C.C.R-Tombstone Shadow (1970)
04:35
This video is a very rare footage of Creedence Clearwater Revival. Greets for all the people who wants to watch this video. In order of appearance: Green River-rehearsal.
Tombstone Shadow- Studio Version and Live at Oakland Coliseum This video is a very rare footage of Creedence Clearwater Revival.
Greets for all the people who wants to watch this video.In order of appearance:Green River-rehearsal.Tombstone Shadow- Studio Version and Live at Oakland Coliseum 31/01/1970.
(Videon alkupuoli antaa tosiaankin hyvin harvinaisen ja sympaattisen, "presenceä" ("läsnäoloa") huokuvan lähikuvan CCR:n harjoituksista. John Fogerty arvioi Doug Cliffordin pitäneen hiukan liian nopeaa tempoa rummuissa, sillä Green River ja sen komppi muistuttaa hänen mielestään pikemminkin shufflea kuin rockia.
Kuulemme/näemme loppuosan Green Riveristä ja alkuosan Tombstone Shadowista, joka sitten muuttuu live-esitykseksi - välissä lyhyet haastattelupätkät.
Tällaisia "taviksia" nämä nuoret ja innokkaat (John tietysti virtuoosina) muusikot olivat silloin, kun CCR:n paraikaa (-69) nousi ennätyksellisen kovaa vauhtia maailman Rock'n Roll bändien ykköseksi.
Kovin erilainen geeni on sattunut määräämään veljesten tukkamallin (nuorempi John, suora, ruskea - vanhempi Tom, vaalea, kihara). Veljeksiä muuten oli yhteensä viisi (5) !)
*
The final Creedence Clearwater Revival gig 1983
09:55
Here's an obscure musical performance I stumbled upon recently -- the very last performance of Creedence Clearwater Revival in November 1983.
The event was the 20th reunion of the class of 1963 from the El Cerrito High School at the Concor Here's an obscure musical performance I stumbled upon recently -- the very last performance of Creedence Clearwater Revival in November 1983.
The event was the 20th reunion of the class of 1963 from the El Cerrito High School at the Concord Inn in El Cerrito, CA. John Fogerty, Stu Cook and Doug Clifford reunited for the last time, using their original band name of the Blue Velvets.
They perform 4 songs on this video - Born On The Bayou, Bad Moon Rising, Baby Don't Go and Good Golly Miss Molly.
The quality is mediocre, and I have no idea who the original camera operator was. This multi-generation copy is believed to be in the public domain after having been shared from one archivist to another.
(Surkean tasoinen mutta erittäin harvinainen video, joka lienee ainoa dokumentti todistettavasti viimeisestä kerrasta, jolloin CCR-trio, joka valmistui El Cerriton high-schoolista 1963, esiintyy - tässä 1983 reunion-keikalla.
Johnin vanhempi veli Tom oli valmistunut lukiosta jo kolme vuotta aiemmin, eikä senkään vuoksi soita tässä.
CCR:n kotipaikka El Cerrito sijaitsee Berkeleyn vieressä, noin 25 km San Franciscon keskustasta.
Good Golly Miss Mollyssa Fogerty näyttää huonosta äänentoistostakin huolimatta, miten sitä rokkia oikein soitetaan ja lauletaan tanssittavasti. )
*
John Fogerty - Knock on Wood (1985)
03:12
At Farm Aid, 1985.
Trivia Time: First off, that's John Cougar Mellencamps band backing up John. Also, this was the first time in almost 10 years that John Fogarty performed in public. It would be years, though, before he would do any CCR material.
(John tulkitsee vakuuttavasti vanhaa soul-klassikkoa - harvinaista kuultavaa tämäkin. Täysin uusi kokemus minulle. "Videokommenttaattori" 'Trivia Time' kirjoittaa silkkaa asiaa.)
*
John Fogerty - A Tribute to Roy Orbison (1990)
03:01
John Fogerty singing "Ooby Dooby"
(Tämä oli ensimmäisiä biisejä, joita John Fogerty varhaisessa teini-iässä opetteli soittamaan. Huomatkaa tuo rentous ja "helppous", joka John Cameronin esityksestä huokuu.)
John Fogerty - Joy Of My Life (1997)
03:50
Album : premonition (11/22)Filmed in front of a live audience at Warner Bros. Studios, Stage 15, December 12th & 13th, 1997
(Johnin ensimmäinen "virallisesti" rakkauslauluksi luokiteltava biisi - huom. vasta 1997! Toinen vaimo (vaaleaverikkö) Julie näkyy myös olevan katsomossa.)
January 31, 2007
January 30, 2007
Millaista on hyvä ja onnellinen elämä?
Kirjoitettu kommentiksi PJ:n päreeseen "Some further aspects for Madame President" ja varsinkin sen kahteen viimeiseen kappaleeseen.
(Juttua on editoitu hieman alkuperäiseen verrattuna - viimeksi 31.1)
PJ kirjoitti.
In social sciences, since 60’s quite famous have been researching quality of life. For instance, in Finnish discussion, Heikki Waris published 1968 a book of Welfare State that included a chapter dealing with the standard of life.
In 1976 Erik Allardt paid his attention to Having, Loving, and Being indicators of welfare. Such a change reflects the general movement from quantitative research to qualitative approach. I suppose that ethical theories of good life encounter theories of welfare in social sciences that involve the qualitative conceptions of welfare.
RR
Kirjoitin Petri Järveläisen juttuun eilen kommenttiluonnosta, jonka onnistuin sitten täysin käsittämättömällä tavalla kadottamaan, mutta yritän seuraavassa muistella, mitä kirjoitin.
Kommenttini/päreeni aihe liittyi hyvään elämään ja onnellisuuteen, eli ihmiset, joiden elämä ei näytä aina ulkoisesti olevan hyvää, kokevat itsensä kuitenkin sisäisesti onnellisiksi. (viittaan ns. "onnellisuustutkimuksiin").
Näin ollen utilitaristinen, hyvän elämän standardien määrittely joutuu hiukan omituiseen valoon.
Ylipäätään hyvän elämän yksilöllisiä, sisäisiä kriteerejä lienee lähes mahdoton määritellä validisti/pätevästi.
"Miten laskea sydämen tuskan ja autuuden kvantiteetti", kyseli Ronald Laing kirjassaan "Kokemisen politiikka ja Paratiisin lintu".
Saatamme kyllä saada luotettavia tuloksia haastattelututkimuksissamme, mutta ovatko annetut vastaukset vastauksia juuri esittämiimme kysymyksiin vai johonkin muuhun?
Jos hyvinvointivaltio täyttää hyvän elämän ulkoiset kriteerit, niin miksi ihmiset hyvinvointivaltioissa eivät välttämättä koe olevansa läheskään niin onnellisia kuin Rio de Janeiron slummien asukit?
Tämän ongelman selvittämiseksi tarvitaan siis kokonaan toisenlainen - fenomenologistyyppinen tutkimusmetodi, jotta kyettäisiin selittämään ja ymmärtämään tällainen - kvantitatiivis-utilitaristiselle lähestymistavalle täysin käsittämättömän tulos.
Siksi ryhdyin alunperin lähestymään hyvän elämän ongelmaa antiikin kyynikkojen, stoalaisten ja kristittyjen todellisuuskäsityksistä lähtien.
*
Kyynikot olivat aikansa eksistentialisteja, jotka korostivat lähes solipsismiin asti yksilön autonomista hyveellisyyttä, individualistista autarkiaa samalla kun he kokivat itsensä ja muut ihmiset maailmankansalaisiksi tai ehkä peräti "universumin" kansalaisiksi.
Yhteiskunnan arvot - varakkuus ja status olivat heille adiafora, yhdentekeviä asioita. Kärjistäen voinee väittää, että kyynikoille elämä itsessään oli adiafora.
Stoalaiset omaksuivat kyynikoilta aika paljon ja lopulta vain moderoivat kyynikkojen käsityksiä lähemmäksi yhteiskunnallisia käytäntöjä.
Toisin kuin kyynikot, stoalaiset - nuo varhaiset reliabilistit - kuitenkin luottivat huomattavassa määrin universaaliseen järkeen, Logokseen, joka toimi ohjenuorana kaikessa toiminnassa - etenkin emootioitten hallinnassa.
Jos kyynikot kokivat mielentyyneyden (apatia) ylipäätään olevan mahdollista muuten kuin elämällä "tynnyrissä tai pylvään päässä", niin stoalaisille se olisi varma seuraus järjen mukaisista ratkaisuista.
Kyynikkojen tavoin alkukristitytkään eivät halunneet sitoutua "ehdoitta" (Rooman) valtion ja maallisen/maailmallisen yhteiskunnan vaatimuksiin ja velvollisuuksiin, koskapa he odottivat apokalyptiikan hengessä viimeistä tuomiota.
Kyynikot sen sijaan kokivat elävänsä paikassa, josta ei ollut pääsyä tai pelastusta mihinkään tai millään tavalla.
Kristittyjen piti toki elää hyveellisesti, mutta vain tuonpuoleista tuomiota silmällä pitäen, joskin tällainen yhteiseen pelastusvarmuuteen (joka ei kuitenkaan ollut mitään esoteerista salaoppia) perustuva yhteisöllisyys oli todella sitkeää sorttia ja synnytti jäsenissään sellaisen toivon ja onnen virityksen, jonka rinnalla monet muut uskonnolliset liikkeet osoittautuivat varsin epäkäytännöllisiksi ja vielä huomattavasti enemmän yhteiskuntaa vieroksuviksi kuin alkukristillisyys, jonka kyky sopeutua polyteistiseen maailmaan oli lopulta (liiankin?) erinomainen.
1) Kyynikot siis päätyivät paradoksaalisesti "kosmopoliittiseen solipsismiin" - "tahtovaan tahdon kieltoon"/RR, 2) stoalaiset järjenmukaisen elämän aikaansaamaan pidättyvyyteen, joka johti mielentyyneyteen, 3) kristityillä universaalia järkeä edusti kaikkivaltias Jumala ja hänen lupauksensa armosta Kristuksessa, joka toimii kaikkien uskovien elämän ja elämisen mallina.
Näistä aineksista saattaisi saada huomattavasti heuristisempaa keskustelua hyvästä elämästä ja onnellisuudesta kuin, mihin utilitarismi milloinkaan kykenee.
Kärjistäen väitän lopuksi jopa, että kysymys hyvästä elämästä on aina - tavalla tai toisella mutta silti viitekehyksestä riippumatta - pelastusopillinen ongelma.
Lisäys 31.1
Pelastusopillisuudessa on (minun käsitykseni mukaan) yhteiskuntafilosofian ja yksilöpsykologian viitekehyksessä kyse siitä, kokeeko ihminen oman elämänsä eettiset perusratkaisut/-periaatteet - siis arvot - oikeiksi ja yleisesti hyväksyttäviksi vai ei.
Tämän kysymyksen ihminen voi tietoisesti esittää itselleen (ja muille) tietenkin vasta sitten, kun hänelle on syntynyt jonkinlainen, syvällisemmin pohdittu vakaumus näissä asioissa.
Muussa tapauksessa hänen mielipiteensä onnellisuudesta ja hyvästä elämästä lienevät varsin sattumanvaraisten ja impulsiivisten ihannekuvien ("kettutyttöetiikka") ja/tai primitiivisen ("lapsenomaisen"), psykologisen egoismin synnyttämiä.
Psykologiseen egoismiin pohjautuvaa onnellisuuskäsitystä voidaan provokatiivisesti valaista kysymyksellä: elivätkö konkurssiin menneen energiafirma Enronin huijari-"innovaattorit" hyvää elämää,vaikka heidän elintasonsa nousi jatkuvasti? Kokivatko he itsensä onnellisiksi?
Entä olisiko heistä tullut onnellisia, vaikkei heitä koskaan olisi tuomittu talousrikollisiksi, vaikka he itse sisimmässään mahdollisesti tiesivätkin olevansa pelkkiä roistoja?
(Vai tiesivätkö? Jos eivät, he eivät myöskään eläneet siinä moraalisessa todellisuudessa, johon USA:nkin perustuslaki ainakin teoriassa perustuu. He olivat siis ikäänkuin "epäihmisiä". )
Toisin sanoen - onko onnellisuudessa kysymys muustakin kuin mahdollisimman korkeasta elintasosta ja etenkin mihin hintaan hyvänsä?
Viittaan näillä hieman naivisti esitetyillä kysymyksillä ja argumenteilla Junakohtauksen päreessä "Historiantajuttomuus on tyhmyyden äiti" esitettyihin ajatuksiin ja sen kommentteihin.
(Juttua on editoitu hieman alkuperäiseen verrattuna - viimeksi 31.1)
PJ kirjoitti.
In social sciences, since 60’s quite famous have been researching quality of life. For instance, in Finnish discussion, Heikki Waris published 1968 a book of Welfare State that included a chapter dealing with the standard of life.
In 1976 Erik Allardt paid his attention to Having, Loving, and Being indicators of welfare. Such a change reflects the general movement from quantitative research to qualitative approach. I suppose that ethical theories of good life encounter theories of welfare in social sciences that involve the qualitative conceptions of welfare.
