Showing posts with label tragedia. Show all posts
Showing posts with label tragedia. Show all posts

June 11, 2013

Romeo ja Julia

Julia, pimeyttä vasten loistava valo
.
[....] Ehkä ei pitäisi olettaa, että tragedia – ainakaan Romeon ja Julian kaltainen tragedia – tarvitsee syyn ja selityksen. Tragedia edustaa jotain suurempaa kuin kaikki mahdolliset selitykset yhteensä; voidaan todeta korkeintaan, että ilman sukuvihaa mitään tragediaa ei olisi. Näytelmän lopussa Capulet ja Montague katuvat ja näkevät lapsensa oman vihanpitonsa uhreina. Katsoja tietää tämän ja tunnistaa myös vanhan säännön, jonka mukaan uhrin on oltava täydellinen ja tahraton. Mikään täydellinen ja tahraton ei voi pysyä sellaisena tässä maailmassa, ja se tulee uhrata toiselle maailmalle ennen kuin se menee pilalle. Mikään sellainen, joka murtautuu tavanomaisen kokemuksen asettamien esteiden läpi, ei voi jäädä jokapäiväiseen maailmaan. Heti Julian nähdessään Romeo toteaa hänen olevan hohtava jalokivi, joka on ‘maan poveen liian kaunis, käyttöön liian jalo’. Tässä on kuitenkin kysymys enemmästä kuin kauneudesta: Romeon ja Julian välille syttyvä rakkaus, noin syvä ja ehdoton intohimo polttaisi kohta Veronan muurien sisällä elävän maailman, jos se siihen maailmaan jäisi. Kun katsoja tai lukija tajuaa tämän, hänen on helpompi hyväksyä näytelmä kokonaisuudessaan, eikä hän jää pohtimaan, miksi suuren rakkauden kävi noin huonosti. Ei sen käynyt huonosti, se vain meni sinne minne se kuuluukin: pois tästä maailmasta. [....]
. 
Sitaatti on Marja-Leena Mikkolan esipuheesta/esseestä 'Kaksi tähtien merkkaamaa lasta' kääntämäänsä William Shakespearen näytelmään Romeo ja Julia.
******
Movetron - Romeo ja Julia
*

December 24, 2011

Kesuura ei-kuvattavissa ja vain esitettävissä olevana totuuden tapahtumisena eli Hölderlinin teatteri ja kreikkalaisen tragedia-näytelmän 'tyhjä' ydin

Motto

'What does it mean to write the law? Is it a matter of copying out its pure and transcendent utterance, or is it, rather, in writing that the law might be said to trace itself? Could writing legislate? And if so, how?'. This is precisely what we do not know, adds Jean-Luc Nancy.
*
[Kielimafian lisäyksiä ja korjauksia alakuva-tekstin PS.-kohtaan - 28.12]
*
Yläkuvat:
Kreon ja Antigone. Valtio vai perhe? Sofokleen Antigone on sukulaisuussuhteen velvoittaman kunniakäsityksen [myös henkilökohtaisen tunteen velvoittaman moraalin] sekä valtiollis-poliittisesti priorisoidun julkisen [virallis-muodollisen] etiikan kuuluisin yhteentörmäys.

Kreon tuomitsee Antigonen kuolemaan [elävältä haudattavaksi], koska Antigone hautasi Kreonin [lopulta väärin perustein] maanpetturiksi tuomitseman ja koirien syötäväksi jättämän veljensä Polyneikeen kunniallisin menoin perhepiirissä. Kreonin mielestä Antigoneen teossa oli kyse jatketusta maanpetoksesta, kun taas Antigone vetoaa epämuodolliseen tapaan - [yksityinen tapa/inhimillisyys ajautuu tässä vastakkain yhteisön muodollisen lain kanssa].

Alakuva:
Kauhistunut Kuningas Oidipus sokaisee itsensä tultuaan tietoiseksi siitä, että on tappanut [hallitsija-]isänsä ja nainut äitinsä [näillä teoilla on (maagis-allegorisesti) oletettu yhteys paikkakunnalle levinneesen ruttoon].

'Oedipus committed his family crimes in error. His father had abandoned him as a baby, but he was brought up safely by a shepherd in the hills. He returned as a young man and killed a stranger at a crossroads near Thebes. Only later did he realise that the stranger was his father. He then entered Thebes and married Queen Jocasta without knowing she was his mother. So the ancient Oedipus was not driven by an Oedipus complex; he made dreadful mistakes in ignorance'.

Englanninkielinen viisastelu todistaa lopulta vain sen itsestäänselvyyden, että hybrinen halu ilman tietoa [normia, mittaa] on alkuperäisempää, syvempää ja vahvempaa kuin tieto muttei välttämättä sitä, onko tiedolla varustettu ihminen halujaan ja omahyväistä ylpeyttään viisaampi. Toisin sanoen tietämätön Oidipus erehtyi [jos tietämättömän (syyntakeettoman) on ylipäätään mahdollista erehtyä] ja teki, mitä amoraalis-arkaainen luonto [contra yhteisöä de jure ylläpitävät ja rakentavat insestisäännöt] hänessä de facto halusi.

On pikemminkin 'fantasia-psykologian' sekä antiikin psykokulttuuri-historian ja tragedia-tutkimuksen eikä suinkaan biologisen evoluutio-antropologian asia pohtia, missä [allegoris-psykologis-teatraalisessa] mielessä Oidipuksen halu perimmältään rakentui suhteessa naiseen, jota hän halusi ja jonka nai [tai hänen aggressionsa suhteessa mieheen, jonka tappoi].

Joka tapauksessa Oidipuksen halu [ja viha] oli amoraalisesti aitoa ja alkuperäistä eikä konstruoituihin insestisääntöihin [luonnon ja yhteisön rajamaastoon] sidottua, mutta hänen itsetuhoinen katumuksensa ja kauhistuksensa nousee tietenkin siitä kulttuurista ja yhteisöstä, johon hänet on kasvatettu ja johon hän haluaa kuulua.

Mitkään säännöt eivät kuitenkaan voi estää ihmisen 'eläimellisen' luonnon voimaa silloin, kun olosuhteet ja sattuma sallivat kohtalokkaan erehdyksen, joka kieltämättä on Oidipuksen oman valinnan tulos, mutta ei hänen intentoimansa syy tehtyyn tekoon - [tragedian-kirjoittajalla on syvästi moraalinen agenda samalla, kun hän vaikuttavalla tavalla pystyy osoittamaan ihmiselle langenneen osan perimmäisen mahdottomuuden moraalin suhteen - ks. PS.]. 

Niinpä verrattuna viettiemme ja aggressioittemme voimaan ovat tietomme ja sivistyksemme pelkästään ohut pintakerros, jonka fantasia-maailmamme läpäisee torjutusti ja epäsuorasti, mutta jota primitiiviset affektimme eivät edes tunnista.

PS. Olisiko Oidipus voinut valita toisin siinä tilanteessa, jossa hän teki niinkuin teki? Tietenkin olisi, mutta tässä tapauksessa tuolla valinnan vapaudella ei ole juridista merkitystä, koska Oidipuksen motiivi ei silloinkaan olisi perustunut vaadittavaan [oikeaan] tietoon.

[Obs. Kukaan äiti ei ole vain äiti vaan nainen eikä kukaan isä ei ole vain isä vaan mies; toisaalta kukaan poika tai tyttö ei ole vain joidenkin vanhempien lapsi vaan biologisten halujensa fantasia-maailmassa elävä seksuaalinen olento].

I
1
Saksalainen runoilija Friedrich Hölderlin esitteli kesuuran käsitteen dramaturgisena terminä kirjoittaessaan Sofokleen draamoista vuonna 1804. Kesuura on alun perin musiikin ja runouden mittaopin käsite, jolla tarkoitetaan säkeen sisällä esiintyvää taukoa, tyhjää lyöntiä, vastarytmistä hetkeä ja laajemmassa merkityksessä katkosta, keskeytystä ja murtumaa.

Hölderlinille kesuura oli metafyysinen käsite, jolla hän viittasi tragedian kokonaisrakenteen tasolle. Sofokleen näytelmät organisoituvat sekä muotonsa että sisältönsä puolesta kielen ulkopuolelle jäävän traagisen katastrofin ympärille kuten Kuningas Oidipus-näytelmässä, kun sokean Teiresiaan, jumalien sanasaattajan, viesti Oidipuksen rikoksesta saavuttaa thebalaiset. Tieto suistaa sankarin ja hänen yhteisönsä kriisiin.

Keskeyttämällä draamallisen toiminnan se halkaisee samalla tragedian muodollisesti kahtia. Traagisessa kesuurassa tieto inhimillisestä pahuudesta syrjäyttää ihmisen ja jumalan välisen sidoksen ja tekee hänestä äärellisen. Agamben ja Lacoue-Labarthe ovat esittäneet, että suuret modernit katastrofit voidaan nähdä länsimaisen ihmisen historiallisen tietoisuuden kesuuroina, kieltä pakenevina traumaattisina ja ammottavina traagisina murtumina. Kesuura kuvakiellon ja representaation rajojen kysymyksenä tulee esiin erityisesti Celanin ja Beckettin teoksissa - [Riikka Pelo - ks. linkki].

2
Sofokles oli Hölderlinille traagisen hetken runoilija, yhteiskunnallisen kriisin, murtuman, aukon sekä ajallisen paikoiltaan siirtymän runoilija. Sofokles rinnastuikin Hölderliniin, joka toistuvasti runoili maailmasta, josta jumalat olivat vetäytyneet. Tällaisessa eron tragediassa ihmisen luoma todellisuus murtuu traagisella hetkellä ja todellisuuteen sekä aikaan repeytyy aukko. Olennaista Hölderlinin tragedia-käsitykselle olikin hetki, jolloin jumalallinen ja inhimillinen repeytyvät erilleen, joka oli kesuura eli aukko, katkos, puuttuma, leikkaus, viilto, keskeytys ja myös runosäkeen sisäinen tauko, jota ilman ei ole (tragedian) rytmiä - [Ari Hirvonen - ks. linkki].

3
Sofokleen saksantaja Friedrich Hölderlinin (1770-1843) "kesuuran" käsite sisältää kiintoisan ohjausvihjeen "Antigonea" varten. Tahtojen yhteenottojen kuvat seuraavat Antigonessa tiettyä rytmiä noudattaen toisiaan. Ihmisten tahto ja arvostelukyky yhdistyvät rytmissä. Hölderlinin mukaan Antigonen rytmi ikään kuin potkaisee tyhjää tietyssä pisteessä. Tämä hetki, kesuura, kallistaa esityksen uuteen suuntaan ja luo uuden tasapainon.
[....]
Lattein mahdollinen tulkinta Antigone-näytelmästä kertoisi, että Kreon on paha diktaattori ja Antigone hyvä demokraatti. Jos näin olisi, niin Antigone ei olisi tragedia ollenkaan. Hyvässä tai pahassa, demokratiassa tai diktatuurissa ei olisi mitään ongelmaa. Antigonen ongelmana on, että Sofokleen ateenalaisilla ja meillä myöhempien aikojen moderneilla eurooppalaisilla on Kreon ja Antigone aina keskuudessamme.

Kesuura on Antigonessa" siinä kohdassa, jossa sokea tietäjä [Teiresias] astuu paikalle ja alkaa motkottaa kuninkaalle. Rytmi potkaisee tyhjää ja ajatusten suunta muuttuu. Kreonista tulee kiistanalainen henkilö. Voi olla, että Kreon paljastuu pelkuriksi, kuten Jacques Lacan [1901-1981) väittää. Yhtä hyvin hän voi paljastua demokratian sankariksi. Voidaan ajatella, että Kreon puolustaa oikeusvaltion periaatetta - [Pertti Julkunen - ks. linkki].

