June 10, 2013

‘Korjaavaa terapiaa’ autonomisen järjen kantilaiselle advokaatille, osa 2

David Bentley Hart
.
Nature Loves to Hide
.
Two issues back, I spoke ill of a modern form of natural law theory that unsuccessfully attempts to translate an ancient tradition of moral reasoning into the incompatible language of secular reason. Because of an obscurity I allowed to slip into the fourth paragraph, several readers imagined that I was speaking in propria persona from that point on, rather than on behalf of a disenchanted modern rambling among the weed-thronged ruins; and some were dismayed. Edward Feser, for instance, issued a robust if confused denunciation, accusing me of numerous logical errors I did not commit and of being a Humean modernizer who doubts reason’s natural orientation toward the good. I suppose I should savor that as a refreshing change from the invective I usually attract; but, honestly, what most interested me about Feser’s argument were its fallacies, chief among them a notably simplistic understanding of such words as “revelation” and “supernatural.”
.
There is an old argument here, admittedly. Somewhere behind Feser’s argument slouches the specter of what is often called “two-tier Thomism”: a philosophical sect notable in part for the particularly impermeable partitions it erects between nature and grace, or nature and supernature, or natural reason and revelation, or philosophy and theology (and so on). To its adherents, it is the solution to the contradictions of modernity. To those of a more “integralist” bent (like me), it is a neo-scholastic deformation of Christian metaphysics that, far from offering an alternative to secular reason, is one of its chief theological accomplices. It also produces an approach to moral philosophy that must ultimately fail.
.
Before completing that thought, however, it might help to rehearse just a few of the conceptual obstacles our age erects in the path of natural law theory. So:
.
First. Finality’s fortuity. Most traditional accounts of natural law require a picture of nature as governed by final causality: For every substance, there are logically prior ends—proximate, remote, or transcendent—that guide its existence and unite it to the greater totality of a single cosmic, physical, moral, social continuum embraced within the providential finality of the divine. They assume, then, that from the “is” of a thing legitimate conclusions regarding its “ought” can be discerned, because nature herself—through her evident forms—instructs us in the elements of moral fulfillment. In our age, however, final causality is a concept confined within an ever more beleaguered and porous intellectual redoubt. One can easily enough demonstrate the reality of finality within nature, but modern scientific culture refuses to view it as in any sense a cause rather than the accidental consequence of an immanent material process. Within any organic system, for instance, ontogeny is fruitfully determined by strict formal constraints, but these are seen as the results of an incalculably vast series of fortuitous mutations and attritions, and therefore only the residue of an entirely stochastic phylogeny. Hence nature’s finality indicates no morally consequential ends (much less the supereminent finality of the Love that moves the stars), but is rather merely the emergent result of intrinsically meaningless brute events.
.
Second. Dame Nature, serial murderess. Even if final causality in nature is demonstrable, does it yield moral knowledge if there is no clear moral analogy between natural ends and the proper objects of human motive? After all, our modern narrative of nature is of an order shaped by immense ages of monstrous violence: mass extinctions, the cruel profligacy of an algorithmic logic that squanders ten thousand lives to fashion a single durable type, an evolutionary process that advances not despite, but because of, disease, warfare, predation, famine, and so on. And the majestic order thus forged? One of elemental caprice, natural calamity, the mercilessness of chance—injustice thrives, disaster befalls the innocent, and children suffer. Why, our deracinated modern might ask, should we believe that nature’s organizing finality, given the kinds of efficient causes it prompts into action, has moral implications that command imitation, obedience, or (most unlikely of all) love?
.
Third. Elective priorities. Assume, however, that we can establish the existence of a moral imperative implicit in the orderliness of the world, as perceived by a rational will that, for itself, must seek the good: Does that assure that we can prove what hierarchy of values follows from this, or how we should calculate the relative preponderance of diverse moral ends? Yes, we may all agree that murder is worse than rudeness; but beyond the most rudimentary level of ethical deliberation, pure logic proves insufficient as a guide to which ends truly command our primary obedience, and our arguments become ever more dependent upon prior evaluations and preferences that, as far as philosophy can discern, are culturally or psychologically contingent. Consistent natural law cases can be made for or against slavery, for example, or for or against capital punishment, depending on which values one has privileged at a level too elementary for philosophy to adjudicate. At some crucial point, natural law argument, pressed to disclose its principles, dissolves into sheer assertion.
