Silppu-päre: blogikirjoittamisen tarkoituksesta ja eräistä filosofeista [etenkin Deleuze ja Nietzsche]

[24.6] Gilles Deleuze ja tuhoon tuomittu yritys yhdistää Spinozan rationaalinen monismi [determismi, luonnontiede] Nietzschen esteettiseen pluralismiin [indeterminismi, taide]. - - Ajattelen hieman ironisesti, että Deleuzelta on puuttunut ‘adekvaatti’ synesteettinen kyky, jolla hän olisi voinut ‘kääntää’ erityyppisiä aistimuksia toisiinsa [esim. tietty äänin nähdään tiettynä värinä] puhumattakaan siitä, että hän jo alunperin alkoi yrittää mahdotonta: käsitteellinen filosofointi ei nimittäin koskaan pystyy ilmaisemaan maailmaa yhtä aikaa sekä aktuaalisesti [affektiivisessa tapahtumisessaan] että järjellisesti käsitettävällä tavalla [argumentatiivisen selkeytensä rationaalisesti säilyttäen]. Niinpä Deleuzen energeettinen vokabulaari ja ‘affektiivis-nomadinen käsitesekoilu’ ei onnistu vakuuttamaan ainakaan minua. Sitä paitsi – vielä kerran ja a fortiori immanentti pluralistinen monismi ei voi toteutua kuin joko luonnontieteellisessä kontekstissa tai esteettisessä performaatiossa [etenkin musiikissa] mutta ei filosofisena käsiterunoutena [filosofian parodiointi on tietysti asia erikseen, mutta siitäkään tässä ei ymmärtääkseni ole kyse].

.

[21.6 Kommentti]

.

Valkea kirjoitti kommentissaan päreessäni ANATEEMA mm.: Nykyinen kommunikaatiosi tuhoaa ja delegitimoi sanomasi, sekä oman poliittisen viiteryhmäsi keskuudessa, että kanssakäymisessä muiden kanssa. Tämä ei varmaankaan ole tarkoituksesi? Voisi päätellä useista tekijöistä, että tarkoituksesi on tulla laajalti ymmärretyksi ja ehkä arvostetuksikin.

*

Minkä tarkoituksen? Minkä sanoman?

. 

Minulla ei ole mitään varsinaista 'tarkoitusta' tälle kirjoittelulle. Tämä blogi on kaikkine rönsyineen tai [epä]säännönmukaisuuksineen täysin henkilökohtainen ‘projekti’, jonka aloittamiseen Leevi Lehto minut satunnaisen kommentointini jälkeen houkutteli joskus elo/syyskuussa 2004 [kiitos siitä Leeville taas kerran: tämä on ollut ajoittain sekä erittäin hauskaa että kipeällä tavalla opettavaista]. Minulla ei myöskään ole poliittista viiteryhmää [puolueena] eikä [hiukan liioitellen sanottuna] juurikaan kommunikaatiota muiden kanssa. En nimenomaisesti ole halunnut tulla arvostetuksi tai ymmärretyksi. Haluan vain omalla tavallani ja omaa sisäistä tematiikkaani syventäen edistyä [mikä ei välttämättä ilmene suoraan teksteistä] näissä yksityisissä pohdinnoissani, joiden ytimessä filosofian puolelta ovat Descartes, Spinoza, Hume, Kant, [Fichte, Schelling] Hegel, Nietzsche ja Heidegger.

*

[24.6 Lisäys edelliseen kommenttiin]

. 

Piti tietysti kirjoittaa myös Wittgensteinin nimi tuohon listaan.

. 

Pois jätetyistä sen verran, että kun mainitaan Nietzsche, tulee Schopenhauer mukaan häntä erikseen nimeämättä.

. 

Empiristeistä Locke [‘empiristinen idealismi’] ei ole kovin omaperäinen: tietoteroreettisesti hän on lopultakin Descartes’n epigoni, sillä [kuten Locke epäsuorasti myöntääkin] sekundaaristen ja primaaristen ominaisuuksien erottelu ei onnistu viime kädessä kuin ‘intuitiolla’ [vrt. kartesiolainen cogito]. Locke on myös modernin omistusoikeusteorian muotoilija, joka pitää omistusoikeutta silti edelleen perimmältään jumalallisesti/luonnollisesti annettuna. Mutta Locke on omistuksen suhteen ontologisesti väärässä [ja tekopyhä]. On vain omistamisen perustan/perusteen pragmaattinen idea [työllä tuotetun omistuksen legitimaatio] ja sen mukainen oikeustulkinta = representatiivisen ‘eliitin’ kirjoittama juridinen päätös.

