ilman reunoja, vaan juuri ympärys mahdollistaa havaitsemisen. Asian voi kuitenkin varmistaa empiirisesti vaikka "käsikopelolla..."
Ontologian ei siis tarvitse olla pelkkää kokemuksen "tuolla puolen" harjoitettavaa metafysiikkaa.
www.artglass1.com/glory-hole.htm.
Arvot ja itsenäiset päätökset
Kommentti Iinekselle päreessään "Hedelmöityshoidot miehen näkökulmasta" esittämään kritiikkiin.
(Lisäys alkuperäiseen klo: 08.45)
*
Iines kritikoi minua aiemmassa päreessäni olleen "lööpin" takia: "Onko iskä tuolla", kysyy kuvan "keinohedelmöitetty" sekä seuraavan kommentin johdosta, jossa väitän, että ko. lööppi mielestäni "ilmaisee ongelman siitä näkökulmasta, joka on vallitseva - ei johonkin marginaaliseen ja äärimmäisen miesvihamieliseen asenteeseen perustuen."
Iines kirjoitti
Ei ilmaise. Yhteiskunnallinen arvo ei ole se, että halutaan suojella lapsen oikeutta isään. Ei ole nimittäin koskaan eikä missään voitu osoittaa, että isättömyys vaarantaa lapsen edun tai että yksinäisten naisten tai naisparien lapset häiriintyisivät (lääketiet. etiikan professori Ilmo Launis, HS 12.10.) Suomessa ei siis ole tällaista arvoa! Ja näkyihän se äänestyksen tuloksessakin eilen. Puhut siis tältä osin potaskaa.
Käyttämäsi lööpin kaltainen lausahdus ei siis vastaa todellisuutta, vaan sanat, jotka olet asettanut lapsen suuhun, kumpuavat jostain muusta. Sisältäsi?
RR
Arvokeskusteluissa jokaisella on aina "oma lehmä" ojassa - niin sinulla kuin minullakin. Älä siis leiki Jumalaa eli kaikkitietävää fundamentalistia!
Äänestyksien tulokset eivät minua näissä asioissa vakuuta.
Mutta anyway - kommentissasi oli ruutia.
*
Länsimaisissa yhteiskunnissa ei ole yhteistä arvopohjaa - tarkemmin: ne ovat valistuksen myötä kadottaneet hyve-etiikan ja arvot. Sehän tässä suurin eettinen ongelma yhteisöllisesti onkin.
Vallitsee moraalinen laissez faire ("antaa mennä-anarkia"), jota yritetään kontrolloida lukemattomien lakien avulla.
Samalla kasvatetaan ja ruokitaan uutta rahastajaluokkaa - juristeja. Muun muassa tämä on sivilisoitunutta barbariaa.
Mutta jos keinohedelmöityksen puolustamisessa vedotaan nimenomaan siihen, että yhteinen arvopohja puuttuu, ei oikeuksista ja velvollisuuksista keskusteleminen ylipäätään voi enää olla kovin mielekästä.
Toki vaatimuksilla puolesta ja vastaan voi silloinkin olla vaikutusta, mutta niiltä puuttuu rationaalinen oikeutus ja uskottavuus, koska niiltä puuttuu sisältö eli moraalinen arvo.
(Lisäys)
Sitäpaitsi kun kuka tahansa voi tasa-arvon nimissä vaatia mitä tahansa oikeuksia, on lopulta vaikea välttää eri oikeuksien jopa avointa ristiriitaa.
Oikeuksista äänestäminen on tätä taustaa vasten aikamoista narrinpeliä.
Ikäänkuin meidän nyt pitäisi puheena olevan lain läpimentyä ajatella, että se edustaa yhteisön enemmistön arvonäkemystä - ja kuitenkin olimme jo ehtineet romuttaa aiemmin sen lähtökohdan, jolle moinen oikeutus ylipäätään voidaan perustaa...(sic)
*
Ymmärtääkseni Heta Gylling edustaa maltillista utilitarismia ja näemmä nytkin arvioi (en tosin ole lukenut tai kuullut hänen lausuntojaan) tätä keinohedelmöitysasiaa siitä näkökulmasta.
Utilitaristi pyrkii päättelemään tiettyjen oikeuksien arvon ei-normatiivisesti eli niiden hyödyn/ seuraamusten kannalta. Toisin sanoen - utilitaristille jollain oikeudella on arvoa, koska sen koetaan olevan luonnollinen (huom! tämä on naturalistinen virhepäätelmä!) ja siksi, että sen seuraamukset koetaan hyödyllisiksi.
Mutta mitä on tämä hyöty? Itse asiassa utilitaristi päästää ulos "lakaisemansa" normatiiviset arvot taka-ovesta sisälle puhumalla hyödystä - ja muuttuu samalla piilevästi jopa moralistiksi, vaikka vetoaakin empiirisiin tosiasioihin, mitä edustaa mm. tuo Gyllingin toteamus siitä, että arvoja löytyisi vain pienistä ja etenkin fundamentalistisista yhteisöistä.
Mihin hän sitten itse perustaa kantansa, joka varmaankin on keinohedelmöitystä puolustava? Objektiivisiin tosiasioihinko? Sallikaa mun nauraa.
Arvoja toki löytyy pienistä ja fundamentalistisista yhteisöistä, mutta niitä löytyy - ainakin piilevästi - kaikkien yksittäisten ihmisten ajatuksista - jopa utilitaristi Gyllingin.
Vaikka hän ajatteleekin - analyyttinen moraalifilosofi kun on - kuin kone, eivät hänen päätöksensä oikeuksia ja velvollisuuksia koskevissa asioissa - mikäli hän väittää noita päätöksiä omikseen - voi perustua pelkästään lakeihin, logiikkaan ja laskelmiin.
Onhan hänen tietyllä, hyvin henkilökohtaisella tasolla, lopulta itse hyväksyttävä loogisten päättelyjensä ja laskelmointiensa tulokset.
Ja mikä ongelmallisinta - ei pelkästään tuloksia vaan myös tietty tulkinta, joka noista tuloksista seuraa.
Eli päätös ei seuraa suoraan laskelmoinnista vaan edellyttää subjektiivista valintaa. Vasta sitten sitä voi pitää henkilökohtaisena.
Tämän kriteerin mukaan suurin osa ihmisistä ei moraalia koskevissa asioissa tee omia valintoja, koska he eivät ajattele, mitä ja miksi he mitäkin valitsevat. Kunhan ovat joko omien ennakkoluulojensa vietävinä tai antavat oman viiteryhmänsä päättää puolestaan.
Tämän vuoksi mielipidetutkimuksia ja äänestyksiä moraalisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin liittyvistä asioista - jopa eduskuntatasolla - voi pitää enemmän tai vähemmän hazardihommana.
Kun yhteisöllinen arvopohja on ohut, makuasioihin vetoaminen ("musta tuntuu") yleistyy. Silti emme pääse mihinkään siitä, että esimerkiksi keinohedelmöityslakiin kantaa otettaessa meitä pyydetään tekemään kyseisessä "arvottomassa" yhteisössä nimenomaan mahdollisimman perusteltuja ja harkittuja henkilökohtaisia ratkaisuja.
Utilitaristi, joka väittää päättävänsä suoraan laskelmien mukaisesti, näyttäisikin siten olevan paradoksaalisella tavalla yhtä lailla robottimaisesti käyttäytyvä kuin fundamentalistisen yhteisön asukki, jolta puuttuu vapaan valinnan mahdollisuus.
Erona on tietenkin se, että fundamentalismi perustuu autoritaariseen arvopohjaan, kun taas utilitaristi luottaa preferenssilaskelmiinsa ja amoraalisiin eli hyötyarvoihinsa.
Jos siis Heta Gylling väittää puolustavansa keinohedelmöityslakia siksi, että hänen "hyötylaskelmansa" jostain syystä näyttävät laille vihreää valoa, hän ei silti ole tehnyt itsenäistä päätöstä.
Jos hän kuitenkin myöntää joutuneensa pohtimaan laskelmiensa tuloksen moraalista uskottavuutta, oikeutusta ja toimivuutta ja on vasta sen jälkeen - ehkä pitkään harkittuaan - tehnyt päätöksensä, hän on ollut itsenäinen valinnassaan.
Lisäys
Mutta siten Gylling tuli tehneeksi normatiivisen arvovalinnan, ja näin tapahtui sen vuoksi, että kieleen perustuva kommunikaatio ja ajattelu ei voi toimia ilman kognitiivisia ehtoja, joita tässä nimitän laajemmin arvoiksi, vaikkei kyse olekaan julkilausutuista, toimintaohjeita sisältävistä arvoista vaan ajattelun kielellisistä edellytyksistä.
Väitteeni tunnetaan myös transsendentaaliargumentin nimellä, mutta juuri tätä - varsinkin Immanuel Kantiin perustuvaa ehtoa utilitaristi Gylling ei halunnut hyväksyä...
Nyt vain on niin, että heti kun hän ryhtyy tuota ehtoa hylkäämään, hän tulee sen hyväksyneeksi.
Kielen ulkopuolelle kun ei pääse kukaan, ja kieli on ladattu täyteen erityyppisiä arvovarauksia.
(Huom! Ajattelun transsendentaaliset ehdot eivät kuitenkaan rajoita ajattelun vapautta samassa mielessä fundamentalistiset, auktoriteettisidonnaiset arvot.)
*
Samaa asiaa eri perspektiivistä
"Musta tuntuu"-päätös ja fundamentalistinen, auktoriteetin varaan perustuva päätös ovat reflektiivisesti samankaltaisia - ne ovat epäitsenäisiä.
Jos vedän tiukkaa linjaa, väitän, että nimenomaan nämä eivät ole arvovalintoja juuri epäitsenäisyytensä takia.
Miten tässä näin kävi? Vain vapaa, itsenäinen ja harkitseva ihminen voi tehdä arvovalintoja, mutta keitä sellaiset ihmiset ovat po. asiasta keskusteltaessa ja päätettäessä?
Ne jotka propagoivat keinohedelmöityslain puolesta vai ne, jotka äänestivät sitä vastaan?
Vai onko niin, että molemmista ryhmistä löytyy noita epäitsenäisiä, joiden perustelut ja ennenkaikkea motiivit eivät kestä kritiikkiä ja päivänvaloa? Enkä nyt sulje pois edes itseäni - enkä myöskään sinua Iines...
*
Minulle on siis turha tulla tuputtamaan filosofisten tai muittenkaan asiantuntijoitten lausuntoja tässä asiassa. Arvokeskusteluissa EI OLE asiantuntijoita.
Naisen oikeutta keinohedelmöitykseen ei voi johtaa ehkä mistään muusta kuin yleisestä, liberaaliin demokratiaan sisältyvästä trendistä, jonka mukaan yksilöille - etenkin naisille - pitää taata mahdollisimman paljon oikeuksia.
Noitten oikeuksien perustelu on sitten lopultakin melko toissijaista. Viittaan yhä edelleen alussa esittämääni argumenttiin yleisen ja yhteisen arvopohjan (en tarkoita tällä fundamentalismia, joka estää vapaan arvioinnin) puuttumisesta, joka tekee oikeuksien rationaalisesta vaatimisesta, vastustamisesta ja arvioinnista pelkästään subjektiivsta suunpieksäntää.
Toisaalta ei voi kieltää sitä, että tällaisiin yksittäisiin lakiehdotuksiin, jotka kuohuttavat niin monella tavalla niin monien mieliä, latautuu aina enemmän merkityksiä kuin ne itsessään sisältävät.
Keinohedelmöityslaki on mielletty sen puolustajien joukoissa naisten tasa-arvon julistukseksi patriarkaalista ja alistavaa perhemallia vastaan. Vastustajat kokevat, että sen hyväksyminen tulee horjuttamaan itse perheinstituution rakenteita ja heteroparisuhteen eheyttä.
Molemmat kannat ovat täysin liioiteltuja siihen nähden, mikä hedelmöityshoitojen suhteellinen määrä väestöstä on toistaiseksi ollut.
*
Huomautan lopuksi, etten ole missään avoimesti vastustanut keinohedelmöityslakia, vaikka satiiriset provokaationi saattavatkin antaa aiheen olettaa niin.
PS. Kiitos Elonvirralle järkevistä ajatuksista.
(Lisäys alkuperäiseen klo: 08.45)
*
Iines kritikoi minua aiemmassa päreessäni olleen "lööpin" takia: "Onko iskä tuolla", kysyy kuvan "keinohedelmöitetty" sekä seuraavan kommentin johdosta, jossa väitän, että ko. lööppi mielestäni "ilmaisee ongelman siitä näkökulmasta, joka on vallitseva - ei johonkin marginaaliseen ja äärimmäisen miesvihamieliseen asenteeseen perustuen."
Iines kirjoitti
Ei ilmaise. Yhteiskunnallinen arvo ei ole se, että halutaan suojella lapsen oikeutta isään. Ei ole nimittäin koskaan eikä missään voitu osoittaa, että isättömyys vaarantaa lapsen edun tai että yksinäisten naisten tai naisparien lapset häiriintyisivät (lääketiet. etiikan professori Ilmo Launis, HS 12.10.) Suomessa ei siis ole tällaista arvoa! Ja näkyihän se äänestyksen tuloksessakin eilen. Puhut siis tältä osin potaskaa.
Käyttämäsi lööpin kaltainen lausahdus ei siis vastaa todellisuutta, vaan sanat, jotka olet asettanut lapsen suuhun, kumpuavat jostain muusta. Sisältäsi?
RR
Arvokeskusteluissa jokaisella on aina "oma lehmä" ojassa - niin sinulla kuin minullakin. Älä siis leiki Jumalaa eli kaikkitietävää fundamentalistia!
Äänestyksien tulokset eivät minua näissä asioissa vakuuta.
Mutta anyway - kommentissasi oli ruutia.
*
Länsimaisissa yhteiskunnissa ei ole yhteistä arvopohjaa - tarkemmin: ne ovat valistuksen myötä kadottaneet hyve-etiikan ja arvot. Sehän tässä suurin eettinen ongelma yhteisöllisesti onkin.
Vallitsee moraalinen laissez faire ("antaa mennä-anarkia"), jota yritetään kontrolloida lukemattomien lakien avulla.
Samalla kasvatetaan ja ruokitaan uutta rahastajaluokkaa - juristeja. Muun muassa tämä on sivilisoitunutta barbariaa.
Mutta jos keinohedelmöityksen puolustamisessa vedotaan nimenomaan siihen, että yhteinen arvopohja puuttuu, ei oikeuksista ja velvollisuuksista keskusteleminen ylipäätään voi enää olla kovin mielekästä.
Toki vaatimuksilla puolesta ja vastaan voi silloinkin olla vaikutusta, mutta niiltä puuttuu rationaalinen oikeutus ja uskottavuus, koska niiltä puuttuu sisältö eli moraalinen arvo.
(Lisäys)
Sitäpaitsi kun kuka tahansa voi tasa-arvon nimissä vaatia mitä tahansa oikeuksia, on lopulta vaikea välttää eri oikeuksien jopa avointa ristiriitaa.
Oikeuksista äänestäminen on tätä taustaa vasten aikamoista narrinpeliä.
