Tarkennan itseäni

Kirjoitin edellisen päreeni kommentissa: 'Kärjistäen ja ironisesti sanottuna puhe tosiasiasta totuutena pitäisi kieltää lailla, mikäli tuo laki itsessään ei aina jo sisältäisi ennakko-oletuksen siitä, mitä tosiasia on.'

.

Tällä kommentilla haluan jälleen kerran ihmetellä sitä, miksi emme puhu suoraan strategisista tavoitteista vaan totuudesta, ikään kuin ‘totuus’ tekisi strategiamme ja motiivimme yhtään sen oikeutetummaksi kuin itse perustava voluntaristinen pyrkimyksemme valtaan ja hallintaan. Miksi tarvitaan kaksoisstandardia, jonka mukaan totuus oikeuttaa vallan, koska totuus [mitä sillä ikinä tarkoitetaankin] on muka jotain perustavampaa kuin valta ja tehokkuus? Eikö valta itsessään ole perustavin motiivi aina ja kaikkialla? Emme siis lopultakaan keskustele asioiden totuudesta vaan neuvottelemme vallanjaosta. Mitä virkaa on totuudella tällaisessa tilanteessa? Ei mitään muuta kuin toimia manipulatiivisesti ideologisena savuverhona raadollisempien motiivien kätkemiseksi.

Jos nyt vasemmistoanarkistit ihan vilpittömästi ajattelevat, että oikeudenmukainen yhteiskunta on saavutettavissa maailmanlaajuisesti ja että totuus on poliittisesti universaalia oikeudenmukaisuutta, he näkevät unta, syvää unta, aivan kuten ne, jotka uskovat johonkin ihmismäiseen luojajumalaan eli/tai maailmankaikkeuden suureen suunnittelijaan. En haluaisi herättää heitä unestaan, koska en tiedä, kumpi on yhteiskunnallisesti [unennäkijän omasta mielenterveydestä puhumattakaan] vaarallisempaa eli seurauksiltaan arvaamattomampaa ja kaoottisempaa: se, että he näkevät totuuden [utopian] unta vai se, että he heräävät tuosta unesta.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/08/mahdoton.html

Poleemista improvisointia onnesta ja ihmisen luonteesta

Onni! Voi, se on yksinkertaista! Se on hyvä terveys ja huono muisti [Ernest Hemingway]

.....

Vahvistavan poikkeuksen tästä Hemingwayn lausumasta tekee besserwisser, joka muistaa kaiken ja pitää itseään onnellisena myös sen vuoksi. Oletan kuitenkin, että besserwissereillä on vaikeuksia suunnata ajatuksiaan johdonmukaisesti mihinkään suuntaan: näin he ikään kuin pelastavat itsensä ‘ajattelemiselta’, joka on usein paitsi vaivalloista myös sitouttavaa. Besserwisser ei kuitenkaan halua sitoutua: riippumattomuus on hänen luontonsa mukaista: olla evidenssin suhteen ‘sokea’ kuin tuomari, jolta vaaditaan ehdotonta puolueettomuutta, jotta oikeus toteutuisi. No, oikeus kyllä aina toteutuu, mutta ihmettelen vain, miten tuomari kykenee olemaan oikeudenmukainen, jos hän ei sitoudu mihinkään evidenssiin henkilökohtaisesti: miten hän ylipäätään pystyy jakamaan tuomioita, jos hän vain etsimällä etsii uutta informaatiota/evidenssiä. Ehkäpä tuomitseminen onkin besserwisser-tuomarille sivuseikka: ehkä hän heittäisi mieluummin lanttia kuin sanoisi olevansa ‘oikeasti’ jotain mieltä päätettävästä asiasta eli joutuisi itse ottamaan kantaa puolesta tai vastaan. Luulenpa siis, että hän ihan oikeasti heittää lanttia tai arpoo päätöksen eri evidenssien kesken. - - Haluan vain hieman kärjistää ja sanoa, että oikeudenmukaisuus ei ole puolueettomuutta vaan tietty luonteen ‘ominaisuus’: karaktääri; - - puolueellisuutta sanoisi joku, mutta juuri näinhän asia tavallaan on: vain ihminen, jolla on taju koomisesta, osaa nauraa tai olla huvittava; samoin ihmisellä, joka vilpittömästi uskoo Jumalaan, täytyy olla taju pyhyydestä. Niinpä myös tuomarilla, joka on oikeudenmukainen, täytyy olla viime kädessä luontainen taju oikeasta ja väärästä, mikä vaatii tietynlaista luonnetta. Mutta besserwisserillä tuomarina ei tällaista tajua voi olla. Hän vain kerää loputtomiin informaatiota, kunnes on kuitenkin pakko päättää eli hänen tapauksessaan: heittää lanttia: kruuna vai klaava. Mieluiten besserwisser tietysti valitsisi molemmat tai sen, minkä arpa näyttää ja tämän vuoksi hänestä ei ole johdonmukaista linjaa noudattavaksi päättäjäksi; - - itse asiassa hän vaikuttaisi olevan pikemminkin näennäisrohkea pelkuri, siinä mielessä kuin kaikki vähäistäkin ääntä, liikettä, ärsykettä ja ylipäätään merkillistä havaintoa räksyttävät koirat ovat pelkureita [hymiö].

*

http://aforismi.nettisivu.org/onni/

Kriittinen ‘epäjohdanto’

Paul Tillich on äärimmäisen huolissaan – symbolisesti.

.

Tämä päre on kommentti ja kriittinen ‘epäjohdanto’ edellisen sitaattipäreeni kirjoittajan, Paul Tillichin, tapaan ajatella Jumalasta ja kirjoittaa hänestä teologisesti ‘relevantilla’ tavalla.

.

1

Kerrattuani Paul Tillichin ‘korrelaatio-teologiaa’ ja yritettyäni lukea kunnolla uudestaan hänen [‘valitut palat’-] teoksensa Rajalla sekä oppineisuudessaan erinomaisen ‘yleiskatsauksen’ [kaikki Tillichin teokset ovat eräänlaisia yleiskatsauksia] Muuttuvan maailman moraali [*], pidän Tillichiä edelleen sietämättömän tyhjänä klisheiden pyörittelijänä ja teologis-filosofisena jaarittelijana, joka on kristillisen Kairos-hetken [vrt. myös Heideggerin ja Badioun Tapahtuma] korostuksestaan huolimatta onnistunut juuri vain yleiskatsauksellisuudessaan: suurien teologis-filosofisten linjojen määrittelijänä.

. 

Koen lähes vastenmieliseksi sen tavan, jolla Tillich retoriikallaan ja korrelaatioteologiallaan tekee kristinuskosta kulttuurifilosofista panteismia ellei peräti sivistynyttä kristillis-humanistista ateismia. Mitään Lutherin tai Barthin persoonallisesti koskettavaa Jumalaa hänen kirjoituksistaan ei näin ollen/kuitenkaan löydy. Ja jos löytyy, niin Tillich joka tapauksessa ymmärtää Jumalan eräänlaiseksi ‘kollektiivisen symbolisen järjen’ ilmentymäksi hiukan samaan tapaan kuin Habermas siirtää tietoisuuden/järjen identiteettifilosofiasta kommunikatiiviseen toimintaan.

. 

Yhtä asiaa en Tillichin suhteen kuitenkaan kiellä: hän on teologisesti ja humanistisesti äärimmäisen oppinut mies, joka 1900-luvun puolivälissä oli, mitä aate- ja ideahistorian kokonaisvaltaiseen hallintaan ja tajuun tulee, eräs maailman johtavia intellektuelleja. Sen osoittaa myös tämä sitaatti, josta löytyy jo hiukan konkreettisemminkin oivaltavaa otetta moraalin perustan ikuisesta ambivalenssista lain/järjen imperatiivit rikkovan armon/uskon/ ja vitalismin/’määrätietoisen, moraalin rajat ylittävän toiminnan’ välillä.

. 

Mitä Tillichin pohtiman ‘transmoraalisen omantunnon’ mahdollisuuteen ja oikeutukseen tulee, pidän sitä välttämättömänä ja väistämättömänä joskaan ei riittävänä vaihtoehtona myös kantilaisuutta ‘täydentämään’. Lähtökohta tälle ajatukselle etiikan alueella on aiemman sitaatti-päreeni hylätty ja ymmällään oleva [eremos aporos] Sokrates, joka ei löydä hyvettä, mutta on kuolemaan asti sitoutunut etsimään sitä omantuntonsa rehellisyyden nimissä. Ajattelen, että transmoraalisen omantunnon subjekti palautuu aina Sokrateen ja Jeesuksen hahmoihin. He puhuvat samasta asiasta, eri kulttuureista käsin ja tässä ajatuksessani Tillich lienee aivan samaa mieltä.

. 

Mutta siinä missä Tillich tekee jopa Jumalasta pelkkää äärimmäisen korkealentoista retoriikkaa, siinä minä yritän mahdollisimman konkreettisesti mennä niiden ihmisten nahkoihin [samaistua heihin], joiden kokemus omastatunnosta ja/tai Jumalasta on ajanut heidät konfliktiin vallitsevan, yleensä konservatiivis-porvarillisen, kulttuurin ja tradition kanssa. [Pitää kuitenkin heti muistaa, että esim. Heidegger asettui arvoliberaalisen tekno-kapitalismin ‘traditiota’ vastaan ja että Nietzsche oli moraalisesta radikaaliudestaan [immoralismistaan] huolimatta yhteiskunnallisesti konservatiivi, mikä vaikuttaa tietenkin sovittamattomalta ristiriidalta ellei suorastaan ‘pahuudelta’]. 

