Paul Tillich transmoraalisesta omastatunnosta

Sitaatti on Paul Tillichin kirjasesta ‘Muuttuvan maailman moraali’, luvun ‘Transmoraalinen omatunto’ loppuosa [s.69-73].

 

[.....]

 

Omaatuntoa, joka ei esitä arvostelmiaan moraalilain tottelijana, vaan osallisuutena ulottuvuuteen, joka ylittää moraalikäskyjen alueen, voidaan nimittää ‘transmoraaliseksi’. Transmoraalinen omatunto ei kiellä moraalisen elämänalueen olemassaoloa, mutta suuntautuu moraalisen alueen tuolle puolen lain hallitseman todellisuuden sietämättömien jännitteiden takia.

 

Uusi omatuntokäsitys oli nimenomaan Lutherin, ei Paavalin eikä Augustinuksen. Hän loi sen kokemansa uskonvanhurskauden kokemuksen pohjalta. Kokemuksen taustalla vaikuttivat luostariajan omantunnontutkiskelut ja viimeisen tuomion pelko, jonka Luther kaikessa sen syvyydessä ja kauheudessa koki. Tällaisista kokemuksista hän käytti ilmaisua Anfechtungen; ne olivat saatanasta lähtöisin olevia ahdistuskohtauksia, jotka hän koki jumalallisen vihan osoituksiksi. Tällaiset kohtaukset ovat kauheinta, mitä ihminen voi kokea. Ne aiheuttavat hirvittävän angstin: ihminen kokee olevansa suljettu ahtaaseen paikkaan, josta ei ole pakoa. [Angst, kuten Luther oikein osoitti, johtuu sanasta angustiae, ahdas paikka, sola]. ‘Sinä karkotat minut maan pinnalta’, hän huutaa Jumalalle täynnä epätoivoa, jopa vihaa. Luther kuvaa tällaista mielentilaa monin tavoin. Hän vertaa kauhistunutta omaatuntoa turhaan pakoon yrittävään hanheen, joka suden ahdistamana ei käytä siipiään vaan jalkojaan ja jää kiinni. Hän kertoo, kuinka kuivien lehtien kahina pelottaa häntä, koska se muistuttaa Jumalan vihasta. Hänen omatuntonsa vain varmentaa sen, että Jumalan viha ja tuomio kohdistuvat häneen. Jumala sanoo hänelle: ‘Et voi tuomita itseäsi eri tavalla.’ Tällaisten kokemusten takana eivät ole jotkut erityiset synnit. Ihmisen minuus sinänsä on syntinen ennen yhtäkään varsinaista tekoa; se on Jumalasta erossa ja haluton rakastamaan häntä.

 

Kun paha omatunto on vajonnut absoluuttisen epätoivon tilaan, se voi löytää vapahduksen vain Jumalan uhrautuvassa rakkaudessa, jonka näkyvä kuva Jeesus Kristuksena on. Jumala ikään kuin alistuu oman vihansa kohteeksi ja ottaa sen itseensä. Näin hän palauttaa yhteyden meihin. Syntinen ihminen on hyväksytty syntisyydestään huolimatta. Jumalan viha ei enää pelota meitä. Onnellisen omantunnon korkeus on yhtä korkea kuin epätoivoisen omantunnon syvyys on syvä. ‘Syntisen julistaminen vanhurskaaksi armosta’, Lutherin mukaan ymmärrettynä, synnyttää ‘transmoraalisen’ omantunnon. Niin kauan kuin Jumala esiintyy ahdistuksissamme syyttäjänä, sydämemme pyrkii puolustautumaan; mutta vanhurskauttamisessa’ sydämemme meitä syyttäessä Jumala asettuu puolellemme itseämme vastaan ja puolustaa meitä. Psykologisesti ilmaistuna tämä merkitsee sitä, että mikäli tuijotamme vain itseämme, on epätoivoisen omantunnon kokemus väistämätön; mutta kun kohtaamme itsemme tuolta puolen uuden luomuksen [2. Kor. 5:17] omatuntomme riemastuu. Me taistelemme ja voitamme Jumalan rinnalla, emme moraalisen erinomaisuutemme ansiosta vaan moraalisesta vajaamittaisuudestamme huolimaa, kuten Dürerin kuuluisassa gravyyrissa ‘Ritari, kuolema ja paholainen’ [1513], jossa ritari jatkaa voitonvarmana ratsastustaan läpi solien peloista ja kiusauksista huolimatta.

. 

Lutherin henkilökohtaisten ja teologisten taistelujen kautta syntyneen ‘riemuitsevan omantunnon’ filosofinen vastine voidaan löytää Giordano Brunon [1548-1600] entusiastisesta [kreik en–theos] filosofiasta. ‘Sankarillinen kiintymys’ universumia kohtaan sekä antautuminen sen äärettömän ja ehtymättömän luovuuden lumoihin vapauttavat ihmisen moraalisesta omastatunnosta. Osallisuudessa kaikkeuden elämän luovuuteen niin paha kuin hyväkin omatunto häviää. Olemisen keskuksessa olevan ihmisen tehtävänä on kohottaa elämänsä korkeamman elämän tasolle. Hän ottaa kannettavakseen ne traagiset seuraukset, jotka äärellisen luovuuden destruktiivisen puoleen kätkeytyvät, eikä hänen tule niitä paeta moraalisesti hyvän omantunnon takia.

. 

Kun Brunon filosofiassa transmoraalinen omatunto perustuu mystiseen naturalismiin, on Nietzsche transmoralismi hänen dramaattis-traagisen naturalisminsa johdonmukainen seuraus. Nietzsche kuuluu niihin empiristeihin, joiden moraalisen omantunnon alkuerää koskevat tutkimukset ovat pyrkineet viemään omantunnon autonomialta pohjan pois. Hobbes ja Helvetius ovat toteuttaneet tämän naturalistisen metafysiikan pohjalta, Mandeville ja Bentham utilitaarisen psykologian ja Darwin sekä Freud evolutionaarisen naturalismin pohjalta. Yleisen, luonnollisen [rationaalisen] lain kieltämisen myötä he kaikki ovat kiistäneet omantunnon äänen objektiivisen pätevyyden. Nietzsche kehitti näitä ajatuksia eteenpäin, kuten hänen kirjansa Moraalin alkuperästä otsikko ja sisältö osoittavat. Hän sanoo:’Huono omatunto on sairaus, mutta se on sairaus samassa mielessä kuin raskaus on sairaus.’ Se on luova sairaus. Ihmiskunta oli sivistettävä, ja tämän tekivät valloittajat ja hallitsevat luokat. Juuri näiden luokkien etujen mukaista oli tukahduttaa ihmisluonnon vaistonvarainen aggressiivisuus, vallan halu, tuhoamisvietti, julmuus ja kapinointi ankarien rangaistusten keinoin. He onnistuivat tyrehdyttämään nämä, mutta he eivät juuriaan myöten onnistuneet hävittämään niitä. Niinpä aggressiot patoutuivat ja kääntyivät itsetuhoksi. Ihminen on kääntynyt itseään vastaan itserankaisun eri muodoin. Hän on irronnut omasta eläimellisestä menneisyydestään, joka olisi hänen voimansa, ilonsa ja luovuutensa lähde. Hän ei voi kuolettaa vaistojaan. Niitä täytyy pitää jatkuvasti kurissa; tällaisen komennon seuraus on juuri huono omatunto, joka ihmisen evoluution näkökulmasta katsoen on jalo asia, mutta vastenmielinen ihmisen todelliseen päämäärään verrattuna.