Ikäänkuin meidän nyt pitäisi puheena olevan lain läpimentyä ajatella, että se edustaa yhteisön enemmistön arvonäkemystä - ja kuitenkin olimme jo ehtineet romuttaa aiemmin sen lähtökohdan, jolle moinen oikeutus ylipäätään voidaan perustaa...(sic)
*
Ymmärtääkseni Heta Gylling edustaa maltillista utilitarismia ja näemmä nytkin arvioi (en tosin ole lukenut tai kuullut hänen lausuntojaan) tätä keinohedelmöitysasiaa siitä näkökulmasta.
Utilitaristi pyrkii päättelemään tiettyjen oikeuksien arvon ei-normatiivisesti eli niiden hyödyn/ seuraamusten kannalta. Toisin sanoen - utilitaristille jollain oikeudella on arvoa, koska sen koetaan olevan luonnollinen (huom! tämä on naturalistinen virhepäätelmä!) ja siksi, että sen seuraamukset koetaan hyödyllisiksi.
Mutta mitä on tämä hyöty? Itse asiassa utilitaristi päästää ulos "lakaisemansa" normatiiviset arvot taka-ovesta sisälle puhumalla hyödystä - ja muuttuu samalla piilevästi jopa moralistiksi, vaikka vetoaakin empiirisiin tosiasioihin, mitä edustaa mm. tuo Gyllingin toteamus siitä, että arvoja löytyisi vain pienistä ja etenkin fundamentalistisista yhteisöistä.
Mihin hän sitten itse perustaa kantansa, joka varmaankin on keinohedelmöitystä puolustava? Objektiivisiin tosiasioihinko? Sallikaa mun nauraa.
Arvoja toki löytyy pienistä ja fundamentalistisista yhteisöistä, mutta niitä löytyy - ainakin piilevästi - kaikkien yksittäisten ihmisten ajatuksista - jopa utilitaristi Gyllingin.
Vaikka hän ajatteleekin - analyyttinen moraalifilosofi kun on - kuin kone, eivät hänen päätöksensä oikeuksia ja velvollisuuksia koskevissa asioissa - mikäli hän väittää noita päätöksiä omikseen - voi perustua pelkästään lakeihin, logiikkaan ja laskelmiin.
Onhan hänen tietyllä, hyvin henkilökohtaisella tasolla, lopulta itse hyväksyttävä loogisten päättelyjensä ja laskelmointiensa tulokset.
Ja mikä ongelmallisinta - ei pelkästään tuloksia vaan myös tietty tulkinta, joka noista tuloksista seuraa.
Eli päätös ei seuraa suoraan laskelmoinnista vaan edellyttää subjektiivista valintaa. Vasta sitten sitä voi pitää henkilökohtaisena.
Tämän kriteerin mukaan suurin osa ihmisistä ei moraalia koskevissa asioissa tee omia valintoja, koska he eivät ajattele, mitä ja miksi he mitäkin valitsevat. Kunhan ovat joko omien ennakkoluulojensa vietävinä tai antavat oman viiteryhmänsä päättää puolestaan.
Tämän vuoksi mielipidetutkimuksia ja äänestyksiä moraalisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin liittyvistä asioista - jopa eduskuntatasolla - voi pitää enemmän tai vähemmän hazardihommana.
Kun yhteisöllinen arvopohja on ohut, makuasioihin vetoaminen ("musta tuntuu") yleistyy. Silti emme pääse mihinkään siitä, että esimerkiksi keinohedelmöityslakiin kantaa otettaessa meitä pyydetään tekemään kyseisessä "arvottomassa" yhteisössä nimenomaan mahdollisimman perusteltuja ja harkittuja henkilökohtaisia ratkaisuja.
Utilitaristi, joka väittää päättävänsä suoraan laskelmien mukaisesti, näyttäisikin siten olevan paradoksaalisella tavalla yhtä lailla robottimaisesti käyttäytyvä kuin fundamentalistisen yhteisön asukki, jolta puuttuu vapaan valinnan mahdollisuus.
Erona on tietenkin se, että fundamentalismi perustuu autoritaariseen arvopohjaan, kun taas utilitaristi luottaa preferenssilaskelmiinsa ja amoraalisiin eli hyötyarvoihinsa.
Jos siis Heta Gylling väittää puolustavansa keinohedelmöityslakia siksi, että hänen "hyötylaskelmansa" jostain syystä näyttävät laille vihreää valoa, hän ei silti ole tehnyt itsenäistä päätöstä.
Jos hän kuitenkin myöntää joutuneensa pohtimaan laskelmiensa tuloksen moraalista uskottavuutta, oikeutusta ja toimivuutta ja on vasta sen jälkeen - ehkä pitkään harkittuaan - tehnyt päätöksensä, hän on ollut itsenäinen valinnassaan.
Lisäys
Mutta siten Gylling tuli tehneeksi normatiivisen arvovalinnan, ja näin tapahtui sen vuoksi, että kieleen perustuva kommunikaatio ja ajattelu ei voi toimia ilman kognitiivisia ehtoja, joita tässä nimitän laajemmin arvoiksi, vaikkei kyse olekaan julkilausutuista, toimintaohjeita sisältävistä arvoista vaan ajattelun kielellisistä edellytyksistä.
Väitteeni tunnetaan myös transsendentaaliargumentin nimellä, mutta juuri tätä - varsinkin Immanuel Kantiin perustuvaa ehtoa utilitaristi Gylling ei halunnut hyväksyä...
Nyt vain on niin, että heti kun hän ryhtyy tuota ehtoa hylkäämään, hän tulee sen hyväksyneeksi.
Kielen ulkopuolelle kun ei pääse kukaan, ja kieli on ladattu täyteen erityyppisiä arvovarauksia.
(Huom! Ajattelun transsendentaaliset ehdot eivät kuitenkaan rajoita ajattelun vapautta samassa mielessä fundamentalistiset, auktoriteettisidonnaiset arvot.)
*
Samaa asiaa eri perspektiivistä
"Musta tuntuu"-päätös ja fundamentalistinen, auktoriteetin varaan perustuva päätös ovat reflektiivisesti samankaltaisia - ne ovat epäitsenäisiä.
Jos vedän tiukkaa linjaa, väitän, että nimenomaan nämä eivät ole arvovalintoja juuri epäitsenäisyytensä takia.
Miten tässä näin kävi? Vain vapaa, itsenäinen ja harkitseva ihminen voi tehdä arvovalintoja, mutta keitä sellaiset ihmiset ovat po. asiasta keskusteltaessa ja päätettäessä?
Ne jotka propagoivat keinohedelmöityslain puolesta vai ne, jotka äänestivät sitä vastaan?
Vai onko niin, että molemmista ryhmistä löytyy noita epäitsenäisiä, joiden perustelut ja ennenkaikkea motiivit eivät kestä kritiikkiä ja päivänvaloa? Enkä nyt sulje pois edes itseäni - enkä myöskään sinua Iines...
*
Minulle on siis turha tulla tuputtamaan filosofisten tai muittenkaan asiantuntijoitten lausuntoja tässä asiassa. Arvokeskusteluissa EI OLE asiantuntijoita.
Naisen oikeutta keinohedelmöitykseen ei voi johtaa ehkä mistään muusta kuin yleisestä, liberaaliin demokratiaan sisältyvästä trendistä, jonka mukaan yksilöille - etenkin naisille - pitää taata mahdollisimman paljon oikeuksia.
Noitten oikeuksien perustelu on sitten lopultakin melko toissijaista. Viittaan yhä edelleen alussa esittämääni argumenttiin yleisen ja yhteisen arvopohjan (en tarkoita tällä fundamentalismia, joka estää vapaan arvioinnin) puuttumisesta, joka tekee oikeuksien rationaalisesta vaatimisesta, vastustamisesta ja arvioinnista pelkästään subjektiivsta suunpieksäntää.
Toisaalta ei voi kieltää sitä, että tällaisiin yksittäisiin lakiehdotuksiin, jotka kuohuttavat niin monella tavalla niin monien mieliä, latautuu aina enemmän merkityksiä kuin ne itsessään sisältävät.
Keinohedelmöityslaki on mielletty sen puolustajien joukoissa naisten tasa-arvon julistukseksi patriarkaalista ja alistavaa perhemallia vastaan. Vastustajat kokevat, että sen hyväksyminen tulee horjuttamaan itse perheinstituution rakenteita ja heteroparisuhteen eheyttä.
Molemmat kannat ovat täysin liioiteltuja siihen nähden, mikä hedelmöityshoitojen suhteellinen määrä väestöstä on toistaiseksi ollut.
*
Huomautan lopuksi, etten ole missään avoimesti vastustanut keinohedelmöityslakia, vaikka satiiriset provokaationi saattavatkin antaa aiheen olettaa niin.
PS. Kiitos Elonvirralle järkevistä ajatuksista.
October 14, 2006
Venus Sapphon missio - satiirinen kauhukuva
Päätin tehdä haastattelun keinohedelmöityksen tiimoilta ja otin yhteyttä HYKSin spermapankkivaraston johtajaan Venus Sapphoon (kuvassa), joka tunnetaan alan piireissä myös hauskalla lempinimellä "semensipper".Neiti Sapphon intohimona on jo nuoruudesta lähtien ollut kerätä spermaa varastoon, jotteivät naiset olisi lasten hankinnassa fyysisesti niin riippuvaisia miehistä. Hänellä onkin kyseistä ainetta HYKSin varastoissa jo kymmeniä litroja! Varsinainen "meijeristi" tämä lesbo...
Päästyäni paikan päälle, lähdimme hetimiten HYKSin kellarikerrokseen ja juttu alkoi luistaa.
Venus kertoi minulle, miten hän saa tuon "liisterin" - hehheh - huumoria, huumoria - säilymään vuosikausia niin, ettei aine vallan happane.
Ensin se jäähdytetään absoluuttiseen nollapisteseen (noin -273 C) 5:n vuorokauden ajaksi, jolloin siittiöistä saadaan samalla myös pahimmat aggressiot "pihalle", ja sen jälkeen "töhnä" (huumoria taas you know) sijoitetaan - 25 asteen pakkaseen, jossa se säilyy erinomaisesti seuraavat 15 vuotta.
Hieman ihmettelin, miksi ne aggressiot pitää poistaa, mutta Miss Sappho totesi ykskantaan, että HYKSin Androgyynisen semenologian laitoksella, jossa feministilesbot ovat saaneet kiintiöperiaatteella läpi kokeilevan projektinsa, yritetään jalostaa siittiöitä, joista ei ole liikaa harmia munasolulle eikä naiselle.
Kunhan nyt pystyvät saamaan hedelmöityksen aikaiseksi.
Miespuolisista lapsista tulee tällä menetelmällä aikuisena mukavia ja eunukkimaisia homohissukoita, jotka eivät kohdista naisiin minkäänlaisia aggressioita - ei edes seksuaalisia. Eikähän tulevaisuuden yhteiskunnissa mitään heteroseksuaalisuutta edes tarvita, kun on nyt saatu tämä uusi keinohedelmöityslakikin voimaan.
Tulevaisuudessa naiset rulettaa ja miehet leikkii hippaa...
Ihmeissäni kuuntelin Miss Sapphon julistusta. Tunsin oloni jotenkin omituiseksi.
Merkillisempiä paljastuksia oli kuitenkin tulossa. Sapphon mukaan spermaa pystyttiin nykyään siis paitsi "kyykyttämään" myös manipuloimaan riippuen tietysti jossain määrin spermanluovuttajan erityisominaisuuksista.
Manipulointi perustui juuri aggression poistoon, joka taas itsessään - merkittävä seikka - ei ollut riippuvaista siittiöihin sisältyvien kromosomien genetiikasta.
Sen jälkeen siemennestettä oli kemiallisesti ja geneettisesti mahdollista jalostaa niin, että keinohedelmöitettävällä naisella (ainoa tulevaisuuden naistyyppi) oli jopa vara valita "kesytetyistä" siittiöistä sellainen otos, joka todennäköisesti tuottaisi halutunnäköisen, - kokoisen ja lahjakkuudeltaan toivotun yksilön.
Sappho tarkoitti lähinnä miespuolista yksilöä ja lisäsi ikäänkuin ohimennen, että kyseessä on tietysti vain väliaikainen ratkaisu. Sitten kun pystymme määräämään täydellisesti myös halutun sukupuolen hedelmöityksessä, miehiä ei tarvita enää kuin yksi (1) prosentti heidän nykyisestä määrästään, eli juuri sen verran, että se riittää tyydyttämään sperman tarpeen.
Muuten miehellä ei enää olisi käyttöä maapallolla.
Jos oloni oli ollut omituinen jo jonkin aikaa, niin nyt se muuttui ahdistavaksi.
Biologian ymmärtämykseni on vajavaista, mutta kysyin kuitenkin, miten on mahdollista jalostaa sellainen siittiö, jossa kromosomien ja geenien informaatio hallitaan niin hyvin, että esimerkiksi resessiiviset eli piilevät - siis yhden tai useamman sukupolven yli hyppäävät ominaisuudet voidaan huomioida tarpeeksi hyvin geenimanipulaatiossa.
Sappho vilkaisi minuun nyrpeästi. "Ette ole perillä biokemian ja genetiikan viimeisimmästä kehityksestä. Kiitos feministisen lesbobiotutkimuksen olemme saavuttaneet jo sellaisen tason kokeissamme, että Uusi uljas naismaailma on vain parin askelen päässä.
Ainoastaan miesten hallitsema lainsäädäntö on ollut ja on yhä vielä esteenä naisten hyvinvoinnille."
"Ja jos saan vielä lisätä Dear Mr. Räsänen", hän jatkoi hymyillen vinosti, "te kuulutte miessukupolven jäsenenä dinosauruksiin - siis sukupuuttoon kuolemassa olevaan lajiin.
Vain naiset jäävät eloon olemassaolon taistelussa, koska tulevaisuudessa naiset eivät tarvitse enää edes näitä siemennestevarastoja, vaan kaikki hoituu geenikloonauksen periaatteella.
Jos saan hieman liioitella - miehenä te olette jo madon kamaa...hehheeeeehheeeeheee!"
Sappho päätti vuodatuksensa kaameaan nauruun.
Enää en ollut ahdistunut vaan kauhuissani. Hiki valui otsaltani, sillä tajusin, että nyt olin tekemisissä ihka aidon naispuolisen Frankensteinin kanssa, joka ei kanssasisarineen lopettaisi siittiönjalostustaan, ellei häntä teljettäisi vankilaan.
Pyyhin otsaani ja sanoin, että minulla oli jo kaikki tarpeellinen aines haastattelun kirjoittamiseksi. Venus Sappho sulki spermakellarin ovia takanaan ja kävelimme hissiin. Hississä hän kääntyi minuun päin havaiten olemukseni epävarmuuden ja hikikarpalot.
"Kirjoittakaa, mitä haluatte," hän sanoi, "mutta kukaan ei ota teitä vakavasti", sillä kaikki todisteet salaliitosta - jos tällaista termiä halutaan käyttää - on kätketty.
Minuun ja minun järjestöni toimintaan kukaan ei pääse käsiksi. Hedelmöityshoitolaki on vasta ensimmäinen askel voittoisassa kamppailussamme mieshegemoniaa vastaan.
Se on minun ja lesbosisarteni missio. Teidän kaltaisenne skribentti on minulle vain väline hankkia lisää valtaa tuon mission toteuttamisessa.
