[....]

[....]

Näkemiin kättä paiskaamatta, sanoitta
äläkä sure, turha tuskitella mokomaa
ei tässä elämässä ole uutta kuolla
eikä elää, tietenkään, sen uudempaa.

Sergei Jesenin

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2008/02/nkemiin-ystvni-nkemiin.html

Moon aina pyrkiny pääsemähän erohon hengestäni, ja tehny sen etehen kaikkeni...

.

Monologi – Vesa Vierikko [Tabu]

* 

http://www.youtube.com/watch?v=EvLvs6CScxA

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tabu_%28televisiosarja%29

Luku- ja ajattelusuositus

Aamulehti/15.10

Tapani Kilpeläinen: Itsemurhan filosofia

Harva asia herättää yhtä suurta kammoa ja vastenmielisyyttä kuin itsemurha. Jo sanan jälkimmäinen osa viittaa rikoksista kauheimpaan ja tuomituimpaan – ihmiselämän totaaliseen tuhoamiseen. Itsemurhaajia pidetäänkin mielipuolina, joiden paikka on mielisairaalassa. 

Jos itsemurhasta yrittää puhua hyväksyvämpään sävyyn tai kysyä, voisiko siitä löytyä jotain positiivisiakin puolia, myös kyselijä saa hullun leiman otsaansa tai ainakin joutuu yleisen paheksunnan kohteeksi. 

Filosofi ja kääntäjä Tapani Kilpeläinen tarttuu vaikeaan aiheeseen juuri tämän takia. Itsemurha jos jokin tarvitsee kyselevää ja keskustelevaa filosofista tarkastelua. Ja onhan historian tunnetuin itsemurha filosofin tekemä: Kun suurta kyselijää Sokratesta uhattiin kuolemantuomiolla, ellei hän peru puheitaan, hän valitsi kuoleman ja nautti myrkkymaljan tyynenä ja järkkymättömänä, eikä lähtenyt pakoon, vaikka hänelle siihen tilaisuus tarjoutuikin. 

Filosofian historia lisäksi paljastaa, että mustavalkoisen ajattelun yhtenäinen ja yksinkertaistettu kuva itsemurhasta on vain yksi monien joukossa. Kilpeläinen käykin kirjassaan läpi filosofien käsityksiä itsemurhasta ja sen moraalisesta arvosta antiikista tähän päivään. 

Haadesta päin

Antiikissa suhtauduttiin itsemurhaan huomattavasti positiivisemmin kuin nykyään. Itse asiassa leimaavaa sanaa itsemurha ei edes tuolloin vielä tunnettu, ja omin käsin elämänsä lopettamista esimerkiksi Platon kutsui ”vapaaehtoiseksi menemiseksi Haadekseen”. 

Lähtökohtana on huomio, että itsemurhassa ihminen ottaa olemassaolonsa haltuun, kun hän tietoisesti lopettaa sen. Vapaus ja valinta ovat itsemurhan edellytyksiä. Tämän takia antiikissa ei sallittu orjien itsemurhia, koska orjia pidettiin pelkkinä esineinä, elävinä työkaluina. 

Itsemurhaa pidettiin joissain tapauksissa jopa suositeltavana tai velvollisuutena ja joskus sitä suorastaan ylistettiin. 

Kristinusko merkitsi käännettä asenteissa, ja nykyinen negatiivinen suhde itsemurhaan jatkaa juuri kristinuskon perinnettä: ihminen on jumalan omaisuutta ja itsemurhan tehdessään ihminen asettuu jumalan asemaan. 

Vasta valistuksen aikana itsemurhassa alettiin nähdä jälleen hyviäkin puolia. Eräs filosofi vastasikin kristinuskon haasteeseen toteamalla, että jos elämä on jumalan lahja, eikö ihminen saa tehdä sillä mitä haluaa niin kuin muillakin lahjoilla. 

Pahan yön läpi 

Filosofit ovat esittäneet itsemurhasta toinen toistaan kiintoisampia väitteitä. Nietzschen mukaan itsemurhan ajatus auttaa pääsemään monen pahan valvotun yön läpi. Eräs toinen filosofi totesikin paradoksaalisesti, että olisi tehnyt itsemurhan kauan sitten, jollei häntä olisi kannatellut tietoisuus siitä, että maailmassa ei ole pakko olla ja hänellä on minä hetkenä hyvänsä mahdollisuus lähteä pois. 

Kilpeläinen päätyykin siihen, että itsemurhia tehdään nykyään niin paljon juuri sen takia, että elämää ja sitä keinotekoisesti ylläpitävää teknologiaa palvotaan niin paljon. Yksilö kokee olevansa vangittu elämään ja itsemurha on epätoivoinen yritys kapinoida tätä pakkoa vastaan ja ottaa elämä omiin käsiin. 

Suvaitsevampi ja avoimempi asenne itsemurhaan näin paradoksaalisesti auttaisi vähentämään niiden määrää. Selkeä ja sujuva mutta filosofisesta perinpohjaisuudesta ja pohdiskelevaisuudesta tinkimätön Itsemurhan filosofia tarjoaa toimivia työkaluja tähän.

Pekka Wahlstedt 

Tapani Kilpeläinen: Itsemurhan filosofia.
200 sivua. Niin&näin 2012.
 
http://www.aamulehti.fi/Kirjat/1194772027170/artikkeli/tapani+kilpelainen+itsemurhan+filosofia.html
http://netn.fi/julkaisu/tapani-kilpelainen-itsemurhan-filosofia
http://netn.fi/artikkeli/kuoleman-kutsusta-lahtemisesta-ja-jaamisesta-voiko-itsemurhaa-ymmartaa
http://filosofia.fi/node/5948

Viimeisiä haikuja tankaamassa

Nauraako hän vai itkee?








Motto: Method in the madness - [Hamlet Act 2, scene 2]

Polonius: What is the matter, my lord?

Hamlet: Between who?

Polonius: I mean, the matter that you read, my lord.

Hamlet: Slanders, sir; for the satirical rogue says here that old men have grey beards, that their facesare wrinkled, their eyes purging thick amber and plum-tree gum, and that they have a plentiful lack of wit, together with most weak hams; all which, sir, though I most powerfully and potently believe, yet I hold it not honesty to have it thus set down, for yourself, sir, shall grow old as I am, if like a crab you could go backward.

Polonius: [Aside] Though this be madness, yet there is method in't.

I
Tämänkertainen teksti on alunperin tarkoitettu kommentiksi Ironmistressin päreeseen [Jisatsu ga issho ni damashouka?], mutta siitä tuli niin 'kipeä', että siirrän tekstistä vain pärelinkin Masuunilaan.
*
Ai että mitäkö tarkoitan tällä pikapäästöllä? Hmm. Sitä kai, että olemassaoloa [joka ei loogisesti ottaen ole sama asia kuin elämä, mutta tässä erolla ei ole niin väliä] on katseltava järkähtämättä kuiluun asti, on tultava hulluksi sen kuilun pohjattomuudesta ja lopulta hypättävä itse sinne kuiluun, jos siltä tuntuu, koska ihminen, joka kuiluun tarpeeksi kauan katselee, saattaa [kuten Nietzsche sanoo] itsekin muuttua kuiluksi, mikä merkitsee eräänlaista kuolemaa jo tässä elämässä. Tosin se merkitsee myös nihilismiä, joka tarkentaa ajatuksen voimaa, psykologista oivalluskyskyä ja enenkaikkea älyllistä rehellisyyttä/'omaatuntoa'.

Tämä päre on eräänlainen älyllisen 'meditaation', kielipeleilyn, ja räävittömän satiirin hybridi - hulluutta, josta saattaa löytyä järkeäkin [ks. Hamlet-motto].

II
Ironmistress kirjoitti: 'Japani on itsemurhien luvattu maa, ja kansa, jonka kielessä on 16 eri termiä erilaisille ja eri tavoin tehdyille itsemurhille, on a) tavalla b) toisella kipeä. Ja maassa joka neljäs kansalainen on harkinnut itsemurhaa. Ja kaupan päälle nuoret aikuiset ovat kaikkein raskasmielisimpiä, sillä yleisintä itsemurhan pohdinta on kaksikymppisten ikäryhmässä.'

1
Tuskinpa Masuunilassa ollaan vilpittömästi huolissaan ja surullisia japanilaisten puolesta. Ja miksi oltaisiinkaan? Minun puolestani kadotkoon japsit vaikka koko planeetalta. Who cares? Sehän on joka tapauksessa meidän kaikkien kohtalo niin yksilöllisesti kuin elollisina olioina.

Kauhistelu kollektiivisen, hierarkisen, epävapaan ja vieläpä uskonnosta vieraantuneen yhteiskunnan turmiollisesta vaikutuksesta yksilön moraaliin ja elämänhaluun on tekopyhää hurskastelua, joka tahtoen tai tahtomattaan, tietäen tai tiedostamattaan lobbaa suoraan kulutus-addiktioon pakottavan teknokapitalismin laariin. Ja onko se muka suurikin kunnia, jos oma maa pärjää kymmenen vuotta hiukan paremmin jossain teknolelumarkkinoilla ja raha-saatanan pelicasinolla [=kansainvälinen pörssi]?

Sic transit gloria mundi. Memento mori.

Kohtalo nauraa niille, jotka pakenevat omaa kuolemaansa mammonan ja materian linnakkeisiin. Ja se nauraa sitä kolkommin, mitä ylellisemmän elämän ihminen suojakseen on rakentanut. Sillä kaikki ihmiset kuolevat samalla tavalla - 'kuin eläimet', kuten Hemingway kirjoitti.

Kun maallisen kuolemattomuuden materiaalinen illuusio lopulta kuoleman edessä murtuu, sen särkyminen on tuskallisinta rikkaalle. Tästäkin syystä kamelin on helpompi mennä neulansilmän läpi kuin rikkaan päästä taivasten valtakuntaan. Irrottautumisen ja luopumisen vaikeus huumeen lailla psyykeen ja sieluun addiktoituneesta mammonasta on rikkaalle suurin este, jotta hän hyväksyisi, ettei kuolemalle kenenkään ihmisen elämästä langetetun ulosoton maksuksi kelpaa muu kuin kyseisen ihmisen oma elämä ja henki. Taivasten valtakunta on sielunrauha, jonka kuoleman kanssa sopimukseen päässyt lopulta saa osakseen.

2
Valtakunnan oppinein, viisain ja samalla 'masentavin' mies psykohistorioitsija Juha Siltala sanoi asiaa kysyttäessä, ettei hänellä ole varaa olla pessimisti, koska hänellä on lapsi.

Siltalan kannanottoa voi kuitenkin pitää yhtä aikaa ironisena ja epätoivoisena. Lapset kun eivät muuta eksistenssin indifferenttiä luonnetta miksikään. Lapset vain nostattavat pintaan biologisesti vahvan hoivaamisen tarpeemme ja hellyyden tunteemme.

Elämä on silti yhtä mieletöntä, olipa meillä omia lapsia tai ei, ja mikäli optimismiimme ei ole muuta syytä kuin omista lapsistamme koituva yhtä aikaa äärimmäisen itsekäs, syvä ja aito rakkaus [kaikki biologiaan pohjaava rakkaus on sekä itseä että muita pakottavaa], niin eipä kestä sekään ilo elämän yhdentekevyyttä. Mitkään panokset eivät ole elämän pelissä minkään arvoisia.

Toki voimme takertua uskontoon ja etsiä siitä tuonpuoleista vastausta/pelastusta tai ympäröidä elämämme asioilla, jotka ikäänkuin estävät meitä kysymästä miksi ja olla vain ihmisiä, jotka havainnoivat mitä-ongelmia ja ratkovat miten-kysymyksiä. Sellaiset ihmiset ovat kuin koneita.

Mutta juuri Kone- ja Cyborg-Landiahan on tekno-utopioittemme päämäärä. Eikö siis ole hieman kummallista, etteivät saarillaan hierarkisen yhteistoiminnan avulla pärjäämään tottuneet japanilaiset, joita voi pitää robotti-hulluna kansana, ole tulleet yhtään sen onnellisemmiksi teknovouhotuksestaan?

Ehkäpä he ovat katkerasti epäonnistuneet yrittäessään muuttua koneiksi [reifikoitua] ja siitäkin syystä kokevat rajua vieraantuneisuutta [eivät ole oikein ihmisiä mutteivät koneitakaan].

Tai sitten nämä kollektiiviseen kunnia-kulttuuriin kasvaneet samurai-ihmiset ovat tajunneet ihmisyyden täydellisen turhuuden ja typeryyden rehellisemmin ja selkeämmin kuin länsimaiden katoliset ane-uskonnon ja kertakäyttöripin jälkeläiset tai anglo-amerikkalaiset metodisti-kalvinistit, joiden moraalia ja identiteettiä vertaan Troijan hevoseen. Petoksella, itsepetoksella ja kaksinaismoraalilla kun pärjää tässä maailmassa parhaiten eikä tarvitse edes kokea huonoa omaatuntoa.