. 

Tillichin suureen tyyliin kirjoitettuja kokonaishahmotuksia lukiessa tuntuu kuin hänellä ei olisi koskaan mitään konkreettista suhdetta niin kutsuttuun Jumalaan ollutkaan – vain symbolisia viittauksia. Niinpä Tillich ‘kohdatessaan’ Jumalan kirjoituksiensa kautta, joissa yrittää ilmaista Jumalaa läsnä olevana samalla myös hävittää ‘tämän’ persoonallisen olemisen jonnekin sanojen tavoittamattoman semantiikan loputtomaan ketjuun. Todistaessaan kirjoituksillaan Jumalasta Tillich tuleekin siis tahtoen tai tahtomattaan antaneeksi ymmärtää, ettei mitään persoonallista Jumalaa ole olemassakaan – on vain korkealentoista puhetta, jota kyllä riittää loputtomiin teologien ‘tutkiessa’ Jumalaa ‘tieteellisesti’.

. 

Tätä Tillich ei tietenkään suoraan tunnusta, mutta asia on vakava, koska siitä[kin] seuraa minun tulkinnassani oletus, jonka mukaan Jumalasta voi puhua ainoastaan äärimmäisen henkilökohtaisella kielellä – tuolla lähes psykoottisella yksityisellä kielellä, jonka Wittgenstein julisti mahdottomaksi, koska ‘oikea’ kieli on aina syntaktista eli toimii tietyn yleisemmän säännön periaatteella.

. 

Paradoksaalista kyllä juuri Tillich tulee osoittaneeksi olemuksen ja olemassaolon välisine korrelaatioineen eli rajalla ‘keikkumisineen’, että ‘jumala-kielen’ suhteen Wittgenstein oli joko väärässä tai että Tillichin oma jumala-puhe on tyhjää analogis-metaforis-symbolista puppua, ellei sitten ajatella, että viimeisen kautensa Varmuudesta-Wittgenstein on ajautunut hyväksymään fideismin ikään kuin ‘yksityisenä kielenä’. Joka tapauksessa meidän ainoa älyllisesti rehellinen mahdollisuutemme puhua Jumalasta minkäänlaisella varmuudella on jos ei täysin niin lopultakin äärimmäisen yksityinen.

. 

Näin ollen Tillichin symbolista ‘jumala-kieltä’ voidaan pitää yhtenä kaikkein vieraantuneimmista ilmaisumuodoista, mitä Jumala-kokemukseen tulee. Vain matemaattinen Jumala-todistus [tai Jumalan olemassaolon kielto] on vielä vieraantuneempaa ja eksistentiaalisesti kuolleempaa kuin Tillichin abstraktioillaan ‘tappama’ Kairos-hetki.

. 

Paul Tillichin korkealentoinen ja korkeaoppinen sanamagia, joka tekee Jumalasta pelkän ‘retorisen tapahtuman’ tai  eräänlaisesta pragmaattisesta mutta ‘uskovasta’ skeptisismistä kumpuavan ‘korrelaation’ [tosin Tillich on tässäkin asiassa kuin Lutherin Erasmus: tuo ‘liukas ankerias, johon vain Kristus pystyy tarttumaan’: hän väittää olevansa jopa pragmatismin rajalla: hän on siis vähän kaikkea eli ei oikeastaan yhtään mitään!], on nähtävä teistisen kristinuskon rappeutumisilmiönä, joka saa lopulta [Tillichin asenteesta kontrafinaalisesti seuraten eli väistämättä vaikka vastoin hänen intentiotaan] yhä arvoliberaalimmaksi muuttuvia maallis-humanistisen hedonismin muotoja, joissa ei ole mahdollisesta nimikristillisyydestään huolimatta enää kovin paljon jäljellä kristinuskon alkuperäisestä uskonnollisesta sanomasta, joka palautuu kokemukseen siitä, että ‘aito’ kristitty on muukalainen tässä maailmassa [vrt. kyynikot], siis tämän maailman hylkäämä [eremos; vrt. Sokrates ja Jeesus] ja sen suhteen ymmällään oleva [aporos], matkalla kohti Jumalan valtakuntaa, joka ei ole tästä maailmasta.

. 

Vainotuille Rooman valtakunnan ensimmäisten vuosisatojen kristityille tällainen tunne ei kummunnut yksinomaan uskonnollis-metafyysisen eskatologian julistamasta opista vaan se oli samalla konkreettista poliittista todellisuutta. Sen sijaan Paul Tillich ei voi olla edes muukalainen, koska hän on aina jopa muukalaisuuden rajalla. Jääköön sinne.

. 

2 

Ensimmäiset kristityt sukupolvet, joiden kokemus omastatunnosta on ymmärtääkseni samankaltainen kuin Sokrateella [ks. aiempi sitaatti-päreeni], ovat Sokrateen tavoin sitoutuneet johonkin heitä voimakkaampaan ‘daimoniin’, jonka ääni, toisin kuin Sokrateella, hahmottuu juutalaisuudesta kumpuavan perinteen uudessa kontekstissa eli Jeesuksen persoonassa jumalallisena välittäjänä.

. 

Tällaista vapahtajaa, joka ilmentää ja opettaa omantunnon mukaista elämää omassa persoonassaan ei Sokrateella ole eikä myöskään hänestä itsestään sellaista tule, koska hän ei perusta mitään uskontoa [Platon on enintään ‘vain’ oppilas, ei opetuslapsi], joskin myös hän sitoutuu elämään ‘daimoninsa’ syyttämänä ja mahdollisesti siten myös ohjaamana, mutta toistettakoon, että mikään kristittyjen Jumala tai Jumalan maanpäällinen hahmo Sokrateen daimon ei kuitenkaan ole. Niinpä Sokrates on lopulta melko yksin daimoninsa kanssa, mutta kuten muistetaan, jäihän lopulta Jeesuskin yksin oman ‘daimoninsa’ eli Jumalansa kanssa.

. 

Paul Tillich ei kirjoita tällaista tarinaa omastatunnosta – ei kristillisestä kuin mistään muustakaan omastatunnosta, mutta silti häntä kannattaa lukea sekä kulttuurifilosofisen yleissivistyksen takia että nimenomaan sen vuoksi, jotta ymmärtäisi, missä tulee vastaan raja, jonka ‘tuntumassa’ Jumalasta puhuminen muuttuu käsitteelliseksi sanahelinäksi vailla omakohtaisen kokemuksen ja ehkä jopa vailla syvän omakohtaisen kutsumuksen ääntä.

. 

Tillichistä ei minulle jää käteen kuin panteismiin taipuvainen jaarittelija, joka käyttää kristinuskoa viitekehyksenään omien älyllisten ‘nautintojensa’ esittelyyn. Olisi mennyt mieluummin lukemaan oikeustiedettä, koska siellä [ollaksemme praktisesti viisaita oikeudentunnossamme] sikaa voi ja pitää rapsuttaa sekä oikealla kädellä että vasemmalla kädellä – jopa molemmilla käsillä!

. 

3

Kaiken tämän ‘haukkumisen’ jälkeen muistutan kuitenkin vielä kerran, että edellisen päreeni Tillich-sitaatti on täyttä asiaa alusta loppuun. Mistä moraali lopulta saa oikeutuksena [jos se ylipäätään ollakseen moraalia sellaista tarvitsee] muuttumatta pelkäksi logiikaksi, matematiikaksi ja/tai hyödyksi? Omastatunnosta? Mitä/mikä on omatunto? Mitä on moraali? Nämä kysymykset eivät ole mitään ‘eettis-juridisen tietoteorian’ ratkaistavissa olevia ‘positiivisia ongelmia’ vaan pikemmin uskonnollisperäisiä ja siten ehkä myös nihilistisiä [‘kontekstittomia’], kuten myös Tillich halunnee vihjata.

. 

Siellä, missä vaikuttaa omatunto, ei koskaan [tai enintään jälkiviisaasti] vallitse ehdotonta varmuutta siitä, mikä on oikea ratkaisu kussakin yksittäisessä ongelmatilanteessa. Teoreettiset viitekehykset ovat tarpeellisia ja jopa välttämättömiä välineitä päätöksenteon labyrinteissa, mutta hermeneuttinen ymmärrys [kulttuuri-historiallinen eetos/’omatunto’], jolla noihin sokkeloihin eksyneitä ‘tapauksia’ [moraalisia aporioita] viime kädessä arvioidaan, on [ainakin minulle] pikemminkin ‘hallittua improvisaatiota’ Immanuel Kantin kategorisen imperatiivin ‘hengessä’ kuin ‘stokastista rutiinia’ ennalta määrätyn eli tarkoin linjatun ja säädetyn positiivisen lain orjuudessa.

. 

Viimeisen sanan saakoon siis jälleen kerran, kaikesta huolimatta, myös Tillichin osittain oikeutetusti, osittain väärin ymmärrettynä kritisoima Immanuel Kant, jonka kategorisen imperatiivin haluan samaistaa sokraattisen ‘eremos aporoksen’ käymään Jaakobin painiin oman moraalisen kompetenssinsa kanssa.

. 

