Miehemme Baden Badenissa

Kuvat: Baden Badenin puistoa, Dostojevskin? rulettipöytä, Viinitarhoja Baden Badenissa.

Kommentti Kemppiselle päreessään Salaiset kartat.

Kielimafia tarkensi eräitä kohtia 31.3.

Inhoat Dostojevskia. Ei se mitään. Iso D onkin inhottava, poukkoileva ja pateettinen 'maniak'. Juuri siksi minä rakastan häntä.

Esim. Riivaajat on ajoittain suorastaan kiihottavaa ja murhaavan koskettavaa dialogia kaiken maailman hullujen nihilistien, fasistien, nationalistien sekä 'pyhien pahojen' välillä. Potentiaaleja terroristeja koko vinksahtaneitten nuorten älykköjen jengi.

Muuten - keitä ovatkaan meidän Varvara Petrovnamme ja hänen pitkäaikaisen ystävänsä (vain ystävä?) Stephan Trofimovitsimme? Nuo Riivaajien kahden päähenkilön - Nikolai Stavroginin ja Pjotr Verhovenskin - vanhemmat? (Toki erittäin tärkeitä hahmoja löytyy monia muitakin - ennenkaikkea Kirillov ja Satov, mutta näiden kahden kautta kirjan perimmäinen juoni pitkälti kulkee tai rakentuu).

Varvara - tuo Dostojevskille tyypillinen vahva ja älykäs nainen sekä Stepan - tuo oppineisuuden karikatyyri - hiukan nössö mies, Varvaran tossun alla elävä, todellisuudesta osittain vieraantunut mutta kirjansa oivallisesti lukenut akateeminen haihattelija, joka puhuu mieluummin vain ranskaa? - Suuri lapsi - on joku sanonut.

Tsehovin suhteen kantani on muuttunut vuosien mittaan jatkuvasti arvostavammaksi - muun muassa sinun erään laajan Hesarin artikkelisi takia joskus 1980-luvun puolestavälistä (muistaakseni). Se lienee tallella jossain pahvilaatikossani muiden papareitten seassa.

Tsehov on täysin ohittamaton eksistentiaalisen ja yhteiskunnallisen vieraantumisen sekä haihattelevan turhautumisen ja unelmoinnin kuvaaja - silloin (1900-luvun alku) jo lähes menneen tai ainakin vaikutustaan radikaalisti menettäneen venäläisen sotilas-ja porvarillis-aatelisen maailman tulkki.

Hänen näytelmissään, joista neljä oikein lukemalla luin vähän aikaa sitten, on jotain unenomaista. Sama pätee novelleihin. - - Outoa miten vaikuttavia ne ovat, vaikkei niistä todellakaan välttämättä löydä muka mitään tolkkua tai sisäistä logiikkaa. - Modernin absurdin teatterin ja kirjallisuuden ensi askeleita...

Mutta ja sitäpaitsi.

Tsehovin Sahalin sen sijaan on ennenkaikkea humaanista yhteiskuntakritiikkiä at its best. Jos osaisivat Suomenkin 'tietolataamoissa' kirjoittaa tutkijat yhtä hienoa asiadokumenttiproosaa kuin Tsehov, niin mikä olisi opiskellessa.

Kaiken tyylillisen koherenssin ja naturalistisesti elävän eleganssin lisäksi Tsehov saa nautinnolliseen tyyliin nivoutuen jopa faktat pysymään kasassa - jäämään siis mieleen, kun taas joku Hobsbawm kirjoittaa etenkin Äärimmäisyyksien ajassa (ilmeisesti kyseessä on myös huono suomennos) sekavaa aatehistoriallista faktaromaania (tosin paljon huonompaa kuin Dostojevski, joka tosin kirjoittaakin 'vain?' fiktiota) - ei missään tapauksessa historian perusoppikirjaksi sopivaa tekelettä.
*
Samaa mieltä olen Hessestä.