RR
Kirjoitin Petri Järveläisen juttuun eilen kommenttiluonnosta, jonka onnistuin sitten täysin käsittämättömällä tavalla kadottamaan, mutta yritän seuraavassa muistella, mitä kirjoitin.
Kommenttini/päreeni aihe liittyi hyvään elämään ja onnellisuuteen, eli ihmiset, joiden elämä ei näytä aina ulkoisesti olevan hyvää, kokevat itsensä kuitenkin sisäisesti onnellisiksi. (viittaan ns. "onnellisuustutkimuksiin").
Näin ollen utilitaristinen, hyvän elämän standardien määrittely joutuu hiukan omituiseen valoon.
Ylipäätään hyvän elämän yksilöllisiä, sisäisiä kriteerejä lienee lähes mahdoton määritellä validisti/pätevästi.
"Miten laskea sydämen tuskan ja autuuden kvantiteetti", kyseli Ronald Laing kirjassaan "Kokemisen politiikka ja Paratiisin lintu".
Saatamme kyllä saada luotettavia tuloksia haastattelututkimuksissamme, mutta ovatko annetut vastaukset vastauksia juuri esittämiimme kysymyksiin vai johonkin muuhun?
Jos hyvinvointivaltio täyttää hyvän elämän ulkoiset kriteerit, niin miksi ihmiset hyvinvointivaltioissa eivät välttämättä koe olevansa läheskään niin onnellisia kuin Rio de Janeiron slummien asukit?
Tämän ongelman selvittämiseksi tarvitaan siis kokonaan toisenlainen - fenomenologistyyppinen tutkimusmetodi, jotta kyettäisiin selittämään ja ymmärtämään tällainen - kvantitatiivis-utilitaristiselle lähestymistavalle täysin käsittämättömän tulos.
Siksi ryhdyin alunperin lähestymään hyvän elämän ongelmaa antiikin kyynikkojen, stoalaisten ja kristittyjen todellisuuskäsityksistä lähtien.
*
Kyynikot olivat aikansa eksistentialisteja, jotka korostivat lähes solipsismiin asti yksilön autonomista hyveellisyyttä, individualistista autarkiaa samalla kun he kokivat itsensä ja muut ihmiset maailmankansalaisiksi tai ehkä peräti "universumin" kansalaisiksi.
Yhteiskunnan arvot - varakkuus ja status olivat heille adiafora, yhdentekeviä asioita. Kärjistäen voinee väittää, että kyynikoille elämä itsessään oli adiafora.
Stoalaiset omaksuivat kyynikoilta aika paljon ja lopulta vain moderoivat kyynikkojen käsityksiä lähemmäksi yhteiskunnallisia käytäntöjä.
Toisin kuin kyynikot, stoalaiset - nuo varhaiset reliabilistit - kuitenkin luottivat huomattavassa määrin universaaliseen järkeen, Logokseen, joka toimi ohjenuorana kaikessa toiminnassa - etenkin emootioitten hallinnassa.
Jos kyynikot kokivat mielentyyneyden (apatia) ylipäätään olevan mahdollista muuten kuin elämällä "tynnyrissä tai pylvään päässä", niin stoalaisille se olisi varma seuraus järjen mukaisista ratkaisuista.
Kyynikkojen tavoin alkukristitytkään eivät halunneet sitoutua "ehdoitta" (Rooman) valtion ja maallisen/maailmallisen yhteiskunnan vaatimuksiin ja velvollisuuksiin, koskapa he odottivat apokalyptiikan hengessä viimeistä tuomiota.
Kyynikot sen sijaan kokivat elävänsä paikassa, josta ei ollut pääsyä tai pelastusta mihinkään tai millään tavalla.
Kristittyjen piti toki elää hyveellisesti, mutta vain tuonpuoleista tuomiota silmällä pitäen, joskin tällainen yhteiseen pelastusvarmuuteen (joka ei kuitenkaan ollut mitään esoteerista salaoppia) perustuva yhteisöllisyys oli todella sitkeää sorttia ja synnytti jäsenissään sellaisen toivon ja onnen virityksen, jonka rinnalla monet muut uskonnolliset liikkeet osoittautuivat varsin epäkäytännöllisiksi ja vielä huomattavasti enemmän yhteiskuntaa vieroksuviksi kuin alkukristillisyys, jonka kyky sopeutua polyteistiseen maailmaan oli lopulta (liiankin?) erinomainen.
1) Kyynikot siis päätyivät paradoksaalisesti "kosmopoliittiseen solipsismiin" - "tahtovaan tahdon kieltoon"/RR, 2) stoalaiset järjenmukaisen elämän aikaansaamaan pidättyvyyteen, joka johti mielentyyneyteen, 3) kristityillä universaalia järkeä edusti kaikkivaltias Jumala ja hänen lupauksensa armosta Kristuksessa, joka toimii kaikkien uskovien elämän ja elämisen mallina.
Näistä aineksista saattaisi saada huomattavasti heuristisempaa keskustelua hyvästä elämästä ja onnellisuudesta kuin, mihin utilitarismi milloinkaan kykenee.
Kärjistäen väitän lopuksi jopa, että kysymys hyvästä elämästä on aina - tavalla tai toisella mutta silti viitekehyksestä riippumatta - pelastusopillinen ongelma.
Lisäys 31.1
Pelastusopillisuudessa on (minun käsitykseni mukaan) yhteiskuntafilosofian ja yksilöpsykologian viitekehyksessä kyse siitä, kokeeko ihminen oman elämänsä eettiset perusratkaisut/-periaatteet - siis arvot - oikeiksi ja yleisesti hyväksyttäviksi vai ei.
Tämän kysymyksen ihminen voi tietoisesti esittää itselleen (ja muille) tietenkin vasta sitten, kun hänelle on syntynyt jonkinlainen, syvällisemmin pohdittu vakaumus näissä asioissa.
Muussa tapauksessa hänen mielipiteensä onnellisuudesta ja hyvästä elämästä lienevät varsin sattumanvaraisten ja impulsiivisten ihannekuvien ("kettutyttöetiikka") ja/tai primitiivisen ("lapsenomaisen"), psykologisen egoismin synnyttämiä.
Psykologiseen egoismiin pohjautuvaa onnellisuuskäsitystä voidaan provokatiivisesti valaista kysymyksellä: elivätkö konkurssiin menneen energiafirma Enronin huijari-"innovaattorit" hyvää elämää,vaikka heidän elintasonsa nousi jatkuvasti? Kokivatko he itsensä onnellisiksi?
Entä olisiko heistä tullut onnellisia, vaikkei heitä koskaan olisi tuomittu talousrikollisiksi, vaikka he itse sisimmässään mahdollisesti tiesivätkin olevansa pelkkiä roistoja?
(Vai tiesivätkö? Jos eivät, he eivät myöskään eläneet siinä moraalisessa todellisuudessa, johon USA:nkin perustuslaki ainakin teoriassa perustuu. He olivat siis ikäänkuin "epäihmisiä". )
Toisin sanoen - onko onnellisuudessa kysymys muustakin kuin mahdollisimman korkeasta elintasosta ja etenkin mihin hintaan hyvänsä?
Viittaan näillä hieman naivisti esitetyillä kysymyksillä ja argumenteilla Junakohtauksen päreessä "Historiantajuttomuus on tyhmyyden äiti" esitettyihin ajatuksiin ja sen kommentteihin.
January 26, 2007
On temppu hieno tää - vain tyhjä jää
(Päreen loppuosaa editoitu viimeksi 27.1)
Taideteokselle tai sen tekemiselle ei nykyään ole olemassa selkeitä - jos ylipäätään mitään - sääntöjä.
Taideteokselle tai sen tekemiselle ei nykyään ole olemassa selkeitä - jos ylipäätään mitään - sääntöjä. Tästä seuraa - ainakin mitä moderniin taiteeseen tulee, että taideteoksen itseisarvo - sisältö ja merkitys - on kadonnut/kadotettu.
Taiteesta on tullut pelkkä diskurssi, joka ei viittaa muuhun kuin siitä käytävään keskusteluun.
Voin "kirjoittaa" 200 sivua nonsensea, voin "säveltää sinfonian", joka muistuttaa äänimaisemana remonttityömaata, voin "luoda taide-esineen" mistä tahansa materiaalista, olipa se sitten minkä muotoinen tai oloinen tahansa.
Taiteesta on tullut pelkkä diskurssi, joka ei viittaa muuhun kuin siitä käytävään keskusteluun.
Voin "kirjoittaa" 200 sivua nonsensea, voin "säveltää sinfonian", joka muistuttaa äänimaisemana remonttityömaata, voin "luoda taide-esineen" mistä tahansa materiaalista, olipa se sitten minkä muotoinen tai oloinen tahansa.
Voin tehdä mitä huvittaa ja alkaa kutsua sitä taiteeksi.
Olennaista tässä on, että käyty taidepoliittinen tai -filosofinen keskustelu ja itse "taideteos" (lainausmerkit, koska siis mikä tahansa voi nykyään olla taideteos) ovat irronneet toisistaan.
Nykytaideteos antaa mahdollisuuden lukemattomiin tulkintohin, mikä tarkoittaa kääntäen, että se voidaan koska tahansa vaihtaa toiseen samannimiseen 'taideteokseen', joka antaa jälleen mahdollisuuden lukemattomiin tulkintoihin jne.
Taide(teos) itsessään on kuollut, mutta taidekeskustelu (kuten kaikki muukin keskustelu) jatkuu entistä kiivaammin - ikäänkuin sanottavaa olisi yhä enemmän, vaikka tilanne on juuri päinvastoin!
Nykytaideteos antaa mahdollisuuden lukemattomiin tulkintohin, mikä tarkoittaa kääntäen, että se voidaan koska tahansa vaihtaa toiseen samannimiseen 'taideteokseen', joka antaa jälleen mahdollisuuden lukemattomiin tulkintoihin jne.
Taide(teos) itsessään on kuollut, mutta taidekeskustelu (kuten kaikki muukin keskustelu) jatkuu entistä kiivaammin - ikäänkuin sanottavaa olisi yhä enemmän, vaikka tilanne on juuri päinvastoin!
Terveisiä vain realisteille.
Mistäs luotte sisältöä ja merkityksiä maailmassa/todellisuudessa, joka on olemassa vain diskurssin/kielen kautta?
Paluu esim. antiikin ajan taidekäsityksiin lienee täysin mahdotonta jo senkin takia, että käsityksemme todellisuudesta on nykyään triviaali.
Todellisuus on "puhdistettu" magiasta ja illuusioista. Sisältöjen, joiden lähtökohta oli aiemmin todellisuuden maagisuudessa, osoitettiin sittemmin olevan pelkkiä ennakkoluuloja - kieleen "kivettyneitä fossiileja".
Eikö olisi nyt aivan johdonmukaista väittää, että kun taideteos ja sen sisältö/merkitys (semantiikka) todellisuuden kuvaajana on kadotettu, myös keskustelu taiteesta tulee vähenemään olemattomiin?
On kuitenkin käynyt miltei päinvastoin, mikä minun mielestäni osoittaa, että kuilun (semanttisen tyhjyyden) partaalla ihmiset yrittävät hölöttää yhä kovemmin ja kiivaammin, jotteivät jähmettyisi tyhjyyden kauhusta (horror vacui)...
Mistäs luotte sisältöä ja merkityksiä maailmassa/todellisuudessa, joka on olemassa vain diskurssin/kielen kautta?
Paluu esim. antiikin ajan taidekäsityksiin lienee täysin mahdotonta jo senkin takia, että käsityksemme todellisuudesta on nykyään triviaali.
Todellisuus on "puhdistettu" magiasta ja illuusioista. Sisältöjen, joiden lähtökohta oli aiemmin todellisuuden maagisuudessa, osoitettiin sittemmin olevan pelkkiä ennakkoluuloja - kieleen "kivettyneitä fossiileja".
Eikö olisi nyt aivan johdonmukaista väittää, että kun taideteos ja sen sisältö/merkitys (semantiikka) todellisuuden kuvaajana on kadotettu, myös keskustelu taiteesta tulee vähenemään olemattomiin?
On kuitenkin käynyt miltei päinvastoin, mikä minun mielestäni osoittaa, että kuilun (semanttisen tyhjyyden) partaalla ihmiset yrittävät hölöttää yhä kovemmin ja kiivaammin, jotteivät jähmettyisi tyhjyyden kauhusta (horror vacui)...
Tyhjyys ei nykyihmiselle kuitenkaan merkitse samaa kauhua kuin tuntemattomuus esim. antiikin ja keskiajan ihmiselle, sillä enkelien, demonien ja jumalien sijasta atomit, geenit ja kvarkit selittävät nyt naturalistisen reduktionismin periaatteella sen, mikä kaiken "taustalla" ja "ytimessä" vaikuttaa.
Teologis-metafyysisen (Platon) ja teleogisen (Aristoteles) selityksen on korvannut näkymätön aaltohiukkanen.
