Showing posts with label aatehistoria. Show all posts
Showing posts with label aatehistoria. Show all posts

November 9, 2013

Politiikkapäreessä [v]ihaillaan ensin sarastusta ja ennustetaan lopuksi tuleva sota.

Constitution of the Athenians, 4th century BC.
*
Onko liberaalisten parlamentaaristen demokratioidemme edustuksellisen valtaeliitin perimmäinen pyrkimys varjella kansaa siltä itseltään, jotta valtaeliitti voisi samalla varjella itseään kansalta?
.
1
Ongelmallinen demokratia: Demokratian kriisistä kohti orgaanista demokratiaa [osat I ja II, Rami Leskinen]
.
.
2
Tämä on parasta poliittisen filosofian analyysia, mitä Sarastuksen eli Suomen konservatiivi-älykköjen verkkolehdessä toistaiseksi on julkaistu [etenkin osa II].
.
Mitä Leskisen referoimaan Alain de Benoist’n esittämään poliittisen liberalismin ja edustuksellisen demokratian kritiikkiin tulee, pidän sitä monilta osiltaan [en siis kaikilta] kohdallisena ja pätevänä.
.
Samalla Benoist’in liberaalin demokratian tilalle tarjoama melko hatara joskin perusteiltaan hahmotettavissa oleva orgaanisen demokratian malli näyttäytyy minulle kuitenkin utopiana, joka tulee väistämättä päätymään ulkoryhmiin kohdistuvaan rasismiin ja fasismiin, koska se ei ole toteutettavissa kuin väestöltään erittäin pienissä yksiköissä, joiden jäsenillä ei ole keskenään perustavia erimielisyyksiä kannattamistaan vahvoista arvoista ja maailmankatsomuksiaan koskevista uskomuksista, mutta jotka tästä seuraten eivät myöskään voi sallia arvoistaan ja uskomuksistaan selvästi eroavien ihmisten saada vaikutusvaltaa yhteisössään.
.
Näin vahvan yhtenäisyyden vaatimuksen toteutumiseksi ja ylläpitämiseksi tarvittavat sanktiot eli sananvapauden poliittisesti legitimoitu kontrolli [suora kansanäänestys ei ratkaise tätä dilemmaa, koska siinä kansan pitäisi kyetä asettumaan jopa perusarvojaan vastaan, mikä hajottaisi koko järjestelmän koheesion], sensuuri, kansalaisoikeuksien rajoittaminen ja viimein jopa yhteisöstä karkotus, ovat minun ‘semanttisen’ ymmärrykseni mukaan kaikkea muuta kuin demokraattiseksi luokiteltavan poliittisen järjestelmän tunnusmerkkejä.
.
Liian vahvassa orgaanisen demokratian mallissa [johtuen itse mallin toteutumisen mahdollistavista ehdoista/kriteereistä] ei siis ole kyse demokratiasta lainkaan vaan totalitaaris-uskonnollisesta yksimielisyydestä, jossa asioista ei tarvitse [tai pikemminkin: ei voi] äänestää lainkaan, sillä jo erimielisyys itsessään ilmentäisi epäluuloa ja kritiikkiä itse yhteisön perusarvomaailmaa kohtaan, joka kuitenkin koko yhteisön olemassaolon ehto, perusta ja tarkoitus.
.
Benoist tosin pystyy vakuuttavasti osoittamaan, miten liberalistis-edustuksellinen parlamentarismi on nihiloinut [tyhjentänyt sisällöllisestä merkityksestään] sekä sananvapauden että äänioikeuden pelkästään muodollisiksi oikeuksiksi, jotka muistuttavat pikemminkin tyhjänpäiväistä ja vaikutukseltaan joko kuoliaaksi vaiettua [tai lopulta vaiennettua] satiiria ja näennäisen tärkeillä asioilla mässäilevää viihdettä kuin toimivat kansan tahdon [*] uskottavana ilmaisuna ja siirtämisenä/siirtymisenä valtasuhteiden uudelleen järjestämiseksi tarvittavan, poliittisen legitimaation omaavan, hallituksen muodostamisen määrällisenä sekä laadullisena kriteerinä.
.
[*] Tätä oletettua ‘kansan tahtoa’ manipuloidaan taitavasti puolue- ja vaalipoliittisilla järjestelyillä sekä poliittisen valta- että finanssi-eliitin hallinnoimassa mediassa.
.
3
Mitä sitten sekä konservatismin kanssa flirttailevan Benoist’in että anarko-marxistien vahvasti ihannoimaan antiikin Kreikan suoran demokratian malliin tulee, pitää asian selventämiseksi muistaa seuraava historiallinen tosiasia [tai ainakin sellaisena yleisesti pidetty], joka paljastaa molempien utopioiden todellisen luonteen.
.
‘Ateenan demokratia oli ‘välitön’ sikäli, että kaikki noin 40 000 mieskansalaista saattoivat periaatteessa ottaa osaa päätöksentekoon. Kansankokouksen valamiehistön vähimmäismääräksi oli kuitenkin asetettu 6000 kansalaista, joista kansantuomioistuimeen valittiin kerralla tavallisesti 501. Kun tähän lasketaan mukaa vapaat ei-kansalaiset [naiset, lapset, ei-kreikkalaiset], saadaan vapaiden ateenalaisten määräksi noin 200 000. Kun tähän lisätään orjat, lähestytään puolta miljoonaa. Ateenan demokratia oli siis loppujen lopuksi melko aristokraattinen hallintojärjestelmä: noin kymmenesosa koko väestöstä saattoi periaatteessa edustaa itse itseään, ja muilla ei ollut mitään sanan sijaa.’ [Riku Juti: Tiedon filosofia, antiikista nykyaikaan [s. 46, alaviite].
.
Jos tätä mallia siis pidetään suoran, välittömän demokratian  paradigmana, puhutaan pikemminkin harvainvallasta kuin siitä järjestelmästä, jonka olemme Ranskan vallankumouksen alulle paneman poliittisen kehityksen myötä demokratiaksi käsittäneet ja säätäneet.
.
En yhtään ihmettele, että konservatiivit kokevat kyseisen mallin houkuttelevaksi, koska se de facto perustuu käytännössä ilmiselvään rasismiin - tosin ‘luonnolliseen’ ja siten hyväksyttyyn rasismiin. Rasismihan merkitsee aina ihmisten välisten ‘luonnollisten’ statussuhteitten ‘luonnollista’ hierarkiaa, jolla legitimoidaan yhteisöllisen organisaation toiminnallinen perusta.
.
Mitään statussuhteiden hierarkiaa [Platonin Valtion-mallin mukaista sotilasleiriä tai teknokraattis-meritokraattista valtaeliittiä] ei kuitenkaan ole olemassa ‘luonnollisesti’ eli ikuisesti/jumalallisesti annettuna yhteisöllisenä rakenteena, vaan se muodostetaan aina hegemonisen vallan ja sanelun pohjalta, eikä hegemonia koskaan ole luonnollista siinä mielessä, että se toteuttaisi kaikkia ihmisiä koskevan oikeudenmukaisuuden kriteerit. Tämä normatiivinen fakta pätee myös siihen tilanteeseen ja niihin edellytyksiin, jotka mahdollistivat antiikin Ateenan vapaitten kansalaisten suoraan/välittömään päätöksentekoon pyrkineen ja melko nopeasti omaan mahdottomuuteensa [manipulaatioon ja korruptioon] kaatuneen demokratia-kokeilun [Sveitsin suora demokratia perustuu aivan toisenlaiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja äänestysteknologiaan kuin Ateenan malli].
.
Miksi anarko-kommunistit sitten suosivat tätä mallia? Heidänhän pitäisi ihmisarvon suhteen ainakin periaatteessa olla liberaaleja universalisteja, joille miten tahansa perusteltu sisä- ja ulkoryhmien välinen fundamentaalinen erottelu on porvarillisen luokkavallan pystyttämä hegemoninen muuri, jonka ainut tarkoitus on legitimoida hallitsevan luokan arvo- sekä ansaintalogiikka ja sen seurauksena syntyneet privilegiot. Mitään ‘luonnollisia arvo- ja statushierarkioita’ ei siten myöskään ole olemassa kuin enemmän tai vähemmän rasistisia motiiveja implikoivina ennakkoluuloina.
.
En ole keksinyt muuta vastausta tähän anarkistien antiikin suoran/välittömän mutta oligarkkisen demokratian hypetykseen kuin, että ‘pseudototuudestaan’ huumautuneina he ilmeisesti onnistuvat tosiasioista täysin piittaamatta valehtelemaan itselleen ja tovereilleen niin merkillisen taitavasti [itse asiassa konservatiivit ovat heitä rehellisempiä, koska toimivat johdonmukaisesti piilorasististen arvojensa pohjalta], että kääntävät vaikka mustan valkoiseksi, kunhan vain pääsevät itsetarkoituksellisesti muuttamaan maailmaa eli barrikadeille mesoamaan ja jopa pommeja heittelemään. Teorian suhteen anarkistit kuitenkin elävät turvallisesti ‘älyllisessä [ikään kuin mystisessä] pimeydessä’, jota tosin [päinvastoin kuin uskonnollis-mystisessä kokemuksessa] kirkkainkaan jumalallinen valo ei pysty läpäisemään silloin, kun he tuohon dogmaattiseen pimeyteensä kaikkein ‘akuuteimman totuuskiimansa’ vallassa uskovat. - - Jos heidän pimeytensä olisi valoa, itse aurinkokin kalpenisi sen rinnalla.
.
4
Väitän, että 1] siinä missä anarko-kommunistit ovat kyvyttömiä tiedostamaan ja ymmärtämään omaa ‘perverssiä kaipuutaan’ totalitarismiin, siinä 2] konservatiivit eivät suin surminkaan halua tunnustaa, että heidän [de re/de dicto] ‘luonnollisiin statuksiin’ perustuva yhteiskunnan ‘luonnollinen hierarkisointinsa’ ei [de facto] ole lopultakaan muuta kuin tietyn yksittäisen sisäryhmän hegemoniaa ulkoryhmiin nähden: sisäryhmän, jonka jäsenet kuuluvat samaan uskonlahkoon, samaan kansaan tai ainakin samaan heimoon, joilla on sama kieli ja jotka ylipäätään jakavat samantyyppiset arvotraditiot ja kulttuuriset tavat.
.
Jokainen, joka vähänkin tuntee 1900-luvun eurooppalaista historiaa, oivaltaa heti, että juuri ne yhteiskunnat, jotka perustivat yhteiskunnallisen hallinnan tällaisten aatteellis-asenteellisten lähtökohtien varaan, olivat taipuvaisimpia ajautumaan de facto rasismiin [Italia, Espanja, Saksa]. Mikä ei tarkoita, etteikö myös anarko-totalitaristinen valtio olisi viime kädessä rasistinen, koska koko sen olemassaolo perustuu pakotettuun yksimielisyyteen [universalismi kun ei voi toteutua ilman maailmanhallitusta eli jonkin asteen totaalia pakkoa], joka/mikä johtaa aina vainoharhaiseen hallinto-alamaisjärjestelmään. Totalitarismissa itse asiassa kaikki ihmiset vainoavat toisiaan ja tätä sitten kutsutaan todelliseksi vapaudeksi ja demokratiaksi[?!]
.
Konservatiivinen ‘rasismi’ on siinä mielessä ‘luonnollisempaa’ kuin pakotettu liberaali universaalisuus [joka ikään kuin universalismin ‘perversiona’ ilmenee totalitaarisena kontrollina etenkin teknologisen kehityksen myötä], että se ainakin alunperin on elämänmuodoltaan ja etnisyydeltään määrätyn/rajatun väestöryhmän aidosti vapaaehtoinen yhteenliittymä.
.
Aidosta vapaaehtoisuudesta huolimatta tai oikeastaan juuri sen takia konservatiivien oletus siitä, että arvoiltaan ja elämänmuodoltaan toisistaan poikkeavat sisäryhmät voisivat elää rauhanomaista rinnakkaiseloa on sekä psykologisesti, poliittisesti että historiallisesti kehno ja jopa paikkansapitämätön utopia. Israelin valtio ja ylipäätään juutalais-islamilaisten kulttuurien [ainakin hourupäisimmät] perilliset käyköön esimerkkinä tästä mahdottomuudesta. Mistä muusta ‘Länsirannalla’ on kiistelty kuin juuri kahden tai useamman sisäryhmän mahdollisuudesta/mahdottomuudesta elää keskenään rauhanomaisesti - jo yli 2500 vuotta!
. 
Kahden tai useamman konservatiivisen yhteisön välillä vallitseva rauhanomainen ‘pluralismi’ on lähes yhtä mahdoton utopia kuin Lev Trotskin haikailema kommunistinen maailmanvallankumous. Konservatiivisten yhteisöjen välinen kommunikaatio/suhde on kuitenkin huomattavasti toimivampi ja rauhallisempi perustuslailtaan liberaalin emovaltion sisällä [esim. USAssa] kuin yksittäisten konservatiivisten valtioiden/kansojen/yhteisöjen välillä [esim. Lähi-Itä]. Muun muassa tämä tosiasia tekee nimimerkki Valkean uskonnollisen pienyhteisöhypetyksen jokseenkin ongelmalliseksi.
.
Miten mikään vakaumuksellinen ryhmä voi modernissa maailmassa eristäytyä kulttuurisesti omiin oloihinsa ja turvata samalla yhteisönsä jäsenten toimeentulon sekä sosiaali- ja terveydenhuollon ilman, että kyseisen sisäryhmien jäsenet saisivat, väistämättömässä kontaktissa ulkoryhmien tapojen ja organisaatioiden/instituutioiden kanssa, vaikutteita, jotka ‘maallistavat’ ja vieraannuttavat heitä omasta sisäryhmästään? Vasta ja vain taivaassa kun voi ymmärtääkseni elää pelkästään eettisesti sekä hengellisesti ‘pelastettujen ja puhtaitten’ ihmisten kanssa.
.
Trotski oli jopa Marxia utooppisempi juutalaisen millenialismin ja messianismin perinteen sekoittama [kommunistivallankumouksellisten ehkä lahjakkain] höyrypää. Ernst Bloch ateistisessa ‘Toivon teologiassaan’ on  sentään fenomenologisesti paljon kiinnostavampi millenialisti kun vallankumoukselliset etno-sukulaisensa Marx ja Trotski.
.
Eurooppalaisen fasismin, rasismin ja totalitarismin siemenet ovat joka tapauksessa jo alunperinkin muhineet Lähi-idässä ja nimenomaan seemiläisen Aabrahamin kiveksissä. Muhammedia sen sijaan pidän juutalaisuuden kehnona jäljittelijänä, jonka ratkaisu paimentolaisheimojen koheesion ja integraation ylläpitämiseksi/säilyttämiseksi oli ratkaisevasti primitiivisempi ja ‘vaarallisempi’ [ekspansiivinen lakiuskonnollisuus] kuin Aabrahamin ja hänen verisukulaistensa ‘lokaali etnoversio’, josta sittemmin siis muodostui etno- ja uskontotyyppisen rasismin paradigmaattinen esikuva [Jumala on valinnut pelastettavaksi ja/eli tehnyt liiton vain Israelin kansan – ei muiden – kanssa: näin syntyi rasismi vanhatestamentillisen Jumalan tahdosta].
.
5
Aleksanteri Suuren sotien jälkeen antiikin välimerellisen maailman kulttuurinen turbulenssi [hellenismi] alkoi horjuttaa alueen vanhojen yhtenäiskulttuurien arvomaailmaa ja elämänmuotoja. Kreikan klassisella kaudella luodut yhteiskunnallis-filosofiset systeemit [Platon, Aristoteles] joutuivat uusien tulkintojen ja sovellutusten kohteeksi väestön liikkuessa Rooman imperiumin samanaikaisesti laajetessa Välimeren alueella yhä lisääntyvässä määrin.
.
Näin sekä kulttuuris-sivistyksellinen muutos että sen ajan tunnetun maailman sisällä tapahtuvan liikkuvuuden lisäys saivat aikaan kulttuurien sisäisen moniarvoistumisen eli aikansa globalisaatio-pluralisaatio-ilmiön, jonka/minkä eräänä seurauksena Kreikassa syntyi ensin kosmopoliittis-stoalainen [elämän]filosofia ja sittemmin Israelissa lakiuskonnollista yhteisöetiikka radikaalisti uudistava Jeesus Nasaretilainen sekä Kristus-uskoon kääntynyt fariseus-Paavali, joka muokkasi Jeesuksen opetuksista mm. stoalaisen universalismin kosmopoliittisista periaatteista vaikutteita ottaneen uuden uskonnon.
.
Ihmiskunnan aatteellinen historia on antiikin ajan tapahtumien jälkeen ollut yhtä ja samaa universalistis-nihilistisen kehityksen eli kristinuskon, valistuksen, liberaalin demokratian ja sosialismin hajoamiseen päätyvää kriisiä, jonka lopussa odottaa liberaali-universalistien ja konservatiivi-lokalistien välillä käytävä, tällä kertaa informaatioteknologinen, sota.
*
Posted by at 3 comments:
Labels: , , , , , , ,

