*
Tämä teksti on saanut 'yllykkeensä' Ironmistressin päreestä Näin naapurissa III. En kuitenkaan ota mitään kantaa siinä kerrottujen tapahtumien suhteen. Toki tuomitsen ne, mutta näkö- ja tulokulmani insestiin on kokonaan toinen kuin Ironmistressillä.
1
Insesti on perimmäinen totuus seksuaalisuudesta ei-moraalisessa mielessä.
Seksuaalifantasiat kääntyvät lopulta aina insestiin, vaikka luonto huonoja mutaatioita välttäkseen 'järjestääkin' asiat sopeutumisen [eli tietyssä ympäristössä tapahtuvan biologisesti optimaalisen lisääntymisen] kannalta niin, etteivät vanhemmat ja lapset koe suoraa genitaalista halua toisiinsa.
Mutta siinä missä eläimet melko nopeasti unohtavat vanhempansa ja vanhemmat jälkeläisensä paritellen keskenään toisilleen täysin tuntemattomina lajikumppaneina, siinä ihmiset mitä merkillisimmin mielikuvin ja tuntein fantisoivat seksuaalisuudesta ja lopulta insestistä - tosin eivät niinkään omien vanhempiensa, sisarustensa tai lastensa kanssa vaan insestistä yleensä [toisten kuvitteellisesta insestistä].
Tarina Oidipuksesta on viittaus insestiin yhtä aikaa kontrolloimattomana ja aina uhkaavana haluna että varoitus sen moraalisesta ja biologisesta luonnottomuudesta ja tuomittavuudesta ihmisyhteisössä.
Eläinten seksuaalisuus on periodioitunut kiima-aikoihin, mutta ihminen elää potentiaalisesti jatkuvaa kiima-aikaa. Eläimetkin näkevät unia, mutteivät koe todellisuutta fantasioiden läpi. Sen sijaan ihmisen mieltämä todellisuus on aina erilaisten [rationaalisten tai irrationaalisten] fantasioiden loputon kudos.
Seksuaalisuus ei suinkaan ala vasta 13-15-vuotiaana vaan jo syntymässä tai itse asiassa jo ennen sitä - siittämisen ja hedelmöityksen hetkenä - tai pikemminkin jo isän ja äidin halussa toisiinsa jne.
Olematta mikään reichilainen orgoni-energia-hörhö, pidän silti itsestään selvänä, että seksuaalisuus vaikuttaa ihmisessä jatkuvasti tunneaffekteina ja fantasioina [unenomaisina sielun liikkeinä]. Näin ollen sukupuolinen seksi ja seksifantasiat eivät ole kuin [suurinta mahdollista] mielihyvää/nautintoa etsivän halu-jäävuoren huippu, sillä kaikki elollinen on jakautumista, kopioitumista eli informaation siirtymistä eteenpäin lisääntymisen muodossa.
Analogisesti suhteessa edelliseen voidaan sanoa, että kvanttifysiikan universumin eli positiivisesti varautuneen tyhjyyden positiivisuus on ainakin orgaanisen elämän tasolla seksuaalisuutta [tai rakkautta kuten ihmisillä on tapana eufemistisesti ylevöittää tuo sokea voima, sen huumaavuus ja sitovuus rakastettuun].
Ei siis mikään ihme, että sukupuoli-seksuaalista vetovoimaa käytetään manipulatiivisesti kaikkialla. Mihin katsojia alentuvan idioottimaisesti kohtelevat, latteat, räikeät ja rivot mainokset lähes aina tavalla tai toisella vetoavat ja mistä typerät iskelmät lähes aina kertovat? Tietenkin seksistä, seksuaalisesta halusta ja tuon halun täyttymyksen lupauksesta.
2
Ihmisen seksuaalisuus on alunperin 'organisoitu/organisoitunut' yhteisölliseksi systeemiksi insestisääntöjen puitteissa. Tämä tarkoittaa sitä, etteivät insestisäännöt ole pelkästään luonnollisia heijastumia eläinmaailmasta [pentujen vieroitus emosta] vaan myös kulttuurisia - luontoa kulttuurissa ja kulttuuria luonnossa - luonnon ja kulttuurin välistä rajanvetoa.
Insestitabujen kautta säädellään sukulaisuussuhteita [mikä merkitsee yhteisöllistä organisoitumista eli ihmisyhteisön sisäisen arvohierarkian asettumista] estämällä lähisukulaisten pariutuminen aina yksilöiden kuolemaan saakka.
Mikään eläinlaji tai eläinyhteisö ei säätele sukulaisuussuhteitaan näin ehdottomasti puhumattakaan siitä, että säätelyä seuraava yhteisöllinen rakenne legitimoitaisiin eettiseksi laiksi. Eläimet toimivat automaattisesti kiima- ja reviiri-vaístojensa eivätkä jumalalliseksi korotetun [fantasioidun] moraalin ja tai politiikan voimasta.
