Haluathan sinäkin aamukahvipöytääsi julkisuudenkipeän, narsistisen mutta ahneen pintaliitäjän - suoraan mediataivaasta?

'Voi niitä kultaisia aikoja kun istuit juomassa aamukahvia ja seuraksesi saapuivat ihana Marja, hauska Peltsi ja komea Ile. Joka arkiaamu (huokaus).'

Edellä mainitut julkisuusnarsistit kuvattuna virallisella populaarikameralla (vas.) sekä ulträänikuvauksella (oik.).
*
(Kielimafia teki toivottavasti lopullisia korjauksia ja tarkennuksia osaan II - viimeksi klo: 22.10)
I
Onneksi joillain ihmisillä on vielä kanttia ja kykyä sanoa asiat niinkuin ne ovat.

Musiikkitoimittaja Heikki Harman (Hectorin) haastattelu julkaistiin Aamulehden verkkosivustolla 5.6.2009.
***
Radiotalon hiljaisilla käytävillä tuoksuu vienosti kasvihuoneelta. Kesä paahtaa läpi. Kuutosstudion ja tarkkaamon välillä juoksee keskittynyt mies.

Toimittaja Heikki Harma on palannut rikospaikalle. Innostuneena ja hyväntuulisena niin kuin vain kesäkuun ensimmäisenä päivänä työskentelevä toimittaja voi olla.

Kesätoimittaja on termi, jolla Hectorin uutta radio-ohjelmaa Yleisradiossa markkinoidaan. Totuus on proosallisempi: vanha yleläinen on palkattu freelancerina tekemään musiikin erikoisohjelmaa Pop eilen - toissapäivänä Radio Suomeen kolmen kuukauden ajaksi.

Syy miksi Harma suostui, on nykymediassa etuoikeutettu ja lähes ainutlaatuinen:

- Tässä ohjelmassa kukaan ei sano mulle, mitä saan soittaa. Sellaista ei enää juuri missään tehdä. Musiikkitoimittajat radiossa ovat kuoleva ammattikunta.

Ohjelmastaan Harma haluaa sen otsikon mukaisen: poppia eiliseltä ja toissapäivältä. Hän arvioi, että kolmeen kuukauteen mahtuu 150 biisiä. Ne hän aikoo valita sellaisista kappaleista, joita ei juuri muualla kuule.

- Kesällä soi aina In the Summertime ja Summer in the City, mutta on olemassa tuhat muutakin biisiä, jotka sopivat tunnelmaan. Yritän kaivaa niitä ja kertoa vanhan liiton rock-musiikista, mikä johti mihin. Ensyklopedioista ja netistä saa nippelitiedon Beatlesin kengännumeroista ja Elviksen partavedestä, mutta en mä sellaisesta piittaa. Yritän kertoa, mikä musiikissa on kiinnostavaa, Harma sanoo ja muistuttaa, että myös tunnettujen suomalaistekijöiden tuotannosta löytyy paljon harvoin kuultuja herkkupaloja:

- Ajatellaan vaikka Juicen Napoleonin mopoa ja sen neljää eri versiota. Joskus olisi kiva kuulla vaikka ne kaikki peräjälkeen soitettuna.

Harman ura Yleisradiossa päättyi kaksikymmentä vuotta sitten, kun hän siirtyi MTV3:n palvelukseen. Viimeiset vuodet Ylellä kuluivat TV1:n viihdetoimituksessa tv-ohjaajana euroviisuja, liverock-konsertteja ja Studio Studio -ohjelmaa tekemässä.

Ensikosketus mediaan oli kuitenkin intiimi ja koskettava radio, jonka palvelukseen nuori folk-laulaja tutustui jo lukiolaisena.

- Tutustuin Nuorten radiossa toimiviin tuleviin kollegoihini Jorma Elovaaraan ja Pentti Kemppaiseen. Vierailin heidän ohjelmassaan Fab ykkösessä artistivieraana. Se oli kantaaottava, yhteiskuntakriittinen ohjelma, jossa rockmusiikin kylkiäisenä valistettiin ihmisiä. Siitä syntyi kipinä, ja heti ylioppilaaksi päästyäni hain toimittajakurssille Ylelle.

Toimittajan sielu oli kuitenkin oraalla jo kouluiässä. Ainekirjoitus ja suomen kieli kiehtoivat. Utelias nuori mies nautti havainnoinnista, asioiden yhdistelystä ja analyyseista.

- Jos ajattelen silloisia vaihtoehtojani, teatteri- ja opettajakorkeakoulua, en ole valintaani katunut. Täyspäiväiseen muusikkouteen olin liian laiska. Laiska treenaamaan musiikin teoriaa ja soittimen hallintaa. Folk- ja rockmusiikin soittamisessahan pääsee melko pitkälle pelkällä kolmella soinnulla...

