December 2, 2007

Kalvinistinen 'fundationalismi', toivo uskon edellytyksenä sekä eroksen ja agapen vastakkainasettelu

Kirjoitettu kommentiksi Petri Jäveläisen päreeseen "Joitakin syitä siihen, miksi en kannata reformoitua epistemologiaa".
*
Tekemäsi erottelu selvensi hieman aiempia intuitioitani ja tietojani, eikä myöskään ollut niiden vastainen.
Olen samoilla linjoilla kuin sinä, mutta esitän ensin kriittisesti avoimen kysymyksen, jota kautta pyrin sitten pohtimaan teemaa (päätyen kuitenkin samantyyppisiin 'uhkakuviin' kuin sinäkin, mitä kalvinismiin tulee.)
*
Mitä sinä sanot henkilölle, joka kysyy: uskotko sinä Jumalaan? Epäilen, että et vastaa kyllä, mutta et myöskään ei.

Entä onko presuppositio: minä toivon uskovani mitään muuta kuin skeptinen väistöliike, jolla itse arvostelma: usko, selitetäänkin joidenkin emotionaalisten ennakkoehtojen kautta, koska suora myöntävä vastaus merkitsisi sitoutumista johonkin, johon henkilö ei joko usko tai, jonka suhteen hän on niin äärimmäisen epävarma, että hänen on uskosta puhuessaan pakko viitata 'vain' myönteisiin emootioihinsa kuin minkäänlaiseen varmuuteen (myönnän että tämä oli aika johdattelevaa päättelyä).

Toisin sanoen, onko niin, että itse uskon 'tiedollista' oikeutusta ja tiedollista varmuutta on tässä väljennetty niin paljon, että yksinomaan henkilökohtainen tuntemus toiveestani Jumalan olemassaolosta riittää uskoni ilmentymäksi?
(Tämä ei ehkä vielä ole fideismiä, mutta vahvasti siihen suuntaan kylläkin.)
*
Sen sijaan kun Plantinga siirtää rationaalisten perususkomusten alueen koskemaan myös Jumalan olemassaoloa, hän tekee 'ideologisen' valinnan samalla, kun väittää, että usko seuraa nimenomaan rationaalisen todistuksen pakottavuudesta.

Plantingalaiset kuitenkin mitä todennäköisimmin vastaavat kysymykseen: 'uskotko sinä Jumalaan' suoralta kädeltä myöntävästi.
Mutta onko heidän uskonsa sitä uskoa, toivoa ja rakkautta, mitä Paavali olettaa Jeesuksen julistaneen?

Eikö se ole pikemmin propositionaalista, neutraalia 'tietoa', josta kumpuava usko ja uskonvarmuus ilmenee kuitenkin käytännössä samoin uskovien fundamentalistisena 'elitisminä', - siis pikemminkin poliittisina valtapyrkimyksinä kuin universaalina toivon ja lähimmäisenrakkauden periaatteena?
Kyseessä on ikäänkuin 'imperialistinen missio'.
*
'Olisiko Genetsaretin järven kalastajien pitänyt ensin muodostaa päässään Jumalan olemassaoloa koskevan proposition assentoiminen kuullessaan kutsun ”seuraa minua”. Ja olisiko heidän tästä kutsusta seuranneen pitkin poikin Galileaa tapahtuneen heilumisen seurauksena pitänyt jotenkin selittää maailma Jumalalla?'

Ei varmaankaan olisi pitänyt, mutta minkä takia se sitten piti ylipäätään tehdä edes jälkeenpäin?

'Uni' (narratiivi), jossa Jeesus ja häntä seuranneet kalastajat elivät tai, jota he näkivät, tärveltiin ehkä peruuttamattomasti tekemällä siitä oma tieteenalansa.

Mutta eihän tälle kehitykselle tietenkään mitään voinut. Yhteiskunnallisten ja poliittisten välttämättömyyksien vuoksi päädyttiin perustamaan esimerkiksi pappisvirka, vaikka pappeudesta ei puhuta Uudessa Testamentissa mitään; - ellei sitten omien intentioitten eli intressien mukaisesti tulkita joitain Raamatun kohtia nimenomaan kehotukseksi, joka oikeuttaa ja velvoittaa papinviran olemassaolon.

Myös kaikki puheet kirkon perustamisesta ovat maallisen 'regimentin' puuhastelua uskovien yhteisön integroimiseksi, legitimoimiseksi ja hallinnoimiseksi.

Jeesuksella ei taatusti ollut mielessään, että jonain päivänä kymmenettuhannet teologit tutkivat hänen merkillisiä ja ristiriitaisia puheitaan, ja että etenkin länsimaat ovat joskus täynnä kirkkoja sekä seurakuntakeskuksia, joissa papit parhaan 'opportunistisen' kykynsä mukaan pyrkivät houkuttelemaan uskovia kristillisen aatteen piiriin kuin puolueagitaattorit ikään.

