Eino Leinon Nietzsche

(Viimeisin lisäys - joskus ennen kuolemaa...)

Tämä Helkavirsien runo on Eino Leinon nietzscheläis-romanttisen hybriksen huipentuma, jonka hän kuitenkin nerokkaalla tavalla ikäänkuin neutralisoi saman kokoelman viimeisessä runossa Tumma.
(Kts. Eino Leino: TUMMA JA DADA)

Nietzscheläinen - kohtalon voimia (Jumalaa) vastaan taisteleva - elämää ja ihmisen luovuutta äärimmäisyyksiin asti ihannoiva dionyysinen voima ajaa Ylermissä itsensä paradoksaaliseen loppuun saakka.
Vain ranteesta poikkihakattu kinnas/käsi jää kiinni kiveen kuin lumottu miekka.

Tumma puolestaan kertoo meille tarinan miehestä, jolle elämän kauhut sen sijaan ovat äärimmäisen todellisia - eivät mitään voitettavissa olevia illuusioita, kuten Ylermi niiden ajatteli olevan.

Silti Tummaa ei voi pitää apaattisesti alistuneena pylväspyhimyksenä, mutta Ylermistä me löydämme helposti jopa hieman "tärähtäneen" Prometheuksen...

Ehkä Leino ajatteli, että "kinnas saa lopulta jäädä kiveen", sillä se ei ole "järkevän" palvonnan kohde. Se unohtuu niinkuin kaikki turha uho, johon lankeamme vain oman hybriksemme tähden tähden.

Ja tämän vuoksi - meidän on voitettava jopa tuo Wagneriin "langennut" "mielikuvitusolento" - Nietzsche (*).

(Samaan tapaan kuin Nietzsche itse sanoi, että edistyäksemme (tietenkin hän puhuu itsestään) meidän on voitettava jopa kreikkalaiset...)

*
Ylermi

Ylermi ylpeä isäntä
ajoi temppelin ovesta,
lausui kirkon laivan alta:
"Täss' on mies tämän sukuinen,
kadu ei tehtyä tekoa,
ei parane palkan eestä." [1]

Paasi seinässä pakisi,
puhui Neitsyt puusta tehty:
"Äsken sie sitä katunet,
kun on tuhkana tupasi."

Ylermi ylpeä isäntä
kilahutti kilpehensä,
karahutti kankahalle;
näki tuhkana tupansa,
lausui hirsihiilokselta:
"Tupa uusi tehtänehe,
tupa entistä ehompi."

Ylermi ylpeä isäntä
ajoi keskikäytävälle,
keskiristiltä kirosi:
"Täss' on mies tämän sukuinen,
ei ole porossa polvin,
surustansa suurentuvi."

Paasi seinässä pakisi,
sai sanat kivinen Kiesus:
"Äsken oot porossa polvin,
kun on vaimos valkeana."

Ylermi ylpeä isäntä
murti ruoskan mursunluisen,
karahutti kankahalle;
näki vaimon valkeana,
lausui luota lautsallisen:
"Vaimo toinen tuotanehe,
vaimo entistä ehompi."

Ylermi ylpeä isäntä
ajoi orhin alttarille,
herjasi veralta Herran:
"Täss' on mies tämän sukuinen,
ei murehi mennehiä,
riensi myrskynä ratansa."

Paasi seinässä pakisi,
kuva haastoi kirjokulta:
"Äsken sie sitä murehit,
kun on poikas mielipuoli."

Ylermi ylpeä isäntä
iski peitsen permantohon,
karahutti kankahalle;
näki poian mielipuolen,
vyöltä tapparan tapasi,
isä poikansa omansa
löi tasaksi tanterehen.
Huuti suulla huikealla:
"Poika toinen tehtänehe
poika entistä ehompi."

Ylermi ylpeä isäntä
ajoi orhin akkunasta
messurahvahan rakohon;
tulta tuiski orhin turpa,
valoi silmät valkeata,
enemmän ylpeän isännän,
satulassa seisovaisen.

"Täss' on mies tämän sukuinen,
ei anele armahdusta,
itse raudalla rakasti."

Ääni pilvistä jyrähti:
"Äsken sie sitä anelet,
kun sa tullet Tuonen maille."

Ylermi ylpeä isäntä
tunsi lattian lahovan,
näki lieskan leimahtavan,
veti miekkansa verisen,
heitti kintahan kivehen
käden kanssa poikki lyödyn,
virkkoi vielä vierressänsä:
"Ennen kirkko kaatunevi
kuin kinnas kivestä irki!
Ennen muurit murtunevi,
kuin sormi seinästä murene!
Ennen aika tulkohonkin,
aika toinen, ankarampi,
joka ei kuololle kumarra,
ei matele Manalle mennen."

Kannusti oritta,
liekit löi yli kultaisen kypärän.

- Vielä on kivessä kinnas.

*
Eino Leino: Helkavirsiä

(*) Nietzsche on tässä mielikuvitusolento kahdessa mielessä: 1) itse itsessään ja 2) minulle. Tekstissä tarkoitetaan ensimmäistä tulkintaa.