Yhteiskunnalliset instituutiomme [lastentarhoista yliopistoihin] ovat toistensa kanssa kilpailevia, tutkimusstrategioita tekeviä sotakoneita tiedon ja totuuksien kilpailumarkkinoilla

Taloussubjektien strategia-kasvatus alkaa varhain. Päiväkodissa luetaan tulevan kesän toimintasuunnitelmaa.

I
Yhteiskunnalliset instituutiomme ovat intressien hallinnoimisen [klassinen liberalismi] sijasta muuttuneet uusliberalistisen kilpailu- ja sotapelin kaltaisiksi. Suvaitsevaistomme eli [vaalean]punavihreät liberaalit eivät poliittisesta naiviudestaan johtuen pysty estämään tämän megatrendin etenemistä eikä nationalistisilla arvokonservatiiveilla [Persut ja esim. Takkirauta] puolestaan ole siihen viime kädessä aatteellista halua, vaikka he kapitalismia kritisoivatkin [RR].

II
Päreen sitaatti on Markku Koivusalon Michel Foucault'a käsittelevästä artikkelista 'Dispositiivi eli valta strategisena kykyjen verkostona' monitieteisestä aikauslehdestä Tiede ja Edistys [3/11].
*
Lopuksi: Kilpailukyvyn tahtotilat ja vallan strategiat verkostotaloudessa

[Te ette ole nähneet vielä mitään, prosessin suuntaa ei voi kääntää/Anti-Oidipus (Deleuze, Guattari)]

Toisin kuin yleisesti luullaan, Foucault'n oma filosofinen tiedontahto suuntautui juuri totuuden kysymyksen tutkimukseen, mutta pyrkimättä etsimään totuuksien universaaleja ehtoja hän oli kiinnostunut erityisesti ihmistä koskevien historiallisten touuksien historiallisista ehdoista ja vaikutuksista.

Seurattaessa dispositiivi-käsitteen toimintaa Foucault'n tiedontahdossa sen huomataan ilmaantuneen Foucault'n ajatteluun 70-luvulla, kun hän pyrki tuomaan valtasuhteitten dynamiikan muutokset osaksi länsimaisen tiedon analyysia ja muodostamaan näkemystä strategisesta tiedontahdosta.

Käsitteen oman strategisen aseman huomataan vastaavasti muuttuneen Foucault'n tiedontahdossa, samalla kun tuon tiedontahdon varsinainen aktuaalisesta ongelmasta lähtevä strateginen kohde koki muutoksia. Sitä ohjaava perusnäkemys tieto-vallan verkostoista taas ammensi sekä aikauden yleisestä pyrkimyksestä siirtyä rakenteen analyysista verkostollisen analyysiin että myös uusista yhteiskunnallisen ja poliittisen toiminnan verkostollisista organisaatioista.

Nykyään verkostollisista malleista on tullut keskeisiä kaikessa yhteiskuntatieteellisessä analyysissa ja 70-luvun vasemmistoradikaalien vaihtoehtoisista ja transversaaleista verkostollisista ryhmäprojekteista yleisiä verkostotalouden työn organisoitumisen muotoja. Myös valtaa tutkitaan yhä enemmän verkostollisesti valta-asemien ja toimijoiden suhdeverkkoja kartoittaen.

Mutta samalla kun lähes kaikissa yhteiskunnallisissa valtatutkimuksissa viitataan ainakin 'teoriassa' Foucault'n valta-analyysiin, niin edelleen on harvinaista nähdä Foucault'n tapaan yhteiskunnalliset suhteet itsessään strategisina ja hallinnollisina valtaverkostoina. Tämä siitä huolimatta, että juuri strateginen valta-tieto-näkemys on saanut yhteiskunnassamme hegemonisen aseman ja pyrkinyt kattamaan sen kokonaisuudessaan.

'Pseudo-militaristinen' sanasto, jota Foucault halusi vuonna 1973 kokeilla tieto-valta-suhteitten analyysiin ja jonka hän sittemmin hylkäsi, on asettunut nykyään eksplisiittiseksi yleisen yhteiskunnallisen toiminnan ja tiedon ja totuuden tuotannon ohjaajaksi. Foucault juonsi strategisen valtanäkemyksen uuden ajan kilpailuvaltioiden sisäistämistä sodankäynnin strategisista suhteista, mutta rupesi painottamaan hallinnallisuuden suhteita siirryttyään tutkimaan liberalistista vallankäyttöä.

Tunnetusti klassinen liberalismi hyökkäsikin valtasuhteiden sotaisaa järjestystä vastaan markkinoimalla rauhanomaisten vaihtosuhteiden mallia ja asetti samalla intressit kesyttämään intohimoja. Uusliberalistinen kilpailumarkkinoiden idea ja liiketaloudellinen strategia-ajattelu ovat kuitenkin tuoneet strategisen valtanäkemyksen takaisin hallintoon ja levittäneet sen lopulta koko yhteiskuntaan.

Yliopistoista lastentarhoihin toimintasuunnitelmat ovat nykyään avoisesti strategioita, eikä tässä ole kyse pelkästään viattomasta metaforasta tai militaristiset merkityksensä kadottaneen termin käyttämisestä rauhanomaisessa merkityksessä vaan tiedon ja toiminnan hyvin konkreettisesta liittämisestä juuri strategiseen vallankäytön muotoon ja sen vaatimiin organisaatio- ja johtajuusnäkemyksiin.