Lasihelmipeli oli aikamoinen pettymys. Arosuden luin parikymppisenä nopeasti kolme kertaa peräkkäin mutta ihmettelen kyllä tänä päivänä miksi. Jopa toinen 'köyhän miehen Nietzsche' - Henry Miller - tuntuisi nykyään uskottavammalta kuin Herman Hesse.

Lasihelmipeli on täysin teennäinen tekele jos mikä. Joseph Knecht on pelkkä tyhjä roolihahmo, joka yrittää flirttailla itämaisen filosofian kanssa - epäuskottavan sofistikoituneella retoriikalla.
*
Pottereihin en kajoa vaikka maksettaisi ja Tolkieniin suhtaudun etäisen kunnioittavasti. Satuja aikuisille löytyy muualtakin. - - Toki Tolkien on arvostettava, mutta minulle riittää hänen kirjoistaan tehdyt elokuvat - kerran nähtynä (hymiö).

Pikku prinssi on rakastettava. En vain minäkään tiedä miksi. Ja Babar on kuten sanottu ranskalaisten ikioma juttu.
*
Mutta alkuun vielä palatakseni - Riivaajat jos mikä on ajankohtainen romaani jälleen. Jo pelkästään terrorismin (myös esim. koulumurhien) motiivien pohdinnan takia - puhumattakaan siitä 'kuuluisasta' ihmisluonteen oletetusta pahuudesta, josta eräät tekopyhästi irtisanoutuvat. - - Ei kuitenkaan Camus Putoamisessaan - hänhän katuu kuten Raskolnikov ja yrittää nähdä muut ihmiset naivin-viiltävän totuudellisesti kuten Myshkin - ilman vihaa ja kaunaa (näin myös Nietzsche, joskin täysin eri temperamentilla ja eri positiosta).

Loppuun tuleekin pähkinää purtavaksi. Nietzscheä ei - kuten yleensä kai ajatellaan - Dostojevskin romaaneissa voi ymmärtää niinkään Raskolnikovin, Ivan Karamazovin tai Riivaajien hullujen nuorten nihilistien kautta. Idiootti on Dostojevskin avain Nietzscheen.

Myshkinin ja Rogozinin persoonallisuuksien ja kohtaloiden välillä vallitsee merkillinen yhteys, ja Nietzsche on näiden kahden tyypin 'vinksahtanut, nerollinen hybridi' (Nietzsche puhuukin joskus ensimmäisestä ja toisesta luonnostaan.)

Jos Torsti Lehtisen eräänä 'unelmana' oli Dostojevskin ja Kierkegaardin (periaatteessa mahdollinen juuri ennen K:n kuolemaa) tapaaminen Kööpenhaminassa 1850-luvun puolivälissä (Dostojevski kävi silloin kaupungissa), niin minun unelmani olisi Nietzschen ja Dostojevskin tapaaminen Firenzessä, Sveitsissä, Saksassa tai ylipäätään 'niillä kulmilla' 1870-luvulla, koska molemmat siellä siihen aikaan liikkuivat.

Näin kertoo mm. suomalainen wikipedia Baden Badenista:

Kuuluisia kylpylävieraita olivat esimerkiksi Englannin kuningatar Viktoria, Napoleon III, Venäjän keisari, Victor Hugo, Johannes Brahms, Dostojevski ja Friedrich Nietzsche.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Baden-Baden
http://www.tripadvisor.com/LocationPhotos-g187278-Baden_Baden_Black_Forest_Baden_Wurttemberg.html

faculty.virginia.edu/connolly/petersburg/badenbaden/index.htm

http://www.amazon.com/Summer-Baden-Baden-Leonid-Tsypkin/dp/0811215482

Onko kuolema kaunis?

Kielimafialaisten selkäpiitä pitkin menevät kuulemma tätä lukiessa kylmät väreet, mutta sanoin niille, että kyseessä on esteettinen elämys. Suostuivat hieman tarkistelemaan, kun sen kuulivat 27.10.