Kategorisen imperatiivin mukaan toimiminen on nimenomaan jatkuvan itsetutkiskelun paikka eikä suinkaan automaattista tottelemista autoritaarisen ohjauksen alaisuudessa. Kantin ajattelu kohtaa tässä [jälleen] paradoksin, jonka yli se ei se pääse, mutta jonka se ilman minkäänlaisia moraalisen rehellisyyden vesittäviä ‘rajalla-olemisen’ [tillichläisen retoriikan] kompromisseja pyrkii kohtaamaan nimenomaan autonomisen eli rationaalisen ‘eremos aporoksen’ [Sokrates] eikä heteronomisen eli ulkopäin annetun lain kautta säädetyn ja toimivan tai omien psykologisten halujensa orjuudessa elävän subjektin lähtökohdista.

. 

[*] On syytä muistuttaa, että tämän kirjan [Muuttuvan maailman moraali, joka ilmestyi 1963] luku [Transmoraalinen omatunto], jonka lopun siteeraan, on alunperin julkaistu jo 1945, mikä selittänee siinä ilmenevän, ikään kuin nykyhetkessä läsnä olevan suhtautumisen etenkin Nietzscheen ja Heideggeriin.

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Paul_Tillich

http://fi.wikipedia.org/wiki/Paul_Tillich

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/jumalasta-nihilismista-ja-tyhjasta.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/07/sokrates-ja-autonomisen.html

http://izquotes.com/quote/185393

'Poliittinen' kommentti

Pärekommentti Valkean kommentteihin päreessäni ÄO-päre, osa 2.

.

Toisin sanoen, ilmaistaksemme jälleen kerran kaunistelematta asian niin kuin se sinun logiikallasi, Valkea, perimmältään on: Eriarvoisuutta [‘piilorasismia’] älykkyyden erilaisuuden ilmentymänä ja seurauksena voidaan siis de facto pitää elämän sosiaalidarwinistisena totuutena ja ehkä jopa ‘tarkoituksena' [survival of the fittest].

. 

Mutta tämä ei ollut alkuperäisen kysymykseni varsinainen pointti eli asian pihvi, vaan se, onko tämä tilanne hyväksyttävä avoimesti ja julkisesti poliittisen ja taloudellisen toiminnan yhteiskuntaeettiseksi lähtökohdaksi vain ei. Ja jos hyväksytään, niin minkälaista yhteiskuntaa silloin ollaan rakentamassa? Ja ennen kaikkea miten? Byrokratian vähentämiseen liittyvät tulojensäästöideasi ovat toistaiseksi täysin abstrakteja kehittelyitä, vaikka ne kyllä suuntaa antavatkin. Odotan kuitenkin konkreettisia esimerkkejä esim. koulutuspuolen opiskelijavalintojen suhteen sekä sosiaali- ja terveydenhoidon määrärahojen kohteistamisessa.

.

Jos tätä nimenomaan älykkyysosamäärien eroista [muka] seuraavaa yhteiskunnallista eriarvoisuusasiaintilaa [siis mitä?] ei kuitenkaan hyväksytä poliittisesti, kuten kai väität liberaalien mystifioidusti tekevän, niin entä sitten? Vaikuttavathan älykkyyserot ‘kaikesta tasoituksesta huolimatta’ yhteiskunnan rakenteistumiseen.

. 

Mutta kappas vain - sinä, kapitalismikriitikko[?], perustelet kantaasi tehokkuudella – siis rahan säästöllä ~ tässä tapauksessa tukien ‘oikealla’ kohteistamisella etkä [tietenkään] liberaalilla oikeudenmukaisuudella, sillä oikeudenmukainen distribuutiohan ei ole sama asia kuin yhteiskunnan utilitaristinen hyvä, koska se ilmeisesti on tehottomampaa ja kalliimpaa verrattuna etenkin konservatiivisten teknokraattien ‘puolustus-sotatalouteen’ [entä mitä lopulta tarkoitetaan tehokkuudella: Tony Judt’n ‘Huonosti käy maan’-kirjasta löytyy aika pätevää analyysia tästäkin aiheesta].

.

Mutta vaikka olisi edes osaltaan totta, että nämä etenkin liberaalin vasemmiston suosimat ‘tehottomat’ sosiaaliset ‘tasoitukset’ tulevat kalliimmaksi yhteiskunnallisesti kuin sinun meritokraattiselle insentiivi-pohjalle rakennettu libertaarinen 'älykkyys- ja talouspolitiikkasi’, niin hyväksyykö esim. Suomen kansa konservatiivisen ÄO-ideologian/politiikan? - - USA:ssa sen hyväksyy nykyään vain lähes 50% äänestäjistä [mutta onnistuu ainakin ‘invalidisoimaan’ Obaman ajamat lakiuudistukset; toki USAn senaatti on pikemminkin kaikkien puoluelobbareitten konsulttipörssi kuin mikään aidosti demokraattisen päätöksenteon areena], joten vedä siitä johtopäätöksiä myös Suomen suhteen, varsinkin kun meillä vallitsee kaiken lisäksi monipuoluejärjestelmä.

. 

Kapitalismikritiikkisi on kuitenkin edelleen kiinnostavaa. Valitettavasti vain en ainakaan tällä ymmärryksellä ja tulkinnalla varustettuna kannata ‘ohjeistuksiasi’, koska katson, että olet yhteiskuntaeettisellä ÄO-konservatismillasi luomassa itse asiassa vielä eriarvoisempaa kapitalismia kuin, mihin Wall Street ikinä kykenee. Historiasta löytyy varoittavia esimerkkejä. Tiedät kyllä, mihin viittaan. Mikä tahansa [konservatiivinen tai anarkistinen] libertarismi on totalitarismin kääntöpuoli ja minä kannatan poliittisesti [edelleen] mieluummin ‘tehotonta’ edustuksellista liberaalidemokratiaa kuin ‘tehokasta ja suoraa’ piilorasismia  – anteeksi ‘älykkyysosamääräteknokratiaa’/kognitiivista meritokratiaa.

*

PS. Esitän kriittisen kommenttini lopuksi itselleni sekä itsekriittisen että varsin ajankohtaisen kysymyksen [erittäin yksinkertaistetussa muodossa]. Entä jos/kun yhteiskunnallinen [sosiaalinen] oikeudenmukaisuus tulee liian kalliiksi? Pitäisikö silloin preferoida yhteiskunnallista hyvää [määrällistä tehokkuutta] oikeudenmukaisuuden [laadullisen tehokkuuden] kustannuksella - ainakin jonkin aikaa, niin kauan, kunnes meillä on taas varaa toteuttaa esim. tasa-arvoisempaa sosiaalipolitiikkaa? Ja olisiko Perussuomalaisilla juuri tässä kohtaa poliittisesti oikeutettu mahdollisuutensa?

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/ao-pare-osa-2.html

Kommentti hyvin vaikeista joskin itsestään selvistä asioista

Missä on sielu? Ei niinkään silmissä kuin katseessa.

.

Kommentti eräisiin Tomin kommentteihin Ironmistressin päreessä Naiset, jotka vihaavat naisia, jotka vihaavat miehiä.

.

1

Tomi, tiede on Jumalan jälkeen meidän suurin valheemme ja taide paras. Siis hyvä taide. Paskahan sen sijaan on aina paskaa, vaikka se koristeltaisiin minkälaisilla tekniikoilla. Jumalan kunniaksikin tehtiin aikoinaan parempaa taidetta kuin 1900-luvun alun jälkeen, jolloin taide kulttuurisen muutoksen ensimmäisenä tuntosarvena ajautui ikään kuin lopulliseen/loputtomaan identiteettikriisiin, joka johtui entisen [ensin aristoteelisen ja sitten newtonilaisen] maailmankuvamme ehkä perustavimmasta hajoamisesta [juutalais-kristillisen] Jumalan kuoleman sekä suhteellisuus- ja kvanttiteorian innovaatioiden myötä.

.

Nationalismi ja humanismi eivät kuitenkaan korvanneet uskontoa eikä sitä tee myöskään mikään tiede – ei edes silloin, kun ryhdymme leikkimään tiedettä, kuten tässä meidänkin tosi-tv:n luvatussa Idiot-Landiassa näyttää tapahtuvan - esim. Prisma-studio tai ylipäätään tieteen popularisointi narrativoimalla sitä hollywoodlaisesti jatkuvaa tehokkuutta ja kasvua implikoivan psykokulttuurin eli kapitalismin ehdoilla. Sen verranko meille tieteen totuuksista käteen jää? Tiede ja teknologia joka huoraa globaalin kapitalismin tuhoturhuuksien kanssa? O fuck! Ennemmin uskoisin vaikka Jumalaan, jos kykenisin. 

.

Ongelma piilee perimmältään ihmisluonnossa ja ihmisen mielessä [joskaan ei täysin deterministisesti], koska teknologian avulla kaikki [vääjäämättä joskin vain osittain myös minä] ‘langenneet’ eli oman ihmisluontonsa saastuttamat ihmiset [ei ainoastaan ‘kapitalisti’] näköjään ajautuvat lopulta aina siihen kohtalokkaaseen viimeisten ihmisten ökymukavuus-typeryyteen, mitä he sisimmältään ahneuksissaan, turhamaisuudessaan ja tekopyhyydessään todellakin aidosti ovat. Pitäisi vaihtaa ensin ihmislajia tai ainakin sen bio-mentaalinen rakenne [no – sitähän nanoteknologi juuri suunnittelee: cyborgia] ja vasta sitten yhteiskunta. Tässä järjestyksessä etenevä muutos saattaisi estää tuhomme [tai sitten tekoäly orjuuttaa meidät huomaamattamme; vrt. Matrix], sillä jokin ‘väkisin pakotetun vapauden’ ihannevaltio on paitsi mahdottomuus myös useimmiten tyranniaa, josta ei kasva muuta kuin katkeruutta, kostonhalua ja valehtelua. 

