tag:blogger.com,1999:blog-8844005.post112645628255986015..comments2024-01-19T11:36:19.067+02:00Comments on Rauno Räsänen: PÄREITÄ: Itseironia - performatiivisuuden ja affektien ristiriitaRauno Rasanenhttp://www.blogger.com/profile/04096356304476255838noreply@blogger.comBlogger3125tag:blogger.com,1999:blog-8844005.post-1126477117756584722005-09-12T01:18:00.000+03:002005-09-12T01:18:00.000+03:00Kiitos tulkinnasta, joka on osapuilleen oikea ja j...Kiitos tulkinnasta, joka on osapuilleen oikea ja jatkaa yli sen, mitä hieman haeskelin. <BR/><BR/>Palailen tähän, kunhan ehdin.Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8844005.post-1126468411707172852005-09-11T22:53:00.000+03:002005-09-11T22:53:00.000+03:00Hieno kommentti.Mutta muistakaamme jälleen Sokrate...Hieno kommentti.<BR/><BR/>Mutta muistakaamme jälleen Sokrates ja Jeesus. <BR/><BR/>Sokrateen koko olemassaolo perustui olemassaolevien uskomusten arviointiin ironian näkökulmasta - ja silti hän uskoi (tai ainakin Platon tahtoi niin tulkita) synnynnäisiin, kaikille yhteisiin järjellisiin kykyihin (nativismi, anamnesis. kts. esim. Menon).<BR/><BR/>Jeesusta sen sijaan ei ole koskaan pidetty ironikkona. Miksi? Jeesusta ei koskaan ole kuvattu edes nauravana kuin hieman shokeeraavassa tarkoituksessa, kun taas Nietzschen(kin) mielestä Sokrateen "viisaus oli täynnä kepposia."<BR/><BR/>*<BR/>Sokrateen ironia ei kuitenkaan ole nihiloivaa - siis destruktiivista tai edes dekonstruktiivista kuten mielestäni Rortyn, Derridan, Foucault´n, Lyotardin, Baudrillardin, Deleuzen tai Guattarin ironia.<BR/><BR/>Ei sitä myöskään ole lopulta Nietzschenkään ironia, mutta tämä on taas niitä aiheita, jotka vaatisivat aivan erityistä tutkimuksellista tulkintaotetta ja yksittäisiä esimerkkejä (tässä siis Nietzscheltä) niiden tueksi.<BR/><BR/>*<BR/>Itse olen aika otettu tuosta Ironia loppu-ideasta. <BR/>Sillä kun kaikki on ironiaa, mikään ei ole ironiaa - elämme yhtä ja samaa baudrillardilaista amerikanismia, jossa ironia ja kaupankäynti on tuhoisan nerokkaalla tavalla ympätty toisiinsa.<BR/>Niin hyvin, että tämä "perverssi yhdistelmä" - kulutuksen ja muodin itseironisuus - otetaan jopa vakavasti!<BR/><BR/>*<BR/>Mutta miten ironia kytkeytyy evoluutioon?<BR/>Sanoisin, että se on jotain "ylimääräistä", tarpeetonta ja liiallista sekä merkityksessä surplus että redundant.<BR/><BR/>Jotain joka pursuaa yli kuten luovuus, mutta ei siis ole evoluution kannalta (jos me ylipäätään voimme edes ajatella asioita evoluution näkökulmasta!) välttämättä edes tarpeen. <BR/>Voipa se olla jopa elämää tuhoavaa!<BR/><BR/>Ironia ja Itseironia ilmenevät enemmän tai vähemmän kätketysti taiteessa ja uskonnossa.<BR/>Ironinen etäännyttäminen oli myös kreikkalaisen tragedian - filosofiasta nyt puhumattakaan - lähtökohta.<BR/><BR/>Sanalla sanoen - etäännyttäminen/ironia oli/on inhimillisen ajattelun kehitysprosessia analogisesti samassa mielessä kuin lapsi tekee rankasti kognitiivista työtä leikkiessään.<BR/><BR/>*<BR/>Kun Nietzsche kunnioittaa Jeesusta vapaana henkenä ja tyyppinä, jossa ei ole ressentimenttiä, hän myös kutsuu tätä suureksi symbolistiksi ja antirealistiksi.<BR/><BR/>Nämä jälkimmäiset ominaisuudet liitän ainakin henkilökohtaisesti aina ironiseen asenteeseen.<BR/><BR/>Jos maailma ja elämä on ihmiselle "vain" meidän" "symbolimme" eli käsitteittemme kautta heijastuva enemmän tai vähemmän myyttinen kuvajainen, on se myös samalla toisaalta etääntynyt lähtökohdistaan, joita EI sisälly itse elämään ilman näitä kielellisiä symboleja, metaforia ja metonymioita.<BR/><BR/>Mutta tällä tavoin syntyy inhimillinen ajattelu - etäännyttämisen ja ironian kautta.<BR/><BR/>*<BR/>Toisaalta - mistäpä me tiedämme, minkälainen Jeesus todella oli - mitä hän sisimmässään ajatteli. <BR/><BR/>Juutalaisen eetoksen ironian taju oli monoteismissaan joka tapauksessa toisen tyyppistä kuin polyteististen kreikkalaisten, jotka olivat kuin suuria, nerokkaita lapsia.