4
Saksalainen runoilija Friedrich Hölderlin pohti paljon kesuuran eli (säkeen) rytmissä tapahtuvan katkoksen merkitystä. Sofokleen tragedioita käsittelevissä mietinnöissään hän puhui kesuurasta, joka mahdollistaa ajan kääntymisen, jota hän muistaakseni kutsui isänmaalliseksi käänteeksi. Luulen, että vihdoin vähän tajusin, mitä Hölderlin tuolla ajan kääntymisellä meinasi.

Ehkä hän tarkoitti, että taideteos ei kuulu tähän maailmaan, jossa aika etenee tikittäen eteenpäin ja paikat pysyvät paikoillaan. Taideteoksessa aika ja paikka järjestyvät toisin ja ulkomaailma pitää hetken taukoa. Ehkä Hölderlin tarkoitti, että teos itsessään on jonkin sortin kesuura, ajan rytmissä tapahtuva katkos. Rytmin tauotessa aika käännähtää. Suuntaa on mahdollista tarkistaa, tai ainakin hieman säätää - [ks. linkki].

II
Hölderlinin teatteri

Philippe Lacoue-Labarthe
[....]
[K]un Hölderlin puhuu Antigonen 'tasavaltalaisesta' muodosta, hän lisää: ...'koska Kreonin ja Antigonen, muodollisen ja muodonvastaisen välistä tasapainoa vaalitaan äärimmäisyyksiin. Erityisesti tämä näkyy lopussa, jossa Kreon joutuu palvelijoidensa pahoinpitelemäksi' [juuri tässä on rangaistun tyrannin motiivi, topos]. Siis tasapaino, Gleichgewicht. Mikä nimenomaan on se sana, jota Hölderlin käytti Huomautusten niin sanotusti 'teknisessä' avauksessa, jossa hän selitti kalkyyliksi kutsumansa teoksen, tässä tapauksessa tragedian, lakia tai sääntöä [Gesetz].

Hän sanoi näin:

Se laki, kalkyyli, tapa, vastuunottojärjestelmä, koko ihminen, kehittyy elementin vaikutusvirrassa ja jolla kuvaus, tunne ja järkeily erillisinä seuraantoina mutta aina varman säännön mukaisesti, käyvät ilmi toinen toisensa jälkeen, on tragediassa enemmän tasapainoa kuin puhdasta peräkkäisyyttä.

On syytä seisahtua. Tässä kohdin Hölderlin avaa suoraan kysymyksen traagisen Darstellungin, teatterillisuuden ehdoista.

Tässä kuvataan mimesis ton pragmatonin sommittelun [synthesis] tapaa, joka määrittelee kaksi tyylilajia, eepoksen [kertomus] ja tragedian [teatteri]. Kuvaus on muotoiltu kantilaisin termein, ihminen on määritelty siinä 'vastaanotto-' [receptivité] tai kirjaimellisemmin tuntojärjestelmänä [système de sensibilite] [kuvaus, tunne, järkeily] ja traaginen Darstellung on tällaisen 'järjestelmän' praksiksen esitystä, sikäli kuin se on 'elementin vaikutusvirrassa' [mikä Hölderlinillä merkitsee yhtaikaisesti sekä jumalallisuutta että luontoa, välttämättömyytenä ja mahtina].

Tragedia esittää siis erään praksiksen kulun [der Gang] näiden ehtojen vallitsessa: erään tekojen seuraannon tässä 'vaikutusvirrassa'. Ja toisin kuin eepoksessa, jossa kyseinen seuraanto on 'puhdasta peräkkäisyyttä' tai puhdasta ketjuuntumista, tragediassa vallitsee tasapaino.

Tässä kohdin Hölderlin esittelee kuuluisan 'kesuuransa'. On luettava tarkkaavaisesti:

Traaginen transport on näet itse asiassa tyhjä ja kaikkein sitoutumattomin.

Näin siinä kuvien rytmisessä peräkkäisyydessä, jossa transport esittäytyy, tulee välttämättömäksi se, mitä metriikassa kutsutaan kesuuraksi, puhdas sana, rytminvastainen katkos, jotta esitysten raastava vaihtelu olisi huipussaan kohdattavissa siten, että se mikä siitä lähtien ilmenee ei ole enää kuvien vaihtelu vaan itse kuvaus.

Tätä todella keskeistä tekstiä on kommentoitu niin paljon ja, koska se on vähintäinkin arvoituksellinen, niin eri tavoin ja ristiriitaisesti, että sitä on vaikea lukea uudelleen. Yrittäkäämme kuitenkin.

Vähän aikaisemmin Hölderlin oli lähinnä metodologisesta näkökulmastaan erottanut kaksi asiaa: kalkyylin teoksen sommitelun laille - jonka olemme jo tuoneet esiin - sekä 'sisällön', kunkin teoksen 'erityisen sisällön' [suhteessa yleiseen kalkyyliin], joka itsessään on kalkyloimaton. Hän on sanonut hyvin täsmällisesti: 'Lisäksi on huomioitava, koska sisältö eroaa tästä [kun on tarkasteltu sommittelun lain kalkyylia] [...] ja miten asioiden kulku [der Gang] ja kaikki tapauskohtainen, elävä mieli, joka ei ole laskettavissa, sovitetaan kalkyloitavaan lakiin'.

Ei ole epäilystäkään minkä kanssa nyt olemme nyt tekemisissä: kalkyloimaton ja elävä mieli on itse' traaginen transport'; tragedian esittämässä 'toiminnan sommittelussa' se pakottaa hakemaan tasapainoa tai tarkemmin ottaen tasapainottavaa kesuuraa. Se pakottaa tähän, koska se on 'tyhjä'.

Asiat voidaan purkaa seuraavaan tapaan:

1. Se, että tragedia - sanokaamme tästä lähin yksinkertaisuuden vuoksi rakenteena - on tasapainoa eikä peräkkäisyyttä, johtuu siitä, että sillä on puhtaan agonin dialoginen muoto [loogisesta näkökulmasta katsottuna sillä on siis sovituksettoman tai ratkaisemattoman vastakkainasettelun tai ristiriidan muoto]. Kuten Hölderlin sanoo Oidipuksessa: 'kaikki on puhetta, joka kumoutuen [aufheben] asettuu itseään vastaan' - [vrt. Hegelin Aufhebung eli dialektinen synteesi; - Hegel sai idea-vaikutteita ystävältään Hölderliniltä/rr]. Mikä aivan yksikertaisesti tarkoittaa sitä, että tragedia on vailla ratkaisua tai tulosta, ettei se tuota mitään - mitään mieltä, jos niin halutaan.

Tarkastelemassamme kappaleessa Hölderlin puhuu kuvien [Vorstellungen, tässä ne, mitkä asettuvat vastatusten ovat henkilöhahmojen ajatuksia tai näkökulmia] vaihdosta tai tai vaihtelusta, Wechsel], joka kärjistyy ja johtaa äärimmäisyyksiin - aina huippuunsa tai 'summumiinsa' asti.

2. Tässä mielettömässä agonissa on kuitenkin se, mitä tragedia esittää [darstellen], se mikä on sen mieli, tai [elävä] mieli, totuus siitä, miltä se näyttää - se mikä on kalkyloimatonta. Hölderlin kutsuu sitä 'kuvaukseksi', Vorstellungiksi, ja pyrkii aina yhtä transsendentaaliseen tyyliin ymmärtämään sitä mikä mahdollistaa ilmenemisen. Hänen kysmyksensä kuuluu: mikä on Vorstellungin ilmenemisen mahdollisuuden rakenteellinen ehto? Mikä kantilaisin termein on Vorstellungin ilmenemisen a priorinen muoto, mikä dialektisin termein on sen välttämätön väline tai välitys?

3. Traaginen Vorstellung jolle tragedia on Darstellung, traagista itseään siis, on 'transport' - jolla klassisen ranskalaisen tragedian sanastoon kuuluvalla sanalla Hölderlin kääntää kreikan metaforan. Traaginen on innoittunutta transportia, mikä kaiken lisäksi sallii meidän nyt ymmärtää, että kun Hölderlin määritteli aiemmin tragedian 'intellektuaalisen havainnoinnin metaforaksi', hän halusi puhua myös intellektuaalisesta havainnoinnista metaforana, transportina.

Traaginen, tai pikemminkin sen lähtökohta, piilee puhtaassa meta-fyysisessä rajarikoksessa, joka johtaa pelkästään ristiriitaisuuksiin järjen ylittäessä äärellisen kokemuksen rajat - tämä on Puhtaan järjen kritiikissä [Kant] sen 'transsendentaalisen dialektiikan' kaikkein kirkkain opetus. Kysymys on kaiken lisäksi täsmälleen samasta asiasta, jota Hölderlin kehittelee edelleen muutamia sivuja tuonnempana puhuessaan 'Jumalan kategorisesta poiskääntymisestä'.

4. Tragediassa transport on 'tyhjä' - ja juuri siksi se on varsinaisesti traaginen. Traagista ei ole transport vaan sen tyhjyys - Hölderlin sanoi aiemmin: merkki = 0. Tämä tyhjyys ei ole mitään muuta kuin transportin itsensä 'puhdistumista' tai sen 'äärettömän 'yhdistymisen' 'ääretöntä eroamista'. Tämä tyhjyys on katharsiksen paikka, sen kohta. Ja tragedian mieli, Vorstellung, ilmenee itse asiassa juuri tässä eikä enää agonistisuudessa, ristiriitojen loputtomassa törmäyksessä, taistelun määrittelemättömän 'binäärisessä' rytmissä.

Täten syntyy myös traaginen vaikutus: kun Aristoteleen mukaan mimesis tuottaa mathesista: antaa ajateltavaa ja tekee ymmärrettäväksi [Runousoppi 4]. Mikä on sen tehtävä. Tässä kuten kuten muuallakin Hölderlin on täysin uskollinen Aristoteleelle: teatteri on ajattelun harjoittamista.

Jos agon, kuvien vaihtelu, ajatellaan sen omassa rytmisyydessä, runollisen rytmin kalkyylille ominaisten sääntöjen eli metriikan mukaisesti, niin traagisen transportin tyhjyys vastaa rakenteellisesti kesuuraa, 'rytminvastaista katkosta', josta tästä lähtien järjestyy kokonaisuuden rytmi [ja vastaavasti sen mieli] ja kaiken merkitsevän rytmi: säkeen tai koko tragedian - sen lauseen, joka teos on. Kesuura on ilmenemisen ja traagisen esittämisen [Darstellung] mahdollisuuden ehto. Tällainen on teatteriillisuuden laki tai, haluttaessa, sen periaate.

Pitäydyn tähän. Mutta ennen kuin luovutan puheenvuoron, en malta olla lainaamatta vielä muutamia rivejä, joilla Höderlin kuvaa kesuuran - olematonta, ajan ulkopuolista - hetkeä. Siitä lähtien kun ensi kerran luin nämä rivit, tarkalleen 30 vuotta sitten [Lacoue-Labarthen seminaaripuhe on vuodelta 1995/rr], olen ajatellut, että tässä on teatterin opetus:

Molemmissa näytelmissä Teiresiaan puheet muodostavat kesuuran.