70-luvulla nietzscheläinen tutkimushypoteesi valtaintressien ohjaamasta tiedosta, aristoteelisen neutraalin tiedontahdon sijaan, nähtiin vielä radikaalina. Nykyään kaikilta korkeakouluilta ja tutkimuslaitoksilta, siis korkeimman tieteellisen totuuden tuottamisen paikoilta, vaaditaan valta-tieto-strategioita ohjaamaan niiden toimintaa tieto-valta-dispositiiveina ja määrittämään sen tiedontuotannon intressejä, jossa aikamme tieteelliset totuudet ilmaantuvat.

Yliopistot eivät ole enää edes 'ideologiassaan' yleiseen ja yhtäläiseen universaalin älyn verkostoon osallistuvia tutkimus- ja opetuslaitoksia. Ne ovat toistensa kanssa kilpailevia, tutkimusstrategioita tekeviä sotakoneita tiedon ja totuuksien kilpailumarkkinoilla.

70-luvun alussa Foucault'n ajatus vallasta tiedon ja touuden tuottajana tuntui kriittiseltä, vallan käytännöt 'paljastavalta' tutkimuskysymykseltä, nykyään ainoastaan avoimesti vahvojen valtastrategioiden nähdään tuottavan 'tuottavaa' tietoa ja totuuksia. - [Eikä kyse ole vain Foucault'n tutkimista tiedolliselta asemaltaan epävakaista ihmistieteistä vaan myös kaikkein 'kovimmista' luonnontieteistä].

Foucault'n mukaan seksuaalisuuden dispositiivien lukuisissa strategioissa sukupuolihalu ei viitannut enää vain tiettyihin seksuaalisiin tekoihin vaan muuttui kaikkialla läsnä olevaksi mystiseksi ja aina pakenevaksi voimaksi. Jos lukee tämän päivän suomalaisia tieto-valta-strategioita, näyttää siltä, että kilpailukyvyllä on tuo sama asema.

Se ei viittaa enää vain vientiteollisuuden tiettyihin toimiin tai tekoihin, vaan siitä on tullut mystinen voima, energia, kyky, joka ilmenee kaikkialla ja kaikissa yhteiskunnan toimissa ja jota yritetään mitata erilaisilla hullunkurisilla mittareilla, aivan kuin Wilhelm Reich seksuaalienergiaa aikoinaan. Sen tähden vaaditaan kansallista tahtotilaa [strategista intentiota], johtajuutta ja itsensä toteuttamista.

Se on jotakin jatkuvasti kaikissa toimissa läsnäolevaa ja kuitenkin samalla jatkuvasti vaarassa karata käsistämme. Sen torjuminen olisi katastrofaalista koko yhteiskuntaruumiin ja kansantalouden terveydelle. Kuten valtiovarainministerin asettama julkistoimijoiden käytöksen uusi itsehallinnan käsikirja kiteyttää: 'Kilpailukykymme meidän on uusittava, joka päivä.' - [Ministry of Finance, 2006, 6].

[Kappalejako RR]
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Michel_Foucault
http://en.wikipedia.org/wiki/Michel_Foucault
http://blogs.helsinki.fi/mkoivusa/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiede_%26_edistys
http://celearning.ph/index.php/news/3-news/173-depeds-eight-week-kindergarten-summer-program-ksp-to-start-this-april-11

Hovinaiset - taulu, jota ei voi kokea kuin ajattelemalla

Diego Velasquez: Hovinaiset [Kamarineidot], 1656. Teos kuvaa hovin arkea. Päähenkilönä 5-vuotias prinsessa. Kuningas ja kuningatar heijastuvat peilistä. Taiteilija on kuvannut myös itsensä vasemmalle. - - Mutta kuka, ketkä tai mikä todella on Velasquezin maalauksen tai pikemminkin hänen maalaamisensa varsinainen kohde? Ketä tai mitä se lopultakin representoi?

1
Michel Foucault'n analyysissa [Sanat ja asiat, ensimmäinen luku] Velasquezin Hovinaisista representaation keskus paikantuu taulun ulkopuolelle. Keskus on välttämättä näkymätön, sitä ei sellaisenaan voi tuoda kuvaan, sillä vasta siitä käsin kuvittaminen tulee mahdolliseksi.

Foucault'n mukaan representaation keskuksessa kolme 'katsomistoimintoa' lankeaa yhteen: 'mallin katse hetkellä, jolloin sitä maalataan, näkymää tutkiskelevan katsojan katse sekä maalarin katse hetkellä, jolloin tämä sommittelee maalaustaan'.

Yhdistämällä taiteilijan, mallin - Hovinaisten tapauksessa hallitsijaparin - ja katsojan asemat maalaus houkuttelee kuvittelemaan näkymän kahteen suuntaan. Kuvassa näkyvät ihmiset katsovat kuvassa näkymätöntä paria: 'koko maalaus katselee näkymää, jolle se vuorostaan on näkymä' - [sitaatti Niin&näin 2/2006 - Teemu Ikonen: Diderot ja yhteisön paradoksi].

2
Las Meninas (Spanish for The Maids of Honour) is a 1656 painting by Diego Velázquez, the leading artist of the Spanish Golden Age, in the Museo del Prado in Madrid. The work's complex and enigmatic composition raises questions about reality and illusion, and creates an uncertain relationship between the viewer and the figures depicted. Because of these complexities, Las Meninas has been one of the most widely analysed works in Western painting.