Vai miksi muuten luulette minun kertoneen kaiken, minkä nyt kuulitte?"
Hänen viimeiset repliikkinsä kuulostivat harkitun ristiriitaisilta, vaikken tuon ristiriidan tarkoitusta ymmärtänytkään.
Hissi oli noussut katutasolle. Katsoin Sapphoa suoraan silmiin ja huokasin syvään sanoen: "En ole varma oletteko ihan oikeasti hullu vai ei, mutta mitä väliä sillä on, jos kerran uskotte asiaanne noin syvästi.
Kaikki se, mitä kerroitte vaikuttaa pahemmalta kuin mikään Aldous Huxleylta tai George Orwellilta lukemani, ja silti se kuulostaa äärimmäisen johdonmukaiselta - edellyttäen, että puhutte totta, mitä tulee tieteen kehitykseen.
Mutta miten ihmeessä te luulette, että lainsäädäntö siunaa aikeenne tai että se antaisi edes mahdollisuuden virallisesti soveltaa tutkimustenne tuloksia juuri niinkuin te haluatte?"
"Minä sanoin sen jo Mr. Räsänen", Sappho vastasi. "Tarvitaan joku mies - tarpeeksi mielikuvitusrikas ja fiksu, hieman hullu ja hieman säikähtänyt mies, joka kertoo tämän "ilosanoman" kaikelle maailmalle. Minä valitsin sinut."
Hänen äänessään oli sääliä ja silmissään surullista ivaa.
Käännyin kannoillani sanaakaan sanomatta ja kävelin ulko-ovelle taakseni katsomatta. Ulos päästyäni seisahduin kuin puulla päähän lyötynä ja hengitin syvään pari kolme minuuttia yrittäen selvittää päässäni myllertävää kaaosta.
Sain taksin lennosta etuoven edestä ja ajoin kotiin. Koskaan tämän tapauksen jälkeen en ole palannut kyseiseen haastatteluun kuin ehkä oudoimmissa unissani...
*
www.ship.edu/~cgboeree/sappho.html.
October 13, 2006
Onko Isä meidän myös Isä heidän?
Onko iskä tuolla? - kysyy kuvan "keinohedelmöitetty".(Tarkennuksia 14.10)
*
Keinohedelmöityslaista on kiistelty paljon, mutta 13.10 se meni läpi eduskunnassa (oli muuten perjantaipäivä...).
Puuttumatta sen tarkemmin tämän lain vastaustajien ja puolustajien argumentteihin, haluan silti tuoda esiin ongelman, jota voinee pitää uuden lain suurimpana ainakin ihmisoikeuksien kannalta ja ehkä myös psykologisesti.
Keinohedelmöityshoidon seurauksena syntynyt - esim. lesboparin lapsi - ei ole oikeutettu tietämään, kuka hänen biologinen isänsä on. Tästä seurannee ongelmia jo heti päiväkotivaiheesta lähtien.
Kun muut lapset kysyvät, mikä sun isän nimi on, niin mitä voi tämä keinohedelmöitetty "lesbolapsi" vastata?
Voipi olla, että pääsee itku, ellei sitten kotoa ole annettu fiksuja neuvoja tällaisia kysymyksiä varten - jos sellaisia neuvoja ylipäätään löytyy!
No - minäpä pohtimaan tätä ihmeellistä asiaa ja ihmeellistä selitystä etenkin keinohedelmöitetyn pikkupojan ongelmaan siitä, kuka kumma se hänen isänsä oikein voisi olla.
Ja kas - hengen valaistessa älyäni ja sieluani tajusin yhtäkkiä, että maailmassa on elänyt jo paljon aiemmin yksi "keinohedelmöitetty" ja siten "isätön" ihminen - Jeesus Nasaretilainen.
On oletettu, että Jeesuksen äidin Marian virallinen mies tai huoltaja Joosef oli liian vanha hänen isäkseen. Vihjausta roomalaisesta sotilaasta voinemme puolestaan pitää kristinuskon vastustajien likaisen mielikuvituksen tuotteena.
Ketään muitakaan "ihmis-isiä" ei Nasaretin puusepälle ole ehdolla, joten mitä ilmeisimmin Jeesuksella ei ollut isää(?)
Hänelle olisi varmasti tullut isättömyydestään jonkinlainen ongelma juutalaisessa kulttuuripiirissä, mutta asiat olivat kuitenkin sillä tavoin "hyvällä tolalla", että koska hänet oli "valittu" maailman pelastajaksi, ei sellaisella voi olla isänään kuin itse Jumala.
Millä tavoin Jumala hedelmöitti neitseellisen Marian, ei kuitenkaan ole minulle toistaiseksi selvinnyt. Ei myöskään se, millä tavoin Jeesus sai tiedon Isästään ja missiostaan. Pyhällä Hengellä lienee asiassa jotain tekemistä.
Pahoin kuitenkin pelkään, ettei Jeesuksen kohtalosta ole hyötyä tai iloa - hänethän kaiken lisäksi teloitettiin - näille uusille isättömille.
Kuvitelkaa nyt pikkupoika vastaamassa päiväkodin muiden poikien kysymykseen, että Jumala on mun iskä!
Kieltämättä tämä isä peittoaisi kevyesti muiden poikien isät yhteensä, mutta mutta...jokin tässä nyt mättää. Että Jumalalla voisi olla useita poikia? Ja miten varmana asiaa voi pitää?
Mutta turhaan kai tuskittelen mokomaa. Ehkä hyväksytyn keinohedelmöityslain jälkeen on syntyvä aivan uusi "rotu", jonka isänä todellakin on Jumala.
Turhaan siis kristilliset ääriainekset kritisoivat lakia. Tässähän näemmä valmistellaan itse parusiaa eli Jeesuksen toista tulemista.
Voinkin vakuuttaa kristillisille fundamentalisteille, että viimeistään silloin Isä meidän on myös Isä heidän - ja päinvastoin.
*
http://www.conocereisdeverdad.org/website/index.php?id=1428.
October 11, 2006
Rakasta, kärsi ja - muistele
Toinen vastauskommentti minhille Iineksen päreessä "Seitsemäs kuolemansynti: siveys".
minh
Okei, Rauno: aiemmassa viestissäsi esitit irtosuhteissa elävän sinkun saalistajana, joka ei välitä muiden tunteista, vaan hyödyntää muita omaa nautintoaan varten. Toisessa kirjoitit jo sitten niin, että nyökyttelin, elikkäs ymmärsin ja olin jopa samaa mieltä.
*
RR
Ehkei siis ollut kovin yllättävää, että häivyin sen kuvaamani naisen kuvioista melko nopeasti ja varsin ristiriitaisessa mielentilassa, sillä en totisesti voinut käsittää, millaisten moraalikoodien mukaan hän seksisuhteissa toimi.
Mutta jäihän melkoinen seksikokemus, jos se nyt niin ihmeemmin jälkeenpäin lohduttaa. (Kts. PS.)
Olen pitkään ollut rakastunut (ja olen kai edelleenkin rakastunut) myös näissä asioissa huomattavasti tiukkapipoisempaan - etten sanoisi siveään - naiseen, enkä kadu, vaikka joskus tulikin siunailtua mielessään, että mikä helvetin Romeo mun pitäisi olla, jotta saisi aina silloin, kun haluaa.
Noo - kunhan nyt hieman liioittelen. Jos parisuhde on muuten kunnossa, niin kyllä seksisuhdekin toimii. Niin tässäkin tapauksessa, vaikka silti - pihtaaminen on ilkeä keino saada tahtonsa läpi.
Mutta miehet nyt tietty ovat juuri seksin suhteen pahimmillaan/"parhaimmillaan" erittäin impulsiivisia ellei suorastaan pakkomielteisiä.
Ja se on yksi tärkeimpiä syitä siihen, että prostituutiota on aina ollut ja tulee aina olemaan. Miehet eivät kykene pidättäytymään, ja kun seksiä voi "kätevästi" saada prostituoiduilta, niin sitä myös ostetaan.
Minun mielestäni ongelmaa ei ratkota lopullisesti minkään lain avulla. Jos seksin ostaminen ja myyminen kielletään, ollaan ihan varmasti samassa tilanteessa kuin viinan suhteen kieltolain aikaan - viinaa virtasi silloin ehkä enemmän kuin koskaan.
Seksin oston ja myymisen suhteen meillä ei kuitenkaan ole edes sitä keinoa, mikä alkoholin suhteen eli hintojen säätely.
Ongelma on siinä, että mikäli prostituutiota ja ennenkaikkea paritusta halutaan organisoida ja kontrolloida lakisääteisesti/valtiollisesti, se täytyisi ensin periaatteellisesti tunnustaa elinkeinon harjoittamiseksi.
Tätähän ylivoimaisesti suurin osa naisista ei hyväksy, vaikka kyseessä olisi ehdottomasti pitkä askel prostituoitujen oikeuksien ja aseman parantamiseen.
Naiset reagoivat asiaan tunteillaan - ihan niinkuin minäkin kritisoidessani kaiken maailman Lyyli Leväperiä, joille seksi menee ihmissuhteessa moraalisen vastuun ja sitoumusten ohi.
Valtiollisesti organisoidun prostituution ajatellaan horjuttavan perhe-instituution rakenteita - siis parisuhteen kiinteyttä. Ja näin kai asia myös on.
Miehet tosin saattavat puhua huorien käyttämisestä positiiviseen sävyyn - ikäänkuin varaventtiileinä seksin tarpeen tyydyttämiseen, mutta hyväksyykö avo-tai aviovaimo tällaisen selityksen?
*
Eräs olennainen kysymys asiassa kuuluu: missä määrin parisuhteen ongelmat ovat parin ajattelutapojen, luonteen ja harrastusten yhteensopimattomuutta ja missä määrin ne johtuvat seksuaalisista "komplekseista".
Kuvaamani Lyyli Leväperä olisi varmaankin suositellut ongelmaparille intensiivisten keskustelujen ohella eri asentojen kokeilemista, pornografisia - anteeksi aikuisviihteen suomia kiihokkeita jne.
Mutta - kirjoitti kai Paavali - jos minulla ei ole rakkautta, minulta puuttuu kaikki muukin.
Ei rakastamaan opita yksinomaan seksikaupan tuotteita kuluttamalla - olkoonkin, etten minä siinä mitään moraalisesti tuomittavaa näe, niinkuin esim. tämä siveä rakastettuni.
Tässä ajaudutaan syntyihin syviin - ikuisuuskysymyksiin, joiden perimmäinen lähtökohta ei sittenkään ole ammatikseen paritusta tekevien tahojen, jotka toki ilman muuta ovat rikollisia vaan usein todetusta kulutuksen ja tuotannon lainalaisuudesta: kun on kysyntää, löytyy myös tarjontaa.
Tietenkin paritus pitää saada kontrolliin, mutta - vielä kerran - se onnistuu parhaiten tavalla, jota suurin osa naisista ja suuri osa miehistä vastustaa - siis hyväksymällä prostituutio elinkeinon harjoittamisena.
Tällöin myös ilmiöön mahdollisesti liittyvät huumeongelmat saadaan paremmin hallintaan ja hoitoon.
Mikäli edellä mainittua vaihtoehtoa ei haluta hyväksyä, jäljelle ei jää ainakaan kovin selkeitä ratkaisuja.
Ne ovat yksilötason päätöksiä tai avioparien välisiä "kohtalonkysymyksiä".
Ja niihin minulla ei ole vastauksia...
*
PS.
Minulle ei nimittäin oikein riittänyt tämän kuvaamani Leväperän kommentti, kun soitin hänelle muutama vuosi sitten. Hän kuittasi kaiken aikoinaan koetun lauseeseen - "mutta hauskaa oli".
Saattoi hyvinkin olla, mutta meikäläisen tunteitten kustannuksella, ja sitä hän ei nähtävästi tullut edes ajatelleeksi? Päätin puhelinsoiton asialliseen mutta jääkylmään kommenttiin, jota hän ei sanonut ymmärtävänsä. Ja oli luultavasti täysin rehellinen näin sanoessaan...
minh
Okei, Rauno: aiemmassa viestissäsi esitit irtosuhteissa elävän sinkun saalistajana, joka ei välitä muiden tunteista, vaan hyödyntää muita omaa nautintoaan varten. Toisessa kirjoitit jo sitten niin, että nyökyttelin, elikkäs ymmärsin ja olin jopa samaa mieltä.
*
RR
Ehkei siis ollut kovin yllättävää, että häivyin sen kuvaamani naisen kuvioista melko nopeasti ja varsin ristiriitaisessa mielentilassa, sillä en totisesti voinut käsittää, millaisten moraalikoodien mukaan hän seksisuhteissa toimi.
Mutta jäihän melkoinen seksikokemus, jos se nyt niin ihmeemmin jälkeenpäin lohduttaa. (Kts. PS.)
Olen pitkään ollut rakastunut (ja olen kai edelleenkin rakastunut) myös näissä asioissa huomattavasti tiukkapipoisempaan - etten sanoisi siveään - naiseen, enkä kadu, vaikka joskus tulikin siunailtua mielessään, että mikä helvetin Romeo mun pitäisi olla, jotta saisi aina silloin, kun haluaa.
Noo - kunhan nyt hieman liioittelen. Jos parisuhde on muuten kunnossa, niin kyllä seksisuhdekin toimii. Niin tässäkin tapauksessa, vaikka silti - pihtaaminen on ilkeä keino saada tahtonsa läpi.
Mutta miehet nyt tietty ovat juuri seksin suhteen pahimmillaan/"parhaimmillaan" erittäin impulsiivisia ellei suorastaan pakkomielteisiä.
Ja se on yksi tärkeimpiä syitä siihen, että prostituutiota on aina ollut ja tulee aina olemaan. Miehet eivät kykene pidättäytymään, ja kun seksiä voi "kätevästi" saada prostituoiduilta, niin sitä myös ostetaan.
Minun mielestäni ongelmaa ei ratkota lopullisesti minkään lain avulla. Jos seksin ostaminen ja myyminen kielletään, ollaan ihan varmasti samassa tilanteessa kuin viinan suhteen kieltolain aikaan - viinaa virtasi silloin ehkä enemmän kuin koskaan.
Seksin oston ja myymisen suhteen meillä ei kuitenkaan ole edes sitä keinoa, mikä alkoholin suhteen eli hintojen säätely.
Ongelma on siinä, että mikäli prostituutiota ja ennenkaikkea paritusta halutaan organisoida ja kontrolloida lakisääteisesti/valtiollisesti, se täytyisi ensin periaatteellisesti tunnustaa elinkeinon harjoittamiseksi.
Tätähän ylivoimaisesti suurin osa naisista ei hyväksy, vaikka kyseessä olisi ehdottomasti pitkä askel prostituoitujen oikeuksien ja aseman parantamiseen.
Naiset reagoivat asiaan tunteillaan - ihan niinkuin minäkin kritisoidessani kaiken maailman Lyyli Leväperiä, joille seksi menee ihmissuhteessa moraalisen vastuun ja sitoumusten ohi.
Valtiollisesti organisoidun prostituution ajatellaan horjuttavan perhe-instituution rakenteita - siis parisuhteen kiinteyttä. Ja näin kai asia myös on.