Freud oli tässä asiassa syvällisempi kuin Westermarck, joka empiristinä oletti, että ihmisen seksuaalisuutta voi tutkia ja kuvata deskriptiivisesti pelkästään käyttäytymisen ja yhteisöllisten normi-faktojen lähtökohdista, vaikka seksuaalisuudessa on ihmisen tapauksessa kyse ihmisen mielessä tapahtuvasta pirullisen ovelasta fantasiapelistä.
Lapsi haluaa ätiään siinä missä äiti haluaa lastaan ja tämä on ihmisseksuaalisuuden perimmäinen [insestinen] lähtökohta, josta sukupuolinen seksuaalisuus kehkytyy ja eriytyy myöhemmin ikäänkuin 'toisen kertaluokan' insestiksi haluna rakastettuun toiseen.
Seksuaalisuus on toisen halua, jossa toisen fantisoidaan täyttävän lopullisesti ja täydellisesti itseä kalvava puute, vaikka haluttu toinen on aivan saman puutteen alainen kuin se, joka häntä haluaa.
Mitä muuta rakkaus voi siis olla kuin 'folie a deux' [hulluutta kahden kesken]? Rakastavaiset jakavat samat 'mielenhäiriön' oireet ja etsivät toisistaan pelastusta puutteenalaisuudelleen.
Ja koska seksuaalisuus on täyttymätön halu-fantasia, voi hyvällä syyllä väittää, että seksuaalisen nautinnon ja vaikean riippuvuuden tyydyttämiseen/-ttymiseen väistämättä sisältyvän tuskan välillä on vain käsitteellinen ero.
Niinpä rakkaus on aina tuskaista hehkua ja iloisinta surua. Me emme voi palata takaisin primaari-narsistiseen 'täydellisyyteen', jonka takasi äidin antama turva: - halumme häneen ja hänen halunsa meihin.
3
Myyttinen paratiisista karkotus merkitsi muun muassa insesti-tabun syntyä. Mutta vaikka paratiisin portit on lopullisesti lyöty kiinni takanmme, yhä silti me haikailemme takaisin tuohon 'täydelliseen' aikaan ennen itsetietoisuutta. Juuri tämankaltainen haikailu on insestistä fantasiaa.
Insesti-fantasiat ilmentävät mielestäni osaltaan sitä, että seksuaali- ja kuolemanvietti ovat tietyssä mielessä sama asia. Me haluamme olla olemassa, mutta emme haluaisi elää tietoisina, koska se merkitsee tuskaa ja kärsimystä. Sekä idän rationalistinen meditaatio että lännen tahtova usko pyrkivät tähän autuaaseen ja valaistuneeseen 'olotilaan'.
Paluu paratiisiin [äidin syliin, kohtuun] on analogista halulle kuolla tälle elämälle ja syntyä/elää uudestaan tuonpuoleisessa jonkinlaisena henkenä ja/tai zombiena. Samaa kaipuuta täydelliseen ja ikuiseen tyydytykseen ilmentää myös seksuaaliseen rakkauteen sisältyvä onnen lupaus ja mitäpä muuta onnea tässä lopulta tarkoitetaan kuin kuoleman kuolemalla voittanutta elämää, joka ei ole tästä elämästä eikä tässä elämässä?
Fantasiatasosta huolimatta kuolemanviettiin ei kuitenkaan tarvitse eikä pidä sisällyttää mitään yliaistillista tai yliluonnollista [Paratiisi-kertomukset ja Thanatos eivät ole mitään horoskooppi-huuhaata] vaan ymmärtää se eräänlaisena evoluution fantasianomaisena päätepisteenä.
Pitäisi muistaa antiikista perua olevan sanonta, jonka mukaan jo orgasmi on aina pieni kuolema. Samalla pitäisi muistaa, että toisiinsa fantasiatasolla kytkeytyvät paratiisi, insesti ja kuolemavietti ovat puhetta samasta asiasta - luonnon kiertokulusta kuolemasta elämään ja elämästä kuolemaan - sykli, jonka haluaisimme katkaista fantasioimalla kuoleman täydellisen tyydytyksen [nautinnon, mielihyvän] utopiaksi.
Niinpä meidän pitäisi lukea perenniaalista filosofiaa, sillä perimmältään juuri [antiikin] filosofia on elämäntapa, jossa opetellaan valmistaumista kuolemaan tai lakonisemmin - filosofia on kirjaimellisesti kuolemaan opettelemista. Ei enempää eikä vähempää.
