Eino Leino: TUMMA JA DADA

Hyvät ystävät ! (?)

Nettikriitikkonne ja kävelevä (ontuva) "spyware"nne (kts. Rabelais`n Gargantua/Pantagruel) on taas täällä tänään. (Päivitys 28. 3. 2005)

- Kirjasintyypiksi tähän otsikkotekstiin valikoitui täysin sattumalta, sitä itse etsimättä, GEORGIA (vrt. Tsetsenia). Se sopiikin hyvin käsiteltävänä olevan Eino Leinon runon TUMMA tunnelmaan, jonka stoalainen "loppukevennys" yhä tälläkin lukemalla (edellisestä on aikaa) saa minut miltei liikuttumaan.

Tällaista runoa on hyvä lukea aina silloin tällöin nykyrunouden solipsismin (update version: solipismin/RR/LL), reifikoituneen informaatiokaaoksen (mm. Kenneth Goldsmith, Leevi Lehto) ja syvällisen hämäryyden (Saarikoski) autioituneitten (autististen) sielumaisemien rinnalla.
Ja silti - autistinen on Leinon Tummankin sielunmaisema! Runon tyylilaji vain on jotain aivan muuta kuin jo Mallarmesta alkaneen postmodernin avantgarden ja dadan ilmaisukieli/tapa.

Minua hieman hymyillytti, kun luin Eino Leinon 2003 juhlavuoden (175 vuotta syntymästä) sivustoilta ambivalentisti arvostamani (onko muitakin tapoja/mahdollisuuksia arvostaa?) "hienopersehumanisti"/RR/ Matti Klingen runebergiläisen inhon puuskan Eino Leinoa kohtaan.

Ilmeisesti Klingelle pitäisi päähänsä ikiliimalla liimatun ylioppilaslakin läpi ruuvata Suomen (sota) lippu, ostaa hänelle kolmella (!) reiällä varustettu, puhallettava (ns. "pumpattava") Runeberg - nukke ja tehdä hänestä ("honoris causa") Bernadotten suvun ja kommunistien suhteita järjestelevä kulttuuriattshea. Kulttuurigurullakin on perversionsa ja käsittämättömät ambitionsa.

No - minä ymmärrän. Olenhan itsekin ollut 35 vuotta Nietzsche ja John Fogerty (ent. CCR) fani, enkä tähän päivään mennessä ole kyennyt tyydyttävästi perustelemaan (edes itselleni) miksi.

*
Autio elämän aamu,
manan ilta autiompi.
.................
Kuu ei loista, päiv`ei paista
Yksin istut, yksin astut
toukka seuloo seinähirttä
itse seulot itseäsi
ikävässä ainaisessa,
haikeassa, vaikeassa.


Tässä päähenkilö kertoo Tuonelassa tapaaman isänsä kuvausta siitä, miten Tuonela on vielä karumpi paikka kuin elämä.
Kreikkalaisille manala oli juutalaiskristilliseen helvettiin verrattava ikävyyden ja piinan laakso, joskaan pelastusta tai tuomiota kreikkalaiset eivät kuitenkaan odottaneet.
Manala ei siis ollut varsinaisesti rangaistus elämänaikaisista tyräyksistä vaan ikuinen kohtalo. (Kreikkalaisilla tosin oli paikka myös niin sanotuille pyhille sieluille - Elysium - rauhan tyyssija).

Niinpä Tumma palaa Tuonelasta (jonne olisi halunnut poistua elämän kauheuksien keskeltä) takaisin elämän puolelle, mutta jotain on viimeinkin tapahtunut: hän on muuttunut mies. Hän on saanut "Oppia."

Säikkyivät isätkin ennen,
toki aikansa elivät.