Ensimmäinen oma ohjelmasarja, jota nuori toimittaja pääsi tekemään oli Calle Lindholmin kanssa vedetty Poppop vuonna 1969.

- Se oli levyraatimainen ohjelma, jossa Yleisradion äänitysautolla kierrettiin vuoden ajan Suomen kaupunkeja järjestämässä yleisötilaisuuksia. Meillä oli Poppop-show, jossa yleisö pääsi äänestämään uusimmista levyistä. Interaktiivista juttua siis. Ohjelma päättyi aina paikallisen bändin konserttiin. Esimerkiksi Lappeenrannassa esillä oli nuoren Pave Maijasen Kopet.

"Leipäohjelminaan" Harma toimitti tauottomia äänilevykonsertteja, joissa esimies Pekka Gronowin ohjein vältettiin hissimusiikkia. Seinätapettiin ei haluttu sulautua.
- Varsinkin parituntisessa Lepopäivän ratoksi -konsertissa sai herkutella hyvin kirjavan musiikin kanssa ja toteuttaa nuoren toimittajan halua havahduttaa. Tarkoitus oli pitää kuuntelija otteessa eli jokaisen kappaleen piti olla yllätys. Käytännössä se tarkoitti sitä, että jonkun Mantovanin viihdeorkesterin Moon Riverin jälkeen saattoi soida M.A. Nummisen Eleitä kolmelle röyhtäisijälle, sitten Elvistä, Zappaa, Beatlesia ja vielä Tapio Rautavaaraa.

Neljän vuosikymmenen takaisessa Yleisradiossa sallittiin ja kannustettiin kokeellisuuteen.

- Tunti vielä -ohjelmapaikalla nuoret tekijät saivat kokeilla tajunnanvirtapohjalta. Yhdistellä musiikkia, runoutta, kuunnelmaa, fantasiaa, lasten satuohjelmaa - kaikenlaista. Potentiaalia käyttää Yleisradion kapasiteettia oli paljon nykyistä enemmän.

Pelkkää juhlaa toimitustyö ei 1970-luvun taitteen Ylessä kuitenkaan ollut. Puristuksesta pitivät huolen toisaalta tiukat käsitykset oikeasta ja väärästä kulttuurista, toisaalta vahva ohjelmatyön kontrolli.

- Kuilu klassisen kulttuurin ja populaarikulttuurin välillä oli 1970-luvun taitteessa syvä. Se näkyi siinäkin, että Ylessä "oikeassa" musiikkitoimituksessa viihdetoimituksen väkeen suhtauduttiin epäluulolla. Kansa tykkäsi, mutta Ylen sisäisessä hierarkiassa olimme ihan rillumarei-porukkaa, Harma muistelee.

Yleisradio piti levyhankintakokouksen viikoittain. Niissä kuunneltiin kaikki singlet ja ainakin yksi kappale lp-levyiltä. Soittokieltoon saattoi päätyä moninaisista syistä, poliittisista tai moraalisista.

- Kyllä niissä kokouksissa sensuuri jylläsi. Omasta tuotannostani leiman "esitysrajoitus" sai duon Hector ja Oscar kappale Savu sekä singlen kääntöpuoli Teräsmummo. Syynä oli se, että kappaleessa puhuttiin pilvestä, vaikka se olikin katukauppaa vastaan. Mutta BBC valvoi vielä tiukemmin: Beatlesin Lucy in the Sky with Diamonds oli täysin soittokiellossa.

Rajoituksista huolimatta tai ehkä juuri niiden vuoksi, taistelutahto oli voimakas.

- Elettiin kieltojen ja kontrollin aikaa samaan aikaan, kun nuoriso pyrki kaikessa yhä suurempaan vapauteen ja omaperäisyyteen. Kapinahenki oli silloin päällä ensimmäistä ja viimeistä kertaa.

Ensimmäistä ja viimeistä kertaa?

- Siinä mielessä, että sotaa, riistoa ja rotusortoa vastaan kapinoitiin silloin massoina. Mielestäni sitä ei ole seuraavien sukupolvien aikana tapahtunut. Kaikki on nopeasti kaupallistettu. Haaskalinnut ovat tulleet paikalle ja vesittäneet jutut, Harma sanoo, mutta muistuttaa, ettei halua vähätellä myöhempien sukupolvien toimia.

- Mutta populaarikulttuuri ei ole kapinallista paikkaansa halunnut pitää. Se on lähtenyt ahneuden tielle.

2000-luvulla populaarikulttuurin tarjonta mediassa on räjähtänyt käsiin niin, että klassinen kulttuuri on jo marginaalissa. Kaikki tietävät kuka on Madonna, ja milloin hän tulee Suomeen.

Määrä ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita laatua ja valinnan mahdollisuuksia.