Miehet tosin saattavat puhua huorien käyttämisestä positiiviseen sävyyn - ikäänkuin varaventtiileinä seksin tarpeen tyydyttämiseen, mutta hyväksyykö avo-tai aviovaimo tällaisen selityksen?
*
Eräs olennainen kysymys asiassa kuuluu: missä määrin parisuhteen ongelmat ovat parin ajattelutapojen, luonteen ja harrastusten yhteensopimattomuutta ja missä määrin ne johtuvat seksuaalisista "komplekseista".
Kuvaamani Lyyli Leväperä olisi varmaankin suositellut ongelmaparille intensiivisten keskustelujen ohella eri asentojen kokeilemista, pornografisia - anteeksi aikuisviihteen suomia kiihokkeita jne.
Mutta - kirjoitti kai Paavali - jos minulla ei ole rakkautta, minulta puuttuu kaikki muukin.
Ei rakastamaan opita yksinomaan seksikaupan tuotteita kuluttamalla - olkoonkin, etten minä siinä mitään moraalisesti tuomittavaa näe, niinkuin esim. tämä siveä rakastettuni.
Tässä ajaudutaan syntyihin syviin - ikuisuuskysymyksiin, joiden perimmäinen lähtökohta ei sittenkään ole ammatikseen paritusta tekevien tahojen, jotka toki ilman muuta ovat rikollisia vaan usein todetusta kulutuksen ja tuotannon lainalaisuudesta: kun on kysyntää, löytyy myös tarjontaa.
Tietenkin paritus pitää saada kontrolliin, mutta - vielä kerran - se onnistuu parhaiten tavalla, jota suurin osa naisista ja suuri osa miehistä vastustaa - siis hyväksymällä prostituutio elinkeinon harjoittamisena.
Tällöin myös ilmiöön mahdollisesti liittyvät huumeongelmat saadaan paremmin hallintaan ja hoitoon.
Mikäli edellä mainittua vaihtoehtoa ei haluta hyväksyä, jäljelle ei jää ainakaan kovin selkeitä ratkaisuja.
Ne ovat yksilötason päätöksiä tai avioparien välisiä "kohtalonkysymyksiä".
Ja niihin minulla ei ole vastauksia...
*
PS.
Minulle ei nimittäin oikein riittänyt tämän kuvaamani Leväperän kommentti, kun soitin hänelle muutama vuosi sitten. Hän kuittasi kaiken aikoinaan koetun lauseeseen - "mutta hauskaa oli".
Saattoi hyvinkin olla, mutta meikäläisen tunteitten kustannuksella, ja sitä hän ei nähtävästi tullut edes ajatelleeksi? Päätin puhelinsoiton asialliseen mutta jääkylmään kommenttiin, jota hän ei sanonut ymmärtävänsä. Ja oli luultavasti täysin rehellinen näin sanoessaan...
October 10, 2006
Lyyli Leväperän oikeudet ja velvollisuudet.
Kommentti minhille edelleenkin Iineksen syntipäreen tiimoilta.
*
Minh
En minä ole väittänyt, ettei seksiä saisi harjoittaa ennen avioliittoa. Minäkin - eh - olen harjoittanut esiaviollista seksiä aina, koska päädyin lopulta vain kihloihin asti kymmeneksi vuodeksi - en koskaan naimisiin.
Se, mistä puhun, on asenne seksiin ihmissuhteissa eli siihen, millä tavoin jo ehkä ensimmäisen seksikontaktin ajatellaan velvoittavan uskollisuuteen (kuuliaisuuteen).
En tarkoita, etteikö pettyessään voisi suhteen/suhteitten alkuvaiheessa pistää välit poikki laakista - niin pitääkin tehdä, mutta jatkuva seksuaalinen kaksoiselämä on ihan toinen juttu.
Annan esimerkin, joka toivottavasti selventää perusteluitani ratkaisevasti.
Olen hullun nuoruuteni päivinä itse törmännyt naishenkilöön, jota tyypittelen. Hieman panumainen visio siis ihan oikeasti, jos ei nyt niin traumatisoiva kuin Panun tapauksessa.
Kyseinen henkilö oli minua lähes kymmenen vuotta vanhempi "konkari", jota en osannut varoa, vaikken mikään täysin kokematon poikanen enää ollutkaan.
Hän ei kuitenkaan ollut huora, eli ei tehnyt seksillä rahaa. Mutta kutsukaamme häntä vaikka Lyyli Leväperäksi, niin jo aletaan oivaltaa, minkälaisesta tyypistä puhun.
Tämän naikkosen halu kokeilevaan seksiin eri miesten kanssa oli niin kova ja moraali sen verran väljä, että reidet levisivät oletettavasti aina sopivassa tilaisuudessa sopivan äijän edessä.
Ja kuitenkin tämä tyyppi piti irtosuhteita itselleen kuuluvana oikeutena, jotka eivät muka loukanneet kenenkään - ei "virallisen" kuin "epävirallistenkaan" partnerien - tunteita ja käsityksiä parisuhteesta.
Muiden piti vain sietää tämä hänen "oikeutensa seksuaaliseen improvisointiin". Suuttuminen kun oli merkki epävapaasta ja kehittymättömästä asenteesta seksiin.
No - ei ihme, että avioliittonsa oli päätynyt eroon. Toista ei sitten tainnut edes tulla.
En mainitse nimiä, mutta tämä psykologi on aikoinaan toiminut erilaisissa johtotehtävissä ja tietenkin? myös seksuaaliterapeuttina - siis varsinainen "vuohi" kaalimaan vartijana...
*
Tätä tapausta siis käytän empiirisenä/kokemuksellisena lähtökohtana kirjoittaessani irtosuhdesinkkujen pornostaraelämästä.
Tällaisia ihmisiä todella on - ja heitä lienee nykyään entistä enemmän. Oletan myös, että heidän määränsä "emansipoituneitten" ja aikuisviihteestä eli pornosta "herkistyneitten" (hehheh!) naisten joukoissa on jatkuvasti lisääntynyt.
Korostan, että kyse ei kuitenkaan ole pelkästä yksittäisen henkilön nymfomaniasta kuten esimerkkini Lyylin tapauksessa vaan yleistyneestä asenteesta, jonka mukaan seksi on moraalisesti yhtä velvoittavaa kuin syöminen, koska kumpikin näistä toiminnoista on yhtä luonnollisia.
*
Tässä asenteessa sekoittuu kuitenkin pahasti kaksi eri käsitteellisen ja argumentatiivisen tason asiaa. 1) Seksin luonnollisuuden ajatellaan merkitsevän sitä, että siinä ei ole mitään hävettävää.
Tämä on ihan järkevää päättelyä, mutta 2) jos seksin ei-hävettävyydellä aletaan perustella, että siitä ei seuraa ihmissuhteisiin lainkaan varsinkin emotionaalisia ja sosiaalisia sitoumuksia, ollaan täysin hakoteilla moraalifilosofisesti.
Tällä tavoin perusteleva ymmärtää kaiken seksin ikäänkuin pelkkänä salamasturbaationa tai ruokailemisen pelkästään yksin syömisenä! Hieman yksipuolinen visio sanoisin.
Sen vuoksi onkin syytä huomauttaa, että seksi - masturbointia ehkä lukuunottamatta (joka sekin on usein joko osa yhdyntää tai ainakin sisältää mielikuvan toisesta) - on aina kahden "kauppa".
Mutta samalla tavoin myös syöminen ei useinkaan ole pelkästään yksin syömistä vaan kaksi tai useampia ihmisiä yhdistävä psykososiaalisilla merkityksillä latautunut "akti" - aivan kuten seksi.
Moraaliset velvoitteet syntyvät juuri näistä sosiaalisesti latautuneista akteista. On virhepäätelmä väittää, että koska seksi ja syöminen ovat luonnollisia - siis ei-hävettäviä toimintoja, niihin ei muka sen vuoksi sisältyisi mitään moraalisia velvoitteita.
Moraaliset velvoitteet ovat aina ihmisten välisiä - ne syntyvät vain ihmissuhteissa ja kommunikaatiossa - mitä ikinä tuo kommunikatio sitten onkaan .
*
Että repikääs tuosta. Taisi tulla yllätyksenä...Mutta kiitos minh kommentista. Minähän rakastan kinata näistä asioista!
*
Minh
En minä ole väittänyt, ettei seksiä saisi harjoittaa ennen avioliittoa. Minäkin - eh - olen harjoittanut esiaviollista seksiä aina, koska päädyin lopulta vain kihloihin asti kymmeneksi vuodeksi - en koskaan naimisiin.
Se, mistä puhun, on asenne seksiin ihmissuhteissa eli siihen, millä tavoin jo ehkä ensimmäisen seksikontaktin ajatellaan velvoittavan uskollisuuteen (kuuliaisuuteen).
En tarkoita, etteikö pettyessään voisi suhteen/suhteitten alkuvaiheessa pistää välit poikki laakista - niin pitääkin tehdä, mutta jatkuva seksuaalinen kaksoiselämä on ihan toinen juttu.
Annan esimerkin, joka toivottavasti selventää perusteluitani ratkaisevasti.
Olen hullun nuoruuteni päivinä itse törmännyt naishenkilöön, jota tyypittelen. Hieman panumainen visio siis ihan oikeasti, jos ei nyt niin traumatisoiva kuin Panun tapauksessa.
Kyseinen henkilö oli minua lähes kymmenen vuotta vanhempi "konkari", jota en osannut varoa, vaikken mikään täysin kokematon poikanen enää ollutkaan.
Hän ei kuitenkaan ollut huora, eli ei tehnyt seksillä rahaa. Mutta kutsukaamme häntä vaikka Lyyli Leväperäksi, niin jo aletaan oivaltaa, minkälaisesta tyypistä puhun.
Tämän naikkosen halu kokeilevaan seksiin eri miesten kanssa oli niin kova ja moraali sen verran väljä, että reidet levisivät oletettavasti aina sopivassa tilaisuudessa sopivan äijän edessä.
Ja kuitenkin tämä tyyppi piti irtosuhteita itselleen kuuluvana oikeutena, jotka eivät muka loukanneet kenenkään - ei "virallisen" kuin "epävirallistenkaan" partnerien - tunteita ja käsityksiä parisuhteesta.
Muiden piti vain sietää tämä hänen "oikeutensa seksuaaliseen improvisointiin". Suuttuminen kun oli merkki epävapaasta ja kehittymättömästä asenteesta seksiin.
No - ei ihme, että avioliittonsa oli päätynyt eroon. Toista ei sitten tainnut edes tulla.
En mainitse nimiä, mutta tämä psykologi on aikoinaan toiminut erilaisissa johtotehtävissä ja tietenkin? myös seksuaaliterapeuttina - siis varsinainen "vuohi" kaalimaan vartijana...
*
Tätä tapausta siis käytän empiirisenä/kokemuksellisena lähtökohtana kirjoittaessani irtosuhdesinkkujen pornostaraelämästä.
Tällaisia ihmisiä todella on - ja heitä lienee nykyään entistä enemmän. Oletan myös, että heidän määränsä "emansipoituneitten" ja aikuisviihteestä eli pornosta "herkistyneitten" (hehheh!) naisten joukoissa on jatkuvasti lisääntynyt.
Korostan, että kyse ei kuitenkaan ole pelkästä yksittäisen henkilön nymfomaniasta kuten esimerkkini Lyylin tapauksessa vaan yleistyneestä asenteesta, jonka mukaan seksi on moraalisesti yhtä velvoittavaa kuin syöminen, koska kumpikin näistä toiminnoista on yhtä luonnollisia.
*
Tässä asenteessa sekoittuu kuitenkin pahasti kaksi eri käsitteellisen ja argumentatiivisen tason asiaa. 1) Seksin luonnollisuuden ajatellaan merkitsevän sitä, että siinä ei ole mitään hävettävää.
Tämä on ihan järkevää päättelyä, mutta 2) jos seksin ei-hävettävyydellä aletaan perustella, että siitä ei seuraa ihmissuhteisiin lainkaan varsinkin emotionaalisia ja sosiaalisia sitoumuksia, ollaan täysin hakoteilla moraalifilosofisesti.
Tällä tavoin perusteleva ymmärtää kaiken seksin ikäänkuin pelkkänä salamasturbaationa tai ruokailemisen pelkästään yksin syömisenä! Hieman yksipuolinen visio sanoisin.
Sen vuoksi onkin syytä huomauttaa, että seksi - masturbointia ehkä lukuunottamatta (joka sekin on usein joko osa yhdyntää tai ainakin sisältää mielikuvan toisesta) - on aina kahden "kauppa".
Mutta samalla tavoin myös syöminen ei useinkaan ole pelkästään yksin syömistä vaan kaksi tai useampia ihmisiä yhdistävä psykososiaalisilla merkityksillä latautunut "akti" - aivan kuten seksi.
Moraaliset velvoitteet syntyvät juuri näistä sosiaalisesti latautuneista akteista. On virhepäätelmä väittää, että koska seksi ja syöminen ovat luonnollisia - siis ei-hävettäviä toimintoja, niihin ei muka sen vuoksi sisältyisi mitään moraalisia velvoitteita.
Moraaliset velvoitteet ovat aina ihmisten välisiä - ne syntyvät vain ihmissuhteissa ja kommunikaatiossa - mitä ikinä tuo kommunikatio sitten onkaan .
*
Että repikääs tuosta. Taisi tulla yllätyksenä...Mutta kiitos minh kommentista. Minähän rakastan kinata näistä asioista!
"A big leg woman got no soul"
Kommentit Iinekselle jatkuvat.
*
Iines
Myönnettäköön, että kommenttini ei perusjatukseltaan ollut niitä selkeimpiä.
Mutta itselleni on tärkeintä, että ajatus jota hain, sai edes jonkinlaisen ilmiasun. Voin kehitellä sitä myöhemmin esim. tuon luonnoksen pohjalta.
Minun pyrkimykseni tässäkin keskustelussa on ollut etsiä aiheen käsittelyn argumentatiivisia ehtoja pikemminkin kuin pohtia joitain empiirisen/käytännön tason esimerkkejä.
Siinä vain tuppaa aina välillä ajautumaan dialogiin pelkästään oman itsensä kanssa, kun haluaa kehitellä omasta mielestään osuvia analogioita ja ajatuskulkuja (solipsismia?).
Kun väitin, että Sartren ja Beauvoirin suhde oli kuin kahden pornoelokuvan näyttelijän suhde, tein analogian, jota empiirisellä tasolla voi tietysti pitää lähes käsittämättömänä, mutta joka teoreettisemmalla tasolla toimii jo paremmin.
Yritin perimmältään kuvata tuon analogian kautta irtosuhteissa elävän sinkun suhdetta sellaisiin tapakäsityksiin/moraalisiin sitoumuksiin kuin kuuliaisuus, siveys, uskottomuus, huoruus jne.
Johtopäätös oli "mutkat oikoen" se, että Sartre-Beauvoir-affair (esimerkkini sinkut) ei ollut rakkaussuhde vaan ikäänkuin kahden älykkään narsistin "pornoelokuva", jossa he kohtasivat toisensa kyllä säännöllisesti, mutteivät olleet sitoutuneet toisiinsa muuten kuin nautinnon ja intellektuaalisen roolin kautta.