 

Nietzschen kuvaus ihmisen todellisesta päämäärästä muistuttaa Lutherin transmoraalisen omantunnon kuvausta: ‘Vielä tulee aika, joka on väkevämpi kuin tämä nykyinen, sairaalloinen ja epätoivoinen, ja jolloin hänen täyttyy tulla esiin, ihmisen, joka osaa rakastaa ja halveksia, luovan hengen, joka ei suvaitse sitä, että hänen kiihkeä elämänvaistonsa suunnataan tuonpuoleisen maailmaan’. Nietzsche nimittää häntä ihmiseksi, joka kestää sodat ja voitot, joka kaipaa valloituksia, seikkailuja, vaaroja, jopa tuskaa’. Tämä ihminen on moraalisesti ‘hyvän ja pahan tuolla puolen’. Samalla hän on metafyysisessä [tai mystisessä] mielessä hyvä ihminen, koska hän on yhteydessä universaaliseen elämään. Hänen omatuntonsa on transmoraalinen, ei paradoksaalisen jumalayhteyden perusteella [kuten Lutherilla], vaan sen entusiastisen yhteyden perusteella, joka sillä on elämään luovassa ja hävittävässä voimassaan.

 

Viimeaikainen [teksti on julkaistu ensimmäisen kerran 1945/rr] ‘eksistenssifilosofia’ on kehittänyt transmoraalisen omantunnon opin, joka seuraa Lutherin, Brunon ja Nietzschen ajatuslinjoja. Sen pääedustaja Martin Heidegger lausuu: ‘Omantunnon kutsu on luonteeltaan velvoite: äärellisen ihmisen on toteutettava aidot mahdollisuutensa, ja tämä tarkoittaa, että hänen on tultava syylliseksi’. Omantunto kehottaa meitä palaamaan itseemme: se pyytää meitä jättämään markkinahälyn ja sovinnaisen laumakäytöksen. Sillä ei ole mitään erityisvaatimuksia, se puhuu meille hiljaisuuden tavoin. Se pyytää meitä vain toimimaan ja tulemaan toiminnan myötä syyllisiksi, sillä kaikki toiminta on riskialtista. ‘Eksistenssi on itsessään syyllisyyttä'.’ Vain itseään pettämällä ihminen voi saada hyvän omantunnon, koska se, että ei toimi, on mahdotonta ja koska jokaiseen tekoon sisältyy syyllisyys. Meidän täytyy aina toimia, ja virittyneisyys, jossa voimme toimia, on ‘määrätietoisuus’. Määrätietoisuus transsendoi moraalisen omantunnon, sen perustelut ja kiellot. Tilanne ei määrää sitä, vaan se määrittelee tilanteen. Hyvä, transmoraalinen omantunto on huonon, moraalisen omantunnon hyväksymistä, sillä huono omatunto on väistämätön kaikkialla siellä, missä tehdään ratkaisuja ja toimitaan.

 

Linjanveto Lutherin transmoraalisen omantunnon käsitteestä Heideggerin vastaavaan oli vaarallinen. ‘Transmoraalinen’ voi nimittäin merkitä sitä, että moraalisuus perustetaan uudelleen moraalisuuden yläpuolelta; yhtä hyvin se voi merkitä, että moraalisuus tuhotaan moraalisuuden alapuolelle jäävältä taholta. Empiristit Hobbesista Freudiin ovat analysoineet moraalisen omantunnon käsitettä, mutta he eivät ole tuhonneet sitä. Joko he olivat etiikassaan anglosaksisesta common sense-filosofiasta riippuvaisia tai he samaistivat yksilön hyödyn ja porvarismin  yleiset sosiaaliset tavat; tai sitten he kehittivät hienovaraista omantunnontarkkuutta edelleen tieteellisessä rehellisyydessään ja velvollisuudentunnossaan, tai he eivät uskaltaneet, ehkä tiedottomasti tai tietoisesti, tehdä niitä moraalisesti radikaaleja johtopäätöksiä, joita heidän omantunnon hajottamiseen tähtäävät analyysinsa olisivat edellyttäneet. Nietzschen ja Heideggerin kohdalla tällaisia estoja ei ole. Kytkennöillä, jotka liittävät nämä nimet fasismiin ja kansallissosialismin moraalinvastaisin liikkeisiin, on tietty oikeutus. Jopa Luther on yhdistetty niihin, samoin Machiavelli ja Bruno.

 

Tämä herättää kysymyksiä: onko transmoraalisen omantunnon käsite puolustettavissa? Vai onko se siinä määrin vaarallinen, että siitä on syytä luopua? Mikäli luovumme siitä, on meidän saman tien jätettävä niin uskonto kuin analyyttinen psykoterapiakin, sillä niissä molemmissa moraalinen omatunto on ylitetty: uskonnossa sen tuonpuoleisuus on jumalallisen armon vastaanottamista, kun se murtautuu lain hallitsemaan elämään ja lahjoittaa riemullisen oantunnon; syvyyspsykologiassa se merkitsee, että ihminen hyväksyy oman ristiriitaisuutensa, tiedostaa ja kärsii sen inhottavuuden avoimesti yrittämättä tukahduttaa tai salata sitä itseltään. Tosiaan, on mahdotonta olla transsendoimatta moraalista omaatuntoa, sillä herkkä ja hyvä omantunto eivät asu samassa ihmisessä. Ne, joiden omantunto on herkkä, eivät pysty ohittamaan transmoraalisuden kysymystä. Moraalinen omatunto pakottaa heidät sen varsinaisen pätevyysalueen tuolle puolen, tasolle, jossa sen ehdoton pätevyys ja perusta lepäävät.

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Paul_Tillich

http://fi.wikipedia.org/wiki/Paul_Tillich

http://fi.wikipedia.org/wiki/Giordano_Bruno

http://en.wikipedia.org/wiki/Giordano_Bruno

Me odotamme totuudenpuhujia - ja he tulevat!

The Cleansing of the Temple (Matthew Chapter 21) 

12: And Jesus entered the temple of God and drove out all who sold and bought in the temple, and he overturned the tables of the money-changers and the seats of those who sold pigeons.

13: He said to them, "It is written, `My house shall be called a house of prayer'; but you make it a den of robbers."