Kaikki meidän kirkkopoliittiset ja teologiset 'puuhastelumme' ovat äärimmäisen kaukana evankeliumien todellisuudesta ja kertomuksista.
*
Ehkä jäljelle jää lopulta vain kysymys, kumpi on oikea tulkinta rakkaudesta: eros vai agape - omasta puutteenalaisuudesta ja vajavaisuudesta kumpuavaa täydellistymisen ja tyyydytyksen tarvetta (T(t)oisen haluamista) vai pyyteetöntä lähimmäisenrakkautta?

Luterilainen paradoksi ja kaksoissidos:
Jos kristillinen rakkaus on agape-rakkautta, niin joudumme halveksimaan itseämme, koska emme kykene lähestymään Jumalaa epäitsekkäästi vaan eroksen motivoimina. Mutta eikö siinä tapauksessa ole johdonmukaista halveksua itseämme myös itsekkäinä seksuaalisina olentoina?

Toisin sanoin - jos aito rakkaus on agape-rakkautta, niin meille on annettu mahdoton missio.

Nimittäin - jos rakkautemme on perimmältään eros-rakkautta, niin universaali lähimmäisenrakkaus jää pelkäksi ideaaliksi, joka on ainakin ohjelmallisena tavoitteena jopa ihmisluonnon vastainen projekti.

Luterilaisuus, joka julistaa agapeta, epäilee kuitenkin Jumalan epäitsekkään rakastamisen mahdollisuutta, koska olemme eroksen 'saastuttamia'.

Miksei luterilaisuus sitten epäile samalla myös lähimmäisenrakkauden mahdollisuutta ja lopeta myös sen julistamista?
Lähimmäisenrakkautta pidetään jumalallisen rakkauden maallisena ilmentymänä, mutta jos emme kykene rakastamaan Jumalaa, niin miten meidän on mahdollista rakastaa silloin lähimmäisiämmekään?

Esimerkiksi hyväntekeväisyys ei ole rakastamista, koska se sisältää paradoksin. Mitä enemmän lahjoitamme, sitä paremmiksi koemme itsemme myös Jumalan silmissä, mutta juuri tämähän on pahinta kuviteltavissa olevaa vieraantumista Jumalasta ja osoitus omahyväisestä egoismistamme.
Mitä enemmän rakastamme lapsiamme, sitä enemmän rakastamme myös itseämme. Tämä on täysin luonnollista ja oikein, mutta sekin vieraannuttaa meidät Jumalasta, koska rakastame lapsissamme myös ja etenkin itseämme.

Silti Luther ylistää juominkeja sekä ajoittain seksuaalisuuttakin (vaikka häneltä puuttuu naiskuva ja naiskäsitys lähes kokonaan!).
Mikä sekasotku onkaan koko tämä luterilaisuus ja sen liki juoppohullu perustaja Martin Luther!
*
Kristinusko onnistui ainakin vääristämään eroksen ja saattamaan sen huonoon huutoon. Erokselle nimittäin juotettiin myrkkyä, jonka seurauksen se rappeutui paheeksi (Nietzschen 'diagnoosi').

2 comments:

toyota said...

agapeesta..onko sublimaation idealla todella juurensa nietzcshessä ja psykoanalyysissä

minusta kaikkia ihmisiä ei voi laittaa samaan laatikkoon
vaikken heitä tunnekaan..minulle rakkauden lähtökohta on aina eros näin jumalanikin löysin

Rauno Rasanen said...

toyota said...

'agapeesta..onko sublimaation idealla todella juurensa nietzcshessä ja psykoanalyysissä'

Eiköhän sublimaation idea löydy jo Platonin Faidroksesta.
Mutta moderni sublimaatiokäsitys on kyllä syntynyt pitkälti romantiikan, Kantin, Schopenhauerin, Nietzschen ja Freudin kautta.

Lähimmäisenrakkaus (agape) ei perustu halun sublimaatioon vaan on kristinuskon mukaan perustava jumalallisen rakkauden muoto.

Määritelmiä:

1) Love, but in the holy, rather than erotic, sense. (2) The community meal originating in early church in association with the Eucharist. (3) Specifically, in modern usage, the meal sometimes offered after the Maunday Thursday Eucharist.

(Christian theology) the love of God or Christ for mankind
selfless love of one person for another without sexual implications (especially love that is spiritual in nature)
a religious meal shared as a sign of love and fellowship.

*
Ortodoksisuus sen sijaan lähtee pikemminkin Platonista ja eros-rakkaudesta.

Ortodoksinen kirkkohan korostaa eroksen motivoimaa jumalallistumisen periaatetta, jonka mukaan ihminen pyrkii kohti alkuperäänsä eli Jumalaa.

Eros ( érōs) is passionate love, with sensual desire and longing. The Modern Greek word "erotas" means "(romantic) love". Plato refined his own definition. ...