Japanilaisten psykososiaalisena ikeenä on kuitenkin ikivanhan hyvekulttuurin [vrt. esim. antiikin Kreikka, Preussi, islam] mentaalinen 'jäänne' eli kunnia [kasvojen eli yhteisöllisen roolin edellyttämän (itse-)arvostuksen säilyttäminen]. Kollektiivisessa yhteiskunnassa henkilökohtaisesta mutta samalla yhteisöllisesti roolitetusta kunniasta saatta tulla ylivoimainen taakka

Japanilaisten pitäisi kai oppia valehehtelemaan paremmin sekä muille että itselleen, jottei epäonnistumisen ja siitä seuraavan häpeän uhka olisi psyykkisesti niin vahva. Ottakoot siis oppia Goldman Sachin saalistajista ja Miltton Friedmaneista. Kas siinä tyyppejä, joita ei omatunto kolkuta! Tuskinpa noillä ihmisillä myöskään itsemurha käy mielessä, koska hehän juuri ajavat muita ihmisiä itsemurhan partaalle Heh!

3
Tekopyhien kristillisten kapitalistien ohella toinen itsemurhaa ihmettelevien joukko [näin olen antanut itseni ymmärtää] ovat luonnontieteilijät ja etenkin fyysikot, jotka haluaisivat kai jopa kieltää olemassaoloa koskevat miksi-kysymykset ja tutkia super-hyper-koopeillaan tyhjää ainetta ja idioottimaista avaruutta iloiten jokaisesta kivenmurikasta ja hiukkasesta, jonka löytävät. Jippii! Uusi tähti on havaittu. Miten valtavan ihana juttu.

No - lapsellinen ilo on kai sitä parasta iloa. Silloin ei pääse elämän indiffrenssi iskemään tajuntaan. Sillä mikäpä olisi hyödyttömämpää kuin tuskailla mahdottoman 'miksin' edessä varsinkin, kun sen tuskailun voi käyttää vaikkapa uuden 'be-Mad'in kehittämiseen [ja tällä tavoin 'parantaa maailmaa', kuten eräskin tunnettu entinen yritysjohtaja väitti äsken tehneensä].

4
Eikun siis menoks. Lähden tästä minäkin japseja komppaamaan eli vetämään itseni hirteen, ampumaan kuulan kallooni, ottamaan kourallisen rauhoittavia ja siitä vajaan puolen tunnin päästä purkin verenpainelääkkeitä [ensin menee taju ja sitten sydänkohtaus tappaa, ellei hengitys pysähdy jo vähän aiemmin] tai samurai-henkeen tekemään terävimmällä puukollani harakirin.

Olenhan täysin hyödytön ja tarpeeton kuluerä tässä yhä massoittuvammaksi ja andgrogyynis-feminiinisemmäksi muuttuvassa liberaali-demkraattisessa pelihössytys- ja casino-pörssi-maailmassa, joka tuotteistaa ja johdannaistaa kaiken, minkä ikinä vain voi. En kehtaa enää edes kommentoida minua niin suunnattoman paljon tietävämpiä tilastonikkareita ja besserwisswereitä. Kunniani Blogistaniassa on mennyttä.

Mutta jos tapan itseni, en tee sitä itsesäälistä vaan halveksunnasta ja lopullisesta väsymyksestä maailmaa ja elämää kohtaan. Tuosta vain lonkalta. Naks. Ja piste. Kuolin pois. Elämä voitti jälleen.
*
http://takkirauta.blogspot.com/2012/05/jisatsu-ga-issho-ni-damashouka.html
http://www.enotes.com/shakespeare-quotes/though-madness-yet-there-method-t
http://en.wikipedia.org/wiki/Hamlet
http://fi.wikipedia.org/wiki/Haiku
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tanka
http://fi.wikipedia.org/wiki/Juha_Siltala
http://blisstree.com/feel/bad-taste-humor-about-japans-natural-disasters-shrink-survivors-only

Vain kuolema voi lunastaa ylevimmän ja kiihkeimmän rakkauden estäen sitä muuttumasta turhaksi intohimoksi eli kärsimykseksi - [?]

Ja he rakastivat toisiaan ikuisesti.

I
Päreen sitaatti [nro. 5] on jälleen Luis Buñuelin eletyn makuisista muistelmista Viimeinen henkäykseni.
*
[Kielimafia tarkensi osaa II - klo: 13.45]
*
Rakkautta, rakkauksia

Minua ihmetytti pitkään itsemurha, joka tapahtui Madridissa vuonna 1920 asuessani asuntolassa. Amaniel-nimisessä korttelissa opiskelija ja hänen kihlattuna ottivat itsensä hengiltä erään ravintolan puutarhassa.Tiedettiin heidän olevan intohimoisen rakastuneita toisiinsa. Heidän perheensä tunsivat toisensa ja olivat hyvissä väleissä. Nuorelle tytölle tehtiin ruumiinavaus ja havaittiin hänen olevan neitsyt.

Näennäisesti noiden kahden nuoren liitolle ei ollut mitään estettä [toisin kuin Romeon ja Julian tapauksessa/rr]. He olivat menossa naimisiin. Miksi siis kaksoisitsemurha? En pysty selvittämään salaisuutta. Mutta ehkäpä intohimoinen, ylevä rakkaus, joka saavuttaa roihunsa korkeimman liekin, ei kestä elämää. Sellainen rakkaus on liian suuri, liian voimakas elämälle. Vain kuolema voi ottaa sellaisen vastaan.
[....]
Luis Buñuel: Viimeinen henkäykseni [s, 181]

II
Robert Johnsonin blues-klassikko kertoo eron hetkestä eli siitä miten rakkaus [tai ainakin toive vastarakkaudesta] on nyt ohi, Jäljelle jää tyhjä tunne siitä, että kaikki oli lopulta vain turhaa touhua.

Johnsonin melankolinen päättyvän rakkauden [tai rakkauden toiveen] blues ja Buñuelin kuvaama rakastavaisten kaksois-itsemurha ovat rakkauden kaksi ääripäätä. Molemmat jättävät kuitenkin saman surullisen tunteen, joka vihjaa rakkauden ja ehkä koko elämän olevan turhaa intohimoa.

Huolimatta/johtuen [miten vain halutaankin tulkita] taipumuksesta nihilismiin saatamme yhä Buñuelin tavoin ajatella, että vain kaksois-itsemurhassa rakkauden voi sanoa säilyvän ikuisesti. Kaikkein ylevimmän intohimon [kuten minkään syvästi ihanteellisen tai aidosti viattoman] ei ole mahdollista kestää murtumatta tai kovettumatta tässä elämässä.
*
http://www.youtube.com/watch?v=SnsBlY4rKwM&feature=related
Robert Johnson - Love In Vain
*
And I followed her to the station
with a suitcase in my hand
And I followed her to the station
with a suitcase in my hand
Well, it's hard to tell, it's hard to tell
when all your love's in vain
All my love's in vain

When the train rolled up to the station
I looked her in the eye
When the train rolled up to the station
and I looked her in the eye

Well, I was lonesome, I felt so lonesome
and I could not help but cry
All my love's in vain

When the train, it left the station
with two lights on behind
When the train, it left the station
with two lights on behind

Well, the blue light was my blues
and the red light was my mind
All my love's in vain

Ou hou ou ou ou
hoo, Willie Mae
Oh oh oh oh oh hey
hoo, Willie Mae
Ou ou ou ou ou ou hee vee oh woe
All my love's in vain
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Luis_Bu%C3%B1uel
http://en.wikipedia.org/wiki/Luis_Bu%C3%B1uel
http://en.wikipedia.org/wiki/Robert_Johnson
http://fi.wikipedia.org/wiki/Robert_Johnson
http://en.wikipedia.org/wiki/Love_in_Vain
http://www.myspace.com/crackersnaps

Yksin oot sinä ihminen, perse auki ja huutaen

Kuvat ilmentävät Toni Halmeen kahta elämää: apatiaa ja raivoa.

Kirjoitettu kommentiksi Androgyynihullumiehelle päreessään 140110.

(Kielimafia viilailee muskelit vinossa klo: 20.55)
AH siteeraa.
Päivän mietelause:
Saavuin tähän maailmaan huutaen perse auki ja täysin yksin.
Vaelsin elämäni polut vailla kenenkään ymmärrystä
Joten poistun tästä maailmasta täysin yksin perse auki ja huutaen.
(Tony Halme)
*
Ihan koskettavaa paatosta, muttei kolahda enää täysillä meikäläiseen - eikä ainakaan Halmeen suusta. Sitäpaitsi pelasin nuorena mieluummin jalkapalloa ja/tai shakkia.

Hmm - no jaa - ei kai urheilulajia sinänsä voi pitää tässä asiassa oleellisena 'kriteerinä' vaan elämänasennetta noin ylipäätään.

Minulla onkin nyt sellainen mutu-oletus, että jos toteuttaisin kuin höyryjyrä täysillä affekteilla tuota Halmeen vetämää Kalevalan Kullervon aggressiivisen toivotonta joskin myös perustellusti kostonhimoista linjaa (perkeleen paskiaiset, leikkasivat reiän mun leipään!), ampuisin kuulan kallooni jo viiden minuutin kuluttua.

Mutta sitäpä en tee, koska liiallinen uho-tempoilu ei johda kuin ennenaikaiseen hautaan, joten yritän hillitä itseäni, vaikka/koska tunnistan luonteessani taipumusta halmemaiseen kompromissittomuuteen.

En suostu vielä lopullisesti luuseriksi, jonka ainoa voima on hänen röyhkeän narsistinen ja naivi uhonsa, vaikka rappeutunut nietzscheläinen pateetikko yhä osittain olenkin.

Ajoittain jopa kiusaannuttavan ja naivin härskisti (kuten Halme) kirjoittava Nietzsche ei kuitenkaan ollut räksyttävä musta-tuntuu-populisti vaan brilliant-minded filosofinen provokaattori.

Itsemurhan kannalta on sitten asia erikseen, jos invalidisoidun tai rappeudun tästä vielä niin paljon, että jään täysin vuoteen omaksi. Siihen lienee toivottavasti vielä matkaa.

Hazard oli kieltämättä tosi hävytön, mutta asiaa sopii katsoa myös Iltalehden näkökulmasta. Sillä todellinen sylttytehdas löytyy lehden päätoimituksesta.

Ettäkö Iltalehdessä voidaan muka julkaista mediakriittisiä kolumneja? Sallikaa mun nauraa.

Hazardin murhaavasti mustaa, farssimaiseksi kääntyvää inhosatiiria hyödyntämä juttu julkaistiin pelkän rahastuksen takia, eli joko Hazard meni ikäänkuin ansaan, tai sitten hän ei kerta kaikkiaan tajunnut, mitä tuleman pitää. - Henkilökohtainen? kauna Halmetta kohtaan saattoi sumentaa mediakriittiset näköalat.

Ja sitä minä ihmettelen, koska Hazard on kokenut media-ammattilainen ja aiheesta väitöskirjaa tekevä tutkija. - Ei mikään tyhmä akka, vaikkei varmastikaan aina kovin miellyttävä ihminen, jos hänen kanssaan ajautuu erimielisyyksiin.
*
AH kysyi:
Halme vs. Cioran?

Minun mielestäni uhoava Kullervo-Halme on pessimisti Cioranin - ei vastakohta vaan ilmeinen kääntöpuoli, kuten kruuna on klaavan kääntöpuoli. Samaa kolikkoa silti kumpikin.

Cioranin aiempi ystävä Samuel 'Huomenna hän tulee' Beckett muuten pani ystävyyden poikki, koska ei enää voinut kestää Cioranin musertavan monotonista pessimismiä, josta ei lopulta löytynyt pilkahdustakaan (itse-)ironiaa.

Olen joskus itse ihaillut Ciorania suuresti (ja kunnioitan edelleenkin), mutta kokenut hänet jo muutamien vuosien ajan jotenkin samoin kuin Beckett.

Pelkkä synkkä valitus, joka ei kykene ymmärtämään, että kuolema on lopulta ehkä suurin (ja 'absoluuttisin') huumorimme lähde (Kierkegaard), ajaa itsensä lamaannuksen yöhön, josta ei ole paluuta.

Toni Halmeelle, josta löytyi traagisen 'yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin'- (kirjoitti koskettavasti natsimielinen äärikonservatiivi Koskenniemi) eksistentialismin lisäksi myös ylitse pursuavaa lihas- että tahdonvoimaa, taisi käydä antamaasi esimerkkiaforismiin viitaten loppupeleissä juuri näin.

Kun huumeetkaan eivät enää auttaneet, edessä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kuula kalloon. Eikä siinä mitään. En vain pysty näkemään/kokemaan tämän poliittisen Ikaroksen kuolemassa mitään ylevää.
*
http://passages.blog.com/2008/03/

http://www.terraspirit.com/archives/2006/02/14/index.html

Ennen kuolemaa varmaan onnen kohdata saan; - no et varmasti saa!