I
Professori Aarne Kinnunen pohtii oivallisesti kauniin ja ruman problematiikkaa. Lainaan tähän sitaatin hänen kirjastaan Estetiikka haluten painottaa sitä olennaista seikkaa, jonka koen tällä hetkellä koko estetiikan toiseksi ydinkysymykseksi: onko kuolema kaunis - onko kuolema ruma; - entä onko kauneudella ja rumuudella tässä mitään olennaista eroa? (ks. PS.)

Yhtä lailla voisimme kysyä: onko lapsen syntymä kaunis tapahtuma vai kaikessa verisyydessään ja napanuoran katkaisemisissaan ruma? Ainakin lopputuloksena on terveen lapsen kyseessä ollen etenkin omaisten mielestä maailman kaunein asia - myös esteettisesti, vaikka kyseessä onkin vielä kurttuinen 'puoli-ihminen'.

Kuollut sen sijaan on jotain jo ikäänkuin menetettyä, lopullisesti poissaolevaa, kun taas lapsi edustaa biologisen ja psyykkisen kasvun mahdollisuutta. Entä sitten? Miksei kuollut voi olla aivan yhtä lailla esteettisessä mielessä kaunis kuin vastasyntynyt kurttukuono.

Me pelkäämme kuolemaa - sitä, että kuollut ruumis on tavoittamattomissamme, eloton, mykkä, tuijottava ja lopullisesti poissaoleva - siis jotain täydellisen vierasta tiedostavalle, elävälle organismille, joka kavahtaa moista outouden (unheimlich) läsnäoloa elävien olentojen keskellä.

Mutta kysymys kuuluikin: onko kuolema ja kuollut esteettisessä mielessä kaunis? Kaikessa kammoksuttavuudessaan ja 'perverssissä' ylevyydessään' - jopa rumuudessaan?

Varsinkin ortodokseilla on tässä asiassa niin sanotusti järkeä päässä: he kohtaavat kuolleen ja kuoleman avoimesti eivätkä sulje sitä pois häiritsemästä sairaaloihin ja laitoksiin - olkoonkin, että terhokodeissa ja vastaavissa terminaalihoitopaikoissa saa varmasti parhaan mahdollisen hoidon ja avun viimeisinä elinpäivinään.

Silti on kummeksuttavaa, että kotiin ja mahdollisesti omaisten ympäröimänä ei kukaan saa nykyään kuolla. Se on ikäänkuin häpeällistä luterilais-kliiniselle ajattelulle. Kuolema kätketään ihmisten katseilta pois, se halutaan kieltää viimeiseen asti, se on tabunkaltainen tapahtuma, jonka tämä idioottimainen kulutus-kapitalismi on ironisoiden ilmaistuna sanattomasti julistanut ei-tuottavaksi sijoitukseksi ja sen 'tekijän tai agentin' ei-kannattavaksi brändiksi.

Ja kuitenkin voidaan aivan perustellusti sanoa, että kuolema on kaunis. Kuollut ruumis on kaunis - kammottavalla tavalla kaunis, koska siihen sisältyy ehdottoman konkreettisesti jotain tiedostavan elävän kannalta täydellistä - täydellisempää kuin elämä itse - jo senkin takia, että se on ihmisenä olemisen päätepiste ja siirtymä orgaanisen ja epäorgaanisen luonnon kiertokulkuun.

Karmasta ja Nirvanasta en aio tässä yhteydessä puhua, koska minulle riittävät tavanomaiset Grimmin sadut...

Ergo: Rakasta kuolemaa kuin itseäsi, koska ruumis, jonka näet joko ruumishuoneella tai avoimessa arkussa olet viime kädessä sinä itse - täydellisyyden saavuttaneena. Miksi ei siis tämä havainto aiheuttaisi sinussa syvää esteettistä tunnetta ja elämystä, joka ilmenee - tosin päinvastoin kuin Kantilla - havainnon jälkeen eikä ennen sitä: pyyteettömänä, käsitteettömänä ja kontemplatiivisena?

Toisin sanoen: eikö kuolema ja kuollut ole Kauneus an sich - kaikessa luotaantyöntävässä rumuudessaan, mikä negatiivinen kvalifikaatio johtuu vain ihmisten psykologisista ja irrationaalisista peloista sen suhteen, mitä/mikä meitä kuoleman jälkeen muka mahdollisesti odottaa?