14: And the blind and the lame came to him in the temple, and he healed them.
*
'The time is always right to do what is right.' - Martin Luther King Jr.
1
Ajattelin kirjoittaa Marjut Lindberg'in kolumniin ärhäkän ja innostuneen intron, mutta muutama rivi riittänee, sillä Ari Ojapeltohan 'kirjoitti' eilen kyseistä aihetta sivuten muutaman alustuksen jo etukäteen.

Joka tapauksessa Lindberg'in teksti on ainakin minulle täyttä ja itsestään selvää asiaa, mutta pekkä mielipiteen ilmaisu ei köyhien itsepuolustukseksi vielä riitä, joskin välttämätön lähtökohta se toki on. Konkreettinen ja tuloksellinen puolustautuminen mahdollistuu kuitenkin lopulta vain silloin, kun köyhien, sorrettujen ja uusliberalismin protofasistisella aatteella huijattujen vastarinnasta syntyy konkreettisia tekoja - ikäänkuin 'positiivista terrorismia' (aktivismia), joka on ainoa terrorismin laji, minkä minä hyväksyn.

Ilmoitusluontoisesti totean lopuksi, että ne, jotka eivät tätä Asiaa hyväksy tai kykene ymmärtämään, tuskin kuuluvat siihen ihanneyhteiskuntaan, jossa minä haluaisin elää.

Mutta mitäpä minusta, sillä meitä saman kokemuksen ja saman Asian jakavia on niin paljon, että porvari tulee aina nukkumaan yönsä huonosti, sillä ovathan pääoman eli megayhtiöiden tyrannian alla elävät juuri se omantunnon yhteiskunnallinen konkretisoituma, jonka kolkutus pitää kokoomus-porvarin hereillä ja levottomana.
2
Onnellisuus ei poista köyhyyttä

Marjut Lindberg marjut.lindberg@hs.fi Kirjoittaja on HS:n pääkirjoitustoimittaja.

Mitä kovemmaksi maailma ympärillä muuttuu ja mitä suuremmiksi tasa-arvon ja hyvinvoinnin erot väestöryhmien välillä kasvavat, sitä pehmeämmiksi muuttuvat keinot erojen ja epäkohtien korjaamiseen. Nyt yhä useammissa hyvinvointia ja tulonjakoa koskevissa keskusteluissa nostetaan yhdeksi hyvinvoinnin tärkeimmistä elementeistä onnellisuus. Onnellisuuden tavoittelu on tuotu jo sellaisiinkin keskusteluihin, joissa ihan tosissaan pitäisi pohtia, miten vähimmäisetuudet turvataan koko väestölle tasapuolisesti.

Tällaista keskustelua, onnellisuus tavoitteeksi nostettuna, käytiin muun muassa tällä viikolla Säätytalossa, jossa aiheena oli sosiaali- ja terveyspolitiikan kehittäminen.

Tutkimustietoa onnellisuuden merkityksestä löydetään nyt melkein mistä vain.

Taannoin julkaistiin selvitys, jossa kerrottiin, miten nuorten odotukset työelämästä ovat muuttuneet niistä odotuksista, joita heidän vanhemmillaan oli. Enää nuorten ykköstoiveena ei ole vakaa ja hyvätuloinen työsuhde, vaan tärkeäksi on noussut mahdollisuus viettää omaa elämää ja aikaa perheen ja ystävien kanssa – olla onnellinen.

Selvityksestä ei käynyt ilmi, oliko nuorilla joitain euroina, neliöinä tai tunteina mitattavia vähimmäisvaatimuksia sille, että onnellisuudesta ja hyvästä omasta elämästä voisi nauttia. Pelkkä onnellisuus ei takaa asuntoa eikä ruokaa pöytään.

Kun kansantuotteen kehityksestä ei heru lisää rahaa rispaantuneiden vähimmäisetujen parsimiseen, on kätevää nostaa onnellisuus tärkeäksi hyvinvoinnin mittariksi. Onnellisuudelle ei voida säätää vähimmäistasoa, ja sen kasvua tai vähenemistä on mahdotonta mitata. Onnellisuuteen ei tarvita palveluntuottajia eikä niiden kilpailutusta. Sitä ei voida jakaa edes palveluseteleinä.

Onnellisuus on siitä kätevä olotila, että vakavasti masentuneita tai sietämättömistä kivuista kärsiviä ihmisiä lukuun ottamatta lähes kaikki ihmiset tuntevat itsensä ainakin silloin tällöin onnellisiksi. Myös dementoituneet vanhukset, joille jää palvelutalossa muutama kymppi käyttörahaa kansaneläkkeestä, tuntevat itsensä onnellisiksi, kun kuka tahansa käy katsomassa.

Onnellisuudesta rakennetaan taitavasti huntua, jolla voi verhota yhteiskunnan rakenteellisia epäkohtia. Mediassa kerrotaan tämän tästä selviytymistarinoita ihmisistä, jotka elävät toimeentulotuen varassa ja ovat silti onnellisia.

Kun sinnittelijöistä tehdään onnellisia sankareita, verhotaan häveliäästi piiloon se, ettei yhteiskunta ole onnistunut tukemaan ihmistä työllistymisessä ja oman toimeentulonsa hankkimisessa. Työtön toimeentulotukiasiakas voi olla köyhä mutta onnellinen.

Toinen kätevä verhoilusana on yhteisöllisyys. Se on läheistä sukua onnellisuudelle, sillä onnellinen ihminen yleensä myös kuuluu johonkin yhteisöön.

Kun yhteisöllisyyttä korostetaan hyvinvoinnin mittarina, voidaan siirtää ainakin osa kuntien järjestämisvastuulle kuuluvista palveluista yhteisöjen tuotettaviksi. Yhteisöt ovat tarpeen, kun pitää luoda lumet, käydä naapurin vanhukselle kaupassa tai hoitaa sairastunutta lasta.

Suomalaiset sosiaalialan päättäjätkin ihastelevat yhteisöllisyyttä monissa sellaisissa yhteiskunnissa, joissa julkinen lasten- tai vanhustenhoito ei toimi eikä kotipalvelusta ole kuultukaan. Niissä yhteisöllisyys ei ole herttaista onnellisuutta: se on käytännön pakko.

Niin onnellisuus kuin yhteisöllisyyskin joutuvat vielä koetukselle, jos myös seuraava hallitus jatkaa määrätietoista tuloerojen kasvattamista sekä kansalaisten jakamista menestyjiin ja epäonnistujiin.

Tuloerojen kasvattaminen alkoi 1990-luvun laman jälkeen, kun palkansaajien ja varsinkin vauraimman väestönosan verotusta kevennettiin mutta sosiaaliturvan taso jäi pahasti jälkeen. Nykyinen hallitus on korottanut alimpia tukia, mutta korotusten jälkeenkään ne eivät ole edes lähellä 15 vuoden takaista tasoa.

Entisten ongelmien lisäksi nykyisellä hallituksella on käsissään uusi ongelma, joka saattaa laimentaa varsinkin nuorten onnellisuutta. Nuoria työttömiä on nyt yhdeksän kertaa niin paljon kuin viime laman aikana. Tällä kertaa työttömyys koskettaa myös koulutettuja ja ammattiin valmistuneita nuoria, sillä julkinen sektori on supistanut työhönottoaan merkittävästi.