The painting shows a large room in the Madrid palace of King Philip IV of Spain, and presents several figures, most identifiable from the Spanish court, captured, according to some commentators, in a particular moment as if in a snapshot. Some look out of the canvas towards the viewer, while others interact among themselves. The young Infanta Margarita is surrounded by her entourage of maids of honour, chaperone, bodyguard, two dwarfs and a dog. Just behind them, Velázquez portrays himself working at a large canvas. Velázquez looks outwards, beyond the pictorial space to where a viewer of the painting would stand. In the background there is a mirror that reflects the upper bodies of the king and queen. They appear to be placed outside the picture space in a position similar to that of the viewer, although some scholars have speculated that their image is a reflection from the painting Velázquez is shown working on.

Las Meninas has long been recognised as one of the most important paintings in Western art history. The Baroque painter Luca Giordano said that it represents the "theology of painting", while in the 19th century Sir Thomas Lawrence called the work "the philosophy of art". More recently, it has been described as "Velázquez's supreme achievement, a highly self-conscious, calculated demonstration of what painting could achieve, and perhaps the most searching comment ever made on the possibilities of the easel painting".

3
"Las Meninas" is self-aware in the sense that:

1. The painter paints himself;

2. The paints his own act of painting.

3. The object of the represented painter's gaze (the subject of his painting) is the invisible authority that makes his painting possible, indeed, that authorizes all activity, including representation, in Spain: the king and queen of Spain who can be seen in the mirror behind the painter.

B. The self-awareness in "Las Meninas" reinforces the code of signs that grounds representation in 17th C. Spain. It does not put this code of representation into question.

C. More rigorously, however, one must say that the painting in fact constructs the fiction of a hidden king who stands behind all representations and authorizes them.

D. The philosopher Michel Foucault gives an excellent analysis of "Las Meninas" at the beginning of his text, The Order of Things (Les Mots et les choses).

3
Michel Foucault read Diego Velazquez’s painting Las Meninas as portraying a paradoxical relationship between reality and representation. In his interpretation, he constructs a triangular relationship between the painter, the mirror image, and the shadowy man in the background. These three elements are linked because they are all representations of a point of reality outside of the painting. However, by adding Joel Snyder’s rigorous analysis of perspective in Las Meninas to Foucault’s triangle, an additional, equally important, element presents itself: the canvas. It, as well, has a place within Foucault’s triangle. The canvas builds a second triangle within Foucault’s initial triangle that complicates Foucault’s reading and adds to Velazquez’s paradoxes of representation. The second triangle renders the viewer even more scattered between multiple focal points and even more confused because none of these focal points are wholly real or true. Las Meninas becomes a sort of hall of mirrors, controlled by Velazquez the artist.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Las_Meninas
http://fi.wikipedia.org/wiki/Diego_Vel%C3%A1zquez
http://en.wikipedia.org/wiki/Diego_Vel%C3%A1zquez
http://uwacadweb.uwyo.edu/Ashleywy/las_meninas.htm
http://fi.wikipedia.org/wiki/Michel_Foucault
http://en.wikipedia.org/wiki/Michel_Foucault
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Order_of_Things
http://www.helsinki.fi/~amkauppi/phil/sanat.htm

Singapore ja onnellisten ihmisten kapitalismi [jossa kolme kymmenestä kärsii aliravitsemuksesta]

It’s just been reported that Singapore is the country with the most millionaires in the world. Why then do most people I speak to, feel so darn poor? People around me are facing long term unemployment, especially the older workers who have been retrenched. I think it’s a case of the rich getting richer and the poor getting poorer. It’s scary how the income gap is widening. I see more and more people busking or selling tissues to make a few bucks - [6/2010, ks. linkki].
*
[K-mafian muutoksia viimeksi osaan PS. klo: 18.20]
*
Kirjoitettu kommentiksi Ironmistressin päreen Päivän mietelmä kommentteihin.

I
Päreeni lähtökohtana ja peruspointtina olivat alunperin nämä sitaatit, jotka löytyvät Ironmistressin em. päreen Singaporen terveydenhuoltoa sivuavista kommenteista. En kuitenkaan keskity talouteen vaan siihen, miten ihmisten pitäisi kokea [tai pikemminkin olla kokematta] itsensä hyvin toimivassa kapitalismissa - nimenomaan siksi, että se toimisi hyvin.
*
'Taloudellisesti vapaa muttei vapaa. - Singapore on maailman taloudellisesti 2. vapain maa. Muuten se ei ole vapaimpia (poliittinen vapaus 5/7, kansalaisvapaudet 4/7) vaan melko konservatiivinen joskin on alueellaan keskikastia.'
*
Ironmistress tarkentaakin varsin osuvasti, ettei Singaporen terveydenhuolto toimi erinomaisesti nimenomaan ultraliberalistisen kapitalismin lähtökohdista vaan:

'Singapore has a universal healthcare system where government ensures affordability, largely through compulsory savings and price controls'. - Eli Singaporessa ei ole kapitalismia terveydenhoidossa, vaan siellä valtio päättää asioista, eivät suinkaan markkinat. Vähän niinkuin apteekkitoiminta Suomessa. Yenkkilässä ei tätä kontrollia ole, vaan siellä kapitalismi jyllää. Lopputuloksena ovat kartellit niin terveydenhoidossa kuin apteekkitoiminnassakin, ja harva se päivä tulee roskapostia tännekin missä mainostetaan lääkkeitä halvalla.
*
Mutta [reality check/RR]: Valtioneläkettä ei ole, joka viides singaporelainen vanhus kokee, etteivät heidän tulonsa riitä elämiseen ja kolme kymmenestä kärsii aliravitsemuksesta [wiki].