Selittäessään kaiken kokeellisen havainnon ja laskelmien avulla juuri tiede kuitenkin tyhjensi etiikan ja estetiikan merkityssisällöistä, mikä merkitsi "vanhan ajan" tuntemattomuuden (tyhjyytenä) kauhun muuttumista ikävystyneisyyden/acedian (tyhjyytenä) kauhuksi. (Acedia tosin tunnettiin jo keskiajalla.)
Kun kaikki pystytään selittämään, mistä seuraa paradoksaalisesti (ja tämä on tiedon kasvun todellinen paradoksi!), että millään tässä informaatioteknologian raiskaamassa ja lisääntyvän vapaa-ajan länsimaisessa todellisuudessa ei ole enää ontologista, semanttista tai arvosisältöä, ovat uskonto, etiikka ja estetiikka syrjäytyneet kulttuurin keskiöstä marginaaliin.
Taiteelle jää lopulta vain yksi funktio - pellen rooli eli sensaatio ja viihdyttäminen - mihin hintaan hyvänsä...
*
Päreen kysymys: kumpi on taidetta - kuvan naisvartalo vai lumppukasa? Vai onko kumpikaan? Ja miksi?
January 25, 2007
Armotonta menoa...
Lutheria mukaillen voisi väittää, että koska(?) papin kyky ilmaista pelastusopillinen totuus tulee suoraan Jumalalta, niin papin sanat: "Sinä uskot ja pelastut, sillä Jumala haluaa sitä", lienee kaikkein vastaansanomattominta laatua. Entä päinvastoin? "Sinä joudut kadotukseen, koska se on Jumalan tahto".Lutherin kaksinkertaisen predestinaation perusteella tämäkin on totuus.
Luterilaisella (nimenomaan 'Luther'ilaisella ja 'Calvin'istisella) papilla tuntuu olevan yllättävän paljon valtaa, mitä tulee totuuteen näissä asioissa. Tekisi jopa mieleni sanoa, että Lutherissa ja Calvinissa Kristuksen sijaisen eli Paavin sijaan astuikin Pyhän Hengen "Robespierre".
Mikään "kaste tai ristin teologia" ei voi enää auttaa tässä asiassa, koska "sidotussa ratkaisuvallassa" syytetyltä/pelastettavalta on viety oikeus puolustaa sekä uskoaan että epäuskoaan sen vuoksi, että hän ei ole Jumalan edessä yhtään mitään.
Näin ollen syytetyltä ei itse asiassa ole viety ainoastaan oikeutta (oikeuden vieminen sentään edellyttää, että syytetyllä itsellään on ainakin joskus ollut "ihmisarvo") vaan jopa hänen tahtonsa - siis koko hänen yksilöllinen olemassaolonsa! - on mitätöity.
Ei ihme, että Lutherin kaksinkertaisen predestinaation on sanottu sisältävän natsismin siemenen...
Jopa Melanchton karsasti tällaista fanaattisuutta. Arminius sitten osoitti, että myös Lutherin vanhurskauttamisopin "kesytetty" malli sisälsi tahtoon liittyvän ristiriidan: - ihminen ei voi sanoa Jumalalle kyllä, mutta hän voi sanoa Jumalalle ei.
Aikamoinen sekametelisoppa - etten sanoisi...
*
Augustinuksen ajatus siitä, että vaikka ihminen on "täysi P. Jumalan edessä", niin silti ihmisen sielussa on asuinsija armolle, tuntuu paljon järkevämmältä ja psykologisesti osuvammalta.
Jumala sitten päättää kenen sieluun hän armon asettaa. Armo siis alkaa tehdä työtään ja vaikuttaa asuinsijassaan, mutta tuo työ/vaikutus on edelleen Jumalan - ei ihmisen - aikaansaamaa, vaikka ihminen olikin armon luontaisesti valmis vastaanottamaan.
Sen sijaan Lutherin mukaan edes mitään tuollaista armolle varattua asuinsijaa ei ihmisessä voi luontaisesti olla.
Ihminen ei ole millään tavoin varautunut armon vastaanottamiseen - hän päinvastoin osaa vain torjua armon - tekipä sitten mitä tahansa.
Näin surullinen ja pessimistinen on reformaation pääideologin näkemys ihmisestä.
Ei siinä mitään, että ihminen on läpeensä syntinen - niin hän varmaankin(?) on, mutta kaikkein onnettominta lienee se, ettei meillä Lutherin mukaan ole mitään mahdollisuutta Jumalan edessä.
Me emme tunne hänen tahtoaan, me emme voi vaikuttaa häneen vaikka miten yrittäisimme. Sen vuoksi Jumala-suhde onkin varsin kummallinen kommunikaation muoto...
Jotkut (Barth ja kump.) tietenkin sanovat, että juuri tämä Jumalan ja ihmisen välillä vallitseva pohjaton ja ihmisen puolelta silloittamaton kuilu on myös suurin onni, koska vain silloin armo voi olla todellista...
Niinpä. Kyllä. Kyllähän se niinkin on :- (Ihmettelee ja ryhtyy katselemaan Monty Python videota hän...).
*
Suoraan sanottuna - en minä näistä asioista mitään tiedä. Ehkä minulla ei vain ole tarpeeksi kunnianhimoa tai kutsumusta Paratiisin suhteen, joskin ainakin Danten mukaan Helvetin ensimmäinen piiri vaikuttaisi ihan siedettävältä paikalta.
Sitäpaitsi Paratiisissa on paljon tylsempää porukkaa kuin siellä...
PS. Calvinin soteriologiaan en haaskaa enempää ruutia. Lakimies reformaatikkona on aina kohtalokas yhdistelmä.
Osoittihan Max Weber jo 100 vuotta sitten, mihin kalvinilainen pelastusvarmuus perustuu - pörssikursseihin!
January 23, 2007
2 vuotta ja 800 pärettä Pragmaattista solipismia
(Lisäys klo: 13.55 - PS.)
Tämä blogi on perustettu lokakuussa 2004, mutta ennen helmikuun alkua 2005 en ollut kirjoittanut tai väsännyt kuin vasta kuusi postausta, joten hyvällä syyllä blogin 2. vuotis -syntymäpäivää voi viettää vaikka tänään, jolloin 800 postauksen/päreen raja menee rikki.
En juhlista tätä merkkipaalua puheilla vaan gospel-musiikilla.
John Fogerty "Mary Don't You Weep" (1985)
02:38
"This is a great concert, John Fogerty MTV All Stars, 1985. Fogerty shows a side many don't know exists -- the sweet gospel vocals."
On harvinaista kuulla Fogertyn laulavan aitoa gospelia.
*
PS. Ai että minkälaista tämä kahden vuoden "Kausi Informaatiohelvetissä" eli Blogistanissa on ollut? Vastatkoon siihen myös John Fogerty.
John Fogerty - Run Through the Jungle (2005)
03:52
Whoa, thought it was a nightmare,
Lo, its all so true,
They told me, dont go walkin slow
cause devils on the loose.
Chorus:
Better run through the jungle,
Better run through the jungle,
Better run through the jungle,
Woa, dont look back to see.
Thought I heard a rumblin
Callin to my name,
Two hundred million guns are loaded
Satan cries, take aim!
Chorus
Over on the mountain
Thunder magic spoke,
Let the people know my wisdom,
Fill the land with smoke.
Tämä blogi on perustettu lokakuussa 2004, mutta ennen helmikuun alkua 2005 en ollut kirjoittanut tai väsännyt kuin vasta kuusi postausta, joten hyvällä syyllä blogin 2. vuotis -syntymäpäivää voi viettää vaikka tänään, jolloin 800 postauksen/päreen raja menee rikki.
En juhlista tätä merkkipaalua puheilla vaan gospel-musiikilla.
John Fogerty "Mary Don't You Weep" (1985)
02:38
"This is a great concert, John Fogerty MTV All Stars, 1985. Fogerty shows a side many don't know exists -- the sweet gospel vocals."
On harvinaista kuulla Fogertyn laulavan aitoa gospelia.
*
PS. Ai että minkälaista tämä kahden vuoden "Kausi Informaatiohelvetissä" eli Blogistanissa on ollut? Vastatkoon siihen myös John Fogerty.
John Fogerty - Run Through the Jungle (2005)
03:52
Whoa, thought it was a nightmare,
Lo, its all so true,
They told me, dont go walkin slow
cause devils on the loose.
Chorus:
Better run through the jungle,
Better run through the jungle,
Better run through the jungle,
Woa, dont look back to see.
Thought I heard a rumblin
Callin to my name,
Two hundred million guns are loaded
Satan cries, take aim!
Chorus
Over on the mountain
Thunder magic spoke,
Let the people know my wisdom,
Fill the land with smoke.
January 22, 2007
Pohjatonta informaatioaukkoa täyttämässä eli turhautuneen bloggerin itsetilitystä 1
Kirjoitettu kommentiksi Anita Konkan päreisiin 1) "Valitettavaa" ja 2) "Avaruuksia".
(Editoitu viimeksi klo: 05.10)
*
Anita kirjoitti kommentissaan päreessä 1) mm.
Hei Mehtäsielu, tervetuloa blogimaailmaan. Kysyit mikä siinä tympäisee eniten. Se että blogin pitämiseen menee niin paljon aikaa, jonka voisi käyttää - hm - hyödyllisemmin, esimerkiksi romaanin tai muistelmien kirjoittamiseen.
Kun työteko ei huvita, sitä luiskahtaa liian helposti lukemaan toisten blogeja tai kirjoittamaan omaa blogia, minkä jälkeen on äkäinen itselleen. Kun jotain on tehnyt jotain hommaa viisi vuotta niin kyllä siinä tulee kyllästymisen hetkiä ja rupeaa miettimään miksi ihmeessä teen tätä. En osaa vastata siihen kysymykseen.
RR
Suositus kaikille blogeista ja bloggaamisesta kiinnostuneille: Käykää lukemassa kyberavaruuden ja -kulttuurin tutkijan, uusmedian pioneerin Geert Lovinkin artikkeli Blogging, the nihilist impulse.
Artikkeli on perinpohjainen kartoitus blogikultuurista. Varoitus: se voi loukata herkkiä bloggaajia. Tässä muutama Lovinkin yhteydestään irroitettu lausuma:
- Blogs bring on decay. Each new blog is supposed to add to the fall of the media system that once dominated the twentieth century.
- What's declining is the Belief in the Message. That is the nihilist moment, and blogs facilitate this culture as no platform has ever done before. Sold by the positivists as citizen media commentary, blogs assist users in their crossing from Truth to Nothingness.
- Bloggers are nihilists because they are "good for nothing". They post into Nirvana and have turned their futility into a productive force. They are the nothingists who celebrate the death of the centralized meaning structures and ignore the accusation that they would only produce noise.
(Editoitu viimeksi klo: 05.10)
*
Anita kirjoitti kommentissaan päreessä 1) mm.
Hei Mehtäsielu, tervetuloa blogimaailmaan. Kysyit mikä siinä tympäisee eniten. Se että blogin pitämiseen menee niin paljon aikaa, jonka voisi käyttää - hm - hyödyllisemmin, esimerkiksi romaanin tai muistelmien kirjoittamiseen.
Kun työteko ei huvita, sitä luiskahtaa liian helposti lukemaan toisten blogeja tai kirjoittamaan omaa blogia, minkä jälkeen on äkäinen itselleen. Kun jotain on tehnyt jotain hommaa viisi vuotta niin kyllä siinä tulee kyllästymisen hetkiä ja rupeaa miettimään miksi ihmeessä teen tätä. En osaa vastata siihen kysymykseen.
RR
Anita
Samoja fiiliksiä täälläpäin. Motivaatio tässä alkaa minullakin jo olla kovalla koetuksella.
Todella vakavaa aietta lopettaa koko bloginpito ei kuitenkaan toistaiseksi ole ilmaantunut, joskin viimeksi kuluneen vuoden aikana olen kyllä ajatellut sitäkin mahdollisuutta pari kolme kertaa.
Olen nyt ajautunut - tahtoen että tahtomattani - bloginpitämisessä ja kommentoinneissani sellaiseen tilanteseen, että kokonaisarvion tekeminen tästä "puuhastelusta" lienee enemmän kuin paikallaan.
Ehkäpä saan sillä tavoin tampattua pahimmat, bloggaamiseeni reilun parin vuoden aikana kertyneet pölyt ja turhautumiset ainakin hetkeksi ulos pakkaseen.
En nimittäin pidä siitä suunnasta/linjasta, johon olen viimeksi kuluneen vuoden aikana päreissäni/kommenteissani ajautunut.
Se pelkästään kirjallisesti, filosofisesti ja teologisesti orientoitunut Räsänen oli paljon kiinnostavampi ja mukavampi kaveri kuin tämä nykyinen, joka tuppaa kommentoimaan kaiken maailman muka trendikkäitä ja hyödyllisiä aiheita sekä omissa päreissään että muiden blogeissa.
Nostalgia lienee vielä ymmärrettävä kirjoittamisen aihe ja motiivi yli 50 vuotiaalle erakko-ukolle, mutta yleinen blogihömppäily trendikkäitten "kohuaiheitten" perässä ei sitä ole.