Hyvinvoinnin ylläpitoon eivät enää auta pehmeät keinot. Nyt tarvitaan rakenteellisia ratkaisuja ja valintoja, mille ryhmille apua suunnataan. Poliittisten päätösten taloudelliset seuraukset pitää avata rehellisesti, siten että niiden vaikutukset ovat koko kansan ymmärrettävissä.

Työllä ansaittu siedettävä elintaso on suurimmalle osalle kansasta myös onnellisuuden edellytys. Kansalaisten hyvinvoinnin kehitystä pitää yhä mitata myös materiaalisin mittarein eikä verhota eriarvoistumista onnellisuuden epämääräiseen huntuun.
*
http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Onnellisuus+ei+poista+k%C3%B6yhyytt%C3%A4/1135256327167
http://www.excerptsofinri.com/jesus_of_nazareth_iiii.html

Lady Macbeth tulee hulluksi

Linkkilisäys lady Macbethia loistavasti näyttelevästä 'Judi Dench'istä - 15.8.

*

Pirun sotajoukoissa ei ole syntisempää paholaista kuin Macbeth (Macduff). - - Tähän kiroukseen ei voi lisätä muuta kuin: 'paitsi yksi: Lady Macbeth' - vallananastaja-kuningas Macbethin 'tunnoton' vaimo.

Macbeth itse on epävarma ja kokee tunnotuskia vaimonsa kanssa suunniteltujen ja tekemien sekä järjestämien murhien vuoksi, kun taas miestään epäröinnista (siten epämiehekkyydestä!) arvostelevaa lady Macbethia ei omatunto kolkuta - hän on emotionaalisesti kovaakin kovempi ihminen - - kunnes romahtaa henkisesti täysin sen jälkeen, kun hallitsijapari on tapattanut aiempien murhien tekijöistä tietoiseksi tulleen taani (lordi) Macduffin vaimon, lapset ja palvelijat.

Lady Macbethin kokema äärimmäinen tuska on psykoottista ja kauhistuttavaa hänen ajatellessaan ja kuvitellessaan murhattujen ihmisten verisiä ruumiita (ks. PS.). Lady kulkee kuin unissaan, puhuu itsekseen, ketään näkemättä tai kuulematta.

Macbeth sen sijaan pystyy lopulta - huolimatta ajoittaisesta harhaisuudestaan (hän näkee murhaamansa Banguon istumassa illallispöydässä) ja taikauskostaan (noitien ennustuksiin uskominen) taistelemaan kuolemaan saakka Macduffin masinoimia joukkoja vastaan.
*
Shakespearen Macbeth lienee toiminut eräänä esikuvana Rikoksen ja rangaistuksen nihilistiselle ja sieluntuskissaan miltei luhistuvan Raskolnikovin persoonalle. - - Sen sijaan lady Macbethia ei Dostojevskikaan kyennyt tai halunnut kirjoittaa romaaneihinsa - ellei sitten esimerkiksi Idiootin Nastasja Filippovna Baraskova ole sellainen. - - Dark Lady jäi ikäänkuin Shakespearen omaisuudeksi - - olkoonkin, että pahasta naisesta tunnetaan kautta kirjallisuuden historian monenlaisia versioita.
*
Shakespeare: "Macbeth" (Judi Dench) - sleepwalking scene - (V.1) - - Veri (ja veren haju) ei lähde käsistä pesemälläkään - - koska se veri ei ole käsissä vaan mielessä. - - (Lukekaa videon uploadaajan mainio sitaatti, jossa pohditaan hajuaistin poeettista käyttöä kirjallisuudessa sekä hajun metaforisen ilmaisukyvyn mahdollisuuksia ja rajoituksia.)

Lääkäri:
Huhut kiertävät, ja luonnottomat teot
tuovat luonnottoman vaivan; sairas mieli
purkaa salaisuudet mykkään tyynyyn.
Pappia hän tarvitsee, ei lääkäriä.
Herra meitä armahtakoon. Pankaa piiloon
vaaralliset esineet ja aineet; vartioikaa häntä.

(Suomennos Matti Rossi, 2004)
*

Macbeth - Act V. Scene 1. by William Shakespeare

*

PS.

Ralf Långbacka kirjoittaa Rossin kääntämän Macbethin esipuheessa:

'Kaikesta päätellen lady Macduffin ja hänen lastensa murha saa lady Macbethin (jolla ei ole lapsia/rr) itsehillinnän murtumaan. Hän putoaa kuin kivi epätoivon kaivoon, sillä juuri epätoivoa unissakävelykohtaus huokuu...'

*

www.angelfire.com/tx3/chrissandy1/caladymacbeth.htm

http://en.wikipedia.org/wiki/Macbeth

http://fi.wikipedia.org/wiki/Judi_Dench

http://www.actorsshakespeareproject.org/season4/macbeth.html

Miksi Hamlet ei tapa Claudiusta?

Kielimafia teki huomattavia lisäyksiä Hamletin päätöstä (jättää päätös otollisempaan, perustellumpaan hetkeen) ja ylipäätään hänen luonteensa arvoitusta pohdiskellen. Viimeisin tarkennus koskien käännöstä - palkkion ja koston pohdintaa - 30.5.

Jatkoa aiemman päreeni - Tarvitseeko Hamlet psykiatrista hoitoa? - teemaan. - En etene tarkalleen aika-tapahtumajärjestyksessä näissä Hamlet-päreissäni vaan lähinnä 'opiskelen' tätä näytelmää - niin kokonaisvaltaisesti kuin pystyn; - youtube-linkit ja Hamlet (Fully annotated edition, 2003) antavat siihen oivallisen mahdollisuuden.

Miksi Hamlet ei tapa Claudiusta nähdessään tämän linnan 'rippikopissa' rukoilemassa ja katumassa veljensä murhaa (Hamlet on matkalla tapaamaan äitiään)? Hamletin, joka kuuntelee salaa, olisi helppo pistää ohut miekka Claudiuksen aivoihin ristikon läpi.

Tämä on Shakespearen näytelmän eräänlainen käännekohta - peripetia. Hamlet vitkuttelee ja menettää loputkin tilaisuutensa, mutta hänellä on mielestään hyvin perustellut, katumukseen ja sen kristilliseen tulkintaan - siten moraaliseen vakaumukseen - liittyvät syyt tekonsa lykkäämiseen. - - Tai sitten hän ei sisimmässään todellakaan halua tappaa tai pikemminkin pysty tappamaan Claudiusta kuten psykoanalyytikot Hamletin oidipaaliahdistukseen (lyhyesti: insestisiin syyllisyydentunteisiin) vedoten väittävät.

Hamlet kysyy itseltään yllättävästi (mikä osittain tukee psykoanalyyttista tulkintaa) - mikäli hän tappaisi Claudiuksen juuri nyt:'...and am I then revenged, to take him in the purging of his soul.'