October 29, 2013

Kommentti historiavisioista, anarkismista, teknologiasta, onnellisuudesta, optimismista, epäilystä ja pessimismistä

Fritz Langin Metropolis
.
1 
Kullervo kirjoitti edellisen päreeni ‘Aikamme donatolaiset ja heidän vastustajansa’ kommentissaan: Jossakin keskustelussa IM leimasi minut kehitysuskovaiseksi, mutta minä väitän olevani kehitysempiristi.
*
Tulevaisuus-optimistisen kehitysempirismin utooppisessa mallissa [by RR] on kyse valistuksen perinteen ‘teknologisen’ järki- vapaus- ja tiedehybriksen + hegeliläistyyppisen historianäkemyksen [josta Marx unelmoi valtiottoman anarko-kommunismi-utopian] yhdistymisestä Francis Fukuyaman ‘demokraattisessa markkinaliberalismissa’ [joka niin ikään on osoittautunut jos ei utooppiseksi niin ainakin ylioptimistiseksi ja epärealistiseksi visioksi].
.
Hegelin historiavisio on teleologinen [aristoteelinen entelekheia + ‘panenteismi’/prosessiteologia] eli ‘päämäärädeterministinen’ [erotuksena ei-intentionaaliseen kausaaliseen determinismiin], mikä tarkoittaa, että sen historiallinen liike/muutos päätyy ihmisen [tietoisuuden,’hengen’] alunperin kausaalisen pakon alaisesta ‘langenneen’ vieraantumisen [‘synnin’] syklisestä tilasta [‘lihan kontingenssista’] hänen vapautumiseensa kaikesta tyranniasta maallisessa yhteiskunnassa/valtiossa [Jumala tulee lopullisesti ihmiseksi Jeesuksessa; Hegel on ‘maallis-metafyysinen’ gnostikko].
.
Hegelille ihmisen autonomia [positiivinen vapaus] toteutui siis nimenomaan ja vain vahvassa valtiossa, mistä libertaari-anarkistit ovat tietysti täysin eri mieltä, mutta heitä pitää vastustaa, sillä anarkistit eivät näköjään kykene ymmärtämään, mitä saisivat aikaan hourupäisellä negatiivisen vapauden hypetyksellään, joka hajottaa yhteiskunnat instituutioineen takaisin primitiivisen barbarian tilaan, jossa vallitsee a] jatkuva kaikkien sisäryhmien välinen sota toisiaan vastaan [eikä mikään rousseaulais-kristillinen alkuparatiisi], ja jonka b] markkinatalouden voimat ahmaisevat myllyynsä entistä tehokkaammin kykenemättömänä ideologisesti organisoituun poliittiseen vastarintaan.
.
Myös Jeesus oli eräänlainen ‘eskatologinen’ anarkisti juutalaisessa yhteiskunnassa ja on oireellista [ja mielestäni anarkismin kannalta erittäin johdonmukaista], että hän odotti nimenomaan pikaista maailmanloppua eikä suinkaan mitään ihmisten suurta vapautumista juutalaisessa eli maallisessa valtiossa. Anarko-liberaalit, anarko-kristityt ja anarko-kommunistit eivät elä tässä maailmassa vaan jossain tulevassa tai menneessä utopiassa/pelastuksessa, joka saavutetaan aina ‘vallankumouksellisen’ marttyyriuden hengessä.
.
2
Ensinnäkin on kysyttävä: eikö noin 2000 vuotta, joka Rooman valtakunnan uhosta ja tuhosta kulunut, ole kuitenkin jopa kehitysempiristille hieman liian lyhyt aikaperspektiivi ihmisen historian ‘laadullista’ kehitystä arvioitaessa? Toisekseen [ja tämä on olennaista] onnellisuus ei viime kädessä ole mitattavissa oleva ‘vakio’. Toki kohtuullinen elintaso, joka takaa sen, ettei tarvitse joka päivä pohtia pelkästään sitä, mistä saisi tänään jokapäiväisen leipänsä, antaa mukavamman elämisen tunteen, mutta onnellisuus ei tietenkään ole vain elintason jatkuvan kasvun asia vaan jotain ‘sisäistä’ ja ‘lopullista’ - jotain sellaista, mitä juuri anarkistit sanovat tavoittelevansa utopiassaan. Mikä merkitsee, että ‘todellinen’ onnellisuus on aina imaginaarista [fantasiaa], jota ei nimenomaan sen imaginaarisen haluluonteen vuoksi voi koskaan saavuttaa reaalisena/aktuaalisena.
.
Olet Kullervo taipuvainen mittailemaan kaikkia asioita, ilmiöitä ja tuntemuksia kvantitatiivisesti. Mittaapa siis sydämen tuskan ja autuuden kvantiteetti. Määrittele ihmiselle hänen onnensa ainutlaatuisuus ja sen ehdot, ohjaa häntä sitten tekemään kaikkensa tuon määritellyn onnen eteen ja mikäli hän yhä epäröi tai protestoi, totea ‘Tuntemattoman sotilaan’ Lahtisen tapaan, että ‘sulla ei voi olla enää nälkä, koska [‘kapitalistinen’] tiede on todistanut, että sä olet jo saanut tarpeeksi kaloreita’ [vapaasti siteerattu].
.
Olet siis tekemässä ihmisestä robotin, joka toimii piirulleen annetun ohjelman ja ohjelmoinnin puitteissa. Sellaisesta maailmakatsomuksesta sanoudun irti, koska se nyt vain yksinkertaisesti tuhoaa ihmisen ihmisyyden, mikä tarkoittaa nimenomaan hänen vapauttaan erehtyvänä eli/myös pahana [ja juuri epätäydellisyydessään luovana/‘semanttisena’] olentona. Lue Dostojevskin ‘Kellariloukon’ I jakso [myös toinen jakso on loistava]. Se kirja lienee ollut oman nuoruuteni tärkein lukukokemus ‘Rikoksen ja rangaistuksen’, Camus’n ‘Sivullisen’ ja Nietzschen esteettisesti häikäisevän [mutta filosofisesti ongelmallisen] retoriikan ohella.
.
Jos ajattelemme, että maailma kulkee vääjäämättä parempaan [tai ylipäätään tiettyyn] suuntaan ja että tämän suunnan voi osoittaa/mitata ottamalla huomioon ‘tarpeelliset’ muuttujat, ei jää muuta ongelmaa kuin nuo muuttujat: onko niitä ‘tarpeeksi’ monta, jotta tulokset olivat luotettavia ja vielä eräs ‘pikku’ juttu: mittaavatko ne tosiaan sitä, mitä niiden pitäisi mitata [tutkimuksen validius]. Jos uskot, että tällaisia tutkimuksia on mahdollista tehdä uskottavasti tieteellisen objektiivisuuden [eikä vain filosofisen ajatuskokeen] vaatimuksilla, olet minun katsannossani tiedeuskovainen ja siis vain askelen päässä New Age’-hömpästä.
.
Oletko lukenut Timo Airaksisen ‘Tekniikan suuret kertomukset’? Kirja on perustellusti nimetty raportiksi ja vaatisikin tiettyjen rönsyjen tiivistämistä/toimittamista, mutta aiheensa suomalaisena pioneerina sillä on ohittamaton paikkansa. Kirjassa esitellään viisi tapaa [tekno-optimismi, teknopessimismi, tekniikan determinismi, tekniikan imperatiivi ja tekniikan autonomia] suhtautua tekniikkaan ja teknologian kehityksen globaaleihin mahdollisuuksiin niin hyvässä, huonossa kuin ehkä pahassakin.
.
Itse edustan [ajatellen ihmisen onnellisuutta fenomenologis-eksistentiaalisesta lähtökohdasta käsin] teknopessimististä teknodeterminismiä. Kehittämämme teknologia ‘vie voiton’ meistä jossain vaiheessa. Teknoäly tulee kehittymään kapasiteetiltaan niin ylivoimaiseksi, että se muuttuu lopulta jopa laadullisesti autonomiseksi [saavuttamatta silti koskaan ihmisen tietoisuuden holistista tasoa], jolloin ihminen luovuttamalla ‘välineellisen toimivallan’ häntä ylivoimaisesti tehokkaammalle informaatiojärjestelmälle ajautuu lähes täysin riippuvaiseksi sen ‘ehdoista’ [näin on käynyt pienemmässä mittakaavassa jo nyt esim. sairaalateknologian suhteen eikä laajempaankaan megakatastrofiin tarvita kuin viikon kestävä totaali sähkökatkos tiheästi asutulla miljoonakaupunkialueella].
.
Tämä kuulostaa kovin pessimistiseltä scifi-humpalta, mutta miten muuten minäkään [lankeamatta silti pelastusmetafysiikkaan] voisin ilmaista ajatukseni/epäilykseni tulevasta? Kuka tahansa futurologisia ennustuksia esittävä kirjoittaa väistämättä omanlaistaan science fictionia.
.
En siis jaa tekno-optimistien uskoa teknologian mahdollistamaan globaalisti parempaan tulevaisuuteen. Syitä on monia, joskin perimmäinen syy lienee joka tapauksessa evoluutiobiologinen. Ihminen ei eroa niin ratkaisevasti muista eläinlajeista, etteikö se tulisi lisääntymään eli oman informaationsa siirtämiseen pyrkiessään [vai onko seksuaalinen halu pikemminkin deterministinen pakko kuin subjektiivinen valinta, jolloin emme tietoisesti/vapaasti ‘pyri’ lisääntymään vaan olemme pakotettuja/’huijattuja’ siihen (rakastumalla)?] ja määrällistä onnea [elintasonsa jatkuvaa kasvua] tavoitellessaan aiheuttamaan lopulta myös oman tuhonsa rajatussa tilassa/olosuhteessa [maapallo]. Lajeja on tuhoutunut ennenkin ja tulee tuhoutumaan myös tulevaisuudessa. Miksi ihminen [joka on tuhonnut enemmän eläinlajeja kuin mikään muu ‘luonnonmullistus’] olisi itse poikkeus säännöstä [1]?
.
3
Vain tiede- ja anarko-utopistit [libertaristiset tai kommunistiset] pitävät ihmistä niin ainutlaatuisena, että hän muka pystyy luomaan paratiisin maan päälle, vaikka hintana laiskan ja mukavuudenhaluisen elitisti-epikurolaisen kalliista ja turhista pikku nautinnoista saattaa hyvinkin olla eko- ja biosfäärin nopeutettu tuhoutuminen. Nuo Nietzschen kuvailemat ‘viimeiset ihmiset’ ovatkin onnellisia idiootteja [2], sillä vain jonkin asteen narsistiset typerykset voivat olla täysin avoimesti elämää rakastavia onnellisia ihmisiä [kuten esim. pätevä biologian popularisoija Richard Dawkins].
* 
Kas tässä meillä väestöteknologisesti tosi optimistinen tulevaisuusvisio: epikurolaisten anarko-idioottien suoran demokratian yhteiskunta, jossa päätökset tehdään onnellisimman=vahvimman ‘nautintaoikeudella’. Kuulostaako johdonmukaiselta ja oikeudenmukaiselta?
*
En tietenkään ole vaatimassa, ettei ihminen saisi olla onnellisuusoptimisti [senkin vuoksi, ettei keneltäkään voi/saa riistää hänen ‘omaa luontoaan’], mutta ollakseen uskottava, optimistin pitää ensin vakuuttaa pessimisti ja skeptikko siitä, ettei ole samalla pelkkä hyväuskoinen hölmö. Skeptikkoa ja pessimistiä [kuten minä] ei kuitenkaan/tietenkään vakuuta välttämättä yhtään mikään, joten communication failed – taas kerran. Yritetään vain jotenkin sietää toisiamme, joskin suvaitsevaisuus on tässä blogissa ‘kiellettyä’.
.
[1] Rajattuun elintilaan sisältyvän yhteiskunnallis-ekologisen problematiikan tiimoilta kannattaa lukea etenkin Garret Hardinin ‘Yhteismaan ongelma’.
.
[2] Viimeisetkin ihmiset jakautuvat kahteen eri kategoriaan, joista globaali-liberaalit ‘mukavuus-narsistit’ [oman onnellisuutensa varmistamiseksi] ‘sosiaalistavat/integroivat’ kaikki mukavuuttaan uhkaavat ‘ikävät kansalaiset’ demokraattisella enemmistö-byrokratialla. ‘Orjuuttamisen’ syyksi heille riittää jopa kansalaisen ‘suvaitsemattomuus’. ‘Lokaalit ‘yhteisö-narsistit’ sen sijaan ajavat toisinajattelijat maanpakoon Impivaarastaan eivätkä edes yritä ‘käännyttää’ heitä omaan onnellisuususkoonsa kuten globalisti-liberaalit.
*
Posted by at 3 comments:
Labels: , , , , ,

August 16, 2013

Noituus, valta ja Macbeth

Macbethin noidat
.
Mielikuvitukseen kuuluu jo sinänsä taito mennä toisen ihmisen elämän sisään, muitta noitien ollessa kyseessä side on omalaatuinen, sillä noidat ovat mielikuvituksen jälkeläisiä. Keskiajan ja renessanssin ajan noitien jahtaajat – miehet, joiden mielestä koskaan ei voinut olla liikaa lähimmäisten ilmiantoja, ruumiintarkastuksia, kidutuksia, oikeudenkäyntejä ja ennen kaikkea teloituksia – uskoivat, että noidat kävivät salakauppaa mielikuvituksella. Tunnetun noitakäsikirjan Malleus maleficarumin mukaan paholaisen palvelijat kiihottavat ja muovaavat mielikuvitusta tunkeutumalla ruumiin kautta ihmiseen. Teoksen kirjoittaneet kaksi dominikaani-inkvisiittoria, Heinrich Kramer ja James Sprenger tiesivät, että pirulliset henget pystyivät synnyttämään ‘paikallisen liikahduksen’ joko valvovan tai nukkuvan ihmisen mielessä ja herättämään ja kiihottamaan ihmisen sisäisiä aistimuksia ‘niin että mielen varastoihin kammitsoidut ideat otetaan esiin ja paljastetaan fantasian ja mielikuvituksen kyvylle, minkä jälkeen tällaiset ihmiset kuvittelevat niiden olevan totta.’ He kutsuivat tapahtumasarjaa, jossa mieltä herätellään ja kuvia siirrellään yhdestä aivojen osasta toiseen, ‘sisäiseksi kiusaukseksi’. Sen seurauksena ihminen saattaa alkaa nähdä silmiensä edessä jotakin – vaikkapa tikarin – jota todellisuudessa ei ole, ja kääntäen, ihmiseltä voi jäädä näkemättä jokin – esimerkiksi oma penis – joka kuitenkin yhä on paikallaan, vaikka inkvisiittorien ‘hurmaksi’ kutsuma ilmiö kätkee sen katseelta. Kramer ja Sprenger kirjoittavat: ‘Eräskin mies kertoo, että kadotti kalunsa ja meni noidaksi tiedetyn akan tykö jotta tämä palauttaisi sen hänelle. Akka käski vaivasta kärsivän kiivetä tiettyyn puuhun ja ottaa sieltä pesästä haluamansa kalun, pesässä oli niitä monta. Mutta kun mies yritti ottaa ison kalun, noita sanoi: Älä sitä ota, se on kappalaisen kalu’.
. 
Luettuaan tämän ja muita kohtia Malleus maleficarumista Reginald Scot-niminen Shakespearen hieman vanhempi Englannin maalaisaatelinen sanoi aluksi kallistuneensa pitämään teosta rivona kokoelmana tuhmia vitsejä. Hän kuitenkin tarkisti asia ja totesi, että mistään vitseistä ei ole kyse, sillä niiden kirjoittajat ovat henkilöitä, joilla on ollut ja on yhä valta päättää asianosaisten elämästä ja kuolemasta. Scot vastasi julkaisemalla vuonna 1584 oman teoksensa, The Discovery of Witchcraft, joka oli noitauskon skeptinen kritiikki ja lajissaan tärkein englanninkielinen teos. Kun Jaakko nousi Englannin valtaistuimelle, hän määräsi ensi töikseen kaikki Scotin kirjat poltettaviksi. Tekstiviittauksista päätellen näyttää kuitenkin siltä, että Shakespeare sai kirjan haltuunsa ja luki sen kirjoittaessaan Macbethia. [s. 376-377]
*
Sitaatti on Stephen Greenblattin loistavasta kirjasta ‘Shakespeare: Kuinka Williamista tuli Shakespeare?’ - Will in the world: How Shakespeare became Shakespeare, 2004. Suom. Kaisa Sivenius. Helsingissä: Otava, 2008 .
*
Posted by at No comments:
Labels: , , , , , , ,

