Noituus, valta ja Macbeth

Macbethin noidat

.

Mielikuvitukseen kuuluu jo sinänsä taito mennä toisen ihmisen elämän sisään, muitta noitien ollessa kyseessä side on omalaatuinen, sillä noidat ovat mielikuvituksen jälkeläisiä. Keskiajan ja renessanssin ajan noitien jahtaajat – miehet, joiden mielestä koskaan ei voinut olla liikaa lähimmäisten ilmiantoja, ruumiintarkastuksia, kidutuksia, oikeudenkäyntejä ja ennen kaikkea teloituksia – uskoivat, että noidat kävivät salakauppaa mielikuvituksella. Tunnetun noitakäsikirjan Malleus maleficarumin mukaan paholaisen palvelijat kiihottavat ja muovaavat mielikuvitusta tunkeutumalla ruumiin kautta ihmiseen. Teoksen kirjoittaneet kaksi dominikaani-inkvisiittoria, Heinrich Kramer ja James Sprenger tiesivät, että pirulliset henget pystyivät synnyttämään ‘paikallisen liikahduksen’ joko valvovan tai nukkuvan ihmisen mielessä ja herättämään ja kiihottamaan ihmisen sisäisiä aistimuksia ‘niin että mielen varastoihin kammitsoidut ideat otetaan esiin ja paljastetaan fantasian ja mielikuvituksen kyvylle, minkä jälkeen tällaiset ihmiset kuvittelevat niiden olevan totta.’ He kutsuivat tapahtumasarjaa, jossa mieltä herätellään ja kuvia siirrellään yhdestä aivojen osasta toiseen, ‘sisäiseksi kiusaukseksi’. Sen seurauksena ihminen saattaa alkaa nähdä silmiensä edessä jotakin – vaikkapa tikarin – jota todellisuudessa ei ole, ja kääntäen, ihmiseltä voi jäädä näkemättä jokin – esimerkiksi oma penis – joka kuitenkin yhä on paikallaan, vaikka inkvisiittorien ‘hurmaksi’ kutsuma ilmiö kätkee sen katseelta. Kramer ja Sprenger kirjoittavat: ‘Eräskin mies kertoo, että kadotti kalunsa ja meni noidaksi tiedetyn akan tykö jotta tämä palauttaisi sen hänelle. Akka käski vaivasta kärsivän kiivetä tiettyyn puuhun ja ottaa sieltä pesästä haluamansa kalun, pesässä oli niitä monta. Mutta kun mies yritti ottaa ison kalun, noita sanoi: Älä sitä ota, se on kappalaisen kalu’.

. 

Luettuaan tämän ja muita kohtia Malleus maleficarumista Reginald Scot-niminen Shakespearen hieman vanhempi Englannin maalaisaatelinen sanoi aluksi kallistuneensa pitämään teosta rivona kokoelmana tuhmia vitsejä. Hän kuitenkin tarkisti asia ja totesi, että mistään vitseistä ei ole kyse, sillä niiden kirjoittajat ovat henkilöitä, joilla on ollut ja on yhä valta päättää asianosaisten elämästä ja kuolemasta. Scot vastasi julkaisemalla vuonna 1584 oman teoksensa, The Discovery of Witchcraft, joka oli noitauskon skeptinen kritiikki ja lajissaan tärkein englanninkielinen teos. Kun Jaakko nousi Englannin valtaistuimelle, hän määräsi ensi töikseen kaikki Scotin kirjat poltettaviksi. Tekstiviittauksista päätellen näyttää kuitenkin siltä, että Shakespeare sai kirjan haltuunsa ja luki sen kirjoittaessaan Macbethia. [s. 376-377]

*

Sitaatti on Stephen Greenblattin loistavasta kirjasta ‘Shakespeare: Kuinka Williamista tuli Shakespeare?’ - Will in the world: How Shakespeare became Shakespeare, 2004. Suom. Kaisa Sivenius. Helsingissä: Otava, 2008 .

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/08/shakespeare.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2009/06/shakespeare-sonetti-nro-18.html

http://shakespeare.mit.edu/macbeth/full.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Three_Witches

http://thedabbler.co.uk/2012/10/the-dabbler-book-club-review-the-daylight-gate-by-jeanette-winterson/macbeth-witches/

Hauta, haamu ja Hamlet

Hamlet and his father's Ghost

.