Kuvassa ollaan niin lähellä muttei koskaan perillä.
*
(Kielimafia tuli kahville ja ryhtyi taas rääkkäämään uutta tekstiäni lisäämällä huomautuksia - viimeksi klo: 18.55.)
*
Kommentti Androgyynihullumiehelle päreessään 160909.
*
AHM siteeraa:
Päivän mietelause:'"Ihmisen pitää tehdä itsemurha 20-vuotiaana", sanoo Sartre. Olen raskasmielinen luonnostani ja pidän siitä, puolittaisesta hulluudesta."' (Kalervo Palsa päiväkirjassaan 7.12.1967)
*
Hehheh. Kyllä.

Itsemurha olisi tosiaan pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Nyt on liian myöhäistä. Mutta ainahan voi tehdä 'väliaikaisia' itsemurhia eli masturboida tai nukkua. Niissä toimissa kun yhdistyvät niin kuoleminen kuin luominenkin. - - Nukkuva on kuollut muulle maailmalle mutta näkee unta ja orgasmissa simuloidaan siittämistä ejakuloimalla (ks. PS.), vaikka neurologisesti laukeaminen muistuttaakin kuoleman hetkeä.

Sartre muuten oli viimeiset vuotensa täysin sokea hänen toisenkin silmänsä irtisanouduttua viimein lopullisesti -70-luvun puoleenväliin mennessä. Sartre kyllä saneli tekstejä tämänkin jälkeen, mikä ei ole suinkaan epätavallista kirjailijoille tai eräille filosofeillekaan (mm. silmäsairas Nietzsche ja velkainen 'urakkatyömies' Dostojevski).

Kalervo Palsa oli mielestäni Timo K. Mukan henkinen veli. Molemmat ikäänkuin hukassa ja eksyneitä viettiensä viidakoihin/erämaihin.

Mutta kuten tiedämme (ainakin Lacan tiesi) jouissance eli seksuaalinen (orgastinen) nautinto (joka tarkoittaa tässä hieman eri asiaa kuin ei-seksuaalinen mielihyvä) ajaa ihmisen äärimmillään hulluuden partaalle, koska sitä ei voi tyydyttää lopullisesti koskaan. Nautinnon olemus on puute.

Askeesistakin tulee harjoittajalleen lopulta nautinnon lähde. Siis eräänlainen tuskan ja mielihyvän pakkoneuroottinen sekoitus.

Orkkuja, endorfiineja muttei lopullista täyttymystä - siinä nautinnon psykokemiallinen 'kaava'. Lopullinen täyttymys tulee vasta kuolemassa, jota pienet kuolemat: uni ja orgasmi ikäänkuin simuloivat.

Rolling Stonesin I can't get no Satisfaction on siis kirjaimellisesti totta - monessa mielessä.
*
PS.
Näin siis kokee vain mies, vaikka nainenkin toki laukeaa. Huomatkaa tämä 'luonnonmukainen' tosiasia - te äärikonstruktivisti Judith Butler ja/eli ne feministit, joille jopa biologinen sukupuoli on muka pelkkä sosiaalinen normi (!?)
*
academic.evergreen.edu/curricular/awareness/springlinks.htm

Olemme kuoleman omia

Aika loppui jo. Mutta toivo ei. Mikä pirullinen tilanne!

Kommentointia Kemppisen päreen Kätketty kuolema ja Kaari Utrion: Vanhuksille kuolinpillereitä - kirjoituksen tiimoilta.

(Kielimafia avustaa - klo: 16.40.)
I
Minäkin tappaisin itseni jos vain uskaltaisin. Mutta kun en uskalla. Puuttuu rohkeutta.

No - ehkä vielä jonain päivänä, varsinkin näin lama-aikana, ryhdistäydyn ja teen sen, minkä yhteisön kannalta jokaisen täysin tarpeettoman ihmisen tuleekin tehdä.

Hautakiveeni vaadin kuitenkin hakattavaksi seuraavan tekstin:

'Tässä lepää yhteisöllisen tulosvastuunsa ja siten kansalaisvelvollisuutensa täyttänyt mosabackalainen lamatalkoosankari, joka kuoli omaehtoisesti ja nopeasti tarkoituksenaan henkilökohtaisten eläke- ym. tukiensa jyrkällä supistamisella helpottaa Helsingin kaupungin sosiaalitoimen kroonista budjettivajausta.'

II
Ärrävikaisen feministikirjailijattaren kommentti syyllistää vanhoja ja vaivaisia ihmisiä entisestään. - - Ikäänkuin elämästä lähtemisen yksilölliseksi ja yhteisölliseksi ihanteeksi asetettaisiin tällä tavoin itsemurha, muiden vaivoina makaamisen ja passiivisen kuoleman odottelun sijaan.

Jos 'syytinkivanhuksilla' on aiemmin ollut syyllisyydentunteita olemassaolonsa oikeutuksesta, niin nyt he siis saavat niitä yhä vain lisää.

Ironista kyllä feministikirjailijattaren myrkkypillerilausunto on kierolla tavalla linjassa myös vapaan markkinatalouden kulttuuria propagoivan positiivisen ajattelun ja psykologisen elämänhallinnan 'tarjouskampanjoiden' kanssa.

Ajattele positiivisesti, ammu itsesi - ennenkuin joudut kärsimään liikaa (mutta mikä on liikaa?)!

Tällainen maksiimi lienee kaiken utilitarismin, hedonismin ja psykologisen egoismin huipentuma.

*

Ehkä ei kuitenkaan pitäisi provosoitua ko. kannanotosta vaan ajatella, että mikäli myrkkypilleriään vaille täysin emansipoitunut kirjailijatar todella on sitä mieltä kuin kirjoittaa, niin hän myös tekee niinkuin kirjoittaa.

Ja mieluummin jo lähitulevaisuudessa, jotta mahdollisimman moni voisi olla todistamassa, ettei kyseessä ollut vain juuri julkaistavan kirjan myyntiä promoava mainostemppu.

(Uuden levyn mainostamiseksi oli äskettäin myös tarkoitettu väsyneen Loirin ja väsyttävän ikipirteän Lenita Airiston etukäteen tarkoin suunniteltu lööppijulkisuuden tavoittelu keskinäisen (mutta ikivanhan) salarakkauden paljastamisineen. - Turha on Loirin naureskella tekopyhästi lööppivouhotukselle, koska juuri se tapahtui, mihin pyrittiinkin.)

III
Itsemurhan oikeutuksesta ja eutanasiasta puhuttaessa kannattaa lukea esimerkiksi Kuningas Lear - varsinkin kohtaus, jossa naamioitunut Edvard, mustaa huumoria sisältävän, hieman irvokkaan juonen avulla, estää sokeaksi pahoinpideltyä isäänsä Cloucesteria tekemästä itsemurhaa saaden tämän elämänuskon kuitenkin osittain palautumaan.
*
Kannattaa myös muistaa, että itsemurha ja pikkulasten heitteillejättö eivät olleet antiikin pakanakulttuureissa mitään moraalisia tabuja. Stoalaiset pitivät itsemurhaa jopa sankarillisena lähtönä.

Kristityt sen sijaan ajattelivat juridisen tulkinnan mukaan, että ihminen on transsendentaalisten markkinoiden monopolia hallussaan pitävän, JHVH:n (Jahve), omaisuutta, eikä toisen omaisuutta saanut noin vain ilman lupaa tärvätä tai tuhota.

Niinpä. - - Omistammeko me itse itsemme, vai omistetaanko meidät?

Vielä syvemmin voisi kysyä, onko meille ylipäätään mahdollista irtautua imaginaarisesta suhteesta todellisuuteen, kun kyseessä ovat sellaiset väistämättömyydet (syntymä ja kuolema), jotka kaikkein syvimmin koskettavat ja myös uhkaavat narsismiamme?

En usko. Muun muassa tämän vuoksi pidän Kaari Utrion 'lausuntoa' pikemminkin hallittuna reaktionmuodostuksena suhteessa omaan kuolemaansa kuin onnistuneen positiivisena yrityksenä kontrolloida imaginaarisen narsisminsa näkyvillä oleva, varma loppu.

Sellaiseen kuiluun katsominen on mahdotonta ilman fantasianomaisia assosiaatioita - joita myös myrkkypillerien mainostaminen edustaa - jo senkin vuoksi, että meillä ei ole mitään kieltä, jolla kuvata olotilaa ennen tai jälkeen kuoleman.

Voimme kyllä yrittää hallita pelkoamme mutta emme kuolemaamme. Sillä me olemme kuoleman 'omia'. Aina.

PS.
Passiivinen eutanasia, joka tulee varmasti koko ajan yleistymään sen kriteerien samalla ehkä hieman väljentyessä, on mielestäni täysin perusteltu kuolemisen helpottamistapa. Omien myrkkypillerien tarjoaminen vanhuksille yhteiskunnan toimesta sen sijaan on irvokasta. Se sopii ehkä näytelmään mutta ei todellisuuteen.

Mutta miten pitäisi menetellä hänen toiveensa suhteen? - http://lornakismet.wordpress.com/2009/08/08/she-sought-euthanasia/
*
http://dameaire.wordpress.com/2006/06/06/3/
http://www.geocities.com/hbirchwood/toons.html

God is a pain in the fear of death (Kirilov)

Nietzsche:

- Evil men have no songs. How is it then,that the Russians have songs?
- Insanity is the exception in individuals. In groups, parties, people, and times, it is the rule.
*
Kirilov

Alexei Nilych Kirilov (or Kirillov) is one of the most astonishing characters in The Possessed. He is a "thoroughgoing madman", who has been driven to nihilistic ideas by Nikolai Stavrogin. On the one side, he is just an ordinary unsociable man, though particularly concerned with his health.

"Pyotr Stepanovitch went first to Kirillov's. He found him, as usual, alone, and at the moment practising gymnastics, that is, standing with his legs apart, brandishing his arms above his head in a peculiar way. On the floor lay a ball. The tea stood cold on the table, not cleared since breakfast."

But on the other side, this introverted engineer is also a theorist. We can trace both philosophy of religion and philosophy of freedom in his character. They are intertwined, and completelly influenced by atheism. Without any doubt, those theories had lead Kirilov to a suicide, who considered it as a highest act of free will. In the explanatory scheme of this idea, we will start with philosophy of religion and then proceed to philosophy of freedom.

Fear is a specific notion that has got a lot in common with "pain", which is the central theme in this discourse. Dostoevsky illustrates this notion with a following example - consider a big rock which would kill you if it fell onto you. Even though we are sure of it, we also know, that because of its enormous size and mass, it is sure that we wouldn't feel any pain.

In other words, we are not afraid of a rock, but of death. Since fear is a component of pain, in this case it follows that pain is in death. Now comes a crucial point: God is a pain in the fear of death'. For if there was no death or pain there would be no need for a God or Gods.

Now, we can continue with philosophy of freedom. Kirilov is obsessively attached to freedom, so that he doesn't agree, not in a single moment, that there is the slightest possibility that he is not a free agent. In a conversation to Pyotr Stepanovitch, he argues:

"It's not an agreement and not an obligation. I have not bound myself in any way." or "I didn't bind myself, I agreed, because it makes no difference to me."
And even if Kirilov doesn't bring into question the very existence of free will, he is convinced that there are several levels of it. A highest act of free will is a suicide.
"I want to put an end to my life, because that's my idea, because I don't want to be afraid of death."

Kirilov can now infer that if one commits suicide, he directly rejects God's existence, since he does not have any fear, and God is a fear. Hypothetically, one would kill oneself not in affection, but in calmness. Such an agent, who would prove that there is no God, would then declare himself as God. As one who can give and take life as one who can create or cause.

Although this is an idea of Stavrogin, Kirilov is proud of it, and lives in its accordance. At few occasions, he gets very unpleasant, when this theory is set on scene.
"No, it's not excellent, for you are being tedious. I am not obliged to give you any account of myself and you can't understand my ideas."

Pyotr Stepanovitch however, to whom these words were directed, didn't care much even if he didn't understand Kirilov ideas. Pyotr Stepanovitch only cared for the plan he was set on executing. Here Kirilov plays a central role in the plot of the novel. Pyotr Stepanovitch's plan involves an agreement between Kirilov and Pyotr Stepanovitch. That Kirilov would take guilt onto himself for a murder that Pyotr Stepanovitch's conspiracy group intends to commit.
*
Ivan Shatov is a son of former serf, as well as a former university student and another intellectual who has turned his back on his leftist ideas. This change of heart is what attracts Pyotr Stepanovich Verkhovensky to plot Shatov's murder. Shatov is based on I. I. Ivanov, a student who was murdered by Sergey Nechayev for speaking out against Nechayev's radical propaganda, an actual event which served as the initial impetus for Dostoyevsky's novel.

He was tutored by Stephan and from his childhood was greatly indebted to Varvara. A one time radical socialist, Shatov converts to a Russian idealist. He is married, but separated to the governess of his former merchant. Shatov is a member of the group, who tries to breakout, but fails.

Shatov wants to believe in God, but feels he has no faith. He values the idea of God and feels that religion is essential to the Russian identity. Shatov believes that his lifestyle and principles are in conflict with allowing him to have faith. He admits to the existence of God, but that alone can not give him complete faith. Dostoevsky places Shatov in a tragedian role.