August 14, 2013

Hauta, haamu ja Hamlet

Hamlet and his father's Ghost
.
Hautajaiset kutsuvat aina haudan äärellä seisovia puntaroimaan, mihin he uskovat, jos mihinkään. Mutta oman lapsen hautajaiset pakottavat vanhemmat pohtimaan Jumalan olemassaoloa ja koettelemaan uskoaan. Shakespearen on täytynyt osallistua protestanttisen seurakuntansa säännöllisiin jumalanpalveluksiin, sillä muussa tapauksessa hänen nimensä esiintyisi niskuroivien kieltäytyjien luetteloissa. Mutta uskoiko hän siihen, mitä kuuli ja itse lausui? Hänen teoksensa viittaavat siihen, että hänellä oli jonkinlainen usko, mutta se ei millään lailla selvästi ankkuroitunut sen enempää katolilaisuuteen kuin anglikaanisen kirkon oppeihinkaan. 1590-luvun loppupuolella, jos hänen uskoaan ylipäätään saattoi sijoittaa mihinkään laitokseen, se oli teatteri, eikä ainoastaan siksi, että teatteri oli hänen työnsä ja toimeentulonsa.
. 
Shakespeare ymmärsi, että keskeiset kuoleman rituaalit oli hänen kulttuurissaan hajotettu. Hän koki sen kenties hirvittävänä tuskana poikansa haudan äärellä. Samalla hän kuitenkin uskoi myös, että teatteri – ja erityisesti hänen oma dramaturgintaitonsa – pystyi ammentamaan näistä intohimoisten tunteitten valtavista varannoista, joille hän ja hänen aikalaisensa eivät enää voineet löytää muuta tyydyttävää ulospääsyä.
. 
Itse asiassa uskonpuhdistus ojensi hänelle hienon lahjan – ennen niin uljaan ja moniosaisen rakennelman sortuneet jäännökset – ja hän tiesi täsmälleen, kuinka ottaa lahja vastaan ja käyttää sitä. Hän tuskin suhtautui välinpitämättömästi omaan henkilökohtaiseen menestykseensä, mutta hän ei ajatellut ainoastaan rahassa mitattavaa menetystä. Shakespearen maailmassa [niin kuin paljolti meidänkin maailmassamme] rituaalit on tuhottu. Mutta teatterissa hän saattoi ammentaa kuolemaan kohdistuvasta myötätunnosta, epätietoisuudesta ja pelosta, tunteista, jotka hän myös itse koki syvällä sisimmässään. Hän koki ne vuonna 1596 lapsensa kuoleman äärellä ja vielä uudelleen valmistautuessaan isänsä kuolemaan. Hän ei vastannut rukouksin, vaan koko olemuksensa syvimmältä: kirjoittamalla Hamletin.
. 
Kun tutkija ja elämäkerturi Nicholas Rowe yritti kahdeksannentoista vuosisadan lopulla löytää tietoja Shakespearen urasta näyttelijänä, muistot olivat jo haalenneet. ‘En kuullut koskaan mitään enempää tällä saralla’, Rowe totesi, ‘kuin että hnen näyttelijäuransa huippuja oli se, kun hän esitti Haamua omassa Hamletissaan’. Näytellessään kiirastulesta tullutta henkeä, joka vaatii eläviä kuuntelemaan tarkasti hänen sanojaan ‘hartaasti vaan kuule/Mit’ ilmoitan [1.5.5-6] – Shakespearen on täytynyt manata itsestään ulos kuolleen poikansa ääni ja kenties myös oma äänensä sellaisena, miltä se kuulostaisi, kun se tulisi haudan takaa. Se oli eittämättä hänen paras roolinsa. [s. 342-343].
*
Sitaatti on Stephen Greenblattin loistavasta kirjasta ‘Shakespeare: Kuinka Williamista tuli Shakespeare?’ - Will in the world: How Shakespeare became Shakespeare, 2004. Suom. Kaisa Sivenius. Helsingissä: Otava, 2008 .
*
Posted by at No comments:
Labels: , , , , , ,

August 9, 2013

Hetki, jolloin vanhat jumalat olivat kuolleet eikä uusia/uutta ollut vielä syntynyt.

Alakuva: Herculaneumin epikurolaiset elitisti-snobit nautiskelemassa viinihuuruisen makeaa elämää ja keskustelemassa [ilmeisesti kreikkalaisten vieraittensa kanssa] erittäinkin syvällisistä asioista vähän ennen Vesuviuksen purkautumista. Yläkuvan fresko: Vesuviuksen tuhka- ja laavakerrosten alta esiin kaivettuja muinaisen Herculaneumin raunioita.
. 
The  dialogues Cicero and others wrote were not transcriptions of real exhanges, though the characters in them were real, but they were idealized versions of conversations that undoubtly occured in places like the villa in Herculaneum. The conversations in that particular setting, to judge from the topics of the charred books found in the buried library, touched on music, painting, poetry, the art of public speaking, and other subjects of perennial inteterest to cultivated Creeks and Romans. They are likely to have turned as well to more troubling scientific, ethical, and philosophical questions. What is course of thunder or earthquakes or eclipses – are they signs from the gods, as some claim, or do they have an origin in nature? How can we understand the world we inhabit? What goals should we be pursuing in our lives? Does it make sense to devote one’s life to the pursuit of power? How are good and evil to be defined? What happens to us when we die?
. 
That the villa’s powerful owner [Lucius Calpornius Piso?] and his friends took pleasure in grappling with such questions and were willing to devote significant periods of their wary busy lives to teasing out possible answers reflects their conception of an existence approriate for people of their eduation, class, and status. It reflects as well something extraordinary about the mental or spiritual world trey inhabited, something noted in one of his letters by the French novelist Gustave Flaubert: 'Just when the gods had ceased to be, and the Christ has not yet come, there was a unique moment in history, between Cicero and Marcus Aurelius, when man stood alone.’ No doubt one could quibble with this claim. For many Romans at least, the gods had not actually been ceased to be – even the Epicureans, sometimes reputed to be atheists, thought that gods exist, though at a far remove from the affairs of mortals – and the ‘unique moment’ to which Flaubert gestures, from Cicero [106-46 BCE] to Marcus Aurelius [121-180 CE], may have been longer or shorter than the time frame he suggests. But the core perception is eloquently borne out of Cicero’s dialogues and by the works found in the library of Herculaneum. Many of the early readers of those works evidently lacked a fixed repertory of beliefes and practices reinforced by what was said to be the divine will. They were men and women whose lives were unusually free of the dictates of the gods [or their priests]. Standing alone, as Flaubert puts it, they found themselves in the peculiar position of choosing among sharply divergent visions of the nature of things and competing strategies for living. [p. 70-71]
*
Sitaatti on Stephen Greenblattin kirjasta The Swerve – How the World Became Modern.
*

Nτιρλαντα [αυθεντικό] - Dirlada [the original song]
*
Posted by at No comments:
Labels: , , , , ,

August 7, 2013

Shakespeare

Yläkuva: Title page of the First Folio, 1623. Copper engraving of Shakespeare by Martin Droeshout. Alakuva: The Chandos portrait, artist and authenticity unconfirmed. National Portrait Gallery, London.
*
Shakespeare oli kaksoisvalinnan mestari. Hän maksoi saadakseen sukuvaakunan, mutta samalla pilkkasi sellaisen hankkimisen suuriluuloisuutta; hän sijoitti kiinteistöihin, mutta pilkkasi Hamletissaan aivan vastaavalla tavalla toimivia ihmisiä; hän omisti elämänsä ja vahvimman elinvoimansa teatterille, mutta nauroi sille ja valitti tehneensä itsestään narrin. Vaikka Shakespeare tuntui kierrättäneen joka ikisen oppimansa uuden sanan, joka ikisen henkilön, joka ikisen kokemuksen – muuten ei yksinkertaisesti ole mahdollista selittää hänen tuotantonsa käsittämätöntä monipuolisuutta – hän samalla keplotteli itsensä pois näkyvistä, torjui kaiken, mikä olisi voinut haavoittaa häntä, ja kieltäytyi päästämästä ketään lähelleen.
* 
Sitaatti on Stephen Greenblattin kirjasta Shakespeare: Kuinka Williamista tuli Shakespeare? [s.163]. - Will in the world: How Shakespeare became Shakespeare, 2004. Suom. Kaisa Sivenius. Helsingissä: Otava, 2008 .
*
Posted by at No comments:
Labels: , , , , , ,