Suunnittelemassani "itseruoskintapäreessä" tarkoitukseni on analysoida ja pohdiskella tätäkin teemaa: - trendikkäistä puheenaiheista keskustelemisen viettelevyys ja mielekkyys Blogistanin loputtomassa kommenttisuossa.
Kirjoitan näistä asiosta Sinun kommenttilootassasi mm. sen vuoksi, että olit ensimmäisiä, joka myönteisessä mielessä huomioi uuden blogini.
Vielä kerran - huomaan nyt tosiaan ajautuneeni varsin kauas toissakevään (2005) ideaaleistani, mitä tulee sellaisen blogin luomiseen, jossa yhdistyisivät sekä omat älylliset ja luovat intohimot että asiallinen informaatio ja tieto noista koetuista intellektuaalisen mielihyvän lähteistä.
*
Tunnen tällä hetkellä eläväni samassa harhassa tai loukussa kuin esittelemäsi Geert Lovinkin bloggeri.
Paljolti myös omia sanoja käyttääkseni - tällainen yleisöosaston skribentti väsää blogijuttuja sekä kommentteja lähes pakonomaisesti.
Hän on trendikkäitten puheenaiheitten lumoissa, ikäänkuin pohjatonta "informaatioaukkoa" täyttävä kulttuurinihilisti, joka ei kuitenkaan saa lopulta aikaan muuta kuin yhä vain lisää tuota uuden informaatioteknologian mahdollistamasta ja ihmisluonteen uteliaasta juoruilun tarpeesta - (Gerede -Heidegger) "sikiävää" sisältö- ja äänisaastetta (noise kuten Lovink kirjoittaa).
(Terveisiä vain Pekka Himaselle hakkerietiikkoineen...)
***
Anita Konkka kirjoittaa päreessään 2):Suositus kaikille blogeista ja bloggaamisesta kiinnostuneille: Käykää lukemassa kyberavaruuden ja -kulttuurin tutkijan, uusmedian pioneerin Geert Lovinkin artikkeli Blogging, the nihilist impulse.
Artikkeli on perinpohjainen kartoitus blogikultuurista. Varoitus: se voi loukata herkkiä bloggaajia. Tässä muutama Lovinkin yhteydestään irroitettu lausuma:
- Blogs bring on decay. Each new blog is supposed to add to the fall of the media system that once dominated the twentieth century.
- What's declining is the Belief in the Message. That is the nihilist moment, and blogs facilitate this culture as no platform has ever done before. Sold by the positivists as citizen media commentary, blogs assist users in their crossing from Truth to Nothingness.
- Bloggers are nihilists because they are "good for nothing". They post into Nirvana and have turned their futility into a productive force. They are the nothingists who celebrate the death of the centralized meaning structures and ignore the accusation that they would only produce noise.
January 18, 2007
Miehet rulettaa - tai ainakin yrittää...
Kirjoitettu kommentiksi edellisen päreeni "Ruoska viuhuu - hellyyden ehdoilla" kommentteihin.*
Kommenttiraati on arvovaltainen ja "asiansa osaava", joskin aika monenlaista näkökulmaa löytyi - yllättäen (vai onko se mikään yllätys?) juuri naisten taholta.
Olen itse toiminut melko suuren osan elämääni mielisairaanhoitotyössä, joka on siinäkin mielessä erikoista, että kyseisellä alalla mieshoitajien määrä on lähes yhtä suuri kuin naisten.
Tämän kokemuksen pohjalta täytyy todeta, että henkilösuhteet mielisairaalaosastoilla pelaavat yllättävän hyvin, jos vertaan niitä puheisiin melkein täysin naisvaltaisten hoitoalojen henkilöstöongelmista.
Pitää vielä ehdottomasti sanoa, että naiset työkavereina ovat mielisairaaloissa olleet ihan mukavaa porukkaa.
Toki poikkeuksiakin löytyy, ja tiedän tapauksia, joissa osaston mieshoitajat ovat yksinkertaisesti ryhmittyneet yhteen ja joko savustaneet kyseisen - "hankalaksi" käyneen - naishenkilön ulos tai tehneet hänelle pelisäännöt selväksi.
Jälkimmäisessä tapauksessa oli oma asiansa, jäikö nainen tämän jälkeen sille osastolle vai ei.
Yleisesti ottaen voin sanoa, että mikään nirppanokka määräilijä ei kovin hyvin pärjännyt - ei ainakaan sellaisella osastolla, jossa ainakin puolet henkilökunnasta oli miehiä.
*
Miesten kyky toimia "yhdessä rintamassa" voi saada kuitenkin myös hieman kyseenalaisia piirteitä.
Muistan -70 luvun lopulta Hesperian sairaalan vanhalta puolelta niin sanotun "miesten levottoman osaston", jonne sijoitettiin eräitä kaikkein väkivaltaisimpia ja arvaamattomimpia miespotilaita.
Osasto oli muistaakseni 1/1 (tai 1/2), ja siellä yli 90%:ia hoitajista oli miehiä.
1/1:sta tuli legendaarinen osasto mm. sen takia, että jossain vaiheessa mieshoitajat päättivät käytännöllisesti katsoen keskenään, mitä ylihoitajan tai johtavan ylihoitajan (naisia) käskyjä he noudattavat ja mitä ei.
Eikä tämä kuvaus ole mitään huulenheittoa.
Johtavan ylihoitajan oli lopulta pakko sijoittaa osa miehistä eri puolille sairaalaa, jotta kyseinen "juntta" saataisiin hajotettua ja siten kuriin.
Tähän "skismaan" liittyen muistuu mieleeni juttu, jolle olen nauranut elämäni aikana monta kertaa.
Kuulin sen yli 20 vuotta sitten mieshoitajalta, joka itse oli parhaimmillaan varsinainen välkky, mitä tulee huumoriin ja käytännön piloihin.
1/1:n mielisairaanhoitaja Eki oli lopettanut yövuorojaksonsa ja lähtenyt kotiin varsin tuohtuneena, koska oli kuullut johtavan ylihoitajan esittäneen edellisenä päivänä mm. joitain hoitajien osastosiirtoja, ja koska Eki itse kuului siirrettävien joukkoon.
Eki vetäisi kotiin päästyään ½ pulloa Kossua ja soitti puoli kymmenen paikkeilla ylihoitajalle (Elna Huhmar), kun tiesi tämän jo olevan työpaikallaan.
Esiteltyään itsensä hän totesi pokkana heti perään: "Te olette julistanut sodan!"
En valitettavasti muista jutun yksityiskohtia, mutta koska tiesin tyypin ja hänen sanavalmiutensa, saatoin kuvitella tilanteen, jossa nämä kaksi pohjalaista ottivat yhteen.
Ei ollut Elna suuttunut, koskapa hän kyllä tiesi Ekin pohjalaisen taustan ja tavan, jolla siellä päin riita-asioita puitiin.
Tietenkin ylihoitajan määräys lopulta päti, ja myös Ekin osastosiirto toteutui, mutta ilmeisesti hän sai puhuttua itselleen mieluisamman osaston kuin, mikä alunperin oli määrätty.
http://www.hyksinstituutti.fi/document.asp?intDocID=336&intSiteID=1.
January 15, 2007
Ruoska viuhuu - hellyyden ehdoilla
Kirjoitettu kommentiksi maalaisen päreeseen Peniskateus.
JM kirjoitti
"Rauno, miten sinä onnistut väittämään näitä helposti pahastuvia rouvia vastaan, ilman että he suuttuvat, vaan tuntuvat jopa tykkäävän. Onko se sitä, että otat ruoskan mukaan? Tai pitääkö olla pahempi jätkä kuin ne?"
*
Onko näin? Jos on, niin seuraavassa tulee "ohjeita".
Tärkeintä on oivaltaa, että naisten kanssa keskusteleminen on eräs riitelemisen laji.
Miehen pitäisi osata riidellä, mikä ei ole ihan helppoa, koska naisten "freestyle"-riitelemisessä ei ole sääntöjä - siinä vain pyritään koko ajan vetämään mattoa toisen alta niin pitkään, kunnes toinen osapuoli (siis mies) on valmis "antautumaan ehdoitta" eli myöntämään naisen olevan oikeassa.
Mies voi suhtautua häviämiseen kolmella tavalla.
1) Miehen ei tarvitse suostua häviämään, vaan hän voi ovelasti käyttää naisen omia riitelyaseita tätä vastaan eli esittää täyslaidallisen sen kummemmin perustelemattomia (musta tuntuu) tai epämääräisiin tutkimuksiin perustuvia syytöksiä (koska perustelut eivät naista vastaan auta).
Ja oikein ovela jos on, niin mies voi ryhtyä juuri sellaiseksi hirviöksi kuin, miksi nainen hänet pahimmillaan kuvaa (ns. Panu-strategia). Silloin hänestä myös tulee "pahempi jätkä" kuin yhdestäkään tiukkapipokukkahatusta...
Naisen argumentointi riitelemisessä on lähes aina tyyppiä ad hominem (lähtökohtana siis se, että mies on tyranni ja laiskimus!), joka ei suinkaan välttämättä ole virheellistä, joskin siitä varomattomasti käytettynä helposti tulee sellaista, kuten esim. feminismi-, rasismi-, sovinismi- ja tasa-arvoväittelyt osoittavat.
Kaikesta rankkuudestaan huolimatta tätä peliä on ajoittain "mukavakin" pelata, koska miehen tulee oivaltaa, että naiset rakastavat riitelemistä!
2) Jos mies sitten suostuu häviämään, mikä joskus taktisista (ja "hermostollisista") syistä on täysin paikallaan, sillä antaahan se naiselle hetkeksi myös lisää itseluottamusta ja uskoa miehen kunniallisuuteen, niin tämän tulee tehdä se hiukan dramaattisesti eli "ylettömän" rehellisesti - kuitenkaan vaarantamatta omaa "asemaansa" (kts. kuitenkin kohta 3).
Pitää osata pyytää anteeksi oikeassa paikassa, käyttäytyä jonkun aikaa kuin ritari, ostaa kukkapuketteja, teatterilippuja, ym. jne.
Mutta tietenkin kyse on vain eräänlaisen aikalisän saamisesta. Mitään lopullista rauhansopimusta miehen ja naisen välille ei voi syntyä.
Miehen pitää siis jatkuvasti olla varautunut uuteen riitaan juuri tasa-arvoasioista, sillä nainen ei luovuta koskaan.
Sitäpaitsi - kuten jo sanoin - onhan naisen ehkä tärkein "olemisen tapa" suhteessa mieheen nimenomaan riiteleminen.
3) Jotkut - ehkä monetkin - miehet ajautuvat muijan tossun alle Vihtoreiksi, mutta tämä saattaa ennenpitkää latistaa dynaamisen parisuhteen, sillä nainen arvostaa (ainakin tiedostamattaan) miestä, joka osaa riidellä...
Riiteleminen on - sanalla sanoen -"seksikästä"...Ja kyllähän siinä toki voi välillä ruoskakin viuhua - etten sanoisi "hellyyden ehdoilla".
*
PS. Minun "suuri rakkauteni" kysyi kerran, että miksen minä koskaan suutu oikein tosissani ja kerta kaikkiaan, vaikka hän joskus räpättääkin ihan liikaa ja ehkä jopa turhaan.
Tästä käytännön esimerkistä löytynee psykologista evidenssiä edellä esittämieni väitteiden tueksi...
courses.washington.edu/.../bridal/ero.html.
JM kirjoitti
"Rauno, miten sinä onnistut väittämään näitä helposti pahastuvia rouvia vastaan, ilman että he suuttuvat, vaan tuntuvat jopa tykkäävän. Onko se sitä, että otat ruoskan mukaan? Tai pitääkö olla pahempi jätkä kuin ne?"
*
Onko näin? Jos on, niin seuraavassa tulee "ohjeita".
Tärkeintä on oivaltaa, että naisten kanssa keskusteleminen on eräs riitelemisen laji.
Miehen pitäisi osata riidellä, mikä ei ole ihan helppoa, koska naisten "freestyle"-riitelemisessä ei ole sääntöjä - siinä vain pyritään koko ajan vetämään mattoa toisen alta niin pitkään, kunnes toinen osapuoli (siis mies) on valmis "antautumaan ehdoitta" eli myöntämään naisen olevan oikeassa.
Mies voi suhtautua häviämiseen kolmella tavalla.
1) Miehen ei tarvitse suostua häviämään, vaan hän voi ovelasti käyttää naisen omia riitelyaseita tätä vastaan eli esittää täyslaidallisen sen kummemmin perustelemattomia (musta tuntuu) tai epämääräisiin tutkimuksiin perustuvia syytöksiä (koska perustelut eivät naista vastaan auta).
Ja oikein ovela jos on, niin mies voi ryhtyä juuri sellaiseksi hirviöksi kuin, miksi nainen hänet pahimmillaan kuvaa (ns. Panu-strategia). Silloin hänestä myös tulee "pahempi jätkä" kuin yhdestäkään tiukkapipokukkahatusta...