As soon as he begins to understand himself and develops a religious conviction, he is murdered. Throughout the novel he seeks faith and once he has a chance to grasp it Dostoevsky has him killed. Both Kirillov and Shatov have firm convictions, the former has faith but does not believe in God, and the latter believes in God but has no faith. Therefore, Shatov is the type of character who is placed in difficult circumstances, because he tryes to have faith in God, but when he's on the good road, he is murdered, and it's taking place a tragedy.
*

http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=h7&oq=&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=demons+dostoyevsky

http://www.vtheatre.net/shows/devils/intro.html

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Fjodor_Dostojevski

http://www.ylioppilaslehti.fi/2004/02/27/kohtuuttomasti-riivaajia/

http://diogenes.vuodatus.net/blog/120463

Pari sanaa Mummolle

Kirjoitettu kommentiksi Mummon kommenttiin edellisessä päreessäni kemp - - pistelyä. (Tätä tekstiä - kuten monia muitakaan kommenttitekstejäni - ei ole yritetty kovin vakavasti muokata päreeksi.)
*
Ihmisluonnon inhorealismia

Mummo kirjoitti:
'Vitut se mikään ensimmäinen kerta on. Eikä viimeinenkään.'

So so. Tässä blogissa ei saa kiroilla.

Mutta vakavasti puhuen: En jatka tästä raivo-aiheesta sinun enkä kenenkään muun kanssa (itseäni lukuunottamatta). Mitä se kenellekään kuuluu, jos minua vituttaa?! Varsinkaan psykologeille tai sellaisia leikkiville. Inhoan psykologeja, psykiatreja sekä kaiken maailman terapeuttista höpinää.

Olen nähnyt sekä aiemmassa ammatissani että kokenut henkilökohtaisella tasolla aivan liian vakuuttavasti, miten tyhjää touhua psykologia on. Ne 'ammattilaiset' (haha) eivät ymmärrä toisen ihmisen kärsimyksestä käytännössä mitään sen kummempaa kuin tavallinen maallikkokaan.

Itse asiassa ne vain pakenevat omaa ahdistustaan teoreettisen viitekehyksensä taakse (defenssi!) ja suoltavat sieltä diagnoosejaan paperille kuin byrokraatit nostaen hyvät palkkiot. Tämän osaa tehdä kuka tahansa, joka tuntee toisen vähänkään paremmin.

Ihmisen kärsimyksellä rahaa tekevät ovat muutenkin kyseenalaista porukkaa. Ja heitähän/meitähän on tietysti maailma täynnään.

Jokainen meistä on sisimmässään (ei tosin aina käytännössä) yhtä aikaa huora ja hänen asiakkaansa. Hyväksikäyttäjä ja hyväksikäytetty. Hallitsija ja hallittu. Riistäjä ja riistetty. jne.

Näistä ihmisluonteessa piilevistä perimmäisistä 'dikotomioista' ei pääse irti ehkä koskaan, mutta ne voi yrittää tiedostaa ja sanoa julki - - tai ainakin tunnustaa itselleen. Mikä ei ole helppoa sekään, koska on aika ikävää tajuta esimerkiksi, että se hyväntekijä, joka minussa eilen antoi almun tietyn maan köyhälle ja sairaalle lapselle, elää samanaikaisesti sellaista elämää, joka nimenomaan on ollut aiheuttamassa ainakin osaltaan tuon lapsen kurjuuden.

Tähän ehkä sopii lopetukseksi yksi maailman typerimmistä klisheistä: Sellaista se elämä on.

Pathoksen kehä

En kerta kaikkiaan voi ymmärtää Jeesusta. Hullu se mies oli. Itsekkäin kaikista ihmisistä. Maailman suurin haihattelija sekä unelmoija.

Dostojevskin Suurinkvisiittori sanoo totuuden ihmisestä, suudelkoon Jeesus häntä poskelle sitten vaikka sata kertaa!

'Ei ihminen sinun vapauttasi kaipaa tai edes kestä - päinvastoin! Ihminen tarvitsee vain ihmeen, auktoriteetin ja leivän.'

Mutta juuri tähän kohtaan pysähdyn aina. Olen pysähtynyt jo yli 35 vuotta - - - .

Armo ei ole kaupan. Sitä ei voi ostaa, myydä tai ansaita. Se, joka kärsii, tarvitsee armoa. Ei lopultakaan mitään muuta.

Tämä on Pathoksen ongelman - hänen hullun intohimonsa ja/eli kärsimyksensä ydin ja umpikuja.

Pathos tarvitsee armoa, sillä hän on koko ajan tappamassa itseään ja muita (itse-) syytöksillään.

Mutta ihminen ei voi armahtaa itse itseään. Ei sitä voi tehdä myöskään kukaan toinen - psykologi diagnooseineen tai edes virkapappi liturgisine mantroineen.

Pathos tarvitsee armoa ja rakkautta. Mutta miten ja mistä? Jumalaan hän ei usko. Eikä itseensä. Ihmisiä hän vihaa. Siten myös itseään. - - - Pathoksen pitäisi rakastaa ja armahtaa muita saadakseen itse armon - - - mutta - - -

- - -Minä olen ymmälläni. Tieto ei tässä auta. Tarvitaan jotain aivan muuta. Ei noita tietäviä fariseuksia tai reaalipoliittisia saddukeuksia - - -

Jeesus? Taas kerran ja aina yhä uudestaan Jeesus - - -

Minä kierrän tätä samaa kehää kuin mielipuoli. Olen kiertänyt kuten sanottu jo lähes 40 vuotta.

Jos vain pystyisin rakastamaan, mutta koska jo pelkkä kysymys rakkaudesta estää rakastamisen (pidän tietoa ja tunnetta toistensa 'vihollisina' - toistensa kumoajina), olen loputtomassa kehässä.

Tietävät eivät voi auttaa, eivät liioin ne uskovat, joille usko merkitsee ideologiaa/viiteryhmää - siis 99% uskovista.

Raskolnikovin pelasti? huora - Sonja. Ainoa ihminen, joka vakuutti Raskolnikovin siitä, ettei kärsimystä voi paeta millään tekosyyllä tuhoamatta omaa sisintään - tai pikemminkin kivettämättä sitä. Kärsimys on kohdattava. Maksoi mitä maksoi. Syyllisyyttään ei voi paeta, ja vain kärsimys voi lunastaa syyllisyyden - - armoa, kärsimystä ja syyllisyyttä on täysin mahdoton erottaa toisistaan eksistentiaalisesti.

Psykologeille ja etenkin juristeille tuollainen erottelu on toki helppoa. Sehän kuuluu heidän 'ammatillisuuteensa'! - - Mutta minulla ei ole heidän kanssaan juuri mitään tekemistä näistä asioista puhuttaessa.

Teologeja kavahdan tässä sen vuoksi, että suurin osa heistä tekee vain taikatemppuja eikä kohtaa toista ihmistä silmästä silmään, omana itsenään, siinä viimeisessä tienristeyksessä, jossa odottaa myös kuolema.

Paholainen meillä toki on matkassamme aina - syntymästä lähtien. Kukaan ei ole viaton - milloinkaan. Jopa lapsi on syyllinen vanhempiensa kautta.

Tämä on Pathoksen ongelma. Kärsimys. Hän tietää (ei tietämällä vaan tuntemalla, tunnustamalla ja tajuamalla), mitä kärsimys on, mutta hän ei osaa eikä halua elää sen kanssa vaan pyrkii pääsemään siitä eroon - järkeilemällä.

Järkeilyn tie on kuitenkin tähän tultaessa kuljettu lopullisesti loppuun. Fiksut (muka-tietävät fariseukset) eivät todellakaan ole syvällisiä näissä asioissa! Toivottovasti nyt, Mummo, oivallat edes vähän siitä, miksi herjaan noita kaiken maailman lukeneita ja oppineita, jotka ovat täysin jämähtäneet oppimaansa eivätkä kykene ikäänkuin heittämään pois teorioitaan ne kerran omaksuttuaan.

Soittamaankin on opittava tavallaan kaksi kertaa: a) ensin on opeteltava tekemään niinkuin teoria ja tekniikka määräävät b) sitten on opittava unohtamaan tuo ensin opittu (välivaihe), josta tulee pahimmillaan pelkkää robottimaista imitaatiota, eli se alkaakin toimia persoonallisen (''oikean ja välittömän') soittamisen esteenä, mikäli siihen jää kiinni.

En ole saanut 'tietäviltä' mitään, mikä voisi lohduttaa, armahtaisi ja rakastaisi. He vain esittelevät lukemaansa ja selittelevät - loputtomiin. Minulle he ovat kuin samaa mantraa toistelevia papukaijoja - kuin niitä Paavalin heliseviä vaskia, joilta puuttuu se yksi. Ja kun se puuttuu, rakkaus, kärsimys, (metaforisesti) sielu, henki, puuttuu kaikki.

He, nämä tietävät, eivät ymmärrä, mitä kärsimys on. Miten he siis voisivatkaan ymmärtää, mitä armo ja rakkaus on. He kyllä tietävät, mutta pintaa se vain on, pelkkää teoreettista pintaa...

Tämä on Pathoksen ongelma.

Mieluummin hän suutelisi vaikka tulta kuin referoisi tuhansia lukemiaan kirjoja, mikäli tuo tuli helpottaisi hänen sielunsa jäätävää itsekkyyttä - - sulattaisi sen kylmyyttä, joka saattaa tappaa hänet henkisesti.

Sillä vaikka Pathos tempoilee, oikuttelee, uhkailee ja miltei tappaa, hän tekee sen vain siksi, ettei kykene jakamaan itsestään mitään kenenkään toisen kanssa. Hän haluaa hallita, tietää ja olla paras. Mutta hän ei osaa eikä halua jakaa mitään - kenenkään kanssa.

Traagisinta kuitenkin lienee, että hän tietää myös kauheimman - sen, että eräänlaisen Sisyfoksen lailla hänen itsekkyytensä ei tuota milloinkaan lopullista tulosta vaan kaikki toistuu - loputtomiin. Kaikki nuo hänen itsekkäät halunsa tappavat hänen sieluaan jatkuvasti pala palalta, kutistavat hänen sydämensä - tunteensa - vähitellen olemattomiin.

Jäljelle jää pelkkä zombie. Elävä kuollut, joka elää koko ajan psyykkisen romahduksen partaalla.
........
Edellinen vaikuttaa jälleen pateettisen Räsäsen pateettiselta uholta, ja sitä se tietysti osaltaan onkin. Mutta kyllä siitä - ehkä jostain rivien välistä - löytyy - jos ei tietoa niin ainakin häivähdys sellaista rehellisyyttä, joka on sukua totuudelle - - -

Ikävä lopetus

Kirjoitan loputonta monologia, Mummo. Anna minun tehdä se ihan rauhassa. Ilman että minun tarvitsee vastata jonkun psykologian tasolla ainoaankaan 'raivo-kysymykseen'.

Ja sitäpaitsi - mitä se kenellekään kuuluu, jos minä teen itsemurhan? Hitto. Sehän on täysin minun omassa vallassani. Ei tarvitse olla huolissaan maailman kaikkein luonnollisimmasta asiasta eli toisen ihmisen itse valitsemasta kuolemasta (? - lisään sentään kysymysmerkin tähän loppuun).

Sellaista sattuu joka päivä - joka hetki, ja jos joku haluaa saada kuoleman loppumaan, lopettakoon ensin jollain tavalla ihmisten syntymisen tänne turhuuden käärmeenpesään, joka ei suo muuta 'iloa kuin surua'!

Joten terapoi sinä, Mummo, kaikessa rauhassa vain muiden kanssa. Minä puolestani lupaan itse olla enää puuttumatta sinun 'stresseihisi'.

Se siitä. Ja vitut. Joka sopii näköjään joka paikkaan.

Riivaajien kuolema

Kielimafia kävi pyörittelemässä päitään. Vihablogiako sinä nykyään teet, kysyivät. Nyökkäsin - klo: 11.05.

Motto:
Then such grief took possession of my soul that my heart was wrung, and I felt as though I were dying; and then . . . then I awoke.

Fyodor Dostoyevsky - The Possessed
*
Mikään ei ole niin säälittävää kuin lukea Blogistanista kaiken maailman itsetuhoisten ja kuolemaa rakastavien narsististen oppineitten säälittäviä, tunnustuksellisia paljastuksia itsestään.

Tappaisivat itsensä ennemmin kuin mainostavat omaa lukeneisuuttaan, josta huokuu pelkkä epätoivoisen professionaali yritys peittää muka-muka-oppineisuuden avulla oma kuolemankaipuunsa - oma loputon ja lopullinen pettymyksensä elämään. Tuo hirvittävä häpäistynä ja loukattuna olemisen sekä pakkoneuroottinen loukatuksi tulemisen jatkuva kehä.