Vastaan tuohon piinaavaan kysymykseen vielä kerran: siellä odottaa juuri se täydellisyys, joka meiltä tässä elämässä jää ikuisesti puuttumaan, koska kaipuumme täällä ei koskaan täyty - ei vaikka miten yrittäisimme, miten rakastaisimme tai kokisimme yleviä tunteita ja kauneuden elämyksiä yksittäisten taideobjektien ja -nautintojen parissa.

Kuolema on Kaunis. Meidän pitäisi oppia rakastamaan sitä - myös omaa kuolemaamme, ja kuten antiikin runoilija Saarikosken suulla (kyllä vain) kirjoittaa: 'Elämä on ihmiselle annettu, jotta hän tarkoin harkitsisi, missä asennossa tahtoo olla kuollut' (Runot ja Hipponaksin runot (1959).

II
Mikä ei ole kaunista: onko kuolleen tuijotus kaunis? Ruumiin estetiikka, ottakaamme siitä naseva esimerkki: Samuel Beckettin novelli Pling.

Paljas valkoinen ruumis kiinni metri pling kiinni muualla valkoista vasten näkymätön sydän henki ei ääntä. Vain silmät annettu sininen vaaleansinistä melkein valkoista suoraan eteen väri ei ainoastaan ohi. Tasojen yhtymäkohta näkymätön yksi ainoa hohtavan valkoinen sauma kuin ommeltu näkymätön. Pling kuiskaukset vain hädin tuskin ei juuri koskaan sekunti aina samat kaikki tiedossa.

Suom. Alice Martin

Novelli on monella tapaa erikoinen. Siinä tarkastellaan ruumiin muotoa unohtamatta paennutta henkeä, sammunutta sydäntä, eikä siinä ole predikaatteja.

Sitaatti kirjasta Estetiikka: Aarne Kinnunen, s. 230-231.

PS.
Toinen ja varsin ongelmallinen ydinkysymys liittyy Kantin väittämään, jonka mukaan 'kaunis on moraalisen hyvän symboli'.

Sukulaissieluja etsimässä

Seuraava esittely löytyy linkistä www.jyu.fi/taiku/aikajana/kirjallisuus/ki_ro_kleist.htm, jossa kuvataan saksalaisen romantiikan ajan näytelmäkirjailijan ja novellistin Heinrich von Kleistin elämää ja tuotantoa.
*
Raivoisa Kleist

Heinrich von Kleist (1777-1811), draamakirjailija, upseeri, sado-masokisti ja preussilainen aatelismies. Kleist oli aggressiivinen nero, jonka elämänasenne oli taito elää "pysyvässä epätoivon tilassa" vaalimatta harhaluuloja paremmasta. Hänen sanotaan olleen sado-masokisti, joka etsi naista kumppaniksi yhteiseen kuolemaan.

Kuollessaan 1811 Kleist oli tuntematon, kunnes ekspressionistit löysivät hänen taiteensa sata vuotta myöhemmin.

Nuori Kleist, valistushenkeen kasvatettu upseerintaimi vihasi asemaansa. Erosi armeijasta, purki kihlauksensa, alkoi opiskella filosofiaa, matematiikkaa ja luonnontieteitä. Kantin filosofiasta hän veti omat johtopäätöksensä: tieto on turhaa ja toiveet turhia. Johtopäätös, jonka vasta eksistentialistit ymmärsivät: hän valitsi pysyvän epätoivon ja elämän vailla kuvitelmia.

Kleist matkusteli, kirjoitti, heittäytyi lemmenseikkailuihin ja suunnitteli itsemurhaa. Ensimmäisen näytelmänsä hän luki Weimarissa Wielandille, joka näki Kleistissa Goethea ja Schilleriä voimakkaamman neron. Mutta uusissa epätoivon puuskissa hän poltti käsikirjoituksensa. Kleist kirjoitti siskolleen:

"Olen Pariisissa lukenut teokseni, sikäli kun se oli valmis, sen hylännyt ja polttanut: ja nyt on kaikki lopussa. Taivas kieltää minulta maineen, maan lahjoista suurimman: kuin itsepintainen lapsi heitän pois kaikki muut...astun ranskalaiseen sotapalvelukseen ja hyökkäämme kohta Englantiin. Kaikkien meidän turmiomme väijyy meren yllä, minä riemuitsen kun on näkyvissäni rannattoman upea hauta."

