Kommentti edelliseen päreeseeni.
.
Rakkauden kohteessa yhdistyvät oma ja toisen halu niin
erottamattomaksi ja voimakkaaksi elementiksi, että kohteen menettäminen tuottaa
suurta tuskaa. Ja koska kaikkeen kiintymykseen itseensä sisältyy ero, rakkaus on
väistämättä aina myös traagista eli aiheuttaa kärsimystä samalla, kun se antaa
kaikkein suurimman nautinnon ja onnen tunteen. Tämä asiaintila pätee niin
seksuaaliseen haluun kuin halun laukeamisen seurauksena syntyviin jälkeläisiin
ja niiden hoivaamiseen [PS.].
.
Jälkeläiset ovat seksuaalisen halun biologinen syy ja seuraus,
mutta nautinto on monimutkaisempi psykosomaattinen voima, jonka voi tavallaan
‘irrottaa’ jälkeläisten saamisesta. Nautinnon halua tai
pikemminkin nautinnon halun yhä uudestaan ja uudestaan kalvavaa tyydyttämisen
pakkoa ei kuitenkaan voi hillitä ja hallita kovin helposti, koska se on niin
kietoutunut ihmisen koko ‘olemukseen’ ja antaa hänen elämälleen usein kaikkein
perustavimman merkityksen ja mielekkyyden tunteen.
.......
Jos elämästä puuttuvat kaikki sukupuolisen kiintymyksen
mahdollistavat kohteet tai nuo kohteet osoittautuvat riittämättömiksi
ihmisen tajutessa, että halu on loputon eikä johda oikeastaan mihinkään vaan
pelkästään uusintaa ja toistaa itseään loputtomiin, hän alkaa kehittää
fantasioita ‘kosmisesta’ tyydytyksestä ja koko elämän universaalista mielekkyydestä. Nietzschen
Schopenhaueria soveltavin sanoin: ‘Ihminen tahtoo mieluummin ei-mitään kuin
on tahtomatta’.
.
Mutta myös tällainen, ‘saavuttamattoman’ rakkauden kohteen
etsiminen on kaikessa autuaaksitekevyydessään samalla sekä pakottavaa että
kärsimystä aiheuttavaa, joskin hyvin eri tavalla kuin 'saavutettavaa' kohdetta etsivällä ja löytävällä eroksella. Silti uskovankin ihmisen kaipaus on universaalisti seksuaalista. Se etsii kuitenkin jotain lopullista ja perimmäistä yhteyttä, jossa koko haluava tietoisuus viimein tyydyttyy
ja raukeaa ja jossa ihminen olettaa saavuttavansa lopullisen mielenrauhan.
.
Pysyvä mielenrauha voidaan siis varsin perustellusti kokea alkuperäisen biologisen ja psykologisen halun
[elämän] täyttymykseksi ja kumoutumiseksi tuonpuoleisessa onnessa. Mutta kuinka ollakaan, tällä tavoin rakkaus mielihyvää tavoittelevana haluavana eroksena muuttuukin perimmäisen mielenrauhan vastakohdaksi, ellei peräti sen viholliseksi. Siitä huolimatta ja sen vuoksi johdonmukaisella tavalla askeettinen elämäntapa ei ole mikään psyykkinen sairaus tai jopa 'virhe' evoluutiossa [ikäänkuin päämäärättömässä evoluutiossa voisi olla virheitä] vaan pikemminkin tarkoin pohdittua ymmärrystä haluavan eroksen umpikujasta.
.
PS. Tarkoitan rakkaudella tässä pääosin erosta, en niinkään 1]
agapeta eli mahdollisimman pyyteetöntä lähimmäisenrakkautta tai 2] jotain
rakkauden kaltaista ‘kosmista’ tunnetta: ylevää ihastusta, jota ihminen saattaa
kokea suhteessa luontoon tai koko maailmaan ja olemassaoloon. Tällaiset
‘rakkauden’ ilmentymät ovat joko a] uskonnollisia vakaumuksia/hyveitä
[buddhalaisuus (tietyin varauksin, koska buddhalaisuus on synergististä),
kristinusko (monergistinen pelastusoppi)], b] rationaalisia velvoitteita
[stoalaisuus, Kant] tai c] estetiikan alueeseen kuuluvia merkityselämyksiä -
eivät pelkästään sukupuolisuudesta kumpuavia kiintymyksen lähteitä, joskin myös
niiden viimekätinen perusta on ihmisen haluamisessa, joka palautuu ytimeltään
seksuaaliseen nautintoon, joka on orgaanista elämää ylläpitävä energeettinen
elementti.
*