Hyvää ja hyödyllistä - mutta velvoittaako se - ja ketä?

Kommentti PJ:n päreeseen "Luonnontiede ja kristinusko, osa 1: yhteinen historia".
(Loppuun on tehty olennainen lisäys, jota alkuperäisessä kommentissa ei näy.)

*
PJ kirjoitti"
Ambrosius ajatteli, että maailma on luotu hyväksi ja tästä syystä eläimien käyttäytyminen on hyvä esimerkki ihmiselle. Esimerkiksi kurkilauma vaihtaa johtajaa, jotta lento saadaan tehokkaaksi. Myös ihmisyhteisöissä pitäisi Ambrosiuksen mukaan menetellä niin.
Näin ajatellessaan hän edusti niin sanottua naturalistista virhepäätelmää, jonka mukaan oikein tekemisen pitäisi seurata siitä, miten asiat ovat.
Nykyisessä moraalifilosofiassa tätä ajatusta ei pidetä kestävänä: jos jokin on jollakin tavalla, tästä ei seuraa, että sen pitäisikin olla niin."

*
Nyt en ihan ymmärtänyt.

Naturalistinen virhepäätelmä, joka on G. E. Mooren tekemä Humen lain (there is no ought from is) moraalifilosofinen sovellutus, väittää, että (moraalinen) hyvä on maailmassa oleva ja vaikuttava ei-luonnollinen ominaisuus.

Ensin täytyy kuitenkin tehdä erottelu moraaliseen ja ei-moraaliseen hyvään.

Moraalinen hyvä on periaatteessa yksi ja sama - erottelematon ominaisuus, kun taas ei-moraalisia hyviä on lukematon määrä.

Moraalinen hyvä on aina jotain preskriptiivistä - se sisältää ideaalin ja velvoitteen, jonka mukaan meidän tulee toimia.

Mutta esimerkiksi hyvä auto ja jäätelön hyvyys kuuluvat ei-moraalisten hyvien kategoriaan eivätkä velvoita ihmistä millään tavoin - ei ostamaan hyvää autoa tai syömään jäätelöä.

Toki mainospsykologit ovat kautta aikojen pyrkineet manipuloimaan ihmisiä saadakseen heidät kokemaan suorastaan velvollisuudekseen ostaa hyväksi mainostettu tuote, mutta silloin he myyvät jo jotain muuta kuin nimenomaan itse tuotetta.
Sanalla sanoen he myyvät ei-moraalista hyvää moraalisena hyvänä.

*
Olennaista tässä asiassa kuitenkin on, että moraalinen hyvä ei ole luonnollinen ominaisuus, ja jos ollaan vielä jyrkempiä: moraalista hyvää ei voi edes johtaa luonnollisista ominaisuuksista.

Moraalista hyvää on siis mahdoton selittää ei-moraalisten hyvien avulla tai palauttaa sitä joihinkin perustavampiin ominaisuuksiin kuin, mitä se itse on.

*
Ambrosius edusti eräänlaista utilitarismia. Kurkiaura toimii tehokkaasti - siis hyödyllisesti, ja tällainen toiminta oli hänelle myös moraalisesti hyvää.

Jos luonto on Jumalan luomus ja siten hyvä, niinkuin Ambrosius uskoi, niin mitään ongelmaa itse määritelmän sisällä ei synny, mutta jos kurkiauran toiminta ymmärretään hyväksi myös - kuten ilman muuta joudumme tekemään - "maallisen" hyödyllisyyden merkityksessä, joudumme pulaan, koska kurkiaura on vain yksittäinen esimerkki, josta ei voi johtaa mitään yleistä, preskriptiivistä hyvää.

Mitä on hyöty? Onko olemassa universaalia hyötyä? Kuka sen viime kädessä päättää? Voisiko hyöty olla hyvää sekä ei-moraalisessa että moraalisessa merkityksessä - tapauksesta riippuen?

Ehkä voi, mutta siltikään hyöty ei koskaan voi olla yksiselitteisesti vain moraalista hyvää. Ellei sitten von Wrightin tavoin ajatella, että koska terävä veitsi on parempi kuin tylsä, on järkevämpää ostaa terävä. Terävyydestä tulisi näin ollen moraalinen hyvä pragmaattisessa mielessä, koska veitsen terävyys on hyödyllisempää kuin sen tylsyys.

Mutta jos Wright tässä esitteleekin hyvän erilaisia "käyttötapoja" kielessä, niin utilitaristi hän ei ollut.

