Harkittuja väärinkäsityksiä

Kirjoitettu kommentiksi takkiraudan päreen "Suomenmaassa on jotain mätää" kommentteihin.
*
Kiitos matruunalle selventävästä vastauskommentista, jota en kuitenkaan (tietenkään) lukenut ilman epäilyjä, mutta tyytyväinen olen.

Kaiken lisäksi oivalsit, että halusin saada sinut - en nyt välttämättä mihinkään psykoterapiaan ;) vaan juuri tarkentamaan kirjoitustasi ikäänkuin toisen kertaluvun tyyliin, jos tässä uskaltaa täysin maallikkona käyttää matemaattis-loogista käsitettä.

Mitä henkilökohtaiseen fyysiseen uhkailuun tulee, niin sen syytteen vedät kyllä hatustasi. Minä vain totesin, että esittämistä lähtökohdista tarkastellen olemme ajautuneet vastakkaisiin leireihin - mikä ei kyllä omasta mielestänikään pidä sataprosenttisesti paikkaansa. Olenhan samaa mieltä kanssasi olennaisesta eli kulttuurirelativismin nihilistisyydestä.

Naturalistisen virhepäätelmän käytettävyydestä.

G. H. von Wright on joskus tokaissut ehkä provosoivasti, että Humen giljotiini, johon naturalistisen virhepäätelmän argumentti perustuu, on valheellinen tautologia.

Toteamuksesta huokuu wittgensteinilainen käsitys siitä, että eri kielipelien eli diskurssien eli elämänmuotojen sisällä naturalistisella virhepäätelmällä ei ole merkitystä/pätevyyttä, koska kielipelit rakentuvat säännön opittuun, siten reflektoimattomaan ja intuitiiviseen (ei kuitenkaan automaattiseen) noudattamiseen, ei jatkuvan loogisen todistettavuuden periaatteelle.
*
Vasarahammer esitti hyvän pointin sosiaalidemokraattisesta holhousyhteiskunnasta, joka ei kuitenkaan ole enää arvo- vaan teknokratia- ja byrokratiayhteiskunta, jossa vastuu on siirretty instituutioilta (perhe eli kasvatus, kirkko ja yliopisto eli 'totuus ja reflektoitu moraali' tavoiteltavina päämäärinä) anonyymille hallintokoneistolle, joka on pelkästään välineellisen järjen manipulaatiokeskittymä ja sysää päämäärävalinnat vain ja ainoastaan yksilölle itselleen, jollon kansalaisyhteisöllinen intressidebattikin (a la Habermas) hajoaa joko lukemattomiksi pieniksi 'etuporukoiksi' tai integroituu näennäisdemokrattiseksi yleiseksi mielipiteeksi, jossa kukaan ei henkilökohtaisesti ole oikeastaan mitään mieltä mutta haluaa kuitenkin seurata anti-intellektuaalisesti jotain pikkumaisen ja mahdollisesti sosiaalipornoisen kiihottavaa trendiä.

Heidegger kutsuu tällaista, yleistä mielipdettä 'henkilökohtaisena' näkemyksenään pitävää ihmistä termillä Das Man, persoonaton 'kaikki ja ei kukaan'.

Markkinakapitalismin analyysiin on toki aina opettavaista palata, mutta mitä tulee markkinatalouden yleiseen problematiikkaan, niin en ryhdy 'analyytikoksi', koska talouspolitiikan ennustajaeukkoja kyllä riittää pilvin pimein ja minuun verratuna huomattavasti korkeammilla tutkinnoilla varustettuna (ikäänkuin spesialisaatio tekisi näistä poppamiehistä objektiivisia) tässä markkinauskovaisuuteen hurahtaneitten, 'monetaristista ekumeenisuutta' tavoittelevassa pörssikirkossa.

Pointtini on kuitenkin arvoissa ja ylipäätään tapakulttuurissa, jota myös moraaliksi (mores= tavat) kehdataan vielä kutsua.
*
Markku yritti ponnekkaasti ad hominemia.

'Ei RM puolustanut teinien perseenmyyntiä. Ei RM ole mikään moraalirelativisti. Et tajunnut hänen kirjoittamastaan mitään. Tai sitten trollaat. Sinulla on jotain ongelmia.'

Minulla todellakin on ongelmia. Psykologinen katseesi naulitsi minut kuin Jeesuksen ristinpuuhun.