Mikään lukeneisuus ja sangviininen pirteys ei voi poistaa sitä tosiasiaa, että nämä ihmiset kirjoittavat vain huutaakseen apua tuhotun ja tuhoutuneen itsetuntonsa raunioilla: lukekaa minua, auttakaa ja arvostakaa minua, rakastakaa minua! - sittenkin, kaikesta huolimatta - huolimatta jopa siitä, että jätän teidät heti, kun olette antaneet minulle anteeksi oman surkeuteni ja torakkamaisuuteni - menneisyyteni ja nykyisyyteni, joita kukaan ei enää voi ehjäksi korjata.

Ja sittenkin - kuitenkin - yhä nämä ihmiset parkuvat arvostusta itselleen, vaikka roikkuvat kuoleman partaalla kuin hirttosilmukka kaulassaan tai myrkkyruisku toisessa kädessään.

Ah mitä tekopyhyyttä!

Itsensä voi tappaa heti - mikä on aina reilumpaa ja rehdimpää muita kohtaan. On vain pidettävä turpansa kiinni ja häivyttävä yhtäkkiä sen siliän tien - ilman ainuttakaan viestiä kenellekään. Sitä minä kutsun kunnialliseksi kuolemaksi: nopeaa lähtöä vailla jälkiä, joita itsemurhan tekijät niin monesti jättävät muiden ihmeteltäväksi saattaen heidät tieten tahtoen jopa tuskaisesti parkumaan häipymistään - ikään kyseessä olisi suurikin menetys.

Kuole jo sinä Blogistanin suuri narsisti. Tapa itsesi. Häivy täältä ja lopeta sillä tavoin tuo ällöttävä ekshibitionismisi, jolla saat muut tuntemaan itsensä tärkeiksi ja arvokkaiksi, kun he intellektuaalisen oppineesti pohtivat sinun 'arvoitustasi' - ihmetellen siten sinun - muka salattua suuruuttasi - - - toisin sanoen: sinun ovelan kirjallisella tavalla naamioitua itsesi ja muiden halveksuntaasi.

Sillä halveksija sinä olet. Et mikään kunniallinen ihminen. Pelkkä ruikuttaja, jonka aika on jo mennyt.

Jos voisin - lähettäisin sinulle syanidikapselin ja sen mukana tervehdyksen:

Osaa kuolla oikeaan aikaan, kirjoitti Nietzsche - ja sinun aikasi on nyt tullut. Koska se on mennyt. Näytä, että sinulla on rohkeutta myöntää oma itse- ja samalla muiden halveksuntasi loputon ja palautumaton syvyys, äläkä jatka enää tuota oman itsesi perverssin nihilististä mainostamista.

Klaustrofobiasi 'haisee' tänne asti. Robottimaisen lukenut, pseudosyvällinen, intellektualismia imitoiva ekshibitionismisi sekä persoonallisuutesi ja itsetuntosi raunioilla seisova muka-sankarillisuutesi ei voi enää aikaan saada - ainakaan minussa - muuta kuin halveksuntaa ja kuvotusta.

Katoa jo - sinä tekopirteä, ikäänkuin pullossa elävä, hysteerisestä elämänpelosta kärsivä itsesi paljastaja! Aikasi on tullut. Itse asiassa se on tullut jo yli 40:n vuoden ajan.

Tee siis se, mitä niin sankarillisesti arvostat, ja millä yrität saada lukijasi arvostamaan menetettyä uskoasi elämään.

Lue jo viimein perusteellisesti pohtien Dostojevskin Riivaajat ja ammu kuula kalloosi, pure syanidikapseli rikki suussasi, mene hirteen, hukuttaudu tai pistä myrkkyruiske kyynärtaipeeseesi.

Silloin olet tehnyt aidoimman, todellisimman ja omaa persoonallisuuttasi - tai pikemminkin sen olemattomuutta ja tuhoutuneisuutta - ilmentävän teon.

Tee se, niin sinun ei tarvitse enää naamioida itsessäsi vaikuttavaa pahaa henkeä ylevyydeksi, henkevyydeksi ja lukeneisuudeksi.

Sinulla ei ole paikkaa tässä maailmassa, ja sinä tiedät kyllä miksi. - - - Et voi valehdella loputtomiin minulle tai kenellekään muulle - - et siis myöskään itsellesi!

Olet riivannut minut - - ajanut minut mielipuolisuuteen, hulluuden partaalle. Miksi en siis toivoisi, että juuri sinä juokset sekopäisenä rotkoon ja huku niinkuin se sikalauma, johon Jeesus ajoi pahat henget Luukkaan evankeliumin hullusta miehestä parantaen hänet tällä teolla.

Riivaajien on kuoltava - - ja he kuolevat! Siksi sinun on tapettava itsesi - - tai oikeammin: sinun 'tehtäväsi' on kuolla! - , jotta pahuus ja riivaus katoaisivat lopullisesti eivätkä enää koskaan tarttuisi meihin muihin!
*
http://www.hyaenagallery.com/clintcarney.html
http://www.skenet.fi/index.html?menuid=381&aid=622&

Mitä tehdä Pathokselle?

Jatkoa aiemman päreeni pohdinnalle ja Mummon kommenttiin päreessään N, M, S, A, U.
(Huom! - erittäin tärkeä PPPS. lisätty 24.1)
*
Mummo kirjoitti:
'Tuon kadonneen mummon loppu vain oli niin sopiva määrätä hetkeen, jolloin Raunon kanssa kohtasimme.'
*
(- Seuraavassa lähinnä omalle itselleni tarkoitettua monologia - yhä uudestaan - jonkinlaisen motivaatio-synopsiksen muodossa.)

No - joka tapauksessa - Mummo tietää nyt kai olennaisimman tarinamme minun versiostani - ainakin minun oman elämäni 'tragikomediassa' - - eli sen, ketkä oikeassa elämässäni todella ovat Doris = Mummo = ? ja Ernest = Etappisika = ?.

Aivan liian paljon jäi toki vielä selventämättä (tavatessamme) silloin toissaperjantaina kolmen tunnin puheryöpyssäni, joskin tappaa 'piti' - muun muassa sitä yritin Mummolle perustella.

Toisin sanoen - miksi valitsin kaikesta kuvotuksestani huolimatta niin raaan vaihtoehdon (oli ikäänkuin pakko - ja siihen löytyy kyllä selvät syynsä, joita en tietenkään tässä julkista, joskin Mummolla on nyt asiasta jotain hajua), - - mutta en todellakaan kadu muuta kuin Pathoksen itsemurhaa - etenkin sitä, että Pathos olisi muka voinut oikeuttaa sillä tavoin tekonsa seuraukset - - ei käy!

Nyt pitäisi kehitellä Athoksen = Tapsan = ? ja Typhuksen = Vaarin = ? välille keskustelu Pathoksen = Rauno Räsänen = minä = ? ratkaisumotivaation moraalisen mielekkyyden luonteesta.

Olen pohtinut, josko hyppäisin mytologiaan ja herättäisin Mummon eloon (en enää Doriksena enkä ? :nä) - jonain - ikäänkuin Lemminkäisen (= Dionysoksen) äitinä keittämään Pathoksen kasaan niistä yli 200 osasta, joihin hän silpoutui Pendolinon alla Malmin asemalla ja vaatimaan Pathoksen - tuon rappeutuneen, ylimielisen ja juopon pelkuri-Eroksen - moraaliseen vastuuseen teostaan!? (idea Eroksesta: Eros ja Psykhe/Eeva-Liisa Manner)

Eli modifioisin tarinan lopusta omalla tavallani (-llaan) Raskolnikovin murtumista muistuttavan tunnustus-katumus-draaman, mikä haluaa ilmituoda, että tappaa kyllä voi utilitaristisista syistä (niitä toki riittää!), mutta - niinpä niin - se, joka kestää tekonsa ilman mitään tunnonvaivoja, on yhtä aikaa sekä pelkuri että hirviö - kieltämättä parhaimmillaan ehkä jopa selkeästi ajatteleva ja kiitettävästi kouluja käynyt, hyvin kasvatettu, jopa tasa-arvoa ja demokratiaa kannattava - - Saatana! (kuten ärähtäisi suuttuneimmillaan ollessaan Kant utilitaristeista moraalifilosofeina.)

Mutta moraalia tällaisessa ihmisessä ei ole kuin oman laskelmoivan valheensa - vain pelkän älynsä kanssa sopimusta yrittävän 'laskukoneen' verran - eli ei yhtään!

Pathos siis ei saa! selvitä tekemistään murhista niin helpolla kuin itsensä tappamisella.

Jumalat kostavat hänelle, kuten ne kostivat Prometheukselle tulen varastamisen jumalilta, Sisyfokselle hänen huijattuaan kuoleman jumala Haadesta ja paettuaan kahdesti Manalasta, Tantalokselle sen, että tämä syötti salaa omat poikansa poikansa lihasoppanana jumalille jne.

Täten Pathoskaan ei voi ottaa jumalten valtaa - hän on ihminen, jonka on tyytyminen ihmisen osaan.

Pathos palautetaan elämään, koska hänen on käytävä läpi sielullis-psyykkinen murros tai ainakin jonkinlainen henkilökohtainen testi, jonka hän siis väisti itsemurhansa kautta.

Olen tässä tekemässä ikäänkuin jo Antigoneessa havaittavaa siirtymää kreikkalaisesta koston ja kohtalon väistämättömyydestä ja tuomiosta (mistä arkkiesimerkki on tietysti kuningas Oidipus) kristillistyyppiseen pelastuksen mahdollisuuteen metanoian eli mielenmuutoksen moraalin kautta (mutta en siirry täysin kristinuskon linjoille!).

Antigone teki moraalisesti oikein puolustaessaan veljeään muodollista, tradition sanelemaa, yhteisöllistä (mutta tässä tapauksessa itse asiassa myös aidosti väärää!) tuomiota vastaan.

Veljeään puolustaessaan kuoleman valinnut (käytännössä Antigonen tekoa voi pitää itsemurhana) Antigone nousee kuitenkin moraaliltaan korkeammalle kuin vallanpitäjäkuningas Kreon, jota vastaan jopa viime kädessä yhteisökin asettui. Kuningas havaitsi virheensä kuitenkin liian myöhään, ja kaikki jättivät hänet täydelliseen yksinäisyyteen.

Pathoksen teko ei kuitenkaan ole moraalisesti ylevä vaan pelkkää pakoa siitä tuskasta, jota hän ei itsessään halua kohdata - eli ettei tappaminen ole hänen tilanteessaan koskaan oikeutettua - ettei se ole oikeutettua missään tilanteessa (ks. PS.) - että juuri ja nimenomaan tappaessaan itsensä muka rangaistuksena teostaan, hän vajoaa törkeimpään moraalittomuuteen, mitä olla saattaa.

Pathos oikeuttaa murhansa psykologisella egoismilla - mustasukkaisuudella ja kuittaa sen psykologisella egoismilla: tappamalla itsensä.

Väärin! Väärin! Pathos on väärässä! - ja tämä minun pitäisi kyetä osoittamaan jollain tavoin uskottavasti, vaikka tiedän, että on monia, jotka hyväksyvät hänen itsemurhansa tekojensa lunastuksena.

Ei! Pitää osoittaa, että juuri se, ettei häntä rangaista noin vain - ettei häntä tapeta noin vain - että hänet saatetaan kasvokkain oman omantuntonsa kanssa - ettei häntä päästetä pakenemaan itsemurhaan - että juuri tämä: Doriksen ja Ernestin veri, joka tippuu Pathoksen käsistä, hänet lopulta tuomitsee.

Mikään muu ei voi häntä tuomita. Ei kukaan toinen ihminen, ei edes mikään oikeusproseduuri.

Hänen on kaduttava - muutoin hän on siirtynyt moraalisesti ulos ihmisyhteisöstä ja ylipäätään koko sen moraalisen integriteetin piiristä, joka tekee ihmisestä ihmisen.

Jos hän ei murskaannu henkisesti teostaan, tunnusta, muuta mieltään ja kadu, hänestä tulee epäihminen, joka kuuluu jättää kuolemaan elävältä kuten Antigone - tässä tapauksessa vain ilman minkäänlaista moraalisen ylevyyden vaikutelmaa.

Hänestä jäisi tällöin jäljelle pelkkä halveksittava ei-mikään, joka ansaitsee kuolla halveksittavan ei-minkään kuoleman - mutta vasta tässä kohtaa draaman loppua - ei oman päätöksensä seurauksena!

Mutta jos hän katuu - ja pystyy siis muuttumaan sisäisesti? Miten hänen eksistentiaalis-moraalinen tilanteensa silloin muuttuu. Onko hänelle silloin olemassa hyväksyntää ja ikäänkuin pelastusta - edes oman itsensä edessä?

Mitä tarkoitan pelastuksella Pathoksen tapauksessa? Mielenrauhan saavuttamista. En mitään muuta.

Mitä ihmettä tuo mielenrauha sitten lopulta voisi olla? Ehkä sitä, että pystyy kestämään menneisyytensä teot, muttei/vaikkei koskaan unohtamaan niitä. Eli että pystyy toimimaan tulevaisuutta silmälläpitäen, mutta ei koskaan enää siten, että voisi pitää itseään viattomana ja oikeutettuna esimerkiksi sillä tavoin kuin vaikka espanjalaiset kolonialistit tai Amerikan uudisasukkaat itseään pitivät alkuperäisasukkaita listiessään - - jonkun muka korkeamman moraalin ja oikeuden nimissä.