Hamlet ajattelee, että Claudius pääsisi taivaaseen, mikäli kuolee syntejään katuessaan, ja sitä hän EI halua. Claudius pitää tappaa toisenlaisessa, arkisemmassa ja 'syntisemmässä'/rr tilanteessa - mutta sitä ei tule kuin vasta viimeisessä näytöksessä Hamletin Enganninmatkan jälkeen - ja tavallaan Hamletista itsestään riippumatta (tästä myöhemmin).

Mutta miten on? Mikä siis lopulta estää Hamletia tappamasta? - - Koska hän ajatteleekin yhtäkkiä, että Claudiuksen tappaminen tässä tilanteessa ei ole mikään kosto vaan palkkio (tavallaan kummallekin - näin tulkitsen): - O, this is hire and salary, not revenge.

Hamlet tekee siis jälleen kuuluisan 'virheensä' - hän ryhtyy ajattelemaan! - Claudiushan rukoilee syntejään anteeksi katumuksen tai ainakin syvän pahan olon vallassa (vaikka lopussa toteaakin rehellisesti: Words without thought never to heaven go.)

Ja niin Hamlet pohtii edelleen:

But in our circumstance and course of thought,

'Tis heavy with him: and am I then revenged,

To take him in the purging of his soul,

When he is fit and season'd for his passage?

No!

Up, sword; and know thou a more horrid hent:

When he is drunk asleep, or in his rage,

Or in the incestuous pleasure of his bed;

At gaming, swearing, or about some act

That has no relish of salvation in't;

Tilaisuus menee ohi. Vasta viidennen näytöksen katastrofaalisessa loppuratkaisussa Claudiuksen(kin) surmaaminen toteutuu - myös Hamletin itsensä kuollessa myrkytettynä.

Edelleen voi kysyä: miksi Hamlet perääntyy? Hän ei osoita olevansa liiemmin uskonnollinen, joten päätös ei voi syntyä puhtaasti uskonnollis-eettisestä vakaumuksesta vaan jotenkin praktisesta moraalikäsityksestä, joka toki on kristinuskon leimaama. Hän on oppinut älykkö, sanataituri ja luova esiintyjä (runoilija ja näyttelijä), vaikkei hovin kuninkaallisesta julkisuudesta, jossa joutuu prinssiytensä takia väistämättä elämään, välitäkään - pikemminkin on siitä hieman kiusaantunut.

Hamlet on myöhäiskeskiajan uuden, humanistisen sukupolven - siis itse asiassa jo lähes kokonaan uuden ajan eetoksen ihminen, jos häntä vertaa sotasankari ja valloittaja-isäänsä tai vaikka näytelmän lopussa Tanskan valtaistuimelle (hovin koko sisäpiiri Horatiusta lukuunottamatta on kuollut) nousevaan Norjan nuoreen ja 'pelkän' sotilasmaineen perässä kuohuavaan prinssi Fortinbrasiin (jonka 'mitätöntä' valloitusretkeä Puolaan Hamlet ambivalentisti yhtä aikaa sekä halveksuu että ihailee - koska häneltä puuttuu juuri tuota Fortinbrasin 'typerän' päättävää tahtoa valloittaa ja tappaa tapattaen jonkun turhanpäiväisen pikku alueen takia jossain ties missä samalla tuhansia sotilaitaan).

Hamlet on siis opiskellut paljon (Wittenbergissä), eikä hänen voi tämänkään vuoksi olettaa sitoutuneen perinteisiin, sotilas-aatelisen säädyn maskuliinisiin hyveisiin (vaikka myös niihin hän on toki saanut kasvatusta kuninkaallista sukua kun on) - siis taistelija-sankaruuteen, ja joka pitää sotilaallisia kunniakäsityksiä - esim. kaksintaistelua ja kostoa - miehisen tunnustetetuksi tulemisen vaatimuksen viimeisinä testeinä.

Loppukohtauksen kaksintaisteluun hän lähtee vain siksi, että myöntyy kohtaloonsa - Let be - hän sanoo Horatiukselle. Antaa aiemman kostonhimon Claudiusta kohtaan olla. - Koska sovintoa Laerteen (joka haluaa kostaa isänsä Poloniuksen kuoleman ja sisarensa - Hamletin aiemman rakastetun - Ofelian itsemurhan, joihin kumpaankin Hamlet on syyllinen - joskin monimutkaisella ja ei-intentoidulla tavalla) kanssa ei saada aikaan diplomaattisesti (Claudius tukee Laertesta petoksella) - antaa sitten, pohtii Hamlet, tulla se, mikä tulee (vaikka kuolema, jota hän ounastelee), jos se on tullakseen.

Ehkä Hamlet ei todellakaan sisimmässään vain yksinkertaisesti halua tappaa Claudiusta - ja se siitä - ilman mitään psykoanalyyttisia selityksiä. Ehkä hän kaikesta hurjuudestaan ja hulluudestaan huolimatta todella on - aivan aidosti ja syvimmiltään - myös eettisesti moderni humanisti, joka ei yksinkertaisesti siis vain halua ratkaista tällaisia petoskiistoja miekalla. - - Juuri viimeisen näytöksen muuttunut ja sisimmältään rauhoittunut Hamlet antaisi perusteltua aihetta puolustaa tätä väitettä.

Tällaisesta 'yksinkertaistuksesta' huolimatta emme voi kieltää ja olla ihmettelemättä - usein ihaillen, joskus nauraen joskus miltei itkien - viimein jopa kauhistellen - Hamletin nerokasta 'kameleonttimaisuutta', joka vaikuttaa hetkellisesti kerrassaan käsittämätömältä ellei peräti mahdottomalta roolien ja identiteettien sekoitukselta: - Hamlet on kuin kävelevä, maailmatuskasta kärsivä ilotulitusraketti: - sisimmältään sympaattinen nuori opiskelija, melankolinen ja syvämietteinen ajattelija - sitten - yhtäkkiä - aivan hervoton stand up-koomikko ja showmies (buzz buzz!), miltei hysteerinen narri, oikukkaan kostonhimoinen ja mustasukkainen tappaja - jopa - kaikesta mustasukkaisuudesta huolimatta tai juuri sen takia - kuin pieni poika äidilleen - - kaikkea tätä hän on - samassa näytelmässä ilman, että tuo Shakespearen esiin taikoma hahmo hajoaisi pirstaleiksi tai vaikuttaisi meistä täysin epäuskottavalta!

Hamlet pääsee aina karkuun selityksiämme. Hän elää ikäänkuin omaa elämäänsä tuossa Shakespearen näytelmässä. - Mutta ennenkaikkea hän on lopulta eräs näyttämötaiteen historian kaikkein traagisimpia - ellei traagisin (anti-) sankari - ja kuten on väitetty - myös perinteisen kreikkalaisperäisen tragedianäytelmän ylittävä ja jopa sen lopettava huipentuma.

http://www.youtube.com/watch?v=uMXB5zbWLcQ (Hamlet: - Now I could drink hot blood)

HAMLET

'Tis now the very witching time of night

When churchyards yawn and hell itself breathes out

Contagion to this world. Now I could drink hot blood

And do such a bitter business as the day

Would quake to look on. Now to my mother.