II
1
Pelkkä uusliberalistinen markkinoitten vapaus, johon ei sisälly vahvaa moraalia eikä vahvoja arvoja, ei siis yksinomaan tee mahdolliseksi ja saa aikaan Singaporen terveydenhuoltojärjestelmää. Tarvitaan kollektiivisempaa arvopohjaa, jonka varassa valtion ohjaus eli säästämispakotteet ja kontrolli hintojen suhteen toteutetaan.

Silti Singapore on yksi välineellisen rationaalisuuden toimivimpia ja siten raadollisimpia pesäkkeitä maailmassa. Se vaatii ehkä erityisen ihmistyypin toteutuakseen.

Singaporen kaltainen sosiaalisesti [muka] toimiva kapitalismin menestystarina lienee mahdollinen vain Aasiassa, jossa tunnetusti ei ole omaksuttu yksilöllisyyttä ja persoonallista tahtoa [voluntarismi] läheskään siinä määrin kuin eurooppalaisessa [juutalais-kristillisessä] traditiossa uskontoineen ja metafysiikoineen vaan joka perustuu kollektiivisempaan ajatteluun.

Yksilöllisyydestä sitäpaitsi on kapitalismille lopultakin enemmän haittaa kuin hyötyä, vaikka sen synty laskelmoivien ja omaa etua tavoittelevien yksilöiden päätöksiin alunperin perustuukin.

Kapitalismi toimii optimaalisesti vain silloin, kun kuluttajien ostopäätökset myötäilevät tarjontaa, ja koska näitä päätöksiä voidaan etukäteen manipuloida, mikä merkitsee, etteivät ne ole yksilöllisiä vaan ideologisia [vääristetyn/väärän tietoisuuden aikaansaamia], tulee megayritysten olemassaolo ymmärrettäväksi. Kyseessä on massiivisin globaali manipulointi-operaatio, minkä ihmisen historia tuntee.

2
Jos huolehdin itsestäni fyysisesti hyvin [kuten kapitalisti tärkeimmästä sijoituksestaan], se ei merkitse, että olisin jotenkin erityisesti yksilöllinen vaan pelkästään sitä, että houkutteleva [pseudo]kollektiivinen kannustinjärjestelmä [Singaporen malli] suorastaan vaatii minua tekemään niin.

Toisin sanoen - jos yksilöllisyys puoliväkisin palautetaan pelkkään vertailuun siitä, ketkä parhaiten huolehtivat terveydestään, ollaan taas sekoitettu keskenään puurot ja vellit eli deskriptiivis-muodolliset kaavat ja kokemuksellinen ulottuvuus, sillä itsestä huolehtiminen itsesäilytyksenä ei ole mikään luovasti innovatiivinen piirre ihmisessä eikä se muutu yhtään sen persoonallisemmaksi, jos siitä tehdään teknokraattinen meriitti - päinvastoin.

Tällaisessa systeemissä kaikki ennen aikojaan itsensä rappeutumaan päästävät ja itsetuhoisesti luovat ihmiset [jopa huippulahjakkaat; esim. alkoholistit Eino Leino ja  Pentti Saarikoski] ovat ['tuotteitaan' lukuunottamatta] järjestelmän vihollisia - lähes rikollisiin ja hampuuseihin verrattavia otuksia, jotka järjestelmä joko oksentaa ulos piiristään tai jättää/siirtää heidät toivottomina ja hyödyttöminä johonkin stalag-marginaaliin [malli Ironmistress?].

3
Itse asiassa likimain täydellisesti toimiva valtio [niin kapitalistinen, fasistinen kuin sosialistinenkin] on aina jossain määrin [ainakin piilevästi] totalitaarinen [kuten lopulta ultrakapitalistinen Singaporekin, joka on oligarkia], koska sen toimintakaavana on panoptikon, joka näkee [vaatii] kaiken, mutta jonka anonyymia kontrolli- ja mainosvaltaa [esim. internetin palvelimet] kukaan ei voi radikaalisti kyseenalaistaa ajautumatta samalla koko systeemin ulkopuolelle [kapitalismin uusinta teknologiaa on kuitenkin mahdoton hylätä menettämättä mahdollisuutensa elää yhteiskunnassa kritisoimisesta nyt puhumattakaan - ks. kuitenkin PS.].

Me emme voi milloinkaan samanaikaisesti toteuttaa ja saavuttaa kahta suurta ideaalia: täydellisesti toimivaa markkina-yhteiskuntaa sekä täysin vapaata ja luovaa ihmistä.

Kaikkein suurin [ja karmein] teknologian synnyttämä poliittis-taloudellinen paradoksi ja ironia piilee siinä, että modernin ja jälkimodernin ajan toistaiseksi suurimmalla mielipiteen- ja itseilmaisun tasa-arvolla on inhimillisesti katsoen ehkä kallein koskaan maksettu hinta: tasa-arvon 'saaneitten' oman yksityisyyden menetys.

Korostettakoon useaan kertaan, että kyseinen hinta maksetaan vapaaehtoisesti, mikä merkitsee, että tässä ihan oikeasti toteutuu nyt sekä Orwellin 1984 [lähinnä Kiinassa] että Huxleyn Uljas uusi maailma [lähinnä USAssa] ja että juuri Singapore on erinomainen lähes absoluuttisen taloudellisen kapitalismin periaatteilla toimiva esimerkki tämänkaltaisen kehityksen suunnasta.