Sellaista oikeutta ei ole kuin paatuneen rikollisessa mielessä! Oikeutettiinpa se sitten - kuten tehtiin - vaikka kristinuskolla!

Pathos joka tapauksessa otti oman ja muiden kohtalon omiin käsiinsä - - mutta lopultakin juuri se oli häneltä kielletty - ainakin siinä muodossa, minkä hän valitsi - ! Ja miksi? Sen vuoksi, että - toisin kuin halusi itselleen uskotella - hän ei hallinnut itseään ja tekojaan.

Pathos saakoon - vielä jyrkemmin: Pathos pakotettakoon saamaan vielä tilaisuuden palata niiden joukkoon, joiden kanssa hän mahdollisesti voisi elää!

Häntä ei karkoteta ihmisten joukosta - yhtä vähän kuin hän voi itse karkottaa itsensä heidän joukostaan vailla vastuuta siitä, mitä tekee, ja mitä saa tehdä - ihmisenä.

Polemisoiden ja filosofis-poliittisen aatehistorian tasolla Pathoksen uusi - uudelleen mahdollistettu - ratkaisu tulee olemaan samantyyppinen kuin Dostojevskin tuomio utilitaristisia murhan oikeuttavia päättelyitä kohtaan.

'Olen itsekin täi, mutta tapoin vielä suuremman täin kuin itse olen', lausuu Rodion Raskolnikov.

Tämä on pahimman luokan moraalinen virhepäätelmä. Ja RR sen kyllä vähitellen ja lopulta tajuaa - miltei täydelliseen henkiseen romahdukseen asti.

Utilitarismissa lähestytään epäsuoraan myös aivan ilmeisen nihilistisiä ratkaisuja, jotka kuitenkin pyritään samalla rationalisoimaan pois - eli tekemään psykologisesti tyhjäksi niiden argumentatiivinen ilmeisyys.

Sillä. - - -Tappaminen on kiellettyä, vaikka sen kieltävään moraaliin ei löytyisikään perustetta muualta kuin Jumalan käskystä - eli ikäänkuin ei mistään!

Mutta jos/kun inhimillinen, älyllinen ja emotionaalinen intuitio niin sanoo - ja vakuuttavasti sanookin, niin silloin tuota intuitiota pitää (Thou Shalt) uskoa!
*
- - - Pathos palautetaan lopussa tuomioistuimen eteen, minkä vastuun hän itsemurhallaan pyrki välttämään ottamalla oikeuden omiin käsiinsä myös oman henkensä ja omantuntonsa suhteen.

Sellaista mahdollisuutta en hänelle siis enää - Dostojevskin hengessä - tule antamaan. Perun sen, mitä alunperin tapahtui. - - - Pathoksen on kärsittävä - ja tehtävä (jos se suinkin on mahdollista) sopimus itsensä, toisten ihmisten sekä koko elämänsä kanssa.

Pathos-Raskolnikovin henkiinheräämisen ja hänen asiansa uudelleen käsittelyn lopullinen - ehkä kaikkein radikaalein finaali ja ratkaisu saattaaisi olla se, ettei hän tuomita lainkaan - - -

Pathos jäisi täten lähes täysin yksin.

Entä onko sellainen ratkaisu kuitenkin liian julma? Sitäkin asiaa minun täytyy vielä tarkoin pohtia.
*

PS.
Eutanasia-ongelma jää tässä yhteydessä käsittelemättä.

PPS.
Mummo toivoi minun pohtivan enemmän Doriksen persoonaa ja luonnetta. Tässä en siihen asiaan halua puuttua, ja kaikki se, mitä olen päreissäni ja kommenteissani kyseisestä aiheesta viime aikoina 'vihjaillut' on/lienee ristiriidassa sen loppuratkaisu-synopsiksen kanssa, minkä tässä olen yrittänyt epämääräisesti hahmotella.

Syyllistän tässä vain Pathoksen - en Dorista, johon tähän mennessä (ja ehkä tietyllä tasolla yhä edelleen) olen suhtautunut hyvin kyynisesti! Strange enough!?
*
Katso pärettäni, johon tässä kirjoitettu on jatkoa - Pathoksen tarinan jatkopohdiskelua.

PPPS.
Pathos-storyn juonen vihon viimeiseksi lopuksi on olemassa yksi - ehkä hieman epäuskottava ratkaisu (riippuu sitä, kuka mitäkin odottaa), mutta mä ainakin kokeilen sitä.

Eri juttu sitten - julkaisenko.

Se ratkaisu antaisi kuitenkin hieman perspektiivimahdollisuutta myös Doriksen syväulotteisempaan ja persoonallisempaan kuvaamiseen (mitä Mummo kai toivoisi).

Nämä mun naisluonteen katsaukset/kuvaukset ovat tässä tarinassa olleet aika pateettisia mutta samalla hyvin kyynisiä. Mistä siis löytää rakkautta - ei pelkkää laskelmointia kyseisen naisen - Doriksen - motiiveihin ja luonteeseen?

Minä itse - edes kirjoittajana - en voi sitä rakkautta kuitenkaan Doriksen persoonaan noin vain lisätä/antaa, ellen itse jollain tavalla usko sen olemassaoloon ja/eli osaa nähdä/kuvitella sitä uskottavasti tässä fiktiossa/faktiossa.

No - yrittää tietenkin aina voi.

Mutta ehkä Pathos/(minä/ - en kuitenkaan tunnustaudu enää tässä vaiheessa täysin identtiseksi Pathoksen kanssa!) ei tosiaankaan rakasta naisia vaan tulee heistä rakkaudessaan pelkästään regressiivisen riippuvaiseksi emotionaalis-persoonallisesti?

Tämä on kieltämättä ollut yksi Pathoksen suurimpia dilemmoja läheisessä ihmissuhteessa (hän ei luota naiseen - ei millään tasolla), minkä umpikujan hän myös osaltaan yritti ratkaista - tosin täysin mielettömästi, kuten on havaittu.

Sen verran sanon kuitenkin omasta puolestani, että ko. luottamusasiassa en jaa Pathoksen kyynisyyttä henkilökohtaisesti ainakaan täysin (jotain positiivistakin on siis vielä jäljellä suhtautumisessani naiseen).

Pathoksen valinta eliminoida vihansa ja mustasukkaisuutensa, jotka peittivät alleen ja myrkyttivät hänen tulisen rakkaudenkipinänsä, täytyy tuomita - jopa yrittää suoranaisesti kumota.

Ne täytyy kanavoida toisin.

Mutta miten? - - On siis ainakin yksi fiktiivinen keino/tapa muunnella/muuttaa juonta, kuten alussa totesin, mutta ja vielä kerran mutta - ihan liian halpaa ratkaisua en haluaisi käyttää - joskin eiköhän myös tässä minun versiossani - huolimatta sen inho-/kauhurealistisuudesta - tai juuri sen vuoksi - ole liikuttu jatkuvasti tietynasteisen mielettömyyden ja absurdiuden rajamailla - joten...

(to be continued)

Pathoksen kuolema

Kielimafia teki pieniä muutoksia oksennusämpäri vierellään. Viimeisimmät muutokset 22.1-2010.
*
Tehtyään hirveän tekonsa ja vielä makaaberimman ruumiiden asettelun irvokkaaseen asentoon toisiinsa nähden - ikäänkuin kyseessä olisi ollut onnettomien rakastavaisten tekemä kaksoisitsemurha, Pathos yritti kävellä olohuoneen lattialla verilammikkoa vältellen ja meni pesemään veren peitossa olevia käsiään kylpyhuoneeseen.

Pathos ei välittänyt siitä, jäikö hänen käsistään sormenjälkiä huonekaluihin, lavuaariin, kraanaan tai ovenkahvoihin. Niillä eivät rikostutkijat tulisi tekemään hänet löytääkseen yhtään mitään. Eivät myöskään hänen kengänpohjistaan jääneillä verisillä painaumilla.

Katsottuaan viimeisen kerran taakseen - Ernestin ja Doriksen ruumiita - Pathos koki vain syvää surua, joskin samalla hänen epätoivoisen ylpeä ja sairaalloisen mustasukkainen sielunsa oli kuin voipunut siitä vapaudentunteesta, jonka tämä hänen käsittämättömän julma ratkaisunsa oli siinä aikaansaanut.

Ajatukset turtana mutta samalla selkeästi vain yhtä päämäärää ajatellen Pathos painoi Doriksen ulko-oven kiinni mutta ei lukkoon ja lähti portin suljettuaan melko hitaasti ja vaivalloisesti etenemään kävely-ja pyörätietä pitkin kilometrin pituista matkaa kohti Malmin asemaa.

Pathos poistui Dorikselta vähän yli puoli tuntia aiemmin kuin Athos ja Typhus ilmaantuivat sinne. Ulko-ovea kiinni painaessaan hän kuuli vielä kännykän soivan. Soitto tuli edellä mainituilta herroilta, jotka olivat juuri lähdössä keskustasta Dorikselle. Pathos laskelmoi toiveikkaasti, että olipa soittaja kuka tahansa, hänellä itsellään oli tarpeeksi aikaa ehtiä asemalle.

Ja niin hän ehtikin laskeutuen nelosraiteen laiturille ja alkoi katseensa ylöspäin kohdistaen etsiä suuresta aikataulusta, milloin seuraava - hänelle 'sopivin' - juna lähestyisi Malmin asemaa. Pathos tiesi, ettei aikaa ollut kovin paljon jäljellä, jos halusi välttyä joutumasta pidätetyksi, ja juuri hänen löytäessään 'oikean junan' olivat Athos ja Typhus soittamassa poliisin ja ambulanssin Doriksen asunnolle.

Samalla annettiin myös hälytys lähteä nopeasti etsimään Pathoksen tuntomerkeillä varustettua miestä joka puolelta Malmia, ja rautatieasema oli bussipysäkkien sekä taksitolppien ohella ensimmäinen paikka, johon kahden poliisipartion oli määrä suunnata tarkastuskierroksensa.

Pathos löysi melko nopeasti etsimänsä junan. Se oli Pendolino Oulusta Helsinkiin. Saapumisaika määränpäähän 23.30. Kello oli Pathoksen tehdessä tämän häntä helpottavan havainnon 23.10. Juna kulkisi Malmin aseman ohi noin 10 minuutin kuluttua. Pathos kävi istumaan tyhjälle penkille. Tähän aikaan torstai-iltana asemalla ei ollut ruuhkaa.

Mutta se, mitä Pathos nyt eniten pelkäsi, oli siis jo tapahtumassa. Poliisin saatua Pathoksen tuntomerkit jokseenkin samaan aikaan, kun hän oli tehnyt päätöksensä Pendolinon suhteen, partio valmistautui nopeasti kiertämään Malmia ja käymään läpi pääliikenneväylien pysäkit, taksitolpat ja ravintolat.

Athos oli ilmoittanut poliiseille Pickwick Pubin Pathoksen mahdollisena olinpaikkana, vaikka tiesikin, että mikäli Pathos halusi paeta, hän ei ollut niin typerä, että menisi sinne - ikäänkuin valmiina antautumaan ilman vastarintaa.

Minuutit kituivat Pathoksen mielestä eteenpäin tuskallisen hitaasti. Hän ei ajatellut puukotuksiaan kauhulla vaan ainoastaan mielipuolisen mustasukkaisuutensa ainoana mahdollisena ratkaisuna - ja hyväksyi sen, koska ei antaisi armoa itselleenkään hirveän teon tehtyään.

Ernestin ja Doriksen kuolleet, tyhjät silmät kuitenkin palasivat hänen mieleensä ajoittain - ja tämä muistikuva ahdisti häntä. Samoin ruumiiden asettelu. - Perverssiä, hän tuhahti kerran itselleen, mutta jatkoi sitten:

- Kuitenkin se on niin kirotun suloista. Kostoni symboliikka on täydellistä. Ernest ja Doris - nuo intohimoiset rakastavaiset - kuolemassakin yhtä, Pathos kuiskasi itselleen miltei ääneen kenenkään silti kuulematta, mitä hän sanoi.

Ehkä Pathos oli todellakin jo siirtynyt lopullisesti hulluuden tilaan emootioittensa suhteen, mutta ainakaan se ei estänyt häntä ajattelemasta johdonmukaisesti toteuttaakseen oman kohtalonsa haluamallaan tavalla.

Kello näytti 23.17. Poliisit kävelivät aseman yläsiltaa ja aloittivat tarkastuksensa. Toinen poliiseista laskeutui ensimmäisen raiteen laiturille, toinen kakkoselle. Ketään Pathoksen tuntomerkeillä, talvitakin malli ja väri mukaanluettuna, varustettua ei löytynyt.

Kello 23.20 toinen poliisi siirtyi 3:lle laiturille ja toinen käveli kohti neljännen laiturin liukuportaita.