Tuo näkijä astuu kohtalon kulkuun ja valvoo luonnonvoimaa, joka tempoo ihmisen traagisesti elinpiiristään, sisäisen elämänsä keskipisteestä, ja raastaa hänet toiseen maailmaan, kuolleiden eksentriseen piiriin.
*
Sitaatti on Philippe Lacoue-Labarthen seminaaripuheesta Hölderlinin teatteri [1995] kirjasta Friedrich Hölderlin: Huomautuksia Sofokleen kääntämisestä - toimittanut, suomentanut ja johdannon kirjoittanut Esa Kirkkopelto - Loki-kirjat, 2001 [s. 178-183].
*
http://www.lokikirjat.fi/holdhuom.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Friedrich_H%C3%B6lderlin
http://en.wikipedia.org/wiki/Friedrich_H%C3%B6lderlin
http://en.wikipedia.org/wiki/Philippe_Lacoue-Labarthe
http://www.filosofia.fi/node/4180
http://en.wikipedia.org/wiki/Jean-Luc_Nancy
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jean-Luc_Nancy
http://en.wikipedia.org/wiki/Oedipus#Sophocles.27_Oedipus_the_King
http://fi.wikipedia.org/wiki/Oidipus
http://en.wikipedia.org/wiki/Tiresias
http://en.wikipedia.org/wiki/Sophocles
http://en.wikipedia.org/wiki/Antigone
http://en.wikipedia.org/wiki/Antigone_(Sophocles)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Antigone
http://fi.wikipedia.org/wiki/Polyneikes
http://en.wikipedia.org/wiki/Caesura
http://www.thefreedictionary.com/caesura
http://www.etymonline.com/index.php?l=c&p=2&allowed_in_frame=0
http://www.demari.fi/uutispaiva-demari/kulttuuri/teatteriatanssi/1402-zeus-salamoi-sayseasti
http://www.teos.fi/fi/blogit/index.php?sub=3&blog=10¬e=103
https://www.jyu.fi/hum/laitokset/taiku/opiskelu/nykykulttuuri/arkisto/tapahtumat/kertomus08/abstraktit/pelo
http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/2985/oikeuden.pdf?sequence=3
http://en.wikipedia.org/wiki/Heideggerian_terminology#Ereignis
http://www.netn.fi/196/netn_196_kirja4.html
http://www.filosofia.fi/node/2404
http://fi.wikipedia.org/wiki/Esa_Kirkkopelto
http://www2.teak.fi/teak/Teak107/7.html
http://www.dailymail.co.uk/home/moslive/article-1381208/Oedipus-Helen-Troy-Ten-greatest-classical-myths.html
http://vivian-folkenflik.org/core-course-syll-honors.htm
http://piratesandrevolutionaries.blogspot.com/2010/08/rhythm-of-your-different-self-friedrich.html

December 18, 2010

Toisen kertaluvun taidepäre

Tragikoominen Don Quijote - mies, joka taistelee jonkin sellaisen puolesta, jota/mitä ei enää ole, jotain sellaista vastaan, jota/mitä hän ei täysin ymmärrä.
*
Tämä päre on jonkinlainen epäsuora kommentti Sammalkielen kysymykseen päreessäni 'Kuriton vaimo'. Se toimikoon myös hahmotuksena tavastani ajatella huumoria, ylevää, kulttuuria ja elämää ylipäätään.

1
Sammalkieli kyseli 'Kuriton vaimo'-päreessäni aiemman [myös itse-]satiirisen kommenttini johdosta: Tuo on nyt varmaan sitä toisen kertaluvun satiiria.
*
Jaa mikä on 'tuo' toisen kertaluvun satiiri tässä tapauksessa?

Samanaikaisesti eri tasoilla/suunnissa kohteensa ja intentionsa suhteen liikkuva satiiri voidaan tietysti määritellä vaikka tuolla tavoin, mutta kyllähän jo pelkästään totuus, varmuus ja vakaumuksellisuus ovat minulle eräänlaista toisen kertaluvun satiiria. - Ne kun ovat myös toisen kertaluvun eli metatason tietoa, mitä pidän väistämättä jonkinlaisen korttitalon rakenteluna ja nuorallatanssimisena - olkoonkin, että metatasot samalla ovat loogis-strukturaalisen ymmärryksemme kannalta välttämättömiä.

Katsaus siihen, miten minä huumorin laajassa mielessä ymmärrän, saattaa antaa hieman valaistusta tapaani ajatella ja kirjoittaa.

Minä näen lähes kaiken yhteiskunnallisen kommunikaation ja toiminnan jonkinlaisena teatterina - erilaisten limittäisten dramaturgioitten mukaisina roolituksina.

Optimismi, pessimismi ja muut sen kaltaiset mentaaliset taipumukset kuitenkin määräävät viime kädessä suuntautumisiemme, sitoutumisiemme ja perustelujemme perimmäisen määärän ja laadun.

Enkö sitten ota mitään tosissani/vakavissani? Itse asiassa ja ilmeisesti en mitään muuta kuin komedian ja tragedian, jotka laajasti käsitettynä ovat oikeastaan saman asian kaksi eri puolta.

Komediassa ihminen yrittää hyväksyä ja omaksua heikkoutensa [esim. luonteenpiirre, joka on hänen kohtalonsa] omaan persoonaansa eli tulla toimeen sen kanssa, mutta ei juuri tämän vuoksi voi mitenkään välttyä töppäilemästä kerta toisensa jälkeen ikäänkuin omaa tyhmyyttään.

Komediasta on sanottu, että päinvastoin kuin tragedia, se nauraa ihmisen heikkouksille ja suhtautuu jopa vihamielisesti ihmiseen, mutta ihmisvihamielisyys lienee jossain määrin liioittelua, kun vertaamme komedian ja tragedian [yhteneviä] lähtökohtia toisiinsa.

Tragediassa ihminen joko ei ymmärrä heikkouttaan [ajattelun dilemmoihin jämähtänyt Hamlet] tai pyrkii [turhaan] välttämään lankeamasta siihen ja voittamaan sen - siis väistämättömän kohtalonsa, jonka hän ehkä tietää, tunnistaa tai aavistaa [Kuningas Oidipus, myös Hamlet] tai jonka hän lopulta itse valitsee [Antigone, tavallaan myös Hamlet], mutta ei kuitenkaan mahda sille mitään, ja tämän tietämättömyydestä, pakenemisen turhuudesta tai omasta valinnasta seuraavan musertavan väistämättömyyden pakosta traaginen sankari muuttuu meidän silmissämme yleväksi hahmoksi, jonka tuho saa meidät samaistumaan häneen, ymmärtämään häntä, itseämme ja elämän julmaa indifferenssiä - juuri siksi myös kokemaan puhdistavan elämyksen [katharsis], joka on nimenomaan jotain ylevälle ominaista.

Ja eikö olekin niin, että juuri uskonnot yhä vielä nykyään kykenevät parhaiten tai ainakin monipuolisimmin antamaan ihmiselle tuon katarttisen tunteen, josta saamme voimaa elää elämäämme eteenpäin eikä päätyä kaiken nihiloivan kyynisen pessimismin suohon, josta on vain askel 'ennenaikaiseen' itsemurhaan.

Kreikkalainen tragedia-näytelmä ja juutalainen kulttirituaali [tosin kristityt eivät uhraa eläimiä vaan aina vain sen saman ihmisen] ovatkin toimineet kristinuskon liturgisen dramaturgian alkulähtökohtina. Etenkin ortodoksisuudessa tämä ilmenee alkuperäisimmillään.

Totta kai myös nykyaikainen teatteri tuottaa katarsis-elämyksiä jo senkin vuoksi, että klassisia tragedioita esitetään jatkuvasti. Samoin suuret spektaakkelit ja etenkin massakonsertit tarjoavat elämyksellisyyttä, joka sivuaa katarsista.

Mutta pelkän [maallisen/modernin] teatterin [erotuksena kreikkalaiseen kuoro-tragedia-näytelmään] katarttinen elämyksellisyys on esteettistä [valhe, joka kertoo totuuden], kun taas uskonnollistyyppinen katharsis tapahtuu ikäänkuin toden ja valheen tuolla puolen - uskon dynamiikan ulottuvuudessa.

Rock-konserttien elämyksellisyys sen sijaan on puhtaasti karnevalistista päänsekoitushuumausta. Siitä puuttuu lähes tyystin uskonnollis-tragediseen kokemukseen sisältyvä ylevyyden elementti. Se on kuin kunnon känni - eräänlainen kemiallisesti läpikäyty uudestisyntyminen [mitä 'sukellusta' toki juuri uskonnotkin tarjoavat].

Myös huumori eroaa spektaakkeli-yhteiskunnan massahurmoksen tavoittelusta ja lähenee tragediaa siinä, että komediassakin ihminen nähdään jonkin sellaisen valtaan joutuneena, mitä hän ei välttämättä ymmärrä ja mitä hän ei kykene hallitsemaan - ja mitä hän ei nimenomaisesti tavoittele konserttien huumauksen tavoin.

Paradoksaalisesti huumori on parhaimmillaan spontaaniudessaan hyvinkin pakottavaa, mikä määritelmä sopii tietysti etenkin tragediaan. Kaikenlaiset roolipelit, imagotekniikat ja massatapahtumat sen sijaan ovat täysin keintotekoista ja siten huonoa leikki-imitaatiota komedian ja tragedian - niiden spontaanisti pakottavan naurun ja ylevän katarsiksen rinnalla.

Koominen ihminen ei oikeastaan opi mitään vaan standardikomediassa hän yleensä hieman sadunomaisella tavalla selviää aina mitä hirveimmistä tilanteista, joihin pöhköydessään joutuu ja ajautuu. Silti koominenkin ihminen on koko ajan sillä rajalla, jonka toisella puolella hänen poukkoilunsa alkavat muistuttaa 'toivotonta taistoa taivaan valtoja vastaan'.

Koomisen ja traagisen yhtenevä tematiikka ilmenee mielestäni erinomaisella tavalla Don Quijoten tarinassa, persoonassa ja ajankuvassa. Tämä maailman ensimmäiseksi [ja suureksi] romaaniksi nimetty teos liikkuu aikakauden ja ajattelutavan muutoksen rajamaastossa [myöhäiskeskiaika/renessanssi/barokki] ja se tekee liikaa jo mailleen menevän maailman ritariromaaneja lukeneen Don Quijoten yrityksestä taistella jonkin sellaisen puolesta, jota ei enää ole, jotain sellaista vastaan, jota hän ei täysin [enää/vielä] ymmärrä, tragikoomisen par excellence.

Don Quijotessa on jotain ikuisesti ihmismäistä - hölmöllä tavalla vakavaa ja vakavasti hölmöä - jotain, jolle kaikkein typerimmät skeptikot voivat nauraa ilman, että heidän tarvitsisi tuntea epämukavuutta sen vuoksi, että tajuaisivat Don Quijoten olevan heidän käänteinen pelikuvansa ;\].

Elämän mielettömyyden/mielekkyyden voi kohdata koomisena, traagisena tai spektaakkelinomaisena [massahurmoksen eri muodot], joskin totuus kuitenkin lienee, että elämä on olennaisesti tragikoomista eli kaikki koominen sisältää traagisen elementin [etenkin Chaplin, myös Tati joskin niin kovin eri tavalla kuin Chape] ja [melkein] kaikki traaginen voidaan kääntää koomiseksi [todella vaikea laji, jossa Monty Python 'hallitussa' absurdimissaan onnistui ehkä tyylikkäimmin].

Kuten edellä viittasin, ovat hurmoshenkiset massaspektaakkelit nykyään suurelta osin korvanneet katarttisen ylevän institutionaalisesti organisoidun kokemuksen. Tietenkin [ainakin perinteisempi] taide eri muotoineen yhä vielä saa meidät ajoittain ylevän valtaan, mutta se taide, mitä nykyään tehdään ei tiedä ylevästä enää yhtään mitään ja koomistakin se on vain tahattomasti.