Kleistin kerrotaan yrittäneen pestautua Napoleonin armeijaan. Mutta mies oli liian sekavassa mielentilassa ja hänet palautettiin Saksaan. Dresdenissä Kleist toimi kirjallisissa piireissä, toimitti aikakauslehteä. Hänen kirjoituksiaan painettiin ja näytelmiä esitettiin. Nämä olivat kaksi hänenelämänsä onnellisinta vuotta.

Sitten Kleist sekaantui oikeistopolitiikkaan, hän oleskeli Berliinissä ja avusti äärikonservatiivista lehdistöä. Hän kannatti tuolloin kiihkoisänmaallisia fasismin edeltäjiä.

Yhä katkerampana hän eristyi ja masentui. Löysi viimein naisen, joka halusi kuolla hänen kanssaan. Henriette Vogel haaveellinen nainen ja parantumattomasti sairas. Haltioituneen kirjeenvaidon ja tapaamisten jälkeen 21.11.1811 Kleist ampui ensin naisen ja sitten itsensä.

"Taivas tietää, mitkä tunteet, puolittain surumieliset, puolittain hilpeät, liikuttavat meitä tällä hetkellä, jolloin sielumme kahden iloisen ilmalaivan lailla kohoavat yli maailman. Päivätty Potsdamin Stimmingsissä - kuolemani aamuna. Heinrich von Kleist."

Ensimäinen Kleistin tunnettu draama oli perhetragedia "Die Familie von Schroffenstein" (1802). Se oli jambimittaan kirjoitettu julma kuvaus kahden perheen välisestä verikostosta, ja rakkaudesta kahden nuoren kesken. Toisin sanoen Romeo ja Julia asetelma. Näytelmässä Kleistin rakastavaiset voittavat ensin kaikki esteet, mutta kun he saisivat toisensa niin he ymmärtävät toisensa väärin.

Alituisesti rakkaus Kleistin kehittelemänä erehtyy kohteessaan ja palaa omassa himossaan. Koston ja tappamisen kierre paljastuu täysin erehdykseksi - mutta vasta kun lähes kaikki henkilöt oli surmattu ja vanhemmat tappaneet lapsensa. Näin elämän koko irrationaalisuus paljastui. Kerrotaan että Kleist nauroi ääneen lukiessaan näytelmäänsä.

SADISTINEN SANKARITAR

Penthiseleilea (1808) on Kleistin tragedia joka sijoittuu Kreikkaan, siinä esiintyy myyttisiä amatsoneja, yksirintaisia naissotureita jotka jousella ampumisen parantamiseksi ovat leikanneet toisen rintansa. He eivät saa valita miestä rakkaudesta, vaan heidän on yhdyttävä mieheen joka voittaa heidät taistelussa.

Amatsonien kuningatar Penthesilea uhmaa tätä lakia koska on rakastunut Akhilleukseen. Näin tunteet tulevat mukaan amatsonien kylmään, tuhoavaan naissoturin elämään. Tragedia piilee siinä, että Akhilleus on jo rakastunut Penthesileaan. Soturinainen haluaa valloittaa rakastettunsa, sitoa piikikkäin ruusukahlein ja alistaa tämä rakastelussa.

Mutta Akhilleus on voimakkaampi ja ovelampi. Hän näyttelee hävinnyttä ja nainen kuvittelee voittaneensa. Mutta kun Penthesilea huomaa petoksen hän luulee että toinen pilkkaa häntä - raivo voittaa rakkauden, hän päästää verikoirat Akhilleuksen kimppuun ja silpoo vimmoissaan omilla hampaillaan miehen ruumista. Kleist on sanonut Penthesileasta:

"Minun sisin olemukseni on siinä; samalla kertaa sieluni koko tuska ja loisto."