<BR/><BR/>Kreikkalaiset joutuivat ponnistelemaan melkoisesti yrittäessään kontrolloida kilpailuviettiään, sotaisuuttaan ja aggressioitaan.<BR/>Tämän kontrollin - etäännyttämisen ja ironian - onnistumisen tulokset sitten synnyttivät suuren kulttuurin.<BR/><BR/>Juutalainen "orjakansa" sen sijaan oli omaksunut toisenlaisen - muttei yhtään sen vähemmän käyttökelpoisen - päinvastoin! - suhtautumistavan elämään. <BR/>Tästä kertoo jo juutalaisten itsensä kertomien juutalaisvitsien omaperäisyyskin.<BR/><BR/>*<BR/>Summa: ironia voi olla lamauttavaa tai vapauttavaa - aivan samalla tavoin kuin kristinuskon pelastusopillisten kysymysten ydin kiteytyy monergismin ja synergismin väliseen paradoksiin - siis fatalismin ja voluntarismin synteesiin, jota voi kuvata joko vapauttavaksi tai lamauttavaksi/tukahduttavaksi kaksoissidokseksi.<BR/><BR/>Ironiasta ei ole matkaa uskoon kuin yksi pitkähkö askel, mutta tuo askel pitää astua pohjattoman kuilun yli.<BR/><BR/>Tätä askelta/hyppyä ironikko harvemmin tekee, mutta ainakin Kierkegaardin mukaan tie ironian (objektiivisen hulluuden) intellektuaalisesta ja psykologisesta noidankehästä on mahdollista katkaista vain "hyppäämällä" eli uhraamalla älyn ilmeisen täyttymättömät vaatimukset uskon absurditeettien edessä.<BR/><BR/>Näin teki Jeesus.<BR/> <BR/>Mutta tämä oli perimmältään myös Platonin/Sokrateen pyrkimys, joskin duo P. ja S. kutsuivat uskoa järjeksi eli dialektiikaksi (käsiteanalyyttiseksi argumentaatioksi), mikä ei loppujen lopuksi tuonut sen enempää "valoa" itse elämän ongelmaan kuin Jeesuksen symbolistinen antirealismikaan.<BR/><BR/>Itse asiassa filosofia ja siitä kehittyneet tieteet menivät suuntaan, jonka seuraukset ilmenevät nyt ekokatastrofina ja nihilistisenä (itse-)ironiana.<BR/><BR/>Nietzsche tämän tajusi ja analysoi, muttei hänestäkään ollut uuden uskonnon (siis niiden paljon puhuttujen uusien arvojen!) luojaksi ja perustajaksi.Rauno Rasanenhttps://www.blogger.com/profile/04096356304476255838noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8844005.post-1126460049888655242005-09-11T20:34:00.000+03:002005-09-11T20:34:00.000+03:00Sitä olen hiukan ehkä jopa ihmetellytkin, että mit...Sitä olen hiukan ehkä jopa ihmetellytkin, että miten yleisesti intellektuelleina pidetyillä keski-iän saavuttaneilla ja korkeammankin iän saavuttaneilla ihmisillä asenne maailmaan ja useisiin asioihin – ainakin niihin joihin ottavat kantaa – on ironia. Eikö siitä voi vanhemmiten päästä yli? <BR/>Eikö se kuulu vain johonkin keskenkasvuiseen nuoruuteen, eräänlaisena väistöliikkeenä, hyödyllisenä, mutta osoittaen silti vielä tiettyä kypsymättömyyden astetta? <BR/>Haluaisin, että joku kirjottaisi kirjan nimeltään Ironian loppu. Eli ajasta joka on ironian jälkeen. Ironia on ylitetty, palanen menneisyyttä, välttämätöntä kasvua jonka kuuluu joskus päättyä tilaan jossa ironiaa ei enää ole. Siitä on päästy yli. <BR/>En todellakaan väitä, että itse olisin päässyt siitä yli. Mielestäni se on tietyissä kohdissa erittäin hyvä strategia ja asia noin yleensä. Ehkä on tietynlaista henkistä pienuutta turvautua siihen, itselleni olen selittänyt sitä niin, että olen pieni tässä maailmassa. <BR/>Tämä ei koske fyysistä pienuutta, sillä bakteerithan ovat pieniä, olen sanonut sen näin: Onko bakteereilla ironiaa? <BR/>Onko ironia etäännyttämistä, eräänlainen väistöliike? <BR/>Ja jos niin, niin onko se niin että kohtaaminen, suoraan asian sulattaminen, hyväksyminen, haltuunotto, nieleminen, on elämälle vierasta koska liikkeen lakiin - joka on elämän olennainen ominaisuus - ei kovin hyvin sovellu pysähtyminen. On siirryttävä. Näinkö on?Anonymousnoreply@blogger.com