Nykytaide - kuten taide aina - heijastaa aikaansa, ja meidän aikamme taide suoltaa a) tosi-tv:n kaltaista tyylitöntä paskaa [anteeksi tämä ilmaisu, mutta näin todella koen], b) toimii yhä lisääntyvän mainos-pornoistumisen eli nautintoon velvoittavan mielikuva-kapitalismin lakeijana tai c) [edelliseen liittyen] pyrkii ylipäätään luomaan ihmisille imaginaaris-elämyksellistä kulttia, jossa ei ole muuta syvyyttä kuin se hinta, joka siitä maksetaan.

2
Taide on siis kuollut. Analogista tälle kuolemalle on se, että uskonnot [taiteen alkuperäiset inspiroijat] elävät henkitoreissaan [kristinusko] ja totaalisti kriisiytyneinä [islam], vaikka ihmiset niistä aina ja yhä uudestaan yrittävät sekä yhteisöllistä että eksistentiaalista turvaa ja lohtua etsiäkin.

Taiteen näivettymistä ja kuolemaa on kuitenkin ennustettu jo pitkään - modernissa ajattelussa aina Hegelistä alkaen. Mutta tavallaan taiteen katoaminen sekä uskonnon representoijana että modernille ominaisena esteettisenä uskontona itsessään [taide taiteen itsensä vuoksi] ja sen uudelleen syntyminen - niin uskonnossa kuin naturalistisemmassa/maallistuneemmassa muodossaan - on tapahtunut monta kertaa tunnetun historian aikana, vaikka juuri nyt vaikuttaisikin siltä, että jäljellä on enää vain lattea toisto [josta siitäkin toki nerokkaimmat jäävät elämään]: kitch, camp, pastissi, sekopäinen ekspressionismi ja sen 'antiteesi' eli kaikkein tyylittömin: reality-art.

Tässä yhteydessä on syytä muistaa Nietzschen Tragedian synty-klassikossaan esittämä [mm. schopenhauer- mutta myös hegel-vaikutteinen] kulttuurifilosofinen idea, jonka, mukaan Aiskhyloksen ja Sofokleen järkyttävien tragedia-näytelmienkin alunperin [uskonnollis-]katarttinen pessimismi [joka Nietzschen mukaan sisällytti itseensä valtavan optimismin!] muuttui suhteellisen nopeasti rationaalis-realistiseksi luonnekuvaukseksi [Euripides] ja kyynis-emansipatoriseksi komediaksi [Aristophanes]. - - Yleisesti ottaen dionyysinen vietti muuttui apolloniseksi hengeksi.

Nietzschen mielestä kuvattu dramaturginen kehitys myyttiin vielä kytköksissä olleen ylevästi pessimistisen katarsiksen kollektiivisesti yhdistävästä vaikutuksesta kohti psykologisoivampaa ja arkisempaa realismia ilmensi Sokrateehen henkilöityttä [idealistista] rationalismia, joka on niin tyypillistä Kreikan klassisen ajan eetokselle - etenkin sen loppuvaiheelle [n.500-350 ekr.].

Mutta - väittää Nietzsche kiistellyssä esikoisteoksessaan - juuri tuohon rationalismiin sisältynyt optimistinen asenne suhteessa mahdollisuuksiin selvittää maailman, historian, ihmisen ja todellisuuden perimmäiset ongelmat, kätki sisäänsä syvän pessimismin ja väsymisen elämään.

Ihminen tuli pakkomielteisessä rationalismissaan tietoiseksi intellektuaalisista kyvyistään ja mahdollisuuksistaan - mutta samalla myös äärimmäisistä rajoistaan tiedon ja totuuden suhteen. Hän oli kuitenkin samalla kadottamassa elävän yhteyden elämään - sen vietin- ja vaistonvaraisuuteen - sen hurmokseen ja lumoukseen.

Nietzschen mukaan antiikin Kreikan klassinen aika päättyi henkiseen väsymykseen. Hellenismin invaasio Aleksanteri Suuren valloitusten mukana syvälle Vähään Aasiaan ja Egyptiin siirsi samalla intellektuaalisen kulttuurin painopisteen Ateenasta Aleksandriaan. - Sitten tulivat roomalaiset sotapäälliköt, insinöörit ja  lakimiehet leipineen ja sirkushuveineen [aivan samaan tapaan USA - tuo uusi Rooma - tunkee nykyään joka lävestä Eurooppaan].

[Pitää jälleen muistaa, miten jo rationalismin ironisin optimisti - Sokrates - viimeisinä sanoinaan käski uhraamaan kukon terveyden- ja sairaanhoidon jumala Asklepiokselle - ikäänkuin juuri kuolema olisi se viimeinen keino, joka parantaa meidät sairaudesta nimeltä elämä].

3
Olen Nietzschen hahmottelemaa omintakeista mutta heuristista mallia esimerkkinä käyttämällä halunnut esittää [ei mitenkään uuden] väitteen siitä, että antiikin klassisen kauden Kreikassa tapahtunut tragedia-näytelmän dramaturgisen luonteen kehitys toistaa/uusintaa itseään eri muodoissaan Euroopan kulttuuri- ja idea-historian kuluessa.

On sitten toisen päreen [tai useampien päreitten aihe] etsiä Nietzschen esittämän hypoteesin eli antiikin Kreikan intellektuaalis-eettis-esteettis-uskonnollisessa ajattelussa tapahtuneen muutoksen kanssa analogisia episodeja myöhemmästä historiasta, mutta niitä löytyy aivan varmasti joskaan ei sentään ihan Nietzschen esittämän diakronisen kehityksen logiikalla.

Nietzsche ei kuitenkaan kieltänyt sitä itsestään selvyyttä, etteikö yksi ja sama aikakausi sisältäisi toisilleen täysin vastakkaisia ajattelu- ja uskomusjärjestelmiä vaan nimenomaan painotti dionyysisen [romanttisen, vitalistisen] ja apollonisen [rationaalisen, tieteellisen] toisiaan tasapainottavaa vaikutusta kulttuurissa.

Antiikin Kreikan tragedia-näytelmän 'maallistuminen' lienee silti toiminut Nietzschelle paradigmaattisena esimerkkinä kulttuurisesta evoluutio-prosessista, joka toistuu jatkuvasti - ja kuten minusta tuntuu - koko ajan kiihtyvämmällä nopeudella taiteen uusien muotolajien {genre-brändit] ilmaantumisen - niiden fuusioitumisen ja latistumisen kulutuskierrossa.

4
Rock-musiikin synty ja itsenäistyminen [jos se nyt musiikillisesti ylipäätään koskaan itsenäistyi] afrikkalaisista juuristaan [blues, gospel, soul] ja valkoisesta, Euroopan peruja olevasta humppa-hillybillystä sekä tuon - sanokaamme rockin omaleimaistumisesta [eikä itsenäistymisestä] nopeasti alkanut fuusioituminen johti tämän omaleimaisuuden pirstoutumiseen ja lopulta täysin tuottajakeskeiseen markkinointiin kohderyhmiä varten.

Nykyään gigaluokan levy-yhtiöt {EMI, Sony, Universal, Warner] myyvät populaarimusiikkia lähes yksinomaan kysynnän ja tarjonnan [eikä niinkään taiteellisen kunnianhimon] ehdoilla. - Kaupattavat tuotteet ovat melko tarkasti rajattuja ja riskiarvioituja [teollisesti loppuun asti tuotettuja sekä kulutettuja] genre-produktioita eikä suinkaan spontaanisti ilmaantuneitten omaehtoisten bändien ja inspiroituneitten singer-songwritereitten materiaaleja, joissa tuottajien osuus vielä -60- ja 70-luvuilla oli pikemminkin teknistä tukea ja neuvoa antava kuin itse biisi-luonnosten idea-sisältöjä muokkaava ja määräävä kuten nykyään [toki suuria poikkeuksia löytyi silloinkin - muistakaamme esim. Phil Spector].

Kaikki kunnia silti ammattitaitoisille tuottajille, koska nerokas tuottaja saattaa ihan oikeasti saada ihmeitä aikaan biisimateriaalin ja biisi-aihioiden työstämisessä jopa klassikoiksi asti.

Mutta yksi on varmaa - juuri tuo mainitsemani inspiroituneisuus, joka on kaiken uskonnollis-taiteellisen luovuuden [ehkä jopa tieteellisten innovaatioiden] primus motor eli dynaaminen alkujuuri, oli se, joka alkoi rockissa ensimmäisenä pikku hiljaa näivettyä musiikin teon tullessa samanaikaisesti teknologian valtavan kehityksen myötä entistä helpommaksi.

Tässä on jälleen nähtävissä jonkinlainen paradoksi. Teknologia ja kapitalistinen tuotanto- sekä markkinointikoneisto, jonka piti alunperin helpottaa musiikillisen luovuuden ilmenemistä ja esiintuloa, onkin muodostunut sen kaikkein suurimmaksi kahleeksi ja orjuuttajaksi.

Rock on tällä tavoin tarkasteltuna erinomainen esimerkki teknokraattisen edistyksen näivettävästä ja suorastaan rappeuttavasta vaikutuksesta luovaan musiikilliseen inspiroituneisuuteen.

Samalla se hyvin konkreettisesti ilmentää sitä syvältä käyvää sivilisatorista prosessia, joka on ollut nimenomaan kapitalismille, sen utilitaris-teknis-välineelliselle järjelle [esim. Chigacon taloustietelijät], sen biovallalle [Foucault] ja byrokraattiselle konsensus-demokratialle [Habermas] ominainen yksilöllisestä inspiroituneisuudesta vieraantumisen tie kohti yhä tasapäistävämpää populismia ja yksilöllisyyden reifikaatiota kaikkialle tunkevan [aate-mielikuva-]mainos-saasteen ja kulutusnautinnon oravanpyörässä.

Näin sanoessani en edelleenkään esitä mitään uutta 1900-luvun jälkimmäisen puoliskon ja 2000-luvun alun kulttuurisen kehityksen taivaan alla. Max Horkheimer ja etenkin Theodor Adorno sanoivat tämän saman hiukan eri sanoin kirjassa Valistuksen dialektiikka [1944] ollessaan USA:ssa maanpakolaisina toisen maailmansodan aikana.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2010/12/miten-kurittoman-vaimon-ongelma.html#comments
http://fi.wikipedia.org/wiki/Miguel_de_Cervantes
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kreikkalainen_tragedia
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Birth_of_Tragedy
http://www.vastapaino.fi/vp/index.php?page=shop.product_details&flypage=$flypage&product_id=325
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Kumpi+tuhoutuu+ensin+maapallo+vai+ihminen/HS20080504SI1KU02po7
http://en.wikipedia.org/wiki/Dialectic_of_Enlightenment
http://en.wikipedia.org/wiki/Art_for_art's_sake
http://christophernorthjr.edublogs.org/2008/09/21/once-upon-a-time/

October 27, 2009

Thelma ja Louise



Elokuva-arviointi kommentiksi (Mooselle) Mummon päreeseen Totuus naisista, osa 1.
*
(Kielimafia teki sanamuunnoksen - klo: 17.00)
*
Ensin heitto Moose the Moochille:
Täytyy myöntää Moose, että kielenkäyttösi ja ajattelusi on ihailtavan koherentilla tavalla äärimmäisen sekavaa. Minä en pysty moiseen.
*
Mitä Thelmaan ja Louiseen tulee, pidän sitä feministisimpänä elokuvana, jonka koskaan olen nähnyt - vaikka ohjaaja on mies: Ridley 'Alien' Scott.
Tämä elokuva on sarkastisen kipeällä tavalla hauska ja etenkin loppukohtauksen asetelmassaan, jossa kokonainen poliisiarmeija lukemattomine aseineen on viimeinkin onnistunut piirittämään nämä kaksi 'hirvittävää naistappajaa', se saavuttaa jo absurdin huumorin tason, jossa onnistutaan pilkkaamaan miehisen vallankäyttökoneiston putkiaivoisuutta säälimättömästi inonescolaisen satiirin hengessä: poliisisarvikuonot - ylipäätään miehet - saavat aikaan pelkkää tuhoa näiden naisten elämässä niin suuresti kuin elokuvan luomakunnan kruunut haluavatkin noudattaa oikeutta, ylläpitää järjestystä tai leikkiä rakastunutta.

