Kuvassa taideteos Jumalan kutsumasta saksalaisesta (oma tulkintani). (Lisäys 20.3)
*
Luterilais-melanchtonisen eli forenssis-äärimonergistisen vanhurskauttamisopin paradoksi, kaksoissidos tai koan: Olet kutsuttu, mutta et saa lähestyä!
Theodor Adornon taidefilosofian dilemma: Saat ihailla taideteosta kriittisesti mutta et nauttia siitä!
*
Jos Luther tekee Jumalasta eräänlaisen 'rakastavan mutta oikukkaan ja ehdottoman Führerin', niin Adornolle taide on ei-identtisyyden vaatimuksessaan/pyrkimyksessään kuin skitsofreniaa aiheuttava kaaos, johon tulee kuitenkin suhtautua mitä kunnioittavimmin.
Mikä ihme näitä kahta muka 'ei-kurinalaista', muka ei-porvarillista ja muka ei-totalitaristista saksalaista oikein riivaa? Molemmat maksiimithan nimittäin esittävät kuulijalleen mahdottoman viestin.
Paradoksaalisesti ja oudolla tavalla 'pahaenteisesti' ne kumoavat oman emansipatorisen projektinsa ja ovat siten ikäänkuin saksalaiseen kuripolitiikkaan (Luther ja munkkilaitos sekä Adornon porvarillinen elitismi) sisältyvän sadomasokistisen itsensäkiduttamistaipumuksen käänteisiä perversioita.
*
Lisäys
Löysin kuin löysinkin lähes suoran vastauksen edellä esitettyyn ihmettelyyni Adornon merkillisestä 'puritaanisuudesta' taidenautinnon suhteen Irmeli Hautamäen artikkelista Kulttuuriteollisuus ja sen kritiikki Adornon mukaan.
Se valottaa Adornon (sekä Horkheimerin) taidekäsitystä sekä kulttuuriteollisuuden kritiikkiä laajasti ja asiaa tuntevasti.
*
'Adornon tiliin kuuluva teoria modernistisesta taiteesta, erityisesti sen etäännyttävästä estetiikasta, ei ole ongelmaton. Adornon korostamat etäännyttävät piirteet tekevät modernistisen taiteen välittömän nauttimisen mahdottomaksi.
Nautinto täytyy siirtää tuonnemmas, se on palkinto teoksen analyysista. Esteettinen arvo yhdistetään vaivannäköön. (Shusterman, 110-111)
Tämä merkitsee, että välittömästi ja spontaanisti koettu on esteettisesti arvotonta. Ajatuksessa, että kaikki arvokas liittyy vaivannäköön ja että kaikki huvittava ja hauska on arvotonta, on vahva protestanttinen pohjaviritys.
On sanottu, etteivät tunteet, ruumiillisuus ja arkielämän eettiset ongelmat mahdu lainkaan Adornon arvostaman modernistiseen taiteeseen. Niiden käsittely onkin jäänyt lähes kokonaan massakulttuurille.
On paradoksaalista, että kaikkein korkeimmalle arvostettu modernistinen taide on todella vaisua aikamme eettisten ongelmien edessä, ja että se näyttää tarjoavan pelkän pakopaikan mietiskelyyn ja älylliseen abstrahointiin.'
Lisäys
Walter Benjaminin käsitys taiteen kokemisen mahdollisuuksista oli hieman erilainen kuin Adornolla, joka vastusti Benjaminin ajatusta, jonka mukaan taideteoksen teknisen uusinnettavuuden räjähdysmäinen kasvu - vaikka se merkitsikin taiteen auraattisuuden (kts. myös alemmat linkit) heikentymistä - kuitenkin lähensi massoja taiteeseen.
12 comments:
Ymmärrän ymmärryskyvyttömyyteni, tää on aika sekava kirjoitus mun mielestä silti. Tai sitten on vitsi? Eihän tässä oo persettä eikä kärsää.
Okei. Siltä se vaikuttaa oikeastaan mullekin.
Ehkä Luther ja vanhurskauttamisoppi on tässä nyt auttamatta liikaa, sillä en ole (ainakaan toistaiseksi) perustellut hänen 'osuuttaan' kuin ylimalkaisesti.
Ideana oli joka tapauksessa rinnastaa äärimonergistisen vanhurskauttamisopin ja Adornon taideteorian paradoksaalisuus.
Ne kumpikin sisältävät mielestäni eräänlaisen contradictio in adjecton eli määritelmään(sä) sisältyvän ristiriidan.
Tämä tuskin selvensi asiaa paljonkaan, mutta kirjoitin sen ikäänkuin 'väliaikatiedotteeksi'.
Lisää perusteluja saattaa tulla myöhemmin. Annan asian muhia.
Huomautan kuitenkin lopuksi, että minä en ole vastuussa siitä, ettei tekstejäni ymmärretä. Sorry ;/
Minullekin riittää, että ymmärrän itseäni.
Sanottakoon vielä selvennykseksi, että olen periaatteessa samaa mieltä Adornon (ja Horkheimerin) kanssa, mitä hänen kulttuuri(tuote)kritiikkiinsä tulee.