*
http://takkirauta.blogspot.com/2011/11/nain-naapurissa-osa-iii.html
http://www.all4humor.com/picture/funny-animal-pictures/mice-mating.html
http://www.netn.fi/kirjat/pierre-hadot-mita-antiikin-filosofia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Philosophia_perennis
21 comments:
Insestitabusta. Uskon, että ihmiset mieltää insestin ja erityisesti pedofiilian niin vastenmieliseksi, että sen takia insestisääntöjä on luotu.
Inho insestiä kohtaan on biologinen (ns. Westermarck-efekti) ja sen on tarkoitus on estää sisäsiittoisuutta.
Muilla eläimillä insesti inhoa ei tiettäväst esiinny, mutta reviiritoiminnot ja vain harvakseltaan esintyvät kiimat estävät insestin tehokkaasti.
Oidipuskompleksi on Freudin omia hämäriä fantasioita, niin kuin muukin psykoanalyysi. Sillä ei ole tieteellistä pohjaa.
Freud itse saattoi tuntea seksuaalista vetoa ätiään kohtaan, koska äitinsä ei kasvattanut häntä vaan lastenhoitaja.
RR:"Freud oli tässä asiassa syvällisempi kuin Westermarck, joka empiristinä oletti, että ihmisen seksuaalisuutta voi tutkia ja kuvata deskriptiivisesti pelkästään käyttäytymisen ja yhteisöllisten normi-faktojen lähtökohdista, vaikka seksuaalisuudessa on ihmisen tapauksessa kyse ihmisen mielessä tapahtuvasta pirullisen ovelasta fantasiapelistä."
Ihmisen seksuaalisuutta voidaan ja pitää tutkiä empiirisesti ja luonnotieteellisesti.
Seksuaalitutkimuksen pitäisi olla osa evoluutiotutkimusta ja aivotutkimusta.
Freudilla hänen epätieteellisillä höpinöillään ei pitäisi olla mitään sijaa nykypäivänä.
Ihmiselämän kaikkia osa-alueita pitäisi pääasiaasa tutkia luonnotieteellisesti ja selittää luonnotieteellisesti.
Ei liity tähän mitenkään, mutta yksi kysymys.
Miksi nykyajan vasemmistolaiset ( ainakin ns. älymystö) ottavat filosofian aseekseen?
Löyhällä mannermaisella jargo-filosofialla ei voida voittaa teknokraattisia oikeistolaisia.
Vasemmiston pelastus olisi palaaminen tiukkaan loogiseen empirismiin. Rationalismi ja materialismi pitäisi olla vasemmisto ohjennuora.
Pehmeiden höpöttäminen pitäisi jättää oikeistolle.
Heidegger ja postmodernistit pitäisi heittää suoraan tunkiolle.
"Insestitabujen kautta säädellään sukulaisuussuhteita [mikä merkitsee yhteisöllistä organisoitumista eli ihmisyhteisön sisäisen arvohierarkian asettumista] estämällä lähisukulaisten pariutuminen aina yksilöiden kuolemaan saakka."
Eikös tämä ole Lévi-Straussin allianssiteorian pointti: Insestikiellot ovat edellytys sosiaaliselle järjestykselle. Meadin tutkimat arapeshit, joihin Lévi-Strauss viittaa, eivät pitäneet insestiä niinkään vastenmielisenä moraalisessa mielessä, vaan mielettömänä sosiaalisen järjestyksen kannalta: Jos ego painaa omaa siskoaan, sisko ei voi mennä naimisiin ulkopuolisen miehen kanssa, jolloin ego ei saa kaveria metsästysreissuille. Tappio on oikeastaan kaksinkertainen, koska siskon hässiminen poistaa tarpeen hankkia vaimo, jolloin vaimon miehestäkään ei saa kaveria.
Voidaan myös mainita, että suomen kielessä termi 'lanko' viittaa sekä siskon mieheen että vaimon veljeen.
Suomen kielessä [toisin kuin englannissa] tehdään myös käsitteellinen erottelu sedän ja enon välille. Puhekielessä 'setä' voi oikeastaan viitata keneen tahansa vähän vanhempaan ukkoon, mutta eno on juuri äidin veli.
Tästä voitaisiin ehkä päätellä, että Lévi-Straussin teorioiden (Les structures élémentaires de la parenté) mukainen järjestelmä on joskus ollut "käytössä myös täällä": Nykyistä kompleksista sukulaisuusjärjestelmää on edeltänyt vaihe, jolloin ihannepuoliso oli ristikkäisserkku (enon tytär).
Lévi-Straussin äärimmäisen tylsän ja oppineen kirjan erästä lukua koristaa lainaus erään alkuasukasheimon "utopian" myyttisestä ilmauksesta, jossa alkuasukkaat esittävät, ettei paratiisissa enää annettaisi tyttäriä vaimoiksi.