Vaikka suuresti arvostankin heidän lahjakkuuttaan, en pidä heitä "yli-ihmisinä", joille oli helppoa ja itsestään selvää elää tällaisessa suhteessa, jossa ei tunnettu moraalin perusparadigmaa eli lupausta ja sen pitämistä.
Pikemminkin he olivat kumpikin - kuten ylenmäärin lahjakkaat tuppaavat usein olemaan - emotionaalisesti ja älyllisestikin epävakaita, mutta kykenevät lahjakkuutensa avulla hallitsemaan narsistisen luonteensa ambivalenssia, joka heiluu äärimmäisen pätemisen tarpeen ja äärimmäisen riittämättömyyden tunteen välillä.
Narsistinen typerys saattaa ryhtyä konkreettisesti alistamaan muita, lahjakas sen sijaan kirjoittaa pamfletin, jos saan ehkä hieman epäonnistuneesti yleistää.
Sinkkuparimme Sartre-Beauvoir eli koko elämänsä tilanteessa, jossa jokainen sinkku elää.
Ehkä voi sanoa, että S ja B seurustelivat keskenään, vaikka sinkkuja olivatkin, mutta jos - vielä kerran - seurustelu perustuu vapauteen ja riippumattomuuteen toisesta, niin miten muuten se eroaa emotionaalisesti huoraamisesta ja prostituutiosta kuin siinä, ettei kyse ole kaupankäynnistä?
Silti S:n ja B:n suhdetta voi pitää "hyötysuhteena". He "hyötyivät toisistaan" - minun terminologiallani: he näyttelivät samassa pornoelokuvassa - sekä samoissa että eri kohtauksissa.
Irtosuhteissa elävä sinkku "näyttelee" aina eräänlaisessa pornoelokuvassa - olematta vielä sitoutunut kehenkään mutta etsien nautintoa ja hyötyen "vastanäyttelijästään" - jos ei muuten niin ainakin nautinnon takia.
Ei-seurusteleva, irtosuhteissa elävä sinkku on siis todellisen elämän live-pornotähti. Hän elää moraalikoodien ulkopuolella, omassa vapaudessaan. Hän on saalistaja, jolle kaikki ihmiset ovat vapaata riistaa.
Hän on malliesimerkki siitä, minkälainen emansipoituneesta, kapitalistisen yhteiskunnan ihmisestä lopulta tulee.
Ja mikä hämmästyttävintä - hän on yleensä nainen.
*
Lopuksi voin antaa neuvon. Älä koskaan rakastu tällaiseen ihmiseen, koska et saa häneltä mitään muuta kuin nautintoa. Sillä sekin mitä luulet rakkaudeksi tai edes myötätunnoksi on pelkkää sääliä. Olet tällaiselle "sinkkupornostaralle" pelkkä reppana ja koekaniini.
Toivon, ettet koskaan törmäisi sellaiseen, koska häneen pätee sama, mitä Led Zeppelinin Robert Plant lauloi aikoinaan kappaleessa "Black Dog": "I don´t know but I`ve been told - a big leg woman got no soul".
(Hahhaaa!)
*
Iines
Myönnettäköön, että kommenttini ei perusjatukseltaan ollut niitä selkeimpiä.
Mutta itselleni on tärkeintä, että ajatus jota hain, sai edes jonkinlaisen ilmiasun. Voin kehitellä sitä myöhemmin esim. tuon luonnoksen pohjalta.
Minun pyrkimykseni tässäkin keskustelussa on ollut etsiä aiheen käsittelyn argumentatiivisia ehtoja pikemminkin kuin pohtia joitain empiirisen/käytännön tason esimerkkejä.
Siinä vain tuppaa aina välillä ajautumaan dialogiin pelkästään oman itsensä kanssa, kun haluaa kehitellä omasta mielestään osuvia analogioita ja ajatuskulkuja (solipsismia?).
Kun väitin, että Sartren ja Beauvoirin suhde oli kuin kahden pornoelokuvan näyttelijän suhde, tein analogian, jota empiirisellä tasolla voi tietysti pitää lähes käsittämättömänä, mutta joka teoreettisemmalla tasolla toimii jo paremmin.
Yritin perimmältään kuvata tuon analogian kautta irtosuhteissa elävän sinkun suhdetta sellaisiin tapakäsityksiin/moraalisiin sitoumuksiin kuin kuuliaisuus, siveys, uskottomuus, huoruus jne.
Johtopäätös oli "mutkat oikoen" se, että Sartre-Beauvoir-affair (esimerkkini sinkut) ei ollut rakkaussuhde vaan ikäänkuin kahden älykkään narsistin "pornoelokuva", jossa he kohtasivat toisensa kyllä säännöllisesti, mutteivät olleet sitoutuneet toisiinsa muuten kuin nautinnon ja intellektuaalisen roolin kautta.
Vaikka suuresti arvostankin heidän lahjakkuuttaan, en pidä heitä "yli-ihmisinä", joille oli helppoa ja itsestään selvää elää tällaisessa suhteessa, jossa ei tunnettu moraalin perusparadigmaa eli lupausta ja sen pitämistä.
Pikemminkin he olivat kumpikin - kuten ylenmäärin lahjakkaat tuppaavat usein olemaan - emotionaalisesti ja älyllisestikin epävakaita, mutta kykenevät lahjakkuutensa avulla hallitsemaan narsistisen luonteensa ambivalenssia, joka heiluu äärimmäisen pätemisen tarpeen ja äärimmäisen riittämättömyyden tunteen välillä.
Narsistinen typerys saattaa ryhtyä konkreettisesti alistamaan muita, lahjakas sen sijaan kirjoittaa pamfletin, jos saan ehkä hieman epäonnistuneesti yleistää.
Sinkkuparimme Sartre-Beauvoir eli koko elämänsä tilanteessa, jossa jokainen sinkku elää.
Ehkä voi sanoa, että S ja B seurustelivat keskenään, vaikka sinkkuja olivatkin, mutta jos - vielä kerran - seurustelu perustuu vapauteen ja riippumattomuuteen toisesta, niin miten muuten se eroaa emotionaalisesti huoraamisesta ja prostituutiosta kuin siinä, ettei kyse ole kaupankäynnistä?
Silti S:n ja B:n suhdetta voi pitää "hyötysuhteena". He "hyötyivät toisistaan" - minun terminologiallani: he näyttelivät samassa pornoelokuvassa - sekä samoissa että eri kohtauksissa.
Irtosuhteissa elävä sinkku "näyttelee" aina eräänlaisessa pornoelokuvassa - olematta vielä sitoutunut kehenkään mutta etsien nautintoa ja hyötyen "vastanäyttelijästään" - jos ei muuten niin ainakin nautinnon takia.
Ei-seurusteleva, irtosuhteissa elävä sinkku on siis todellisen elämän live-pornotähti. Hän elää moraalikoodien ulkopuolella, omassa vapaudessaan. Hän on saalistaja, jolle kaikki ihmiset ovat vapaata riistaa.
Hän on malliesimerkki siitä, minkälainen emansipoituneesta, kapitalistisen yhteiskunnan ihmisestä lopulta tulee.
Ja mikä hämmästyttävintä - hän on yleensä nainen.
*
Lopuksi voin antaa neuvon. Älä koskaan rakastu tällaiseen ihmiseen, koska et saa häneltä mitään muuta kuin nautintoa. Sillä sekin mitä luulet rakkaudeksi tai edes myötätunnoksi on pelkkää sääliä. Olet tällaiselle "sinkkupornostaralle" pelkkä reppana ja koekaniini.
Toivon, ettet koskaan törmäisi sellaiseen, koska häneen pätee sama, mitä Led Zeppelinin Robert Plant lauloi aikoinaan kappaleessa "Black Dog": "I don´t know but I`ve been told - a big leg woman got no soul".
(Hahhaaa!)
Sinkku ei ole siveä muttei uskotonkaan..?
Kirjoitettu kommentiksi Ikkunaiineksen juttuun "Seitsemäs kuolemansynti: siveys".
*
Enpä ota minäkään mitään tolkkua Iineksen kommentista. Ylipäätään tämä käänteinen syntiprojekti on kummallinen kuten jo olen pari kertaa todennut.
Uskottomuus, huoruus, prostituutio ja pornotähteily ovat tarkkaan ottaen kaikki eri asioita.
Uskottomuus on siveyden konkreettisin vastakohta. Muut kuuluvat parisuhteen kuuliaisuuden ulkopuolelle, joten niitä tulee arvioida ennemminkin liiketoiminnan muotoina.
Mutta voiko väittää, että irtosuhteita kokeileva nuori sinkkunainen on jollekin uskoton?
Epäilemättä voi, jos sattuu vaikka seksisuhteen kautta rakastumaan häneen. (Panuhan tätä asiaa on niin intohimoisesti kuvaillut).
Kuten kirjoitin äskettäin "julkimotar" Miss Liekin blogissa, että jos ennen miehet olivat saalistajia (naisteniskijöitä), niin nyt varsinkin nuoret naiset - nuo Panun "löpaktiga tjejer" ovat muuttuneet saalistajiksi.
Se on demografisesti ja psykososiaalisesti ennennäkemätön tilanne, joka ilmentää naisten vapautumista enemmän kuin moni muu ilmiö.
Yritän pohtia, milloin uskottomuutta voi pitää moraalisesti tuomittavana, eli milloin seksuaalinen vapaus muuttuu jonkilaiseksi "irtosuhdehuoruudeksi", josta on toki vielä matkaa ammattimaiseen prostituutioon.
Pornotähti sen sijaan on kaupallistanut itsensä niin tyystin, että häneen ei voi soveltaa uskottomuus-huoruus-prostituutio-jatkumoa, vaikka epäilemättä häneenkin voidaan yhdistää ne kaikki, mikäli on sitä mieltä, että pornon libertiinisyys on epäsiveellistä.
Mutta ei - porno on nykyään aikuisviihdettä. Kas kummaa - siitä tuli heti moraalisesti hyväksyttyä, kun sensuuri poistettiin, vaikka ihan sitä samaa "touhua" aikuisviihteilijä tekee kuin se aiempi pornotähtikin.
Tulee mieleen käyty keskustelu esim. jääkiekon väkivaltaisuudesta. Jotkut ovat sitä mieltä, että säännöt ja tuomarit pitävät huolen siitä, ettei peli ole perimmäiseltä luonteeltaan väkivaltaista.
Herää kysymys, miten jotkut säännöt voivat tehdä pelistä ei-väkivaltaisen, jos siellä lentää hampaat tantereelle yhtä lailla kuin nakkikiparikahakoissa? Miten mailan- tai nyrkinisku yhtäkkiä muuttuu katsojien mielestä pelin kannalta "hyväksyttäväksi väkivallaksi", jos se annetaan jääkiekkokaukalossa eikä sen ulkopuolella?
Ei mitenkään, sillä peli, jonka luonne on kamppailua eli perimmältään väkivaltaa, on ja pysyy sellaisena, kirjoitettiinpa säännöt sitten minkälaiseksi tahansa.
Samalla tavoin porno on pornoa eli joittenkin mielestä moraalisesti tuomittavaa, vaikka siitä tulikin laillisesti sallittu business eli aikuisviihdettä.
Ihmisten perimmäisiin affekteihin liittyvät asiat pysyvät joka tapauksessa aina samoina, vaikka lainsäädäntö ja nimitykset muuttuisivatkin.
On totinen tosi, että jotkut teot/aktit ja niiden seuraukset kiihottavat ihmisten mieliä tavalla, jota voi nimittää yleisesti ottaenkin pornografiaksi. Tällaisia ovat juuri väkivalta, seksin avoin näyttäminen - lopulta kuolleen ihmisen kuvaaminen.
Lapsen syntymää en tosin minäkään osaa pitää pornografiana, vaikka tapahtuma muistuttaakin miltei teurastamon arkea, mutta on itsessään niin positiivinen/luonnollinen/"ei-pakotettu" asia, ettei sitä voi sijoittaa kategoriaan, jossa näytetään julkisesti sellaisia toimintoja/tiloja, joiden tarkoitus on tuottaa ihmisen järjen kontrolloimattomissa olevaa kiihotusta pelkän rahastuksen toimiessa motiivina.
Huomatkaa kuitenkin, miten vaikeaa on tehdä tämä erottelu siveä contra uskoton-huorahtava-prostituoitu-porno-/aikuisviihdetähti, koska siveys voi perustua joko käsitykseen universaalista hyveellisyydestä tai parisuhteen kirjoitettuihin (avioliitto) tai kirjoittamattomiin (irtosuhteet jopa! avoliittoon saakka) sääntöihin - TAI sitten molempiin.
Kun siveydestä puhutaan pitäisi olla tarkka näitten käsitteiden käytössä.
Yritän ilmaista tämän kömpelön luonnosmaisen kommenttini olennaisimman asian toisin sanoin.
*
Miten vahva, sitova, uskottava jne. täytyy seurustelevan mutta ei avioliitossa elävän parin suhteen olla, ennenkuin voidaan sanoa, että toinen osapuoli oli uskoton jossain syvästi (muttei juridisesti, koska suhde ei ole "virallinen") paheksuttavassa mielessä?
Väitän, että se on toisaalta itsestään selvää sen uskottomuuden kohteeksi joutuneen kannalta, mutta ei suinkaan monessa muussa mielessä.
Muistettakoon tässä nyt tuo kuuluisa Jean-Paul Sartren ja Simone de Beauvoirin suhde, jossa kumpikin sitoutui "ikuiseen ystävyyteen", mutta ei uskollisuuteen toisiaan kohtaan.
Tässäkin suhteessa mustasukkaisuus kyllä leimahteli - varsinkin Beauvoirin puolelta, vaikkei hän sitä yleensä ääneen sanonutkaan, joskin Simone kyllä järjesti hänkin itselleen irtosuhteita sekä naisten että miesten puolelta.
Olen usein kysynyt itseltäni - mikä on tällainen - muka eksistentiaalista, vapaata situaatiomoraalia ilmentävä - seksi-että ystävyyssuhde?
Jossa siis kaksi ihmistä tekee sopimuksen, ettei heidän tarvitse oikeastaan luvata toisilleen mitään, eli traditionaalisella hyve- seuraus- tai velvollisuusetiikalla ei ole lainkaan tekemistä heidän parisuhteensa kanssa.
Missä mielessä sitä enää voi ylipäätään pitää parisuhteena?
Vastaan - se ei olekaan parisuhde vaan eräänlainen "aikuisviihde"-, ennen siis sanottiin pornosuhde, jossa kumpikaan osapuoli ei ole sitoutunut toisiinsa kuin nautinnollisen roolinsa/työnsä edustajana/näyttelijänä.
Älkää kuitenkaan luulko, että yksioikoisesti ylenkatsoisin Sartren ja Beauvoirin elinikäistä "pornoelokuva-suhdetta", sillä tavallisista pulliaisista heidät erottaa valtaisa luovuus ja älykkyys. Näitä ominaisuuksia ei kovin monelta pornostaralta löydy - Nina Hartley tosin hienona poikkeuksena.
Mutta - jos etenkin seurusteluaan aloittelevien nuorten suhteen ajatellaan perustuvan yhtä vapaalle perustalle kuin em. parin suhde, niin mitään uskottomuutta ei voi tietenkään ilmetä.
