Muisto mielisairaala-ajoiltani 2

Tämä lyhyt kuvaus on kirjaimellisesti totta ja tapahtui Hesperian sairaalassa, suljetulla, niin sanotulla miesten levottomalla vastaanotto-osasto 6:lla - syyskuun lopulla 1986.
*
Osaston tupakkahuoneesta kuului avunhuutoja. Kiirehdin heti paikalle.

Tilanne vaikutti kauhistuttavalta, eikä ollut ehtinyt kestää kauaa - eikä tulisi enää kestämään paria kolmea sekuntia pitempään.

Tupakkahuoneen pikkuikkunan ohut metalliketju oli katki ja kapea ikkuna käännetty täysin auki.

Reiska piti kaksin käsin kiinni miehen jalasta, mutta mikään ei enää auttanut. Hän kurkotti kapeasta ikkunasta ollen näin vaarassa itsekin pudota alas.

Noin kolmikymppinen laihahko miespotilas oli repäissyt paniikissa tuuletusikkunan metalliketjun rikki, ujuttanut itsensä avoimen ikkunan läpi ja liukui vielä parin sekunnin ajan ulos pudotakseen kuudennesta kerroksesta alas lastauslaiturin asvalttitasanteelle.

Hänen omahoitajansa Reiska, joka oli aavistellut pahaa jo koko iltapäivän ja iltavuoron ajan keskustellessaan tämän kanssa, oli ehtinyt havaita, miten mies yhtäkkiä oli syöksähtänyt sekavassa mielentilassa tupakkahuoneeseen, jolloin Reiska oli lähtenyt perään niin nopeasti kuin vain pääsi.

Reiska kuten moni muukin tiesi, että, jos joku haluaisi katkaista kapeaa tuuletusikkunaa vain osittain aukeamaan päästävän ketjun, hän onnistuisi siinä tarpeeksi nopealla ja vahvalla nykäisyllä. Uuden, vahvemman ketjun asentamisesta oli jo ehditty soittaa huoltomiehille, mutta he eivät olleet vielä ehtineet tulla sitä vaihtamaan.

Nähtyäni Reiskan syöksyvän tupakkahuoneeseen ja huutavan apua juoksin hänen peräänsä niin nopeasti kuin pääsin, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä, kun miehen toinenkin jalka katosi ikkunan läpi hänen pudotessaan kuolemaan kuin märkä säkki.

Reiska kurkotti katsomaan alas ja kirosi raskaasti moneen kertaan. Toisessa kädessään hän puristi potilaan jalasta irronnutta kenkää.

Alas katsoessaan Reiska pystyi juuri ja juuri näkemään lastauslaiturille tippuneen miehen ympärille koko ajan kasvavan tumman alueen. Verta. Ja paljon. Varma kuolema. Kukaan ei voi selvitä hengissä pudottuaan kuudennesta kerroksesta suoraan asvalttiin.

Potilaan kuolema varmistui seuraavana päivänä. Murtumia päässä ja ruhjeita joka puolella ruumista.
*
Sen iltavuoron loppu oli vaisu ja hiljainen. Kuolema ja omat syyllisyydentunteet siitä, olisiko voinut ehtiä estämään pahimman kalvoivat kaikkien meidän neljän iltavuorolaisen mieltä.

On kuitenkin selvää, että kukaan ei olisi voinut estää tätä tapahtumaa, koska mies olisi voinut tehdä sen aivan milloin tahansa, ja etenkin silloin, kun ketään hoitajaa ei olisi ollut tupakkahuoneen lähistöllä. Esimerkiksi raportin tai kahvitaukojen aikana. Tai yövuorossa, jolloin kaksi hoitajaa pystyy vain yleisesti valvomaan osaston tilaa - ei tarkkailemaan jatkuvasti 25:n mahdollisesti itsemurhaa hautovan potilaan toimia heidän ajatuksistaan ja aikeistaan nyt puhumattakaan.

Itse asiassa Reiskalla oli ollut hyvän tuurin lisäksi rautaisen ammattimainen ennakkoaavitus, joka ei kuitenkaan sitten riittänyt. Miehen olisi ehkä pelastanut paria sekuntia nopeampi apu edellyttäen, että auttajalla olisi ollut 30 senttiä pidemmät, raskaan sarjan painnonostajan kädet.