.
Fourth. Theory’s limits. The most gallantly errant of Feser’s assertions is that, because reason necessarily seeks the good, there exists no gap into which any “Humean” separation of facts from values can insinuate itself. But obviously the gap lies in the dynamic interval between (in Maximus the Confessor’s terms) the “natural” and “gnomic” wills: between, that is, the innate yearning for the good that is the primal impulse of all rational life and the particular acts of judgment and choice by which finite individuals live. The venerable principle that the natural will is a pure ecstasy toward the good means that, at the level of our gnomic deliberations, whatever we will we inevitably desire as the good (for us); it does not mean that philosophical theory can by itself prove which facts imply which values, or that the good must naturally be understood as an incumbent “ought” rather than a compelling “I want.” Feser asserts that “purely philosophical arguments” can establish “objectively true moral conclusions.” And yet, curiously enough, they never, ever have. That is a bedtime story told to conjure away the night’s goblins, like the Leibnizian fable of the best possible world or the philosophe’s fairy tale about the plain dictates of reason.
.
The question relentlessly left open in all of this is what “reason” really is. It is perfectly possible to believe that the whole natural dynamism of our reason and will is toward the good, and even to desire a true moral cultural renewal, and yet still to deny that natural law theory provides a sufficiently rich or logically coherent model of how the intellect can know moral truths. There is nothing scandalous in this unless one creates a false dilemma by imagining a real division between the discrete realms of supernatural and natural knowledge. Feser thinks of revelation as an extrinsic datum consisting in texts and dogmas, and of the supernatural as merely outside of nature, and believes there really is such a thing as purely natural reason. From that perspective, one cannot deny philosophy’s power to demonstrate objective moral truth without denying reason’s intrinsic capacity for the good. Like a Kantian (the two-tier Thomist’s alter ego), one must believe that philosophical theory’s limits are also reason’s.
.
These divisions are illusory. What we call “nature” is merely one mode of the disclosure of the “supernatural,” and natural reason merely one mode of revelation, and philosophy merely one (feeble) mode of reason’s ascent into the light of God. Nowhere, not even in the sciences, does there exist a “purely natural” realm of knowledge. To encounter the world is to encounter its being, which is gratuitously imparted to it from beyond the sphere of natural causes, known within the medium of an intentional consciousness, irreducible to immanent processes, that grasps finite reality only by being oriented toward a horizon of transcendental ends (or, better, “divine names”). There is a seamless continuity between the sight of a rose and the mystic’s vision of God; the latter is in fact implicit in the former, and saturates it, and but for this supernatural surfeit nothing natural could come into thought.
.
It does not then represent some grave failure of natural reason that philosophy cannot achieve definitive moral demonstrations, or that true knowledge of the good is impossible without calling upon other modes of knowledge: the (ubiquitous) supernatural illumination of a conscience—a heart—upon which the law is written, Platonic anamnesis (of the eternal forms or of what your mother taught you), cultural traditions with all their gracious moments of religious awakening (Jewish, pagan, Christian, Hindu, Taoist, Buddhist, Muslim, Sikh, and so on), prayer, inspiration, the cultivation of personal holiness, love of the arts, and so on. There is no single master discourse here, for the good can be known only in being seen, before and beyond all words. Certain fundamental moral truths, for instance, may necessarily remain unintelligible to someone incapable of appreciating Bach’s fifth Unaccompanied Cello Suite. For some it may seem an outrageous notion that, rather than a collection of purportedly incontrovertible proofs, the correct rhetoric of moral truth consists in a richer but more unmasterable appeal to the full range of human capacities and senses, physical and spiritual. I, however, see it as rather glorious: a confirmation that our whole being, in all its dimensions, is a single gracious vocation out of nonexistence to the station of created gods.
*
http://www.firstthings.com/article/2013/05/nature-loves-to-hide
http://www.firstthings.com/simpleSearch.php?offset=0&mySqlSearchCriteria=%22David+Bentley+Hart%22
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://www.firstthings.com/article/2013/02/is-ought-and-natures-laws-1
http://ethikapolitika.org/author/dylanpahman/