July 22, 2013

Uusi aika ja pelastuksen varmuuden menetys

[...]
Huomattavaa kartesiolaisessa epäilyssä on sen kaikenkattavuus: yksikään ajatus tai kokemus ei ole sen ulkopuolella. Kenties kukaan ei ole tutkinut sen todellisia ulottuvuuksia yhtä vilpittömästi kuin Kierkegaard, kun hän siirtyi epäilystä – eikä järjestä kuten hän luuli – uskoon ja toi siten epäilyn modernin uskonnon ytimeen [i]. Epäilyn kaikenkattavuus leviää aistien todistamasta järjen todistamaan ja sitä kautta uskon todistamaan, koska epäily viime kädessä piilee itsestäänselvyyksien katoamisessa. Ajatteluhan on aina lähtenyt siitä, mikä on itsestään selvää ja ilmeistä jokaiselle, ei ainoastaan ajattelijalle. Kartesiolaisen epäilyn kohteena ei ollut ainoastaan se, että ihmisen ymmärtämys ei välttämättä ole avoin jokaiselle totuudelle ja se, että ihminen ei pysty näkemään kaikkea. Kartesiolaisen epäilyn piiriin kuului myös ajatus siitä, että vaikka joku olisikin ihmisen ymmärrettävissä, se ei tee siitä totuutta, aivan kuten se, mitä näemme, ei ole todiste todellisuudesta. Kartesiolaisuuteen kuuluu epäillä koko totuuden olemassaoloa. Siinä onkin havaittu, että perinteinen totuuskäsitys, perustuipa se sitten aistihavaintoihin, järkeen tai jumalaisten ilmestysten uskoon, oli nojannut siihen kaksinaiseen olettamukseen, että se, mikä on todella olemassa, ilmenee itsestään ja että ihmisen kyvyt ovat riittäviä sen vastaanottamiseen [ii]. Se, että totuus  paljastaa itsensä, oli yleinen uskomus niin antiikin pakanoiden kuin heprealaistenkin keskuudessa ja esiintyi myös kristityssä ja maallisessa filosofiassa. Tästä syystä uusi, moderni filosofia kääntyi perinnettä vastaan kiivaasti, jopa niin vihamielisesti, että se teki nopeasti selvää renessanssin onnistuneesta antiikin ajan uudelleen löytämisestä.
.
Descartes’n epäilyn pistävyys huomataan parhaiten vain jos ymmärretään, että uudet löydöt antoivat vielä kovemman kolauksen ihmisen itseluottamukselle maailmassa ja maailmankaikkeudessa kuin mitä voisi selkeästä olemisen ja ilmenemisen erottamisesta päätellä. Näiden kahden suhde ei ole enää staattinen kuten se oli perinteisessä skeptisismissä – aivan kuin ilmenemiset vain kätkisivät ja peittäisivät alleen todellisen olemisen, joka ikuisesti pakenee ihmisen huomiokykyä. Tämä oleminen on päinvastoin erittäin aktiivinen ja energinen ja luo omat ilmenemisensä, jotka kuitenkin ovat harhaa. Mitä tahansa ihminen aisteillaan havaitseekin, sen saavat aikaan näkymättömät salaiset voimat, ja jos nämä voimat saadaan laitteiden ja instrumenttien avulla kiinni varsinaisen löytämisen sijaan – kuten eläin jää ansaan tai varas saadaan kiinni vasten tahtoaan ja aikeitaan – käy ilmi, että tämä erittäin vaikuttava oleminen on luonteeltaan sellainen, että paljastumisien täytyy olla illuusioita ja että sen ilmenemisien perusteella tehtyjen johtopäätösten oltava harhoja.
.
Descartes’n filosofiaa vainoaa kaksi painajaista, joista tavallaan tulee koko uuden ajan painajaisia. Ei siksi, että kartesiolaisella filosofialla oli uuteen aikaan niin suuri vaikutus, vaan siksi että painajaisten ilmaantuminen oli miltei väistämätöntä, kun modernin maailmankuvan todelliset seuraamukset ymmärrettiin. Nämä painajaiset ovat hyvin yksinkertaisia ja tunnettuja. Ensimmäisessä painajaisessa epäillään sekä maailman että ihmiselämän todellisuutta, sillä jos aisteihin, arkiajatteluun tai järkeen ei voi luottaa, voi hyvin olla mahdollista, että se, mitä pidämme totuutena, onkin vain unta. Toinen painajainen koskee yleisiä ihmisenä olemisen ehtoja sellaisina, miksi uudet löydöt ne paljastivat ja sen mahdottomuutta, että ihminen pystyisi luottamaan aisteihinsa ja järkeensä. Näissä olosuhteissa näyttää todellakin huomattavasti todennäköisemmältä, että paha henki, Dieu trompeur, tahallisesti ja pahansuovasti pettää ihmisen, kuin että Jumala olisi maailmankaikkeuden hallitsija. Pahuus olisi täydellistä, jos kävisi ilmi, että paha henki on luonut olennon, joka elättelee sisällään käsitystä totuudesta, mutta ei muiden sille annettujen ominaisuuksien takia koskaan kykene saavuttamaan ainuttakaan totuutta eikä saamaan varmuutta mistään.
.
Kysymys varmuudesta muodostuikin ratkaisevaksi uuden ajan moraalin kehitykselle. Uutena aikana ei tietenkään menetetty kykyä totuuteen, totuudellisuuteen, uskoon tai niitä seuraavaan aistitodistuksen ja järjen hyväksyntään. Sen sijaan menetettiin niihin aiemmin sisältynyt varmuus. Uskonnossa ei menetetty niinkään uskoa pelastukseen tai tuonpuoleisen vaan certitudo salutis, varmuus pelastuksesta. Sama menetys tapahtui kaikissa protestanttisissa maissa, joissa katolisen kirkon arvovallan romahdus oli eliminoinut viimeisenkin perinnesidonnaisen instituution. Kaikkialla, missä katolisen kirkon arvovalta säilyi muuttumattomana, kirkko seisoi uuden ajan vaikutuksen ja uskovien välissä. Varmuuden menettämisen välittömänä seurauksena oli uusi innostus hyvän tekemiseen tässä elämässä, aivan kuin elämä olisi vain ylipitkä koeaika[iii]. Totuuden varmuuden menettäminen puolestaan johti hyvän tekemiseen verrattavissa olevaan, uuteen ja ennalta näkemättömään totuudenmukaisuuden innostukseen -  aivan kuin ihmisellä olisi ollut varaa valehdella vain niin kauan kuin hän oli varma kiistämättömän totuuden ja objektiivisen todellisuuden olemassaolosta, jotka varmasti säilyisivät ja voittaisivat hänen valheensa [iv]. Uuden ajan ensimmäisellä vuosisadalla tapahtunut radikaali moraalikäsitysten muutos sai innoituksensa uuden ajan tärkeimmän ihmisryhmän, uusien tutkijoiden, tarpeista ja ihanteista. Uuden ajan päähyveet – menestys, ahkeruus ja totuudenmukaisuus – ovatkin myös modernin tieteen suurimpia hyveitä. [...]
.
[i] Ks. Johannes Climacus oder Die omnibus debudandum est, on yksi varhaisimmista Kierkegaardin käsikirjoituksista, joka kenties vieläkin on syvällisin kartesiolaisen epäilyn tulkinta Siinä Kierkegaard kertoo hengellisen omaelämäkerran muodossa, kuinka hän oppi Hegeliltä Descartes’n ajattelua, ja oli sitten pahoillaan, että ei ollut aloittanut filosofian opintojaan Descartes’n tuotannosta. [...]
[ii] Pascal selvästikin tunnisti perinteisessä totuuskäsityksessä toisiaan lähellä olevat luottamuksen aisteihin ja luottamuksen järkeen. Hänen mukaansa ‘Paitsi, että järki ja aistit, nuo totuuden mittapuut, ovat kummatkin vilpillisiä, ne petkuttavat toinen toisiaan. Aistit petkuttavat järkeä näennäisillä aistimuksilla, ja niin kuin ne puijaavat sielua, sielukin puijaa niitä, se kostaa’ [Mietteitä].  - - Pascalin kuuluisa vedonlyönti, jossa hän sanoi riskeeraavansa vähemmän uskomalla kristinuskon oppeihin tuonpuoleisesta kuin olemalla uskomatta niihin, on riittävä todiste järjen ja aistien esittämän totuuden suhteesta jumalalliseen paljastukseen. Niin Pascalille kuin Descartes’lle Jumala on Dieu caché, kätketty jumala, jonka olemassaolo ja hyvyyskin ovat ainoita hypoteettisia takuita siitä, että ihmisen elämä ei ole unta [kartesiolainen painajainen esiintyy myös  Pascalilla] eikä ihmisen tahto ole jumalan aiheuttamaa petosta.