Mutta siihen tuuletusaukkoon saatiin kyllä paitsi täysin uusi ja erikoisvahvistettu ikkuna, myös kolme kertaa vahvempi ketju jo seuraavana päivänä.

Liian myöhään.

PS.
Reiska kysyi iltavuoron lopussa, haluaisinko lähteä vähäksi aikaa istumaan ja juttelemaan ravintola Eliteen, joka sijaitsi muutaman sadan metrin päässä sairaalasta. Minulle sopi erittäin hyvin.

Istuimme valkoisen liinan peittämässä pöydässä klo 21:stä yli puoleen yöhön ja ehdimme kumota melko monta olutta. - - - Kuolema seurassamme. Ainoatakaan paukkua emme kuitenkaan sille tarjonneet. Se kun taitaa muutenkin olla raittiusväkeä, ja oli sitäpaitsi jo saanut omat kicksinsä sille päivälle...

Hajanaisia muistoja mielisairaala-ajoiltani

Kirjoitettu kommentiksi Hotasen päreessä ""Tarpeellinen loma"" merin esittämään kommenttiin mm. sosiaalipsykiatriasta ja psykiatri Toivo Pihkasesta.
(Lisäyksiä klo: 16:40)
*
meri

Psykiatrinen työhistoriani ja käsitykseni psykiatriasta ylipäätään on mulle 'psyykkisesti ja aatteellisesti vaikea' aihe - sekä teoreettisella että henkilökohtaisella tasolla, mutta vastaan kyllä jossain vaiheessa perusteellisemmin. Pääsin jo alkuun, mutta huomasin, että aloin kirjoittaa omaa elämäkertaani :/

Sama 'juoruilulinja' jatkuu osittain seuraavassakin.
*
Olin Hesperiassa msh-opiskelijana 1978/1979. Palasin Hesperiaan yli vuodeksi 1985/86 ja samoin yli vuodeksi lopulta 2002/2003.

Pihkasesta kuulin paljon ja aika hyvää ainakin hoitopuolelta ja potilailta, mutten koskaan ehtinyt olla missään tekemisissä hänen kanssaan.
Toisaalta hänen hallinnollinen ja 'putkiaivoisimpien' eli konservatiivisten - ns. 'halki, poikki ja pinoon-asennetta' edustaneitten 'puoli-rasististen' mieshoitajien mielestä Pihkasen sosiaalipsykiatrinen hoitolinja ei ilmeisesti ollut välttämättä aina suosiossa.

Mutta nämä puoli-rasistiset putkiaivot alkavat kai olla jo menneisyyttä? Vaikka terapiakäytännöt tuskin ovat suuresti muuttuneet lääkityksenkään osalta.
*
2003 eräs jo Nikkilän ajoiltani (1976-79) tuttu pitkäaikaispotilas huomautti kerran, että muistutan aika paljon (ainakin ulkoisesti) hänen aikoinaan kovasti arvostamaansa Toivo Pihkasta. No joo...kiitti vaan.

Muistan, kun msh-ystäväni ystävä ja myös minun silloinen esimieheni ja tuttavani Nikkilässä - ensin Lapinlahden apulaisylihoitaja, sitten Nikkilän johtava ylihoitaja sekä viimein Auroran sairaalan johtava ylihoitaja - S. kertoi meille PV:n kanssa, että on se Pihkanen varsinainen syöppö.
Yhdestäkin tilaisuudesta se lähti kuulemma pois taskut täynnä muovikelmuihin pakattuja 'pito-voileipiä' syötyään sitä ennen laskemattoman määrän niitä...
Mutta kyllä' S:kin Pihkasta psykiatrina arvosti.

S. oli rautainen ammattilainen, jota johtavissa asemissa olevat miehet - talousjohtajat ja lääkärit - jopa pelkäsivät hänen suorasanaisuutensa ja älykkyytensä vuoksi.
Olipa hän myös aika hyvän näköinen vielä yli nelikymppisenä.

Kuulemani mukaan (2002) hän kuitenkin alkoholisoitui lopulta pahasti, mitä vaihetta en ehtinyt enää nähdä, vaikka usein kapakoissa liikuttiinkin ja myös S:n kotona porukalla kuppia kallisteltiin.
Mutta jo silloin (keväällä 1984, jolloin S:n viimeisen kerran tapasin) hänellä alkoi ilmaantua ajoittaisia krapulakaljaongelmia työpäivinä.