Elokuva on satuttavalla tavalla ahdistava osuen juuri miehen seksuaalisuuteen ja omaantuntoon - siis palleihin - kuin karatepotku sekä viimeisellä minuutillaan, Thelman ja Louisen lopullisen, vapautuneen ratkaisun myötä, henkeäsalpaavan ylevä - parhainta tragediaperinnettä kunnioittava.

Joka kerta Thelman ja Louisen katsottuani minun on pakko myöntää, että miehet todella ovat sikoja: narsistisia hyväksikäyttäjiä, sadistisia raiskaajia, lipeviä huijareita ja putkiaivoisia mopottajia - lähes jokainen - paitsi etsivä Hal Slocumb eli sympaattinen Harvey Keitel ;\).

Thelma ja Louise on omalla tavallaan modernin elokuvan Madame Bovary. Koko ajan lumipalloefektin tavoin kasvava katastrofitunnelma päättyy päähenkilöiden itsemurhaan eli poistumiseen tästä miesten kontrolloimasta saalistusyhteiskunnasta.

Mutta siinä missä Emman itsemurhasta jää lukijalle sen tekijän persoonaan ahdistuneen ja surumielisen empaattisesti samaistuva, eriskummallisen eteerinen tunnelma, siinä Thelman ja Louisen valitsema kuolema tuntuu jopa ylevältä ja miltei sankarilliselta ratkaisulta, teolta vailla katumuksen tuskaa: se on härskein mahdollinen etusormennäyttö sovinisteille.

Silti on pakko myöntää, etten voi estää kyynelten kihoamista silmiini aina kun näen, miten tuo loppuratkaisu tapahtuu - miten päättäväisiltä ja jopa iloisilta nämä kaksi tappoon ja rikoksiin aluperin tahtomattaan ajautunutta ja lopulta marttyyriuden valitsevaa naista näyttävät ennen varmaa kuolemaa.

He kokevat täydellisessä umpikujassaan rotkoon ajamisen eikä antautumisen, joka johtaisi heidän tulevan elämänsä tukahtumiseen ja tuhoutumiseen, olevan ainut oikea tapa päästä lopullisesti pois ja vapautua siitä sietämättömän ahdistavasta rivoudesta, jolla narsistiset, miehiset putkiaivot itsekkyydessään naissukupuolta kohtelevat.
*
Luettava Peter von Baghin intonaatiolla ja aksentilla.
*
http://josight.blogspot.com/2009/06/late-yesterday-evening-reid-and-i.html
http://signatureroles.blogspot.com/2009/08/susan-sarandon-as-louise-sawyer-in.html
http://coolspotters.com/movies/thelma-and-louise

August 12, 2009

Lady Macbeth tulee hulluksi


Linkkilisäys lady Macbethia loistavasti näyttelevästä 'Judi Dench'istä - 15.8.
*
Pirun sotajoukoissa ei ole syntisempää paholaista kuin Macbeth (Macduff). - - Tähän kiroukseen ei voi lisätä muuta kuin: 'paitsi yksi: Lady Macbeth' - vallananastaja-kuningas Macbethin 'tunnoton' vaimo.

Macbeth itse on epävarma ja kokee tunnotuskia vaimonsa kanssa suunniteltujen ja tekemien sekä järjestämien murhien vuoksi, kun taas miestään epäröinnista (siten epämiehekkyydestä!) arvostelevaa lady Macbethia ei omatunto kolkuta - hän on emotionaalisesti kovaakin kovempi ihminen - - kunnes romahtaa henkisesti täysin sen jälkeen, kun hallitsijapari on tapattanut aiempien murhien tekijöistä tietoiseksi tulleen taani (lordi) Macduffin vaimon, lapset ja palvelijat.
Lady Macbethin kokema äärimmäinen tuska on psykoottista ja kauhistuttavaa hänen ajatellessaan ja kuvitellessaan murhattujen ihmisten verisiä ruumiita (ks. PS.). Lady kulkee kuin unissaan, puhuu itsekseen, ketään näkemättä tai kuulematta.

Macbeth sen sijaan pystyy lopulta - huolimatta ajoittaisesta harhaisuudestaan (hän näkee murhaamansa Banguon istumassa illallispöydässä) ja taikauskostaan (noitien ennustuksiin uskominen) taistelemaan kuolemaan saakka Macduffin masinoimia joukkoja vastaan.
*
Shakespearen Macbeth lienee toiminut eräänä esikuvana Rikoksen ja rangaistuksen nihilistiselle ja sieluntuskissaan miltei luhistuvan Raskolnikovin persoonalle. - - Sen sijaan lady Macbethia ei Dostojevskikaan kyennyt tai halunnut kirjoittaa romaaneihinsa - ellei sitten esimerkiksi Idiootin Nastasja Filippovna Baraskova ole sellainen. - - Dark Lady jäi ikäänkuin Shakespearen omaisuudeksi - - olkoonkin, että pahasta naisesta tunnetaan kautta kirjallisuuden historian monenlaisia versioita.
*
Shakespeare: "Macbeth" (Judi Dench) - sleepwalking scene - (V.1) - - Veri (ja veren haju) ei lähde käsistä pesemälläkään - - koska se veri ei ole käsissä vaan mielessä. - - (Lukekaa videon uploadaajan mainio sitaatti, jossa pohditaan hajuaistin poeettista käyttöä kirjallisuudessa sekä hajun metaforisen ilmaisukyvyn mahdollisuuksia ja rajoituksia.)

Lääkäri:
Huhut kiertävät, ja luonnottomat teot
tuovat luonnottoman vaivan; sairas mieli
purkaa salaisuudet mykkään tyynyyn.
Pappia hän tarvitsee, ei lääkäriä.
Herra meitä armahtakoon. Pankaa piiloon
vaaralliset esineet ja aineet; vartioikaa häntä.
(Suomennos Matti Rossi, 2004)
*
*
PS.
Ralf Långbacka kirjoittaa Rossin kääntämän Macbethin esipuheessa:
'Kaikesta päätellen lady Macduffin ja hänen lastensa murha saa lady Macbethin (jolla ei ole lapsia/rr) itsehillinnän murtumaan. Hän putoaa kuin kivi epätoivon kaivoon, sillä juuri epätoivoa unissakävelykohtaus huokuu...'
*

August 4, 2009

Ei katharsista, ei 'muuta' ylevää kuin erehdys, pahuus, vääryys, kuolema, tuska ja tyhjyys

(Linkki- ja tekstilisäys 6.8)

Näin loppuu Kuningas Lear.

Osittain voitokkaan taistelun jälkeen Edmund määräsi salaa Learin ja tämän nuorimman (rakkaimman tyttären) murhattaviksi vankilassa, mutta kuolee itse - täysin oikeutetusti - naamioituneen veljensä Edgarin miekasta.

Lear kuitenkin onnistui tappamaan oman teloittajansa, myös Cordelian murhaajan - mutta liian myöhään, vaikka elätteleekin tässä vielä hetken aikaa epätoivoista toivoa siitä, että Cordelia eläisi.

Jo aiempien, suorastaan absurdin itsekkäästi väärien päätösten painama suru ja järkytys murtaa Learin lopullisesti Cordelian ruumiin ääressä. Hän kuolee murhatun tyttärensä syliin.
*
Shakespeare "King Lear"- Laurence Olivier: end ...
Shakespeare "King Lear"- Laurence Olivier: End of play.
*
King Lear, Act V, Scene 3 :: Open Source Shakespeare

July 25, 2009

Kun kaikki kuolevat ikäänkuin vahingossa




(Kielimafian lisäys Shakespearen suuriin tragedioihin - 27.7 - klo:22.45)
*
Gertrude kuolee, Hamlet kostaa - - tietämättä, että äiti kuolee Hamletille tarkoitetusta myrkystä. - - Onko kostolla enää mitään merkitystä, kun kaikki muut paitsi pääsyyllinen - Claudius - ovat kuolleet. - - Onko mitään merkitystä on tappaa paholaista, jos kaikki sen satuttamat ovat jo kuolleet..? Kuka sen koston lunastaa? Kenelle sillä on väliä...
*
Näin loppuu Hamlet. En selittele enempää (enkö - haha).

Jollette ole - ettekä ehkä haluakaan pysyä mukana, mitä aiempiin jaksoihin tulee, se on täysin teidän asianne. - - Mutta tässä on siis loppuratkaisu, joka alkaa siitä, että kuningatar Gertrude juo vahingossa ('do not drink Gertrude!', huutaa Claudius - mutta Gertude ei usko - eikä Hamlet halua vielä juoda) Hamletille tarkoitetusta myrkkymaljasta.

Hamletin tarkoittamattaan tappaman Poloniuksen (piti olla Claudius; myöhemmin Claudius halusi pimittää murhan, koska pelkäsi valtansa puolesta - kansa rakasti Hamletia kuten hänen äitinsä - ja Hamlet äitiään ('viha-rakkaus'? - no ehkei sentään), mutta lähetti Hamletin kuitenkin varmuuden vuoksi tapettavaksi Englantiin - (ja epäonnistui Hamletin neuvokkuuden sekä kylmäverisyyden takia).

Isänsä oudoille hautajaisille ja oudolle hautaukselle vastausta haluava, hulluksi tulleen sisarensa (Hamletin rakastetun - kyllä - sittenkin) Ofelian veli, Laertes, yrittää lopulta tappaa Hamletin perinteisessä miekkailukilpailussa (Claudiuksen Laerteen kanssa sopima juoni).

Myrkkymaljan oli tarkoitus olla varmistus, mikäli miekkaan sivellyn myrkyn pisto epäonnistuu, mutta tulokset ovat katastrofaaliset - kaikki neljä kuolevat jo muiden kahden ohella + pari muuta.

Eikä ketään (aiemmin tai nyt) kuolevista ollut tarkoitettu murhattavaksi juuri tällä tavoin. Tämä on yksi Hamletin paradokseja tai mielettömyyksiä.

Niin monen oli tarkoitus kuolla, mutta silti kukaan ei kuollut suunnitelmien mukaan vaan tavallaan vahingossa! - - Tai ei ainakaan niistä syistä, joilla heidän kuolemaansa suunnittelevat motivoivat mahdollista, tulevaa tekoaan - ei edes Laertes - ei myöskään pääkonna Claudius, joka sai, mitä ansaitsi - väkivaltaisen kuoleman.

Entä ansaitsiko Hamlet kuoleman? Hänhän oli Poloniuksen tapon suorittaja, vaikkei nimenomaan juuri tämän murhaa intentoinut mies, joka tosin (niinpä) lähetti täysin kylmäverisesti (joskin itsensä pelastaakseen, sillä muutoin hänet olisi murhattu) lapsuuden ja nuoruuden ystävänsä (Claudiusta nuoleskelevat vakoojat) Gyldensternin ja Rosencranzin varmaan kuolemaan, aiheutti (?) Ofelian hulluuden ja oletetun itsemurhan hylkäämällä hänet (ei tosin ihan ilman perusteluja; - - (vrt. muka viaton Ofelia ja muka Othellon viaton Desdemona: - tästä lisää vielä: ei pitäisi olla tyhmän tottelevainen ja tyhmän hyväuskoinen!) sekä viimein Laerteen ja Claudiuksen kuoleman.

