January 30, 2007

Millaista on hyvä ja onnellinen elämä?

Kirjoitettu kommentiksi PJ:n päreeseen "Some further aspects for Madame President" ja varsinkin sen kahteen viimeiseen kappaleeseen.
(Juttua on editoitu hieman alkuperäiseen verrattuna - viimeksi 31.1)

PJ kirjoitti.

In social sciences, since 60’s quite famous have been researching quality of life. For instance, in Finnish discussion, Heikki Waris published 1968 a book of Welfare State that included a chapter dealing with the standard of life.

In 1976 Erik Allardt paid his attention to Having, Loving, and Being indicators of welfare. Such a change reflects the general movement from quantitative research to qualitative approach. I suppose that ethical theories of good life encounter theories of welfare in social sciences that involve the qualitative conceptions of welfare.

RR

Kirjoitin Petri Järveläisen juttuun eilen kommenttiluonnosta, jonka onnistuin sitten täysin käsittämättömällä tavalla kadottamaan, mutta yritän seuraavassa muistella, mitä kirjoitin.

Kommenttini/päreeni aihe liittyi hyvään elämään ja onnellisuuteen, eli ihmiset, joiden elämä ei näytä aina ulkoisesti olevan hyvää, kokevat itsensä kuitenkin sisäisesti onnellisiksi. (viittaan ns. "onnellisuustutkimuksiin").
Näin ollen utilitaristinen, hyvän elämän standardien määrittely joutuu hiukan omituiseen valoon.
Ylipäätään hyvän elämän yksilöllisiä, sisäisiä kriteerejä lienee lähes mahdoton määritellä validisti/pätevästi.

"Miten laskea sydämen tuskan ja autuuden kvantiteetti", kyseli Ronald Laing kirjassaan "Kokemisen politiikka ja Paratiisin lintu".

Saatamme kyllä saada luotettavia tuloksia haastattelututkimuksissamme, mutta ovatko annetut vastaukset vastauksia juuri esittämiimme kysymyksiin vai johonkin muuhun?
Jos hyvinvointivaltio täyttää hyvän elämän ulkoiset kriteerit, niin miksi ihmiset hyvinvointivaltioissa eivät välttämättä koe olevansa läheskään niin onnellisia kuin Rio de Janeiron slummien asukit?

Tämän ongelman selvittämiseksi tarvitaan siis kokonaan toisenlainen - fenomenologistyyppinen tutkimusmetodi, jotta kyettäisiin selittämään ja ymmärtämään tällainen - kvantitatiivis-utilitaristiselle lähestymistavalle täysin käsittämättömän tulos.
Siksi ryhdyin alunperin lähestymään hyvän elämän ongelmaa antiikin kyynikkojen, stoalaisten ja kristittyjen todellisuuskäsityksistä lähtien.

*
Kyynikot olivat aikansa eksistentialisteja, jotka korostivat lähes solipsismiin asti yksilön autonomista hyveellisyyttä, individualistista autarkiaa samalla kun he kokivat itsensä ja muut ihmiset maailmankansalaisiksi tai ehkä peräti "universumin" kansalaisiksi.
Yhteiskunnan arvot - varakkuus ja status olivat heille adiafora, yhdentekeviä asioita. Kärjistäen voinee väittää, että kyynikoille elämä itsessään oli adiafora.

Stoalaiset omaksuivat kyynikoilta aika paljon ja lopulta vain moderoivat kyynikkojen käsityksiä lähemmäksi yhteiskunnallisia käytäntöjä.
Toisin kuin kyynikot, stoalaiset - nuo varhaiset reliabilistit - kuitenkin luottivat huomattavassa määrin universaaliseen järkeen, Logokseen, joka toimi ohjenuorana kaikessa toiminnassa - etenkin emootioitten hallinnassa.
Jos kyynikot kokivat mielentyyneyden (apatia) ylipäätään olevan mahdollista muuten kuin elämällä "tynnyrissä tai pylvään päässä", niin stoalaisille se olisi varma seuraus järjen mukaisista ratkaisuista.

Kyynikkojen tavoin alkukristitytkään eivät halunneet sitoutua "ehdoitta" (Rooman) valtion ja maallisen/maailmallisen yhteiskunnan vaatimuksiin ja velvollisuuksiin, koskapa he odottivat apokalyptiikan hengessä viimeistä tuomiota.
Kyynikot sen sijaan kokivat elävänsä paikassa, josta ei ollut pääsyä tai pelastusta mihinkään tai millään tavalla.

Kristittyjen piti toki elää hyveellisesti, mutta vain tuonpuoleista tuomiota silmällä pitäen, joskin tällainen yhteiseen pelastusvarmuuteen (joka ei kuitenkaan ollut mitään esoteerista salaoppia) perustuva yhteisöllisyys oli todella sitkeää sorttia ja synnytti jäsenissään sellaisen toivon ja onnen virityksen, jonka rinnalla monet muut uskonnolliset liikkeet osoittautuivat varsin epäkäytännöllisiksi ja vielä huomattavasti enemmän yhteiskuntaa vieroksuviksi kuin alkukristillisyys, jonka kyky sopeutua polyteistiseen maailmaan oli lopulta (liiankin?) erinomainen.

