Kullervo siteerasi edelliseen
päreeni kommentissaan Mika Waltaria "Ennustukset kuuluvat nuorille. Tuhat kirjaa luettuaan ihminen alkaa
aavistaa masentavan totuuden. Kymmenentuhatta kirjaa tekee hänet
surulliseksi."
.
Mitä realistisempi ihminen on, sitä nuoremmalla
iällä hän tämän totuuden ymmärtää tajuten siitä johdetun stoalaistyyppisen [myös
buddhalaisen] ‘mustan’ viisauden, jonka mukaan onnellinen on se, joka kuolee
nuorena ja kaikkein onnellisin se, joka ei synny lainkaan.
.
***
Eksistentiaalisen pessimismin voi kuitenkin nähdä
myös hyvin toisella tavalla.
.
‘Onko olemassa vahvojen
pessimismiä? - - ‘Onko tieteellisyys ehkä vain pelkoa ja pakoilua pessimismin
edessä? Hieno hätävarustus totuutta vastaan?' [Nietzsche: Tragedian synty, uuden painoksen (1886) esipuheesta: Yritys itsekritiikiksi (esipuhe on parasta Nietzscheä (aikajakso 1885-87)].
.
Nietzsche esitti esikoisteoksessaan ‘Tragedian
synty’ mielenkiintoisen joskin historiallisesti ongelmallisen väitteen, jonka
mukaan varhaisempi tragediaperinne [Aiskhylos, Sofokles], joka esitti ihmisen
kohtalon voimien pelinappulana ja hänen elämänsä kärsimyksenä, itse asiassa
juuri tämän yhteisen kärsimyksen takia [hyvin uskonnollisessa mielessä] yhdisti
ja ‘voimaannutti’ ihmisten elämää yhteisöllisesti, kun taas Euripideen
modernimpi, yksilöiden luonteisiin ja pohdiskeluihin keskittyvä
psykologis-pessimistinen tragedia [jossa ihminen itse on pääosin syypää omaan
kohtaloonsa], jonka intellektuaaliseksi edustajaksi Nietzsche melko
provosoivalla tavalla olettaa Sokrateen, ilmensi rationaalisessa,
yksilökeskeisemmässä optimismissaan paljon syvempää pessimismiä kuin
alkuperäinen tragedia, joka siis päinvastoin toimi ihmisille kärsimyksestä ja
sen kestämisestä voimaa antavana yhteisöllis-eksistentiaalis-metafyysisenä
‘rituaalina’. Kreikan huippukauden eli klassisen ajan [480-330 ekr.] loppu
olikin Nietzschen mielestä jo mailleen menevän kulttuurin epätoivoista
optimismin tavoittelua rationaaliseen [loogiseen, sen ajan tieteelliseen]
menetelmään vetoamalla, optimismin, joka oli enää pelkkää keinotekoista,
loogista ja luonnepsykologista, kulissia [verrattuna varhaisen tragedian
‘performatiiviseen’ yhteisöllisyyteen] ja jonka romahtaminen oli siten
väistämättömyys, koska yhteisön kulttuurisia rakenteita ylläpitävä sisäinen
eetos oli katoamassa.
.
Nietzschen paradoksaalinen väite kuuluukin
[jälleen vapaasti muotoiltuna], että varhaisen tragedian ‘kärsivät ja pessimistiset’
kreikkalaiset olivat itse asiassa aidosti vahvoja ['dionyysisia'] ihmisiä ja siten todellisia
optimisteja suhteessa omaan elämäänsä verrattuna myöhemmän tragedian
rationalistisempiin ja tässä mielessä optimistisempiin [kaikki ongelmat voitiin
periaatteessa ratkaista järjen avulla] mutta sisimmässään tekopyhyydelle,
elämänkielteisyydelle ja kulttuuriselle rappiolle jo periksi antaneet
‘tieteellisen edistyksen’ edustajat.
.
Joten terveisiä vain Pekka Himaselle ja muille
kestävän kapitalistisen kasvuajattelun ‘positiivisille’
humanisti-hölmöläiseille. Todellista pessimismiä on uskoa katteettoman, jopa
itsetuhoisen optimistiseen tulevaisuuteen.
*