Mutta me emme tuomitse Hamletia. Me -- ainakin minä - painan pääni ja mieluummin itken hänen vuokseen kuin tuomitsen hänet. - - Minä en ymmärrä Hamletia. Minä en ymmärrä maailmaa, jossa tällaista voi tapahtua. Minä en siis ehkä ymmärrä elämää...

Sitäpaitsi viimeisen, viidennen näytöksen, Hamlet on aivan jotain muuta kuin neljännen näytöksen lopun nietzschläinen soturi-ritari, jonka ajatuksilla ja teoilla on merkitystä vain, mikäli hän tekee niistä veristä totta kuten (ironisesti) kadehtimansa Norjan prinssi Fortinbras.

Viidennen näytöksen Hamlet on ihanteellisen rauhallinen, vailla kostonhalua retorisoiva - merkillisellä tavalla pragmaattinen stoalainen. Häntä minä arvostan.

Hamlet Act V Scene II (Kenneth Branagh)
*
Hamlet - Act V Scene II (sadness) - Kenneth Branagh
Hamlet ja Horatio vähän ennen ottelua Laerteen kanssa. - - Onko prinssi muuttunut uudelleen melankoliseksi? - Ei - hän on nyt se, mikä hänestä oli tuleva. - - Tämä on Hamletin suulla lausuttu Shakespearen 'uskontunnustus': '- - - The readiness is all. Since no man, of aught he leaves, knows aught, what is't to leave betimes? Let be'.
*
Tämän jälkeen keskityn Othelloon, sen jälkeen Macbethiin ja ainakin jossain määrin myös Antoniukseen ja Kleopatraan. Näin tulisivat kaikki Shakespearen suuret tragediat käytyä läpi. - - - Loppukevennykseksi olen suunnitellut Richardt III:ta - Shakespearen kuningasnäytelmien ehkä suurinta/pahinta sankari-konnaa (hymiö).

PS.
Saattaa olla, että palaan vielä Ofelian hautaamiskohtaukseen ja sitä ennen tapahtuvaan vielä kuuluisampaan Hamletin ja haudankaivajan dialogiin, josta pääkallopuhe on peräisin. Se ei siis kuulu 'ollako vai ei olla'-monologiin.
*
http://www.shakespeare-literature.com/Hamlet/20.html

July 19, 2009

Shakespeare ja sanomisen taito: kyynisyys, rehellisyys, huumori ja hulluus



Yläkuvassa Lear ja hänen narrinsa myrskyssä (ensimäinen youtube). - Alakuvassa itsensä seppelöinyt Lear (Ian 'Gandalf' McKellen ja sokeaksi raadeltu Gloucester (jälkimmäinen youtube, jossa Learina on Laurence Olivier).

Kielimafia kuvaili hiukan tarkemmin myrsky-kohtauksen henkilöitä - 20.7 klo:12.05.

I
Muistaakseni en ole koskaan nähnyt Kuningas Learia näyttämöllä, ja jo senkin takia on ollut mielikuvitusta kiihottavaa kuvitella, millainen Learin kolmannen näytöksen myrskykohtaus nummella voisi olla. - Se ylittää ajoittain jopa Hamletin huikean verbaalinerouden vaikuttavuudessaan - - (Tietenkään Hamletin ja Learin kohtaloita eikä luonteita voi vertailla - niin erilaisia nämä kaksi näytelmää ovat - olkoonkin, että myös Hamletilla on hulluutensa ja hysteriansa).

Myskykohtauksen nelikko: mielensä tasapainon menettänyt raivoava Lear, hänen lähes psykoottiselta vaikuttava mutta itse asiassa Learia selväjärkisempi narrinsa, hullua ryysykerjäläistä teeskentevä valepekuinen Tom eli Gloucesterin jaarlin poika Edgar, joka pakenee isänsä vääriin syytöksiin (äpärä-veli Edmundin juoni) perustuvaa ankaraa tuomiota ja rehti sekä suorapuheinen ellei suorastaan teräväkielinen Kentin jaarli, joka hänkin on naamioitunut tuntemattomaksi, koska joutui Learin karkottamaksi (puolustettuaan nuorimman tyttären Cordelian vilpittömyyttä isäänsä kohtaan) mutta haluaa yhä edelleen palvella tätä ja huolehtia hänestä, koskapa Lear on joutunut tai pikemminkin - oman imarrelluksi tulemisen halunsa vuoksi - tehnyt katastrofaalisen väärinarvioinnin tyttäriensä suhteen ja ajanut siten tavallaan itse itsensä heitteille.

Tämä uskomaton nelikko häkellyttävän suorasukaisine ja heti perään häkellyttävän absurdeine repliikkeineen on aivan varmasti yksi maailman näyttämöhistorian hurjimpia kombinaatioita. Se tempaa meidät mukaansa yhtä lailla nykyään kuin sen on täytynyt temmata aikoinaan Lontoon Globe-teatterin katsojat - niin alatasanteen rahvaan kuin yläparvien aatelisetkin. - - Me tunnistamme etenkin Learin ja narrin dialogissa jotain itsestämme - sen ajoittain (näennäisestä) mielettömyydestä huolimatta - tai ehkä juuri sen takia. Näin irvokas - naurettava ja säälittävä - on ihminen.
*
Pistän tähän linkin, jossa Lear raivoaa myrskyssä ja hänen narrinsa sekä Kent yrittävät kommentoida parhaansa mukaan; - uskomaton narri (Shakespearen omalaatuisin roolihahmo) aivan omintakeisella 'kielellään' - http://shakespeare.mit.edu/lear/lear.3.2.html.

You Tube monipuolistaa, laajentaa ja syventää, päreiden tekemistä elävien äänikuvien muodossa. Niinpä lisään myrskykohtausta elävöittämään äsken löytämäni videopätkän - Shakespeare "King Lear"-(Hordern, 1982 TV)- Storm Scene.

II
Seuraavassa sitaatti Matti Rossin Kuningas Lear-suomennoksen hienosta esipuheesta - 'Syytinkiläisen tragedia' (s. 13-14).

Tästä You Tube-linkistä löytyvät myös nuo alla siteeratut kohtauksen IV,6 Lear-repliikit. Laurence Olivier lienee yksi maailman parhaita Lear-tulkkeja. Niin ihastuttava ja samalla vulgaarin suorapuheinen, hellyttävä ja hieman säälittäväkin, vanha höppänä hän osaa olla - Shakespeare "King Lear"- Laurence Olivier: Act 4, scene 6 - - (King Lear, Act IV, Scene 6 :: Open Source Shakespeare).
*
"Hullun Learin yhteiskuntakritiikillä ei ole mitään tekemistä hänen mielenvikaisuutensa kanssa (kieltämättä Learia voi pitää ajoittain hieman dementtinä; - 'vanhaksi hupsuksi', joka pelkää järkensä puolesta, hän kerran itseään nimittääkin/rr).
Kohdatessaan sokaistun Gloucesterin (Edgarin isä/rr) hän tekee pilaa tämän sokeudesta. Ilman silmiäkin näet, mitä maailmassa tapahtuu:

Sinä siveyden vahti,
verikoura, miksi ruoskit sitä huoraa?
Paljastapa oma selkäsi; kas sinä himoitset
vain käyttää häntä juuri siihen, minkä tähden
häntä piiskaat. Koronkiskuri on tuomari
ja hirttää taskuvarkaan. Ryysyt paljastavat
pienet paheet, kallis turkisviitta kätkee kaiken.
Silaa synti kullalla, niin oikeuden vankka peitsi
särkyy pirstaleiksi; pue synti ryysyihin,
niin haurain heinänkorsi lävistää ne
.
(IV,6)

Shakespearelle ei riitä puuttuminen tekopyhyyteen: hän laajentaa syytöksensä oikeuslaitokseen ja vallan ja rahan mahtiin. Pikkurikoksista rangaistaan ankarasti, taskuvaras hirtetäään, mutta raha kätkee suuret rikokset.

Shakespeare saattaa kuvata armottomasti Lontoon katuhuoria, mutta kuvatessaan heidän kohteluaan konstaapelien käsissä hän on huorien puolella. Henrik IV:n kakkososan loppupuolella (V,4-11) katuvahdit retuuttavat Fastaffin lempihuoraa Pupu Antavaista ruoskittavaksi:

ENSIMMÄINEN VAHTI
Minä sain tämän konstaapeleilta, ja nyt sen selkään läiskitään huoranvoidetta niin paksulti, että se tuntuu. On kuulemma mies tai parikin tapettu tämän päällisiä.

PUPU
Valehtelet, oksakoukku, valehtelet! Hellitä, kuulitko, sinä kirottu kurrinaama, juokse mätkimään äitiäsi, mitäs sanot, jos minulta nyt menee lapsi kesken, mitäs sanot, sinä paperipärstäinen sika.


Rangaistus tapahtuu saman tien, kadulla. Pupu yrittää välttää ruoskimisen vaatimalla vahteja viemään hänet tuomarin luo. Ruoskiminen - runsas ja usein verinen, 'a bellyful whipping', 'ruoskaa mahan täydeltä' - oli jokapäiväistä huorankuritusta. Vaikka huoratalot olivat vakiintunut ja tuottoisa liiketoimi Shakespearen ajan Lontoossa, laki suojeli vain palveluksen ostajia, ei ammatin harjoittajia.

Hullujen kuten myös narrien suuhun oli mahdollista panna myös enemmän tai vähemmän karkeita seksuaalivihjeitä ja rivouksia. Hullu Lear läksyttää hurskastelijoita viittaamalla vapaasti parittelevaan eläinkuntaan, lintuihin ja hyönteisiin.

Tuo mies armahdetaan. Mitä olet tehnyt?
Huorin vai? Ei siitä tapeta, ei totisesti;
peukaloiset huoraavat ja pikku kärpäsetkin
naivat ihan julkisesti. Kukoistakoon parittelu:
sinun äpäräsi, Gloucester, on kiltimpi kuin
minun laillisissa lakanoissa alkuunpannut
tyttäreni. Käykää kiinni, paritelkaa sikin sokin!
Minulla on tarve sotilaita. Katsokaapa tuota
typerästi virnuilevaa neitokaista, naama kertoo,
että hän on koskematon ja niin kylmä,
että hänen haarojensa välissä on lunta.
Hän on olevinaan siveä ja nyrpistelee nenäänsä,
kun joku sanoo että naitaisiinko. Mutta niin on,
ettei huora eikä kiimaan tullut tamma käy
sen halukkaammin lemmentyöhön
.
(IV,6) "
*
http://www.theaterticketsnow.com/king_lear_tickets.asp
http://noweurope.com/2009/03/
http://www.1st-art-gallery.com/Louis-Boulanger/King-Lear-And-The-Fool-In-The-Storm,-Act-III-Scene-2-From-

June 3, 2009

Iineksestä, Ofeliasta - - ja Hamletista



Kuvassa ylempänä: rysä; - alempana: Hamlet ja Ofelia - Kenneth Branagh ja Kate Winslet
*
Kommentti Iineksen päreeseen Käsikynkkää.
(Kielimafia tutkailee iltapäiväkahvilla ja myöhemminkin oikeinkirjoitusvirheitä ynnä muita erheitä. - Huomattavia lisäyksiä ja muutoksia koskien Hamletia, Ofeliaa ja Poloniusta - viimeksi 6.6 klo: 17.25 - mm. Greenblatt-kappale meni rakenteellisesti uusiksi pariinkin kertaan).