Tummasta on nyt tullut seestynyt, tyyni ja arkinen ahertaja, joka ei enää tavoittele taivaita ja uhmaa Jumala(i)a kuten vielä Helkavirsien Ylermi, ylpeä isäntä, prometheusmainen tahtoihminen (vrt. Nietzsche). Hän ei välttämättä ole suinkaan väsynyt elämään, hän ei vain enää taistele kohtaloa vastaan vaan on valinnut ikäänkuin stoalaisen apatian: mikään tässä elämässä ei enää katkeroita mutta ei myöskään suuremmin innosta häntä.
Kutenkin Tumma suo vielä itselleen eräänlaista mielikuvituksen "naamiaishuvia", joka antaa hänelle puolittain ironisia onnen hetkiä.

hymysuin hyreksi joskus
sinipioista saloilla,
vellamoista veen selillä

*
Tästä runosta - kuten vihjaisin - on valovuosien matka nykyrunouden arkiseen ja kopioivaan, huomattavan - jos saan ehkä kohtuuttomasti kärjistää - tunneköyhään maailmaan. Jos modernista ja postmodernista runosta löytää enää intohimoja, niin ne ovat usein kyynisyyden tai omahyväisen besserwissermäisyyden korruptoimia. Ja eikö intohimo kuitenkin aina ole ollut runouden kaikkein voimallisin käyttövoima!

Nykyään tuo intohimo on ikäänkuin sensoriseen deprivaatioon (tunneköyhyyteen tai ylistimulaatioon, joka kääntyy aina vastakohdakseen) verrattavaa sieluttomuutta, jonka ainoa - joskin ehkä voimallisin - affekti on Nauru.
Tämä dadaistinen Nauru tosin vaatisi kokonaan oman tarkastelunsa ja tutkimuksensa. Se nimittäin ei ole välttämättä pelkästään kyynistä naurua vaan ennemminkin absurdin kirvoittamaa iloa hieman samaan tapaan kuin teologisten julistajien kokemus itsestään Jumalan narreina.

Muistakaamme myös "Jumalattoman uskovaisen", Friedrich Nietzschen "harras" toive Ecce Homossa: "en pelkää mitään muuta niin paljon kuin, että minut joku päivä vielä julistetaan pyhimykseksi. Ennemmin olen narri kuin pyhimys...ja ehkä olenkin narri!"

Haluankin kysyä: mitä dadaistinen Nauru merkitsee, mikäli yritämme selittää sen intohimon/tahdon ilmaisuksi. Resignaatiota se ei ole, mutta onko se mahdollisesti jo skitsofreniaa tai tarkennetummin autistista "ääntelyä", jota ei ehkä enää pysty erottamaan itkusta, raivosta tai pahimmillaan deliriumista ja stuporista?

*
Kaikesta apatiastaan huolimatta Eino Leinon Tumma siis lopulta elää sosiaalisesti orientoitunutta elämää. Hänen Sinipiikansa ja Vellamonsa asettuvat arkisen rutiinin vastapainoksi ja luovat siihen merkityksiä, joilla on runon alkuteemoille - elämän kauhujen kokemuksille - selvästikin vastakkainen ja niitä kompensoiva tehtävä.

Leino ei kuitenkaan naura - enintään hän hymyilee vaisusti, mutta ei enää katkerasti: hän on - kuten havaittiin - kasvanut katkeruutensa yläpuolelle.

Leinon Tummasta on kuitenkin syytä tehdä vielä yksi tärkeä huomio, joka toimikoon linkkinä moderniin/postmoderniin runouteen. Runon loppu - jälleen kerran kaikesta "hiljaisuudestaan" huolimatta - kommunikoi lukijalle jotain äärimmäisen merkityksellistä, joka ei kuitenkaan ole taottavissa minkään ideologian kaapuun. Pikemminkin se on kaiken ideologian vastakohta, ja vasta tässä vaiheessa voidaan puhua runoilijasta, joka on "löytänyt itsensä ja oman äänensä", mikäli klishee sallitaan.