.

Yksi on kuitenkin varmaa: vähintään yhtä paljon kuin tiede on tuonut meille edistystä, se on aiheuttanut meille myös fataaleja ongelmia, joita yritämme optimistisesti ratkoa tämän saman tieteen eli ongelmanaiheuttajan avulla. Jopa Jumalaan uskominen vaikuttaa suhteellisen järkevältä näin järjetöntä tekno-determinismiä ja tekno-tehokkuus-optimismia vasten. Mutta onko meillä aitoja vaihtoehtoja? Jos ei ole, niin futurologia voi täysin perustellusti muuttaa nimensä vanhan perinteen mukaisesti eskatologiaksi eli opiksi lopun aikojen tapahtumista. Silloin minäkin voisin ryhtyä harrastamaan tiedettä [kyseessä ei kuitenkaan ole oppi lopun aikojen auringosta, ei ainakaan kosmologisessa mielessä ja merkityksessä].

.

2

Aivan oikein Tomi, sielua ei voi havaita ja syykin on selvä: ‘sielu’ havaitsee tai paremminkin tietoisuus intentiona ja ajatuksena havaitsee. Eläimilläkin on intentioita ja siten myös väistämättä alkeellisia ajatuksia, mutta vain ihmisellä on itsetajunta, jota voisi kuvata silmänä, joka katsoo itseään läpi oman verkkokalvonsa. Mitä näkyy? Ei ainakaan sielua, koska ‘sielu’ on juuri tuo silmän ‘itsensä kääntämisen prosessi'. Mikäli tämä tuntuu vaikealta 'harjoitukselta', voi yrittää katsoa jonkun toisen ihmisen silmää/silmiä. Sen enempää hermeneutiikka tuskin voi analyyttista filosofiaa ja tiedemiestä auttaa 'sielun' metsästämisessä. Lycka till.

.
3
Body and Soul
*

http://takkirauta.blogspot.fi/2012/12/naiset-jotka-vihaavat-naisia-jotka.html

http://help.berberber.com/members/isange/albums/smile/1175-regard-denfant/

Miesten ja naisten oikeustaju [päivän paheksuttavin polemiikki]

Yläkuvassa vapaamielinen mies [J.S.Mill]. - Alakuva kertoo siitä, miten ero miehen ja naisen oikeustajussa alkaa jo tästä. Nainen ajattelee ihanaa yhdessä olemista ja tekemistä idealistisen häveliäästi [pumpulienkeli-prinsessa leikkii kotia]. Mies ajattelee naisen persettä [anteeksi pyllyä] ja naimista [putkiaivo panee parastaan - ei osaa muutakaan]. Kumpikin on oikeassa. Rakkaus on molempia.

[Kielimafia korjasi riidankylväjä-naiset-kappaleen rakennetta ja ilmaisu-asua - klo: 21.50]

1
Ironmistress kirjoitti [sitaatit kahdesta päreestä]: Miehillä on miesten huolet. - '[T]ee ihan mitä itse haluat kunhan et aiheuta sillä vahinkoa kenellekään toiselle.' [John Stuart Mill]
*
Mikäli otamme tämän [Mill] - Nietzschen pölkkypääksi kehuman feministi-utilitaristin tietokone-päällään in-imputoiman maksiimin vakavasti, siitä seuraa johdonmukaisesti: a) mahdoton: emme voi tehdä yhtään mitään tai b) kaksois-standardi-ratkaisu: ryhdymme kalvinistisiksi kapitalisteiksi.

Ihminen voi valehdella joko tietoisesti tai luvaten noudattaa jotain maksiimia, vaikka tietääkin sen olevan käytännössä mahdotonta.

Esimerkiksi Hitlerin puhe kuuluu ensimmäiseen, Millin jälkimmäiseen kategoriaan. Kummallakin valheella on tuhoisat seurauksensa, mutta vain ensimmäisestä voidaan syyttää juridisesti.

Jälkimmäisestä 'valheesta' laki ja oikeus sen sijaan yleensä pelastavat siihen naiviudessaan sortuneen universaali-liberalistin [koska positivistinen laki itsessään on sokea ja vailla jumalallista tai luonnonoikeudellista perustaa - vain puolueeton proseduuri ja lakiyhteisön ennakkotapaus-traditio legitimoijanaan].

Millin lausuma on tyypillisen naaras-laumaihmisen maksiimi, joka perustuu mm. Augustinuksen ajatukselle: rakastakaa toisianne - muuten voitte tehdä, mitä haluatte. Mikä on ihmiskäsityksessään hämärää, epäkäytännöllistä ja teennäisen opettavaista diatriibiä [Nietzsche on jälleen oikeassa syyttäessään Tunnustusten Augustinusta tekopyhäksi].

'Maksiiimoija' haluaa turvata tilansa ja tilanteensa suhteensa muihin ihmisiin vaikka sitten hokemalla pelkkää sovinnollista mantraa - - ja tekemällä in the long run itse mitä hirveimpiä tekoja lakimiehensä suosiollisella avustuksella, tämän pelastaessa hänet oikeudellisten syytösten ristitulesta.

Mill unohtaa tyystin tekojen vaikuttimet, intentiot eikä pysty ennustamaan pitkän aikavälin seurauksia kuin metafysisoidun hyödyn oletuksesta. - Sanalla sanoen: hän on psykologisessa naivismissaan ja tätimäisyydessään anteeksiantamattoman ristiriitainen jaarittelija, mitä moraalifilosofiaan tulee.

2
Jouduin aikoinaan [1994] tenttimään moraalifilosofiasta [täydet pinnat tuli siitäkin] tietenkin myös Millin Vapaudesta. - Heitin [S.:n kanssa mutsin huvilalla kesälomaillessamme] suuren ärtymyksen vallassa ko. kirjan läheiseen ojaan. - S. kauhistui. Minä sanoin, että tuo mies kirjoittaa enemmän lattapäistä palturia 150:llä sivulla kuin Nietzsche koko tuotannossaan [no - ehkä vähän liioittelin mutta vain vähän].

Mill oli oman aikansa tunnetuimpia liberaaleja, mutta mitä muuta hänen ajattelunsa on nykyaikaan siirrettynä kuin biovallan kaikki erot keskiarvoistavaa ja silti samanaikaisesti utilitaristista hyötymetafysiikkaa [lue bio-rasismia] toteuttavaa kaksois-standardismia.

Habermasin konsensus-idealismi [sillä kommunikaation normatiivisia pätevyyskriteerejä ei ole olemassa kuin idealistisena postulaattina - tai biovallan normina] ja Foucault'n sopeuttava biovalta [normalisaationa ilmenevä strateginen toiminta] ovat puhetta samasta asiasta päätyen viime kädessä samaan arvo-umpikujaan. Tässä mielessä ne kumpikin merkitsevät siirtymää utilitaristis-demokraattisen liberalismin suuntaan, jossa totuudesta äänestetään, ja jos äänet menevät tasan heitetään lanttia tai noppaa.

Kapitalismin ehdoilla toteutuva yhteiskuntarauha on nykyään niin suuri ja pyhä arvo, että sen turvaamiseksi laaditaan jatkuvasti uusia lakeja, joiden tarkoitus on turvata oikeutemme, mutta jotka käytännössä kahlitsevat meidät [vapautemme ja oikeutemme] lakimiesten tukahduttavan holhoavaan syliin [biovalta on kuin äiti huolehtimassa ja holhoamassa lapsensa epäitsenäisiksi].

3
Minulla ei ole omia lapsia, mutta vaikka olisi, sanoisin, että lapset ovat ihmisen pahin erehdys - lapsia kun ei voi olla rakastamatta ja saamatta ikuista haavaa ja huolta sieluunsa. Siellä missä on eniten rakkautta on myös eniten kärsimystä.

Muistakaamme, mitä Buddha sanoi, kun hänelle syntyi poika. 'Rahula [kahle] on asetettu jalkaani' [siteeraus on Nietzscheltä, joka omaan luovuuteensa rakastuneena huippulahjakkaana narsistina tämän Buddhan toteamuksen allekirjoittaa].

Minua voidaan kai [kuten mutatis mutandis myös Buddhaa] ainakin epäsuorasti syyttää epäempaattisuudesta ja ymmärtämättömyydestä, mitä tulee vastuun ja turvallisuuden korostamisen tärkeyteen ihmisten perhe- ja yhteisöllisessä elämässä.

Tämä maaliaan hakeva kritiikki ei kuitenkaan ota huomioon alkuperäistä lähtökohtaani, joka tahtoo korostaa miehen ja naisen intuitiivisesti erilaista [biologian - mutta myös uskontotyypin ja omaksutun filosofisen antropologian määräämää] tajua suhteessa oikeudenmukaisuuteen.

Sillä tuo ero on tosiasia, joka - vaikkei läheskään aina riipu suoraan sukupuolesta - osoittaa meille silti ne kaksi päälinjaa, joista Nietzschekin herra- ja orjamoraalin eroja pohtiessaan puhuu.

Nietzsche väitti, että moraalia on kahdenlaista, herramoraalia, joka nousee aktiivisesti "jalosta ihmisestä" ja orjamoraalia, joka liittyy reaktionomaisena "heikkoon ihmiseen". Eri moraalit eivät ole toistensa vastakohtia, vaan kokonaan toisia arvotusjärjestelmiä: herramoraali arvottaa teot asteikolla hyvä/huono, kun taas orjamoraali arvottaa ne asteikolla hyvä/paha [wiki].