Naisen argumentointi riitelemisessä on lähes aina tyyppiä ad hominem (lähtökohtana siis se, että mies on tyranni ja laiskimus!), joka ei suinkaan välttämättä ole virheellistä, joskin siitä varomattomasti käytettynä helposti tulee sellaista, kuten esim. feminismi-, rasismi-, sovinismi- ja tasa-arvoväittelyt osoittavat.
Kaikesta rankkuudestaan huolimatta tätä peliä on ajoittain "mukavakin" pelata, koska miehen tulee oivaltaa, että naiset rakastavat riitelemistä!
2) Jos mies sitten suostuu häviämään, mikä joskus taktisista (ja "hermostollisista") syistä on täysin paikallaan, sillä antaahan se naiselle hetkeksi myös lisää itseluottamusta ja uskoa miehen kunniallisuuteen, niin tämän tulee tehdä se hiukan dramaattisesti eli "ylettömän" rehellisesti - kuitenkaan vaarantamatta omaa "asemaansa" (kts. kuitenkin kohta 3).
Pitää osata pyytää anteeksi oikeassa paikassa, käyttäytyä jonkun aikaa kuin ritari, ostaa kukkapuketteja, teatterilippuja, ym. jne.
Mutta tietenkin kyse on vain eräänlaisen aikalisän saamisesta. Mitään lopullista rauhansopimusta miehen ja naisen välille ei voi syntyä.
Miehen pitää siis jatkuvasti olla varautunut uuteen riitaan juuri tasa-arvoasioista, sillä nainen ei luovuta koskaan.
Sitäpaitsi - kuten jo sanoin - onhan naisen ehkä tärkein "olemisen tapa" suhteessa mieheen nimenomaan riiteleminen.
3) Jotkut - ehkä monetkin - miehet ajautuvat muijan tossun alle Vihtoreiksi, mutta tämä saattaa ennenpitkää latistaa dynaamisen parisuhteen, sillä nainen arvostaa (ainakin tiedostamattaan) miestä, joka osaa riidellä...
Riiteleminen on - sanalla sanoen -"seksikästä"...Ja kyllähän siinä toki voi välillä ruoskakin viuhua - etten sanoisi "hellyyden ehdoilla".
*
PS. Minun "suuri rakkauteni" kysyi kerran, että miksen minä koskaan suutu oikein tosissani ja kerta kaikkiaan, vaikka hän joskus räpättääkin ihan liikaa ja ehkä jopa turhaan.
Tästä käytännön esimerkistä löytynee psykologista evidenssiä edellä esittämieni väitteiden tueksi...
courses.washington.edu/.../bridal/ero.html.
January 14, 2007
Perhe-elämä on rankkaa, mutta se kasvattaa luonnetta!
(Editoitu viimeksi klo: 07:55)
Perhesopu on "Moninainen" asia. Silti - yleisesti ottaen - kaikkein vaikeimmassakin perhetilanteessa se perustuu vahvimmin perheenjäsenten välisen kommunikaation välittömyyteen ja rehellisyyteen :~/ sekä työtehtävien joustavan demokraattiseen jakamiseen.
Ehkä "pythonistien" sketsissä on kuitenkin haluttu ihan snadisti (eh...) parodioida tällä asialla, sillä kuuluuhan huumori toki olennaisena osana toimivan perherakenteen fenomenologiaan (/arki-/kokemukselliseen dynamiikkaan) - eksaktia termiä käyttääksemme.
Kuten huomataan esimerkkimme perhe on myös erittäin "edustava" tapaus poliittisen elämän valtapeleissä/stä...
Monty Python - Most Awful Family In Britain
04:00
*
Videon kommenteista koottua:
I remember this. This was the politics episode and this is the "typical liberal home".
...
For those of you who dont know, snogging is a british term for making out.
....
This is kinda like my family:
My father is like Terry Jones'character, loud and crass
My mother is like Eric Idle's character, kinda loud and works too hard
My brother is like Graham Chapman's character, Loud and snobbish and smarter than me.
Of course Michael Palin's character is kinda like me, Not so loud and slightly clumsy.
My sister is like Terry Gilliam's character, loud and very voracious.
Perhesopu on "Moninainen" asia. Silti - yleisesti ottaen - kaikkein vaikeimmassakin perhetilanteessa se perustuu vahvimmin perheenjäsenten välisen kommunikaation välittömyyteen ja rehellisyyteen :~/ sekä työtehtävien joustavan demokraattiseen jakamiseen.
Ehkä "pythonistien" sketsissä on kuitenkin haluttu ihan snadisti (eh...) parodioida tällä asialla, sillä kuuluuhan huumori toki olennaisena osana toimivan perherakenteen fenomenologiaan (/arki-/kokemukselliseen dynamiikkaan) - eksaktia termiä käyttääksemme.
Kuten huomataan esimerkkimme perhe on myös erittäin "edustava" tapaus poliittisen elämän valtapeleissä/stä...
Monty Python - Most Awful Family In Britain
04:00
*
Videon kommenteista koottua:
I remember this. This was the politics episode and this is the "typical liberal home".
...
For those of you who dont know, snogging is a british term for making out.
....
This is kinda like my family:
My father is like Terry Jones'character, loud and crass
My mother is like Eric Idle's character, kinda loud and works too hard
My brother is like Graham Chapman's character, Loud and snobbish and smarter than me.
Of course Michael Palin's character is kinda like me, Not so loud and slightly clumsy.
My sister is like Terry Gilliam's character, loud and very voracious.
"This house is surrounded..!"
(Viimeisin lisäys klo: 09.10)
Ylioppilaskirjoitusten pitkän englannin kuullun ymmärtämiskokeeseen lisätään tästä keväästä lähtien myös nähdyn ymmärtämiskoe.
Oppilaita ryhdytään valmistamaan kokeeseen lukion kolmannella luokalla heti syyslukukauden alusta lähtien Monty Python sketseillä.
Seuraavassa näyte, jonka vaikeusaste lienee jossain epämääräisen ja mahdottoman välissä.
*
Monty Python - Agatha Christie Sketch
05:16
*
Videokommenteista koottua:
No body leaves anybody or the body with somebody!!
.....
Shall I leave the room???
What body?? someBODY!!
BRILLIANT
.....
Funny, now just need an english - aphasiac dictionary.
....
Ahh, dyslexia and the police force
***
Sohvalla istuva nainen on ilmeisesti John Cleesen - ensimmäisen "inspectorin" - silloinen (1968- 1978) vaimo Connie Booth /RR/.
Ylioppilaskirjoitusten pitkän englannin kuullun ymmärtämiskokeeseen lisätään tästä keväästä lähtien myös nähdyn ymmärtämiskoe.
Oppilaita ryhdytään valmistamaan kokeeseen lukion kolmannella luokalla heti syyslukukauden alusta lähtien Monty Python sketseillä.
Seuraavassa näyte, jonka vaikeusaste lienee jossain epämääräisen ja mahdottoman välissä.
*
Monty Python - Agatha Christie Sketch
05:16
*
Videokommenteista koottua:
No body leaves anybody or the body with somebody!!
.....
Shall I leave the room???
What body?? someBODY!!
BRILLIANT
.....
Funny, now just need an english - aphasiac dictionary.
....
Ahh, dyslexia and the police force
***
Sohvalla istuva nainen on ilmeisesti John Cleesen - ensimmäisen "inspectorin" - silloinen (1968- 1978) vaimo Connie Booth /RR/.
January 10, 2007
Monty Python ja filosofien jalkapallokisat
Epäilemättä tämä on yksi Monty Pythonin parhaimmista "sketseistä".
(Viimeisimmät editoinnit 14.1, klo: 08.30; -mm. linkki vaihdettu hiukan parempilaatuiseen ja 13 sekuntia pitempään.)
*
Monty Python - International Philosophy
03:57
The Philosophers' Football Match
Täytyy myöntää, että ottelun molemmista maista - sekä Saksasta että Kreikasta - on koossa huippujoukkue. Tosin selostajakin ihmettelee sitä, että Saksan avauskokoonpanosta löytyy keskikentältä Frans Beckenbauer ja Kreikan joukkueesta Arkhimedes.
Mutta onhan Kreikalla myös Sofokles - ei varsinaisesti filosofi hänkään. Ja jos tarkkoja ollaan Wittgenstein ei ollut saksalainen vaan itävaltalainen.
Saksan valmentaja on Martti Luther. Hän vaihtaa pelin lopussa Wittgensteinin Marxiin!
Nietzsche saa tietenkin? varoituksen, joka on hänelle jo kolmas neljässä peräkkäisessä ottelussa. Mutta jos menee syyttämään tuomaria siitä, ettei tällä ole vapaata tahtoa (näinhän Nietzsche tahdosta ylipäätään ajatteli), on selvää, että keltainen kortti kohoaa; - hyvä ettei punainen, koska päätuomarina on nimenomaan Kungfutse.
Linjamiehinä/tuomarin avustajina toimivat Pyhä Augustinus ja Tuomas Akvinolainen.
Kreikka voittaa. Pelin viimeisellä minuutilla Arkhimedes saa ensin idean - heureka!, ja mallikkaan syöttöpelin jälkeen Sokrates tekee maalin.
Eivät auta Hegelin ja Kantin filosofiset protestoinnit - esim. että maali oli pelkästään ontologisen mielikuvituksen tuotetta (Kant).
Marx näyttää kuitenkin olevan perillä pelin "todellisista" säännöistä väittäessään, että kyseessä oli paitsio.
"The Germans are disputing it. Hegel is arguing that the reality is merely an a priori adjunct of non-naturalistic ethics, Kant via the categorical imperative is holding that ontologically it exists only in the imagination, and Marx is claiming it was offside." (Videokommentti)
Seuraavaksi rationalistiset kreikkalaiset kohtaavat Englannin ja etenkin sen kuuluisan, empiirikkojen hyökkäysketjun - Bertrand-(tarkoittanee Russellia)-Locke-Hobbes.
*
Videokommenteista koottua:
It looks like the greeks scored in their own goal. They were always on the left side, notice that Archimedes and other greeks were on the left side when they went for the ball and then they turned around and attacked the LEFT goal. THAT's what Marx and Schopenhauer should have argued about :)
....
Karl Marx was right it was offside.
...
Do the Greeks now meet the British empiricists?
...
Ah come off it. I'm american and it was incredibly easy to understand.
*
Kiitos sinille videolinkistä.
(Viimeisimmät editoinnit 14.1, klo: 08.30; -mm. linkki vaihdettu hiukan parempilaatuiseen ja 13 sekuntia pitempään.)
*
Monty Python - International Philosophy
03:57
The Philosophers' Football Match
Täytyy myöntää, että ottelun molemmista maista - sekä Saksasta että Kreikasta - on koossa huippujoukkue. Tosin selostajakin ihmettelee sitä, että Saksan avauskokoonpanosta löytyy keskikentältä Frans Beckenbauer ja Kreikan joukkueesta Arkhimedes.
Mutta onhan Kreikalla myös Sofokles - ei varsinaisesti filosofi hänkään. Ja jos tarkkoja ollaan Wittgenstein ei ollut saksalainen vaan itävaltalainen.
Saksan valmentaja on Martti Luther. Hän vaihtaa pelin lopussa Wittgensteinin Marxiin!
Nietzsche saa tietenkin? varoituksen, joka on hänelle jo kolmas neljässä peräkkäisessä ottelussa. Mutta jos menee syyttämään tuomaria siitä, ettei tällä ole vapaata tahtoa (näinhän Nietzsche tahdosta ylipäätään ajatteli), on selvää, että keltainen kortti kohoaa; - hyvä ettei punainen, koska päätuomarina on nimenomaan Kungfutse.
Linjamiehinä/tuomarin avustajina toimivat Pyhä Augustinus ja Tuomas Akvinolainen.
Kreikka voittaa. Pelin viimeisellä minuutilla Arkhimedes saa ensin idean - heureka!, ja mallikkaan syöttöpelin jälkeen Sokrates tekee maalin.
Eivät auta Hegelin ja Kantin filosofiset protestoinnit - esim. että maali oli pelkästään ontologisen mielikuvituksen tuotetta (Kant).
Marx näyttää kuitenkin olevan perillä pelin "todellisista" säännöistä väittäessään, että kyseessä oli paitsio.
"The Germans are disputing it. Hegel is arguing that the reality is merely an a priori adjunct of non-naturalistic ethics, Kant via the categorical imperative is holding that ontologically it exists only in the imagination, and Marx is claiming it was offside." (Videokommentti)
Seuraavaksi rationalistiset kreikkalaiset kohtaavat Englannin ja etenkin sen kuuluisan, empiirikkojen hyökkäysketjun - Bertrand-(tarkoittanee Russellia)-Locke-Hobbes.
*
Videokommenteista koottua:
It looks like the greeks scored in their own goal. They were always on the left side, notice that Archimedes and other greeks were on the left side when they went for the ball and then they turned around and attacked the LEFT goal. THAT's what Marx and Schopenhauer should have argued about :)
....
Karl Marx was right it was offside.
...