‘Korjaavaa terapiaa’ autonomisen järjen kantilaiselle advokaatille, osa 1

David Bentley Hart
 
Is, Ought, and Nature’s Laws

There is a long, rich, varied, and subtle tradition of natural law theory, almost none of which I find especially convincing, but most of which I acknowledge to be—according to the presuppositions of the intellectual world in which it was gestated—perfectly coherent. My skepticism, moreover, has nothing to do with any metaphysical disagreement. I certainly believe in a harmony between cosmic and moral order, sustained by the divine goodness in which both participate. I simply do not believe that the terms of that harmony are as precisely discernible as natural law thinkers imagine.

That is an argument for another time, however. My chief topic here is the attempt in recent years by certain self-described Thomists, particularly in America, to import this tradition into public policy debates, but in a way amenable to modern political culture. What I have in mind is a style of thought whose proponents (names are not important) believe that compelling moral truths can be deduced from a scrupulous contemplation of the principles of cosmic and human nature, quite apart from special revelation, and within the context of the modern conceptual world. This, it seems to me, is a hopeless cause.

Classical natural law theory, after all, begins from the recognition that the movement of the human will is never purely spontaneous, and that all volition is evoked by and directed toward an object beyond itself. It presupposes, moreover, that beyond the immediate objects of desire lies the ultimate end of all willing, the Good as such, which in its absolute priority makes it possible for any finite object to appear to the will as desirable. It asserts that nature is governed by final causes. And, finally, it takes as given that the proper ends of the human will and the final causes of creation are inalienably analogous to one another, because at some ultimate level they coincide (for believers, because God is the one source in which both participate). Thus, in knowing the causal ends of nature, we should be able to know many of the proper moral ends of the will, and even their relative priority in regard to one another.

So far, so good. But insuperable problems arise when—in part out of a commendable desire to speak to secular society in ways it can understand, in part out of some tacit quasi-Kantian notion that moral philosophy must yield clear and universally binding imperatives—the natural law theorist insists that the moral meaning of nature should be perfectly evident to any properly reasoning mind, regardless of religious belief or cultural formation.

Thus, allegedly, the testimony of nature should inform any rightly attentive intellect that abortion is murder, that lying is wrong, that marriage should be monogamous, that we should value charity above personal profit, and that it is wicked (as well as extremely discourteous) to eat members of that tribe that lives over in the next valley. “Nature,” however, tells us nothing of the sort, at least not in the form of clear commands; neither does it supply us with hypotaxes of moral obligation. In neither an absolute nor a dependent sense—neither as categorical nor as hypothetical imperatives, to use the Kantian terms—can our common knowledge of our nature or of the nature of the universe at large instruct us clearly in the content of true morality.

For one thing, as far as any categorical morality is concerned, Hume’s bluntly stated assertion that one cannot logically derive an “ought” from an “is” happens to be formally correct. Even if one could exhaustively describe the elements of our nature, the additional claim that we are morally obliged to act in accord with them, or to prefer natural uses to unnatural, would still be adventitious to the whole ensemble of facts that this description would comprise.

The assumption that the natural and moral orders are connected to one another in any but a purely pragmatic way must be logically antecedent to our interpretation of the world; it is a belief about nature, but not a natural belief as such; it is a supernatural judgment that renders natural reality intelligible in a particular way. I know of many a stout defender of natural law who is quick to dismiss Hume’s argument, but who—when pressed to explain why—can do no better than to resort to a purely conditional argument: If one is (for instance) to live a fully human life, then one must . . . (etc.). But, in supplementing a dubious “is” with a negotiable “if,” one certainly cannot arrive at a categorical “ought.”

In abstraction from specific religious or metaphysical traditions, there really is very little that natural law theory can meaningfully say about the relative worthiness of the employments of the will. There are, of course, generally observable facts about the characteristics of our humanity (the desire for life and happiness, the capacity for allegiance and affinity, the spontaneity of affection for one’s family) and about the things that usually conduce to the fulfillment of innate human needs (health, a well-ordered family and polity, sufficient food, aesthetic bliss, a sense of spiritual mystery, leisure, and so forth); and if we all lived in a Platonic or Aristotelian or Christian intellectual world, in which everyone presumed some necessary moral analogy between the teleology of nature and the proper objects of the will, it would be fairly easy to connect these facts to moral prescriptions in ways that our society would find persuasive. We do not live in such a world, however.

It is, after all, simply a fact that many of what we take to be the plain and evident elements of universal morality are in reality artifacts of cultural traditions. Today we generally eschew cannibalism, slavery, polygamy, and wars of conquest because of a millennial process of social evolution, the gradual universalization of certain moral beliefs that entered human experience in the form not of natural intuitions but of historical events. We have come to find a great many practices abhorrent and a great many others commendable not because the former transparently offend against our nature while the latter clearly correspond to it, but because at various moments in human history we found ourselves addressed by uncanny voices that seemed to emanate from outside the totality of the perceptible natural order and its material economies.

One certainly may believe that those voices in fact awakened us to “natural” truths, but only because one’s prior supernatural convictions prompt one to do so. To try then to convince someone who rejects those convictions nevertheless to embrace those truths on purely “natural” grounds can never be much more than an exercise in suasive rhetoric (and perhaps something of a pia fraus).