4
Väittely siitä, mikä tai kenen oikeus on välttämättömämpi kuin joku toinen/jonkun toisen, johtaa loputtomaan ja hedelmättömään jaaritteluun, jota netti ja populistinen demokratia [myös eduskunta!] on täynnään.

Jos meiltä puuttuvat selkeät aksiologiset arvo-periaatteet [ja ne puuttuvat, koska uskontomme on pluralisoitunut ja oikeustieteemme positivistisoitunut], pelkkä oikeuksista riiteleminen on verrattavissa akkojen loputtomiin hössötys-höpinöihin, joista ei tule lasta eikä paskaa ilman, että kutsutaan mies [mies - ei Ahtisaari] paikalle ratkomaan riitaa - olkoonkin [pakko myöntää, koska en keksi muutakaan uskottavaa vaihtoehtoa], että Serbian-Bosnian tilanne oli/on pikemminkin miesten idioottimaisen hybriksen syytä kuin naisten ressentimenttiä.

Mutta kukapas/mikäpäs se sieltä uskonnon ja nationalismin ytimestä löytyykään? Äiti-kirkko, äidinkieli, äiti-maa ja ylipäätään jokin kullekin kansalle ominainen [useimmiten] feminiininen symboli, jonka eteen ja puolesta taistellaan miesporukoissa [biologia opettaa].

Nyt pitää kuitenkin muistaa, että naisten oma tapa ratkoa riitoja on aina ollut kaunan ja häpeän sieto - joskaan ei näitten emootioitten unohtaminen ja anteeksianto vaan niiden kierrättäminen - siis kohteiksi valittujen ilkeämielinen ja kostonhimoinen kiusaaminen [itse asiassa tämä on kaiken riidankylvämisen lähtökohta - biologia opettaa].

Naiset kiusaavat henkilökohtaisesti useimmiten toisiaan, ja mikäli valitsevat kohteikseen miehiä, menevät näitten kanssa joko naimisiin tai viettelevät heidät kostonsa välikappaleiksi.

Miehet nimittäin vetävät toisiaan kunniakkaasti turpaan tai suorastaan tappavat [biologia opettaa].

On helppo havaita, kumman sukupuolen tapaa ratkaista [ja siis ylläpitää] riitoja demokraattinen, luokittelevan normalisoiva biovalta toteuttaa.

Turvallisuus on päivän sana. Turvatakuut ovat oikeuden ytimessä nykyään. Valtio on kuin perhe, jota johtaa nalkuttava, oikutteleva ja ressentimenttinen vaimo. - Pitäkää hyvänänne miehet. Itsehän valitsitte - - vai valitsiko joku/hän teidät?
*
http://takkirauta.blogspot.com/2010/12/kymmenen-askelta-vapauteen.html
http://takkirauta.blogspot.com/2010/12/paivan-mietelma_11.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/John_Stuart_Mill
http://en.wikipedia.org/wiki/John_Stuart_Mill
http://fi.wikipedia.org/wiki/Arvoteoria
http://www.newstatesman.com/books/2007/12/mill-british-john-intellectual
http://dlareh.blogspot.com/2009/02/towards-more-equal-sexism.html

Kaipaamaan jäivät: - - -

Jumala antaa anteeksi - Tony ja Kaarina eivät.

Kirjoitettu kommentiksi sekä Iineksen päreeseen Pahaa puhetta? että Sediksen päreeseen Gigantit kohtaavat.
*
Kaarina Hazard kirjoitti Tony Halme-vainaasta aika hävyttömän joskin retorisesti loistavan tekstin, mutta puhui täyttä asiaa - suorastaan totta.

Tämän vuoksi kaikki taivastelu siitä, onko Hazardin kolumni sopimaton vai ei, paljastaa jollain tavalla tekopyhyytemme - lähinnä a) halumme unohtaa ja hyvittää menneet tai b) jopa glorifioida Halmeen vähintäinkin kyseenalainen muisto.

Emme ehkä pysty avoimesti myöntämään, että naureskelimme sääliä ja halveksuntaa äänessämme silloin, kun Halme mokasi (toiseksi) viimeisen kerran ja päätyi eläkkeelle.

Ne, jotka pitivät Halmetta aidosti sankarinaan, sen sijaan häpesivät sisimmässään (useimmiten muilta salaa) tämän aina vain pahempia mokauksia, koska ne murensivat häneen uskovien uskoa heidän seuratessaan ahdistuneina idolinsa itse aiheutettamaa via dolorosaa.

Hazard siis ikäänkuin säälimättömästi kirjoittaa auki sen, minkälainen oli todellinen Halme ja raapii siten verille jo osittain arpeutuneet muistojen ja tuntemusten haavat: - kun Halme putosi lopullisesti roolistaan, josta suoriutumiseen hänellä ei alunperinkään ollut uskottavaa kompetenssia.

Haluamme jotenkin sovittaa ja hyvittää vahingoniloisen ivailumme (jotkut saattavat kokea jopa syyllisyyttä) nyt yhtäkkiä uudestaan 'räväkkänä' pidetylle vainajalle. Siksi Halmeen pitää saada täydellinen hautarauha, joka kieltää rankan julkisen kritiikin häntä kohtaan heti kuoleman jälkeen.

Halmeen vankkumattomat kannattajat puolestaan haluavat muistaa hänet nimenomaan sankarina unohtaen aktiivisesti aiemmin tapahtuneen katastrofin. Maineen rehabilitoinnin ja reidolisoinnin vuoksi Hazardin kirjoitus koetaan ilman muuta pyhäinhäväistykseksi.

Halmeen uskottavuus perustui kuitenkin johonkin muuhun kuin hänen kyvykkyyteensä ymmärtää ja ennenkaikkea hoitaa poliittista mandaattiaan. Eli pelkkään narsistis-uhoavaan, traumaattisia ennakkoluuloja heijastavaan, pinnallisen populistiseen, kaikille vähän kaikkea lupailevaan hard-pop-retoriikkaan, joka oli poliittis-sisällöllisesti vailla loppuun asti pohdittua sisältöä.

Osan näistä syytöksistä voi kohdistaa Timo Soinille, joka hyväksyi ja lanseerasi Halmeen perussuomalaisten leiriin.

No - nykyään politiikkaan pääsee tietysti jokainen, jolla on tarpeeksi puhekykyä ja rohkeutta jopa röyhkeyteen asti (kuten Halmeella), paljon vaalirahaa ja puolue, joka tukee. Ei väliä, vaikka olisi minkälainen pintaliitäjä.

Tämä syytös menee puolestaan läpeensä viihteellis-kaupallistuneelle kulttuurillemme (siis meille kaikille - minullekin), jossa arvostetaan julkisesti nopeaa nautintoa ja koko ajan väkivaltaistuvaa sosiaali- ym. pornoviihdettä - toisin sanoen ei-ajattelua, koska ajatteleminen on työlästä ja aikaa vievää, eikä siitä saa kicksejä tai rahaa.

Jukka Relander sen sijaan kirjoitti häveliäästi ja surumielisen kauniisti kuin pikkupoika, jolle Halme saattoi alunperin edustaa jopa sankaruutta, ennenkuin mies sitten osoittautui pelkäksi retorikoksi ja kaiken lisäksi kaksinaismoralistiksi.

Pitäisikö nyt näiden kahden 'muistokirjoituksen' väliltä muka valita? - - Jos pitää, valitsen Hazardin. Epäröimättä sekuntiakaan - olkoonkin, että Relander kirjoitti sympaattisen tekstin.

Petri Sarvamaa vastaa Hazardille leimaamalla hänet demokratianvastaiseksi antihumanistiksi ja fasistiksi, keskitysleirin kaasuhanan vääntäjäksi, jota on syytä pelätä pimeällä Hesan katuja yksin kulkiessaan enemmän kuin itse moukarinyrkki-Tonya, jos tämä vielä eläisi.

Onpa setämäisen pateettista puhetta, ja silti jotenkin teennäisen ja väkinäisen tuntuista. Hazardin demonisoiminen ei nyt vain yksinkertaisesti toimi vaan siinä kirjoittaja itse asiassa paljastaa olevansa sellaisen mielenkuohun vallassa, jonka takia hän on kadottanut - päinvastoin kuin Hazard - intuition ja varmuuden siitä, mitä polemiikillaan lopulta haluaa sanoa ja tarkoittaa.

Sarvamaa mielii edustaa eettisen journalismin puhdasta pulmusta puhtaimmillaan. Voi hellanlettas sentään! Ettei nyt vain tulisi liian rumaa sanaa sanottua, jottei viaton pehmohumanisti saisi traumaa ylevän eettiseen ja ennenkaikkea demokraattiseen henkiruumiiseensa (selvästikin hän kammoaa vasemmistolaisia).

Mutta tiedottajat/toimittajat eivät ole hekään mitään puhtaita pulmusia. Tämä on vähintä, mitä voin pyhimys-Sarvamaalle tässä sanoa. - - Menköön siis media itseensä, mitä Halmeenkin poliittisen uran 'sponsoroimiseen' tulee. Mediassahan tärkeintä on viestin psykologinen teho ja vasta tämän jälkeen viestin informatiivinen totuus. Joka toista puhuu, valehtelee joko tietoisesti tai kyvyttömyyttään tajuta median parasiittinen luonne talouspoliittisen vallan suhteen.