- Omassa varhaisnuoruudessani nuorisomusiikkia ei kuullut kuin Lauantain toivotuissa levyissä viimeisen viidentoista minuutin ajan. Jo 1970-luvulla rockmusiikkia tuli paljon siihen verrattuna. Nyt soi 24 tuntia vuorokaudessa sama luuppi. Soittolistoilla soivat samat biisit niin, että kun kuuntelee pari tuntia autoradiota, ehtii jo ihmetellä, eikö artistilla muita kappaleita olekaan. Se on äärimmäisen tylsää.

Tarjonnan yksipuolistumisen Hector on havainnut myös artistina omassa tuotannossaan.

- Jos albumilta pääsee joku biisi soittolistalle, se leimaa koko levyn. Käytäntö on vastenmielinen ja kaventaa ihmisten musiikkikäsityksiä. Kaikki reunailmiöt, ei-valtavirtaan kuuluva musiikki jää täysin niiden ulkopuolelle. Sitten ehkä parin vuoden päästä huomataan jostakin, että tää olikin kova juttu.

Heikki Harma muistuttaa, että 1970-luvun taitteessa radiopersoonista ei edes puhuttu. Nykyinen narsismin kulttuuri näkyy myös media-alan suosiossa.

- Mediassa on paisunut beibibuumi, joka näkyy kaikessa nuorison normituksessa. Ajatellaan, että julkkis on ammatti. Ja miten pääsee lähemmäksi televisiota kuin opiskelemalla medianomiksi? On hirveää, perverssiä ja vastenmielistä, kun tapaa näitä itseään ammattilaisina pitäviä 21-vuotiaita, joiden ainoa suuntautuminen on itseensä päin.

Mikä kehityskulkuun lopulta johti, sitä Harma ei tiedä.

- Ehkä helposti saavutetut luontaisedut kiinnostavat. Laiskaa ihmistä houkuttaa se, että pelkästään olemalla jossain saavuttaa jotakin. En tiedä mikä on saanut ihmiset antautumaan siihen, että sanotaan, että juoksepas otsasi tuohon seinään, niin pääset minuutiksi telkkariin. Mutta näitä ihmisiä löytyy, ja löytyy niitäkin, jotka juoksee, vaikka siinä seinässä olisi naula pystyssä.

Ennen toimittajakoulutuksessa huolehdittiin enemmän kulttuurisesta kokonaisnäkemyksestä ja sisällöistä.

- Ei ollut niin olennaista, että "minä" olen näkyvä tai kuuluva. Olennaisempaa oli, että minä saan tehdä, jotta te saatte tietää.

Omassa elämässään Hector on saanut maistaa julkisuutta sekä hyvässä että pahassa. Julkkis hän kuitenkin kieltää olevansa.

- Se tarkoittaa julkisuuden henkilöä ja on genetiivimuoto. Julkisuus omistaa julkkiksen. Minä olen tunnettu henkilö, tunnettu tekemisistäni taiteilijana. Käyn kauppaa julkisuuden kanssa ja koen että olemme siinä aika tasoissa. En paljasta mitään kauhean yksityistä, koska ihmisen täytyy pystyä pitämään intimiteettinsä jonkinlaisessa suojassa. Meidänlaisiamme on monia. Sitten on niitä, jotka ovat aina valmiita osallistumaan kiertohaastatteluihin ja kertomaan onko heillä hiivasieni.

Kannattaako kenenkään pyrkiä julkisuuteen julkisuuden vuoksi, sitä sopii pohtia. Pahimmillaan media toimii tappavan julmasti, mikä on viime aikoinakin nähty. Peli on Harman mukaan rankasti koventunut.

- Mitä vaan voidaan tehdä, ajaa ihminen täydelliseen psyykkiseen helvettiin. Inhimillisyys puuttuu, oli se sitten juridisesti sallittua tai ei. Jos katsoo iltapäivälehtien otsikoita, 80 prosenttia niistä on kielteisiä: kuolemaa, surua, onnettomuuksia, tuhoa. Positiivisuus on siinä, että palomies pelasti kissan.

Rajojen vetäminen ei automaattisesti merkitse sitä, että julkisuutta voisi hallita. Alhaiset tunteet myyvät, julkisuus nostaa ja laskee ja aina löytyy niitä, jotka haluavat tehdä juttuja vahingoittamistarkoituksessa.

- Kyllä se loukkaa, kun joku mua kuulematta luo minusta ikävää kuvaa, eikä ole mitään mahdollisuutta niitä juttuja oikaista. Sellainen julkisuus on koitunut monien tuhoksi. Kaikilla ei ole sellaista nahkaa, vaikka olisikin selkärankaa. Sehän sattuu nahkaan, kun mennään ihan iholle.

Ääni ja ihmispuhe eivät mene iholle, ne menevät joskus jopa syvemmälle. Kuuloaisti on viimeinen aisti, joka ihmiseltä kuollessa sammuu.