The truth is that we cannot talk intelligibly about natural law if we have not all first agreed upon what nature is and accepted in advance that there really is a necessary bond between what is and what should be. Nor can that bond be understood in naturalistic terms. Even if it were clearly demonstrable that for the majority of persons the happiest life is also the most wholesome, and that most of us find spiritual and corporeal contentment by observing a certain “natural” ethical mean—still, the daringly disenchanted moralist might ask: “What do we owe to nature?”

To his mind, after all, the good may not be contentment or even justice, but the extension of the pathos of the will, as Nietzsche would put it: the poetic labor of the will to power, the overcoming of the limits of the merely human, the justification of the purely fortuitous phenomenon of the world through its transformation into a supreme aesthetic event. What if he should choose to believe (and are not all values elective values for the secular moralist?) that the most exalted object of the will is the Übermensch, that natural prodigy or fortunate accident that now must become the end to which human culture consciously aspires?

Denounce him, if you wish, for the perversity of his convictions. Still, after all hypothetical imperatives have been adduced, and all appeals to the general good have been made, nothing would logically oblige him to alter his ideas. Only the total spiritual conversion of his vision of reality could truly change his thinking.

To put the matter very simply, belief in natural law is inseparable from the idea of nature as a realm shaped by final causes, oriented in their totality toward a single transcendent moral Good: one whose dictates cannot simply be deduced from our experience of the natural order, but must be received as an apocalyptic interruption of our ordinary explanations that nevertheless, miraculously, makes the natural order intelligible to us as a reality that opens up to what is more than natural.

There is no logically coherent way to translate that form of cosmic moral vision into the language of modern “practical reason” or of public policy debate in a secular society. Our concept of nature, in any age, is entirely dependent upon supernatural (or at least metaphysical) convictions. And, in an age that has been shaped by a mechanistic understanding of the physical world, a neo-Darwinian view of life, and a voluntarist understanding of the self, nature’s “laws” must appear to be anything but moral.

*
http://www.firstthings.com/article/2013/02/is-ought-and-natures-laws-1
http://www.firstthings.com/article/2013/05/nature-loves-to-hide
http://www.firstthings.com/simpleSearch.php?offset=0&mySqlSearchCriteria=%22David+Bentley+Hart%22
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://ethikapolitika.org/author/dylanpahman/

June 8, 2013

I love you forever [so far]