1) Kyynikot siis päätyivät paradoksaalisesti "kosmopoliittiseen solipsismiin" - "tahtovaan tahdon kieltoon"/RR, 2) stoalaiset järjenmukaisen elämän aikaansaamaan pidättyvyyteen, joka johti mielentyyneyteen, 3) kristityillä universaalia järkeä edusti kaikkivaltias Jumala ja hänen lupauksensa armosta Kristuksessa, joka toimii kaikkien uskovien elämän ja elämisen mallina.

Näistä aineksista saattaisi saada huomattavasti heuristisempaa keskustelua hyvästä elämästä ja onnellisuudesta kuin, mihin utilitarismi milloinkaan kykenee.

Kärjistäen väitän lopuksi jopa, että kysymys hyvästä elämästä on aina - tavalla tai toisella mutta silti viitekehyksestä riippumatta - pelastusopillinen ongelma.

Lisäys 31.1

Pelastusopillisuudessa on (minun käsitykseni mukaan) yhteiskuntafilosofian ja yksilöpsykologian viitekehyksessä kyse siitä, kokeeko ihminen oman elämänsä eettiset perusratkaisut/-periaatteet - siis arvot - oikeiksi ja yleisesti hyväksyttäviksi vai ei.

Tämän kysymyksen ihminen voi tietoisesti esittää itselleen (ja muille) tietenkin vasta sitten, kun hänelle on syntynyt jonkinlainen, syvällisemmin pohdittu vakaumus näissä asioissa.
Muussa tapauksessa hänen mielipiteensä onnellisuudesta ja hyvästä elämästä lienevät varsin sattumanvaraisten ja impulsiivisten ihannekuvien ("kettutyttöetiikka") ja/tai primitiivisen ("lapsenomaisen"), psykologisen egoismin synnyttämiä.

Psykologiseen egoismiin pohjautuvaa onnellisuuskäsitystä voidaan provokatiivisesti valaista kysymyksellä: elivätkö konkurssiin menneen energiafirma Enronin huijari-"innovaattorit" hyvää elämää,vaikka heidän elintasonsa nousi jatkuvasti? Kokivatko he itsensä onnellisiksi?
Entä olisiko heistä tullut onnellisia, vaikkei heitä koskaan olisi tuomittu talousrikollisiksi, vaikka he itse sisimmässään mahdollisesti tiesivätkin olevansa pelkkiä roistoja?
(Vai tiesivätkö? Jos eivät, he eivät myöskään eläneet siinä moraalisessa todellisuudessa, johon USA:nkin perustuslaki ainakin teoriassa perustuu. He olivat siis ikäänkuin "epäihmisiä". )

Toisin sanoen - onko onnellisuudessa kysymys muustakin kuin mahdollisimman korkeasta elintasosta ja etenkin mihin hintaan hyvänsä?

Viittaan näillä hieman naivisti esitetyillä kysymyksillä ja argumenteilla Junakohtauksen päreessä "Historiantajuttomuus on tyhmyyden äiti" esitettyihin ajatuksiin ja sen kommentteihin.

4 comments:

dyydi said...

Minusta Onnellisuus on onnellisuutta:se ON vaan

catulux said...

Olipahan taas pläjäys filosofista pohdiskelua. Nöyrä hatun nosto.

Aiheesta tuli mieleen utuinen muisto. Joku oli jossakin opettamasa biologiaa ja ihmisen keihitystä. Todettiin samalla että ihmiset eivät ole polveutuneet nykyisistä apinoista, vaan näillä lajeilla on yhteinen "esi-isä"-laji.

Vanhimmista esi-isitä oli sitten kuva bilsan kirjassa. Siinä Afrikassa eläneet esi-ihmiset metsästivät savannilla, osa keräili ruokaa ja naiset imettivät.

Joltakulta opettajalta pääsi lausahdus ihan spontaanisti: "Nuo esi-isämme näyttävät piirroksessa todella onnellisilta! Olisi varmaan ollut hienoa elää tuolloin, n. 2 miljoonaa vuotta sitten!"

Joku välkymmistä huomasi että kaiken lisäksi nuo esi-isämme olivat alasti.

Summa summarum. Omenan puraisu katkaisi suhteemme luontoon ja vietteihimme. Nuo vietit nakertavat tänäkin päivänä sydäntämme kalvaen siitä onnellisuuden pois.

Tätä kaikkea angstia moinkertaistaa sitten se viimeinen kirous jonka jumalat asettivat ihmisparalle;

kyky tiedostaa itsensä ja ajatella liikaa; kyky etsiä ja kurkottaa kohti olematonta; jumaluutta ja rakkautta...

dudivie said...

vakaumus kehittyy jatkuvasti
tietoa tulee lisää
onnellisuuteen liittyvä tieto
on omaelämäkohtaista
kullakin on päämääränsä

ninni said...

minusat on ihmeellista, tulee suomeen mista tahansa maailman kolkasta, on se hyvin jarjestetty, onnen palikat on esilla
ja tuntuu ettei suomalainen sita

käsitä

mutta huolettomiahymyilevia ihmisia on paljon enemman kuin ennen