Mutta ratkaiseeko tällainen valtio myös ongelman, joka liittyy ihmisen onnellisuuden tavoitteluun? Jos ratkaisee, niin sen tapahtuu juuri siitä hetkestä lähtien, kun ihmiset eivät enää kysy [tiedosta], ovatko he onnellisia vai eivät. Toisin sanoen he ovat menettäneet kyvyn kysyä, mitä onnellisuus on. - Heistä on siis tullut eräänlaisia ihmisen hahmossa liikkuvia robotti-eläimiä, jotka vain kuluttavat, sijoittavat ja tuottavat - ja mikä kohtalokkainta [foucaultlaisittain]: ennenkaikkea heistä itsestään on tullut tärkeimpiä tuotteita kapitalismin kysynnän ja tarjonnan koneistossa - tuotteita, joita muokataan, uusitaan, parannellaan ja manipuloidaan loputtomiin - ja kuten Foucault'n biovallan maksiimi osoittaa: lopulta ihmiset [liberaalit talous-subjektit] oppivat luomaan = tuottamaan itse itseään [kapitalismissa luovuus on aina tuottamista, joten yksilöllisyydestä kuten tiedostakin tulee tuote] - sen instanssin alaisuudessa, jolla on heihin viimekätinen copyright ja joka siis kahmii suurimmat voitot heidän innokkaasta [mutta olosuhteitten sanelemat ehdot tiedostaen] säälittävästä tarpeestaan olla jotain tässä maailmassa ja elämässä kaiken maailman idolsien, talenttien, tangokilpailujen ja ties minkälaisen pintaliito- ja teknohömppäkulttuurin ehdoilla - [terveisiä Theodor Adornolle ;\].

4
Kapitalismi on siis verraton systeemi, joka osaa orjuuttaa ilman, että kukaan tajuaisi orjuutensa - pikemminkin päinvastoin - jo pelkästään reality-TV:n yhä kasvava suosio osoittaa tämän väitteen todeksi.

Ihmispolot luulevat, että maailma on paikka, jossa pitää jatkuvasti yrittää tavoitella suosiota tai ainakin julkisuutta. Ja sehän sopii biopoliittiseen tuotteistamis-megatrendiin, joka osaa tehdä julkisuudesta ja ylipäätään ihmisten turhamaisuudesta sekä nautinnon tavoittelusta - halun taloudesta kuten Foucault sanoo - kapitalismin parhaimman sijoituskohteen - toisin sanoen sen kestävimmän ja luotettavimman rahasammon.
*
On pakko huomauttaa, että minun arvomaailmassani mikään ei voisi olla vastenmielisempää kuin sosiaalipornoinen mediajulkisuus varsinkaan kun median itseymmärrys eli käsitys itsestään ja yhteiskunnallisesta funktiostaan [huolimatta ammattitaitoisista toimittajista] - siitä, mikä on oleellisinta/tärkeintä tiedottamisessa [muutenkin kuin lehden tuoton kannalta] on lähes täysin vajonnut tekoviisastelevan keskusteluviihteen tasolle kykenemättä ja/tai edes haluamatta aidosti itsekriittistä reflektointia kuin enintään tekopyhässä eli kaupallisia motiiveja myötäilevässä hengessä.

PS.
Toisaalta - jos/kun juridis-totalitaarisessa valtiossa kriitikoita murhataan suvereenin/hallitsijan toimeksiannosta tuosta vain kuin kärpäsiä, niin teknokraattisessa kapitalismissa kritiikillä sen sijaan ei välttämättä ole mitään ratkaisevaa vaikutusta, sillä onhan raha täysin anonyymi ja abstrakti kameleontti, ja ne, jotka sen liikettä hallinnoivat, piileskelevät lain suojeluksessa, joten heidän ei tarvitse piitata purevastakaan satiirista, elleivät satu [hetken aikaa] olemaan vaalikampanjaansa vetäviä poliitikkoja, mutta todellisiin rahamiehiin satiirilla(kaan) ei siis ole mitään valtaa tai edes vaikutusta [*].

[*] - Entä miksi suvereeni, joka itse asiassa on laki/lain ruumiillistuma sitten hermostuu niin herkästi satiirikoista? Tietenkin sen vuoksi, koska satiiri kohdistuu aina milteipä suoraan lakiin eli suvereeniin itseensä. Se on siis henkilökohtainen loukkaus. Legitimoitua 'demokraattista' rahavaltaa kritisoivien haukku ei sen sijaan milloinkaan osu suoraan kohteeseensa vaan proseduuriin eli menetelmä-oikeudelliseen päätöskäytäntöön, joka anonyymiydessään kätkee rahavallan(kin) todelliset (raadolliset) intressit valmisteluihin ja äänestyksiin].

*
http://takkirauta.blogspot.com/2011/06/paivan-mietelma.html
http://www.vapaasana.net/artikkelit/2010/08/singapore-maailman-paras-ja-halvin-terveydenhoito
http://fi.wikipedia.org/wiki/Singapore
http://en.wikipedia.org/wiki/Singapore
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/06/panoptikon-on-liberaalin-yhteiskunnan.html
http://tinyisland.wordpress.com/2010/06/11/most-millionaires-in-singapore-as-the-income-gap-widens/

'Panoptikon on liberaalin yhteiskunnan todellinen kaava' [Michel Foucault]

Internet[palvelimet] sosiaalisen kontrollin rakenteena - eivät suinkaan internetin sensurointiyritykset - on nykyisen aikamme uusin ja tehokkain Panoptikon.
*
[Kielimafian muutoksia osaan II ja III viimeksi klo: 18.00]
*
Sitaatti Samuli Hurrin artikkelista Michel Foucault: jossakin toisessa ruumiin ja nautinnon taloudessa kirjasta Yhteiskuntateorioiden oikeus [+ RR:n referointia].