Do the Greeks now meet the British empiricists?
...
Ah come off it. I'm american and it was incredibly easy to understand.
*
Kiitos sinille videolinkistä.
Kolmen siirron patti
Kommentti Terho Pursiaisen päreeseen "Toivon etiikasta".
(Editoitu viimeksi 11.1)
*
TP kirjoittaa
"Keskustelu-osiossa näillä sivuilla on pohdittu kristillistä toivoa. Onko se eettistä vai epäeettistä toivoa? Vastaus ei ole yksiselitteinen. Kristillinen toivo on epäeettistä sikäli kuin se siirtää vastuuta pois ihmiseltä itseltään.Vain sillä, joka kantaa oman vastuunsa, on oikeus toivoa.
Seuraa paradoksi: vain täysin maallinen politiikka voi olla kristillistä."
RR
*
Olen seurannut etenemistäsi "analyyttisen uskon tiellä" - lukenut siis joitain kirjojasi, käynyt joillain luennoilla; - tosin vain väitöskirja löytyy vaatimattomasta kirjahyllystöstäni.
En kuitenkaan ole päässyt mihinkään tolkulliseen ymmärrykseen pyrkimyksistäsi.
Kuulut minun luokituksessani hieman samaan kategoriaan kuin Jukka Kemppinen.
Voin vain ihailla molempien oppineisuutta, lukeneisuutta, heidän älynsä ja ajattelunsa taituruutta.
Kovin vähän teistä kuitenkin jää käteen kuten sanonta kuuluu.
Mutta ehkä vain ne, jotka uskaltavat riskeerata eräitä itsestäänselvinä pidettyjä argumentaatiosääntöjä ja akateemisen byrokratian arvoja, kykenevät luomaan aidosti uutta sisältöä maailmankatsomukseensa.
Kuten esim. Rousseau, Dostojevski, Marx, Nietzsche, Kierkegaard, Wittgenstein, Heidegger, Foucault.
Mitenkään kieltämättä Hobbesin ja Rawlsin neroutta, en voi kuitenkaan välttyä tuntemukselta, jonka mukaan nämä herrat ovat pelkkiä formalisteja (jopa Habermas!), jotka laativat meille luurangon - kaavamaisen mallinnuksen siitä, miten asiat yhteiskunnassa pitäisi järjestää.
Mutta "se jokin" puuttuu heidän teorioistaan - "dynaaminen henki" ja sitä kautta ihmisiä yhdistävä arvomaailma, joka antaa heidän luurangolleen lihan, elämän ja lopulta uskon/tarkoituksen elämäänsä.
Jos - jälleen hieman vertauskuvallisesti esitettynä - sata huippuoppinutta, analyyttista ja valistusoptimistista (no - Hobbes ei ollut optimisti) yhteiskuntafilosofia kirjoituksineen oli pelkkää paperia yhden, persoonallisesti epävakaan diletantin (Rousseau) julistuksen rinnalla, niin mistä se mahtoi johtua?
Voisin mutatis mutandis Rousseaun sijaan puhua Nietzschestä, vaikkei heillä kovin paljon yhteistä ajattelussaan ollutkaan.
Rousseaun lailla Nietzschen vaikutus arvo- ja valtakeskusteluun on kuitenkin ollut syvältä luotaavaa - eikä ainoastaan filosofien tai käytännön esteetikkojen (taiteilijoiden) piirissä.
Kummallista, miten ajattelu, joka pyrkii filosofisen destruktion (viittaan edellä mainitsemiini filosofeihin; myös Dostojevski on teemoiltaan filosofi) kautta luotaamaan ja rakentamaan uutta, vaikuttaa voimallisimmin globaalisella tasolla.
Analyyttinen filosofia (Wittgensteinia lukuunottamatta) ja sinunkin edustamasi "sosioanalyyttinen yhteiskuntateologia" on jäänyt pienen piirin marginaaliksi jutusteluksi yliopistoissa tai aiheeseen vihkiytyneitten tapaamisissa, olkoonkin, että akateemisessa mailmassa juuri tuo yliteoretisoiva, kalkyloiva, malleja rakenteleva, argumentaation analyyttisia ehtoja palvomaan jämähtänyt "mandariinieliitti" pitää valtaa.
Mutta sinne se heidän valtansa myös jää - akateemiseen maailmaan - elleivät sitten satu Esa Saarisen tavoin tekemään yhteistyötä (avointa tai peiteltyä) Nokian peliteoreetikkojen (noitten Saarisen "yli-ihmisten") kanssa.
Kemppinenkin sentään kerää sarjakuvia, Ohukaisen ja Paksukaisen elokuvia, näprää tietokoneellaan ja hypistelee puukkojaan; - hän on ymmärtänyt, mikä on todella tärkeää ;~).
Mutta mikä on todella tärkeää juuri sinulle - se ei ole minulle vielä selvinnyt.
Tämän olettamukseni "Toivon etiikasta" päreesi - etenkin sen loppulause retorisine sanamagioineen - taas kerran osuvasti todentaa.
Päädyt pohdinnoissasi jälleen loogiseen pattitilanteeseen kuten kaikki, jotka kristillistä uskoa tarpeeksi pitkään pohtivat.
Silti esimerkiksi Kierkegaard potkaisi wittgensteinilaisittain argumentaation tikapuut altaan ("hyppy"), koska vasta sen jälkeen hänen uskollaan (kuten Wittgensteinin verifikaatiolla elementaari-/havaintolauseitten suhteen) oli sekä henkilökohtaisesti että yleisesti tosi perusta.
(Nietzschen perspektivismi on muunnelma samasta ideasta.)
Sinä näytät kuitenkin jättäneen tikapuut paikalleen. Silloin tietysti pääset takaisin alas satuttamatta itseäsi, jos sattuisit muuttamaan mielipidettäsi, mutta varmaa on, että sillä taktiikalla et tule koskaan päätymään muuhun kuin umpikujaan - analyyttiseen pattitilanteseen, jossa sinulla on argumentatiivisesti aina vielä jäljellä ne tietyt kolme tai neljä siirtoa, jotka voit tehdä, mutta jotka eivät johda enää mihinkään - jos sitten ovat ylipäätään koskaan johtaneet...
Et "pysty" näin ollen edes häviämään. Minun näkökulmastani jopa "häviö" (tässä osittain kielikuva) nimittäin selventäisi asetelmiasi ja ajatuksiesi perimmäistä luonnetta ratkaisevasti.
(Editoitu viimeksi 11.1)
*
TP kirjoittaa
"Keskustelu-osiossa näillä sivuilla on pohdittu kristillistä toivoa. Onko se eettistä vai epäeettistä toivoa? Vastaus ei ole yksiselitteinen. Kristillinen toivo on epäeettistä sikäli kuin se siirtää vastuuta pois ihmiseltä itseltään.Vain sillä, joka kantaa oman vastuunsa, on oikeus toivoa.
Seuraa paradoksi: vain täysin maallinen politiikka voi olla kristillistä."
RR
*
Olen seurannut etenemistäsi "analyyttisen uskon tiellä" - lukenut siis joitain kirjojasi, käynyt joillain luennoilla; - tosin vain väitöskirja löytyy vaatimattomasta kirjahyllystöstäni.
En kuitenkaan ole päässyt mihinkään tolkulliseen ymmärrykseen pyrkimyksistäsi.
Kuulut minun luokituksessani hieman samaan kategoriaan kuin Jukka Kemppinen.
Voin vain ihailla molempien oppineisuutta, lukeneisuutta, heidän älynsä ja ajattelunsa taituruutta.
Kovin vähän teistä kuitenkin jää käteen kuten sanonta kuuluu.
Mutta ehkä vain ne, jotka uskaltavat riskeerata eräitä itsestäänselvinä pidettyjä argumentaatiosääntöjä ja akateemisen byrokratian arvoja, kykenevät luomaan aidosti uutta sisältöä maailmankatsomukseensa.
Kuten esim. Rousseau, Dostojevski, Marx, Nietzsche, Kierkegaard, Wittgenstein, Heidegger, Foucault.
Mitenkään kieltämättä Hobbesin ja Rawlsin neroutta, en voi kuitenkaan välttyä tuntemukselta, jonka mukaan nämä herrat ovat pelkkiä formalisteja (jopa Habermas!), jotka laativat meille luurangon - kaavamaisen mallinnuksen siitä, miten asiat yhteiskunnassa pitäisi järjestää.
Mutta "se jokin" puuttuu heidän teorioistaan - "dynaaminen henki" ja sitä kautta ihmisiä yhdistävä arvomaailma, joka antaa heidän luurangolleen lihan, elämän ja lopulta uskon/tarkoituksen elämäänsä.
Jos - jälleen hieman vertauskuvallisesti esitettynä - sata huippuoppinutta, analyyttista ja valistusoptimistista (no - Hobbes ei ollut optimisti) yhteiskuntafilosofia kirjoituksineen oli pelkkää paperia yhden, persoonallisesti epävakaan diletantin (Rousseau) julistuksen rinnalla, niin mistä se mahtoi johtua?
Voisin mutatis mutandis Rousseaun sijaan puhua Nietzschestä, vaikkei heillä kovin paljon yhteistä ajattelussaan ollutkaan.
Rousseaun lailla Nietzschen vaikutus arvo- ja valtakeskusteluun on kuitenkin ollut syvältä luotaavaa - eikä ainoastaan filosofien tai käytännön esteetikkojen (taiteilijoiden) piirissä.
Kummallista, miten ajattelu, joka pyrkii filosofisen destruktion (viittaan edellä mainitsemiini filosofeihin; myös Dostojevski on teemoiltaan filosofi) kautta luotaamaan ja rakentamaan uutta, vaikuttaa voimallisimmin globaalisella tasolla.
Analyyttinen filosofia (Wittgensteinia lukuunottamatta) ja sinunkin edustamasi "sosioanalyyttinen yhteiskuntateologia" on jäänyt pienen piirin marginaaliksi jutusteluksi yliopistoissa tai aiheeseen vihkiytyneitten tapaamisissa, olkoonkin, että akateemisessa mailmassa juuri tuo yliteoretisoiva, kalkyloiva, malleja rakenteleva, argumentaation analyyttisia ehtoja palvomaan jämähtänyt "mandariinieliitti" pitää valtaa.
Mutta sinne se heidän valtansa myös jää - akateemiseen maailmaan - elleivät sitten satu Esa Saarisen tavoin tekemään yhteistyötä (avointa tai peiteltyä) Nokian peliteoreetikkojen (noitten Saarisen "yli-ihmisten") kanssa.
Kemppinenkin sentään kerää sarjakuvia, Ohukaisen ja Paksukaisen elokuvia, näprää tietokoneellaan ja hypistelee puukkojaan; - hän on ymmärtänyt, mikä on todella tärkeää ;~).
Mutta mikä on todella tärkeää juuri sinulle - se ei ole minulle vielä selvinnyt.
Tämän olettamukseni "Toivon etiikasta" päreesi - etenkin sen loppulause retorisine sanamagioineen - taas kerran osuvasti todentaa.
Päädyt pohdinnoissasi jälleen loogiseen pattitilanteeseen kuten kaikki, jotka kristillistä uskoa tarpeeksi pitkään pohtivat.
Silti esimerkiksi Kierkegaard potkaisi wittgensteinilaisittain argumentaation tikapuut altaan ("hyppy"), koska vasta sen jälkeen hänen uskollaan (kuten Wittgensteinin verifikaatiolla elementaari-/havaintolauseitten suhteen) oli sekä henkilökohtaisesti että yleisesti tosi perusta.
(Nietzschen perspektivismi on muunnelma samasta ideasta.)
Sinä näytät kuitenkin jättäneen tikapuut paikalleen. Silloin tietysti pääset takaisin alas satuttamatta itseäsi, jos sattuisit muuttamaan mielipidettäsi, mutta varmaa on, että sillä taktiikalla et tule koskaan päätymään muuhun kuin umpikujaan - analyyttiseen pattitilanteseen, jossa sinulla on argumentatiivisesti aina vielä jäljellä ne tietyt kolme tai neljä siirtoa, jotka voit tehdä, mutta jotka eivät johda enää mihinkään - jos sitten ovat ylipäätään koskaan johtaneet...
Et "pysty" näin ollen edes häviämään. Minun näkökulmastani jopa "häviö" (tässä osittain kielikuva) nimittäin selventäisi asetelmiasi ja ajatuksiesi perimmäistä luonnetta ratkaisevasti.
Varmuus: uskon ja tiedon tuolla puolen
Alla oleva sitaatti löytyy kirjasta Huonosti käyttäytyvät filosofit (s. 172), ja se on jatkoa kahden edellisen päreeni teemalle.Jokainen saa tehdä omat johtopäätelmänsä siitä, missä määrin Alvin Plantingan tietoteoreettinen warrant tai "vissiys" kuten Järveläinen näppärästi kääntää, on ikäänkuin kompromissi Mooren ja Wittgensteinin epistemologis-semanttisista näkemyksistä.