I
Iines kirjoitti:
RR:lle lausun vielä ihmetykseni rysäilysyytöksestä, enkä osaa päätellä, mistä se juontuu tämän päreen kohdalla. Minusta sinun kannattaisi unohtaa tuo Kompostin ja Homo garruluksen lanseeraama käsite, sillä se on loukkaava ja vähättelee minua kirjoittajana. Mutta se kai on tarkoituksesi, painaa minua, jotta oma loisto nousisi. Katin kontit, ymmärrän kyllä arvoni!
*
Käytän 'rysää' esteettisistä, en moraalisista, syistä - en ainakaan mitenkään vakavasti närkästellen.

Rysä on niin suussa sulava sana. Se rrssuhisee kivasti. Ja minulla on sitäpaitsi hyviä lapsuusmuistoja rysiin ja yleensä kalastusvälineisiin liittyen mummolasta - Päijänteen rannalta (kuvan rysä on myös kaunis).
*
No - olkoon. Tulen vain joskus pahalle päälle käydessäni blogissasi. - - Miehen ja naisen välisestä suhteesta keskusteleminen voi - ja sen lienee myös syytä - ainakin minun mielestäni - tapahtua julkisesti sitä ikäänkuin dramatisoiden - lähinnä satiirina ja farssina.

Mutta jospa kirjoitat Iines itse nimenomaan farssia, enkä minä vain (vieläkään) kunnolla älyä sitä asiaa?

Minusta kuitenkin tuntuu usein siltä, että kaikki muka-avoin julkinen muka-vakavuus tai pikemminkin lörpöttely (Heideggerin Gerede) tekee nais- ja miesasiasta typerää jaarittelua. - - Loppupeleissä asiat ratkotaan joka tapauksessa kotona riitelemällä ja/tai mykkäkoulua pitämällä. - - Blogit ovat pelkkää huvitusta siihen totuuteen verrattuna.

Jokaisella avioliitolla ja parisuhteella on oma sisäinen logiikkansa ja omat 'pelisääntönsä', joita muut eivät välttämättä koskaan voi täysin ymmärtää (muun muassa Mummo on todennut tämän saman asian).

Loogisesti edellisestä väittämästä kuitenkin seuraa äärimmillään, että tällöin kaikki parisuhdeterapia on jotakuinkin hyödytöntä, koska suhteen ongelmat vain ratkeavat niinkuin ratkeavat ilman, että pari itse tai kukaan muukaan voisi niille oikeastaan mitään. Tämä lienee kuitenkin vastoin naisten yleistä intentiota ja asennoitumista - he kun ovat niin mieluusti menossa pariterapiaan, kun taas miehet pitäisivät 'mölyt mahassaan'.

(Muun muassa tästä syystä linkkasin tuohon viimekesäiseen päreeseeni - http://actuspurunen.blogspot.com/2008/07/psykiatrilla.html)

Hm. En nyt tarkoita edellisellä 'päästöllä' - siis kriittisellä muminalla - välttämättä sinua Iines, jolla on onneksi se niin sanottu ketunhäntä aika usein kainalossa näissä päreissä, mutta mutta - silti...

Keskustella blogeissa täysin vakavalla mielellä naimisesta tai miehen ja naisen välisestä suhteesta ylipäätään herättää minussa samanlaisia varauksellisuuden tunteita kuin puhe suvaitsevaisuudesta ja rasismista Zizekissä (ja itsessäni).

Sellaisen puheen takana piilee yleensä jokin ideologinen eli näennäisen vakuuttavasti muka faktoihin naamioitu/kätketty/mystifioitu ja samalla varsin tiedostamaton oma intressi/fantasia/pelko, jota on tarkoitus indoktrinoida yleisenä totuutena (tämä on mm. Takkiraudan strategia).

II
Minä puhun miehen ja naisen välisestä suhteesta mieluummin vaikka Hamletin kautta kuin olemalla jotain muka 'omaa mieltä'.

Täytyy tunnustaa jopa hieman yllättyneenä, että Hamlet on sielua vavahduttavine isä- ja äitisuhteineen ottanut minut täysin valtoihinsa. Ja siten koko Shakespeare. Tarvittiin 55 vuotta, että tajusin olevani Hamlet ;]).

Aavistelen myös, että Falstaffista tulee (on tullut jo) Hamletille 'kaveri' minun identifikaatiogalleriassani. Onhan Falstaff jos kuka Shakespearen rabelaismaisin hahmo - tosin kaikessa härskissä ja ylitsevuotavan elinvoimaisessa sekä älyllisesti terävässä koomisuudessaan paljon traagisempi kuin Rabelais'n sinänsä irvokkaat hahmot.

Mutta Hamlet - tuo melankolinen ajattelija, mustasukkainen Oidipus (Oidipus muuten ei ollut mustasukkainen; eihän hän tiennyt, että nai äitinsä; ei tiennyt äitikään pojastaan), isänsä haamun kiirastulessa (jossa haamu sanoo elävänsä) palava (siis puhdistuva?: - purgatio) rääkätty sielu ja intohimoinen näyttelijä - runoilija - koomikko.

Olen - vielä kerran ja yhä uudestaan - ihmeissäni tuon monikerroksisen hahmon edessä. Ja varsinkin Kenneth Branaghin esittämänä sekä ohjaamana (Mel Gibson ei ollut huono Hamlet, mutta ei häntä voi edes verrata Branaghin virtuoosisuuteen).
*
Olen jättänyt tietoisesti käsittelemättä Ofelian kohtalon. Ja kun palaan siihen, saat Iines sinäkin 'nais- ja miesasiaa' yllin kyllin.

Hamletille emme kuitenkaan voi antaa puhtaita papereita Ofelian tapauksessa - ei vaikka Ofelia itse suostuu isänsä ja veljensä juonitteluihin Hamletin suhteen ja saa siten Hamletin polttamaan päreensä ja katkaisemaan välit muka lopullisesti.

Mutta sehän ei pidä paikkaansa. Strange enough: Hamlet flirttailee raivoilunsa jälkeen vinoilevasti Ofelialle - ja samanaikaisesti jopa äidilleen (Ofelia on kuulemma 'parempi' - ikäänkuin Hamlet voisi/saisi valita heistä kumman tahansa!?) ennen Rotanloukun - Claudiuksen omantunnon kärventämiseksi kirjoittamansa näytelmän - alkua.

Kumpikin osapuoli - Hamlet ja Ofelia - siis rakastaa toistaan joskin oudosti ja epätoivoisesti - vanhempien ja läheisten ihmisten liian syvien petosten ja juonittelujen sekä Hamletin kostoa vaativan - joskin entisen, 'tekosiveän' (seeming-virtuous) vaimonsa Gertruden suhteen oudon ristiriitaisen - isän haamun vuoksi (*). - - Tämän vilpittömän rakkauden Shakespeare tekee selväksi myös Hamletin suulla Ofelian hautauskohtauksessa, vaikka häntä usein onkin syytetty tunteettomuudesta Ofelian suhteen.
(*) Vastaavasti Polonius delegoi Hamletia kontrolloidessaan isää rakastavalle, lojaalille tyttärelleen tehtäviä, jotka eivät kuuluisi tälle lainkaan. Mutta Ofelia tottelee - kuten Hamlet yrittää totella isänsä haamua.

Onkin sanottu, että Ofelian ongelmat, jotka päätyvät mielisairauteen ja (ilmeisesti) itsemurhaan ovat etenkin systeemisen perheterapian lähtökohdista - jos ei sentään symmetrinen peilikuva niin yllättävän läheinen vastine Hamletin hulluudelle.

Ofelian on kuitenkin mahdotonta enää rakastaa (vaikka rakastaakin) miestä, joka - joskin tarkoittamattaan - on tappanut hänen isänsä (ja karkotettu kuolemaan Englantiin).

Hamlet kyllä ymmärtää tekonsa seurauksen Ofelian tilanteen kannalta, vaikka on kaiken kaikkiaan samanaikaisesti niin pihalla äitinsä uudesta avioliitosta isänsä (veljen-)murhaajan kanssa, että hoippuu ajoittain jopa oikeasti hulluuden partaalla ja ylireagoi (raivostuu) Ofelian palauttaessa aiemmin - to be or not to be-monologin jälkeisessä kohtauksessa - isänsä Poloniuksen vaatimuksesta - Hamletin hänelle kirjoittamat runot.
Poloniuksen motiiveja Hamletin suhteen en oikein ymmärrä, vaikka ne kyllä tuodaan (epäsuorasti) esiin. Kyseessä lienee osaltaan reaktio Hamletin käytökseen ja puheisiin - etenkin tämän ylimielisesltä vaikuttavaan asenteeseen. Hamlet on Poloniuksen mielestä kai ylittänyt oman, hovietikettiin sidotun roolinsa rajat - ja nimenomaan lähentyessään Ofeliaa varsin avoimesti.
(Toistan silti, että Polonius ei ole ihan niin typerä kuin, miksi Hamlet hänet - tosin kieltämättä jossain määrin myös oikeutetusti - suutuspäissään ja narrimaisessa pelleilyssään tekee.)
Mutta eikö tällainen kyräily ole - kuten voimme Poloniuksen puheista päätellä - 'vain' mustasukkaisen ja patriarkaalisen isän sekä vanhan, jo antiikista periytyvän, säätyä, sukua ja yhteisöä kasvatuksessa, avioliitossa ja moraalikysymyksissä painottavan koulukunnan edustajan omaa vallan- ja omistamisen halua suhteessa tyttäreensä?
Ofelia tottelee orjamaisesti ajautuen lojaliteettiristiriitaan - Hamlet vai isä ja veli? (isänsä tavoin myös Laertes on mustasukkainen Hamletille) - toivoen kai Hamletin ratkaisevan tilanteen julkistamalla ja siten virallistamalla rakkautensa häneen - - mutta sen sijaan Hamlet kuten sanottu hämmästyykin tavattomasti saadessaan takaisin Ofelialle aiemmin antamansa kirjoitukset - Ha ha! Are you honest? - Itse asiassa Hamlet raivostuu lopulta Poloniukseen ja koko hovin juonitteluihin.
Jos Ofelia tottelee isäänsä kuin tämän käskyläinen, vaikkei sisimmältään haluaisikaan, niin Hamletin on jo huomattavasti vaikeampi toteuttaa isänsä antamaa 'tehtävää', joka ei siis mielestäni hänelle lainkaan kuulu - kuten ei Poloniuksen Ofeliallekaan 'määräämä tehtävä', varsinkin kun se ajaa Ofelian mahdottomaan tilanteeseen ihmissuhteissa (kaksoissidokseen). Ofeliasta tulee siten viaton uhri, jonka mieli murtuu traagisessa ja - näin haluan sanoa - skitsofreenisessa vuorovaikutusverkostossa.
Hamlet ei ole soturiluonne kuten isänsä - hän on lukenut filosofiaa Wittenbergissä - hän on humanisti, runoilija sekä teatteri-ihminen (siis itse Shakespeare, joka tosin itse ei ollut käynyt yliopistoa johtuen siitä, että hänen isänsä aiempi yhteisöllinen status ja taloudellinen tilanne heikkeni jyrkästi juuri niinä aikoina, kun Williamin olisi pitänyt päästä Cambridgeen tai Oxfordiin).
Hamletin on sanottu olevan siirtymäkauden ihminen. Erotuksena feodaalisiin soturihyveisiin hän edustaa oppineisuutta, humanistista sivistystä ja taiteiden harrastusta. Hän on myöhäiskeskiaikana ensimmäistä kertaa moderniksi nimetyn ajattelun (nominalismi, voluntaristinen päätösteoria, protestantismi) edustaja päätyen keikkumaan montaignelaisen, yksilöllistä epäilyä, valintaa ja maltillista suvaitsevuutta korostavan kulturistisen ja filosofisen skeptisismin sekä relativismin ja uskonsotien fanaattisen fundamentalismin välille.
Toistan edelleen, että Hamlet on mielestäni ensimmäinen - mikäli ei oteta sopivin muutoksin lukuun joitain fideistikristittyjä kuten Pascal - individualistis-eksistentialistinen hahmo eurooppalaisen kirjallisuuden ja jopa koko eurooppalaisen kulttuurin historiassa. Myös ja juuri tästä syystä hän ajautuu äärimmäiseen sisäiseen konfliktiin aiemman, traditionaalisen ja autoritatiivista järkeä painottavan kollektiivisen eetoksen kanssa, joka elää erilaisesta kunniakäsitteestä kuin hän ja edellä esitettyyn viitaten delegoi hänelle tehtäviä ja rooleja, joita hänen tietyn säädyn edustajana tulisi noudattaa.
Hamletin individualistinen, skeptinen humanismi on jotain perin uutta eurooppalaisen kulttuurin eetoksessa (väittää etenkin Harold Bloom hieman kiistellyssä 'tiiliskiviesittelyssään' (noin 800 s.) - Shakespeare: The Invention of the Human.
Yhdistämällä Shakespearen tuotantoa vaikuttavasti hänen pääteltyyn (koska Shakespearen elämästä tiedetään niin kovin vähän vuosisatojen tutkimuksista huolimatta) arkitodellisuuteensa ja oletettavasti tuntemiinsa ihmisiin, kirjallisuustieteilijä sekä aate- kulttuuri- ja sosiaalihistorioitsija Stephen Greenblatt osoittaa häikäisevää kerronnallis-tyylillistä mestaruutta best seller-teoksessaan Will in the World: How Shakespeare Became Shakespeare (suomeksi: Shakespeare). - - Palkitussa kirjassaan Hamlet in Purgatory Greenblatt esittää Hamletin yhä elävän myöhäiskeskiajan ja renessanssin maailman fantasian tasolla eräänlaisessa mielen kiirastulessa (Hamletin isän haamuhan sanoo palaavansa Purgatorioon aamunkoitteessa).
III
To a nunnery, go. - huutaa Hamlet Ofelialle. 'Älä rupea synnyttämään lisää syntisiä tähän maailmaan' (Huom. nunnery merkitsi tuohon aikaan nunnalan ohella myös porttolaa).
*
'O what a noble mind is here o'erthrown...O, woe is me, t' have seen what I have seen, see what I seen', itkee Ofelia Hamletin poistuttua pitäen tämän käytöstä ja puheita hulluutena: - 'Mikä jalo mieli onkaan tuossa pirstaleina'.