Tunnustusta toivoen Kleist uskalsi antaa näytelmän Goethen luettavaksi. Näytelmä oli huutavassa ristiriidassa Goethen kuvaaman seesteisen ja harmonisen viileän antiikkikuvan kanssa, Kleist oli kuvannut raakaa ja välivaltaista Kreikkaa.

Penthesileassa nainen edustaa järjetöntä rakkautta, mies laskelmoivaa viekkautta. Kleistin tuotannossa on aina näin. Nainen on uhri, jonka mies yrittää alistaa "esineekseen".

"Rikottu ruukku" (1808) on asetelmaltaan aiempia sovinnaisempi komedia, ja se on suomennettukin. Juoni on symbolinen: ruukku on rikottu ja särkijää etsitään. Syyllinen on kuitenkin itse tuomari; hän on lahjottava irstailija, joka yrittää vietellä viattoman Eeva nimisen naisen. Tuomari itse on nimeltään Adam. Kysymyksessä on jälleen taistelu miehen ja naisen välillä, tunteen ja viekkauden välillä.

Kleistin novelleista kuuluisin on Michael Kohlhaas (1808). Se on kertomus raivoisasta kapinasta.
Nimihenkilö on hevoskauppias, jolta raaka aatelismies on varastanut pari hevosta. Pyrkiessään saamaan oikeutta hän ajautuu perustamaan kokonaisen kapinallisten sotajoukon. Hän joukkoineen kylvää kauhua läpi koko saksanmaan. Mitättömästä asiasta kasvaa valtiollinen prosessi.

Ihminen on jälleen yksin mieletöntä maailmaa vastassa, ja aiheuttaa tuhoa saadakseenitselleen oikeutta. Myös Kohlhaas saavuttaa Kleistin useimpien sankareiden tavoin autuudentunteen vasta kuolemassa.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Heinrich_von_Kleist
www.nemecko.slansko.cz/de/dienstag-5-april.html.

Hauen laulu, novelli

Kuvaus tekstistä: synkkä, paatoksellinen mutta kirkas.

"Joka taistelee hirmuja vastaan, katsokoon, ettei hän itse siinä muutu hirmuksi. Ja kun katselet kauan kuiluun, katselee myös kuilu sinuun." (Friedrich Nietzsche)

I

Kookas, tummatakkinen mies, lippalakki päässään, hakee vettä järvestä kahdella muoviämpärillä. Hän aikoo lämmittää saunan. Savustuspöntössä kypsyy tiristen kaksi haukea. Talvi on tulossa. Vesiletkut ovat jo jäässä ja pakkanen kiristymässä, mutta mökissä on lämmintä.
Mökki on hänen pakopaikkansa ja Impivaaransa. Piilopirtti sellaiselle ihmiselle, joka putosi yhteiskunnan tulosvastuullisesta oravanpyörästä - ja lujaa. Taakse jäi vain miinusmerkkisiä numeroita ja lukuja.

Sakari Pasanen nimittää itseään tarpeettomaksi kansalaiseksi tai kadonneeksi ihmiseksi. Kun jäljelle jätetään vain oma elämä, jonka arvo ei ole enää mitään kaikkivaltiaan talouskasvun rinnalla, ei totisesti herää motiivia - ainakaan ihmisarvoista, taistella minkäänlaisen vallan puolesta tai minkäänlaista valtaa vastaan.

Entä sitten? Jäihän hänelle vielä kalastus ja oikeus omiin ajatuksiinsa. Niin kauan kuin sellainen idylli on mahdollinen, ei muulla oikeastaan ole väliä tällaisessa yhteiskunnassa. Kun mielikuvitusta ei ole onnistuttu tuhoamaan, kaikki on mahdollista, tuumii Pasanen. Täytyy olla unelma - vaikka miten mieletön tahansa.