Hautajaiset kutsuvat aina haudan äärellä seisovia puntaroimaan, mihin he uskovat, jos mihinkään. Mutta oman lapsen hautajaiset pakottavat vanhemmat pohtimaan Jumalan olemassaoloa ja koettelemaan uskoaan. Shakespearen on täytynyt osallistua protestanttisen seurakuntansa säännöllisiin jumalanpalveluksiin, sillä muussa tapauksessa hänen nimensä esiintyisi niskuroivien kieltäytyjien luetteloissa. Mutta uskoiko hän siihen, mitä kuuli ja itse lausui? Hänen teoksensa viittaavat siihen, että hänellä oli jonkinlainen usko, mutta se ei millään lailla selvästi ankkuroitunut sen enempää katolilaisuuteen kuin anglikaanisen kirkon oppeihinkaan. 1590-luvun loppupuolella, jos hänen uskoaan ylipäätään saattoi sijoittaa mihinkään laitokseen, se oli teatteri, eikä ainoastaan siksi, että teatteri oli hänen työnsä ja toimeentulonsa.

. 

Shakespeare ymmärsi, että keskeiset kuoleman rituaalit oli hänen kulttuurissaan hajotettu. Hän koki sen kenties hirvittävänä tuskana poikansa haudan äärellä. Samalla hän kuitenkin uskoi myös, että teatteri – ja erityisesti hänen oma dramaturgintaitonsa – pystyi ammentamaan näistä intohimoisten tunteitten valtavista varannoista, joille hän ja hänen aikalaisensa eivät enää voineet löytää muuta tyydyttävää ulospääsyä.

. 

Itse asiassa uskonpuhdistus ojensi hänelle hienon lahjan – ennen niin uljaan ja moniosaisen rakennelman sortuneet jäännökset – ja hän tiesi täsmälleen, kuinka ottaa lahja vastaan ja käyttää sitä. Hän tuskin suhtautui välinpitämättömästi omaan henkilökohtaiseen menestykseensä, mutta hän ei ajatellut ainoastaan rahassa mitattavaa menetystä. Shakespearen maailmassa [niin kuin paljolti meidänkin maailmassamme] rituaalit on tuhottu. Mutta teatterissa hän saattoi ammentaa kuolemaan kohdistuvasta myötätunnosta, epätietoisuudesta ja pelosta, tunteista, jotka hän myös itse koki syvällä sisimmässään. Hän koki ne vuonna 1596 lapsensa kuoleman äärellä ja vielä uudelleen valmistautuessaan isänsä kuolemaan. Hän ei vastannut rukouksin, vaan koko olemuksensa syvimmältä: kirjoittamalla Hamletin.

. 

Kun tutkija ja elämäkerturi Nicholas Rowe yritti kahdeksannentoista vuosisadan lopulla löytää tietoja Shakespearen urasta näyttelijänä, muistot olivat jo haalenneet. ‘En kuullut koskaan mitään enempää tällä saralla’, Rowe totesi, ‘kuin että hnen näyttelijäuransa huippuja oli se, kun hän esitti Haamua omassa Hamletissaan’. Näytellessään kiirastulesta tullutta henkeä, joka vaatii eläviä kuuntelemaan tarkasti hänen sanojaan ‘hartaasti vaan kuule/Mit’ ilmoitan [1.5.5-6] – Shakespearen on täytynyt manata itsestään ulos kuolleen poikansa ääni ja kenties myös oma äänensä sellaisena, miltä se kuulostaisi, kun se tulisi haudan takaa. Se oli eittämättä hänen paras roolinsa. [s. 342-343].

*

Sitaatti on Stephen Greenblattin loistavasta kirjasta ‘Shakespeare: Kuinka Williamista tuli Shakespeare?’ - Will in the world: How Shakespeare became Shakespeare, 2004. Suom. Kaisa Sivenius. Helsingissä: Otava, 2008 .

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/08/shakespeare.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2009/06/shakespeare-sonetti-nro-18.html

http://shakespeare.mit.edu/hamlet/full.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Ghost_%28Hamlet%29

http://en.wikipedia.org/wiki/File:Henry_Fuseli_rendering_of_Hamlet_and_his_father%27s_Ghost.JPG

Hetki, jolloin vanhat jumalat olivat kuolleet eikä uusia/uutta ollut vielä syntynyt.

Alakuva: Herculaneumin epikurolaiset elitisti-snobit nautiskelemassa viinihuuruisen makeaa elämää ja keskustelemassa [ilmeisesti kreikkalaisten vieraittensa kanssa] erittäinkin syvällisistä asioista vähän ennen Vesuviuksen purkautumista. Yläkuvan fresko: Vesuviuksen tuhka- ja laavakerrosten alta esiin kaivettuja muinaisen Herculaneumin raunioita.