Kymmenen vuotta myöhemmin hänelle kuulemma 'räätälöitiin' suojatyöpaikka siivoustöiden pomona, jossa ei vastuita ollut lainkaan samassa määrin kuin johtavana ylihoitajana.Tällä siirrolla hänelle varmistettiin edes jonkinlainen kunnon eläke.

Tämänkaltaisia addiktio-kohtaloita löytyy mielenterveysalalta monia - valitettavasti. En kuulu heihin itse, vaikka joskus tulikin 'koukattua' aika läheltä rajaa.
*
Puutun noihin psykiatrian koulukunta- ja ihmiskäsityslinjauksiin myöhemmin.

Se vaatii aivan oman keskittymisensä, mutta on selvää, että en ole koskaan ollut mikään ylimitoitetun lääkehoidon fanittaja, vaikka en sen merkitystä missään nimessä kielläkään.
Aggressiiviset potilaat voidaan hillitä joko suurella henkilökuntamäärällä, suurilla, lamauttavilla lääkeannostuksilla (myös pakkolääkitys) tai molemmilla.

On turha mennä puhumaan 'enkelten kielin' psykoottiselle ja aggressiivisen sekavalla potilaalle, mikäli hän ei kuuntele, ei ymmärrä kuulemaansa vaan on paniikissa ja hajottaa paikkoja ja/tai yrittää vahingoittaa itseään tai muita.

Niin sanottu leposide-eristys suljetussa huoneessa olevaan sänkyyn ja rauhoittava piikki (mikäli henkilö ei suostu muuten lääkettä ottamaan), on ainut vaihtoehto.
Kaikki muu on tietämättömien ja täysin alaa kokemattomien romantikko-idealististi-maallikkojen höpinää.

Sosiaalipsykiatrian tarjoamat sinänsä erittäin tärkeät mahdollisuudet ja vaihtoehdot ovat käytettävissä vasta sitten, kun akuutti psykoosi on saatu hoidettua.
*
Palaan luultavasti blogissani tarkemmin näihin asioihin.

Ne tunnustukset sekä asenteiden muutokset suhteessa psykiatriseen hoitoon, joita esitän ja joita olen läpikäynyt, saattavat kyllä ainakin mietityttää ellei peräti ihmetyttää.

Olen nähnyt alan käytännöt 'lattiatasolta' ja pohtinut niitä teoreettisesti sekä hieman myös yliopisto-opiskelunkin puitteissa, mutta ennenkaikkea itseopiskelun kautta.

Entisestä antipsykiatrian kannattajasta kehkeytyi pikku hiljaa sosiaalipsykiatrian kautta sosiaalilääketieteellisen koulukunnan (Ilkka Taipale) kannattaja, joka on kiinnostunut psykoanalyysista enää vain metapsykologisella (filosofisella) tasolla mutta myös analyysille vastakkaisista - kommunikaatioteorioihin pohjautuvista näkemyksistä: esim. niin sanottu lyhytterapia: strateginen perheterapia, paradoksiterapia jne.

On aivan pakko muistuttaa, että Lauri Rauhalan edustama eksistentialistis-hermeneuttiseen viitekehykseen perustuva humanistinen ihmiskäsitys ja psykoterapia on tehnyt minuun ainakin filosofisella tasolla erittäin suuren vaikutuksen.

Sen kliinistä merkitystä ja toimivuutta minun on hanlaka arvioida, mutta joka tapauksessa kyseessä on holistinen ihmiskäsitys, jos vertaa sitä aineenvaihdunta- ja geeni-keskeiseen reduktionismiin, jossa psyykeä mainipuloidaan pelkästään biokemiallisin ja tulevaisuudessa geenimanipulatiivisin keinoin.

Ja kuten edeltä havaittiin - en silti ole aliarvioimassa tarkoin kohdennetun kovankaan lääkityksen ja 'eristyshoidon' (jos sitä nyt hoidoksi voi ylipäätään nimittää) tärkeää merkitystä aggressiivisten psykoositilojen hallinnassa.
*
Minulla on jo pitkään ollut myös kertomatta vuodelta -86 Hesperian ajoitani tositapaus erään potilaan itsemurhasta.
Tämä muistelo liittyy toisena osana sarjaan Tositarinoita mielisairaanhoitaja-ajoiltani.
Ja muistuuhan niitä tarinoita mieleen paljon muitakin, kun ryhtyy muistelemaan...

Miehet rulettaa - tai ainakin yrittää...

