Kommentti solille ja Anita Konkalle päreessäni "Kommentti nykytaiteesta".
*
Minä olen sekä periaatteesta että piruuttani äärikonservatiivi, mitä taiteeseen tulee.
Sanoipa Adono mitä tahansa filosofisesti ihan hyväksyttävää ja perusteltua mimesikseen perustuvan taiteen totalitaarisesta luonteesta (= taide - jopa tonaalinen musiikki - rituaalin: siis indoktrinoivan politiikan välineenä), väitän, että me emme voi olla luontaisesti (ja se on ihan oikein! contra Adorno) havittelematta jokaisesta taideteoksesta jotain syvästi emotionaalista elämystä, joka tavalla tai toisella 'silloittaa' ymmärrystämme ja kokemustamme maailmaan/todellisuuteen välittömästi annetulla tavalla.
Ei taide voi olla vain käsittämätön elämys, joka pitää ensin jopa etäännyttää konventionaalisesta ja selittää sitten kriittisesti ja rationaalisesti, yrittäen sisäisen ristiriidan uhalla välttää pyrkimystä ymmärtää se jäljittelevyyden eli identtisyyden periaatteen sapluunassa.
Adornon vaatimus sisältää mahdottoman kaksoissidoksen (= tee jotain, mitä et voi tehdä, jos teet sen) kuten luterilainen vanhurskauttamisoppikin.
Tosin oma kritiikkini ei tässä (niinkuin aiemmassa päreessäni) kohdistunut nimenomaan Adornoa vaan modernin taiteen kontekstittomuutta, absurdismia ja jopa 'intentoitua irrationalismia' vastaan.
En kuitenkaan pidä dadaismia 'menetettynä' taiteen suuntauksena, jos se nyt ylipäätään voi olla mikään suuntaus. Kokeilut ovat aina tarpeen - itse asiassa täysin välttämättömiä.
Mutta taiteen banalisoituminen kuten yleensä kaiken merkityksiä sisältävän tai jopa ne rationaalisesti kieltävän - siis nihilismin! - banalisoituminen minua kuvottaa. Edes sitä, ettei mitään voi ottaa vakavasti, ei siis oteta enää vakavasti.
Vihaan sanontaa kauneus on katsojan silmässä (= banalisoitumisen lähtökohta) yhtä paljon kuin sitä, että se olisi taidekriitikon/-filosofin päässä.
Toki mä tiedän olevani liian yksipuolinen nyt, vaikka - jos ei vakaumukseni niin ainakin ymmärrykseni mukaan - taide on pluralisoinut ja monimutkaistanut todellisuuskäsitystämme (korrelaatio nykyfysiikkaan ilmeinen) jo aivan tarpeeksi - olkoonkin, että todellisuus tai pikemminkin selityksemme todellisuudesta ovat tietyssä mielessä ihan oikeasti pirstoutuneet siitä, mitä ne olivat vaikkapa vielä 1600-luvulla.
Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että todellisuus itsessään - heideggerilaisen ontologiaproblematiikan mielessä ja hengessä - olisi yhtään sen monimutkaisempi kuin vuonna 0. Selityksemme vain ovat päätyneet inflaatioon sekä filosofiassa, taiteessa että fysiikassa.
Ja koska sekä taiteilijat (esim. Dali, Pollock tai Rothko) että filosofit (skitsoanalyytikko Deleuze, dekonstruktionisti Derrida sekä analyyttiset tieteenfilosofit) yrittävät 'matkia' (mimesis - kyllä) fysiikan uusia todellisuusmalleja, he kehittelivät mitä käsittämättömimpiä tapoja kuvata 'uusi kaaos' (joka on itse asiassa vallinnut aina - alkuräjähdyksestä alkaen).
Heidegger sen sijaan sanoo, että tämän hänen 'uuden' ontologisen lähestymistapansa (joka kadotettiin jo Aristoteleen filosofiassa), jonka mukaan oleminen ei ole ominaisuus vaan jotain siitä riippumatta, suurin ihmeellisyys on lopulta siinä, että se on niin perin juurin yksinkertainen (toteamus, joka on hämmästyttänyt monia Heideggerin omaperäisen kielen kanssa 'kamppailevia'.).
*
Mielestäni nyt on kuitenkin jo aika vetää minimalistiset johtopäätökset, kysyä 'oikeat' kysmykset ja palata yksinkertaisiin, selkeisiin ongelmanasetteluihin ja ilmaisuihin. Tai ainakin jonkun pitäisi se tehdä (on tietysti jo tehnytkin kuten Heidegger).
5 comments:
mitä käsittämättömämpää niin sitä parempi tunteiden oppimisen kannalta
mutta täytyy sanoa että nykytaide ja kirjallisuus kolahtivat minuun kun olin pieni, ei nyt kun olen jo avarakatseinen
Handkestahan sinun taidepohdintasi lähti liikkeelle, eikö niin? Hän on tuotanossaan tuoteuttanut sitä mitä sinä toivot kirjoituksesi lopussa: palannut yksinkertaiseen, selkeään ongelmanasetteluun ja ilmaisuun. Ankaraan ilmaisuun joka ei yritä vietellä lukijaa tarinalla, hauskuudella, keveydellä, kauniilla lauseilla. Hänen ilmaisunsa pakottaa lukijan pysähtymään ja miettimään, ja sehän on ikävää ainakin dekkareiden ja muunkin viihteen lukijoiden kannalta.
no minä ymmärsin tuon syyn-syysi handkeen
ei siinä mitään, ehkä jos tuota etsii niin olisi olemassa joku parempikin tekijä. positiivinen
Armas Rasanen, tuota minäkin itse asiassa yritin tarkoittaa huitaistessani Adornoa päin, mutta sana-aivot olivat niin väsyneet, että eivät taipuneet ilmaisuun. Siis että jonkun Adornon ylikriittisyys ei voi viedä pois sitä perustarvetta saada kokea erilaisia asioita taideteosten kohtaamisissa. Lienee Theodor ollut yhtä vihainen maailman mielettömyydestä kuin dadaistit ja samoin perustein vaatinut modernmia tilille omahyväisyydestään. Mutta tosiaan ihmistä ei lakkaa kiinnostamasta katsoa kuvia ja lukea tarinoita ihmisistä. Sitä kiinnostusta eivät kumoa taiteen trndit eivätkä filosofien niisimiset.
Olet niin pirun, anteeksi, enkelimäisen nopea, etten ehdi mukaan näihin juttuihin ajoisa, mutta palaan tähän päreeseen vielä.
Post a Comment