O, heart, lose not thy nature Let not ever

The soul of Nero enter this firm bosom

Let me be cruel, not unnatural.

I will speak daggers to her, but use none.

My tongue and soul in this be hypocrites

How in my words somewhere she be shent,

To give them seals - never my soul, consent!

.....

KING CLAUDIUS

My offence is rank it smells to heaven;

It hath the primal eldest curse upon't,

A brother's murder. Pray can I not,

Though inclination be as sharp as will:

My stronger guilt defeats my strong intent;

And, like a man to double business bound,

I stand in pause where I shall first begin,

And both neglect. What if this cursed hand

Were thicker than itself with brother's blood,

Is there not rain enough in the sweet heavens

To wash it white as snow? Whereto serves mercy

But to confront the visage of offence?

And what's in prayer but this two-fold force,

To be forestalled ere we come to fall,

Or pardon'd being down? Then I'll look up;

My fault is past. But, O, what form of prayer

Can serve my turn? 'Forgive me my foul murder'?

That cannot be; since I am still possess'd

Of those effects for which I did the murder,

My crown, mine own ambition and my queen.

May one be pardon'd and retain the offence?

In the corrupted currents of this world

Offence's gilded hand may shove by justice,

And oft 'tis seen the wicked prize itself

Buys out the law: but 'tis not so above;

There is no shuffling, there the action lies

In his true nature; and we ourselves compell'd,

Even to the teeth and forehead of our faults,

To give in evidence. What then? what rests?

Try what repentance can: what can it not?

Yet what can it when one can not repent?

O wretched state! O bosom black as death!

O limed soul, that, struggling to be free,

Art more engaged! Help, angels! Make assay!

Bow, stubborn knees; and, heart with strings of steel,

Be soft as sinews of the newborn babe!

All may be well.

HAMLET

Now might I do it pat, now he is praying;

And now I'll do't. And so he goes to heaven;

And so am I revenged. That would be scann'd:

A villain kills my father; and for that,

I, his sole son, do this same villain send

To heaven.

O, this is hire and salary, not revenge.

He took my father grossly, full of bread;

With all his crimes broad blown, as flush as May;

And how his audit stands who knows save heaven?

But in our circumstance and course of thought,

'Tis heavy with him: and am I then revenged,

To take him in the purging of his soul,

When he is fit and season'd for his passage?

No!

Up, sword; and know thou a more horrid hent:

When he is drunk asleep, or in his rage,

Or in the incestuous pleasure of his bed;

At gaming, swearing, or about some act

That has no relish of salvation in't;

Then trip him, that his heels may kick at heaven,

And that his soul may be as damn'd and black

As hell, whereto it goes. My mother stays:

This physic but prolongs thy sickly days.

KING CLAUDIUS

My words fly up, my thoughts remain below:

Words without thoughts never to heaven go.

http://shakespeare.mit.edu/hamlet/hamlet.3.3.html

wikimedia.org/wiki/File:Claudius_at_Prayer_Hamlet_3-3_Delacroix_1844.JPG

(To be continued; - kts. ensimmäinen Hamlet-päre - On aatos vallassamme, päätös ei)

Mitä tehdä Pathokselle?

Jatkoa aiemman päreeni pohdinnalle ja Mummon kommenttiin päreessään N, M, S, A, U.
(Huom! - erittäin tärkeä PPPS. lisätty 24.1)
*
Mummo kirjoitti:
'Tuon kadonneen mummon loppu vain oli niin sopiva määrätä hetkeen, jolloin Raunon kanssa kohtasimme.'
*
(- Seuraavassa lähinnä omalle itselleni tarkoitettua monologia - yhä uudestaan - jonkinlaisen motivaatio-synopsiksen muodossa.)

No - joka tapauksessa - Mummo tietää nyt kai olennaisimman tarinamme minun versiostani - ainakin minun oman elämäni 'tragikomediassa' - - eli sen, ketkä oikeassa elämässäni todella ovat Doris = Mummo = ? ja Ernest = Etappisika = ?.

Aivan liian paljon jäi toki vielä selventämättä (tavatessamme) silloin toissaperjantaina kolmen tunnin puheryöpyssäni, joskin tappaa 'piti' - muun muassa sitä yritin Mummolle perustella.

Toisin sanoen - miksi valitsin kaikesta kuvotuksestani huolimatta niin raaan vaihtoehdon (oli ikäänkuin pakko - ja siihen löytyy kyllä selvät syynsä, joita en tietenkään tässä julkista, joskin Mummolla on nyt asiasta jotain hajua), - - mutta en todellakaan kadu muuta kuin Pathoksen itsemurhaa - etenkin sitä, että Pathos olisi muka voinut oikeuttaa sillä tavoin tekonsa seuraukset - - ei käy!

Nyt pitäisi kehitellä Athoksen = Tapsan = ? ja Typhuksen = Vaarin = ? välille keskustelu Pathoksen = Rauno Räsänen = minä = ? ratkaisumotivaation moraalisen mielekkyyden luonteesta.

Olen pohtinut, josko hyppäisin mytologiaan ja herättäisin Mummon eloon (en enää Doriksena enkä ? :nä) - jonain - ikäänkuin Lemminkäisen (= Dionysoksen) äitinä keittämään Pathoksen kasaan niistä yli 200 osasta, joihin hän silpoutui Pendolinon alla Malmin asemalla ja vaatimaan Pathoksen - tuon rappeutuneen, ylimielisen ja juopon pelkuri-Eroksen - moraaliseen vastuuseen teostaan!? (idea Eroksesta: Eros ja Psykhe/Eeva-Liisa Manner)

Eli modifioisin tarinan lopusta omalla tavallani (-llaan) Raskolnikovin murtumista muistuttavan tunnustus-katumus-draaman, mikä haluaa ilmituoda, että tappaa kyllä voi utilitaristisista syistä (niitä toki riittää!), mutta - niinpä niin - se, joka kestää tekonsa ilman mitään tunnonvaivoja, on yhtä aikaa sekä pelkuri että hirviö - kieltämättä parhaimmillaan ehkä jopa selkeästi ajatteleva ja kiitettävästi kouluja käynyt, hyvin kasvatettu, jopa tasa-arvoa ja demokratiaa kannattava - - Saatana! (kuten ärähtäisi suuttuneimmillaan ollessaan Kant utilitaristeista moraalifilosofeina.)

Mutta moraalia tällaisessa ihmisessä ei ole kuin oman laskelmoivan valheensa - vain pelkän älynsä kanssa sopimusta yrittävän 'laskukoneen' verran - eli ei yhtään!

Pathos siis ei saa! selvitä tekemistään murhista niin helpolla kuin itsensä tappamisella.