Kun Heikki Harma kesällä spiikkaa mikrofoniin Pop eilen - toissapäivänä -ohjelmansa juontoja, hän ajattelee puhuessaan itsensä kaltaista, keski-ikäistä ihmistä, joka haluaa kuunnella ja nauttia musiikista kaikkine vivahteineen.

- Viihdytän ihmisiä. Mua kiinnostaa se tunnetila, atmosfääri, jonka musiikki luo ja mitä muistikuvia, muistoja, mielikuvia se saattaa antaa. Sama pätee myös oman musiikin kohdalla. On hienoa, jos konsertissa joku biisi saavuttaa kuulijassa jonkun fiilistilan, sen jonkun jutun, joka lievittää ihmisen eristyneisyyttä, yksinäisyyttä tai muuta.

- Kysymys on paljon myös lohdusta.
.................
(Nina Lehtinen, teksti)
*
http://www.aamulehti.fi/uutiset/viihde/heikki-harma-palasi-radioon-kesatoimittajaksi-aanesta-kuka-on-paras-radioaani/145527

PS.
Yleisön pyynnöstä Heikki Harma jatkoi musiikkitoimittajuuttaan Radio Suomessa kesän 2009 jälkeen - ja jatkaa edelleen/rr.

II
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Culture_of_Narcissism

Minun mielestäni Michel Foucault'n Seksuaalisuuden historian osat 2 (Nautintojen käytännöt)  3 (Huoli itsestä) - etenkin, mitä identiteetti- eli imagotekniikoihin tulee, edustavat lopultakin kapitalistisen systeemin 'luonnollisen' narsismin kulttuuria: täysin estetisoitua etiikkaa eivätkä suinkaan, kuten Foucault lienee alunperin tarkoittanut, antiikin ajoilta juontuvan moniarvoisen ( = monijumalaisen), äärielämyksiä kokeilevan/tavoittelevan sekä 'moniminäisen', ikäänkuin artefaktisesti kauniin nautintosubjektin kulttuurista uudelleen elvyttämistä. 

Foucault (Samoin Gilles Deleuze) näyttäytyykin minulle näiden näkemystensä valossa antiradikaalina, passiivisen nihilismin relativistina, joka kadottaa subjektin reaaliseen (vallan kaikkivaltiuteen) ajautumalla siten vakavaan sekaannukseen symbolisen (kielellisen, rajatun subjektin) ja imaginaarisen (fantasioidun identiteetin/kaltaisuuden) välillä.

Esteettiseen eli voluntaristis-narsistiseen minä-tulkintaansa Foucault minun mielestäni sisällyttää sekä Sartren 'huonon uskon' (esim. yhteiskunnallinen rooli eksistenssin oletettuna autenttisuutena) ja Althusserin imaginaarisen interpellaation (instituutioiden yksilöille osoittama 'ideologinen kutsu': esim. mainos, liikennemerkki, perusnormit), mikä sekaannus merkitsee, että Foucault'n  identiteetti-/imagotekniikat muuttuvatkin monimuotoisessa ja jopa perverssissä vapaudessaan kapitalistisen massayhteiskunnan täydellisiksi kulutusautomaateiksi (vapauden illuusioiksi) - vailla teoreettisesti ja subjektiivisesti asetetun messiaanisen ('mahdottoman' mutta elämisen mielekkyyden sekä jatku/a/misen kannalta välttämättömän) utopian häivääkään.

Hectorin kuvaamat, narsistisesta julkisuudesta elävät sanan- ja ilmaisun vapautensa nimissä hiivasienistään ja muista kivoista mokistaan 'uransa' kohokohtia tehneet tosi-tv-idiootit kuuluvat juuri noihin Foucault'n imagotekniikoiden ammattilaisiin, joiden iänikuisesti samoina toistuviin soittolistoihin verrattavat, laskelmoidut gameability-taidot voittaa vain suurbisneksen palkkaamien mainospsykologien (noiden kapitalismin propagandapäälliköiden) häpeällisen indoktrinoiva oveluus luokitella ihmisiä menestyjiin, jotka syövät juovat ja ostavat nautinnollista ideologiaa sekä luusereihin, joita ei tarvitse edes ajatella kuin ehkä hyväntekeväisyyslahjoitusten yhteydessä eli silloin, kun ostetaan hyvää omaatuntoa rahoilla, joiden hankkiminen jos mikä oli aiheuttamassa näiden ihmisten köyhyyden, joiden auttaminen nyt tekee meistä suuria ihmisystäviä ja humanisteja.
***
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Culture_of_Narcissism
http://ohjelmaopas.yle.fi/aivonarikka/lataa-koneellesi/ylexn-vanhat-taustakuvat
http://sackwinkie.blogspot.com/