. 

Berkeley [‘oleminen on havaituksi tulemista’: subjektiivinen idealismi] sen sijaan on paljon mielenkiintoisempi kuin Locke, mutta hän puolestaan kytkeytyy mukaan Kantin, Humen [ja Schopenhauerin kautta].

. 

Marx liittyy Hegeliin [käänteisen] dialektiikan sekä logiikan osalta ja Nietzscheen moraalifilosofisen relativisminsa vuoksi [moraali on sosiaalinen intressi (nietzscheläisittäin: arvosidonnainen perspektiivi) eikä objektiiviseksi oletettu idea tai imperatiivi [oli tuo idea sitten jumalallista/luonnonoikeudellista alkuperää tai moraalin proseduraalinen ehto/Kant].

. 

Leibniz on saanut selviä vaikutteita Spinozalta, mutta kääntänyt tämän metafysiikan päälaelleen ja tehnyt spinozalaisen substanssin lukemattomista moduksista ontologisesti primaareja [‘ikkunattomia’] monadeja [substansseja, joista todellisuus viime kädessä koostuu]. Tällaista [sekä Spinozan että Leibnizin] metafyysistä idealismia Kant ryhtyi viimeistään Humeen tutustuttuaan kritisoimaan systemaattisesti.

*

[22.6. Filosofista aihetta sivuava tekstiluonnos]

.

Blogini teemojen perusteella olen kai Nietzschen [joka Dostojevskin ohella on varhaisin sivistyksellisen ‘herattäjäni’] hengessä jonkinlainen humanismia kritisoiva yleishumanisti ja satiirikko, vaikka suhtaudunkin Nietzschen ‘filosofis.käsitteelliseen’ vitalismiin ja ‘spinozismiin’ nykyään lähinnä päätäni pudistellen joskin myötätuntoisesti eli empaattis-säälivästi hymyillen.

.

Mielestäni Nietzsche kuitenkin hyvin kipeästi tajusi, että ‘siitä mistä ei puhua [eli wittgensteinilaisittain se, mitä ei voi semanttisesti verifioida’], voidaan vain säveltää musiikkia. Toisin sanoen sanat/kieli eivät riitä ilmaisemaan [paitsi ehkä runoudessa/Hölderlin] esteettis-vitalistisen ‘filosofian olemusta’. Itse asiassa kyseessä ei ole filosofia lainkaan [niin kuin minä filosofian epistemologis/ontologisena rationalismina ymmärrän] vaan ‘performatiivinen akti’.

.

Spinozan rationaalinen kielenkäyttö onkin itse asiassa harhaanjohtavaa: affekteja ei ole mahdollista pukea rationalistiseen kaapuun kuin mystifiomalla sekä kieli että todellisuus: Spinoza on siis [animistinen] mystikko, joka ei vielä ehtinyt vaihtaa alaa ja ryhtyä luonnontieteilijäksi.

* 

Nämä Nietzscheen ja Spinozaan liittyvät terveiset lähetän haudan taakse kyseisten herrojen filosofisesti erinomaisen taitavalle popularisoijalle, tulkitsijalle ja [ajoittain väistämättä hieman naurettavalle] ‘epigonille’ Gilles Deleuzille, joka valitettavasti [koska vitalistit ovat aidoimmillaan aina taiteilijoita] ei ollut taiteilija kuten Nietzsche eikä myöskään omaperäinen filosofi kuten Spinoza [1].

.

Deleuzen virhe oli siis yrittää tulla ‘nietzscheläis-freudilaiseksi’, energeettisen immanenssin ‘käsitetaitelijaksi'. Ja vaikka Deleuze ajoittain onkin mukaansatempaava [esim. elokuva- ja kirja-analyysit], niin aivan liian usein hän muuttuu käsitteitä lähes sekopäisellä tavalla kontekstista toiseen transitoivaksi ja modifioivaksi ranskalaisen, ‘inflatorisen’ rationalismin irvikissaksi [joka lopulta ‘defloituu’ ja katoaa olemattomiin].

.

