December 26, 2007

Armoton arvotyhjiö

Kirjoitettu kommentiksi Iineksen päreeseen "Kasvatammeko arvoinvalideja?".
(Lisäys 27.12)
*
Hyvä kirjoitus.

Arvotyhjiön aatehistorialliset juuret ovat kuitenkin jo valistusajan (about 1700-luku) hengessä, jonka vaikutuksesta kirkon auktoriteetti heikentyi ja ryhdyttiin painottamaan kokeellisen tieteen, oikeuspositivismin (contra luonnollinen tai Jumalan laki) sekä autonomisen järjen merkitystä niin tiedon kuin moraalinkin suhteen (Kant).

Hegelin, Schopenhauerin, Feuerbachin, Marxin, Nietzschen, Freudin ym. kautta modernisaatiossa päädyttiin lopullisesti(?) enemmän tai vähemmän naturalistiselle 'uralle', jonka tunnusmerkkinä on metafysiikan romahdus (suurten kertomusten kuolema), uskontojen sekularisaatio (ainakin Euroopassa) arvovapaa tiede (looginen positivismi, Wienin piiri) ja yksilöllisyyden ylikorostus (postmodernismi).

Nietzschen perusdilemma uusien arvojen luomisen suhteen piilee juuri metafysiikan, uskonnon ja yhteisöllisyyden merkityksen romahduksessa.
Sillä miten on mahdollista sitoutua muihin kuin egoistisiin (jos niihinkään!) intresseihin, mikäli arvojen yhteisöllinen ja traditionaalinen perusta on romutettu ja hävinnyt (vrt. Taylor ja McIntyre)

Universaalien ihmisoikeuksien julistukset (YK) kun ovat pelkkää paperista retoriikkaa maailmassa, joka toimii reaalisesti pelkästään egoistis-strategisten projektien toteuttamiseksi eikä suinkaan puolueettoman, eri intressien väliseen kommunikatiivisuuteen pohjautuvan legitimoinnin ideaalista käsin.

Viimeisin eli Indonesian ympäristökonferessi oli hyvä/'paha' esimerkki siitä, miten vaikeaa esim. USA:n (tai Kiinan tai kehitysmaiden) on luopua vähääkään taloudellisista intresseistään täysin välttämättömien ja väistämättömien, ympäristön muutosta koskevien arvointressien hyväksymiseksi.
Sillä miten ihmiset, jotka ajavat vain omaa etuaan (lyhyellä tähtäimellä) voisivat olla aidosti kiinnostuneita toisten (tässä tapauksessa koko maapallon) oikeuksista - jotka tosin pitkällä tähtäimellä koskevat fataalisti myös heitä itseään.

Tarvitaanko todella mahdollisimman äärimmäinen ja aktuaalinen uhka, jotta ihmiset ryhtyisivät toimimaan ja elämään joidenkin yksilöllistä intressiä paljon tärkeämpiä ja suurempia arvoja noudattaen.
Tuo uhka on tietysti oman kuolevaisuutensa tiedostamisen sietämätön kärjistyminen.
(Mutta onko arvovalinta, joka motivoituu pakonomaisesti pelkästään itsesäilytystä silmälläpitäen aidosti moraalinen valinta? Ehkei ainakaan kantilaisessa mielessä.)

Intressi- ja arvokeskustelu on nykyään merkillisellä tavalla jämähtänyt (foucault'laisittain) identiteettikeskusteluksi tai lähtökohdiltaan identiteettivetoiseksi.

Arvot ja intressit eivät enää perustu luokkien tai erilaisten kollektiivien - siis vastakkaisten 'kenttien' antagonismiin vaan kumpuavat suoraan yksilöllisen identiteetin kokemuksesta, minkä kokemuksen ytimestä löytyy pelkkää mediaviihdettä ja keinotekoista julkisuushakuisuutta tosi-tv:eineen kaikkineen.

Ollaan esimerkiksi ajauduttu lukemattomiin, jatkuvasti lisääntyviin pienryhmiin (netti), jotka muodostavat yksilön identiteetin sisällön ja rajat, eikä tällaisella identiteetillä ole muuta tekemistä (tuskin sitäkään) arvojen kanssa kuin retorinen 'julkisuusposeeraaminen' - jos saan olla jopa ilkeän (itse-)ironinen.

*
Arvokriisistä löytyy hyviä kirjoja filosofian puolelta. Tässä vain kaksi.

Charles Taylorin ymmärrettävästi kirjoitettu pienehkö kirja 'Autenttisuuden etiikka' käsittelee aivan samaa problematiikkaa kuin Iineksen kirjoitus lähinnä negatiivisen vapauden (vapaus rajoituksista) ja positiivisen vapauden (vapaus johonkin) lähtökohdista.

Myös Alasdair McIntyren 'Hyveiden jäljillä' esittää pätevänoloisen diagnoosin sille, miksi valistus kadotti - tai suorastaan hajotti - uskottavan ja toimivan moraalin motiivit, vaikka sen kunnianhimoinen pyrkimys olikin aivan päinvastainen.