Tosiasia kuitenkin on, että 1) huonot ad hominemit häpäisevät esittäjänsä (ja kohteensa), kun taas 2) syvälliset nostavat hänet liki nerouden piiriin, koska ne sisältävät oikeaan osuvia heuristisia väitteitä ja 'aavistuksia' kohteensa motiiveista, mentaalis-temperamenttisista fiksaatioista ja niiden implikoimista argumentatiivisista ristiriidoista.
(Ero näiden kahden välillä on toki monesti varsin häilyvä.)

Mutta - kommenttini clue oli juuri väärinymmärtämisen riskissä, koska matruuna ei mielestäni eksplikoinut pätevästi 'siirtymäänsä' rationaalisen valinnan, moraalirelativismin sekä välinpitämättömän suvaitsevaisuuden vapaudesta ja sen hyväksynnän yhteisölle aiheuttamasta 'kärpästen herra'-ihmiskuvan tuhoisuudesta kohti pragmaattista suvaitsemattomuutta - siis eräänlaiseen 'jos tahdot rauhaa valmistaudu sotaan'-diplomatiaan.

Reaalipoliittisesti tuollainen ajattelutapa saattaa toki olla machiavellismin ja sotateoreetikoiden (joita matruuna niin kovin arvostaa) hengessä perusteltua, mutta jos se saa vähänkään kärjistyneitä piirteitä, seurauksena on poliisivaltio, joka sulkee ihmisiä vankilaan vain siksi, että he ovat käyttäytyneet liian vapaasti sinänsä 'obligatorisesti' (sic - mikä paradoksi) negatiiviseen vapauteen perustuvassa yhteiskunnassa.

Ja kuten tiedetään - poliisivalvonta ei opeta kenellekään edes perimmäisten arvojen (fyysinen koskemattomuus tai ilmaisun vapaus) kunnioitusta tai ylipäätään moraalifilosofiaa vaan tottelevaisuutta ja rangaistuksen pelkoa, joista on ainakin Kantin mukaan vielä melkein ikuisuus matkaa itsenäiseen ja rationaaliseen moraalilain sisäistämiseen.
*
Lopetan tällä kertaa toteamukseen, jonka mukaan ristiriidattomuus johdonmukaisena periaatteena on valitettavan mahdotonta johtuen niin yksilöpsykologisista - sekä tunteisiin että järkeen liittyvistä - kuin erilaisista makroaatteellista ristiriidoista, jotka ilmenevät siten, että ihminen elää jatkuvasti sekä emotionaalisesti, rationaalisesti että yhteisöllisesti eri suuntiin vetävien intressien kentässä.

Hänen on usein täysin mahdotonta muodostaa itselleen koherenttia maailmakuvaa maailmankatsomuksesta nyt puhumattakaan, koska tällaiset abstraktiot ovat yleensä aatteellisilta argumenteiltaan kovin rajoittuneita - pahimmillaan kovin fanaattisia.

Jos taas maailmankuva on relativistinen, mitään maailmankatsomusta ei voi edes muodostua.

Pitäisikö nyt nuoren Dan Steinbockin tapaan huudahtaa: maailmakatsomus: pelkkää rajoittuneisuutta.
Ymmärtääkseni Steinbock ei kuitenkaan vielä edes 30:na ollut uusliberalismin kannalla (tuskin nykyäänkään), mutta tuo nietzscheläinen huudahdus on vaarallinen - sekä estetistin että markkinaliberalistin suusta sinkoutuneena.

Estetisti ajautuu suoraan pluralismiin ja sitä kautta nihilismiin (mitä skeptisismiä ja nihilismiä Wittgenstein ei kuitenkaan myöhäisessä kielipelipluralismissaan olettanut), markkinaliberalisti sen sijaan on naivin ja välinpitämättömän suvaitsevuuden sekä legitimoidun tekopyhyyden (tee mutta älä jää kiinni) airut - eräänlainen kalvinistisen pelastusopin maallistunut 'inkarnaatio'.

En näe kovinkaan paljon arvostettavaa näissä suuntauksissa, jotka ovat tehneet negatiiviseen vapauteen pohjaavan virhepäätelmän, jonka voi ilmaista juuri individualismin ja näkymättömän käden liittona.

Tosin estetisti (kuten Nietzsche) yrittää Munchausenin tavoin nostaa itsensä nihilismin suosta omasta tukastaan vetämällä, mutta tällainen yritys kertoo karua kieltään siitä, että ihminen, joka yrittää ypöyksin ratkaista eksistentiaaliset, aatteelliset, arvo- ja poliittiset ongelmat, ei taatusti kykene päätymään kuin omaan hullujen huoneeseensa, jossa hän saa leikkiä yksinään omia hiekkalaatikkoleikkejään.