http://www.youtube.com/watch?v=EvNFjc5YE88&feature=related
Hamlet and Ophelia - Left outside alone
Löysin toistaiseksi (toki tämä kohtaus löytyy alkuperäisenä ensimmäisen Hamlet-päreeni On aatos vallassamme, päätös ei toisen linkin lopusta) 'vain' saksankielisen jälkiäänityksen tästä kohtauksesta (heti videon alussa), mutta sehän sopii hyvin sinulle Iines - onhan sisaresi naimisissa saksalaisen kanssa.
- Yksinpuhelun jälkeisessä kuvassa näemme Ofelian isän - Poloniuksen - vaatimassa tätä etääntymään Hamletista. Mies, jota Ofelia suutelee ennen Hamletin kohtaamista, on hänen veljensä Laertes.

Oh, what a noble mind is here o'erthrown!—

The courtier's, soldier's, scholar's, eye, tongue, sword,

Th' expectancy and rose of the fair state,

The glass of fashion and the mould of form,

Th' observed of all observers, quite, quite down!

And I, of ladies most deject and wretched,

That sucked the honey of his music vows,

Now see that noble and most sovereign reason

Like sweet bells jangled, out of tune and harsh;

That unmatched form and feature of blown youth

Blasted with ecstasy. Oh, woe is me,

T' have seen what I have seen, see what I see!
...............
...............
'I loved Ofelia. Forty thousand brothers could not, with all their quantity of love, make up my sum.'

Tämä ei ole vähäistä rakkautta, mitä Hamlet - liian myöhään ja osittain itse syyllisenä tilanteeseen - tunnustaa Ofelian haudalla.
*
Kas siinä m/s/inulle 'melkein enemmän kuin tarpeeksi' miehen ja naisen välisen suhteen tuskaa.
*
http://nfs.sparknotes.com/hamlet/page_146.html

May 18, 2009

On aatos vallassamme, päätös ei


Jälkimmäinen linkki on uusittu 24.5
Nähtyään isänsä haamun, joka käskee kostamaan karmean kuolemansa, Tanskan prinssi Hamlet ryhtyy näyttelemään hullua hämätäkseen hovia ja etenkin isänsä murhaajaa, tämän veljeä Claudiusta (saadakseen hänet tapettua), joka nousi valtaistuimelle ja meni naimisiin myrkytetyn kuninkaan vaimon eli Hamletin äidin kanssa heti kuningas Claudiuksen kuoleman jälkeen.

Isän haamu ilmestyy Hamletille toistamiseen äidin kanssa käydyn hurjan välienselvittelyn yhteydessä, emmekä me voi tietää, onko hän juuri niinä kertoina aivan oikeasti hulluuden tilassa. - Äiti Gertrude pitää Hamletia seonneena ainakin tuona hetkenä, koskapa ei itse näe miehensä haamua ikkunaverhojen edessä kuten Hamlet, joka kuulee isänsä jopa puhuvan itselleen. - Mutta Gertrude jumaloi poikaansa, ja sisimmässään hän ikäänkuin ymmärtää tämän hulluuden katuen itse sopimattoman nopeasti solmittua avioliittoa miehensä veljen kanssa.

Mutta hullu tai ei - niin saatanallisen oivallisesti - kuin peilin läpi nähden - tämä nuori aatelismies ajattelee ja etenkin ajatuksensa loihe lausumaan, että se panee lähes haukkomaan henkeä - kerta kerran jälkeen.

Hamlet on merkillisen moniulotteinen persoona, josta löytää jatkuvasti jotain uutta.
Yleisesti ottaen saattaisin sanoa, että Hamlet on:

1) Alunperin ja sisimmältään varsin tasapainoinen ja rauhallinen, filosofiaa, kirjallisuutta ja etenkin runoutta, näytelmiä sekä näyttelemistä rakastava nuori mies (nuori ainakin neljän ensimmäisen näytöksen aikana; - viidennessä - Englannista (jonne Claudius hänet karkotti tapettavaksi, mutta Hamlet vältti salamurhayrityksen) palattuaan Hamlet on hieman vanhentunut ja myös muuttunut: hän ei elä enää kosto mielessään) , 2) hullua näyttelevä (on kuten sanottu ajoittain ehkä oikeasti? hullu, koska uskoo todella näkevänsä murhatun isänsä haamun), 3) miltei sadisti ja julmuri (etenkin yhä rakastamaansa morsiantaan Ofeliaa kohtaan, jonka 'hulluudessaan' hylkää ja käskee tämän yhtäkkiä mennä luostariin - tappaen myöhemmin tarkoittamattaan vahingossa Ofelian isän, koska luulee tätä verhon takana salakuuntelevaksi Claudiukseksi), 4) huippuälykkö, joka ajattelee aivan liian hyvin (ja kärsii sieluntuskia tästä asiasta, koska se estää häntä toimimasta; - Hamlet ei voi tehdä (paitsi aivan lopussa ja silloinkin ikäänkuin kohtalonomaisen pakon sanelemana, koska tietää jo kuolevansa Claudiuksen juonittelun seurauksena) lopullista päätöstä kostosta/murhasta (ainoa yrityskin meni pieleen! - hän tappoi Poloniuksen - siis Ofelian isän), koska hän ymmärtää asioitten monimutkaisen luonteen niin selkeästi), 5) narri (joka nousee jopa itseironian yläpuolelle pilkkaamaan omaa intellektuaalista nerouttaan; - toista Hamletin veroista tragikoomikkoa ei kirjallisuudenhistoria tunne), 6) kostonhimoinen hurjimus, jonka suhde äitiinsä hipoo miltei insestistä mustasukkaisuutta (väittää Freud, vaikkei Harold Bloom tuohon väitteeseen oikein uskokaan Hamletin kuolleelle äidilleen kohdistamien asiallisten - tuossa tilanteessa lähes kyynisten - viimeisten repliikkien takia), 7) runoilija (joka sepittää hovissa esiintyvälle - ikäänkuin 'omalle' - näyttelijäseurueelleen (Claudiuksen teon paljastavia!) tekstejä sekä merkillisiä pikku lauluja), 8) näyttelijä (joka vetää yhtä aikaa ainakin kolmea roolia) jne.
*
Loistava Kenneth Branagh Prinssi Hamletina ohjaamassaan elokuvassa Hamlet.
*
http://www.youtube.com/watch?v=-JD6gOrARk4
Hamlet Act3, Scene1 Soliloquy - 'To be or not to be'.

http://www.youtube.com/watch?v=U8WKtVHBXBg (uusi linkki, joka loppuu tapahtumajärjestystä noudattaen Ofelian yksinpuheluun)
'Hamlet' by Kenneth Branagh and William Shakespeare.
Laajempi näyte, johon sisältyy myös edellinen yksinpuhelu. - - Huomatkaa, että Claudius ja Polonius ovat piiloutuneet juuri sen peilin taakse, jolle Hamlet puhuu. He nimittäin haluavat todisteita Hamletin oletetusta hulluudesta ja sen syistä. - Ja tässähän niitä kyllä tuleekin - roppakaupalla! - ha-ha ;] - - Hamlet ei itse ole tietoinen, että peilin takana luuraa salakuuntelijoita. Hän on siis 'tietoisesti täysissä järjissään' eikä esitä mitään roolia tai hulluutta - hmm - ellei sitten kysyessään itseltään - eli peilikuvaltaan (nerokas näyttämöllinen keksintö!) - näitä 'viimeisiä' kysymyksiä...).
*
To be or not to be, that is the question;
Whether 'tis nobler in the mind to suffer
The slings and arrows of outrageous fortune,
Or to take arms against a sea of troubles,
And by opposing, end them. To die, to sleep;
No more; and by a sleep to say we end
The heart-ache and the thousand natural shocks
That flesh is heir to — 'tis a consummation
Devoutly to be wish'd. To die, to sleep;
To sleep, perchance to dream. Ay, there's the rub,
For in that sleep of death what dreams may come,
When we have shuffled off this mortal coil,
Must give us pause. There's the respect
That makes calamity of so long life,
For who would bear the whips and scorns of time,
Th'oppressor's wrong, the proud man's contumely,
The pangs of despised love, the law's delay,
The insolence of office, and the spurns
That patient merit of th'unworthy takes,
When he himself might his quietus make
With a bare bodkin? who would fardels bear,
To grunt and sweat under a weary life,
But that the dread of something after death,
The undiscovered country from whose bourn
No traveller returns, puzzles the will,
And makes us rather bear those ills we have
Than fly to others that we know not of?
Thus conscience does make cowards of us all,
And thus the native hue of resolution
Is sicklied o'er with the pale cast of thought,
And enterprises of great pitch[1] and moment
With this regard their currents turn awry,
And lose the name of action.[2]
*