[Omistan tämän mieltäni suuresti virkistäneen ja jopa huvittaneen lainauksen konservatiivisen kapitalismin kruunaamattomalle kuningattarelle Maggie Ironmistressille].

I
Liberalismi
...
Mitä tarkalleen otten näkymätön käsi hoitaa? Tietenkin tehokkaampaa tuotantoa, vaurautta ja voimakkaan valtion, mutta muutakin: aivan uudella tavalla hallinnassa olevan, omalle paikalleen osoitetun ja siinä pysyvän vaarattoman yksilön [1].

Hallitsijan on yhdellä tasolla jätettävä taloudellinen yksilö täysin rauhaan [laizzez-faire], tämä ajatus on tavallaan koko järjestelmän ensimmäinen - vaikka ei toki viimeinen - periaate. Taloudellinen yksilö on ikäänkuin rauhoitettu markkinan ollessa kirjaimellisesti sen luonnon suojelualuetta. Toisella tasolla yksilöstä on kuitenkin tullut mahdollisimman täydellisesti hallittava. Hän on pääpiirteittäin ennustettava yksilö niin kauan kuin hän vain pysyy rauhoitetun halunsa alueella ja laskelmoi siellä etujaan. Eikä hänen päähänsä muuta pälkähdäkään, tai jos pälkähtääkin, hän pian ohjaa itsensä takaisin: 'Niin kauas, niin pitkälle en mene hulluuteen, että toivon muuta kuin mikä hyödyttää'.

Jäljelle jää slti käytännöllinen, hyvin jokapäiväinen kysymys: entä jos jonkun yksilön halussa on perinpohjaista vikaa? Jos hän yksinkertaisesti ei ole taloudellinen yksilö?

Kyse ei ole siitä, että joku ei ymmärtäisi haluta tavoitella rahallista voittoa mahdollisimman tehokkaasti, kuten yritys. Näille tyhmyreille löytyy kyllä paikka, esimerkiksi yliopisto. Sen sijaan kyse on siitä, että taloudellisina yksilöinä meidän olisi hyväksyttävä vallitseva todellisuus ja mietittävä, miten itse kukin voimme tässä ympäristössä muuttaa muutettaviksi annettuja muuttujia ja siten edesauttaa pyrkimyksiämme ja täyttää halumme kuten meidän pitääkin.

Mutta perversseimmätkin halut ovat periaatteessa taloudellisia ja siinä on ongelman ydin: entä jos joku ei ota vallitsevaa [taloudellista] todellisuutta toimintansa pohjaksi? Joku, jonka kaiken muun yli käyvä halu onkin tuhota, joku joka rakastaa epäjärjestystä [tai toisenlaista järjestystä, mikä on lähes sama asia]? Yhteiskunnathan ovat kuitenkin pullollaan kulkureita ja lurjuksia, jotka eivät mene töihin ja naimisiin, ihmisiä, jotka eivät sopeudu ja ovat siis aina vaarallisia.

Vaarallista heissä ei niinkään ole heidän näpistelynsä, juopottelunsa ja ilkivaltansa. Vaarallista on ennenkaikkea se, että kun heidän keskuuteensa sattuu kansankiihottaja, agitaattori, on roihu valmis vain pienellä puheella ihmisten samasta arvosta - tai riippuen kansankiihottajasta, juuri heidän rotunsa ylivertaisuudesta.

Näin on siitä syystä, että yhteiskunnan alimpien hyödyllisten kerrosten alla, ammattia vailla olevien lainrikkojien ja hampuusien alamaailmassa, kytee jatkuvasti kiukkuinen vinous ja vastarinta suhteessa vallitseviin oloihin.

Nämä epänormaalit ihmiset ovat kurjista oloistaan huolimatta omalla tavallaan suvereeneja normaalien - lainkuuliaisten ja järkevästi omaa etuaan tavoittelevien - kansalaisten yhteiskuntajärjestyksen suhteen: jos ei heitä sido yhteiskuntasopimus, niin eipä heihin pure taloudellinen järkipuhekaan. Jos heidän haluaan ei voida tällä tavalla kesyttää, niin voiko sille kuitenkin olla jokin käyttötarkoitus?
*
[1] Tosiasiassa ei ole kyse aivan uudesta vaan todella vanhasta vallankäytön tavasta. Ateenan tyranneista Pisistratus tähtäsi toimillaan juuri siihen, että ihmiset tyytyisivät puuhastelemaan omilla tiluksillaan eivätkä lainkaan kiinnostuisi politiikasta [Aristoteles: The Athenian Constitution].

[ss. 210-11, kappalejako RR]

II
[RR:n referointia]

Artikkelin heti seuraava alaotsikko on Vankila,  mutta kyseessä ei ole suvereenin hallitsijan tyrmä [jonka tarkoitus oli 'vain' poistaa/eristää 'sääntöjä rikkonut' yksilö yhteisöstä] vaan panoptikon-laitos/instituutio/tekniikka [liberalistisen hallinnan/vallankäytön paradigma], jossa tarkkailija eli sopeuttaja näkee kaikki yksilöt, mutta ainutkaan yksilö ei näe tarkkailijaansa [suvereeni sen sijaan osoitti valtaansa näyttävillä eli hirvittävillä (kuoleman)rangaistus-spektaakkeleilla, joiden tarkoitus oli tehdä pelottava vaikutus - ei niinkään sopeuttaa].