Pathos katsoi kelloa ja kuuli samalla kuulutuksen, jossa ilmoitettiin Pendolinon Oulusta Helsinkiin olevan ohittamassa Malmin aseman minuutin päästä. Junan tulon kumisevan metallinen ääni voimistui koko ajan.

Poliisi laskeutui laiturille. Pendolino oli enää noin kilometrin päässä asemasta ja ajaisi sen ohi melkein 100 kilometrin tuntivauhtia.

Poliisi havaitsi heti, että 50 metrin päässä olevalta penkiltä nousi annettuihin tuntomerkkeihin sopiva mies, joka käveli kohti ratakiskoja.

- Hei mies, te siellä, pysähtykää!, hän huusi lujaa. Pysähtykää!

Pathos oli sammuttanut 'virran' päästään ja laskeutui niin nopeasti kuin pääsi täydellisen blackoutin vallassa poikittain raiteille. Juna ajaisi aseman läpi muutamassa sekunnissa.

Poliisi oli ehtinyt jo hänen kohdalleen, mutta ei voinut enää tehdä mitään junaa odottavien ihmisen haukkoessa kauhusta henkeään nähdessään, mitä tuo iso, eteensä koko ajan tuijottanut, mahdollisesti humalassa tai huumeiden vaikutuksen alaisena ollut mies teki itselleen.

Poliisi käänsi katseensa sivuun, ja kaksi naista kirkaisi hysteerisesti junan ajaessa Pathoksen yli, metallisten pyörien repiessä hänen ruumiinsa kymmeniksi - ehkä sadoiksi kappaleiksi.

Pathoksen toinen jalka lensi asemalaiturille. Hänen haljennut päänsä tuijottavine silmineen löydettiin yli 30 metrin päästä onnettomuuspaikalta. Tunnistamattomaksi murskautuneen ja repeytyneen ruumiin osia kerättiin laiturin ymäristöstä koko yö. Verisiä lihapaloja löytyi kaikkialta nelosraiteen alkupäästä.

Pathoksen filosofointeja ironisesti soveltaaksemme voitaisiin sanoa, että jos jokin oli tällä hetkellä varmaa niin se, että Pathos Fallkullalainen oli kuollut - ja että me eloon jääneet tiesimme sen aivan varmasti. Mutta mikä tärkeintä - me pystyimme tämän kohtalokkaan asiaintilan myös pätevästi todistamaan - sekä rationaaliselta että empiiriseltä kannalta arvioituna. Joskin empiirinen evidenssi taisi nyt käydä itsestäänselvästi vahvemmasta näytöstä kuin rationaalinen argumentaatio.

Edes Lemminkäisen äiti ei olisi saanut parsittua Pathoksesta enää elävää niistä 237:stä osasta, jotka hänen - ikäänkuin jauhelihapursottimen läpi menneestä, silpuiksi hajonneesta ruumiistaan löydettiin.
*
Viimeisessä jaksossa palataan vielä kerran Omenapuunkuja 7:ään - murhattujen rakastavaisten - Doris Häkkisen ja Ernest Sikanovan kauniisti aseteltujen ruumiitten ääreen.
*
Tämä jakso on jatkoa päreelle Välisoitto.

Muisto mielisairaala-ajoiltani 2

Tämä lyhyt kuvaus on kirjaimellisesti totta ja tapahtui Hesperian sairaalassa, suljetulla, niin sanotulla miesten levottomalla vastaanotto-osasto 6:lla - syyskuun lopulla 1986.
*
Osaston tupakkahuoneesta kuului avunhuutoja. Kiirehdin heti paikalle.

Tilanne vaikutti kauhistuttavalta, eikä ollut ehtinyt kestää kauaa - eikä tulisi enää kestämään paria kolmea sekuntia pitempään.

Tupakkahuoneen pikkuikkunan ohut metalliketju oli katki ja kapea ikkuna käännetty täysin auki.

Reiska piti kaksin käsin kiinni miehen jalasta, mutta mikään ei enää auttanut. Hän kurkotti kapeasta ikkunasta ollen näin vaarassa itsekin pudota alas.

Noin kolmikymppinen laihahko miespotilas oli repäissyt paniikissa tuuletusikkunan metalliketjun rikki, ujuttanut itsensä avoimen ikkunan läpi ja liukui vielä parin sekunnin ajan ulos pudotakseen kuudennesta kerroksesta alas lastauslaiturin asvalttitasanteelle.

Hänen omahoitajansa Reiska, joka oli aavistellut pahaa jo koko iltapäivän ja iltavuoron ajan keskustellessaan tämän kanssa, oli ehtinyt havaita, miten mies yhtäkkiä oli syöksähtänyt sekavassa mielentilassa tupakkahuoneeseen, jolloin Reiska oli lähtenyt perään niin nopeasti kuin vain pääsi.

Reiska kuten moni muukin tiesi, että, jos joku haluaisi katkaista kapeaa tuuletusikkunaa vain osittain aukeamaan päästävän ketjun, hän onnistuisi siinä tarpeeksi nopealla ja vahvalla nykäisyllä. Uuden, vahvemman ketjun asentamisesta oli jo ehditty soittaa huoltomiehille, mutta he eivät olleet vielä ehtineet tulla sitä vaihtamaan.

Nähtyäni Reiskan syöksyvän tupakkahuoneeseen ja huutavan apua juoksin hänen peräänsä niin nopeasti kuin pääsin, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä, kun miehen toinenkin jalka katosi ikkunan läpi hänen pudotessaan kuolemaan kuin märkä säkki.

Reiska kurkotti katsomaan alas ja kirosi raskaasti moneen kertaan. Toisessa kädessään hän puristi potilaan jalasta irronnutta kenkää.

Alas katsoessaan Reiska pystyi juuri ja juuri näkemään lastauslaiturille tippuneen miehen ympärille koko ajan kasvavan tumman alueen. Verta. Ja paljon. Varma kuolema. Kukaan ei voi selvitä hengissä pudottuaan kuudennesta kerroksesta suoraan asvalttiin.

Potilaan kuolema varmistui seuraavana päivänä. Murtumia päässä ja ruhjeita joka puolella ruumista.
*
Sen iltavuoron loppu oli vaisu ja hiljainen. Kuolema ja omat syyllisyydentunteet siitä, olisiko voinut ehtiä estämään pahimman kalvoivat kaikkien meidän neljän iltavuorolaisen mieltä.

On kuitenkin selvää, että kukaan ei olisi voinut estää tätä tapahtumaa, koska mies olisi voinut tehdä sen aivan milloin tahansa, ja etenkin silloin, kun ketään hoitajaa ei olisi ollut tupakkahuoneen lähistöllä. Esimerkiksi raportin tai kahvitaukojen aikana. Tai yövuorossa, jolloin kaksi hoitajaa pystyy vain yleisesti valvomaan osaston tilaa - ei tarkkailemaan jatkuvasti 25:n mahdollisesti itsemurhaa hautovan potilaan toimia heidän ajatuksistaan ja aikeistaan nyt puhumattakaan.

Itse asiassa Reiskalla oli ollut hyvän tuurin lisäksi rautaisen ammattimainen ennakkoaavitus, joka ei kuitenkaan sitten riittänyt. Miehen olisi ehkä pelastanut paria sekuntia nopeampi apu edellyttäen, että auttajalla olisi ollut 30 senttiä pidemmät, raskaan sarjan painnonostajan kädet.

Mutta siihen tuuletusaukkoon saatiin kyllä paitsi täysin uusi ja erikoisvahvistettu ikkuna, myös kolme kertaa vahvempi ketju jo seuraavana päivänä.

Liian myöhään.

PS.
Reiska kysyi iltavuoron lopussa, haluaisinko lähteä vähäksi aikaa istumaan ja juttelemaan ravintola Eliteen, joka sijaitsi muutaman sadan metrin päässä sairaalasta. Minulle sopi erittäin hyvin.

Istuimme valkoisen liinan peittämässä pöydässä klo 21:stä yli puoleen yöhön ja ehdimme kumota melko monta olutta. - - - Kuolema seurassamme. Ainoatakaan paukkua emme kuitenkaan sille tarjonneet. Se kun taitaa muutenkin olla raittiusväkeä, ja oli sitäpaitsi jo saanut omat kicksinsä sille päivälle...

Itkusta: Mummo vastaa Vaarille Kalevalan tyyliin

Kuvassa Väiski-Vaari yrittää saada Aino-Mummon väkisin, mutta Mummopa valitsee mieluummin hukuttautumisen. Kyllä olit Vaari aika paska jätkä. Eihän Ainolle sun omaisuutesi, lahjasi ja shamaaniutesi kelvannut, koska hän EI RAKASTANUT sinua. Got it?

(Päivän arvoitus: kumpi kuvassa oleva on Aino ja kumpi Väinö? - - - Kielimafia suosittelee minulle rauhoittavia, mutta kehuu samalla merkillistä kykyäni outojen satiiris-absurdis-realististen vastakohta-asettelujen luomiseen - Minä kiitän klo: 22.05)

I

Tämä päre olkoon traakillinen vastaus van Vaarin - siis Väinämöisen - vokotteluihin Aino-neidon eli Mummon lemmen suhteen. Eihän nyt ikivanhaa äijää voi nuori immyt rakastaa, niinkuin hän rakastaisi nuorta, rohkeaa ja vähän ehkä pöljää - urosta. (Tosin onhan Mummo jo kokenut nainen eikä mikään Impi Umpilampi.)

Mutta hieman pöljäksi meni siis Väiski-Vaarikin Aino-Mummosta, vaikka toki heidän välillään on aina ollut hetken aikaa eräänlaista ritari- tai hovirakkauden kaltaista vipinää. Sellainen koketeria ja erotiikka kuuluu kuitenkin komediaan. Oikea (mitä se on?) rakkaus sen sijaan kuuluu intohimoiseen tragediaan. Vai olenko minä- romantikko taas pahastikin pielessä tulkintoineni?

Anyway folks - tämä päre noin yleisesti on kommentti Mummon tämänpäiväiseen tekstiin - Helmiä, jossa puhutaan itkusta, sen merkityksestä, tuntemisesta, käytöstä ja kokemisesta yleensä.

Tällaista surun ja itkun kuvausta kuin Kalevalassa en montaa ole lukenut. Yhä se kolahtaa täysillä. Mutta myös Mummon teksti koskettaa.

Muun muassa eläinten käyttö Kalevalan runokerronnan elävinä hahmoina tekee vaikutuksen. Ei ollut karhulla, sudella ja ketulla pokkaa mennä kertomaan Ainon kuolemasta tämän kotiin - mutta jänikselläpä oli.

II
Neljäs runo, jossa Aino ei suostu Väinämöiselle vaan hukuttautuu (kursivoidut osa minun).

Tuopa Aino, neito nuori, sisar nuoren Joukahaisen,
läksi luutoa lehosta, vastaksia varvikosta.
Taittoi vastan taatollensa, toisen taittoi maammollensa,
kokoeli kolmannenki verevälle veijollensa.

Jo astui kohin kotia, lepikköä leuhautti.
Tuli vanha Väinämöinen; näki neitosen lehossa,
hienohelman heinikössä. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Eläpä muille, neiti nuori, kuin minulle, neiti nuori,
kanna kaulanhelmilöitä, rinnanristiä rakenna,
pane päätä palmikolle, sio silkillä hivusta!"

Neiti tuon sanoiksi virkki: "En sinulle enkä muille
kanna rinnanristilöitä, päätä silkillä sitaise.
Huoli on haahen haljakoista, vehnän viploista valita;
asun kaioissa sovissa, kasvan leivän kannikoissa
tykönä hyvän isoni, kanssa armahan emoni."

Riisti ristin rinnaltansa, sormukset on sormestansa,
helmet kaulasta karisti, punalangat päänsä päältä,
jätti maalle maan hyviksi, lehtohon lehon hyviksi.
Meni itkien kotihin, kallotellen kartanolle.

Iso istui ikkunalla, kirvesvartta kirjoavi:
"Mitä itket, tyttö raukka, tyttö raukka, neito nuori?"

"Onpa syytä itkeäni, vaivoja valittoani!
Sitä itken, taattoseni, sitä itken ja valitan:
kirpoi risti rinnaltani, kaune vyöstäni karisi,
rinnalta hopearisti, vaskilangat vyöni päästä."

Veljensä veräjän suulla vemmelpuuta veistelevi:
"Mitä itket, sisko raukka, sisko raukka, neito nuori?"

"Onpa syytä itkeäni, vaivoja valittoani!
Sitä itken, veikko rukka, sitä itken ja valitan:
kirpoi sormus sormestani, helmet kaulasta katosi,
kullansormus sormestani, kaulasta hopeahelmet."

Sisko sillan korvasella vyötä kullaista kutovi:
"Mitä itket, sisko raukka, sisko raukka, neito nuori?"

"Onpa syytä itkijällä, vaivoja vetistäjällä!
Sitä itken, sisko rukka, sitä itken ja valitan:
kirpoi kullan kulmiltani, hopeat hivuksiltani,
sinisilkit silmiltäni, punanauhat pääni päältä."