Tällöin primitiivit olisivat samalla kaiken yhteiskunnallisuuden tuolla puolen melkein kuin Marxin sosialistisen utopian puuhakkaat proletaarit, jotka tuottavat vain itselleen. (pohjimmiltaan insestinen ja antisosiaalinen fantasia?)
Tomi kirjoitti:
"Inho insestiä kohtaan on biologinen (ns. Westermarck-efekti) ja sen on tarkoitus on estää sisäsiittoisuutta."
Miksi monissa primitiivisissä kulttuureissa ihannepuoliso on ristikkäisserkku mutta rinnakkaisserkun kanssa avioituminen taas koetaan insestiseksi? Paljaiden tosiasioiden tasolla molemmat ovat yhtä läheistä sukua. [Täsmällisemmin: yhteistä perimää on yhtä paljon.]
En kiistä Westermarck -efektiä, mutta se ei kuitenkaan selitä kaikkea [eikä nimenomaan sitä, mistä insestikielloissa on kysymys].
Westermarc -efekti ilmenee [kuten varmaan hyvin tiedät] myös sellaisissa lapsissa, jotka eivät ole toisilleen ollenkaan biologista sukua.
SK:"Westermarc -efekti ilmenee [kuten varmaan hyvin tiedät] myös sellaisissa lapsissa, jotka eivät ole toisilleen ollenkaan biologista sukua."
Tämä onkin se pointti. Biologinen sukulaisuus ei estä insestiä vaan yhdessä oleminen (lapsena) ja siitä johtuva leimautuminen.
Yleensä tämä leimautumisen kohde on biologinen lähisukulainen.
Hmm. Mahdoitko edes lukea koko tekstiä, sillä sen verran ohi maalin kommenttisi menee.
*
Fantasiat paljastavat eläimellisyytemme paremmin kuin yksikään tieteellinen tutkimus, koska fantasiat eivät ole sidottuja ympäristön asettamiin konventioihin ja paneisiin tai tieteellisen tutkimuksen metodiseen pakkopaitaan.
Tiede merkitsee fantasioiden yksipuolista rajoittamista ja torjumista [muussa tapauksessa kyse ei tietysti olisikaan tieteestä], ei suinkaan pääsyä ihmisen 'eläimellisyyteen' sen symbolis-metaforisen kokemuksellisuuden [muunlaista kokemuksellisuutta ei ole olemassakaan] välittämänä.
Tarvitsemme ihmisen seksuaalisuuden merkityksiä ymmärtääksemme myyttis-psykologisia tulkintoja, jotka tiede Prokrusteen vuoteessaan sulkee liian 'hämärinä' pois empiirisen tutkimuksen kohteina. Mutta mitä muuta tiede itse on kuin tarkoin organisoitu empiiris-matemaattinen myytti?
Kokemuksen merkityksellisyyden ilmaiseminen ja ymmärtäminen mahdollistuu parhaiten taiteellisen ja myyttisen mielikuvituksen kautta. Freudin omien teorioitten kehittyminen on hyvä esimerkki tästä prosessista.
Itse en pidä Freudin projektia enkä psykoanalyysia perimmältään tieteellisenä [syyt käyvät ilmi tästä kommentista], vaikka Freud neurologina niin halusikin tehdä.
Tieteellisyyttä voi tai sitä pitää näissä asioissa [koska tieteellisestä havainnoinnista tulee helposti symbolisen ymmärryksen este] käyttää vain yhtenä mahdollisena tutkimuslinjana eikä minään dogmaattisesti selittävänä triviana, joka puhuu vain siitä [koska se ei tieteenä muuta voi], mikä on havaittavissa ja laskettavissa jääden näin ollen jotakuinkin avuttomaksi sen todellisuuden suhteen, joka on ilmaistavissa ja oivallettavissa relevantisti ehkä vain mentaliteettien ja ideoiden historiana ja siten myyttien allegorisina tulkintoina.
Freud siis halusi olla nimenomaan tiedemies eikä myytinrakentaja-taiteilija. Mutta silti Freudin ominta neroutta ja luovuutta oli juuri hänen tietoinen uskaltautumisensa sinne, mitä tiede tieteenä ei voi ymmärtää.
Psykoanalyysia pitää lukea fiktion ja faktan rajoilla liikkuvana psykologisena hermeneutiikkana - kokemuksellisen ymmärryksen emansipaationa.
Jos psykoanalyysista sen sijaan tehdään pragmaattinen psykiatrinen tiede [eli piilorasistinen erottelukoneisto], kuten USA:ssa tapahtui, tärvätään Freudin syvimmät oivallukset lähes täysin.
Freud ja psykoanalyysi ei ole perimmältään ristiidassa kehityspyskologian kanssa [sopii lukea, mitä alan viimeisin tutkimus asiasta sanoo], joskin itse pidän Freudin ajattelua mielenkiintoisena juuri sen modernin myytin vuoksi, jonka se ihmispsyykestä rakentaa. Voimme oppia siitä paljon - me jotka emme ole jämähtäneet ja jäätyneet tieteen kylmään ja yksipuoliseen syleilyyn.