Hazardin tekstissä tyyli, teho ja totuus sen sijaan menevät yksiin.- Jo pelkästään tämän vuoksi leimaan ne, jotka ovat siitä valittaneet Julkisen sanan neuvostoon hyvän esseistiikan ja purevan tyylikkään kolumnistiikan vihollisiksi.
*
Voisimme sanoa, että Tony Halme on ollut elävä (kuollut) totuus suomalaisen politiikan tekemisen rappiosta. Mutta vielä suuremmassa määrin sitä on Silvio Berlusconi.

Toivonkin, että Kaarina Hazard pääsee mahdollisimman pian kirjoittamaan 'muistovärssyn' myös tälle kasvokirurgialla ja ihmiselimistön varaosilla koossapidetylle kumiukolle, cyborgille (hän on kuin se vanha höppänä ruhtinas Dostojevskin romaanissa), joka on Halmetta paljon suurempi totuus koko länsimaisen, liberaalidemokraattisen politiikan teon saäädyttömästä tilasta - senkin vuoksi, ettei aivokirurgien ole toistaiseksi tarvinnut milloinkaan 'elvyttää' hänen kommunkatiivista uskottavuuttaan.

Berlusconista kun ei huomaa, milloin hänen poliittiset puheensa muuttuvat dementtiseksi fabulismiksi? Vai onko vika meissä äänestäjissä, jotka emme huomaa tuota eroa?

Entä Tony Halmeen tapaus? Eikö meidän olisi pitänyt ymmärtää ajoissa, että mies on hieman naivi ja vakavammasta narsistisesta häiriöstä (joka tosin lievemmässä muodossa on yleinen poliitikoiksi pyrkivillä) kärsivä fabulisti? - Ja miksi emme nyt uskalla tai edes saisi sanoa ääneen tätä totuutta? Niinkö tiukkaa tekee myöntää olleensa väärässä ja/tai sikamaisen vahingoniloinen Halmeen invalidisoitumisesta?

Menkää siis itseenne tekopyhät valittajat. Kuten edellä kirjoitin, Halmeen kohtalo muistuttaa teitä jostain itseenne liittyvästä häpeästä, jota te ette koskaan enää haluaisi muistaa. Tämän häpeänkö vuoksi Hazard, joka kirjoittaa totuuden rumasti mutta lähes sietämättömän ja musertavan tyylikkäästi, pitää eliminoida? - - - No - sillä tavoinhan Halmeen poliittinen perintö tietenkin pysyy elävänä - ainakin, mitä rasismiin tulee.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaarina_Hazard
Härön posti tavoittaa katsojan
http://www.boxing.fi/sivu.php?lid=321&lan=2

Opi elämään huuliherpeksesi kanssa, vaikka vihaisit sitä kuin preferenssi-utilitarismia tai ontologista reduktionismia

Tämän hiirenloukun juusto-syötti vaikutti minuun kohtalokkaalla tavalla.
*
(Kielimafian editointeja 9.11.)

Kirjoitettu Sediksen Hiirenloukku-kuvapäreen syötiksi ja houkuttimeksi asetetun juusto-hallusinogeenin vaikutuksen alaisena.

I
Onpa upea ilmoitus Mousetrapin esityksestä, joka on meneillään jo 57:ttä vuotta kyseisellä näyttämöllä - näin ymmärsin. - - Näytelmä kuuluu Agatha Christien tuotannon suosituimpiin.

Hiukan ihmettelen Agathan suosiota. En ole lukenut kuin murto-osan hänen kirjoistaan mutta ihan tarpeeksi arvatakseni, että esim. neiti Marple on englantilaisen sinkku-bi-sex-vanhapiian potretti eli hetero-Agathan fiktiivinen omakuva fantasioiden tasolla (hehheh - uskokoon tämän ken haluaa).

Marple on naispuolinen Hercule Poirot: tylsä eli näennäisen hauska luonne, näppärä loogikko mutta surkea psykologi ja vielä kerran: helvetin ikävystyttävä - ellei sitten ryhdy tutkimaan häntä tieteellisesti, mikä tietysti sopii brittiläiseen eetokseen erinomaisesti.

Brittiläiset nimittäin pitävät siitä, että heitä tutkitaan tieteellisesti, koska brittien mukaan tieteessä yhdistyvät sekä moraali että hyöty (= utilitarismi - - 'That nation of shopkeepers, you know').

Herkules Puaröö puolestaan on ranskalaisia apinoivan, belgialaisen sinkku-piilo-bi-sex-vanhanpojan peribrittiläistetty karikatyyri: miespuolinen neiti Marple.- - Jessös miten ihanasti lespaava transvestiitti!

II
Onkin tavallaan käsittämätöntä, että juuri Shakespeare sattui syntymään Englannissa. - - Se lienee kohtalon ivaa, sillä Shakespeare on groteskiuteen asti rehellinen, kun taas englantilaiset kirjoitti(a)vat sekä ennen Shakespearea että hänen jälkeensä lähinnä lipeviä ja stereotyyppis-rasistisia moraliteetteja.

En tietenkään kiellä, etteikö Elisabethin (hallitsijana 1558-1603) ja siten myös Shakespearen Englanti ollut melko levotonta ja jopa barbaarista aikaa verrattuna Viktorian Englantiin 300 vuotta myöhemmin.
*
Tosin koko Eurooppa - ei ainoastaan Englanti - ajatui uskonpuhdistuksen aikana ja sen jälkeen jatkuvaan kriisiin 1600-luvulla (30- vuotinen sota), joskin protestantismi - rehellisen kyynisesti tarkastellen - oli suurelta osin pelkkä ideologinen savuverho sille, että maallinen hallitsija pyrki ottamaan kirkon johtajuuden - lopulta myös Englannissa.

Ranskan ja etenkin Englannin hallitsijat olivat tietysti jo kauan ennen reformaatiota havitelleet saavuttavansa yliotteen Paavista ja siten myös kirkkonsa poliittisen hallinnan, mutta erillinen, hieman eristäytynyt ja myöhemmin ajoittain pakkokeinoinkin eristetty saarivaltio Englanti halusi maalleen autonomiaa vähän kaikissa asioissa suhteessa manner-Eurooppaan ja sen institutionaalisiin käytäntöihin (ääriesimerkkinä Henrik VIII, joka halusi Paavin sijasta päättää itse eroaako, meneekö naimisiin ja kuinka monen naisen kanssa).

Lutherilla perimmäisen vallanjaon hegemonia-ongelman kuitenkin poisti kahden regimentin oppi, jossa maallisen ja hengellisen regimentin hallinnointialueet erotettiin legitimaatioperustaltaan autonomisiksi.

Englanti onnistui sekin irtautumaan Paavista alistaen - erotuksena vuoteen 1866/1870 asti pirstaleisten ruhtinaskuntien Saksaan - kirkon lopulta parlamentin poliittisille päätöksille. - - Saksassa protestanttinen kirkko hajaantui tai ironisesti sanottuna reformoitui yhä lahkolaisemmiksi hihhuliporukoiksi. Poliittinen hallinto sen sijaan nationalisoitui etenkin Bismarckin vaikutuksesta ikäänkuin maallisen Vatikaanin kaltaiseksi valtakeskittymäksi.

Ranskassa käytiin monia sisällissotia hugenottiprotestanttien (ranskalaisten kalvinistien) uskonnonvapaudesta (hugenotteihin kohdistuviin verilöylyihin asti). - - Kuningas Henrik IV teki melkoisen kameleonttitempun diplomaattisesti ja antoi hugenoteille uskonnonvapauden Nantesin ediktissä 1598, vaikka itse kääntyikin - tosin vain muodollisesti - katolisuuteen. - Katolinen fanaatikko murhasi (kuinkas muuten) kiitetyn ja sovintoa omalla esimerkillään hakevan, aikakauteensa nähden suvaitsevan hallitsijan 1610.

Yksinvaltias, Aurinkokuningas Ludwig XIV kumosi näiden ahkerien, aikaansaavien ja yhteiskunnan tärkeissä asemissa vaikuttaneitten hugenotti-protestanttien uskonnonvapauden 1685, mikä kielto kumottiin täydellisesti vasta Ranskan vallankumouksen aikana yli sata vuotta myöhemmin.

Katolisen Ranskan vainoja paetessaan hugenotit emigroituivat vuosisatojen ajan ympäri Eurooppaa ja lähes koko maailmaa - myös Suomeen (esimerkiksi van 'hugenotti' Vaarinkin suku). - - Väitetään, että 1600-/1700-luvun vaihteen Ranska ei vuosikausiin elpynyt hugenottien maastamuuttoon sisältyneestä aivoviennistä, jota on verrattu USA:n Saksan juutalaisilta saamaan brain drainiin antisemitistisen natsihallinnon aikana.

Katolinen vastauskonpuhdistus Trentossa 1545-60 ymmärsi, että maallinen valta ja maallikkoliikkeet Fransiscuksesta ja fransiskaaneista, 1200-luvulta alkaen, toimivat poliittisesti linjassa luterilaisen pelastusopin kanssa, joka korosti yksilöä uskon keskipiteessä, vaikka samalla totaalisti mitätöikin yksilön tahdon pelastuksen suhteen - ei kuitenkaan Paavin auktoriteetin takia. - - Jo 1534 Loyola ystävineen oli luonut sotilaallisen 'vastavallankumousjärjestön' eli jesuiittaveljestön puolustamaan Paavin hegemoniaa.