Wittgensteinin käsitteiden perheyhtäläisyys muuttuu Deleuzella ‘insestiseksi promiskuiteetiksi’, joka synnyttää epäsikiöitä myös filosofiassa, ei ainoastaan elävässä elämässä. - - Vielä kerran: Deleuze ei yrityksistään huolimatta ollut uusi Nietzsche – siis taitelija filologin ja filosofin valepuvussa.

.

Mutta Deleuze ei myöskään ollut luonnontieteilijä, vaikka saattoi jopa Freudin tapaan toivoa [Freud nimenomaan vaati tieteellistä arvostusta, vaikka neurologina varmasti tajusi teoriansa luonnontieteellis-teoreettisen hataruuden ja vitalistisen hämäryyden] ‘energeettisten’ käsitteittensä olevan spinozalais-vitalistisessa kontekstissa empiirisen tutkimuksen kannalta yhtä relevantteja kuin luonnontieteelliset hypoteesit. Tuloksena on pahimmillaan tässäkin tapauksessa esteettis-rationalistista sekasotkua, jonka vain ranskalaiset filosofit osaavat koodata auki ~ tuloksena pelkästään uusi ‘salakieli’ ad inf.].

*

[1] Spinozan olisi pitänyt olla pikemminkin luonnontieteilijä kuin absurdin abstrakti rationalisti. Ymmärtääkseni Spinozan suureksi yllätyksekseen ja ilokseen vasta noin 37-vuotiaana löytänyt Nietzsche tämän yli-intellektuaalista Jumala-käsitettä kritisoidessaan kuitenkin oivalsi, että Spinozaa ‘vaani’ monomaanisen rationalismin takana äärettömän empirismin upottavan tukehduttava suo [eikä niinkään jokin affektien hurmio, kuten Nietzsche itse Spinozan rationaalisen affekti-vitalismin tulkitsi], jonne Spinoza ei vielä ollut uskaltanut hypätä ilman superkäsitteellisiä pelastusrenkaitaan, jotka toimivat lähinnä defenssien tavoin suhteessa ikuisuuteen, äärettömyyteen ja affektien sekä modusten kaaokseen.

.

Mutta Nietzsche hyppäsi. Tunnetuin seurauksin. Emme ehtineet heittää hänelle pelastusrengasta enkä usko, että hän olisi psykoottisuuteen päätyvässä estetismissään siihen edes tarttunut. Hän olisi huutanut meille: ‘Jos minut ylipäätään tarvitsee pelastaa, niin ei ainakaan kantilais-kristillisellä pelastusrenkaalla’. - - Okei. Huku sitten. En aio yrittää pelastaa sinua [selittää sinua parhain päin] enkä myöskään seurata perässäsi lopulliseen hulluuteen/rr.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/anateema.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Gilles_Deleuze

http://fi.wikipedia.org/wiki/Gilles_Deleuze

http://en.wikipedia.org/wiki/Synesthesia

http://www.phillwebb.net/History/Twentieth/Continental/%28Post%29Structuralisms/Deleuzean/Deleuze/Deleuze.htm

Anti-kapitalistisen ideologiakriitikon uskontunnustus/sodanjulistus

Yläkuvassa [oikealta] Foucault, Sartre, Deleuze [kuva vihjaa tahattomasti Sartren ihan oikeasti olleen väistyvä hahmo Ranskan intellektuaalisessa kentässä (1970-luvun alku) juuri näiden kahden herran vaikutuksesta - Derrida tästä tosin puuttuu]. - Alakuvassa Deleuze kuvattuna ilmeisesti ajattelunsa näköisenä ;\.

1
Valtasuhteet ja verkostot johtavat samankaltaiseen spiraaliin [umpikujaan] kuin ajattelumme sekä elämämmekin. Yksilön kokemuksen intensiivisin paikka on siinä kohdassa, missä hän kokoaa energiansa ja ryhtyy vastustamaan sitä valtaa [tietoa], joka asettaa hänet jatkuvaan puolustusasemaan. Tällöin yksilö ryhtyy käyttämään voimiaan paetakseen vallan [tiedon] asettamista ansoista [kulutuksellinen nautinto velvoitteena ja normaaliuden kriteerinä kapitalistisessa systeemissä].