[iii] Max Weber on vieläkin [1958] ainoa historioitsija, joka on nostanut esiin kysymyksen uudesta ajasta ja ottanut huomioon sen merkityksen tärkeyden. Hän oli myös tietoinen siitä, että pelkkä uskon menetys ei aiheuttanut muutosta valmistamisen ja työn arvostuksessa, vaan sen teki certitudo salutiksen, pelastuksen varmuuden menetys. Näyttäisi siltä, että tämä varmuus oli vain yksi muiden varmuuksien joukossa, jotka menetettiin uuden ajan myötä.
[iv] On todellakin melko silmiinpistävää, että yksikään pääuskonnoista zarathustralaisuutta lukuun ottamatta ei ole laskenut valehtelua kuolemansynniksi. Eikä ole olemassa käskyä ‘Älä valehtele’. [Sillä käsky ‘Älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi’ on luonteeltaan erilainen]. Näyttää siltä, että ennen puritaanista moraalia valehtelua ei pidetty vakavana rikkomuksena.
*
Sitaatti löytyy Hannah Arendt’in aatehistoriallisesti ja kulttuurifilosofisesti merkittävästä kirjasta 'Vita Activa – ihmisenä olemisen ehdot' [s.279-82].
*
Posted by at No comments:
Labels: , , ,

July 14, 2013

Paul Tillich transmoraalisesta omastatunnosta

Sitaatti on Paul Tillichin kirjasesta ‘Muuttuvan maailman moraali’, luvun ‘Transmoraalinen omatunto’ loppuosa [s.69-73].
 
[.....]
 
Omaatuntoa, joka ei esitä arvostelmiaan moraalilain tottelijana, vaan osallisuutena ulottuvuuteen, joka ylittää moraalikäskyjen alueen, voidaan nimittää ‘transmoraaliseksi’. Transmoraalinen omatunto ei kiellä moraalisen elämänalueen olemassaoloa, mutta suuntautuu moraalisen alueen tuolle puolen lain hallitseman todellisuuden sietämättömien jännitteiden takia.
 
Uusi omatuntokäsitys oli nimenomaan Lutherin, ei Paavalin eikä Augustinuksen. Hän loi sen kokemansa uskonvanhurskauden kokemuksen pohjalta. Kokemuksen taustalla vaikuttivat luostariajan omantunnontutkiskelut ja viimeisen tuomion pelko, jonka Luther kaikessa sen syvyydessä ja kauheudessa koki. Tällaisista kokemuksista hän käytti ilmaisua Anfechtungen; ne olivat saatanasta lähtöisin olevia ahdistuskohtauksia, jotka hän koki jumalallisen vihan osoituksiksi. Tällaiset kohtaukset ovat kauheinta, mitä ihminen voi kokea. Ne aiheuttavat hirvittävän angstin: ihminen kokee olevansa suljettu ahtaaseen paikkaan, josta ei ole pakoa. [Angst, kuten Luther oikein osoitti, johtuu sanasta angustiae, ahdas paikka, sola]. ‘Sinä karkotat minut maan pinnalta’, hän huutaa Jumalalle täynnä epätoivoa, jopa vihaa. Luther kuvaa tällaista mielentilaa monin tavoin. Hän vertaa kauhistunutta omaatuntoa turhaan pakoon yrittävään hanheen, joka suden ahdistamana ei käytä siipiään vaan jalkojaan ja jää kiinni. Hän kertoo, kuinka kuivien lehtien kahina pelottaa häntä, koska se muistuttaa Jumalan vihasta. Hänen omatuntonsa vain varmentaa sen, että Jumalan viha ja tuomio kohdistuvat häneen. Jumala sanoo hänelle: ‘Et voi tuomita itseäsi eri tavalla.’ Tällaisten kokemusten takana eivät ole jotkut erityiset synnit. Ihmisen minuus sinänsä on syntinen ennen yhtäkään varsinaista tekoa; se on Jumalasta erossa ja haluton rakastamaan häntä.
 
Kun paha omatunto on vajonnut absoluuttisen epätoivon tilaan, se voi löytää vapahduksen vain Jumalan uhrautuvassa rakkaudessa, jonka näkyvä kuva Jeesus Kristuksena on. Jumala ikään kuin alistuu oman vihansa kohteeksi ja ottaa sen itseensä. Näin hän palauttaa yhteyden meihin. Syntinen ihminen on hyväksytty syntisyydestään huolimatta. Jumalan viha ei enää pelota meitä. Onnellisen omantunnon korkeus on yhtä korkea kuin epätoivoisen omantunnon syvyys on syvä. ‘Syntisen julistaminen vanhurskaaksi armosta’, Lutherin mukaan ymmärrettynä, synnyttää ‘transmoraalisen’ omantunnon. Niin kauan kuin Jumala esiintyy ahdistuksissamme syyttäjänä, sydämemme pyrkii puolustautumaan; mutta vanhurskauttamisessa’ sydämemme meitä syyttäessä Jumala asettuu puolellemme itseämme vastaan ja puolustaa meitä. Psykologisesti ilmaistuna tämä merkitsee sitä, että mikäli tuijotamme vain itseämme, on epätoivoisen omantunnon kokemus väistämätön; mutta kun kohtaamme itsemme tuolta puolen uuden luomuksen [2. Kor. 5:17] omatuntomme riemastuu. Me taistelemme ja voitamme Jumalan rinnalla, emme moraalisen erinomaisuutemme ansiosta vaan moraalisesta vajaamittaisuudestamme huolimaa, kuten Dürerin kuuluisassa gravyyrissa ‘Ritari, kuolema ja paholainen’ [1513], jossa ritari jatkaa voitonvarmana ratsastustaan läpi solien peloista ja kiusauksista huolimatta.
. 
Lutherin henkilökohtaisten ja teologisten taistelujen kautta syntyneen ‘riemuitsevan omantunnon’ filosofinen vastine voidaan löytää Giordano Brunon [1548-1600] entusiastisesta [kreik en–theos] filosofiasta. ‘Sankarillinen kiintymys’ universumia kohtaan sekä antautuminen sen äärettömän ja ehtymättömän luovuuden lumoihin vapauttavat ihmisen moraalisesta omastatunnosta. Osallisuudessa kaikkeuden elämän luovuuteen niin paha kuin hyväkin omatunto häviää. Olemisen keskuksessa olevan ihmisen tehtävänä on kohottaa elämänsä korkeamman elämän tasolle. Hän ottaa kannettavakseen ne traagiset seuraukset, jotka äärellisen luovuuden destruktiivisen puoleen kätkeytyvät, eikä hänen tule niitä paeta moraalisesti hyvän omantunnon takia.
. 
Kun Brunon filosofiassa transmoraalinen omatunto perustuu mystiseen naturalismiin, on Nietzsche transmoralismi hänen dramaattis-traagisen naturalisminsa johdonmukainen seuraus. Nietzsche kuuluu niihin empiristeihin, joiden moraalisen omantunnon alkuerää koskevat tutkimukset ovat pyrkineet viemään omantunnon autonomialta pohjan pois. Hobbes ja Helvetius ovat toteuttaneet tämän naturalistisen metafysiikan pohjalta, Mandeville ja Bentham utilitaarisen psykologian ja Darwin sekä Freud evolutionaarisen naturalismin pohjalta. Yleisen, luonnollisen [rationaalisen] lain kieltämisen myötä he kaikki ovat kiistäneet omantunnon äänen objektiivisen pätevyyden. Nietzsche kehitti näitä ajatuksia eteenpäin, kuten hänen kirjansa Moraalin alkuperästä otsikko ja sisältö osoittavat. Hän sanoo:’Huono omatunto on sairaus, mutta se on sairaus samassa mielessä kuin raskaus on sairaus.’ Se on luova sairaus. Ihmiskunta oli sivistettävä, ja tämän tekivät valloittajat ja hallitsevat luokat. Juuri näiden luokkien etujen mukaista oli tukahduttaa ihmisluonnon vaistonvarainen aggressiivisuus, vallan halu, tuhoamisvietti, julmuus ja kapinointi ankarien rangaistusten keinoin. He onnistuivat tyrehdyttämään nämä, mutta he eivät juuriaan myöten onnistuneet hävittämään niitä. Niinpä aggressiot patoutuivat ja kääntyivät itsetuhoksi. Ihminen on kääntynyt itseään vastaan itserankaisun eri muodoin. Hän on irronnut omasta eläimellisestä menneisyydestään, joka olisi hänen voimansa, ilonsa ja luovuutensa lähde. Hän ei voi kuolettaa vaistojaan. Niitä täytyy pitää jatkuvasti kurissa; tällaisen komennon seuraus on juuri huono omatunto, joka ihmisen evoluution näkökulmasta katsoen on jalo asia, mutta vastenmielinen ihmisen todelliseen päämäärään verrattuna.
 