*
"...jos jokin on jollakin tavalla, tästä ei seuraa, että sen pitäisikin olla niin."

Tätä muotoilua en naturalistisen virhepäätelmän kuvauksena ymmärrä. Toisaalta - tuon version saa minulle ymmärrettävämpään muotoon heti, jos loppuun lisätään - ", ellei se sitten ole moraalisesti hyvää".

Älkää kuitenkaan minulta kysykö, mikä se sellainen maailmassa oleva, ei-luonnollinen ominaisuus nimeltään hyvä oikein on. Enhän minä polo sitä tiedä! (Ja jos tiedän - en kerro!)

*
Asiaa voi pohtia syvemmin lukemalla Mooren hyvä-käsitteen alaa ja yksipuolista käyttötapaa kritikoivia filosofeja, joiden mielestä tämä käyttää termiä hyvä lähinnä adjektiivina (esim. hyvä pallo) eikä predikatiivisesti (tämä pallo on hyvä).

Näin väitti etenkin Peter Geach, joka sai vaikutteita myöhemmän Wittgensteinin kielianalyyseista kuten vaimonsa Elisabeth Anscombe, joka ensimmäisenä 1900-luvulla toi hyve-etiikan takaisin moraalifilosofisen keskustelun eturintamaan behavioristien ja emotivistien (nuorempi ja vanhempi Wittgenstein, Stevenson, Ayer ym.) yritettyä tappaa perinteisen moraalin perusteet - etenkin hyveet - metafysiikaksi tuomittuna kuoliaaksi.

Kolmas myöhemmän Wittgensteinin kielianalyysia soveltanut - G.H von Wright - kirjoitti hyvän eri muunnelmista kiitetyn käsiteanalyyttisen tutkimuksenkin (johon edellä esitetty veitsi-esimerkki viittasi) ja taisi jossain jopa todeta, että Humen laki (siten myös naturalistinen virhepäätelmä) on "valheellinen tautologia".

Näin saattaa olla, mutta silti sekä Humen looginen skeptisismi että Mooren naturalistinen virhepäätelmä pohdituttavat edelleen - etenkin pragmatisteja, jotka haluavat yhdistää voimansa kantilaisten ymmärryksen muotojen kanssa skeptisismiä ja postmodernia relativismia vastaan.

*
PS. Aina kun filosofi asettaa tiedolle äärimmäisen korkeat kriteerit eli vaatii siltä täydellisyyttä - kuten skeptikot yleensä tekevät - he joko eivät pysty löytämään uskonnolle, moraalille ja estetiikalle mitään päteviä perusteita, tai sitten he ajautuvat ratkaisemaan asian kuten Moore - ikäänkuin ihmeen avulla, sillä mitä muuta Mooren maailmasta löytyvä, ei-luonnollinen ominaisuus voisi muuta olla kuin ihme tai platoninen, tajunnasta riippumaton ikuinen idea.

Toinen vaihtoehto on eräänlainen fideismi, jolloin ihminen voi päättää uskostaan, moraalistaan ja makuarvostelmistaan täysin henkilökohtaisesti, mutta äärimmäisessä muodossaanhan tällainen "musta tuntuu-argumentointi" johtaa kaoottiseen relativismiin ja nihilismiin.

En siis lainkaan ihmettele pragmatistisen kantilaisuuden projektia.

Moore itse yritti yhdistää ei-luonnollisen hyvän (luonnolliseen) terveeseen järkeen, mikä nyt vähintäinkin oli ristiriitainen ehdotus (minkä Moore kyllä itsekin myönsi).

Lisäys
Tosin Moore väitti kyllä tietävänsä kätensä olemassaolon ja vieläpä todistaneensa tietävänsä, kun hän nosti sen ylös, mutta moraalisen hyvän suhteen oikeutuksen kriteerien ei luulisi olevan yhtä "yksinkertaisia ja helppoja"...vai?

Miten vain - kalvinistinen tietoteoreetikko Alvin Plantinga - moorelaisia common sense perusteluja osittain seuraten, pyrkii osoittamaan, että uskomme Jumalaan ("Superhyvään"/RR) on perususkomus siinä, missä mikä tahansa muu perususkomuksemme, joka perustuu havaintoon ja kokemukseen, eikä siten ole epäoikeutettu, mikäli se todella toimii uskomme fundamentaalina takeena (warrant).

Mutta näinhän Plantinga tuli ratkaisseeksi elegantisti myös Mooren umpikujan (?)