Mutta ihmetystäni herättää edelleen yhtä lailla sekä Lutherin lamauttava vanhurskauttamisopin tulkinta että Adornon esteettisen kokemuksen 'karkottaminen' subjektin kriittiseen mutta pelkästään kognitiiviseen (ei-affektiiviseen) tietoisuuteen.
Miten ihmeessä kumpikaan näistä maksiimeista voi olla velvoittavia, koska ne eivät mielestäni psykolohgisesti ole edes mahdollisia - eivät ainakaan äärimuodoissaan suositeltavia.
Maltillisessa merkityksessään ne ovat toki ilman muuta ymmärrettäviä.
Juu, nyt menee lutherilaisen vanhurskauttamisopin lamauttavuus vähän ohitse minulta (siis mitä ja miksi se on?). Mutta Adornon estetiikasta taikkas antiestetiikasta sanoisin, että se on paitsi paradoksaalista, myös siinä mielessä huonoa, että se tuntuu olevan omaan aikaansa sidottua huitomista, niin kriittistä kuin onkin. Kaikki filosofointi, joka peilaa kärkevässti oman aikansa ilmiöitä, on toki omana aikanaan kiintoisaa keskustelua, mutta miten sitä voi lähestyä aikain kuluessa, kun (vaikkapa) taiteessa tulee kaikenlaista uuttakin lähestymistapaa?
http://www.youtube.com/watch?v=buMDw4oGI1g
soli
En ole samaa mieltä kanssasi, mitä tulee Adornon ja Horkheimerin kritiikkiin nimenomaan kulttuurin tuotteistamista ja teollistamista kohtaan.
Se on täysin pätevää yhä vielä - oikeastaan jopa pätevämpää kuin 1930- ja 40-luvuilla.
(Walter Benjaminillahan oli tässä asiassa Adornosta eriävä kanta. Katso tekemäni lisäys ja linkit.)
Mutta Adornon esteettisiä väitteitä en kyllä purematta niele.
jussi
Pistin linkkisi kierrätykseen. Kts. uusi päre.
soli
Olen jauhanut tuosta vanhurskauttamisopista blogissani niin paljon, että jääköön tällä kertaa. En jaksa kerrata sitä juuri nyt.
Mutta palaan asiaan vielä - varmasti.
Niinpä tietysti, mutta siihen tarkoitukseen minun pitäisi jaksaa lukea sinun kolme metriä pitkät päreesi! Joten Rauno-babe, sinun on opittava tiivistämään, jos haluat tällaisen keskittymiskyvyttömän tuulihatun kykenevän seuraamaan mietteitäsi...
Musta sä kirjoitit hyvin.....
siis
Taide (nyky)
-pyhää
-eristynyttä
-erikoistunutta
-etääntynyttä
jäljittelee aikakautemme äärimmäisiä piirteitä;
-vaikeatajuisuutta
-etääntyneisyyttä
-kokeellisuutta
vaikuttaakseen uskottavalta
uskottavuus kärsii; yleensä "taide" pitää sisällään pelkästään rakenteita tai sarjoja tai ohjelmia tai niitä kaikkia sopivassa sekasotkussa
järkevyyden vaikutelmia
irrallisen logiikan jäänteitä
tunnesisältöä jaettavaksi asti sillä ei juurikaan ole
ns kuvataide soveltuu ehkä parhaiten kyseisenlaiseen puuhasteluun jo pelkästään luonteensa takia
ja se taitaakin olla kaikessa kiimassaan kohtuuttomimmin yliampuvaa
seurauksena on
eräänlainen kuvallisen ilmaisun sterilisaatio
mutta tuo ei ole koko juttu - se olis liian simppeliä...
Yet the most crucial book for Rothko in this period would be Friedrich Nietzsche’s The Birth of Tragedy.
"We favor the simple expression of the complex thought. We are for the large shape because it has the impact of the unequivocal. We wish to reassert the picture plane. We are for flat forms because they destroy illusion and reveal truth."
»Taidemaalareiden keskuudessa on laajasti hyväksytty se huomio, että on sama mitä maalaa, niin kauan kuin se on hyvin maalattu. Tämä on akateemisuuden ydin. Ei ole olemassakaan hyvää maalausta ei-mistään»
Mark Rothko
In the spring of 1968, Rothko suffered an aneurysm of the aorta, a result of his chronic high blood pressure. Ignoring doctor’s orders, Rothko continued to drink and smoke heavily, avoid exercise and maintain an unhealthy diet. However, he followed the advice not to paint pictures larger than a yard in height and turned his attention to smaller formats, including acrylics on paper.
Due to impotence, Rothko and his wife Mell separated on New Year’s Day 1969, and he moved into his studio.
On February 25, 1970, Oliver Steindecker, Rothko’s assistant, found the artist in his kitchen, lying dead on the floor in front of the sink, covered in blood. His arms had been sliced open with a razor lying at his side. During autopsy it was discovered he had also overdosed on anti-depressants. He was 66 years old.
http://www.youtube.com/watch?v=8xrHHn5TR4E&feature=related
http://www.youtube.com/watch?v=nXZFLf9zHjs
soli
Tsekkkaa vaikka tuo:
tuohttp://actuspurunen.blogspot.com/2007/11/kommentteja-teologiasta.html
Post a Comment