Nietzschen kuvaus ihmisen todellisesta päämäärästä muistuttaa Lutherin transmoraalisen omantunnon kuvausta: ‘Vielä tulee aika, joka on väkevämpi kuin tämä nykyinen, sairaalloinen ja epätoivoinen, ja jolloin hänen täyttyy tulla esiin, ihmisen, joka osaa rakastaa ja halveksia, luovan hengen, joka ei suvaitse sitä, että hänen kiihkeä elämänvaistonsa suunnataan tuonpuoleisen maailmaan’. Nietzsche nimittää häntä ihmiseksi, joka kestää sodat ja voitot, joka kaipaa valloituksia, seikkailuja, vaaroja, jopa tuskaa’. Tämä ihminen on moraalisesti ‘hyvän ja pahan tuolla puolen’. Samalla hän on metafyysisessä [tai mystisessä] mielessä hyvä ihminen, koska hän on yhteydessä universaaliseen elämään. Hänen omatuntonsa on transmoraalinen, ei paradoksaalisen jumalayhteyden perusteella [kuten Lutherilla], vaan sen entusiastisen yhteyden perusteella, joka sillä on elämään luovassa ja hävittävässä voimassaan.
 
Viimeaikainen [teksti on julkaistu ensimmäisen kerran 1945/rr] ‘eksistenssifilosofia’ on kehittänyt transmoraalisen omantunnon opin, joka seuraa Lutherin, Brunon ja Nietzschen ajatuslinjoja. Sen pääedustaja Martin Heidegger lausuu: ‘Omantunnon kutsu on luonteeltaan velvoite: äärellisen ihmisen on toteutettava aidot mahdollisuutensa, ja tämä tarkoittaa, että hänen on tultava syylliseksi’. Omantunto kehottaa meitä palaamaan itseemme: se pyytää meitä jättämään markkinahälyn ja sovinnaisen laumakäytöksen. Sillä ei ole mitään erityisvaatimuksia, se puhuu meille hiljaisuuden tavoin. Se pyytää meitä vain toimimaan ja tulemaan toiminnan myötä syyllisiksi, sillä kaikki toiminta on riskialtista. ‘Eksistenssi on itsessään syyllisyyttä'.’ Vain itseään pettämällä ihminen voi saada hyvän omantunnon, koska se, että ei toimi, on mahdotonta ja koska jokaiseen tekoon sisältyy syyllisyys. Meidän täytyy aina toimia, ja virittyneisyys, jossa voimme toimia, on ‘määrätietoisuus’. Määrätietoisuus transsendoi moraalisen omantunnon, sen perustelut ja kiellot. Tilanne ei määrää sitä, vaan se määrittelee tilanteen. Hyvä, transmoraalinen omantunto on huonon, moraalisen omantunnon hyväksymistä, sillä huono omatunto on väistämätön kaikkialla siellä, missä tehdään ratkaisuja ja toimitaan.
 
Linjanveto Lutherin transmoraalisen omantunnon käsitteestä Heideggerin vastaavaan oli vaarallinen. ‘Transmoraalinen’ voi nimittäin merkitä sitä, että moraalisuus perustetaan uudelleen moraalisuuden yläpuolelta; yhtä hyvin se voi merkitä, että moraalisuus tuhotaan moraalisuuden alapuolelle jäävältä taholta. Empiristit Hobbesista Freudiin ovat analysoineet moraalisen omantunnon käsitettä, mutta he eivät ole tuhonneet sitä. Joko he olivat etiikassaan anglosaksisesta common sense-filosofiasta riippuvaisia tai he samaistivat yksilön hyödyn ja porvarismin  yleiset sosiaaliset tavat; tai sitten he kehittivät hienovaraista omantunnontarkkuutta edelleen tieteellisessä rehellisyydessään ja velvollisuudentunnossaan, tai he eivät uskaltaneet, ehkä tiedottomasti tai tietoisesti, tehdä niitä moraalisesti radikaaleja johtopäätöksiä, joita heidän omantunnon hajottamiseen tähtäävät analyysinsa olisivat edellyttäneet. Nietzschen ja Heideggerin kohdalla tällaisia estoja ei ole. Kytkennöillä, jotka liittävät nämä nimet fasismiin ja kansallissosialismin moraalinvastaisin liikkeisiin, on tietty oikeutus. Jopa Luther on yhdistetty niihin, samoin Machiavelli ja Bruno.
 
Tämä herättää kysymyksiä: onko transmoraalisen omantunnon käsite puolustettavissa? Vai onko se siinä määrin vaarallinen, että siitä on syytä luopua? Mikäli luovumme siitä, on meidän saman tien jätettävä niin uskonto kuin analyyttinen psykoterapiakin, sillä niissä molemmissa moraalinen omatunto on ylitetty: uskonnossa sen tuonpuoleisuus on jumalallisen armon vastaanottamista, kun se murtautuu lain hallitsemaan elämään ja lahjoittaa riemullisen oantunnon; syvyyspsykologiassa se merkitsee, että ihminen hyväksyy oman ristiriitaisuutensa, tiedostaa ja kärsii sen inhottavuuden avoimesti yrittämättä tukahduttaa tai salata sitä itseltään. Tosiaan, on mahdotonta olla transsendoimatta moraalista omaatuntoa, sillä herkkä ja hyvä omantunto eivät asu samassa ihmisessä. Ne, joiden omantunto on herkkä, eivät pysty ohittamaan transmoraalisuden kysymystä. Moraalinen omatunto pakottaa heidät sen varsinaisen pätevyysalueen tuolle puolen, tasolle, jossa sen ehdoton pätevyys ja perusta lepäävät.
*
Posted by at No comments:
Labels: , , , , ,

July 13, 2013

Arkhimedeen piste [ja omatunto]

Hän löysi Arkhimedeen pisteen, mutta käytti sitä itseään vastaan. Ilmeisesti hänen oli sallittu löytää se vain tällä ehdolla. [Franz Kafka].
*
Sitaatti löytyy Hannah Arendt’in aatehistoriallisesti ja kulttuurifilosofisesti merkittävästä kirjasta 'Vita Activa – ihmisenä olemisen ehdot' [s.252].
* 
Olen antanut itselleni mahdollisuuden tai luvan ajatella, että Sokrateen ‘daimon’ [‘omatunto’] merkitsee poliittis-eettisen ajattelun alueella analogisesti samaa kuin 'Arkhimedeen piste' fyysikon teknisessä mielikuvituksessa.
*
Posted by at No comments:
Labels: , , ,

July 2, 2013

'Metafyysinen' kommentti

Pärekommentti Valkean kommenttiin edellisessä päreessäni Representaation kehkeytymisen metafysiikkaa.
.
Ei älykkyys ole kone, mutta silti koneesta [formaalista informaatiojärjestelmästä] on [liian] usein tehty kaiken älykkyyden malli ja mittari samassa mielessä kuin ideat ja teoriat ovat tietenkin paitsi älyn tuotetta myös älyn formaalisia malleja. Tästä seuraa, että 'kone-äly' voi rationaalisesti konstruoimansa J/jumalan [epäjumalan] hahmossa fetissoida ja orjuuttaa sekä itsensä että Jumalansa.
.
Niinpä modernin teknologian kehittyessä alunperin välinearvoisesta koneesta tulee tuotanto- ja kulutusyhteiskunnassa lopulta itseisarvo, josta me olemme riippuvaisia aivan kaikessa [niin fyysisesti kuin henkisesti]. Sitä minä tekniikan kritiikilläni tarkoitan olematta silti mikään linkolalainen luddiitti [tosin Linkola on lopulta oikeassa, mutta hänen totuuttaan ei voi soveltaa maailmaan: paluuta esimoderniin tai edes 30-luvun agraariin yhteiskuntaan ei todellakaan ole].
.
Tekniikan avulla elämänsä mukavuutta lisäävä ihminen, joka samalla itse ‘reifikoituu’ cyborgin kaltaiseksi myös älyssään [tämä on etenkin [uus]platoniseen gnostilaisuuteen sisältyvä ikuinen pyrkimys kohti ideoiden katselusta (theoria) aiheutuvaa ‘ek-staasia’], kohtaa väistämättä nemesiksen kalutessaan tyhjiin ‘yhteismaat’ [ja supistamalla intellektuaalinen vapautensa biteiksi/rr], kuten Anaksimandros jo vihjaisi. Mutta kuten kirjoitin, kyseessä ei itse asiassa ole nemesis vaan evoluution ‘normaali’ kiertokulku.
.
Nominalismin ja voluntarismin absoluuttisesti kaikkivaltiaan ‘kauhea’ Jumala, jonka Luther lopulta kohtasi kritisoidessaan skolastikkojen universaaliin järkeen sidottua Jumalaa, on oikea Jumala. Lutherin ankarin koettelemus oli kuitenkin lopulta se, miksi tuo ‘uusi’ [itse asiassa Vanhan testamentin eikä platonisen tai aristoteelisen logiikan avulla selitetty/konstruoitu ‘kompromissi’-] Jumala armahtaisi sisimmässään täysin egoistisen ja omia halujaan jopa Jumalaan projisoivan ihmisen varsinkin, kun ‘Hän’ itse näyttäisi osoittautuvan myös kaiken pahan alkuperäksi.
.
Pelkkä hyvyys [ja/eli rationaalisuus universalismina] rajoittaa Jumalan kaikkivaltiutta; kumpaa siis painotamme: hyvää ja ei-kaikkivaltiasta vai hyvän ohella pahaa ja kaikkivaltiasta Jumalaa. Luther valitsi kaikkivaltiaan, Erasmus hyvän ja tämän vuoksi ‘yksin armosta’ on Lutherille täysin peruuttamaton lähtökohta eli sellainen Jumala, jonka kanssa ei voi pelailla mitään rationaalisia tai liberaaleja sopimuspelejä.
.
Lopulta Luther ‘sola’-lähtökohdissaan ja ristin teologiassaan ‘ymmärsi’ kaikkivaltiaan kauhean Jumalan Kristuksen kautta rakastavaksi Jumalaksi. No – ‘hyvä niin’, vaikka tietty sadomasokistinen maku tästä uskosta kyllä suuhun jää. Silti se on intuitiivisesti rehellisempää kuin vanha luonnollisen [skolastisen] teologian suorastaan mystis-looginen [‘matemaattinen’] rationalismi, jonka Jumala on pelkkä loogikkojen arvokkain pelimerkki tai myöhemmän evankelisen liikkeen helppo teologinen liberalismi, jossa Jumala on pikemminkin varman lottovoiton järjestäjä kuin mikään aitoon eettiseen itsetutkiskeluun pakottava ‘ikuisuuden personoitu Sana’.
.
Ja aivan lopuksi, Valkea, haluan sinun ymmärtävän, että kaikessa tässä spekuloinnissa on kyse representaation ‘ihmeen’ hämmästelystä. Miten onkaan luonnossa voinut tapahtua sellainen ihme, että jostain hemmetin hiiliyhdisteiden lähes absoluuttisen epätodennäköisestä yhdistymisestä syntyi elollinen evoluutio, jonka lopussa eräs kädellinen nisäkäslaji alkoi hahmottaa lähes psykoottista maailmakokemustaan 'intentionaalisen' mimesiksen avulla. Totisesti, se ‘Tapahtuma, Aukeama’ [Heidegger] on kaikessa sattumanvaraisuudessaan sellainen ‘ihme’, jota minun puolestani voi kutsua vaikka Jumalan aikaansaannokseksi, vaikken itse teisti olekaan.
*
Posted by at 3 comments:
Labels: , , , , ,