Liberalistinen markkina-yhteiskunta [alunperin Englanti] ei perustu vahvaan ja sitovaan juridiseen päätökseen/sopimukseen [Englannilla ei ole varsinaista perustuslakia lainkaan], jossa yksilöt luovuttavat vapausoikeutensa suvereenille/hallitsijalle [manner-Eurooppa; esim. Saksa vuoteen 1945] vaan yksilöitten suhteelliseen vapauteen hallitsijan/valtion kontrollista.

Tällaisen [markkina]yhteiskunnan reason for being tai ainakin sen toiminnan lähtökohta ja perusedellytys on ihmisen irrationaalisen halun [ensimmäinen luonto] ja rationaalisen intressin [toinen luonto] keskinäinen yhteistyö ja yhteisvaikutus [juridinen valtio/hallitsija sen sijaan otti irrationaalisen halun kontrolliinsa].

Näiden kahden lähes vastakkaisen intressin yhteisestä toiminnasta seuraa liberalismin perusoletusten mukaan tehokkaimmalla mahdollisella tavalla hyvää kaikille ['näkymättömän käden' vaikutus]. Liberalistinen hallintavalta käyttää jopa vankilaa tehokkaasti hyöty- ja sopeuttamistarkoitukseen. Näin ollen vankilan pitää tuottaa rikollisuutta [voimme tilastollisesti päätellä, että näin myös tapahtuu], koska yhteiskunnan tilaa [siis vallitsevan järjestyksen syystä tai toisesta kyseenalaistavia henkilöitä - aiemmin työväestöä] on kätevämpää ja hyödyllisempää kontrolloida vankiloissa, kouluissa, [aiemmin] kasvatuslaitoksissa, orpokodeissa - tietyin varauksin myös mielisairaaloissa [nykyinen psykokulttuuri toteuttaa perimmältään samaa funktiota 'ollessaan huolestunut' kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnistamme (selkokielellä: ostokyvystämme)].

Perimmäisen/alkuperäisen paradigmansa ja disipliininsä kapitalismin tehokkuuden maksimointiin pyrkivä panoptis-biopoliittinen normalisointi-projekti, jonka päämääränä on itseään normittava/tarkkaileva yksilö, saa [kuten aikoinaan preussilainen valtiobyrokratiakin ja ylipäätään lähes kaikki yhteiskuntamuodot] sekä armeijasta että kirkosta/uskonnosta, joskin liberalistisessa yhteiskunnassa enemmän yksityiseksi  ja vähemmän valtiokeskeiseksi markkinataloudeksi naamioituneena [valtion rooli markkinatalouden takuumiehenä sekä juridiikan alue julkisen ja yksityisen välissä on kuitenkin viime vuosina jatkuvasti laajentunut liberaali-kapitalistisissa demokratioissa].

III
Kannattaa lukea Samuli Hurrin artikkeli kokonaan, koska vasta sitten sitaattini käy ymmärrettäväksi Foucault'n ajatuskulun kannalta - olkoonkin [taas kerran ;\], että Foucault'n ei-marxilaiselta vastarinnalta puuttuu täysin epistemologis-normatiivinen perusta. Foucault'n kritiikki jää 'vain' nerokkaan analyysin tasolle ilman kiinnekohtaa, josta käsin kritiikki (ja kriittinen identiteetti) voisi uskottavasti suuntautua kohteisiinsa ja johon se voisi palata 'keräämään voimia' ja/eli arvioimaan tilannetta - [kritiikin kiinnekohta Marxilla voisi olla repression tosiasia työn lisäarvoteoriaan perustuen].

Ateenan hyveellisen miehen 'rohkea puhe' eli omasta itsestä huolehtiminen ja identiteetti-tekniikat nautinnon käytäntöineen eivät toimi uusliberalismin aikana niinkuin ne toimivat antiikissa vaan romahtavat kapitalismin trendi-myllyn ja internet-panoptikonin mainospelinappuloiksi [tosin ei Foucault kirjaimellisesti väitäkään, että ne toimisivat vaan sanoo arvoituksellisemmin [ ks. [*].

Oliko Foucault todella niin pessimistinen ihmisen ja systeemin suhteen kuin Rorty hänet tulkitsee ja Agamben [mm. Foucault'n oppilas] biovallan sovellutuksissaan antaa ymmärtää? Pessimismi-oletus [joka implikoi jopa älyllisen resignaation/luopumisen] kuitenkin osaltaan tukisi Zizekin väitettä, jonka mukaan Seksuaalisuuden historian osat 2 ja 3 todellakin ovat perinteisempää aatehistoriaa - eivät huippuinnovatiivista vallan elementaarista analyysia osan 1 [Tiedontahto] tavoin.

[*] Deleuzen mukaan Foucault päätyi Tiedontahdon lopussa umpikujaan. Muistutan, että Hurrin artikkelin otsikko toistaa tuon melko suppean mutta ajatuksellisesti äärimmäisen tiiviin kirjan viimeiset sanat, jotka ilmentävät sekä mahdollisuutta että mahdottomuutta: toisenlainen halujen talous [samalla myös muutos vallitsevaan liberaali-kapitalistiseen systeemiin] saattaa olla mahdollista kenties jonakin päivänä jossakin toisessa ruumiin ja nautinnon taloudessa.