Jumalat kostavat hänelle, kuten ne kostivat Prometheukselle tulen varastamisen jumalilta, Sisyfokselle hänen huijattuaan kuoleman jumala Haadesta ja paettuaan kahdesti Manalasta, Tantalokselle sen, että tämä syötti salaa omat poikansa poikansa lihasoppanana jumalille jne.

Täten Pathoskaan ei voi ottaa jumalten valtaa - hän on ihminen, jonka on tyytyminen ihmisen osaan.

Pathos palautetaan elämään, koska hänen on käytävä läpi sielullis-psyykkinen murros tai ainakin jonkinlainen henkilökohtainen testi, jonka hän siis väisti itsemurhansa kautta.

Olen tässä tekemässä ikäänkuin jo Antigoneessa havaittavaa siirtymää kreikkalaisesta koston ja kohtalon väistämättömyydestä ja tuomiosta (mistä arkkiesimerkki on tietysti kuningas Oidipus) kristillistyyppiseen pelastuksen mahdollisuuteen metanoian eli mielenmuutoksen moraalin kautta (mutta en siirry täysin kristinuskon linjoille!).

Antigone teki moraalisesti oikein puolustaessaan veljeään muodollista, tradition sanelemaa, yhteisöllistä (mutta tässä tapauksessa itse asiassa myös aidosti väärää!) tuomiota vastaan.

Veljeään puolustaessaan kuoleman valinnut (käytännössä Antigonen tekoa voi pitää itsemurhana) Antigone nousee kuitenkin moraaliltaan korkeammalle kuin vallanpitäjäkuningas Kreon, jota vastaan jopa viime kädessä yhteisökin asettui. Kuningas havaitsi virheensä kuitenkin liian myöhään, ja kaikki jättivät hänet täydelliseen yksinäisyyteen.

Pathoksen teko ei kuitenkaan ole moraalisesti ylevä vaan pelkkää pakoa siitä tuskasta, jota hän ei itsessään halua kohdata - eli ettei tappaminen ole hänen tilanteessaan koskaan oikeutettua - ettei se ole oikeutettua missään tilanteessa (ks. PS.) - että juuri ja nimenomaan tappaessaan itsensä muka rangaistuksena teostaan, hän vajoaa törkeimpään moraalittomuuteen, mitä olla saattaa.

Pathos oikeuttaa murhansa psykologisella egoismilla - mustasukkaisuudella ja kuittaa sen psykologisella egoismilla: tappamalla itsensä.

Väärin! Väärin! Pathos on väärässä! - ja tämä minun pitäisi kyetä osoittamaan jollain tavoin uskottavasti, vaikka tiedän, että on monia, jotka hyväksyvät hänen itsemurhansa tekojensa lunastuksena.

Ei! Pitää osoittaa, että juuri se, ettei häntä rangaista noin vain - ettei häntä tapeta noin vain - että hänet saatetaan kasvokkain oman omantuntonsa kanssa - ettei häntä päästetä pakenemaan itsemurhaan - että juuri tämä: Doriksen ja Ernestin veri, joka tippuu Pathoksen käsistä, hänet lopulta tuomitsee.

Mikään muu ei voi häntä tuomita. Ei kukaan toinen ihminen, ei edes mikään oikeusproseduuri.

Hänen on kaduttava - muutoin hän on siirtynyt moraalisesti ulos ihmisyhteisöstä ja ylipäätään koko sen moraalisen integriteetin piiristä, joka tekee ihmisestä ihmisen.

Jos hän ei murskaannu henkisesti teostaan, tunnusta, muuta mieltään ja kadu, hänestä tulee epäihminen, joka kuuluu jättää kuolemaan elävältä kuten Antigone - tässä tapauksessa vain ilman minkäänlaista moraalisen ylevyyden vaikutelmaa.

Hänestä jäisi tällöin jäljelle pelkkä halveksittava ei-mikään, joka ansaitsee kuolla halveksittavan ei-minkään kuoleman - mutta vasta tässä kohtaa draaman loppua - ei oman päätöksensä seurauksena!

Mutta jos hän katuu - ja pystyy siis muuttumaan sisäisesti? Miten hänen eksistentiaalis-moraalinen tilanteensa silloin muuttuu. Onko hänelle silloin olemassa hyväksyntää ja ikäänkuin pelastusta - edes oman itsensä edessä?

Mitä tarkoitan pelastuksella Pathoksen tapauksessa? Mielenrauhan saavuttamista. En mitään muuta.

Mitä ihmettä tuo mielenrauha sitten lopulta voisi olla? Ehkä sitä, että pystyy kestämään menneisyytensä teot, muttei/vaikkei koskaan unohtamaan niitä. Eli että pystyy toimimaan tulevaisuutta silmälläpitäen, mutta ei koskaan enää siten, että voisi pitää itseään viattomana ja oikeutettuna esimerkiksi sillä tavoin kuin vaikka espanjalaiset kolonialistit tai Amerikan uudisasukkaat itseään pitivät alkuperäisasukkaita listiessään - - jonkun muka korkeamman moraalin ja oikeuden nimissä.

Sellaista oikeutta ei ole kuin paatuneen rikollisessa mielessä! Oikeutettiinpa se sitten - kuten tehtiin - vaikka kristinuskolla!

Pathos joka tapauksessa otti oman ja muiden kohtalon omiin käsiinsä - - mutta lopultakin juuri se oli häneltä kielletty - ainakin siinä muodossa, minkä hän valitsi - ! Ja miksi? Sen vuoksi, että - toisin kuin halusi itselleen uskotella - hän ei hallinnut itseään ja tekojaan.

Pathos saakoon - vielä jyrkemmin: Pathos pakotettakoon saamaan vielä tilaisuuden palata niiden joukkoon, joiden kanssa hän mahdollisesti voisi elää!

Häntä ei karkoteta ihmisten joukosta - yhtä vähän kuin hän voi itse karkottaa itsensä heidän joukostaan vailla vastuuta siitä, mitä tekee, ja mitä saa tehdä - ihmisenä.

Polemisoiden ja filosofis-poliittisen aatehistorian tasolla Pathoksen uusi - uudelleen mahdollistettu - ratkaisu tulee olemaan samantyyppinen kuin Dostojevskin tuomio utilitaristisia murhan oikeuttavia päättelyitä kohtaan.

'Olen itsekin täi, mutta tapoin vielä suuremman täin kuin itse olen', lausuu Rodion Raskolnikov.

Tämä on pahimman luokan moraalinen virhepäätelmä. Ja RR sen kyllä vähitellen ja lopulta tajuaa - miltei täydelliseen henkiseen romahdukseen asti.

Utilitarismissa lähestytään epäsuoraan myös aivan ilmeisen nihilistisiä ratkaisuja, jotka kuitenkin pyritään samalla rationalisoimaan pois - eli tekemään psykologisesti tyhjäksi niiden argumentatiivinen ilmeisyys.

Sillä. - - -Tappaminen on kiellettyä, vaikka sen kieltävään moraaliin ei löytyisikään perustetta muualta kuin Jumalan käskystä - eli ikäänkuin ei mistään!