June 8, 2013

I love you forever [so far]

Riku: Tiijät sie Madde mitä? Jospa myö männä mätkäätettääsiin ihtemme naimissiin. Kuhtuttaan häihi siun isä, äite, sisko miehineen ja niijen laps, siun veli ja miun äite-mamma. Madde: Mut siun äiten miehiä ei kuhtuta Riku! Riku: Ei ei Madde kultsu, niitä ei kuhtuta eikä ne varmaa tuliskaa. Madde: Ja siun äite saa laittaa piälleen pitkän mekon eikä mittään milffi-miniä, josta näkkyy kaikki sen rypyt vai sanonko mitä. Riku: Ei ei Madde, äite laittakkoo sen nilikkoihin asti ulottuvan kultahippuhammeen piälleen. Mie sanon sille. Madde: No – sitte kai voijaan mennäkkii naimissii. Riku: Mie rakastan sinnuu Madde. Madde: Ja mie sinnuu Riku [hiljaa huokaisten ja edellistä, petollista heilaa muistellen: toistaaseksi]. 
.
1
Ironmistress kirjoitti ‘aforismi-päreeni' kommentissaan seuraavasti: Meistä jokainen on jollain lailla perheihminen; ilman ehkäisyä vuoden, parin sisään huomaat sen.
*
Minäkin olen perheihminen: olen ultimate-uusperheen eli ihmiskunnan sateenkaarilapsi - ellei peräti maailmankaikkeuden!
*
No - vakavasti puhuen saatat hyvinkin olla oikeassa. En lainkaan ihmettelisi suuren ikäluokan ja sitä seuranneen x-sukupolven [ensin anarkistisen vasemmiston ja sitten uusliberalistisen oikeiston] hypettämän arvopluralistisen laissez-fairen jälkeen, että nyky- ja lähitulevat nuoret alkavat suosia uskollisuutta ja parisuhdetta lujittavia sekä konkreettisia että symbolisia käytäntöjä. Sitä paitsi Juha Siltala[kin] näyttäisi viimeisessä tutkimuksessaan päätyneen tämänkaltaisiin johtopäätöksiin nykynuorten arvomaailman suhteen.
. 
Mutta ‘c'est la vie’ eli kyseessä on kulttuuri-antropologisesti eli väestöpohjan ja yhteiskunnallis-historiallisten olosuhteitten vaihtelun vuoksi pikemminkin pitkien aikajaksojen dialektinen prosessi kuin mikään fundamentaalis-te/le/ologinen tai peräti biologis-evolutiivinen ihmis-perhemoraalin ideaali. Kärjistetysti sanottuna kyseessä on liberaalien ja konservatiivisten arvojen välillä vaihteleva kulttuurinen muoti eikä paljon sen syvällisempää [valitettavasti; olen nimittäin itse suhteellisen vakaitten perhearvojen kannalla joskin nyt jo pitkään ollut sinkku by destiny ellei peräti by ‘nemesis’].
. 
2
Viimeistään I maailmansota synnytti aikansa ‘kadotetun moraalittoman sukupolven’ [ks. linkki]. II maailmansota puolestaan synnytti ‘kadotetun sukupolven’ ideologiset seuraukset ja vaihtoehdot eli eksistentialismin ja marxilaisuuden. Näiden kahden aatemaailman poliittisesti ‘perverssistä’ yhdistymisestä [i] kumpusi hippi-hörhöjen vapaan rakkauden anarkistisen huume-, juppi- ja new age-lauma, joka kritikoi autoritaarista valtarakennetta [hegemonista valtaeliittiä], koska suurelta osin juuri se oli paitsi toimillaan myös toimettomuudellaan ollut aiheuttamassa [tai ainakin kyvytön estämään] kahta maailmansotaa ja yhtä maailmanlaajuista finanssiromahdusta [itse asiassa kahta, joskin 2008 romahdus oli jo anarkisti-sukupolven hedonistis-hegemonisten kapitalisti-saalistajien kvantti-matemaattisen ahneuden tuotos [ii].
. 
On kuitenkin dialektisesti luonnollista ja ymmärrettävää, että vastareaktiona suuren ikäluokan moraali-anarkismin raunioista nousseeseen [pornoistuneeseen/perversoituneeseen] arvo- ja rahapluralismiin syntyy kaipuu turvallisempaan ja vakaampaan elämänmuotoon eli in practice välttämätön tarve vakauttaa parisuhteitten moraali-logiikka [uskollisuuden ja kuuliaisuuden hyveet], koska juuri kiinteä parisuhde [siis kahden ihmisen välinen monogaaminen seksuaalisuhde erotuksena polyamorikkojen ‘maksuttomaan’ prostituutiomalliin] on sentään ihmisen psykologisen ja yhteiskunnallisen elämän perusyksikkö ja perusta [iii].
. 
Kun sitten tämä uusin moraalisen vakauden ‘muoti’ muuttuu hegemoniseksi ja siten tukahduttavaksi elämäntavaksi, siihen tullaan nuorempien sukupovien toimesta suhtautumaan erittäin kriittisesti. Konservatiivisuus ja liberaalisuus yhteisöllisesti sopeutuvana/sopeuttavana reaktiona suhteessa parisuhteitten perustan luovaan ‘energeettisyyteen’ eli seksuaalisuuteen on siis yhteiskunnallisesti sekä dialektinen että syklinen ilmiö, mutta mitään lopullista globaalia arvokonsensusta tässä asiassa ei saavuteta. 
.
PS. Vähintäänkin opettavaista ja/eli samalla hyvin problemaattista on jälleen muistaa, että patriootti-konservatiivien tiukasti vastustama islam jos mikä sharia-lakeineen edustaa perinteisiä konservatiivisia perhearvoja - sekä kaikkein vahvimmin että ongelmallisimmin – ainakin länsimaisen demokraattis-liberaalis-reformatorisen perinteen näkökulmasta nähtynä.
.
Myöskään konservatiiviset arvot eivät ole mikään itsestään selvyys [arvoliberalismi ei tosin edes pyri itsestään selvyyteen], koska konservatiivien piirissä ajaudutaan [mikä on heille ymmärtääkseni kiusallista asian ‘psykologisen paljastavuuden’ vuoksi] väistämättä puhumaan ainakin kahdesta lähtökohdiltaan erityyppisestä konservatiivisuudesta. Toinen kuten sanottu perustuu itsessään ristiriitaisen liberaalin feminismin perinteeseen ja toinen esimoderniin patriarkaaliseen perhemalliin.
***
[i] Toisilleen lähes vastakkaiset maailmankatsomukset eli eksistentialismi ja marxilaisuus [ontologinen indeterminismi - historiallinen determinismi] olivat heti toisen maailmansodan jälkeen välittömiä vastareaktioita sekä vanhan valta-eliitin että uuden tieteen, taiteen ja eettis-polittisen ajattelun kyvyttömyydelle estää 1900-luvun ensimmäisen puoliskon aatteellisen nihilismin synty talouden romahduksineen, totalitarismeineen ja sotineen. 
.
Eksistentialismi huokui individualistista pessimismiä ja nihilismiä, kun taas työväen oikeuksia ja työläisten keskinäistä solidaarisuutta ajanut kovemman linjan marxilaisuus [erotuksena kapitalistin kanssa 'veljeileviin' sosiaalidemokraatteihin] ajautui joko tahtoen tai tahtomattaan liittoon neuvostokommunismin kanssa.
. 
Marxilaisuus ja eksistentialismi ovat siis alunperin aatteellisia antagonisteja, jotka eivät voineet sietää toisiaan [vrt. myös Camus’n ‘eksistentialistinen’ (itse asiassa moralistinen) humanismi ja Sartren ‘eksistentialistinen’ kommunismi (joka on itse asiassa oxymoron)] ja silti niistä tai niiden ‘perverssistä’ sekoituksesta [hedonistisen vapauden ja yhteiskunnallisen solidaarisuuden mahdoton yhdistelmä] tuli 1960-luvun lopun nuorisoliikkeiden aatteellinen ‘käyteaine’. - - Eurooppalaista maolaisuutta pidän eräänlaisena pettyneitten puoluemarxistien sisäisenä lahkoliikkeenä [esim. Alain Badiou], joka ei kuitenkaan omaksunut situationistien ja anarkistien 'hippihenkeä'.
.
[ii] Tietenkin juuri seksuaalisuus [niin konservatiivisissa kuin liberaaleissa muodoissaan] kaupallistetaan kapitalistisessa yhteiskunnassa aina ja joka tapauksessa tappiin asti, mikä jo itsessään kalvaa kaiken vakaumuksellisuuden ja luottamuksen moraalista uskottavuutta ja perustaa: rahalla kuten hyvin tiedämme [joskaan emme tunnusta] on taipumus demoralisoida kaikki, mihin se vain ikinä tarttuukin.
. 
[iii] Uusi perhekonservatismin nousu on tapahtunut alle 20:ssä vuodessa. Kaikki kehitys kuten teknisistä innovaatioista opimme [?] tapahtuu siis yhä nopeammin ja nopeammin. Myös konservatiivisuuden ja liberaalisuuden syklinen prosessi ilmeisesti nopeutuu koko ajan ~ historia saattaakin ‘loppua’ jo lähitulevaisuudessa? ;\]. 
*
Posted by at 5 comments:
Labels: , , , , , , ,