Pasasen sielunmaisema on kuin autistinen maalaus: yhtä aikaa tyhjä ja täysi. Euforinen ja käpertynyt. Niinkuin iltapäiväisen järven koboltinsininen pinta. Kammottavan kaunis.
Sitä voisi verrata Schubertin Winterreisen laulusarjaan, jossa kuolemakin jää vielä hetkeksi kuuntelemaan, miltei haltioituneena, jotain sellaista, mihin kykenee vain elävä henki.

II

Itsemurhan ajatus on väkevä voima. Sen avulla tosiaan selviää monen helvetillisen yön läpi. Mikä ei tapa, vahvistaa minua, ei välttämättä pidä aina paikkaansa, koska liian traumaattiset kokemukset saattavat invalidisoida ihmisen henkisesti.
Mutta itsemurhan suunnittelija merkillistä kyllä nousee fantasioissaan itse teon yläpuolelle. Päätös kirkastuu ikäänkuin täydellisen murhan suunittelun asteelle. Onhan kyseessä ehkä ainoa asia, jota elämässään ei voi välttää: kuolema.
Siitä kaikki tuo ylitsepursuava touhukkuus saunaa lämmittäessä. Niin irvokkaalta kuin se kuulostaakin: Sakari Pasanen on huoleton ja reipas kuin olisi vastikään rakastunut.

Itsemurhan toteuttamistapaa hän vielä miettii. Se on vähän kuin taideteoksen, runon tai filosofisen mietiskelyn viimeistelyä ja loppuun saattamista.

Nyt hänellä joka tapauksessa on ensi kertaa eläessään jotain varmaa, jotain, minkä vuoksi elää. Ja kun ihmisellä on tarkoitus elämälleen, hän kestää sen saavuttaakseen melkein mitä vain.
Pasasella ei ole enää illuusioita tulevaisuudesta. Itse asiassa hän haluaa vain ratkaisun, ja sen hän olettaa myös löytäneensä.

Mutta ajattelu on aina jonkun verran sukua vainoharhaisuudelle: se alkaa lopulta epäillä jopa omia perusteitaan oikeuttaa itsensä. Tällainen noidankehä voi ajan mittaan muodostua spiraaliksi, joka on kuin kiristyvä hirttosilmukka kaulassa. Jonain aamuna sitä ei enää jaksa irrottaa ja piilottaa tyynyn alle uutta yötä varten vaan antaa periksi.

Ihminen on kuitenkin kekseliäs olento. Omasta tuhostaankin se osaa tehdä taidetta. Ehkä juuri siksi monet ihmiset elävät vain öisin. Moni tekee niin pakon sanelemana työnsä takia, mutta on niitä, jotka nimenomaan pakenevat kuolemaa yölliseen valveillaoloon.
Yötyö on ihanteellinen ratkaisu sille, jonka kauhu yrittää murskata iltahämärän tullessa, juuri ennen nukahtamista tai vähän ennen kuin pitäisi herätä valoisaan aamuun.

III

Itsemurhaa on mahdotonta paeta, koska se ei ole maantieteellinen ongelma. Ei löydy sellaista keinoa, joka pitäisi itsemurhan jatkuvasti pari askelta jäljessä kuten ulosottomiehen, joka saa liian myöhään selville uhrinsa työpaikan ja osoitteen. Ja useimmiten ulosottomieskin viimein onnistuu.
Itsemurha ei siis ole loputtomiin kekseliään uhrinsa harhautettavissa, puhumattakaan siitä, että sen kohde voisi itsemurhaansa suunnitellessaan elää ikuisesti eräänlaista kaksoiselämää: "eipä hätää, elämä rullaa eteenpäin eikä kauhu ehdi iskeä, koska kun se tulee, minä olen silloin jo muualla."

Näin ajatteli Sakari Pasanenkin oman aikansa, kunnes tajusi. Se paha, joka häntä vainosi ei ollutkaan muissa tai muualla, jossain mihin hän halusi sen projisoida. Se oli hänessä itsessään, hänen sisimmässä olemuksessaan. Se oli hän itse!