Elät Tomi älyllisellä kivikaudella. Looginen empirismi on ajat sitten osoitettu metafysiikaksi [esim. Quine ja Sellars].
Mitä Heideggeriin tulee, niin lue tämä ja kakistele sitten lisää. Vai estääkö fundamentalismisi älyllisen kehityksen?
http://benjamins.com/cgi-bin/t_bookview.cgi?bookid=AiCR%2011
http://books.google.com/books?id=HTtmUy3HNuIC&pg=PA1&hl=fi&source=gbs_toc_r&cad=3#v=onepage&q&f=false
Miksi nykyajan vasemmistolaiset ( ainakin ns. älymystö) ottavat filosofian aseekseen?
Löyhällä mannermaisella jargo-filosofialla ei voida voittaa teknokraattisia oikeistolaisia.
-Vasemmisto on muutenkin täysin hukassa [tässä: hallituksessa]. Mutta on minusta teorian kompleksisuuskin eräänlainen ongelma. Kompleksinen teoria sulkee ovet käytännön toiminnalta. Ja kun ideologiat kuitenkin omaksutaan [jos omaksutaan] hyvin yksinkertaistetussa muodossa, niin hyvin monimutkaisten teorioiden rakentelu on insestistä masturbaatiota: kaiken aidon yhteiskunnallisuuden tuolla puolen. Vasemmistolla ei ole samanlaista todella iskevää ja loogista pakettia kuin esim. libertaristeilla.
Youtuben "vapauden filosofia" -filmit ovat vähän kuin [jo sinänsä täysin myyttisen] kommunisti-agitaattorin tupakka-askiin piirtämien lisäarvoteorioiden inverssi muoto.
Jos vasemmistolla on joskus jotain iskevää, kyse on lähinnä tunteisiin vetoavasta "hömpästä".
Vasemmiston pelastus olisi palaaminen tiukkaan loogiseen empirismiin.
-Ei, vaan palaaminen marxilaiseen työarvoteoriaan, marxilaiseen lisäarvoteoriaan, marxilaiseen teoriaan työttömyydestä ja marxilaiseen teoriaan työelämästä. Näiden pitäisi sinänsä jo tehota ihmisiin, koska kyse on paikkansa pitävistä teorioista ja ihmisten omasta elämästä. Marxin Pääomasta pitäisi ottaa uusi painos.
Viime kädessä jaan siis Sokrateen näkemyksen, että pelkkä oikea tieto ja ymmärrys riittää.
Rationalismi ja materialismi pitäisi olla vasemmisto ohjennuora.
-Marxin teoriat täyttävät nämä vaatimukset.
Pehmeiden höpöttäminen pitäisi jättää oikeistolle.
-Eihän oikeisto ole koskaan mitään muuta höpöttänytkään kuin pehmeitä? :)
Heidegger ja postmodernistit pitäisi heittää suoraan tunkiolle.
-Osittain samaa mieltä. Puhtaan poliittisessa mielessä fenomenologia, eksistentialismi ja "postmodernismi" ovat taantumuksellisia ilmiöitä. Mutta niillä on tulkintahorisointteina arvoa monissa ei-poliittisissa konteksteissa.
Mihin muuten viittaat postmodernismilla?
Minusta kyse on jonkinlaisesta kaatotermistä, jota "luonnontieteilijät" käyttävät kun pitää niputella yhteen iso joukko aika erilaisia, vaikeita ja syystä tai toisesta epämieluisiksi koettuja diskursseja.
Seuraavan kerran kun Ironmistress vaatii omassa blogissaan "postmodernismin" kitkemistä suomalaisista yliopistoista, aion yhtyä tähän vaatimukseen: Porvarillinen "postmodernismi" on viipymättä korvattava selkeällä marxilaisella yhteiskunta-analyysilla! :)
[Ironmistress ei muuten ymmärrä akatemiaa vastaan hyökätessään olevansa itsekin eräänlainen "postmodernistisen" relativismin uljas esitaistelija: Yhtä hyvä ja arvokas se on se amisgimman näkemys kuin lukeneen professorinkin.]
RR:"Elät Tomi älyllisellä kivikaudella. Looginen empirismi on ajat sitten osoitettu metafysiikaksi [esim. Quine ja Sellars]."
Olen valmis hylkäämään myös loogisen empirismin, jos se kerta on metafysiikkaa,
SK:"Mihin muuten viittaat postmodernismilla?"
Tarkoitan lähinnä ranskalaista filosofiaa Deleuzea ja Foucaltia ja kummppaneita. Onko virallinen termi jälkistruktualismi?