Mutta jos/kun inhimillinen, älyllinen ja emotionaalinen intuitio niin sanoo - ja vakuuttavasti sanookin, niin silloin tuota intuitiota pitää (Thou Shalt) uskoa!
*
- - - Pathos palautetaan lopussa tuomioistuimen eteen, minkä vastuun hän itsemurhallaan pyrki välttämään ottamalla oikeuden omiin käsiinsä myös oman henkensä ja omantuntonsa suhteen.

Sellaista mahdollisuutta en hänelle siis enää - Dostojevskin hengessä - tule antamaan. Perun sen, mitä alunperin tapahtui. - - - Pathoksen on kärsittävä - ja tehtävä (jos se suinkin on mahdollista) sopimus itsensä, toisten ihmisten sekä koko elämänsä kanssa.

Pathos-Raskolnikovin henkiinheräämisen ja hänen asiansa uudelleen käsittelyn lopullinen - ehkä kaikkein radikaalein finaali ja ratkaisu saattaaisi olla se, ettei hän tuomita lainkaan - - -

Pathos jäisi täten lähes täysin yksin.

Entä onko sellainen ratkaisu kuitenkin liian julma? Sitäkin asiaa minun täytyy vielä tarkoin pohtia.
*

PS.
Eutanasia-ongelma jää tässä yhteydessä käsittelemättä.

PPS.
Mummo toivoi minun pohtivan enemmän Doriksen persoonaa ja luonnetta. Tässä en siihen asiaan halua puuttua, ja kaikki se, mitä olen päreissäni ja kommenteissani kyseisestä aiheesta viime aikoina 'vihjaillut' on/lienee ristiriidassa sen loppuratkaisu-synopsiksen kanssa, minkä tässä olen yrittänyt epämääräisesti hahmotella.

Syyllistän tässä vain Pathoksen - en Dorista, johon tähän mennessä (ja ehkä tietyllä tasolla yhä edelleen) olen suhtautunut hyvin kyynisesti! Strange enough!?
*
Katso pärettäni, johon tässä kirjoitettu on jatkoa - Pathoksen tarinan jatkopohdiskelua.

PPPS.
Pathos-storyn juonen vihon viimeiseksi lopuksi on olemassa yksi - ehkä hieman epäuskottava ratkaisu (riippuu sitä, kuka mitäkin odottaa), mutta mä ainakin kokeilen sitä.

Eri juttu sitten - julkaisenko.

Se ratkaisu antaisi kuitenkin hieman perspektiivimahdollisuutta myös Doriksen syväulotteisempaan ja persoonallisempaan kuvaamiseen (mitä Mummo kai toivoisi).

Nämä mun naisluonteen katsaukset/kuvaukset ovat tässä tarinassa olleet aika pateettisia mutta samalla hyvin kyynisiä. Mistä siis löytää rakkautta - ei pelkkää laskelmointia kyseisen naisen - Doriksen - motiiveihin ja luonteeseen?

Minä itse - edes kirjoittajana - en voi sitä rakkautta kuitenkaan Doriksen persoonaan noin vain lisätä/antaa, ellen itse jollain tavalla usko sen olemassaoloon ja/eli osaa nähdä/kuvitella sitä uskottavasti tässä fiktiossa/faktiossa.

No - yrittää tietenkin aina voi.

Mutta ehkä Pathos/(minä/ - en kuitenkaan tunnustaudu enää tässä vaiheessa täysin identtiseksi Pathoksen kanssa!) ei tosiaankaan rakasta naisia vaan tulee heistä rakkaudessaan pelkästään regressiivisen riippuvaiseksi emotionaalis-persoonallisesti?

Tämä on kieltämättä ollut yksi Pathoksen suurimpia dilemmoja läheisessä ihmissuhteessa (hän ei luota naiseen - ei millään tasolla), minkä umpikujan hän myös osaltaan yritti ratkaista - tosin täysin mielettömästi, kuten on havaittu.

Sen verran sanon kuitenkin omasta puolestani, että ko. luottamusasiassa en jaa Pathoksen kyynisyyttä henkilökohtaisesti ainakaan täysin (jotain positiivistakin on siis vielä jäljellä suhtautumisessani naiseen).

Pathoksen valinta eliminoida vihansa ja mustasukkaisuutensa, jotka peittivät alleen ja myrkyttivät hänen tulisen rakkaudenkipinänsä, täytyy tuomita - jopa yrittää suoranaisesti kumota.

Ne täytyy kanavoida toisin.

Mutta miten? - - On siis ainakin yksi fiktiivinen keino/tapa muunnella/muuttaa juonta, kuten alussa totesin, mutta ja vielä kerran mutta - ihan liian halpaa ratkaisua en haluaisi käyttää - joskin eiköhän myös tässä minun versiossani - huolimatta sen inho-/kauhurealistisuudesta - tai juuri sen vuoksi - ole liikuttu jatkuvasti tietynasteisen mielettömyyden ja absurdiuden rajamailla - joten...

(to be continued)

Avoin kirje Blogistanian Nobel lautakunnalle

(Oikolukija kävi täällä joskus klo: 21.00)

Anita Konkka lähestyy minua seuraavan kommentin muodossa:

'Olet saanut blogikunniamerkin. Käy katsomassa ohjeet Sanat-blogista'
*
ARVOISA ANITA KONKKA, BLOGISTANIAN PALKINTO- JA RANKIJÄRJESTYSLAUTAKUNTA

Kiitän korkea-arvoista palkintolautakuntaa saamastani tunnustuksesta.

Kuitenkin omatuntoni, tuo enää heikosti mutta sinnikkäästi sykähtelevä moraaligeneraattori, lähetti minulle myöhään eilen illalla signaaleja, joiden viestin sain koodattua auki viime yönä.

Minä luen teille tämän viestin.

'Rauno - sinä kieltäydyt saamastasi Blogistanian Nobel palkinnosta. Syy: Josif Vissarionovitš Džugašvilin, paremmin tunnettu nimellä Generalissimus Stalin, tekemät ihmisoikeusrikokset Venäjän kansaa kohtaan vuosina 1933-1939.'

Niinpä - arvoisa lautakunta - puheenjohtajatar Konkka - en aio noutaa saamaani tunnustusplakaattia teidän hienosta blogistanne, vaan pysyttelen mieluummin ulkopuolisena jopa suhteessa kaikkeen sinänsä hellyttävään ja meitä kaikkia blogisteja toisiimme yhdistävään hömppään, jota tämä imperialistinen kunnianosoitus minun dissidenttiselle etiikalleni edustaa.

Lopuksi esitän vilpittömänä toiveenani, että tunnustusplakaatti asetettaisiin riippumaan tulevan blogijoulukuusenne oksaan muistuttamaan meitä jokaista ihmisen rikollisesta toiminnasta sekä lähimmäisiään että ekosfääriä kohtaan.

Kunnioittaen

Slavoj Zizekin puolesta

Rauno Räsänen

Fallkulla, Suomi, Finland