Näin myös moderni/postmoderni runo hahmottuu eräänlaisen, absoluuttisen hiljaisuuden keskellä, vaikka - tai juuri sen takia! - se syntyykin kaoottisen informaatiotulvan ja "räjähtävien/räjähtäneitten" merkitysrakenteitten (vrt. räjähtävien ihmisten!) vaikutuksesta ja paineesta.
Dadaistinen avant garde on kuin onkin (paradoksaalisesti) romanttisen intohimoinen hanke. Mutta siinä missä Leinon Tumma kokee apatiassaan - aiemman - jo alunperin varsin tuskaisen idealisminsa romahdettua - vaatimattomia onnen hetkiä ilman suurempia intohimoja, siinä dadaisti on sijoittanut kaikki subjektiiviset intohimonsa - nämä piinaavat passiot ja niistä seuraavat kauhun ja hurmion kokemukset - suoraan ja välittömästi Kieleen ja antanut sille autonomisen vallan ilmaista runoilijan intentioita.

Filosofisesti ja teologisesti tämä on eräänlaista uusplatonismia, mystistä teologiaa, jossa pyritään lopulta sulautumaan Jumalan ("Kielen") olemukseen - unio mystica. Ja jos tämä tavoite on liian vaativa, niin ainakin tarkoitus on platonisesti päästä Jumalan läheisyyteen - katsemaan (theoreia) jumalallista näytelmää.

Emme kuitenkaan ole näiden yllättävien rinnastusten myötä ajautuneet liian kauas Tumman fatalismista, koska dadassa (dadaISMIhan on itsensä kumoava termi) on nimenomaan kyse oman laatuisestaan fatalismista: sattuman leikistä, joka luo uusia ilmaisuasetelmia (lähes) täysin tekijästä riippumatta.
Näin myös Tumma suostuu kohtalonsa vietäväksi, ja näin myös dadaisti antaa Kielen tuottaa ikäänkun autonomisesti, jumalallisen voiman omaavana, täysin uutta ja täysin sattumanvaraista kontekstia. (Kyse ei kuitenkaan ole ajatumisesta solipsismiin vaan enintään solipismiin, josta lisää toisessa yhteydessä).

Dadankin väistämätön ja luovuttamaton - joskin sitä paradoksaalisesti pakenemaan pyrkivä - rooli kielellisenä produktiona ja proseduurina on sosiaalista kommunikaatiota luovaa - ei sitä hajottavaa, vaikka yleisesti varmaankin niin koetaan asian olevan.
Dada kommunikoi luomalla hiljaisuudesta uusia merkityksenantomahdollisuuksia vanhojen ja luutuneiden (reifikoituneitten) tilalle, ja tämän prosessin intohimon/passion ilmaisee Nauru - tuo teologien niin pelkäämä, kaiken vakavuuden hengen nihiloiva Nauru.

(Teologeille edellä mainittu narreuden kokemus on nimittäin vaarallinen ja kyseenalainen heidän julkisen uskottavuutensa ja toimenkuvansa kannalta (sanoipa Jaakko Heinimäki mitä tahansa). Runoilija taas nimenomaan elää naurusta - jos kohta myös itkusta...mutta ei koskaan pelkästä vakavuudesta!)

Yhtä kaikki nauru siis voi ilmaista runoilijan syvää intohimoa ilmaista itseään luutuneen informaation kentässä, ja jos hänen naurunsa pyrkii räjäyttämään ilmaan tuon kivettyneen ja vieraantuneen semantiikan, niin juuri tämä on uusien merkitysten synnytysprosessia.

Leinon Tumman joudumme nyt jättämään passiivisen fatalisminsa seestyneeseen maailmaan, koska tämä kokisi dadaistien pyrkimyksen olevan uusi prometheusmainen yritys uhmata kohtaloa yrittämällä takoa se kielellisesti tiettyyn muottiin, mutta tämä tulkinta dadaismista on - edelliseen vedoten - väärä.