Ihminen on poliittinen eläin, kirjoitti Aristoteles, vaikkei hänen ole välttämättä syytä politiikkaan aina sitoutuakaan.
Oleellista on kuitenkin tajuta, että jos arvot, joiden pohjalta toimitaan, ovat pelkästään markkinavetoisia ja individualistisia, seurauksena on maailma, jossa kukaan ei enää luota toiseen ilman korvausta.

Sillä - koska olemme kaikki muuttuneet välineiksi, korvausta vastaan toimiviksi, sitä suurempaan noidankehään luottamus ihmisten välisissä sopimuksissa, pelisäännöissä - jopa rakkaudessa - ajautuu.

Kun joku sanoo mielitietylleen: minä rakastan sinua, hän tarkoittaa rationaalisen valinnan periaatteella enää: mä saan sinusta hyviä fiilareita, meistä tulisi hyvä tiimi, voitaisiin perustaa yhteinen business (avo-/avioliitto), mä sijoitan suhun sä muhun jne.

Luottamuksesta on siis tullut peliteoreettinen riski- ja odotusarvokäsite. Mitään syviä tunteita siihen ei edes pidä liittää, koska ne häiritsevät rationaalista businestä. Ja sitten kun pelisääntöjä rikotaan, erotaan tai erotetaan - vaihdetaan niin sanotusti valmentajaa.

Ei ei ja ei! Tällainen maailma on näytelmäkirjailija, filosofi, lääkäri, historioitsija, Goethen ylin ystävä Friedrich von Schillerin kuvaama sivistynyt barbaria, josta ei ole enää pitkä matka Karpästen herra-kirjan sosiaaliseeen terroriin, koska yhteisön jäsenten välinen luottamus ja solidaarisuus on murtunut vailla kokoavaa arvoinstituutiota, kontrolloivaa virkavaltaa ja ennenmuuta itsenäisesti sisäistettyä moraalista kunnioitusta toisen ihmisen loukkaamattomuutta ja ainutlaatuisuutta kohtaan.

Me emme ole toistemme välineitä vaan toistemme päämääriä. Tämä Immanuel Kantin maksiimi on vähintä, mitä yksilön moraalitajulta voi vaatia. Silti se on ehkä kaikkein raiskatuin periaate länsimaisen 'emansipaation' ja liberalisoitumisen verisessä ja lopulta intellektuaalisesti tylsistyttävässä historiassa.
*
Mutta en minä Islamia minään positiivisena vaihtoehtona länsimaiselle relativismille pidä, vaikka joku niin saattaisi luullakin. En myöskään buddhalaisuutta, vaikka kunnioitankin sitä uskontoa suuresti.

Islam on lain, miekan ja häikäilemättömän kunnian uskonto, buddhalaisuus taas maailmasta kieltäytymisen, pessimismin ja äärimmäisen sopeutuvuuden uskonto. Kummassakaan yksilön eksistentiaalisella olemassaololla (olemassaololla ikuisuutta silmällä pitäen) sellaisenaan ei ole mitään merkitystä.

Islamissa yksilö on pelkkä jumalan uskollinen koira (ja tämä on positiivinen määritelmä, josta olen lukenut erään todella hienon kuvauksen), buddhalaisuudessa yksilöllisyys (tietoisuus, halu) aiheuttaa kaikki maanpäälliset kärsimykset - siitä on siis päästävä eroon.

Molemmat vaihtoehdot masentavat minua: maallistuneeseen, ateistis- kristilliseen skeptisismiin kasvanutta, Nietzschen kanssa Jaakobin painia käyvää estetisti-individualistia.

Ehkäpä vain Albert Camus'n sympaattinen ja ihmisystävällinen agnostismi sekä absurdin olemassaolomme tunnustaminen on ainut rehellinen ja samalla siedettävä vaihtoehto ihmiselle, joka ei halua luopua yksilöllisyydestään, mutta joka kokee, ettei yksilöllisyyden kautta voi päätyä muuhun kuin oman mitättömyytensä ja kosmisen väliaikaisuutensa äärimmäisen kirkkaaseen tajuamiseen - Camus'n Sisyfos-tulkinnan tavoin.

Camus kirjoittaa tuosta myyttisestä hahmosta, joka joutuu vierittämään samaa raskasta kiveä kerta toisensa jälkeen vuoren huipulle sen aina, kerta toisensa jälkeen, vierittyä alas: Meidän on ajateltava, että Sisyfos on onnellinen.

Onko hän? Miten hän voisi olla? (Mutta näin kysyy jälleen individualisti - loputtomasti ja turhaan...)