Ja jos ilmenee, on jompikumpi osapuoli ymmärtänyt suhteen "väärin". (Jos sen sijaan molemmat ovat mustasukkaisia, niin silloinhan he ovat rakastuneet toisiinsa...!)
Kuitenkin on yleensä niin, että kun ihminen rakastuu, niin se vaatii kumppanilta luottamusta ja uskollisuutta. Ei se sano silloin toiselle, että "ai, sulla on tänään pano sen uuden tyypin kanssa - no tavataan sitten aamulla. Mä yritän pokata mun entisen ellin..."
Mielestäni Sartre ja Beauvoir eivät siis rakastaneet toisiaan - se oli mahdotonta heidän suhteensa ehtojen vuoksi, joskin he kyllä kunnioittivat toisiaan älyllisesti tosi paljon. Mutta kuten vihjasin - Simonelle Jean-Paulin irtosuhteet tuottivat enemmän tuskaa kuin päinvastoin, ja hän myös pyrki huolehtimaan Sartresta tämän kuolemaan saakka.
Eli - ei arkkifeministinen eksistentialistikaan kyennyt irrottamaan tunteitaan ja älyään täydellisesti toisistaan!
*
Siveä ihminen on usein melko omistushaluinen, mitä tulee parisuhteeseen. Uskotonkin voi olla omistushaluinen, mutta hänellä ei oikeastaan ole siihen enää mitään perusteltua oikeutusta.
Niinpä ei jää kuin yksi vaihtoehto, jotta välttäisi parisuhteesta aiheutuvat omantunnon ongelmat: - olla sinkku, ja mikäli ei voi välttää irtosuhteita, on ainakin ehdottomasti yritettävä välttää rakastumista, koska se edellyttää väistämättä kuuliaisuutta, joka puolestaan jo itsessään on siveyttä ja sitä kautta omistus- ja vallanhalua...
*
Ja mitä tulee tapaukseen Jeesus, niin me emme lopultakaan tiedä, mikä se mies oli. Anarkisti, homo, stoalaisuudesta vaikutteita saanut seksiaskeetti, paikalliseen prostituoituun? (Maria Magdaleena) kiintynyt "feministi", nautiskelija eli hyvän ruuan ja viinin ystävä, näkyjä näkevä, persoonallisesti ja moraalisesti epävakaa kansankiihottaja jne.
Kaikki nämä piirteet löytyvät Uuden Testamentin kertomuksista, kunhan samalla muistamme, että ne tapahtuivat ajanlaskumme alun juutalaiseen lakiuskontoon perustuvassa maassa, koska muuten ne eivät käy aina ymmärrettäviksi.
Valitkaa mieleisenne. Jeesuksesta riittää kyllä kaikille. Ja jää vielä vähän ylikin...
*
Enpä ota minäkään mitään tolkkua Iineksen kommentista. Ylipäätään tämä käänteinen syntiprojekti on kummallinen kuten jo olen pari kertaa todennut.
Uskottomuus, huoruus, prostituutio ja pornotähteily ovat tarkkaan ottaen kaikki eri asioita.
Uskottomuus on siveyden konkreettisin vastakohta. Muut kuuluvat parisuhteen kuuliaisuuden ulkopuolelle, joten niitä tulee arvioida ennemminkin liiketoiminnan muotoina.
Mutta voiko väittää, että irtosuhteita kokeileva nuori sinkkunainen on jollekin uskoton?
Epäilemättä voi, jos sattuu vaikka seksisuhteen kautta rakastumaan häneen. (Panuhan tätä asiaa on niin intohimoisesti kuvaillut).
Kuten kirjoitin äskettäin "julkimotar" Miss Liekin blogissa, että jos ennen miehet olivat saalistajia (naisteniskijöitä), niin nyt varsinkin nuoret naiset - nuo Panun "löpaktiga tjejer" ovat muuttuneet saalistajiksi.
Se on demografisesti ja psykososiaalisesti ennennäkemätön tilanne, joka ilmentää naisten vapautumista enemmän kuin moni muu ilmiö.
Yritän pohtia, milloin uskottomuutta voi pitää moraalisesti tuomittavana, eli milloin seksuaalinen vapaus muuttuu jonkilaiseksi "irtosuhdehuoruudeksi", josta on toki vielä matkaa ammattimaiseen prostituutioon.
Pornotähti sen sijaan on kaupallistanut itsensä niin tyystin, että häneen ei voi soveltaa uskottomuus-huoruus-prostituutio-jatkumoa, vaikka epäilemättä häneenkin voidaan yhdistää ne kaikki, mikäli on sitä mieltä, että pornon libertiinisyys on epäsiveellistä.
Mutta ei - porno on nykyään aikuisviihdettä. Kas kummaa - siitä tuli heti moraalisesti hyväksyttyä, kun sensuuri poistettiin, vaikka ihan sitä samaa "touhua" aikuisviihteilijä tekee kuin se aiempi pornotähtikin.
Tulee mieleen käyty keskustelu esim. jääkiekon väkivaltaisuudesta. Jotkut ovat sitä mieltä, että säännöt ja tuomarit pitävät huolen siitä, ettei peli ole perimmäiseltä luonteeltaan väkivaltaista.
Herää kysymys, miten jotkut säännöt voivat tehdä pelistä ei-väkivaltaisen, jos siellä lentää hampaat tantereelle yhtä lailla kuin nakkikiparikahakoissa? Miten mailan- tai nyrkinisku yhtäkkiä muuttuu katsojien mielestä pelin kannalta "hyväksyttäväksi väkivallaksi", jos se annetaan jääkiekkokaukalossa eikä sen ulkopuolella?
Ei mitenkään, sillä peli, jonka luonne on kamppailua eli perimmältään väkivaltaa, on ja pysyy sellaisena, kirjoitettiinpa säännöt sitten minkälaiseksi tahansa.
Samalla tavoin porno on pornoa eli joittenkin mielestä moraalisesti tuomittavaa, vaikka siitä tulikin laillisesti sallittu business eli aikuisviihdettä.
Ihmisten perimmäisiin affekteihin liittyvät asiat pysyvät joka tapauksessa aina samoina, vaikka lainsäädäntö ja nimitykset muuttuisivatkin.
On totinen tosi, että jotkut teot/aktit ja niiden seuraukset kiihottavat ihmisten mieliä tavalla, jota voi nimittää yleisesti ottaenkin pornografiaksi. Tällaisia ovat juuri väkivalta, seksin avoin näyttäminen - lopulta kuolleen ihmisen kuvaaminen.
Lapsen syntymää en tosin minäkään osaa pitää pornografiana, vaikka tapahtuma muistuttaakin miltei teurastamon arkea, mutta on itsessään niin positiivinen/luonnollinen/"ei-pakotettu" asia, ettei sitä voi sijoittaa kategoriaan, jossa näytetään julkisesti sellaisia toimintoja/tiloja, joiden tarkoitus on tuottaa ihmisen järjen kontrolloimattomissa olevaa kiihotusta pelkän rahastuksen toimiessa motiivina.
Huomatkaa kuitenkin, miten vaikeaa on tehdä tämä erottelu siveä contra uskoton-huorahtava-prostituoitu-porno-/aikuisviihdetähti, koska siveys voi perustua joko käsitykseen universaalista hyveellisyydestä tai parisuhteen kirjoitettuihin (avioliitto) tai kirjoittamattomiin (irtosuhteet jopa! avoliittoon saakka) sääntöihin - TAI sitten molempiin.
Kun siveydestä puhutaan pitäisi olla tarkka näitten käsitteiden käytössä.
Yritän ilmaista tämän kömpelön luonnosmaisen kommenttini olennaisimman asian toisin sanoin.
*
Miten vahva, sitova, uskottava jne. täytyy seurustelevan mutta ei avioliitossa elävän parin suhteen olla, ennenkuin voidaan sanoa, että toinen osapuoli oli uskoton jossain syvästi (muttei juridisesti, koska suhde ei ole "virallinen") paheksuttavassa mielessä?
Väitän, että se on toisaalta itsestään selvää sen uskottomuuden kohteeksi joutuneen kannalta, mutta ei suinkaan monessa muussa mielessä.
Muistettakoon tässä nyt tuo kuuluisa Jean-Paul Sartren ja Simone de Beauvoirin suhde, jossa kumpikin sitoutui "ikuiseen ystävyyteen", mutta ei uskollisuuteen toisiaan kohtaan.
Tässäkin suhteessa mustasukkaisuus kyllä leimahteli - varsinkin Beauvoirin puolelta, vaikkei hän sitä yleensä ääneen sanonutkaan, joskin Simone kyllä järjesti hänkin itselleen irtosuhteita sekä naisten että miesten puolelta.
Olen usein kysynyt itseltäni - mikä on tällainen - muka eksistentiaalista, vapaata situaatiomoraalia ilmentävä - seksi-että ystävyyssuhde?
Jossa siis kaksi ihmistä tekee sopimuksen, ettei heidän tarvitse oikeastaan luvata toisilleen mitään, eli traditionaalisella hyve- seuraus- tai velvollisuusetiikalla ei ole lainkaan tekemistä heidän parisuhteensa kanssa.
Missä mielessä sitä enää voi ylipäätään pitää parisuhteena?
Vastaan - se ei olekaan parisuhde vaan eräänlainen "aikuisviihde"-, ennen siis sanottiin pornosuhde, jossa kumpikaan osapuoli ei ole sitoutunut toisiinsa kuin nautinnollisen roolinsa/työnsä edustajana/näyttelijänä.
Älkää kuitenkaan luulko, että yksioikoisesti ylenkatsoisin Sartren ja Beauvoirin elinikäistä "pornoelokuva-suhdetta", sillä tavallisista pulliaisista heidät erottaa valtaisa luovuus ja älykkyys. Näitä ominaisuuksia ei kovin monelta pornostaralta löydy - Nina Hartley tosin hienona poikkeuksena.
Mutta - jos etenkin seurusteluaan aloittelevien nuorten suhteen ajatellaan perustuvan yhtä vapaalle perustalle kuin em. parin suhde, niin mitään uskottomuutta ei voi tietenkään ilmetä.
Ja jos ilmenee, on jompikumpi osapuoli ymmärtänyt suhteen "väärin". (Jos sen sijaan molemmat ovat mustasukkaisia, niin silloinhan he ovat rakastuneet toisiinsa...!)
Kuitenkin on yleensä niin, että kun ihminen rakastuu, niin se vaatii kumppanilta luottamusta ja uskollisuutta. Ei se sano silloin toiselle, että "ai, sulla on tänään pano sen uuden tyypin kanssa - no tavataan sitten aamulla. Mä yritän pokata mun entisen ellin..."
Mielestäni Sartre ja Beauvoir eivät siis rakastaneet toisiaan - se oli mahdotonta heidän suhteensa ehtojen vuoksi, joskin he kyllä kunnioittivat toisiaan älyllisesti tosi paljon. Mutta kuten vihjasin - Simonelle Jean-Paulin irtosuhteet tuottivat enemmän tuskaa kuin päinvastoin, ja hän myös pyrki huolehtimaan Sartresta tämän kuolemaan saakka.
Eli - ei arkkifeministinen eksistentialistikaan kyennyt irrottamaan tunteitaan ja älyään täydellisesti toisistaan!
*
Siveä ihminen on usein melko omistushaluinen, mitä tulee parisuhteeseen. Uskotonkin voi olla omistushaluinen, mutta hänellä ei oikeastaan ole siihen enää mitään perusteltua oikeutusta.
Niinpä ei jää kuin yksi vaihtoehto, jotta välttäisi parisuhteesta aiheutuvat omantunnon ongelmat: - olla sinkku, ja mikäli ei voi välttää irtosuhteita, on ainakin ehdottomasti yritettävä välttää rakastumista, koska se edellyttää väistämättä kuuliaisuutta, joka puolestaan jo itsessään on siveyttä ja sitä kautta omistus- ja vallanhalua...
*
Ja mitä tulee tapaukseen Jeesus, niin me emme lopultakaan tiedä, mikä se mies oli. Anarkisti, homo, stoalaisuudesta vaikutteita saanut seksiaskeetti, paikalliseen prostituoituun? (Maria Magdaleena) kiintynyt "feministi", nautiskelija eli hyvän ruuan ja viinin ystävä, näkyjä näkevä, persoonallisesti ja moraalisesti epävakaa kansankiihottaja jne.
Kaikki nämä piirteet löytyvät Uuden Testamentin kertomuksista, kunhan samalla muistamme, että ne tapahtuivat ajanlaskumme alun juutalaiseen lakiuskontoon perustuvassa maassa, koska muuten ne eivät käy aina ymmärrettäviksi.
Valitkaa mieleisenne. Jeesuksesta riittää kyllä kaikille. Ja jää vielä vähän ylikin...
October 9, 2006
Aforismi hampaiden välistä
Elämässä on jotain äärimmäisen petollista. Se lupaa kaiken, mutta ei lopultakaan anna yhtään mitään.Älkää silti uskoko minua, katkerasydämistä kyynikkoa, vaan ajatelkaa positiivisesti kuten nuo tuossa oikealla...
www.miiapihkola.fi/magneett.html.
October 7, 2006
"Siinä se on - ihan suoraan tuossa vaatteen alla..."
Kommentti, jonka ainakin yritän julkaista Rakel Liekin Plaza. fi. blogissa koskien pärettä Aleksis Kiven ja Runebergin irstas sukupuolielämä
*
Julkkikset ovat "vapaata riistaa" - niin meidän voyeristien fantasioissa kuin käytännössäkin - ja he kyllä itse tietävät sen.
Lienee turha valittaa, jos tuli valittua tieten tahtoen sellainen ammatti, jossa tietää joutuvansa kaikkien katseitten ja mielipiteitten kohteeksi.
Julkkis ei koskaan voi olla "viaton ja neutraali" - se johtuu yksinkertaisesti hänen julkisuudestaan, joka siis merkitsee ihmisten projektioitten kohteena olemista. Sen vuoksi monet ns. julkkikset (toki julkkista on hieman hankala määritellä) yritetäänkin monesti joko tuomita tai korottaa idoleiksi.
Kutsun tällaista suhdetta julkimoihin "mediakannibalismiksi".
Miss Liekin tapauksessa vaikuttaisi kuitenkin siltä, etteivät häntä pahemmin hetkauta kuolaavat fanit, närkästyneet moralistit - ehkei edes tällainen filosofian ja pornografian kanssa flirttaileva ja emotionaalisesti "epävakaa dirty old man", joka pohtii vakavissaan mm. sitä, voisiko Flaubertin "Rouva Bovarysta" tai Tolstoin "Anna Kareninasta" tehdä liki täydellistä pornofilmiä ilman, että samalla menettäisiin jotain aivan olennaista näihin naishahmoihin sisältyvästä eroottisesta latauksesta, joka on huikea.
Mutta se siitä. Palaan asiaan joskus myöhemmin.
Miss Liekki on siis varsin hyvällä itsetunnolla varustettu nainen - muiden hyvien varustuksien ohella...Joten ammatinvalinta ei liene ollut väärä niin kuvataiteen kuin aiemman "aikuisviihteenkään" (hieman naurettava eufemismi pornosta) saralla.