[Jos nyt tarkastelen omaa filosofista ja yhteiskuntakriittistä asennettani täysin rehellisesti, ei ole lainkaan selvää, kumpi meistä on enemmän pessimisti ja luopunut uskosta positiivisen muutoksen mahdollisuuteen - minä vai Michel Foucault].
*
http://www.recordshopx.com/book/tutkijaliitto/yhteiskuntateorioiden_oikeus/
http://www.helsinki.fi/foundations/research/samuli-hurri/cv.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Michel_Foucault
http://en.wikipedia.org/wiki/Panopticon
http://theoryandscience.icaap.org/content/vol003.001/brignall.html
http://whatsmartgrlsrreadingtoday.wordpress.com/category/phd/page/2/
http://www.socialmeditate.com/archives/268/comment-page-1

Anti-kapitalistisen ideologiakriitikon uskontunnustus/sodanjulistus

Yläkuvassa [oikealta] Foucault, Sartre, Deleuze [kuva vihjaa tahattomasti Sartren ihan oikeasti olleen väistyvä hahmo Ranskan intellektuaalisessa kentässä (1970-luvun alku) juuri näiden kahden herran vaikutuksesta - Derrida tästä tosin puuttuu]. - Alakuvassa Deleuze kuvattuna ilmeisesti ajattelunsa näköisenä ;\.

1
Valtasuhteet ja verkostot johtavat samankaltaiseen spiraaliin [umpikujaan] kuin ajattelumme sekä elämämmekin. Yksilön kokemuksen intensiivisin paikka on siinä kohdassa, missä hän kokoaa energiansa ja ryhtyy vastustamaan sitä valtaa [tietoa], joka asettaa hänet jatkuvaan puolustusasemaan. Tällöin yksilö ryhtyy käyttämään voimiaan paetakseen vallan [tiedon] asettamista ansoista [kulutuksellinen nautinto velvoitteena ja normaaliuden kriteerinä kapitalistisessa systeemissä].

Gilles Deleuze kirjassaan Michel Foucault'sta

[Politiikan nykyteoreetikkoja, s. 206, hakasulkulisäykset RR]

2
Deleuzen myöhempi ajattelu - nietzscheläis-spinozalainen, pluralistinen monismi, jonka immanenssi rakentuu ontologisesti perustavalle erolle [Ristiriita! Miten immanenssi [monismi] voisi perustua eroon] ja toisaalta hänen kielikuvallisesti sekä ajatuskuluiltaan retorisen dekoratiivinen  kirjoitustyylinsä on melko ambivalenttia purtavaa. Siitä löytyy kyllä paljon helmiä ja erittäin teräviä oivalluksiakin mutta suurelta osin se myös jää [ainakin minulle] hieman sekavaksi, ikäänkuin esoteeriseksi puheeksi - [Pascal Engel summarizes Deleuze's metaphilosophy thus: 'When faced with a beautiful philosophical concept you should just sit back and admire it. You should not question it.'/juuri näin minäkin koen deleuzeläisen kielikuvien virran].

Myöskään Zizek ei ole ollut kovin otettu Deleuzesta. Hallward taas kritisoi Deleuzea Zizekiä kompaten siitä, että tämän filosofia on tuonpuoleista [other-worldly] ja pyrkii passiivisessa kontemplaatiossa identiteetin hajoamiseen luonnon ilmestykselliseksi [teophanic] itseluovuudeksi.

Mutta Deleuzella on hetkensä ja häntä voidaan täydestä syystä pitää yhtenä Ranskan postmodernin ajattelun päähahmoista.
*
In Deleuze: The Clamor of Being (1997), Alain Badiou claims that Deleuze's metaphysics only apparently embraces plurality and diversity, remaining at bottom relentlessly monist. Badiou further argues that, in practical matters, Deleuze's monism entails an ascetic, aristocratic fatalism akin to ancient Stoicism [samassa mielessä minä kritisoin stoalaisuudelle mutatis mutandis sukua olevaa buddhalaista karman lakia; - myös Zizek hyväksyy ymmärtääkseni kaikilta osin tämän Badioun kritiikin].

In Organs without Bodies (2003), Slavoj Žižek claims that Deleuze's ontology oscillates between materialism and idealism, and that the Deleuze of Anti-Oedipus ("arguably Deleuze's worst book"), the "political" Deleuze under the "'bad' influence" of Guattari, ends up, despite protestations to the contrary, as "the ideologist of late capitalism".´Žižek also calls Deleuze to task for allegedly reducing the subject to "just another" substance and thereby failing to grasp the nothingness that, according to Lacan and Žižek, defines subjectivity.What remains worthwhile in Deleuze's oeuvre, Žižek finds, are precisely those concepts closest to Žižek's own ideas.

In Out of this World: Deleuze and the Philosophy of Creation (2006), Peter Hallward argues that Deleuze's insistence that being is necessarily creative and always-differentiating entails that his philosophy can offer no insight into, and is supremely indifferent to, the material, actual conditions of existence. Thus Hallward claims that Deleuze's thought is literally other-worldly, aiming only at a passive contemplation of the dissolution of all identity into the theophanic self-creation of nature.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Gilles_Deleuze
http://en.wikipedia.org/wiki/Gilles_Deleuze
http://www.slideshare.net/jukpelto/deleuze-kontrolliyhteiskunta-presentation
http://en.wikipedia.org/wiki/Michel_Foucault
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jean-Paul_Sartre
http://cafehistoria.ning.com/photo/1980410:Photo:3611/next?context=user
http://larvalsubjects.wordpress.com/2008/12/04/deleuze-and-guattari-avec-lacan/
http://www.multiculturas.com/boarding_school/foucault_phweb.htm