*
"Wittgenstein oli nyt (elämänsä ja ajattelunsa aivan viimeisimmässä vaiheessa/RR) liikkunut kohti foundationalistista näkemystä. Kun aiemmat "kielipelit" ja "elämänmuodot" olivat itse todistaneet oman pätevyytensä ilman viittauksia mihinkään absoluuttiseen totuuden kriteeriin, hän alkoi nyt tutkia, kuinka nämä voisi paaluttaa joillakin ehdottoman varmoilla perusteilla.
"Eikö kysymys olekin tämä: 'Mitä jos sinun pitäisi muuttaa mielipidettäsi jopa kaikkein keskeisimmistä asioista?' Ja vastaus tähän näyttää olevan: "Sinun ei tarvitse muuttaa sitä. Juuri sitä ehdoton varmuus tarkoittaa."
Wittgensteinin ajattelu näytti alkavan kääntyä takaisin sen tunnustamiseen, että oli tarve perustella erilaiset diskurssin muodot jollain ehdottoman varmalla tavalla, jota ilman kieli ja tarkoitus kelluivat ilmassa.
Hän ei elänyt kyllin pitkään kehittääkseen loppuun tämän kolmannen (1. oli Tractatuksen semanttinen verifikationismi (kuvateoria), 2. mm. Filosofisten tutkimusten kielipeliteoria eli käsitteen merkitys on sen käyttö kielipelissä=elämänmuodossa/RR), foundationalistisen ajattelunsäikeensä, jonka sisältöä tutkijat edelleen selvittävät ja kyseenalaistavat."
***
*
Mikä on warrantin ja option välinen ero taloustieteessä? What are the key differences between options and warrants?
Tiesittekö, että ette tienneet?
Kommentti jarvelaisen kommenttiin edellisessä päreessäni.
*
Järveläinen kirjoitti
Wittgenstein työskenteli Mooren epistemologian kanssa viimeiset vuotensa, ja tästä on julkaistu hänen kirjansa Varmuudesta, joka olisi parempi suomentaa nimellä Visseydestä (Ûber Gewisheit). Hänen mielestään Moore käyttää termiä 'tietää' väärin: riittäisi sanoa, että tämä on käsi, ei tarvitse sekoilla sanoen, että tiedän tämän olevan käsi.
Kun sanon, että tämä on käsi, taustalla on joukko visseysperusteita eli basic beliefs. Itse asiassa Plantingan teoria hyödyntää tätä lähtökohtaa ja olettaa, että uskovaisten basic beliefs ovat foundationalistinen eli kaiken ajattelun ja toiminnan taustalla oleva perususkomusten joukko, joka on yhtä kelvollinen ja itse asiassa luotettavampikin kuin toisenlainen perususkomusten joukko, koska se perustuu nominalistisessa todellisuudessa yleiskäsitteet korvaavaan ikuisten totuuksien lähteeseen, yliluonnolliseen ilmoitukseen.
*
Siteeraan linkistä löytyvän artikkelin kahta viimeistä kappaletta - Wittgensteinin ja Mooren dialogi varmuudesta (kappalejakoa muutettu).
*
"Oletetaan nyt todeksi, että lauseesta ”minulla on nenä pääni etupuolella” seuraa lause ”on olemassa itseni ulkopuolinen maailma, jossa on asioita”.
Jos halutaan osoittaa, että jälkimmäinen lause ei ole kontingentti (eli että maailma on välttämättömyys, että idealistit ovat väärässä), on osoitettava, että edellinenkään lause ei ole (implikaatiotilanteessa täydellisestä varmuudesta voi seurata vain täydellistä varmuutta).
Wittgenstein on sitä mieltä, että Mooren kirjoituksissa esiintyvä ajattelu on harhaa siitä, että nenälause ei olisi kontingentti.
Se ei ole kontingentti meille, sillä todisteet sitä vastaan eivät horjuta sitä.
Wittgensteinin mukaan lauseilla on ”omalaatuinen looginen rooli kokemuslauseittemme järjestelmässä”5). ”Samalla varmuudella, jolla uskomme minkä tahansa matemaattisen lauseen, tiedämme myös, miten kirjaimet ’A’ ja ’B’ on lausuttava, mikä on ihmisen veren väri, että muilla ihmisillä on verta ja he sanovat sitä ’vereksi’.”6)
Pohjimmiltaan kysymys on siitä, että Moore yritti saada todisteita ulkopuolisen maailman olemassaololle, ja nämä todisteet Wittgenstein osoitti harhoiksi. Paljastuukin, että jotta voisi tutkia maailman olemassaoloa, on oletettava todeksi suurehko joukko väitteitä, joista maailma välttämättä seuraa.
Ei ole olemassa mitään tapaa tällaisten kysymysten selvittämiseen – ne ovat kuin ajattelun vankilassa, ja jos haluaa tietää, voiko sieltä päästä pois, on ensin oltava ulkopuolella.
Aine sinänsä on formaalinen käsite. Mooren ”puhtaan järjen lauseet” ovat siellä, mitä Wittgenstein kutsui ”maailman rajaksi” – eikä niistä voi sanoa mitään, ne eivät ole ajattelumme piirissä.
Näin saammekin pienen aavistuksen siitä, miten Wittgenstein selvitti filosofian ongelmia – ”Se, mitä yleensä voidaan sanoa, voidaan sanoa selvästi, ja siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava”."
Sam Hardwick
*
Järveläinen kirjoitti
Wittgenstein työskenteli Mooren epistemologian kanssa viimeiset vuotensa, ja tästä on julkaistu hänen kirjansa Varmuudesta, joka olisi parempi suomentaa nimellä Visseydestä (Ûber Gewisheit). Hänen mielestään Moore käyttää termiä 'tietää' väärin: riittäisi sanoa, että tämä on käsi, ei tarvitse sekoilla sanoen, että tiedän tämän olevan käsi.
Kun sanon, että tämä on käsi, taustalla on joukko visseysperusteita eli basic beliefs. Itse asiassa Plantingan teoria hyödyntää tätä lähtökohtaa ja olettaa, että uskovaisten basic beliefs ovat foundationalistinen eli kaiken ajattelun ja toiminnan taustalla oleva perususkomusten joukko, joka on yhtä kelvollinen ja itse asiassa luotettavampikin kuin toisenlainen perususkomusten joukko, koska se perustuu nominalistisessa todellisuudessa yleiskäsitteet korvaavaan ikuisten totuuksien lähteeseen, yliluonnolliseen ilmoitukseen.
*
Siteeraan linkistä löytyvän artikkelin kahta viimeistä kappaletta - Wittgensteinin ja Mooren dialogi varmuudesta (kappalejakoa muutettu).
*
"Oletetaan nyt todeksi, että lauseesta ”minulla on nenä pääni etupuolella” seuraa lause ”on olemassa itseni ulkopuolinen maailma, jossa on asioita”.
Jos halutaan osoittaa, että jälkimmäinen lause ei ole kontingentti (eli että maailma on välttämättömyys, että idealistit ovat väärässä), on osoitettava, että edellinenkään lause ei ole (implikaatiotilanteessa täydellisestä varmuudesta voi seurata vain täydellistä varmuutta).
Wittgenstein on sitä mieltä, että Mooren kirjoituksissa esiintyvä ajattelu on harhaa siitä, että nenälause ei olisi kontingentti.
Se ei ole kontingentti meille, sillä todisteet sitä vastaan eivät horjuta sitä.
Wittgensteinin mukaan lauseilla on ”omalaatuinen looginen rooli kokemuslauseittemme järjestelmässä”5). ”Samalla varmuudella, jolla uskomme minkä tahansa matemaattisen lauseen, tiedämme myös, miten kirjaimet ’A’ ja ’B’ on lausuttava, mikä on ihmisen veren väri, että muilla ihmisillä on verta ja he sanovat sitä ’vereksi’.”6)
Pohjimmiltaan kysymys on siitä, että Moore yritti saada todisteita ulkopuolisen maailman olemassaololle, ja nämä todisteet Wittgenstein osoitti harhoiksi. Paljastuukin, että jotta voisi tutkia maailman olemassaoloa, on oletettava todeksi suurehko joukko väitteitä, joista maailma välttämättä seuraa.
Ei ole olemassa mitään tapaa tällaisten kysymysten selvittämiseen – ne ovat kuin ajattelun vankilassa, ja jos haluaa tietää, voiko sieltä päästä pois, on ensin oltava ulkopuolella.
Aine sinänsä on formaalinen käsite. Mooren ”puhtaan järjen lauseet” ovat siellä, mitä Wittgenstein kutsui ”maailman rajaksi” – eikä niistä voi sanoa mitään, ne eivät ole ajattelumme piirissä.
Näin saammekin pienen aavistuksen siitä, miten Wittgenstein selvitti filosofian ongelmia – ”Se, mitä yleensä voidaan sanoa, voidaan sanoa selvästi, ja siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava”."
Sam Hardwick
January 9, 2007
Hyvää ja hyödyllistä - mutta velvoittaako se - ja ketä?
Kommentti PJ:n päreeseen "Luonnontiede ja kristinusko, osa 1: yhteinen historia".
(Loppuun on tehty olennainen lisäys, jota alkuperäisessä kommentissa ei näy.)
*
PJ kirjoitti"
Ambrosius ajatteli, että maailma on luotu hyväksi ja tästä syystä eläimien käyttäytyminen on hyvä esimerkki ihmiselle. Esimerkiksi kurkilauma vaihtaa johtajaa, jotta lento saadaan tehokkaaksi. Myös ihmisyhteisöissä pitäisi Ambrosiuksen mukaan menetellä niin.
Näin ajatellessaan hän edusti niin sanottua naturalistista virhepäätelmää, jonka mukaan oikein tekemisen pitäisi seurata siitä, miten asiat ovat.
Nykyisessä moraalifilosofiassa tätä ajatusta ei pidetä kestävänä: jos jokin on jollakin tavalla, tästä ei seuraa, että sen pitäisikin olla niin."
*
Nyt en ihan ymmärtänyt.
Naturalistinen virhepäätelmä, joka on G. E. Mooren tekemä Humen lain (there is no ought from is) moraalifilosofinen sovellutus, väittää, että (moraalinen) hyvä on maailmassa oleva ja vaikuttava ei-luonnollinen ominaisuus.
Ensin täytyy kuitenkin tehdä erottelu moraaliseen ja ei-moraaliseen hyvään.
Moraalinen hyvä on periaatteessa yksi ja sama - erottelematon ominaisuus, kun taas ei-moraalisia hyviä on lukematon määrä.
Moraalinen hyvä on aina jotain preskriptiivistä - se sisältää ideaalin ja velvoitteen, jonka mukaan meidän tulee toimia.
Mutta esimerkiksi hyvä auto ja jäätelön hyvyys kuuluvat ei-moraalisten hyvien kategoriaan eivätkä velvoita ihmistä millään tavoin - ei ostamaan hyvää autoa tai syömään jäätelöä.
Toki mainospsykologit ovat kautta aikojen pyrkineet manipuloimaan ihmisiä saadakseen heidät kokemaan suorastaan velvollisuudekseen ostaa hyväksi mainostettu tuote, mutta silloin he myyvät jo jotain muuta kuin nimenomaan itse tuotetta.
Sanalla sanoen he myyvät ei-moraalista hyvää moraalisena hyvänä.
*
Olennaista tässä asiassa kuitenkin on, että moraalinen hyvä ei ole luonnollinen ominaisuus, ja jos ollaan vielä jyrkempiä: moraalista hyvää ei voi edes johtaa luonnollisista ominaisuuksista.
Moraalista hyvää on siis mahdoton selittää ei-moraalisten hyvien avulla tai palauttaa sitä joihinkin perustavampiin ominaisuuksiin kuin, mitä se itse on.
*
Ambrosius edusti eräänlaista utilitarismia. Kurkiaura toimii tehokkaasti - siis hyödyllisesti, ja tällainen toiminta oli hänelle myös moraalisesti hyvää.
Jos luonto on Jumalan luomus ja siten hyvä, niinkuin Ambrosius uskoi, niin mitään ongelmaa itse määritelmän sisällä ei synny, mutta jos kurkiauran toiminta ymmärretään hyväksi myös - kuten ilman muuta joudumme tekemään - "maallisen" hyödyllisyyden merkityksessä, joudumme pulaan, koska kurkiaura on vain yksittäinen esimerkki, josta ei voi johtaa mitään yleistä, preskriptiivistä hyvää.
Mitä on hyöty? Onko olemassa universaalia hyötyä? Kuka sen viime kädessä päättää? Voisiko hyöty olla hyvää sekä ei-moraalisessa että moraalisessa merkityksessä - tapauksesta riippuen?
Ehkä voi, mutta siltikään hyöty ei koskaan voi olla yksiselitteisesti vain moraalista hyvää. Ellei sitten von Wrightin tavoin ajatella, että koska terävä veitsi on parempi kuin tylsä, on järkevämpää ostaa terävä. Terävyydestä tulisi näin ollen moraalinen hyvä pragmaattisessa mielessä, koska veitsen terävyys on hyödyllisempää kuin sen tylsyys.