*
Mitä tulee näihin - 70-luvun Jalluihin, niin tuttua tavaraa ovat. Ja jos mennään vielä kauemmas eli - 60-luvulle tai -50 luvun Cocktaileihin, niin mitä havaitsemmekaan? Niistä puuttuu tykkänään porno. Naiset ovat kauniita ja heidät on kuvattu jopa aika häveliäästi, jos näitä otoksia verrataan tämän päivän hardcorepornoon, josta ei ole enää kuin askel gynekologian perusopintojen praktikum-osion sisältämään kuvamateriaaliin.
Hardcorea toki pitää ehdottomasti löytyä, mutta olen aivan samaa mieltä kanssasi siitä, että -70-luvun Jallu oli paljon monipuolisempi ja siten mielikuvitukselle enemmän tilaa antava lehti kuin tämän päivän yksipuolinen "sisään-ulos" porno.
Kun olen viime vuosien aikana tehnyt "empiiristä tutkimusta" (hehheh!) nettipornosaiteilla, niin olen havainnut mieltymyksissäni (ehkä olen niin sanottu vanhan ajan pervo) jos ei nyt jakomielitautisen niin varsin ambivalentin jakautumisen kahtalaiseen pornoon.
(Tämä jako on melkoinen yksinkertaistus, koska pornon variaatoita on toki monia, vaikka itse naiminen toimiikin väistämättä aina saman kaavan mukaan.)
Se toinen on ihan "puhtaasti" täysin raadollista panopornoa ja karkeimmasta päästä. Mieluummin niin, että nainen huutaa ja ulvoo kuin sireeni. En viittaa nyt sadomasokismiin, joka on täysin oma lajinsa.
Toinen mieltymykseni kohde - johon lopulta huomaan aina palaavani ja joka näyttää toimivan kaiken intohimoni peruslähtökohtana - on sen sijaan kaikessa "viattomuudessaan" kauniit eli omaa silmää miellyttävät naiset.
Eikä ole väliä vaikkeivät he poseeraisikaan aina alastomina. Joskus (annan esimerkiksi vaikka -60-luvun seksipommin Brigitte Bardot`n) käy nimittäin niin, että nainen on aluhoususillaan eroottisessa mielessä (minulle eroottisuus ja porno ovat hieman eri asioita, vaikka yhteen kuuluvatkin) paljon seksikkäämpi kuin "panopukilla".
Jotta saisin vielä tuohon erotiikan korostukseeni välittömän kokemuksen (ikäänkuin fenomenologian) tuomaa vakuuttavuutta, siteeraan vapaamuotoisesti ja muistinvaraisesti Philip Rothin romaania "Portnoyn tauti" (freudilainen lipsahdus? - t puuttui), jossa päähenkilö pohti nuorna miesnä tyttöystävänsä (vai oliko sitten opettajansa) alushousuja tirkistellessään, että "siinä se on, ihan suoraan tuossa vaatteen alla - vittu."
*
Ja jottei tämän kommentin kirjallinen sekä ajatuksellinen taso putoaisi ihan nollille, kokoan yhteen äskeiset "tunnustukseni" ja pohdintani seuraavasti.
"Siellä, missä ei ole salaisuuksia, ei ole myöskään sisäistä elämää".
En tiedä, oletko Rakel samaa mieltä kanssani, mutta jos tälläkin kertaa aiot moderoida tekstiäni, niin eri mieltä oleminen ei ole riittävä syy siihen. Nythän olen sentään pysynyt asiassa ja melko kohteliaasti.
*
PS. Miksi muuten pornossa käytetään jatkuvasti vastakohtaparia "innocent - dirty" (girls , moms etc.) ikäänkuin ne kuuluisivat väistämättä yhteen? Eikö tämä sodi seksuaalisen vapautumisen ilosanomaa saarnaavien perimmäisiä tarkoitusperiä vastaan?
Vai onko taas kyseessä miespuolisten business-tuottajien laskelmoitu mainoskikka, jolla yhä edelleen pidetään kiellettyä hedelmää kiellettynä, vaikka siis ihan päinvastaista halutaan toisaalta esittää.
Tämä on minun mielestäni esimerkki siitä, miten pornobusineksestäkin löytyy taustalta kyyninen kaksinaismoralismi ja tekopyhyys. Mutta nyt onkin tietysti korostettava jälleen sanaa business...
*
Julkkikset ovat "vapaata riistaa" - niin meidän voyeristien fantasioissa kuin käytännössäkin - ja he kyllä itse tietävät sen.
Lienee turha valittaa, jos tuli valittua tieten tahtoen sellainen ammatti, jossa tietää joutuvansa kaikkien katseitten ja mielipiteitten kohteeksi.
Julkkis ei koskaan voi olla "viaton ja neutraali" - se johtuu yksinkertaisesti hänen julkisuudestaan, joka siis merkitsee ihmisten projektioitten kohteena olemista. Sen vuoksi monet ns. julkkikset (toki julkkista on hieman hankala määritellä) yritetäänkin monesti joko tuomita tai korottaa idoleiksi.
Kutsun tällaista suhdetta julkimoihin "mediakannibalismiksi".
Miss Liekin tapauksessa vaikuttaisi kuitenkin siltä, etteivät häntä pahemmin hetkauta kuolaavat fanit, närkästyneet moralistit - ehkei edes tällainen filosofian ja pornografian kanssa flirttaileva ja emotionaalisesti "epävakaa dirty old man", joka pohtii vakavissaan mm. sitä, voisiko Flaubertin "Rouva Bovarysta" tai Tolstoin "Anna Kareninasta" tehdä liki täydellistä pornofilmiä ilman, että samalla menettäisiin jotain aivan olennaista näihin naishahmoihin sisältyvästä eroottisesta latauksesta, joka on huikea.
Mutta se siitä. Palaan asiaan joskus myöhemmin.
Miss Liekki on siis varsin hyvällä itsetunnolla varustettu nainen - muiden hyvien varustuksien ohella...Joten ammatinvalinta ei liene ollut väärä niin kuvataiteen kuin aiemman "aikuisviihteenkään" (hieman naurettava eufemismi pornosta) saralla.
*
Mitä tulee näihin - 70-luvun Jalluihin, niin tuttua tavaraa ovat. Ja jos mennään vielä kauemmas eli - 60-luvulle tai -50 luvun Cocktaileihin, niin mitä havaitsemmekaan? Niistä puuttuu tykkänään porno. Naiset ovat kauniita ja heidät on kuvattu jopa aika häveliäästi, jos näitä otoksia verrataan tämän päivän hardcorepornoon, josta ei ole enää kuin askel gynekologian perusopintojen praktikum-osion sisältämään kuvamateriaaliin.
Hardcorea toki pitää ehdottomasti löytyä, mutta olen aivan samaa mieltä kanssasi siitä, että -70-luvun Jallu oli paljon monipuolisempi ja siten mielikuvitukselle enemmän tilaa antava lehti kuin tämän päivän yksipuolinen "sisään-ulos" porno.
Kun olen viime vuosien aikana tehnyt "empiiristä tutkimusta" (hehheh!) nettipornosaiteilla, niin olen havainnut mieltymyksissäni (ehkä olen niin sanottu vanhan ajan pervo) jos ei nyt jakomielitautisen niin varsin ambivalentin jakautumisen kahtalaiseen pornoon.
(Tämä jako on melkoinen yksinkertaistus, koska pornon variaatoita on toki monia, vaikka itse naiminen toimiikin väistämättä aina saman kaavan mukaan.)
Se toinen on ihan "puhtaasti" täysin raadollista panopornoa ja karkeimmasta päästä. Mieluummin niin, että nainen huutaa ja ulvoo kuin sireeni. En viittaa nyt sadomasokismiin, joka on täysin oma lajinsa.
Toinen mieltymykseni kohde - johon lopulta huomaan aina palaavani ja joka näyttää toimivan kaiken intohimoni peruslähtökohtana - on sen sijaan kaikessa "viattomuudessaan" kauniit eli omaa silmää miellyttävät naiset.
Eikä ole väliä vaikkeivät he poseeraisikaan aina alastomina. Joskus (annan esimerkiksi vaikka -60-luvun seksipommin Brigitte Bardot`n) käy nimittäin niin, että nainen on aluhoususillaan eroottisessa mielessä (minulle eroottisuus ja porno ovat hieman eri asioita, vaikka yhteen kuuluvatkin) paljon seksikkäämpi kuin "panopukilla".
Jotta saisin vielä tuohon erotiikan korostukseeni välittömän kokemuksen (ikäänkuin fenomenologian) tuomaa vakuuttavuutta, siteeraan vapaamuotoisesti ja muistinvaraisesti Philip Rothin romaania "Portnoyn tauti" (freudilainen lipsahdus? - t puuttui), jossa päähenkilö pohti nuorna miesnä tyttöystävänsä (vai oliko sitten opettajansa) alushousuja tirkistellessään, että "siinä se on, ihan suoraan tuossa vaatteen alla - vittu."
*
Ja jottei tämän kommentin kirjallinen sekä ajatuksellinen taso putoaisi ihan nollille, kokoan yhteen äskeiset "tunnustukseni" ja pohdintani seuraavasti.
"Siellä, missä ei ole salaisuuksia, ei ole myöskään sisäistä elämää".
En tiedä, oletko Rakel samaa mieltä kanssani, mutta jos tälläkin kertaa aiot moderoida tekstiäni, niin eri mieltä oleminen ei ole riittävä syy siihen. Nythän olen sentään pysynyt asiassa ja melko kohteliaasti.
*
PS. Miksi muuten pornossa käytetään jatkuvasti vastakohtaparia "innocent - dirty" (girls , moms etc.) ikäänkuin ne kuuluisivat väistämättä yhteen? Eikö tämä sodi seksuaalisen vapautumisen ilosanomaa saarnaavien perimmäisiä tarkoitusperiä vastaan?
Vai onko taas kyseessä miespuolisten business-tuottajien laskelmoitu mainoskikka, jolla yhä edelleen pidetään kiellettyä hedelmää kiellettynä, vaikka siis ihan päinvastaista halutaan toisaalta esittää.
Tämä on minun mielestäni esimerkki siitä, miten pornobusineksestäkin löytyy taustalta kyyninen kaksinaismoralismi ja tekopyhyys. Mutta nyt onkin tietysti korostettava jälleen sanaa business...
October 5, 2006
Nuorten, ennakkoluulottomien naisten sukupolvi
(PS. klo. 00:30)
Jotkut ovat jo saattaneet oivaltaa, että minä "dirty old man", jolla ei ole omia lapsia, on tyystin notkahtanut polvilleen tämän uuden ja radikaalin naissukupolven edessä.
Esimerkkeinä mainittakoon Anni Sinnemäki (-73), Kristiina/Krisse Salminen (-76), PMMP:n tytöt Mira (-78) ja Paula (-81) sekä one and only Rakel Liekki (- 79).
Näissä naisissa on kauneuden lisäksi lahjakkuutta omalla alueellaan, rohkeutta sanoa ajatuksensa, älyä ja tilanteitten oivalluskykyä.
Ja todellakin - aika vaikea on minun kritisoida heitä heidän omimmilla alueillaan. Voin vain ihailla, joskus närkästyä ja fantisoida siitä, miten heitä isänä voisin komennella. Enkä kiellä lainkaan, etteikö tunteisiini sekoittuisi melkoinen annos seksuaalista kiintymystä.
Mutta kuka isä voisi väittää olevansa täysin "tunnoton", kun hänen entisestä pikku prinsessastaan on "yhtäkkiä" kasvanut täysi nainen? En usko että kukaan, ja jos joku isä niin väittää - valehtelee...
*
Olen hieman surullinen tätä kirjoittaessani, koska tajuan yhä selvemmin, että mennyt on niin kaukana ja täydellisesti mennyttä (paitsi muistoissa ja mielikuvissa), mutta tulevaisuus yhä lähempänä - kuoleman hahmossa.
Silti koen suurta äyllistä ja emotionaalista mielihyvää, kun "kommunikoin" edellä mainittujen naisten kanssa.
Samalla tiedän, että miehen "aikakausi" alkaa länsimaissa olla päättymäisillään - nopeasti - tästä huolimatta. Vaikka naisilla olisi tahtoa lopettaa tämä mieletön jatkuvan kasvun politiikka, se johtaa vääjäämättä maapallon tuhoon.
Reilun kaupan tuottet eivät ole muuta kuin kosmetiikkaa, joka peittää itse raadon!
Mutta kuten havaitaan - edellä mainituista naisista ei tätä asiaa ole tuonut julki eikä propagoinut kuin Anni Sinnemäki.
Rakel Liekki on kyllä kertonut vihreistä ostotottumuksitaan, PMMP:N tytöt jakavat kortsuja.
Viimein Krisse, joka elää vain "Barbie-elämää." Ehkäpä hän sittenkin on kaikkein rehellisin heistä...
***
Kriittttinen PS - tiukkapipoisimmat älkööt lukeko.
Kuka kiusaa ja ketä?
Ehkäpä näistä nuorista naisista suurin osa on myös niitä PANU:n karsastamia "löpaktiga tjejer", joiden ainoa pyrkimys opiskelija-aikana on seksuaalisen vapautuneisuutensa kuohussa "vietellä" miehiä sen koommin ajattelematta, mitä heidän "pillunantopolitiikkansa" aiheuttaa, jos kerran yhdyntä on ainakin olevinaan jonkinlainen tae siitä, että haluaa olla toisen kanssa kiinteämmin.
Mutta ei. Naimisesta tuli Suomessa viihdettä viimeistään vuonna 2000, kun pornosensuuri lakkautettiin. Sen jälkeen kaikki on muuttunut tässä asiassa myös Suomen kaltaisessa "maalaispitäjässä."
*
Ymmärrän kyllä "kuvauksellisista" syistä mutta en muuten, miksi miehillä pitää pornofilmeissä olla yli 20 cm:n muna (tai että ainakin sellaista jatkuvasti etsitään), vaikkei heille kuulemma makseta kunnolla edes siitä (onko "veteraani" Peter North poikkeus?).
Naiset sen sijaan voivat uikuttaa panokohtauksissa alusta loppuun kuin hylkeet (esim. Rakel Liekki), vaikkei se totisesti tekisi juuri mitään vaikutusta - ellei sitten tykkää itse pornostarasta, mikä tietenkin tekee myös siitä uikutuksesta aivan ihanaa (viittaan jälleen Miss Liekkiin).
Ehkä naisen orgasmin "kokonaisvaltaisuudella" on tässä jotain merkitystä?
Miehen orkku on "helppo dokumentoida". Haluamamme (miesten haluamasta) naisen orkusta sen sijaan emme tiedä ehkä mitään, ellei nainen itse siitä kerro - ja senkin hän voi valehdella...
Nainen voi teeskennellä orgasmin, mutta mies ei, ja tämä on sekä metafyysinen, semanttinen että tietoteoreettinen ongelma... (filosofille mutta ei kai muille..?)
*
Lopetan "panutukseni" päivän "Panuun": Kuka kiusaa ja ketä, jos nämä kiimaiset naaraat pyllistelevät jokaisen uroksen silmien edessä?
*
PPS. Unohdin sanoa, että koska mies on se "pönttö", jonka orkku ilmenee aina siemensyöksynä, niin usein tämä pöljäke luulee, että samaan aikaanhan siltä parteriltaki tuli. Ei ei - tuo oli itsekkäästi päätelty...