June 4, 2013

Teeskentelijöitä ja fanaatikkoja





Päre sisältää Erasmus Fallkullalaisen kommentin Ironmistressin päreessä Päivän mietelmä [osa I] ja RR:n kommentin Fallkullalaisen kommenttia koskien [osa II].
.
I
Ironmistress kirjoitti päreessään Päivän mietelmä: Finanssineron ja talousrikollisen välinen ero on veteen piirretty viiva.
.
Erasmus Fallkullalainen Helsingistä kirjoitti: ‘Ei veteen voi piirtää viivoja. Siinä voi vain uida tai sukellella. Tai kalastella. Tai purjehtia. Tai - - no - mutta viivoja siihen ei piirrellä - - hmm - no - tai miksei voi, mutta eihän ne näy ainakaan havainnoivalle silmälle kuin eräänlaisena näköharhana. Pitää siis olla niin sanottu metaforinen silmä, että näkisi sen viivan. Metaforinen ilmaisu ei kuitenkaan ole matemaattis-fysikaalisessa mielessä eksaktia vaan hämärää ja epämääräistä. Kumma että niin valurautainen tiedenainen kuin sinä suostut sellaista edes hetkellisesti käyttämään. Mutta toisaalta – onhan nuo älykkyysosamäärätodistelutkin se verran hämärää olkiukko-päättelyä [ikään kuin ÄO olisi jokin kontekstista riippumaton absoluuttis-objektiivis-ehdoton luonnonilmiö siinä missä fysiikan lait tai Jumalan käskyt], etten taida tässä ihmetellä tämän enempää. Olkoon sitten älykkyysosamääräkin hämärään ja upottavaan veteen piirretty viiva: valkoisen suomalaisen ja mustan somalin toisistaan erottamiseksi konstruoitu. Se katoaa kaikkialta muualta kuin viivan vetäjän tajunnasta yhtä nopeasti kuin on piirrettykin ja siksi se täytyy vetää jatkuvasti yhä uudestaan, jotta sen erottavuus näkyisi edes katoavana kuvajaisena. Toisin oli ennen. ‘Neekereiltä puuttuu jotain ja se jokin on älyllisen uteliaisuuden impulssi’. Näin on lausunut [muistinvarainen lainaus] Thomas Jefferson, joka oli demokraattisen parlamentarismin perustajaisä ja orjuuden vankkumaton kannattaja, kartanoherra ja yhteensä 700:n orjan omistaja. Hän ei piirrellyt tilastollis-tieteellis-uskonnollisia kuvajaisia veteen vaan oli avoimesti ja reilusti rasisti. Sellaista ihmistä minä saatan jopa kunnioittaa, koska hän pelaa avoimin kortein toisin kuin nykyrasistit.
.
II
.
1
Näyttää Erasmus Fallkullalainen reagoivan ÄO-määrittelijöitä ja  -määrittelyjä kritisoidessaan mutatis mutandis hiukan samaan tapaan kuin Martin Luther Erasmus Rotterdamilaisen skeptiseen argumentti-päättelyyn tahdon vapauden suhteen.
. 
Tosin ÄO-spekulantit eivät ole suinkaan skeptikkoja vaan muka tieteellisiä ‘vakaumuksessaan’, jonka perimmäinen intentio on tehdä Afrikasta tummaihoisten ihmisten reservaatti, josta nämä eivät enää saa enää poistua kontaminoimaan alhaista älykkyysosamääräänsä valkoisten älykköjen geeneihin. - - Hehheh - - mutta nauru seis! – näin he todella ajattelevat – jos ei aivan ääneen, niin rivien välistä luettavalla tavalla tämä käy hyvin selväksi ja mikäli he muuta väittävät, he ovat teeskentelijöitä samaan tapaan kuin Lutherin tulkitsema Erasmus kristinuskossaan.
.
2 
Luther ei lähde pelaamaan Erasmuksen skeptistä argumentti-peliä [tahdon vapauden puolesta tai sitä vastaan voidaan esittää yhtä (epä)päteviä argumentteja], koska tietää, että siinä pelissä kukaan ei voi ‘voittaa’ vaan väittää mutkat suoriksi oikoen, että Erasmus teeskentelee kristittyä jo sen vuoksi, ettei skeptisestä argumentista myöskään voi loogisesti seurata ‘uskoa’ tahdon vapauden myöntämisen kautta, kuten Erasmus kuitenkin näyttäisi olettavan.
. 
Tahdon vapaus ilmenee Erasmuksen mukaan analogisena ihmisen oman olemassaolon kanssa, jonka kieltäminen on absurdia [vrt. Descartes about 100 vuotta myöhemmin]. Näin siis skeptisen päättelyn lopussa sittenkin odottaisi vakuuttuneisuus tahdon vapaudesta, jonka Jumala on meille antanut sitä hyvin käyttääksemme.
.
Erasmuksen päättely on kuitenkin perimmältään skeptisen logiikan mukaista: tahdon vapaus on tosi 'todennäköisesti', ikään kun pragmaattisena välttämättömyytenä tai itsestään selvyytenä, mutta/siten myös alunperin Jumalan armon lahjoittamana 'kykynä'. 
.
Erasmuksen humanistisesta ihmiskeskeisyydestä seuraa kuitenkin kristinuskon alkuperäisen sanoman suhteen [joka jo evankeliumien ensimmäisistä tulkinnoista (Paavali contra Jaakob) lähtien johtaa uskon ja tekojen ristiriitaan] opillisia ongelmia, joiden sofistikoituneet rationaaliset ja useinkin pelagiolaisuuteen päätyvään humanismiin perustuvat ratkaisut Luther kaikkein provosoivimillaan kuittaa herjaamalla järkeä 'Babylonian portoksi' [~ huoraksi, joka sofistis-argumentatiiviseen houkuttavuuteensa vedoten viettelee vilpittömän Jumala-uskon älyllis-individualistisen hybriksen nautintoihin/rr]'. 
.
[Käsittelen tätä paitsi kristinuskon soteriologisen ytimen kahtiajakoisuutta koskevaa myös koko inhimillisen ajattelun varmuuden mahdollisuutta/mahdottomuutta fundamentaalisti ilmentävää ongelmaa myöhemmässä vaiheessa].
. 
Erasmus ei silti alunperin halunnut niinkään muuttaa Lutherin kantaa tahdon vapauden suhteen kuin hiukan lieventää sen jyrkkyyttä ja nimenomaan asiasta rauhallisesti keskustellen. Samalla hänen pyrkimyksenään oli jopa puolustaa Lutheria ja ajaa hänen asiaansa, sillä vaikka Erasmus[kin] oli kriittinen Rooman kirkkoa kohtaan, hän halusi sovitella Lutherin ja Rooman välillä, koska Lutherin kirkkopoliittinen asema ja jopa hänen henkensä oli vuoden 1520 paikkeilla uhattuna. Tämän projektin Luther Erasmuksen hämmästykseksi ja mielipahaksi kuitenkin torjui. Luther ei lopulta halunnut edes keskustella vaan provosoi ellei peräti hyökännyt Erasmusta vastaan.
. 
Luther ei halua ymmärtää ja hyväksyä Erasmuksen positiivisia motiiveja hänen suhteensa vaan kokee, että Erasmus haluaa vain pakottaa hänet skeptisellä pelillään argumentatiiviseen umpikujaan. Luther hylkää skeptisen lähestymistavan ja ylipäätään koko argumentaatiopelin eikä lähde esittämään tarkasti muotoiltua loogista vasta-argumenttia tahdon vapauden kumoamiseksi vaan ottaa käyttöönsä raskaan sarjan polemiikin, jossa syytää Erasmusta teeskentelijäksi [näin ajateltiin ajoittain jopa Vatikaanissa], joka ei paljasta todellista kantaansa ja vain näyttelee kristittyä, mikä Lutherin antipelagiolaisella asenteella kärjistettynä tarkoittaa, että Erasmus ajaa Saatanan asiaa.
. 
Luther osaa asettaa sanansa sekä ilkeästi että kantaansa osuvasti ilmaisten: ‘Erasmus is slippery as an eel. Only Christ could grap him’ [PPS.]. 'Erasmus on liukas kuin ankerias. Vain Kristus voisi tarttua häneen' [ ~ ja/eli oivaltaa, mitä hän todella tarkoittaa].
. 
3 
Soveltaakseni Erasmuksen ja Lutherin tapausta älykkyysosamäärä-spekulantteihin [etenkin Ironmistress ja Valkea] ja Erasmus Fallkullaiseen [siis itseeni], niin asetelma on seuraavanlainen [esitin sen itse asiassa jo ensimmäisessä luvussa].
. 
Älykkyysosamäärällä ihmisiä arvottavat konservatiivit kieltävät ehdottomasti olevansa rasisteja, mutta Lutherin tavoin minä en usko heidän olevan rehellisiä tässä asiassa; he vain näyttelevät olevansa arvokonservatiivisia demokraatteja ja siten jopa patrioottisia humanisteja, vaikka heidän todistusketjutustensa sisäisestä intentiosta vääjäämättä seuraa jonkin asteinen heikommalla älykkyysosamäärällä ‘varustettujen’ ihmisten karsinointi omiin reservaatteihinsa ‘tartuttamasta tautiaan’ älykkyysosamäärältään, moraaliltaan ja uskonnoltaan ‘korkeampiin’ ihmisryhmiin ja/eli kansanryhmiin ~ kansoihin. Korkea älykkyysosamäärä ei toki vielä takaa ‘viisautta’, kuten Ironmistress osaa päätellä, mutta se takaa silti oikeuden ylemmyyteen [mitä Ironmistress ei julkisesti sano ääneen] – sekä moraaliseen että uskonnolliseen ylemmyyteen.
. 
Taustalla siis piilee nimenomaan erittäin vahva maahanmuuttokriittinen lähtökohta, jonka perusta löytyy minun mielestäni vähintään yhtä paljon näiden kriitikkojen henkilökohtaisesta persoonallisuuden dynamiikasta [paikallisiin yhtenäisyys- eli perinnearvoihin fiksoituneista ennakkoluuloista ja muukalaisvihamielisyydestä] kuin tietyistä sinänsä todellisista ongelmista maahanmuuttajien integroitumisen suhteen.
.
Mitä muuta tämä kuitenkaan lopulta on kuin piilevää rasismia, joka juontuu jo paitsi pakkomielteisestä ÄO:lla todistamisen tarpeesta myös ja etenkin ÄO:n käyttämisestä yleisenä kriteerinä poliittisten päätösten systemaattiseksi ohjaamiseksi – ei ainoastaan älykkyysosamäärältään heikompien maahanmuuttajien torjumiseksi vaan ylipäätään koko yhteiskunnan hierarkisoimiseksi tiukkapipoisten nationalisti-arvokonservatiivien hysteeris-paranoidisen moraalikontrollin alaisuuteen.
. 
PS.
Älkää nyt älykkyysosamäärä-konservatiivit polttako päreitänne minun suhteeni, ettekä te minut tuntien enää poltakaan, koska olen teidän mielestänne ‘toivoton’ tapaus. Aion joka tapauksessa/kuitenkin ottaa seuraavaksi käsittelyyn punaviher-liberaalien arvopluralistisen ihmisoikeus-hössötyksen, josta on tullut tälle narsistiselle urbo-ryhmälle [urbaanit boheemit] konservatiiveihin kohdistuva ideologinen lyömäase vailla vertaa.
.
Itse en sellaista asetta käytä – tietenkään, koska minulla kyseessä olevasta asiasta sekä ‘korkeampi, syvempi että konkreettisempi’ käsitys kuin johonkin mielikuvituksellisen abstraktiin ihmisyyteen tai ihmisoikeuksiin vetoaminen. Kas kun eivät vetoa maailmakaikkeuteen. Sitä laajemmaksi ei enää voi universaalien oikeuksien alaa ja perustaa vetää. Mutta kuka pystyy samaistumaan edes eurooppalaisuuteen, ihmiskunnasta ja herra jumala maailmankaikkeudesta nyt puhumattakaan?!
. 
Myös urbot osoittautuvat tiukan paikan tullen teeskentelijöiksi eli he jopa halveksivat yksityisissä kannanotoissaan ghettoutumiseen aivan liian helposti ajautuvia muslimi-maahanmuuttajia, jotka eivät sitten millään ilveellä ota integroituakseen uuteen maahansa, joka sentään tarjoaa heille yllin kyllin oikeuksia, vapauksia ja hunajaa verrattuna heidän entisiin rosvojoukkojen kaappaamiin kotimaihinsa, joissa sisällissota on pikemminkin poliittinen status quo kuin väliaikainen poikkeustila.
. 
PPS.
Näin ‘meidän’ kesken sanottuna, juuri tämä on se kritiikki, jonka itse haluan esittää myös Erasmuksen kristillisyydestä päävaikutteensa ottanutta arminiolaisuutta kannattavalle Montaigne-Kemppiselle, joka on skeptisen mutta kristinuskoon päin kallellaan olevan humanismin kirkkain [?] edustajamme ainakin täällä Blogistanissa [Kemppinen is slippery as an eel. Only Christ could grab him]. 
*
[to be continued]
*
http://www.logos.com/product/17698/erasmus-and-luther-their-attitude-to-toleration
Posted by at 3 comments:
Labels: , , , , , , , , , ,
Subscribe to: Posts (Atom)