Emo aitan portahalla kuoretta kokoelevi:
"Mitä itket, tytti raukka, tyttö raukka, neito nuori?"

"Oi on maammo, kantajani, oi emo, imettäjäni!
Onp' on syitä synke'itä, apeita ani pahoja!
Sitä itken, äiti rukka, sitä, maammoni, valitan:
läksin luutoa lehosta, vastanpäitä varvikosta.
Taitoin vastan taatolleni, toisen taitoin maammolleni,
kokoelin kolmannenki verevälle veijolleni.
Aloin astua kotihin; astuinpa läpi ahosta:
Osmoinen orosta virkkoi, Kalevainen kaskesmaalta:
'Eläpä muille, neiti rukka, kuin minulle, neiti rukka,
kanna kaulanhelmilöitä, rinnanristiä rakenna,
pane päätä palmikolle, sio silkillä hivusta!'

"Riistin ristin rinnaltani, helmet kaulasta karistin,
sinilangat silmiltäni, punalangat pääni päältä,
heitin maalle maan hyviksi, lehtohon lehon hyviksi.
Itse tuon sanoiksi virkin: 'En sinulle enkä muille
kanna rinnanristiäni, päätä silkillä sitaise.
Huoli en haahen haljakoista, vehnän viploista valita;
asun kaioissa sovissa, kasvan leivän kannikoissa
tykönä hyvän isoni, kanssa armahan emoni.'"

Emo tuon sanoiksi virkki, lausui vanhin lapsellensa:
"Elä itke, tyttäreni, nuorna saamani, nureksi!
Syö vuosi suloa voita: tulet muita vuolahampi;
toinen syö sianlihoa: tulet muita sirkeämpi;
kolmas kuorekokkaroita: tulet muita kaunihimpi.
Astu aittahan mäelle aukaise parahin aitta!

Siell' on arkku arkun päällä, lipas lippahan lomassa.
Aukaise parahin arkku, kansi kirjo kimmahuta:
siin' on kuusi kultavyötä, seitsemän sinihamoista.
Ne on Kuuttaren kutomat, Päivättären päättelemät.

"Ennen neinnä ollessani, impenä eläessäni
läksin marjahan metsälle, alle vaaran vaapukkahan.
Kuulin Kuuttaren kutovan, Päivättären kehreävän
sinisen salon sivulla, lehon lemmen liepehellä.

"Minä luoksi luontelime, likelle lähentelime.
Aloinpa anella noita, itse virkin ja sanelin:
'Anna, Kuutar, kultiasi, Päivätär, hope'itasi
tälle tyhjälle tytölle, lapsellen anelijalle!'

"Antoi Kuutar kultiansa, Päivätär hope'itansa.
Minä kullat kulmilleni, päälleni hyvät hopeat!
Tulin kukkana kotihin, ilona ison pihoille.

"Kannoin päivän, kannoin toisen. Jo päivänä kolmantena
riisuin kullat kulmiltani, päältäni hyvät hopeat,
vein ne aittahan mäelle, panin arkun kannen alle:
siit' on asti siellä ollut ajan kaiken katsomatta.

"Sio nyt silkit silmillesi, kullat kulmille kohota,
kaulahan heleät helmet, kullanristit rinnoillesi!
Pane paita palttinainen, liitä liinan-aivinainen,
Hame verkainen vetäise, senp' on päälle silkkivyöhyt,
sukat sulkkuiset koreat, kautokengät kaunokaiset!
Pääsi kääri palmikolle, silkkinauhoilla sitaise,
sormet kullansormuksihin, käet kullankäärylöihin!

"Niin tulet tupahan tuolta, astut aitasta sisälle
sukukuntasi suloksi, koko heimon hempeäksi:
kulet kukkana kujilla, vaapukkaisena vaellat,
ehompana entistäsi, parempana muinaistasi."

Sen emo sanoiksi virkki, senp' on lausui lapsellensa.
Ei tytär totellut tuota, ei kuullut emon sanoja;
meni itkien pihalle, kaihoellen kartanolle.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:

"Miten on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus?
Niinp' on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus,
kuin on vellova vetonen eli aalto altahassa.
Mitenpä poloisten mieli, kuten allien ajatus?
Niinpä on poloisten mieli, niinpä allien ajatus,
kuin on hanki harjun alla, vesi kaivossa syvässä.

"Usein nyt minun utuisen, use'in, utuisen lapsen,
mieli kulkevi kulossa, vesakoissa viehkuroivi,
nurmessa nuhaelevi, pensahassa piehtaroivi;
mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä valkeampi.

"Parempi minun olisi, parempi olisi ollut
syntymättä, kasvamatta, suureksi sukeumatta
näille päiville pahoille, ilmoille ilottomille.
Oisin kuollut kuusiöisnä, kaonnut kaheksanöisnä,
oisi en paljoa pitänyt: vaaksan palttinapaloa,
pikkaraisen pientaretta, emon itkua vähäisen,
ison vieläki vähemmän, veikon ei väheäkänä."

Itki päivän, itki toisen. Sai emo kyselemähän:
"Mitä itket, impi rukka, kuta, vaivainen, valitat?"

"Sitä itken, impi rukka, kaiken aikani valitan,
kun annoit minun poloisen, oman lapsesi lupasit,
käskit vanhalle varaksi, ikäpuolelle iloksi,
turvaksi tutisevalle, suojaksi sopenkululle.
Oisit ennen käskenynnä alle aaltojen syvien
sisareksi siikasille, veikoksi ve'en kaloille!
Parempi meressä olla, alla aaltojen asua
sisarena siikasilla, veikkona ve'en kaloilla,
kuin on vanhalla varana, turvana tutisijalla,
sukkahansa suistujalla, karahkahan kaatujalla."

Siitä astui aittamäelle, astui aittahan sisälle.
Aukaisi parahan arkun, kannen kirjo kimmahutti:
löysi kuusi kultavyötä, seitsemän sinihametta;
ne on päällensä pukevi, varrellensa valmistavi.
Pani kullat kulmillensa, hopeat hivuksillensa,
sinisilkit silmillensä, punalangat päänsä päälle.

Läksi siitä astumahan ahon poikki, toisen pitkin;
vieri soita, vieri maita, vieri synkkiä saloja.
Itse lauloi mennessänsä, virkkoi vieriellessänsä:
"Syäntäni tuimelevi, päätäni kivistelevi.
Eikä tuima tuimemmasti, kipeämmästi kivistä,
jotta, koito, kuolisinki, katkeaisinki,
katala, näiltä suurilta suruilta, ape'ilta miel'aloilta.

"Jo oisi minulla aika näiltä ilmoilta eritä,
aikani Manalle mennä, ikä tulla Tuonelahan:
ei minua isoni itke, ei emo pane pahaksi,
ei kastu sisaren kasvot, veikon silmät vettä vuoa,
vaikka vierisin vetehen, kaatuisin kalamerehen
alle aaltojen syvien, päälle mustien murien."

Astui päivän, astui toisen. Päivänäpä kolmantena
ennätti meri etehen, ruokoranta vastahansa:
tuohon yöhyt yllättävi, pimeä piättelevi.

Siinä itki impi illan, kaikerteli kaiken yötä
rannalla vesikivellä, laajalla lahen perällä.
Aamulla ani varahin katsoi tuonne niemen päähän:
kolme oli neittä niemen päässä ... ne on merta
kylpemässä!
Aino neiti neljänneksi, vitsan varpa viienneksi!

Heitti paitansa pajulle, hamehensa haapaselle,
sukkansa sulalle maalle, kenkänsä vesikivelle,
helmet hietarantaselle, sormukset somerikolle.

Kivi oli kirjava selällä, paasi kullan paistavainen:
kiistasi kivellen uia, tahtoi paaelle paeta.

Sitte sinne saatuansa asetaiksen istumahan
kirjavaiselle kivelle, paistavalle paaterelle:
kilahti kivi vetehen, paasi pohjahan pakeni,
neitonen kiven keralla, Aino paaen palleassa.

Siihenpä kana katosi, siihen kuoli impi rukka.
Sanoi kerran kuollessansa, virkki vielä vierressänsä:
"Menin merta kylpemähän, sainp' on uimahan selälle;
sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman:
elköhön minun isoni sinä ilmoisna ikänä
vetäkö ve'en kaloja tältä suurelta selältä!

"Läksin rannalle pesohon, menin merta kylpemähän;
sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman:
elköhön minun emoni sinä ilmoisna ikänä
panko vettä taikinahan laajalta kotilahelta!

"Läksin rannalle pesohon, menin merta kylpemähän;
sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman:
elköhönp' on veikkoseni sinä ilmoisna ikänä juottako
sotaoritta rannalta merelliseltä!

"Läksin rannalle pesohon, menin merta kylpemähän;
sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman:
elköhönp' on siskoseni sinä ilmoisna ikänä
peskö tästä silmiänsä kotilahen laiturilta!
Mikäli meren vesiä, sikäli minun veriä;
mikäli meren kaloja, sikäli minun lihoja;
mikä rannalla risuja, se on kurjan kylkiluita;
mikä rannan heinäsiä, se hivusta hierottua."

Se oli surma nuoren neien, loppu kaunihin kanasen...

Kukas nyt sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon?

Karhu sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan!
Ei karhu sanoa saata: lehmikarjahan katosi.

Kukas sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon?

Susi sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan!
Ei susi sanoa saata: lammaskarjahan katosi.

Kukas sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon?

Repo sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan!
Ei repo sanoa saata: hanhikarjahan katosi.

Kukas sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon?

Jänö sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan!
Jänis varman vastaeli: "Sana ei miehe'en katoa!"

Läksi jänis juoksemahan, pitkäkorva piippomahan,
vääräsääri vääntämähän, ristisuu ripottamahan
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon.

Juoksi saunan kynnykselle; kyykistäikse kynnykselle:
sauna täynnä neitosia, vasta käessä vastoavat:
"Saitko, kiero, keittimiksi, paltsasilmä, paistimiksi,
isännällen iltaseksi, emännällen eineheksi,
tyttären välipaloiksi, pojan puolipäiväseksi?"

Jänis saattavi sanoa, kehräsilmä kerskaella:
"Liepä lempo lähtenynnä kattiloihin kiehumahan!
Läksin sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan:
jop' on kaunis kaatununna, tinarinta riutununna,
sortununna hopeasolki, vyö vaski valahtanunna:
mennyt lietohon merehen, alle aavojen syvien,
sisareksi siikasille, veikoksi ve'en kaloille."

Emo tuosta itkemähän, kyynelvierus vieremähän.
Sai siitä sanelemahan, vaivainen valittamahan:
"Elkätte, emot poloiset, sinä ilmoisna ikänä
tuuitelko tyttäriä, lapsianne liekutelko
vastoin mieltä miehelähän, niinkuin mie,
emo poloinen, tuuittelin tyttöjäni, kasvatin kanasiani!"

Emo itki, kyynel vieri: vieri vetrehet vetensä
sinisistä silmistänsä poloisille poskillensa.

Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä
poloisilta poskipäiltä ripe'ille rinnoillensa.

Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä
ripe'iltä rinnoiltansa hienoisille helmoillensa.

Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä
hienoisilta helmoiltansa punasuille sukkasille.

Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä
punasuilta sukkasilta kultakengän kautosille.

Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä
kultakengän kautosilta maahan alle jalkojensa;
vieri maahan maan hyväksi, vetehen ve'en hyväksi.

Ve'et maahan tultuansa alkoivat jokena juosta:
kasvoipa jokea kolme itkemistänsä vesistä,
läpi päänsä lähtemistä, alta kulman kulkemista.

Kasvoipa joka jokehen kolme koskea tulista,
joka kosken kuohumalle kolme luotoa kohosi,
joka luo'on partahalle kunnas kultainen yleni;
kunki kunnahan kukulle kasvoi kolme koivahaista,
kunki koivun latvasehen kolme kullaista käkeä.

Sai käköset kukkumahan. Yksi kukkui: "lemmen,
lemmen!"
Toinen kukkui: "sulhon, ulhon!" Kolmas kukkui: "auvon,
auvon!"

Kuka kukkui: "lemmen, lemmen!" sep' on kukkui kuuta
kolme
lemmettömälle tytölle, meressä makoavalle.

Kuka kukkui: "sulhon, sulhon!" sep' on kukkui kuusi
kuuta
sulholle sulottomalle, ikävissä istuvalle.

Kuka kukkui: "auvon, auvon!" se kukkui ikänsä kaiken
auvottomalle emolle, iän päivät itkevälle.

Niin emo sanoiksi virkki kuunnellessansa käkeä:
"Elköhön emo poloinen kauan kuunnelko käkeä!
Kun käki kukahtelevi, niin syän sykähtelevi,
itku silmähän tulevi, ve'et poskille valuvi,
hereämmät herne-aarta, paksummat pavun jyveä:
kyynärän ikä kuluvi, vaaksan varsi vanhenevi,
koko ruumis runnahtavi kuultua kevätkäkösen."
*
http://www.sacred-texts.com/neu/kvfin/04.htm

http://ta-miit.blogspot.com/2007/02/lo-li-ta.html