. 

The  dialogues Cicero and others wrote were not transcriptions of real exhanges, though the characters in them were real, but they were idealized versions of conversations that undoubtly occured in places like the villa in Herculaneum. The conversations in that particular setting, to judge from the topics of the charred books found in the buried library, touched on music, painting, poetry, the art of public speaking, and other subjects of perennial inteterest to cultivated Creeks and Romans. They are likely to have turned as well to more troubling scientific, ethical, and philosophical questions. What is course of thunder or earthquakes or eclipses – are they signs from the gods, as some claim, or do they have an origin in nature? How can we understand the world we inhabit? What goals should we be pursuing in our lives? Does it make sense to devote one’s life to the pursuit of power? How are good and evil to be defined? What happens to us when we die?

. 

That the villa’s powerful owner [Lucius Calpornius Piso?] and his friends took pleasure in grappling with such questions and were willing to devote significant periods of their wary busy lives to teasing out possible answers reflects their conception of an existence approriate for people of their eduation, class, and status. It reflects as well something extraordinary about the mental or spiritual world trey inhabited, something noted in one of his letters by the French novelist Gustave Flaubert: 'Just when the gods had ceased to be, and the Christ has not yet come, there was a unique moment in history, between Cicero and Marcus Aurelius, when man stood alone.’ No doubt one could quibble with this claim. For many Romans at least, the gods had not actually been ceased to be – even the Epicureans, sometimes reputed to be atheists, thought that gods exist, though at a far remove from the affairs of mortals – and the ‘unique moment’ to which Flaubert gestures, from Cicero [106-46 BCE] to Marcus Aurelius [121-180 CE], may have been longer or shorter than the time frame he suggests. But the core perception is eloquently borne out of Cicero’s dialogues and by the works found in the library of Herculaneum. Many of the early readers of those works evidently lacked a fixed repertory of beliefes and practices reinforced by what was said to be the divine will. They were men and women whose lives were unusually free of the dictates of the gods [or their priests]. Standing alone, as Flaubert puts it, they found themselves in the peculiar position of choosing among sharply divergent visions of the nature of things and competing strategies for living. [p. 70-71]

*

Sitaatti on Stephen Greenblattin kirjasta The Swerve – How the World Became Modern.

*

Nτιρλαντα [αυθεντικό] - Dirlada [the original song]

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Stephen_Greenblatt

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Swerve:_How_the_World_Became_Modern

http://fi.wikipedia.org/wiki/Epikuros

http://fi.wikipedia.org/wiki/Epikurolaisuus

http://fi.wikipedia.org/wiki/Lucretius

http://en.wikipedia.org/wiki/Lucretius

http://en.wikipedia.org/wiki/Herculaneum

http://fi.wikipedia.org/wiki/Herculaneum

Shakespeare

Yläkuva: Title page of the First Folio, 1623. Copper engraving of Shakespeare by Martin Droeshout. Alakuva: The Chandos portrait, artist and authenticity unconfirmed. National Portrait Gallery, London.

*

Shakespeare oli kaksoisvalinnan mestari. Hän maksoi saadakseen sukuvaakunan, mutta samalla pilkkasi sellaisen hankkimisen suuriluuloisuutta; hän sijoitti kiinteistöihin, mutta pilkkasi Hamletissaan aivan vastaavalla tavalla toimivia ihmisiä; hän omisti elämänsä ja vahvimman elinvoimansa teatterille, mutta nauroi sille ja valitti tehneensä itsestään narrin. Vaikka Shakespeare tuntui kierrättäneen joka ikisen oppimansa uuden sanan, joka ikisen henkilön, joka ikisen kokemuksen – muuten ei yksinkertaisesti ole mahdollista selittää hänen tuotantonsa käsittämätöntä monipuolisuutta – hän samalla keplotteli itsensä pois näkyvistä, torjui kaiken, mikä olisi voinut haavoittaa häntä, ja kieltäytyi päästämästä ketään lähelleen.

* 
Sitaatti on Stephen Greenblattin kirjasta Shakespeare: Kuinka Williamista tuli Shakespeare? [s.163]. - Will in the world: How Shakespeare became Shakespeare, 2004. Suom. Kaisa Sivenius. Helsingissä: Otava, 2008 .

*

http://en.wikipedia.org/wiki/William_Shakespeare

http://fi.wikipedia.org/wiki/William_Shakespeare

http://en.wikipedia.org/wiki/Stephen_Greenblatt