***
Lisäys

a-k.h

Ihan sattuva analyysi.

Mutta -60-luvun 'arvot' olivat 'enää vain' poliittisia 'välineitä' - eivät uskonnollis-metafyysisiä eivätkä edes eettisiä päämääriä - toisin sanoen essentiaalisia eli todellisuuden ja ihmiselämän (oletettua) väistämätöntä olemusta ilmaisevia vakaumuksia.

Vielä nationalismi ja isänmaallisuus olivat lähempänä olemuksellisia arvoja, koska ne kiinnittyivät uskontoon, maahan, kieleen ja traditioon, mutta poliittiset arvot sen sijaan ovat aina väistämättä häilyviä ja muuttuvia.

Vasemmisto toimi sotien jälkeen aivan saman psykologisen itsekkyys- ja intressiperiaatteen motivoimana kuin oikeistokin. 'Vain' kohde- tai viiteryhmät olivat erilaisia.
Kaikki pyrkivät nostamaan elintasoaan ja rakentamaan komiaa kotia: niin kommunistit, demarit, maalaisliittolaiset kuin kokoomuslaiset 'talousarvoliberalistikin'.

Kateus ja omanarvontunto eivät ole vieraita missään yhteiskuntaryhmässä.

Toisaalta - siinä missä vasemmistoa yhdisti kuitenkin vahva ja solidaarinen talkoohenki, siinä oikeisto toimi 'hyvä veli'-periaatteella - eli valtasuhteilla.
Toki talkoohengellä oli sijansa maaseudun perinteisesti kollektiivisissa yhteisöissäkin, kunnes maanviljely muuttui Suomessa teolliseksi, ja maanviljelijöiden määrä alkoi radikaalisti vähentyä kymmenillä tuhansilla ihmisillä.
*
Valitettavasti(?) minä jäin immuuniksi puoluepoliittiselle sosialismille, ja minusta kehkeytyi jo varhain räävitön mutta konservatiivinen (vasemmisto-)anarkisti, jolle individualismi on yhtä aikaa sekä siunaus että kirous.

3 comments:

Anonymous said...

tuo viimmeinen kappale on hellyyttävä en noita ole vielä lukenutkaan

Anonymous said...

kyll' Minusta ihmisillä on hyviä arvoja enemmän kuin koskaan ennen
eivätkä ne ole edes auktoriteettien sanelemia
ihmiset ovat rehellisempiä kuin koskaan ja jos jätetään kauppa pois en ymmärrä tätä sanaa tyhjö

Rauno Rasanen said...

anonymous

Siinähän se ongelma juuri onkin. 'Hyviä' arvoja löytyy nykyään niin perkeleesti joka lähtöön.

Jokaisella on omat pikku 'arvonsa' tai paremminkin mieltymyksensä.
Mutta mieltymykset eivät ole arvoja vaan satunnaisia haluja tai laskelmoituja intressejä.

Mitä se merkitsee? Sitä että kestävät moraaliset perusarvot ovat muuttuneet pelkästään perspektiivisiksi hyöty- ja intressiarvoiksi ja ainoa, mikä enää voi yhdistää meitä eettisesti, on totaalisen tuhon uhka.

Tällaisen pakon edessä syntynyt yhteisyys ei kuitenkaan ole moraalinen vaan strateginen valinta - siis taistelua elämästä ja kuolemasta.

Tuhon uhka on 'auktoriteetti', joka itse asiassa tuhoaa kommunikatiiviset arvot, kun taas traditio, uskonto ja jopa laki pyrkivät pitämään perusarvot elävinä ja toimivina.

Tämä on kärjistetty väite, sillä ainahan äärimmäinen uhka - esim. sota - on yhdistänyt samalla puolella olevia ihmisiä moraalisesti.

Mutta haluan painottaa, että tilanne, jossa ihmisillä ei ole muita vaihtoehtoja kuin yrittää selvitä hengissä - jopa muiden kustannuksella, ei täytä sellaisia olosuhteilta vaadittavia ehtoja, joissa moraalinen toiminta ylipäätään olisi mahdollista.

Moraali ja hyvä elämä voi kukoistaa vain rauhanomaisissa olosuhteissa edellyttäen, että ihmiset kykenevät pääsemään yksimielisyyteen yhteisten perusarvojen kunnioituksesta eivätkä noudata vain noita mainitsemiani/si omia 'pikku arvojaan', jotka siis - kuten sanoin - ovat yleensä vain itsekkäitä mieltymyksiä.

Kyllä mieltymyksiä/haluja toki saa ja pitääkin olla, koska ne osaltaan pitävät meidät aktiivisina, mutta on aina syytä tehdä käsitteellinen ero mieltymykseen pohjautuvan sekä arvovalinnan välillä - vaikka tuo erottelu joskus olisikin sangen hankala ja epämääräinen.