Dadaisti tavallaan uhraa intentionsa, tekijyytensä, subjektiutensa kielelle ja kielen leikille, mutta ei siis tee sitä yksinomaan nihilistisesti, vaan tarkoituksena on tämän nihilistisen naurun ja merkitysrakenteitten "räjäyttämisen" kautta ajaa lukija tajuamaan paradoksaalisuus, joka hänen ennen tosina, varmona ja itsestään selvinä pitämiinsä informaation, viestinnän ja kommunikaation rakenteisiin on sisältynyt.

Ja juuri tämän asenteen vuoksi dadaa voi siis pitää merkityksiä synnyttävänä - ei niitä pelkästään sattumanvaraisesti uusintavana - ajattelu- ja kirjotustapana. On huomattava, että kun uusintaminen viedään absurdiin äärimmäisyyteensä, se tuottaa lukijassa väkisinkin impulssin ja reaktion etsiä, löytää ja konstruoida merkityksiä tekstille, jotta uusintaminen/kopioiminen ei lamauttaisi ja tukahduttaisi hänen ajatteluaan ja kommunikaatiotaan täydellisesti.

Dadan keinot merkityksien synnyttämiseksi ovat paradoksaalisia ("paradoksi on totuuden äiti/RR") ja vaativia, mutta dadan nihilistinen (tässä myös nietzscheläinen) nauru on lopultakin positiivinen elementti, joka enemmän tai vähemmän pakottaa meidät tajuamaan, että kieli on ainoa transsendenssi, mikä meillä on, ja että tuo transsendessi on enemmän kuin omat, subjektiiviset mielteemme ja mielihalumme.

Tässä mielessä dada siis on kuin onkin jonkinlaisessa sukulaisuussuhteessa Eino Leinon runon Tumma loppuratkaisun sielunmaisemalle. Kohtalo (dadan Kieli) on ikuinen, ihminen intentioineen sen sijaan solipismissaan varsin mitätön ja katoava, joskin uusplatonisen filosofian tavoin, me voimme ajatella, että niin Tumma kuin dadaistitkin voinevat mieltää ihmisen eräänlaiseksi mikrokosmokseksi, joka sisältää kaikki ne mahdollisuudet, joita Kieleen eli itse (jumalalliseen) transsendenssiin markokosmisella tasolla sisältyy.

On vain muistettava, ettei ihminen voi täysin itse ja täysin oman tietoisuutensa sekä tahtonsa varassa ilmentää Todellisuutta/Jumalaa/Transsendenssia/ Kieltä ,vaan hänen on annettava transsendenssin (siis Kielen) tehdä "oma työnsä" ja antaa sen ensin "saavuttaa" hänet. Vasta sitten voimme käyttää omaa tahtoamme mielekkäästi - Kielen antamilla edellytyksillä.

Sitäpaitsi - emmehän me voi esittää/ilmaista esimerkiksi Jumalaa, alitajuntaa/tiedostamatonta tai historian oletettua dialektiikkaa (Hegel) tai mitään muutakaan - sanoisinko ei-transitiivisin käsittein ilmaistua dynaamisivitalistista oliota/elementtiä/affektia (esim.) rakkaus - kuin kielen avulla.
Toki tunne, affekti, pysyy aina ilmaisumme lähtökohtana, mutta se ei voi kommunikoitua ilman kieltä. Ja sen vuoksi kieli on transsendenssiin rinnastettava/samaistettava elementti. Sillä jos kieli tuhoutuu/tuhotaan, ei affekteillamme ole enää mitään validiteettia (pätevyyttä).

RAUNO RÄSÄNEN

Kuka oli Eino Leino? Maaliskuun lauluja Helkavirret Tumma on vuonna 1903 ilmestyneen Helkavirsiä-kokoelman päätösruno. Sata vuotta lukijoita on puhuttanut erityisesti runon viimeiset säkeet, joissa kuvataan runon päähenkilön hiljaista alistumista kohtaloonsa ja jopa hetkittäistä onnea.