Gilles Deleuze kirjassaan Michel Foucault'sta

[Politiikan nykyteoreetikkoja, s. 206, hakasulkulisäykset RR]

2
Deleuzen myöhempi ajattelu - nietzscheläis-spinozalainen, pluralistinen monismi, jonka immanenssi rakentuu ontologisesti perustavalle erolle [Ristiriita! Miten immanenssi [monismi] voisi perustua eroon] ja toisaalta hänen kielikuvallisesti sekä ajatuskuluiltaan retorisen dekoratiivinen  kirjoitustyylinsä on melko ambivalenttia purtavaa. Siitä löytyy kyllä paljon helmiä ja erittäin teräviä oivalluksiakin mutta suurelta osin se myös jää [ainakin minulle] hieman sekavaksi, ikäänkuin esoteeriseksi puheeksi - [Pascal Engel summarizes Deleuze's metaphilosophy thus: 'When faced with a beautiful philosophical concept you should just sit back and admire it. You should not question it.'/juuri näin minäkin koen deleuzeläisen kielikuvien virran].

Myöskään Zizek ei ole ollut kovin otettu Deleuzesta. Hallward taas kritisoi Deleuzea Zizekiä kompaten siitä, että tämän filosofia on tuonpuoleista [other-worldly] ja pyrkii passiivisessa kontemplaatiossa identiteetin hajoamiseen luonnon ilmestykselliseksi [teophanic] itseluovuudeksi.

Mutta Deleuzella on hetkensä ja häntä voidaan täydestä syystä pitää yhtenä Ranskan postmodernin ajattelun päähahmoista.
*
In Deleuze: The Clamor of Being (1997), Alain Badiou claims that Deleuze's metaphysics only apparently embraces plurality and diversity, remaining at bottom relentlessly monist. Badiou further argues that, in practical matters, Deleuze's monism entails an ascetic, aristocratic fatalism akin to ancient Stoicism [samassa mielessä minä kritisoin stoalaisuudelle mutatis mutandis sukua olevaa buddhalaista karman lakia; - myös Zizek hyväksyy ymmärtääkseni kaikilta osin tämän Badioun kritiikin].

In Organs without Bodies (2003), Slavoj Žižek claims that Deleuze's ontology oscillates between materialism and idealism, and that the Deleuze of Anti-Oedipus ("arguably Deleuze's worst book"), the "political" Deleuze under the "'bad' influence" of Guattari, ends up, despite protestations to the contrary, as "the ideologist of late capitalism".´Žižek also calls Deleuze to task for allegedly reducing the subject to "just another" substance and thereby failing to grasp the nothingness that, according to Lacan and Žižek, defines subjectivity.What remains worthwhile in Deleuze's oeuvre, Žižek finds, are precisely those concepts closest to Žižek's own ideas.

In Out of this World: Deleuze and the Philosophy of Creation (2006), Peter Hallward argues that Deleuze's insistence that being is necessarily creative and always-differentiating entails that his philosophy can offer no insight into, and is supremely indifferent to, the material, actual conditions of existence. Thus Hallward claims that Deleuze's thought is literally other-worldly, aiming only at a passive contemplation of the dissolution of all identity into the theophanic self-creation of nature.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Gilles_Deleuze
http://en.wikipedia.org/wiki/Gilles_Deleuze
http://www.slideshare.net/jukpelto/deleuze-kontrolliyhteiskunta-presentation
http://en.wikipedia.org/wiki/Michel_Foucault
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jean-Paul_Sartre
http://cafehistoria.ning.com/photo/1980410:Photo:3611/next?context=user
http://larvalsubjects.wordpress.com/2008/12/04/deleuze-and-guattari-avec-lacan/
http://www.multiculturas.com/boarding_school/foucault_phweb.htm

Eksaktin tiedon huippuosaajat tietoteorian ja ontologisen eron suossa

Kirjoitettu kommentiksi Kalevi Hotasen päreeseen kahleitten laki.
*
meri kirjoitti
‘kaikki mitä ihminen tänään uskoo ja tajuaa on vasta alkua.’

‘nähtävissä olevassa tulevaisuudessa - ei kuitenkaan omana elinaikanani - kaiki asiat hahmottuvat täysin uudella tavalla, korkeammalla ja laajemmalla tavalla kokonaisuudeksi. nykyiset vääristymät - meinasin sanoa ristiriidat - ovat ohimeneviä.’

Oh no! I prefer not to believe that.
*
ripsa kirjoitti
‘Eli vastaus kysymykseen onko niitä, eli missä kaikki ovat, oli positiivinen. Niitä siis on.’

En saanut mitään tolkkua argumentin formuloinnistasi ripsa. Mistä oikein oli kysymys?