Kirjoitettu kommentiksi edellisen päreeni "Ruoska viuhuu - hellyyden ehdoilla" kommentteihin.

*
Kommenttiraati on arvovaltainen ja "asiansa osaava", joskin aika monenlaista näkökulmaa löytyi - yllättäen (vai onko se mikään yllätys?) juuri naisten taholta.

Olen itse toiminut melko suuren osan elämääni mielisairaanhoitotyössä, joka on siinäkin mielessä erikoista, että kyseisellä alalla mieshoitajien määrä on lähes yhtä suuri kuin naisten.

Tämän kokemuksen pohjalta täytyy todeta, että henkilösuhteet mielisairaalaosastoilla pelaavat yllättävän hyvin, jos vertaan niitä puheisiin melkein täysin naisvaltaisten hoitoalojen henkilöstöongelmista.

Pitää vielä ehdottomasti sanoa, että naiset työkavereina ovat mielisairaaloissa olleet ihan mukavaa porukkaa.

Toki poikkeuksiakin löytyy, ja tiedän tapauksia, joissa osaston mieshoitajat ovat yksinkertaisesti ryhmittyneet yhteen ja joko savustaneet kyseisen - "hankalaksi" käyneen - naishenkilön ulos tai tehneet hänelle pelisäännöt selväksi.

Jälkimmäisessä tapauksessa oli oma asiansa, jäikö nainen tämän jälkeen sille osastolle vai ei.

Yleisesti ottaen voin sanoa, että mikään nirppanokka määräilijä ei kovin hyvin pärjännyt - ei ainakaan sellaisella osastolla, jossa ainakin puolet henkilökunnasta oli miehiä.

*
Miesten kyky toimia "yhdessä rintamassa" voi saada kuitenkin myös hieman kyseenalaisia piirteitä.

Muistan -70 luvun lopulta Hesperian sairaalan vanhalta puolelta niin sanotun "miesten levottoman osaston", jonne sijoitettiin eräitä kaikkein väkivaltaisimpia ja arvaamattomimpia miespotilaita.

Osasto oli muistaakseni 1/1 (tai 1/2), ja siellä yli 90%:ia hoitajista oli miehiä.

1/1:sta tuli legendaarinen osasto mm. sen takia, että jossain vaiheessa mieshoitajat päättivät käytännöllisesti katsoen keskenään, mitä ylihoitajan tai johtavan ylihoitajan (naisia) käskyjä he noudattavat ja mitä ei.

Eikä tämä kuvaus ole mitään huulenheittoa.
Johtavan ylihoitajan oli lopulta pakko sijoittaa osa miehistä eri puolille sairaalaa, jotta kyseinen "juntta" saataisiin hajotettua ja siten kuriin.

Tähän "skismaan" liittyen muistuu mieleeni juttu, jolle olen nauranut elämäni aikana monta kertaa.
Kuulin sen yli 20 vuotta sitten mieshoitajalta, joka itse oli parhaimmillaan varsinainen välkky, mitä tulee huumoriin ja käytännön piloihin.

1/1:n mielisairaanhoitaja Eki oli lopettanut yövuorojaksonsa ja lähtenyt kotiin varsin tuohtuneena, koska oli kuullut johtavan ylihoitajan esittäneen edellisenä päivänä mm. joitain hoitajien osastosiirtoja, ja koska Eki itse kuului siirrettävien joukkoon.

Eki vetäisi kotiin päästyään ½ pulloa Kossua ja soitti puoli kymmenen paikkeilla ylihoitajalle (Elna Huhmar), kun tiesi tämän jo olevan työpaikallaan.

Esiteltyään itsensä hän totesi pokkana heti perään: "Te olette julistanut sodan!"

En valitettavasti muista jutun yksityiskohtia, mutta koska tiesin tyypin ja hänen sanavalmiutensa, saatoin kuvitella tilanteen, jossa nämä kaksi pohjalaista ottivat yhteen.

Ei ollut Elna suuttunut, koskapa hän kyllä tiesi Ekin pohjalaisen taustan ja tavan, jolla siellä päin riita-asioita puitiin.

Tietenkin ylihoitajan määräys lopulta päti, ja myös Ekin osastosiirto toteutui, mutta ilmeisesti hän sai puhuttua itselleen mieluisamman osaston kuin, mikä alunperin oli määrätty.

http://www.hyksinstituutti.fi/document.asp?intDocID=336&intSiteID=1.