Tomi, olisiko jokin seuraavanlainen teoria enemmän sitä mitä toivot:
http://sosialismi.net/blog/2011/10/19/sosialistinen-talousjarjestelma-osa-1/
Tomi,
Foucaultilla on paljon hyviä kirjoja. Niissä [toisin kuin monien muiden filosofien kirjoissa] on myös aika paljon faktoja, joten voisit ehkä pitää niistä. Tarkkailla ja rangaista avaa mielenkiintoisen kulman vankeinhoidon historiaan ja rangaistusten muuttumiseen: Modernissa yhteiskunnassa rangaistus kohdistuu "ruumiin" sijasta "sieluun". [Jälkimmäistä homoseksuaali ja sadomasokistinen Foucault muutenkin piti "ruumiin vankilana" kääntäen näin ylösalaisin filosofien perinteisen näkemyksen asiasta.]
Koska tunnustauduit minun blogini puolella perverssiksi, suosittelen Seksuaalisuuden historiaa.
Siinä Foucault muistaakseni mainitsee käytännöstä, jossa antiikin aikana isäntä saattoi kiusata orjaansa työntämällä vihanneksen tämän peräaukkoon.
Voi tosin olla, että olen lukenut tuon anekdootin jostain ihan muualta.
SK, ongelma Foucaltin ja kumppaneiden filosofiassa, on se, että he käyttävät matemaattisia- ja luonnotieteellisiä termejä poskettomasti. Tekstit tulevat sekavaksi sotkuksi, joista kukaan ei ota selvää mitä filosofi sanoi tai tarkoitti.
Sadomasokismiin ei kuulu vastentahtoisten ihmisten kiduttaminen ja rääkkääminen. Se on yleinen väärinymmärrys.
Oikeassa BDSM:ssä kaikki ovat vapaehtoisesti mukana.
Leimautumis-perusteluissasi on varmasti järkeä ja totuutta, Tomi.
Nyt pitää kuitenkin huomata, että enhän minä kiellä insesti-inhon 'luonnollisuutta'. Kyllä siinä on kyse ihan aidosta aversiosta, mutta seksuaalisuuden perusta ei ole lyöty lukkoon pelkästään leimautumisella, vaikka sillä onkin erittäin suuri rooli sukupuolisuuden kehittymisessä.
Ihminen on eläin. Eläimet eivät leimautumisesta huolimatta koe insestiä, koska ne unohtavat menneisyytensä. Ihminen ei unohda ja myös sen vuoksi häneen juurtunut leimautuminen ja moraaliopetus ovat niin merkittävässä asemassa insestikiellon sisäistämisen ja ylipäätään seksuaalisen kehityksen suhteen.
Moraalinen opetus on kuitenkin aina yhteisön määrittämää eikä leimautuminen välttämättä selitä esim. rakastumista täysin pätevästi, vaikka hyvin paljossa kuitenkin.
Yleensä jokainen muistaa ensirakkautensa, mutta jos rakastuminen selitetään leimautumisella, pitää tietysti kysyä, miksi avioerojen määrä on niin suuri ja yhä kai kasvamassa. Leimautuminen ei siis kestä loputtomiin ainakaan rakastumisessa.
Yhteisöllinen moraaliopetus insesti-säädöksineen on pelkkä [tosin erittäin tärkeä] institutionaalinen pintarakenne, jolla järjestellään ihmisten välisiä yhteisöllisiä suhteita, mutta jonka legitimaatio ja siten uskottavuus suhteessa ihmisen varhaiseen biologis-arkaaiseen 'luontoon' on kaikkea muuta kuin itsestään selvä.
Leimautumisen vaikutukset juurtuvat syvempään kuin moraaliopetuksiin tukeutuvan kasvatuksen, mutta nekin päästävät läpi ihmisen tyystin eläimellisen [torjutun ja siksi fantisoidun] puolen. Sitäpaitsi yhdyntä on aina silkkaa eläimellisyyttä, jossa moraalinen kielto vain jarruttaa ellei jopa estä vapautuneen tyydytyksen saavuttamista.
Niinpä huolimatta leimautumisesta, huolimatta moraaliopetuksista, juuri fantasiataso on se, joka menee suoraan läpi molempien kerrosten ja enemmän tai vähemmän epäsuorasti tunkee mieleemme mitä hurjimpia seksifantasioita.
Eräs kuuluisa amerikkalainen seksuaaliterapeutti [nainen] totesi [kuten myös Zizek sofistikoituine elokuva-analyyseineen], että fantasiat ovat ihmisille olennainen osa seksuaalisen halun konstituoitumisessa [ihmisen on opittava seksuaalisuus fantasian kautta/Zizek] ja kiihottumisen ylläpitämisessä ja lisäämisessä.