III
Tuo merkillinen oppi (luterilaisuus) omaksui fransiskaanien kehittämästä nominalismista voluntarismin, mutta halusi yhä silti säilyttää Jumalan kaikkivaltiuden tavalla, joka tuhosi ko. yksilö-voluntarismin pätevyyden, koska se olisi johtanut pelagiolaisuuteen tai augustinolaisen predestinaatio-käsityksen hyväksymiseen (kumpikin äärimmillään mielipuolisia valintoja kristillisen soteriologian ja siten myös etiikan kannalta!).

Lopputuloksena oli perimmältään ateistis-nihilistinen oppi - olkoonkin, että se saattaa sopivin varauksin kuvata maailmassaolemisemme psykologis-intellektuaalista situaatiota ja positiota erittäin osuvasti.

Sillä - - ihmiskunnan kulttuurinen ja aatteellinen historia on juuri nihilismin eli arvojen pluralisoitumisen, individualistumisen, relativoitumisen ja rationaalisen oikeutuksensa menettäneitten ja sillä tavoin mystifioituneitten eettisten vakaumusten - sanalla sanoen: ajattelun ontologian heikentymisen ja jopa sen aksiologisen tuhoutumisen - historiaa, kirjoitti Nietzsche.

Luterilaisuus tuhosi sakramentaalisen, kristillisen kirkon eli kaiken muun paitsi uskon, armon ja kirjoitukset eli Raamatun kirjaimellisen 'ulkoluvun'/rr. - - Totuus kuitenkin on, että luterilaisuus tuhosi myös em. vanhurskauttamisopin perustan, koska se riisti ihmisiltä järkeä ja psyykkistä tasapainoa edellyttävät mahdollisuudet, joiden varassa usko ja armo olisivat heidän elämässään voineet, institutionaalisten eli sakramentaalis-fantasianomaisten käytänteiden puitteissa, toteutua.

Mutta kas - Englannissapa hyväksyttiin konsensuksen ja kaupanteon hengessä tietysti molemmat, toisensa kumoavat ääripäät - niin tahdon vapaus kuin ennaltamäärätyminenkin. - - Tästä sekasotkusta sitten syntyi anglikaaninen evankelismi, joka on näin ollen (jälleen) pikemminkin utilitarismia apinoivaa opportunimismia kuin teoreettisesti kirkasta ajattelua.

IV
Lukekaa Alasdair McIntyren Hyveen jälkeen, niin tajuatte, miksi Mooren intuitionismi ja sen suora johdannainen: emotivismi, julistaessaan itsensä objektiivisiksi ja universaaleiksi moraaliperiaatteiksi, ei ainoastaan esimerkeiksi siitä, miten moraalista kieltä käytetään vaan myös itse moraalisten arvostelmien ilmaisuiksi, valehtelivat itselleen ja muille päin naamaa.

Mutta mikäs oli valehdellessa, kun ei ymmärretty, tiedostettu ja tunnustettu, että intuitionismi sekä emotivismi heijastelivat englantilaiseen utilitarismiin sisältyvää kvantitatiivista preferenssi-ideologiaa - siis ikiaikaista kaupankäynnin eetosta.

Näin ollen huudahdus 'Ihana auto!' ilmaisee paitsi ei-moraalisen arvotuksen, joka on ilmaisultaan samaa muotoa kuin kaikki moraalisten ilmaisujen käyttö, se myös samalla (muka) on universaalinen moraalinen arvostelma, joka mm. implikoi käskyn/kehotuksen: 'osta siis sinäkin samanlainen'.

Mutta tuo objektiivisuus ja universaalisuus ei löydy itse intuitiivis-emotiivisen ilmaisun moraalisesta käytöstä, joka on samalla - jälleen muka (?!) objektiivinen moraalinen arvostelma vaan siitä, että sen taustalla vaikuttavat pyyteet kiinnittyvät paitsi yliopistojen sisällä käytyyn akateemiseen keskusteluprosessiin, myös laajempaan aate- ja sosiaalihistorialliseen kontekstiin, josta intuitionismin ja emotivismin kannattajat väittivät pokkana olevansa vapaita - - kuin yhtä lailla loogisista empiristeistä moraalin suhteen 'autistisimmat ja hedelmättömimmät' - Ludwig Wittgenstein ja häntä väärinkäsittäen apinoiva Rudolf Carnap väittivät olevansa.

Wittgenstein sentään oivalsi etiikan, estetiikan ja uskonnon ongelmien ymmärtämisen voivan olla mahdollista mutta täysin eri lähtökohdista kuin, mitä Carnapin fakki-idioottinen 'filosofia on tieteen kielen looginen syntaksi'-slogan edellytti ja mihin se antoi mahdollisuuden.

Nyky-Suomessa emotivistien ja Carnapin kanssa yhtä hedelmättömän kannan uskontoon on äskettäin esitänyt fyysikko Kari Enqvist. Hänen mukaansa uskonto on rupi - herpes-rupi, joka kasvaa ikävä kyllä sinne tänne huuliamme.

Ennenkuin käsittelen tarkemmin Enqvistin provosoivasti yksipuolista mutta huom! - erinomaisen johdomukaista ja harkittua määritelmää: uskonto alempien organismien sairaalloisesta atrofiasta kasvaneena rupena, totean vain, että reduktionistina Enqvist joutuu käyttämään 'rupeaan' semanttisesti vain ja yksinomaan rupena, koska reduktionisteille fysikaalis-biologisen ja mentaalis-kulttuurisen välinen vuorovaikutus toimii aina vastavuoroisesti ja yhden kielellisen vokabulaarin puitteissa (aivan kuten Carnapilla.) - - Fysikaalinen ja mentaalinen ovat siten sekä periaatteessa että ongelmattomasti palautettavissa toisiinsa.

Toistan: saamme vielä tulevaisuudessa hymähdellä Enqvistin kustannuksella (se kai osittain on hänen ovela tarkoituksensakin), mutta emme siis siksi, että hän reduktionistina olisi väärässä rupi=uskonto=rupi kehän suhteen vaan siksi, että tämän verran reduktionisti voi avartaa meitä yrittäessämme ymmärtää uskontojen mentaalis-psyykkis-kulttuurista luonnetta.

Toivon, että Enqvist pysyy tiukkana eikä luovu tuosta herpes=uskonto samaistuksestaan, sillä jos hän vähänkään lipsahtaa käyttämään sitä metaforana, hänen johdonmukaisuutensa on iäksi mennyttä, koska kyseessä olisi tällöin pahimman luokan kategoriavirhe, mitä hän ontologisena reduktionistina fysikaalisen suhteen tulisi tietoisuuden ja kulttuuri-ilmiöiden suhteen tekemään.

Edelleen toistoa: silmänkääntötemppu eli tässä: ontologisen reduktionistin turvautuminen käyttämään esim. herpes-käsittettään metaforisena abstraktiona on metafyysinen eli ontologisen tason muutos/siirto, koska temppu ei siis seuraa materialistisesta perustastaan vaan kielenkäytössä tapahtuu kategoriseen virheeseen rinnastettava hyppäys, jota teoreettiset sitoumukset eivät missään tapauksessa voi uskottavuuttaan menettämättä sallia!

V
Shakespeare itse on immoralisti ja sillä tavoin nihilisti.

Voidaan tietysti kysyä, eikö juuri immoraalisuus ole myös englantilaisen small talk-utilitarismin todellinen ydin. - - Toisin sanoen kun puhutaan ystävällisesti ja 'neutraalisti' säästä, niin perimmäisenä tarkoituksena tällöin saattaakin olla pyrkimys saada toinen osapuoli huijattua ostamaan ylihintaan jo matkan aikana osaksi pilaantuneita hedelmiä, joita siis on viimein tullut laivalastillinen Lontoosen asti.

Jos näistä 'kaunis-ilma-tänään-joten-ostakaa-ei-ihan-vielä-täysin-mätiä-appelsiinejamme-ylihintaan-ja-luulkaa-että teitte-hyvät-kaupat'-käytännöistä löytyy jotain positiivista (ei pelkästään win-loose vaan myös win-win) moraalia, niin opetus siitä, miten moraalia ei missään tapauksessa tule ymmärtää!

Jos ja kun minulta nyt kysytään, että miten kaupankäynti ylipäätään voi olla mahdollista, mikäli poikkeuksia tekemättä kritisoidaan kaikkea voitontavoittelua väittämällä sen aina sisältävän epärehellisen ja epäoikeudenmukaisen pyrkimyksen (kohtuuttomaan) lisäarvoon, niin voin luvata vain sen, että vastaan tähän ihmiskunnan historian kannalta perustavaan ja perimmäiseen kysymykseen heti, kun olen keksinyt 'oikean' ratkaisun - - siis mahdollisesti vasta haudan takaa - jos sieltäkään.

Joka tapauksessa kaikki voitontavoittelu liikkuu aina hyvän tavan, hyvän maun, ahneuden, kohtuuden, kohtuuttomuuden ja tolkun välimaastossa.

Sopimukset eivät takaa vielä mitään moraalin suhteen, sillä niissä on aina kysymys kaupankäynnistä, joka jo rakenteellis-psykologisesti perustuu lailliseen mahdollisuuteen rikastua sattuman sekä huijauksen avulla. Sitäpaitsi sopimukset voidaan aina mitätöidä joko väistämällä niiden velvoitteita tai suoranaisesti rikkomalla niitä.

Toisaalta kaupankäynti, jossa toimisimme mahdollisimman moraalisesti - määrittelemällä yleisesti, mikä on voiton määrän ja sen saavuttamisen keinojen kannalta kohtuullista ja mikä ei (ilmeisesti mahdoton määrittely-yritys ellei sitten mennä niin abstraktin analyysin alueelle kuin John Rawls), tyrehdyttäisi kaupan tai palauttaisi sen lopulta takaisin agraaris-tyyppiseen vaihtotalouteen tuotteilla ja palveluilla.