Tässä asiassa Rakel Liekki auttaa.
Minä vien ko. auttamisasiaa hieman "pitemmälle". Siitä seuraavassa numerossa.
*
PANUhuoneesta: Mansen salama 70 vuotta
Jotkut ovat jo saattaneet oivaltaa, että minä "dirty old man", jolla ei ole omia lapsia, on tyystin notkahtanut polvilleen tämän uuden ja radikaalin naissukupolven edessä.
Esimerkkeinä mainittakoon Anni Sinnemäki (-73), Kristiina/Krisse Salminen (-76), PMMP:n tytöt Mira (-78) ja Paula (-81) sekä one and only Rakel Liekki (- 79).
Näissä naisissa on kauneuden lisäksi lahjakkuutta omalla alueellaan, rohkeutta sanoa ajatuksensa, älyä ja tilanteitten oivalluskykyä.
Ja todellakin - aika vaikea on minun kritisoida heitä heidän omimmilla alueillaan. Voin vain ihailla, joskus närkästyä ja fantisoida siitä, miten heitä isänä voisin komennella. Enkä kiellä lainkaan, etteikö tunteisiini sekoittuisi melkoinen annos seksuaalista kiintymystä.
Mutta kuka isä voisi väittää olevansa täysin "tunnoton", kun hänen entisestä pikku prinsessastaan on "yhtäkkiä" kasvanut täysi nainen? En usko että kukaan, ja jos joku isä niin väittää - valehtelee...
*
Olen hieman surullinen tätä kirjoittaessani, koska tajuan yhä selvemmin, että mennyt on niin kaukana ja täydellisesti mennyttä (paitsi muistoissa ja mielikuvissa), mutta tulevaisuus yhä lähempänä - kuoleman hahmossa.
Silti koen suurta äyllistä ja emotionaalista mielihyvää, kun "kommunikoin" edellä mainittujen naisten kanssa.
Samalla tiedän, että miehen "aikakausi" alkaa länsimaissa olla päättymäisillään - nopeasti - tästä huolimatta. Vaikka naisilla olisi tahtoa lopettaa tämä mieletön jatkuvan kasvun politiikka, se johtaa vääjäämättä maapallon tuhoon.
Reilun kaupan tuottet eivät ole muuta kuin kosmetiikkaa, joka peittää itse raadon!
Mutta kuten havaitaan - edellä mainituista naisista ei tätä asiaa ole tuonut julki eikä propagoinut kuin Anni Sinnemäki.
Rakel Liekki on kyllä kertonut vihreistä ostotottumuksitaan, PMMP:N tytöt jakavat kortsuja.
Viimein Krisse, joka elää vain "Barbie-elämää." Ehkäpä hän sittenkin on kaikkein rehellisin heistä...
***
Kriittttinen PS - tiukkapipoisimmat älkööt lukeko.
Kuka kiusaa ja ketä?
Ehkäpä näistä nuorista naisista suurin osa on myös niitä PANU:n karsastamia "löpaktiga tjejer", joiden ainoa pyrkimys opiskelija-aikana on seksuaalisen vapautuneisuutensa kuohussa "vietellä" miehiä sen koommin ajattelematta, mitä heidän "pillunantopolitiikkansa" aiheuttaa, jos kerran yhdyntä on ainakin olevinaan jonkinlainen tae siitä, että haluaa olla toisen kanssa kiinteämmin.
Mutta ei. Naimisesta tuli Suomessa viihdettä viimeistään vuonna 2000, kun pornosensuuri lakkautettiin. Sen jälkeen kaikki on muuttunut tässä asiassa myös Suomen kaltaisessa "maalaispitäjässä."
*
Ymmärrän kyllä "kuvauksellisista" syistä mutta en muuten, miksi miehillä pitää pornofilmeissä olla yli 20 cm:n muna (tai että ainakin sellaista jatkuvasti etsitään), vaikkei heille kuulemma makseta kunnolla edes siitä (onko "veteraani" Peter North poikkeus?).
Naiset sen sijaan voivat uikuttaa panokohtauksissa alusta loppuun kuin hylkeet (esim. Rakel Liekki), vaikkei se totisesti tekisi juuri mitään vaikutusta - ellei sitten tykkää itse pornostarasta, mikä tietenkin tekee myös siitä uikutuksesta aivan ihanaa (viittaan jälleen Miss Liekkiin).
Ehkä naisen orgasmin "kokonaisvaltaisuudella" on tässä jotain merkitystä?
Miehen orkku on "helppo dokumentoida". Haluamamme (miesten haluamasta) naisen orkusta sen sijaan emme tiedä ehkä mitään, ellei nainen itse siitä kerro - ja senkin hän voi valehdella...
Nainen voi teeskennellä orgasmin, mutta mies ei, ja tämä on sekä metafyysinen, semanttinen että tietoteoreettinen ongelma... (filosofille mutta ei kai muille..?)
*
Lopetan "panutukseni" päivän "Panuun": Kuka kiusaa ja ketä, jos nämä kiimaiset naaraat pyllistelevät jokaisen uroksen silmien edessä?
*
PPS. Unohdin sanoa, että koska mies on se "pönttö", jonka orkku ilmenee aina siemensyöksynä, niin usein tämä pöljäke luulee, että samaan aikaanhan siltä parteriltaki tuli. Ei ei - tuo oli itsekkäästi päätelty...
Tässä asiassa Rakel Liekki auttaa.
Minä vien ko. auttamisasiaa hieman "pitemmälle". Siitä seuraavassa numerossa.
*
PANUhuoneesta: Mansen salama 70 vuotta
October 3, 2006
Räsänen ja tapaus Liekki
Kommentoin ja selitän hieman motiivejani edellisiin päreisiini.
*
Mietin, kuinka paljon minun pitäisi sensuroida itseäni tässä asiassa, mutta jos kestän itseni naurunalaiseksi tekemisen, ei taida olla paljonkaan väliä sillä, mitä kirjoitan omista fiiliksistäni, kunhan en loukkaa toista osapuolta ainakaan tietoisesti.
Tietenkään en kirjoita ilman ironiaa, sillä eihän kuvattu "virtuaalirakastuminen" nyt sentään ihan totta ole.
Pohdin (useimmiten) rationaalisesti, mihin tunteeni ja ajatukseni minut vievät, jos annan itseni eläytyä avoimesti siihen, mitä kokemani affektit saattaisivat todellistuessaan minussa aiheuttaa - ja miksi juuri tässä - pornon ja entisen pornotähden - tapauksessa.
Ja etteivät pilkkakirveet saisi heti vettä myllyynsä em. tunnustuksesta, voin "paljastaa", etteivät nuo affektit johda pelkästään masturbointiin - elleivät sitten kirjoittaminen ja ajatteleminen jo sellaisenaan ole jonkinlaista "itsensä tyydyttämistä..."
Väitän, että narrimaisuuttani voi edelleenkin pitää filosofisena projektina - pyrkimyksenä avoimmuuteen omia emootiotaan kohtaan ja (myös siten) pyrkimystä oman itseymmärryksen lisäämiseen (*).
Huomataan, että asenteeni on fenomenologinen ja hermeneuttinen - ei niinkään analyyttinen.
(*) Rohkenen jopa ehdottaa, että kirjoittamiseni intentio tulisi ymmärtää ainakin motiiveiltaan samankaltaiseksi Rakel Liekin oman identiteetinsluomisprojektin - Rakel Liekki "käsitetaideteoksena" - kanssa.
*
Mietin, kuinka paljon minun pitäisi sensuroida itseäni tässä asiassa, mutta jos kestän itseni naurunalaiseksi tekemisen, ei taida olla paljonkaan väliä sillä, mitä kirjoitan omista fiiliksistäni, kunhan en loukkaa toista osapuolta ainakaan tietoisesti.
Tietenkään en kirjoita ilman ironiaa, sillä eihän kuvattu "virtuaalirakastuminen" nyt sentään ihan totta ole.
Pikemminkin kyseessä on ajatus- ja eläytymiskoe nietzscehläiseen tapaan.
Pohdin (useimmiten) rationaalisesti, mihin tunteeni ja ajatukseni minut vievät, jos annan itseni eläytyä avoimesti siihen, mitä kokemani affektit saattaisivat todellistuessaan minussa aiheuttaa - ja miksi juuri tässä - pornon ja entisen pornotähden - tapauksessa.
Ja etteivät pilkkakirveet saisi heti vettä myllyynsä em. tunnustuksesta, voin "paljastaa", etteivät nuo affektit johda pelkästään masturbointiin - elleivät sitten kirjoittaminen ja ajatteleminen jo sellaisenaan ole jonkinlaista "itsensä tyydyttämistä..."
Väitän, että narrimaisuuttani voi edelleenkin pitää filosofisena projektina - pyrkimyksenä avoimmuuteen omia emootiotaan kohtaan ja (myös siten) pyrkimystä oman itseymmärryksen lisäämiseen (*).
Huomataan, että asenteeni on fenomenologinen ja hermeneuttinen - ei niinkään analyyttinen.
(*) Rohkenen jopa ehdottaa, että kirjoittamiseni intentio tulisi ymmärtää ainakin motiiveiltaan samankaltaiseksi Rakel Liekin oman identiteetinsluomisprojektin - Rakel Liekki "käsitetaideteoksena" - kanssa.
"Asiaton" mutta syvällinen kommentti Rakel Liekille
Miksi sinun silmäsi ovat niin surulliset? Jopa naidessa.
(Tämä ei ole ivaa; tämä on isäksesi "haluavan" miehen kiintymystä.)
PS. Onko nyt mennyt vanhan äijän pää täysin sekaisin? Vastaus - Viimeinkin.
(Tämä ei ole ivaa; tämä on isäksesi "haluavan" miehen kiintymystä.)
PS. Onko nyt mennyt vanhan äijän pää täysin sekaisin? Vastaus - Viimeinkin.
October 1, 2006
"Asiallinen" kommentti Rakel Liekille
Tämä teksti löytyy, ellei sitä ole moderoitu/sensuroitu, myös Rakel Liekin jutusta Lahjoja, joilla saa.
*
"Lämmin kiitos pautteista kaikille. Iloa ja valoa syksyyn! "
Eipä ole kovin kaksista kommentointia. Sulla on Rakel kiire pois tästä jutusta. Sanavalmiilla ihmisellä...Hmm...
*
Okei. Pitää olla lopuksi rehellinen ja asiallinen. Ei mulla tosiaankaan ole mitään sinua vastaan. Päivastoin. Olet älykäs, kaunis ja rohkea.
Kaikkea hyvää jatkossa. Sorry, jos annoin hieman omituisen vaikutelman itsestäni, mutta se nyt kuuluu minun tapaani kirjoittaa. Ironia, provokaatio, jopa rääväsuisuus.
Tämä episodi on opettanut minulle asioita, joita en tiennyt sinusta. Mutta nyt en kirjoita enää olemattoman tietopohjan perusteella.
Sain sinusta enimmäkseen positiivisen vaikutelman, vaikka pidänkin pornobisnestä huume-ja aseteollisuuden ohella kaupallisimpana ja halpa-arvoisimpana busineksen lajina.
Ei silti, ettenkö itse koluaisi pornosaitteja - joskaan en tuhlaa sinne rahojani. En ole antanut minnekään edes rekisteritetojani. Silti koko netti on tupaten täynnä pornoa.
Ehkä rekisteröidyn nyt sinun sivuillesi, niin ei tarvitse käyttää mielikuvistustaan...hehheh!
Tämä oli aika paradoksaalinen kommentti, koska juuri mielikuvitus ja erilaiset mielikuvat pitävät yllä seksuaalista kiihotusta jopa paremmin kuin hardcore-seksi, johon ajoittain hieman turtuu.
Stanley Kubrick muistaakseni halusi tehdä jo -70-luvulla täydellisen pornofilmin, mutta hänen viimeiseksi jäänyt elokuvansa "Eyes white shut" ei kyllä sellainen ollut.
Pornoelokuvien ennustettin -70-luvulla nousevan taiteellisesti korkeaan asemaan, kunhan vain saadaan lahjakkaita tekijöitä kehiin.
Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Ei pelkästä naimisesta saa korkeatasoista taidetta - ei edes korkeatasoista viihdettä. Varsinkin kun USA:lainen massatuotanto pitää sitä tasoa väkisinkin alhaalla.
Erotiikka on siitä kumma "laji", että siihen aivan olennaisesti kuuluva seksi saattaa hyvin helposti banalisoida - siis latistaa koko eroottisen atmosfäärin.
Nämä ovat mielenkiintoisia asioita pohdittavaksi - olkoonkin, että seksi on toki iloinen asia.
*
"Lämmin kiitos pautteista kaikille. Iloa ja valoa syksyyn! "
Eipä ole kovin kaksista kommentointia. Sulla on Rakel kiire pois tästä jutusta. Sanavalmiilla ihmisellä...Hmm...
*
Okei. Pitää olla lopuksi rehellinen ja asiallinen. Ei mulla tosiaankaan ole mitään sinua vastaan. Päivastoin. Olet älykäs, kaunis ja rohkea.
Kaikkea hyvää jatkossa. Sorry, jos annoin hieman omituisen vaikutelman itsestäni, mutta se nyt kuuluu minun tapaani kirjoittaa. Ironia, provokaatio, jopa rääväsuisuus.
Tämä episodi on opettanut minulle asioita, joita en tiennyt sinusta. Mutta nyt en kirjoita enää olemattoman tietopohjan perusteella.
Sain sinusta enimmäkseen positiivisen vaikutelman, vaikka pidänkin pornobisnestä huume-ja aseteollisuuden ohella kaupallisimpana ja halpa-arvoisimpana busineksen lajina.
Ei silti, ettenkö itse koluaisi pornosaitteja - joskaan en tuhlaa sinne rahojani. En ole antanut minnekään edes rekisteritetojani. Silti koko netti on tupaten täynnä pornoa.
Ehkä rekisteröidyn nyt sinun sivuillesi, niin ei tarvitse käyttää mielikuvistustaan...hehheh!
Tämä oli aika paradoksaalinen kommentti, koska juuri mielikuvitus ja erilaiset mielikuvat pitävät yllä seksuaalista kiihotusta jopa paremmin kuin hardcore-seksi, johon ajoittain hieman turtuu.
Stanley Kubrick muistaakseni halusi tehdä jo -70-luvulla täydellisen pornofilmin, mutta hänen viimeiseksi jäänyt elokuvansa "Eyes white shut" ei kyllä sellainen ollut.
Pornoelokuvien ennustettin -70-luvulla nousevan taiteellisesti korkeaan asemaan, kunhan vain saadaan lahjakkaita tekijöitä kehiin.
Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Ei pelkästä naimisesta saa korkeatasoista taidetta - ei edes korkeatasoista viihdettä. Varsinkin kun USA:lainen massatuotanto pitää sitä tasoa väkisinkin alhaalla.
Erotiikka on siitä kumma "laji", että siihen aivan olennaisesti kuuluva seksi saattaa hyvin helposti banalisoida - siis latistaa koko eroottisen atmosfäärin.
Nämä ovat mielenkiintoisia asioita pohdittavaksi - olkoonkin, että seksi on toki iloinen asia.
Subscribe to:
Posts (Atom)