Heti perään nainen jatkoi nauraen, että älkää kysykö, mitä hän itse fantisoi, sillä jos hän ne omat mielikuvansa julkistaisi hänet luultavasti vietäisiin vankilaan siltä istumalta.
Minä halusin kuitenkin yleistää ja laajentaa seksuaalisuuteen kytkeytyvien fantasioiden merkitysten ymmärtämistä aina mytologioiden ja ideologioitten tasolle [mm. Zizekiltä voi oppia näistä asioista], mutta en tässä jatka enempää siitä aiheesta.
RR, täytyy myöntää, että tuomitsin pointtisi hätiköiden (kuten ounastelitkin, tosin olin teksti lukenut). Leimautuminen on lapsuuden vaihe ja myös vanhemmat leimautuva lapsiinsa (kenties hormooneista johtuen).
Myöhempi rakastuminen ei ole leimaatumista, koska siihen kuuluu seksuaalinen halu, jota ei leimaantumisessa esiinny.
Kaiketi leimaantuminen on syvempi ja pitkäkestoisempi ja vähemmän raju kuin rakastuminen. Aivoissa nämä tapahtumat ovat luultavasti erinlaisia.
Westermarck-efekti on olemassa, mutta se on niin pieni, ettei se estänyt sellaisia kulttuureja kehittymästä, joissa insesti oli normi.
Tietysti freudilainen insesti-into ja westermarckilainen insesti-inho vaihtelevat yksilöiden tasolla. Ajatus, että kaikki yksilöt olisivat samanlaisia ja että vain jompikumpi ääripää olisi oikea tulkinta, on tietysti typerä.
Harvaanasutuilla alueilla luonnonvalinta on tietenkin suosinut insestiä.
I
1
Eiköhän asia ole juuri noin kuin sanot, kun insestiä tarkastellaan evoluutioteorian ja väestötieteen kannalta.
Jos kuitenkin pitäisi tyytyä tähän aineistoltaan ja metodiltaan tarkoin rajattuun [tieteellis-tilastolliseen] selitysmalliin, me emme pystyisi ymmärtämään ihmistä kulttuurisena eli symboleja, metaforia ja ei-tietoisia [en sano tiedostamattomia, jottei Tomi saa sätkyä ;\] 'fantasia-koodeja' käyttävänä olioina juuri lainkaan.
Jos symboliset identiteetit ja ylipäätään metaforien läpi välittyneet imaginaatiot ja/eli fantasiat ja mieli-kieli-kuvat selitetään pelkästään itsesäilytyksellä, lisääntymisellä, luonnonvalinnalla, sopeutumisella, adaptaatiolla eli perimmältään informaation kopioitumiseen ja siirtymiseen palautuvilla tekijöillä, se olisi hiukan samaa kuin, jos lääkäri ei koskaan piittaisi tippaakaan potilaansa subjektiivista oireista vaan tutkisi häntä vain laboratorio-kokeitten perusteella.
Tietenkin potilasta pitää hoitaa juuri kokeitten antamien tulosten pohjalta, mutta jos häneen suhtaudutaan pelkästään fysiologisena koneena, niin eikö lääkärin vastaanotot voitaisi lopettaa tykkänään ja hoidot määrätä etänä fysiologisten kokeitten perusteella?
Reduktiivis-naturalistinen maailmankuva ei tarvitse subjektiivista lässytystä toimiakseen vaan pyrkii nimenomaan eliminoimaan ja korvaamaan kaiken subjektiivisen objektiivisella matemaattis-biologisella selityksellä.
Mutta tällainen tiede ei siis hoida ihnmistä vaan biologista konetta. Tällainen tiede ei voi olla kiinnostunut ihmisen kielenkäytöstä, jolla hän kuvaa esim. kivun tunteensa määrää ja laatua, koska se on subjektiivisesti epämääräistä ja mahdotonta mitata sekä pätevästi että luotettavasti.
Samassa mielessä evoluutioteoreettiset selitykset ihmisen käyttäytymisestä - puhumattakaan hänen taiteestaan, kielenkäytöstään, uskonnoistaan ja ideologioistaan - on tietyn antropologisen ihmiskäsityksen [ihminen biologisena koneena] ja tietyn metodisen tutkimusmallin [matemaattis-kokeellinen reduktionismi] puitteissa toimivaa 'teknokratia-teollisuutta'.
2
Tässä kohtaa pitää tietenkin kysyä, onko ihminen 'vain' biorobotti eli biologisesti ehdollistunut lisääntymiskone? Onko subjektiivinen tietoisuus identtinen tietokoneen hardware'n kanssa eli perimmältään ei-intentionaalinen prosessori?
Tällainen on reduktionistis-luonnontieteellisen maailmankatsomuksen subjekti[ttomuus]käsitys, mutta subjekti tai 'subjektittomuus' on toki ymmärretty ja ymmärretään edelleen muillakin tavoilla.