Aivan samaan tapaan kuin hän millimetrin tarkkuudella mittasi elämäänsä kuoleman teelusikoilla onnistuen siten pitämään sen vallassaan kuin huilua soittava fakiiri kobran, aivan samalla tavoin kerran loppuisi huilunsoitto, ja kobra iskisi, mikäli fakiiri ei itse olisi kyllin nopea.

Sakari Pasanen tiesi häviävänsä kobralleen joskus, aivan kuten jokainen fakiiri olisi joskus hitaampi ja tarkkaamattomampi kuin hypnotisoimansa käärme. Se ehtisi purra kuolettavasti.

Vaihtoehtoja ei ollut, oli vain keinoja ostaa lisäaikaa. Kaikki tämä väistämätön tuli kohdata rauhallisesti ja nöyränä, vaikka jatkuva eläminen kuolemaa silmällä pitäen varmaankin muuttaisi hänet kanssaihmistensä silmissä lähes omituiseksi, ellei jopa pelottavaksi.
Hän muuttuisi tuntemattomaksi itselleen ja muille.
Mitään paluuta lapsenomaisen, autenttisen elämän viattomuuteen ja voiman tunteeseen ei enää voinut edes kuvitella.

Pasanen tunsi olevansa kuin haamu, jolle oli yhtaikaisesti langetettu sekä lähestymis- että poistumiskielto kuoleman suhteen ja niin pitkään, kunnes viimeinenkin ylpeyden muuri, jonka lähes loputon elämän halu kuolemaa vastaan asettaa, olisi murtunut.

Mutta hän oli varma asiastaan ja sen vuoksi sekä täysin levollinen että täysin valmis lähtöön.

IV

Kookas, tummatakkinen mies, lippalakki päässään, kävelee rantaan ja katselee vähän aikaa tummenevalle järvelle ennenkuin kääntyy savustuspönttönsä ääreen, nostaa kannen ja ottaa varovasti ulos savustusritilät, joiden päällä makaavat tumman kullanruskeat hauet näyttävät kypsyneiltä ja syötäviltä.

Illemmalla hän nostaa toisen hauen lautaselleen pirtin pöydälle. Juotuaan pari saunaolutta ja maisteltuaan reilut palaset kalaa, Pasanen kaataa kuppiinsa kirkkaan näköistä ainetta, jossa on vähän kuusenhavun hajua. Hän tekee itselleen hiljakseen useamman kupin ja vaipuu ajatuksiinsa.

Tämä on tarpeettoman ihmisen ehtoollinen. Ei siihen tarvita liturgioita eikä virsiä, ei pappeja tai laulukuoroa. Joku ilta - niin hän sen on ajatellut, syödään viimeinen ehtoollinen ja juodaan viimeiset kupit.
Ja varmaankin jo viidennen kupin jälkeen hän voi taas kerran kuulla järveltä tai aivan rannan tuntumasta musiikkia. Ei - kyllä se on jotain omituista, veisaavaa ääntä. Vakavaa ja juhlallista.

Niinkuin runoilija kertoo, silloin vallitsee suuri hiljaisuus. Luonto on vaiennut. On tullut suuren yksinpuhelun hetki, ja sitä Pasanen ei koskaan jätä väliin, sillä se on hänen kohtalonsa ääni. Kutsu joka pitää ottaa vastaan kuin kunnianosoitus.


Hauen laulu

Kosteasta kodostaan
nous hauki puuhun laulamaan

Kun puhki pilvien harmajain
jo himmersi päivän kajo
ja järvelle heräsi nauravain
lainehitten ajo
nous hauki kuusen latvukseen
punaista käpyä purrakseen

Lie nähnyt kuullut haistanut
tai kävyn päästä maistanut
sen aamun kasteenkostean
loiston sanomattoman

Kun aukoellen
luista suutaan
longotellen
leukaluutaan


Niin villin-raskaan
se virren veti
että vaikeni linnut heti
kuin vetten paino
olis tullut yli
ja yksinäisyyden
kylmä syli.

(Aaro Hellaakoski)


Teksti on alunperin vuodelta - 93. Päivitetty 28.10-04. Tämä ei ole välttämättä lopullinen versio.