Väitän kuitenkin empiristien charlatan-todistukset tuntien, että tuossa ei itse asiassa todistettu millään tavoin yhtään mitään. Kysymys on nimittäin tiedon mahdollisuudesta ylipäätään. Ei pelkästään jostain metaforisesta viinirypäleestä ja sen todennäköisestä olemassaolon mahdollisuudesta.

Valtaoja luultavasti lekitteli juuri todennäköisyyden mahdollisuudella, mutta minä menen itse asiaan.

Seuraavassa klassinen esimerkki, joka ilmaisee kaiken kokemustiedon perimmäisen ongelmallisuuden.

Nostaessaan kätensä ja väittäessään tietävänsä sen olemassaolon G. E. Moore ei itse asiassa tietämällä tiennyt yhtään mitään, koska hän tiesi jo etukäteen kätensä olevan olemassa.

Tämä fakta oli ikäänkuin determinoitunut hänen tajuntaansa hänen elinvuosiensa aikana. Mutta tällainen performaatio ei ole tietoa vaan itsestäänselvyys, jota ei voi eikä edes ole tarpeen todistaa - ja vielä enemmän: sitä ei edes pidä ryhtyä todistamaan, koska todistaja on jäävi todistettavan suhteen. Hän ikäänkuin tietää liikaa voidakseen olla objektiivinen.

Toki käsi on/oli olemassa, mutta sen olemassaolon todistus välittömän empiirisen näytön kautta on yhtä vähän tietoa kuin Freudin yritys redusoida kaikki näkemämme unet perimmältään libidinaalisten toiveitten epäsuoriksi toteutumiksi (väite, joka toki sisältää totuuden jyväsen).

Toisin sanoen kyseessä on looginen kehä kuten Moorellakin. Tämä on kaiken reduktionismin argumentatiivinen dilemma. Mutta jos nyt sanotte minulle takkiraudan tavoin, että kyseessä ei ole paha kehä, niin minun on pakko ‘antautua’. Pahuuttakin vastaan voi nimittäin taistella, mutta tyhmyyden edessä jopa minä olen voimaton.

Tietoa meillä on vasta sitten, kun todistamisen kriteerit täyttyvät. Ja koska niitä ei koskaan voi absoluuttisesti täyttää (premissien regression ja induktion ongelman vuoksi), ainoa ‘tieto’, jota meillä voi olla, jää aina joko tottumuksen tai arvauksen asteelle.

*
Peittäkääpä te täpö-fanit sen menninkäis-Valtaojan silmät ensin siteellä ja antakaa sille kouraan sitten vaikka muovinen hevosenp…a (HP) ja kysykää: mikä tämä on?

Veikkaanpa, ettei Valtaoja tiedä.

Kysykää kuitenkin seuraavaksi: mikä on tämän materiaalin (HP) olemassaolon todennäköisyys? Jos Valtaoja vastaa ½, niin taputtakaa, sillä hän on vastannut oikein.

Mitä tästä opimme?
*
meri kirjoitti
“sanamuoto i prefer not to sulkee pois kaikki vaihtoehdot ja nielaisee sekä sen minkä se väittää säilyttävänsä että kaiken minkä se torjuu” ( gilles deleuze : bartleby ja sanamuoto )
*
RR
Zizek näyttää The Parallax View’ssa omaksuneen Deleuzen kanssa samantyyppisen kannan Bartlebyn negatiiviseen lausahdukseen. Omaa muotoilua käyttääkseni I prefer not to kieltää jopa kieltämisen, koska mitään kiellettävää ei oikeastaan alunperinkään ole.

I prefer not to palaa alkuperäiseen, ontologiseen tyhjyyteen, josta se on eräänlainen kuolemanviettiin verhoutunut viesti tälle maailmalle, elämälle ja sen ihmisten ‘kriittiselle edistyksellisyydelle’, että on olemassa vain joko valhe (taiteena), ei-mikään (usko, tieto) tai kuolema (sein zum tode/Heidegger). Ja lopulta kuolema sisältää myös kaksi edellistä.

Paradoksaalista kyllä - juuri tässä mielessä - Bartlebyn ei olisi tarvinnut tappaa itseään preferoimalla enemmän kuolemaa kuin ruokaa. Hänellähän ei kirjaimellisesti ollut mitään menetettävänään…vai mitä (hymiö)?
*
Kunpa saisin tuon Deleuzen esseen luettavakseni mahdollisimman pian.