[jatkuu]
II
1
Jos nyt joidenkin mielestä matemaattis-reduktiivis-luonnontieteellinen maaimankatsomus ['tieteellinen naivius' sanoisi Heidegger ilkeästi liioitellen] pystyy selittämään paitsi ihmisen moninaisuutta myös hänen holistisuuttaan sekä riittävän objektiivisesti että riittävän pragmaattisesti, en voi olla heidän kanssaan samaa mieltä, vaikka pidänkin itseäni tietynlaisena naturalistina.
Mutta minä en ole reduktionistinen ja realistinen vaan holistinen ja antirealistinen naturalisti. Tosin mainittu tieteenfilosofinen positio ei ole kannaltani mitenkään yksiselitteinen valinta - kaikkea muuta.
Antirealistinen holismi natsaa nimittäin paremmin Heideggerin ei-subjektiivisen [siis kollektiivisen] dasein-filosofian hermeneuttiseen desisionismiin [mutta minä olen 'subjektiivinen' - en 'kollektiivinen' voluntaristi] kuin Freudin strukturalistis-pluralistiseen seksuaalisuus-reduktionismiin, jossa subjekti on rakenteellisesti jakautunut topologisiin tasoihin tai jopa 'rikki', mutta yhä silti [joskin tavallaan illusorisesti] tahtova ja haluava minuus.
Heideggerin Dasein sen sijaan on täysin epäkartesiolainen näkemys, jossa cogito subjektina mahdollistuu vain tietyn kielialueen ja kansallisen kulttuurin traditiossa eli subjektia ei voisi olla edes olemassa ilman kultturiympäristöään.
Kulttuuriympäristöjen välillä on Heideggerin mielestä kuitenkin arvoeroja - ei tosin etnis-biologisista vaan kielellis-kulttuurisista syistä johtuvia. - Heideggerin 'natsismi' ei siis ollut mitään [geneettistä] veri-rotuoppia vaan kulttuuri-relativistista konservatismia, jonka puitteissa Saksa kuitenkin asetettiin ajattelun ykkösmaaksi.
Descartes'n cogito'han sen sijaan on [metafyysisesti] autonominen ja ympäristöstä riippumaton, universaali kognitiivinen 'kyky'.
Niinpä minun kärjistetysti sanottuna pitäisi valita a] Heideggerin kollektiivisen subjektin [vrt. marxilaiset subjekti-käsitykset; Heidegger tunsi hyvin myös Marxin teoriat], b] Freudin topologisesti jakautuneen halu-subjektin ja c] Descartes'n metafyysisesta cogito'sta juontuvan mutta Kantin kautta modifioituneen ei-metafyysisen [transsendentaalis-kognitiivisen] subjektin välillä.
2
En jatka nyt pitempään, koska esitetty ongelma on filosofisesti liian suuri 'ratkaistavaksi' tässä, mikäli sitä nyt ylipäätään voi 'ratkaista' suuntaan tai toiseen muuten kuin intuitiivisen valinnan kautta.
[Ironmistress ei muuten ymmärrä akatemiaa vastaan hyökätessään olevansa itsekin eräänlainen "postmodernistisen" relativismin uljas esitaistelija: Yhtä hyvä ja arvokas se on se amisgimman näkemys kuin lukeneen professorinkin.]
Ei, vaan että argumentin totuusarvo ei riipu sen esittäjän habituksesta. Se puolestaan ei ole postmodernismia, vaan aivan puhtaasti peruslogiikkaa.
Mikäli tautologinen [analyyttiset totuudet ovat aina tautologioita] ja triviaalinen [tieteelliset totuudet ovat tilastollisina todennäköisyyksinä arvotyhjää triviaa] totuus[arvo] mystifioi tai jopa estää yhteiskunnallisten asiaintilojen relevanttia ja 'käyttökelpoista' ymmärtämistä, kumpaa on välttämätöntä preferoida kyetäksemme ylipäätään minkäänlaiseen intentionaaliseen toimintaan - abstraktia totuusarvoa vai praktista ymmärrystä?
Väitän vakavasti, että ymmärrys [Wittgensteinin ei-tarskilaisena semantiikkana] ei seuraa loogisesti argumentin totuusarvosta - ei ainakaan Humen lain perusteella. Pikemminkin päinvastoin.
Entä miten voin välttää ajautumisen relativistiseen pragmatismiin ja/tai postmoderniin nihilismiin, jos totuus[arvo] saa [praktis-ideologisen] merkityksensä aina/vasta käytännössä/-nöstä/-tönä?
Löytyykö ratkaisu marxilaisesta sosialismista vai Heideggerin autenttisesta nationalismista?
*
Yst. vast. miel. täh. komm. laat. kiit. RR
Post a Comment