Toisten huijaaminen konkreettisten käyttöarvojen pohjalta ei kuten tiedetään ole aivan yhtä helppoa kuin abstraktien vaihtoarvojen, esim. sijoitusrahastojen, pörssikeinottelun - ylipäätään koronoton eri muotojen kautta.

Mutta tuskin enää ketkään muut kuin pessimistisimmät ekofasistit: Pentti Linkola ja Paavo Haavikko-vainaa, kieltävät sitä, että olemme jo liian pitkällä abstraktin vaihto-, korko-, ja/eli sijoitustalouden suossa, jotta maailma kyettäisiin pelastamaan anglo-saksisen luonteen tekopyhältä utilitarismilta, joka sai lisäpotkua kalvinismista (tunnetaan Englannissa metodismin nimikkeellä).

Optimistis-idealistisimmat vihreätkin ovat hyväksyneet käytännön, jonka mukaan päästöistä kuten kaikesta muustakin (lopulta myös moraalisista arvoista!) voidaan käydä kauppaa, koska muuta vaihtoehtoa ei ole.

Englantilaiset (ja heitä apinoivat pintaliitäjät: amerikkalaiset) - nuo 'kärsivälliset, huumorintajuiset ja suvaitsevaiset' ihmiset yrittivät rakentaa imperialismin ja kolonialismin aikana maailman, joka omaksuisi lopulliseksi moraalikseen kaupankäynnin - - siis käytännön, jota hallitsevat kaksoisstandardit kaikissa eri muodoissaan.

Tämä moraalin perusopetus tai -maksiimi kuului ja kuuluu edelleen:

Älä koskaan luota toiseen kuin sen verran, että tiedät voivasi tiukan paikan tullen kiristää vaikka oikeusteitse sen voiton, minkä olit alunperin suunnitellut häneltä - toistenne luottamuksen varaan rakentuvan 'reilun kaupan/sopimuksen' jälkeen - ahnehtivasi.

Tällä tavoin et nimittäin tule itse kovin helposti petetyksi, vaikka toisen osapuolen lakimiehet olisivat yhtä päteviä ja vaikutusvaltaisia (lue: rahalla ostettavissa) kuin sinunkin - - edellyttäen toki viime kädessä, että sinulta löytyy enemmän rahaa/luottoa heidän palkkaamisekseen kuin sopimuksen toiselta osapuolelta.
*
http://neuronarrative.wordpress.com/2009/10/05/once-you-start-trusting-a-source-beware-the-trust-trap/

Dostojevskista - ilkeillen ja syljeskellen...

Kuvassa viimeinen bysanttilainen munkki (Egon Friedellin mukaan).
*

Kommentti van Vaarille edelliseen päreeseeni Tolstoi, Dostojevski ja tietoisuuden ristiriidat.

*

(Kielimafia teki hyväksyvästi nyökytellen lisäyksiä kommenttiin Tapsa P:lle ja kolmeen Rikosta ja rangaistusta käsitelevään kappaleeseen - klo: 19.10.)
*
Hannu Hekkumoitsija olit joko sinä Vaari - naamioituneena uuden nimimerkin taakse ja haluten tahallisesti ärsyttää minua, tai sitten se oli joku viittä vaille kusipää, joka ei ymmärtänyt Dostojevskista edes omia (tiedostamattomia kun olivat) projektioitaan.
*
Haalean mutta sympaattisen etäinen, nauturalistisen mutta hienostuneen tyylin suurmestari Anton Tsehov ei arvostanut Dostojevskia. Hmm.

No - Anton Pavlovits olikin yleishumanistinen lääkäri, joka käsitteli henkilöitään kuin potilaitaan - luonnontieteellisellä neutraalisuudella käyttäen voimakkaimmillaankin pelkästään melankolisen lempeää joskin ajoittain purevahkoa ironiaa heidän kuvaamisessaan.

Dostojevski sen sijaan käsittelee henkilöitään toisella tavalla. Ikäänkuin väkivaltaisesti. He kaikki ovat osia hänen omasta 'hulluudestaan' ja hän panee heidät tekemään, mitä itse haluaa (siinä määrin kuin luominen on taiteilijan omassa vallassa).

Dostojevski on kuin satiirista oopperaalibrettoa - siis hieman absurdia draamaa - kirjoittava perverssi mafiapäällikkö, joka uhkaa jäädä henkilöittensä 'vangiksi'. (- Me ansaitsemme Dostojevskin. Emmehän ole itsekään mitään sliipattuja silosanojen sankareita tai säädyllisen ja sofistisen hyve-etiikan pitsipukuisia neitsyitä - - paitsi ehkä Tsehov ja Kemppinen (he-he-he...).

Itse asiassa Dostojevskin romaanihenkilöt ovat tyyppejä, aatteita, ajatuksia - siis hänen oman hullun psyykensä ajatuksia ja projektioita, kuten olivat esimerkiksi myös kaikki Karamazovit.

Se minua kuitenkin ihmetyttää, että niinkin kova nimi kuin 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kirjallisuuskriitikkojen guru ja Nietzschen löytäjä - Georg Brandes - väitti, ettei Dostojevski hallinnut muka liian laveaa materiaaliaan ja kirjoitti kaiken ilman suunnitelmaa.

Tämä on silkkaa väärinymmärrystä jo esteettisesti, vaikka D:llä pirunmoinen kiire usein olikin. Sitäpaitsi on jälkeenpäin pystytty muistiinpanoista ja päiväkirjoista osoittamaan, että D. teki paljonkin töitä teostensa suunnittelemiseksi.

Ehkä Brandesin kritiikki sopii Keskenkasvuiseen (1875), jota tosiaan väitetään hieman hajanaiseksi. En kuitenkaan osaa vielä sanoa omaa mielipidettäni kyseisestä kirjasta, koska en ole vielä paneutunut siihen, vaikka kohta onkin tällä erää jo 10 Dostojevskin romaania luettu - puolet uusiksi, puolet ensimmäistä kertaa.
*
Tapsa P syytti Dostojevskin romaanihenkilöitä katu-uskottavuuden puutteesta, mikä oli surkea kirjallinen arviointi. Mitä helvetin tekemistä katu-uskottavuudella on fiktiivisen kirjallisuuden kanssa? Ei mitään!

Mutta jos nyt jotkut runopojat ja -tytöt haluavat 'henkiä' haikuja ja kuitenkin samalla jostain kumman syystä lukea vain katu-uskottavista (mitä ne ovat?) romaanihenkilöistä niin siitä vain. Ei kuulu mulle. En tosin ymmärrä edelleenkään moista vaatimusta (eikö se sisällä sisäisen ristiriidan; - ei kai runo voi koskaan olla nimenomaan katu-uskottava?!).

Tällainen asenne viestii minulle joka tapauksessa jostain hyvin 'vinoutuneesta' - jostain niin syvästi hienopersehumanistisesta, esteettisestä keikailusta, että haluan sanoutua välittömästi irti moisista katu-uskottavista?! eufemistikoista.

Edelliseen lisäten ja 'Bloom/Kemppistä' alustaen totean Esa Adrianin kirjoittavan osuvasti D:n Kellariloukon jälkisanoissa, että siinä missä Sota ja rauha on mentaalihygienisesti mitä tervehdyttävin teos, siinä Dostojevskin romaanit sen sijaan ovat vaarallisia räjähtäviä kapistuksia.

Harold Bloom ja J. Kemppinen (joka näköjään plagioi H. Bloomin ajatuksia) kokevat Dostojevskin lukemisen (Bloomin esimerkkinä on Lukemisen ylistyksessä Rikos ja rangaistus) miltei fyysisenä koettelemuksena (hieman negatiivisessa mielessä?!), ja sitähän se minullekin on - joskin positiivisessa mielessä.

Olin äskettäin itse täysin Rikoksen ja rangaistuksen uuden käännöksen lumoissa ja luulin jo välillä, että makuuhuoneestani ilmestyy kohta olohuoneeseen joko psykologiselta oivalluskyvyltään huipputerävä poliisitarkastaja/tutkintatuomari Porfiri Petrovits (ks. PS.), pervertikko-älykkö Svidrigailov, prostituutioon pakon edessä ajautunut 'puolipyhimys' Sonja Marmeladova tai sitten viimein itse tuo 'epäonnistunut?' yli-ihminen - Rodion Raskolnikov-poloinen - kuumeisena ja puoliparanoidisena murhiensa 'vieroitusoireiden' takia.

Sellaista on esteettinen kokemus aidoimmillaan. Romaanihenkilöt ryhtyvät elämään minun kanssani vähän samaan tapaan kuin Hamletin isän haamu puoliksi seonneenTanskan prinssin mielikuvituksessa - jos se nyt oli pelkkää mielikuvitusta (ha-ha).

*
Vastauksena kysymykseesi Vaari: Minulla ei ole ollut krapulaa yli viikkoon. Ja yli viikko menee, että tulee seuraava kankkunen.

*

Henki+kohentuu+kun+menee+kehnosti/HS20090208SI1KU02nfk

*

PS.

Rikoskirjallisuuden klassinen hetki: Porfiri Petrovits toteaa Raskolnikoville myötätuntoisesti mutta päättäväisesti: 'Te palaatte. Te ette tule toimeen ilman meitä. ('vapaa' sitaatti).'