Mutta jos Wright tässä esitteleekin hyvän erilaisia "käyttötapoja" kielessä, niin utilitaristi hän ei ollut.
*
"...jos jokin on jollakin tavalla, tästä ei seuraa, että sen pitäisikin olla niin."
Tätä muotoilua en naturalistisen virhepäätelmän kuvauksena ymmärrä. Toisaalta - tuon version saa minulle ymmärrettävämpään muotoon heti, jos loppuun lisätään - ", ellei se sitten ole moraalisesti hyvää".
Älkää kuitenkaan minulta kysykö, mikä se sellainen maailmassa oleva, ei-luonnollinen ominaisuus nimeltään hyvä oikein on. Enhän minä polo sitä tiedä! (Ja jos tiedän - en kerro!)
*
Asiaa voi pohtia syvemmin lukemalla Mooren hyvä-käsitteen alaa ja yksipuolista käyttötapaa kritikoivia filosofeja, joiden mielestä tämä käyttää termiä hyvä lähinnä adjektiivina (esim. hyvä pallo) eikä predikatiivisesti (tämä pallo on hyvä).
Näin väitti etenkin Peter Geach, joka sai vaikutteita myöhemmän Wittgensteinin kielianalyyseista kuten vaimonsa Elisabeth Anscombe, joka ensimmäisenä 1900-luvulla toi hyve-etiikan takaisin moraalifilosofisen keskustelun eturintamaan behavioristien ja emotivistien (nuorempi ja vanhempi Wittgenstein, Stevenson, Ayer ym.) yritettyä tappaa perinteisen moraalin perusteet - etenkin hyveet - metafysiikaksi tuomittuna kuoliaaksi.
Kolmas myöhemmän Wittgensteinin kielianalyysia soveltanut - G.H von Wright - kirjoitti hyvän eri muunnelmista kiitetyn käsiteanalyyttisen tutkimuksenkin (johon edellä esitetty veitsi-esimerkki viittasi) ja taisi jossain jopa todeta, että Humen laki (siten myös naturalistinen virhepäätelmä) on "valheellinen tautologia".
Näin saattaa olla, mutta silti sekä Humen looginen skeptisismi että Mooren naturalistinen virhepäätelmä pohdituttavat edelleen - etenkin pragmatisteja, jotka haluavat yhdistää voimansa kantilaisten ymmärryksen muotojen kanssa skeptisismiä ja postmodernia relativismia vastaan.
*
PS. Aina kun filosofi asettaa tiedolle äärimmäisen korkeat kriteerit eli vaatii siltä täydellisyyttä - kuten skeptikot yleensä tekevät - he joko eivät pysty löytämään uskonnolle, moraalille ja estetiikalle mitään päteviä perusteita, tai sitten he ajautuvat ratkaisemaan asian kuten Moore - ikäänkuin ihmeen avulla, sillä mitä muuta Mooren maailmasta löytyvä, ei-luonnollinen ominaisuus voisi muuta olla kuin ihme tai platoninen, tajunnasta riippumaton ikuinen idea.
Toinen vaihtoehto on eräänlainen fideismi, jolloin ihminen voi päättää uskostaan, moraalistaan ja makuarvostelmistaan täysin henkilökohtaisesti, mutta äärimmäisessä muodossaanhan tällainen "musta tuntuu-argumentointi" johtaa kaoottiseen relativismiin ja nihilismiin.
En siis lainkaan ihmettele pragmatistisen kantilaisuuden projektia.
Moore itse yritti yhdistää ei-luonnollisen hyvän (luonnolliseen) terveeseen järkeen, mikä nyt vähintäinkin oli ristiriitainen ehdotus (minkä Moore kyllä itsekin myönsi).
Lisäys
Tosin Moore väitti kyllä tietävänsä kätensä olemassaolon ja vieläpä todistaneensa tietävänsä, kun hän nosti sen ylös, mutta moraalisen hyvän suhteen oikeutuksen kriteerien ei luulisi olevan yhtä "yksinkertaisia ja helppoja"...vai?
Miten vain - kalvinistinen tietoteoreetikko Alvin Plantinga - moorelaisia common sense perusteluja osittain seuraten, pyrkii osoittamaan, että uskomme Jumalaan ("Superhyvään"/RR) on perususkomus siinä, missä mikä tahansa muu perususkomuksemme, joka perustuu havaintoon ja kokemukseen, eikä siten ole epäoikeutettu, mikäli se todella toimii uskomme fundamentaalina takeena (warrant).
Mutta näinhän Plantinga tuli ratkaisseeksi elegantisti myös Mooren umpikujan (?)
(Loppuun on tehty olennainen lisäys, jota alkuperäisessä kommentissa ei näy.)
*
PJ kirjoitti"
Ambrosius ajatteli, että maailma on luotu hyväksi ja tästä syystä eläimien käyttäytyminen on hyvä esimerkki ihmiselle. Esimerkiksi kurkilauma vaihtaa johtajaa, jotta lento saadaan tehokkaaksi. Myös ihmisyhteisöissä pitäisi Ambrosiuksen mukaan menetellä niin.
Näin ajatellessaan hän edusti niin sanottua naturalistista virhepäätelmää, jonka mukaan oikein tekemisen pitäisi seurata siitä, miten asiat ovat.
Nykyisessä moraalifilosofiassa tätä ajatusta ei pidetä kestävänä: jos jokin on jollakin tavalla, tästä ei seuraa, että sen pitäisikin olla niin."
*
Nyt en ihan ymmärtänyt.
Naturalistinen virhepäätelmä, joka on G. E. Mooren tekemä Humen lain (there is no ought from is) moraalifilosofinen sovellutus, väittää, että (moraalinen) hyvä on maailmassa oleva ja vaikuttava ei-luonnollinen ominaisuus.
Ensin täytyy kuitenkin tehdä erottelu moraaliseen ja ei-moraaliseen hyvään.
Moraalinen hyvä on periaatteessa yksi ja sama - erottelematon ominaisuus, kun taas ei-moraalisia hyviä on lukematon määrä.
Moraalinen hyvä on aina jotain preskriptiivistä - se sisältää ideaalin ja velvoitteen, jonka mukaan meidän tulee toimia.
Mutta esimerkiksi hyvä auto ja jäätelön hyvyys kuuluvat ei-moraalisten hyvien kategoriaan eivätkä velvoita ihmistä millään tavoin - ei ostamaan hyvää autoa tai syömään jäätelöä.
Toki mainospsykologit ovat kautta aikojen pyrkineet manipuloimaan ihmisiä saadakseen heidät kokemaan suorastaan velvollisuudekseen ostaa hyväksi mainostettu tuote, mutta silloin he myyvät jo jotain muuta kuin nimenomaan itse tuotetta.
Sanalla sanoen he myyvät ei-moraalista hyvää moraalisena hyvänä.
*
Olennaista tässä asiassa kuitenkin on, että moraalinen hyvä ei ole luonnollinen ominaisuus, ja jos ollaan vielä jyrkempiä: moraalista hyvää ei voi edes johtaa luonnollisista ominaisuuksista.
Moraalista hyvää on siis mahdoton selittää ei-moraalisten hyvien avulla tai palauttaa sitä joihinkin perustavampiin ominaisuuksiin kuin, mitä se itse on.
*
Ambrosius edusti eräänlaista utilitarismia. Kurkiaura toimii tehokkaasti - siis hyödyllisesti, ja tällainen toiminta oli hänelle myös moraalisesti hyvää.
Jos luonto on Jumalan luomus ja siten hyvä, niinkuin Ambrosius uskoi, niin mitään ongelmaa itse määritelmän sisällä ei synny, mutta jos kurkiauran toiminta ymmärretään hyväksi myös - kuten ilman muuta joudumme tekemään - "maallisen" hyödyllisyyden merkityksessä, joudumme pulaan, koska kurkiaura on vain yksittäinen esimerkki, josta ei voi johtaa mitään yleistä, preskriptiivistä hyvää.
Mitä on hyöty? Onko olemassa universaalia hyötyä? Kuka sen viime kädessä päättää? Voisiko hyöty olla hyvää sekä ei-moraalisessa että moraalisessa merkityksessä - tapauksesta riippuen?
Ehkä voi, mutta siltikään hyöty ei koskaan voi olla yksiselitteisesti vain moraalista hyvää. Ellei sitten von Wrightin tavoin ajatella, että koska terävä veitsi on parempi kuin tylsä, on järkevämpää ostaa terävä. Terävyydestä tulisi näin ollen moraalinen hyvä pragmaattisessa mielessä, koska veitsen terävyys on hyödyllisempää kuin sen tylsyys.
Mutta jos Wright tässä esitteleekin hyvän erilaisia "käyttötapoja" kielessä, niin utilitaristi hän ei ollut.
*
"...jos jokin on jollakin tavalla, tästä ei seuraa, että sen pitäisikin olla niin."
Tätä muotoilua en naturalistisen virhepäätelmän kuvauksena ymmärrä. Toisaalta - tuon version saa minulle ymmärrettävämpään muotoon heti, jos loppuun lisätään - ", ellei se sitten ole moraalisesti hyvää".
Älkää kuitenkaan minulta kysykö, mikä se sellainen maailmassa oleva, ei-luonnollinen ominaisuus nimeltään hyvä oikein on. Enhän minä polo sitä tiedä! (Ja jos tiedän - en kerro!)
*
Asiaa voi pohtia syvemmin lukemalla Mooren hyvä-käsitteen alaa ja yksipuolista käyttötapaa kritikoivia filosofeja, joiden mielestä tämä käyttää termiä hyvä lähinnä adjektiivina (esim. hyvä pallo) eikä predikatiivisesti (tämä pallo on hyvä).
Näin väitti etenkin Peter Geach, joka sai vaikutteita myöhemmän Wittgensteinin kielianalyyseista kuten vaimonsa Elisabeth Anscombe, joka ensimmäisenä 1900-luvulla toi hyve-etiikan takaisin moraalifilosofisen keskustelun eturintamaan behavioristien ja emotivistien (nuorempi ja vanhempi Wittgenstein, Stevenson, Ayer ym.) yritettyä tappaa perinteisen moraalin perusteet - etenkin hyveet - metafysiikaksi tuomittuna kuoliaaksi.
Kolmas myöhemmän Wittgensteinin kielianalyysia soveltanut - G.H von Wright - kirjoitti hyvän eri muunnelmista kiitetyn käsiteanalyyttisen tutkimuksenkin (johon edellä esitetty veitsi-esimerkki viittasi) ja taisi jossain jopa todeta, että Humen laki (siten myös naturalistinen virhepäätelmä) on "valheellinen tautologia".
Näin saattaa olla, mutta silti sekä Humen looginen skeptisismi että Mooren naturalistinen virhepäätelmä pohdituttavat edelleen - etenkin pragmatisteja, jotka haluavat yhdistää voimansa kantilaisten ymmärryksen muotojen kanssa skeptisismiä ja postmodernia relativismia vastaan.
*
PS. Aina kun filosofi asettaa tiedolle äärimmäisen korkeat kriteerit eli vaatii siltä täydellisyyttä - kuten skeptikot yleensä tekevät - he joko eivät pysty löytämään uskonnolle, moraalille ja estetiikalle mitään päteviä perusteita, tai sitten he ajautuvat ratkaisemaan asian kuten Moore - ikäänkuin ihmeen avulla, sillä mitä muuta Mooren maailmasta löytyvä, ei-luonnollinen ominaisuus voisi muuta olla kuin ihme tai platoninen, tajunnasta riippumaton ikuinen idea.
Toinen vaihtoehto on eräänlainen fideismi, jolloin ihminen voi päättää uskostaan, moraalistaan ja makuarvostelmistaan täysin henkilökohtaisesti, mutta äärimmäisessä muodossaanhan tällainen "musta tuntuu-argumentointi" johtaa kaoottiseen relativismiin ja nihilismiin.
En siis lainkaan ihmettele pragmatistisen kantilaisuuden projektia.
Moore itse yritti yhdistää ei-luonnollisen hyvän (luonnolliseen) terveeseen järkeen, mikä nyt vähintäinkin oli ristiriitainen ehdotus (minkä Moore kyllä itsekin myönsi).
Lisäys
Tosin Moore väitti kyllä tietävänsä kätensä olemassaolon ja vieläpä todistaneensa tietävänsä, kun hän nosti sen ylös, mutta moraalisen hyvän suhteen oikeutuksen kriteerien ei luulisi olevan yhtä "yksinkertaisia ja helppoja"...vai?
Miten vain - kalvinistinen tietoteoreetikko Alvin Plantinga - moorelaisia common sense perusteluja osittain seuraten, pyrkii osoittamaan, että uskomme Jumalaan ("Superhyvään"/RR) on perususkomus siinä, missä mikä tahansa muu perususkomuksemme, joka perustuu havaintoon ja kokemukseen, eikä siten ole epäoikeutettu, mikäli se todella toimii uskomme fundamentaalina takeena (warrant).
Mutta näinhän Plantinga tuli ratkaisseeksi elegantisti myös Mooren umpikujan (?)
Subscribe to:
Posts (Atom)