Riku: Tiijät sie Madde mitä? Jospa myö männä mätkäätettääsiin ihtemme naimissiin. Kuhtuttaan häihi siun isä, äite, sisko miehineen ja niijen laps, siun veli ja miun äite-mamma. Madde: Mut siun äiten miehiä ei kuhtuta Riku! Riku: Ei ei Madde kultsu, niitä ei kuhtuta eikä ne varmaa tuliskaa. Madde: Ja siun äite saa laittaa piälleen pitkän mekon eikä mittään milffi-miniä, josta näkkyy kaikki sen rypyt vai sanonko mitä. Riku: Ei ei Madde, äite laittakkoo sen nilikkoihin asti ulottuvan kultahippuhammeen piälleen. Mie sanon sille. Madde: No – sitte kai voijaan mennäkkii naimissii. Riku: Mie rakastan sinnuu Madde. Madde: Ja mie sinnuu Riku [hiljaa huokaisten ja edellistä, petollista heilaa muistellen: toistaaseksi]. 
.
1
Ironmistress kirjoitti ‘aforismi-päreeni' kommentissaan seuraavasti: Meistä jokainen on jollain lailla perheihminen; ilman ehkäisyä vuoden, parin sisään huomaat sen.
*
Minäkin olen perheihminen: olen ultimate-uusperheen eli ihmiskunnan sateenkaarilapsi - ellei peräti maailmankaikkeuden!
*
No - vakavasti puhuen saatat hyvinkin olla oikeassa. En lainkaan ihmettelisi suuren ikäluokan ja sitä seuranneen x-sukupolven [ensin anarkistisen vasemmiston ja sitten uusliberalistisen oikeiston] hypettämän arvopluralistisen laissez-fairen jälkeen, että nyky- ja lähitulevat nuoret alkavat suosia uskollisuutta ja parisuhdetta lujittavia sekä konkreettisia että symbolisia käytäntöjä. Sitä paitsi Juha Siltala[kin] näyttäisi viimeisessä tutkimuksessaan päätyneen tämänkaltaisiin johtopäätöksiin nykynuorten arvomaailman suhteen.
. 
Mutta ‘c'est la vie’ eli kyseessä on kulttuuri-antropologisesti eli väestöpohjan ja yhteiskunnallis-historiallisten olosuhteitten vaihtelun vuoksi pikemminkin pitkien aikajaksojen dialektinen prosessi kuin mikään fundamentaalis-te/le/ologinen tai peräti biologis-evolutiivinen ihmis-perhemoraalin ideaali. Kärjistetysti sanottuna kyseessä on liberaalien ja konservatiivisten arvojen välillä vaihteleva kulttuurinen muoti eikä paljon sen syvällisempää [valitettavasti; olen nimittäin itse suhteellisen vakaitten perhearvojen kannalla joskin nyt jo pitkään ollut sinkku by destiny ellei peräti by ‘nemesis’].
. 
2
Viimeistään I maailmansota synnytti aikansa ‘kadotetun moraalittoman sukupolven’ [ks. linkki]. II maailmansota puolestaan synnytti ‘kadotetun sukupolven’ ideologiset seuraukset ja vaihtoehdot eli eksistentialismin ja marxilaisuuden. Näiden kahden aatemaailman poliittisesti ‘perverssistä’ yhdistymisestä [i] kumpusi hippi-hörhöjen vapaan rakkauden anarkistisen huume-, juppi- ja new age-lauma, joka kritikoi autoritaarista valtarakennetta [hegemonista valtaeliittiä], koska suurelta osin juuri se oli paitsi toimillaan myös toimettomuudellaan ollut aiheuttamassa [tai ainakin kyvytön estämään] kahta maailmansotaa ja yhtä maailmanlaajuista finanssiromahdusta [itse asiassa kahta, joskin 2008 romahdus oli jo anarkisti-sukupolven hedonistis-hegemonisten kapitalisti-saalistajien kvantti-matemaattisen ahneuden tuotos [ii].
. 
On kuitenkin dialektisesti luonnollista ja ymmärrettävää, että vastareaktiona suuren ikäluokan moraali-anarkismin raunioista nousseeseen [pornoistuneeseen/perversoituneeseen] arvo- ja rahapluralismiin syntyy kaipuu turvallisempaan ja vakaampaan elämänmuotoon eli in practice välttämätön tarve vakauttaa parisuhteitten moraali-logiikka [uskollisuuden ja kuuliaisuuden hyveet], koska juuri kiinteä parisuhde [siis kahden ihmisen välinen monogaaminen seksuaalisuhde erotuksena polyamorikkojen ‘maksuttomaan’ prostituutiomalliin] on sentään ihmisen psykologisen ja yhteiskunnallisen elämän perusyksikkö ja perusta [iii].
. 
Kun sitten tämä uusin moraalisen vakauden ‘muoti’ muuttuu hegemoniseksi ja siten tukahduttavaksi elämäntavaksi, siihen tullaan nuorempien sukupovien toimesta suhtautumaan erittäin kriittisesti. Konservatiivisuus ja liberaalisuus yhteisöllisesti sopeutuvana/sopeuttavana reaktiona suhteessa parisuhteitten perustan luovaan ‘energeettisyyteen’ eli seksuaalisuuteen on siis yhteiskunnallisesti sekä dialektinen että syklinen ilmiö, mutta mitään lopullista globaalia arvokonsensusta tässä asiassa ei saavuteta. 
.
PS. Vähintäänkin opettavaista ja/eli samalla hyvin problemaattista on jälleen muistaa, että patriootti-konservatiivien tiukasti vastustama islam jos mikä sharia-lakeineen edustaa perinteisiä konservatiivisia perhearvoja - sekä kaikkein vahvimmin että ongelmallisimmin – ainakin länsimaisen demokraattis-liberaalis-reformatorisen perinteen näkökulmasta nähtynä.
.
Myöskään konservatiiviset arvot eivät ole mikään itsestään selvyys [arvoliberalismi ei tosin edes pyri itsestään selvyyteen], koska konservatiivien piirissä ajaudutaan [mikä on heille ymmärtääkseni kiusallista asian ‘psykologisen paljastavuuden’ vuoksi] väistämättä puhumaan ainakin kahdesta lähtökohdiltaan erityyppisestä konservatiivisuudesta. Toinen kuten sanottu perustuu itsessään ristiriitaisen liberaalin feminismin perinteeseen ja toinen esimoderniin patriarkaaliseen perhemalliin.
***
[i] Toisilleen lähes vastakkaiset maailmankatsomukset eli eksistentialismi ja marxilaisuus [ontologinen indeterminismi - historiallinen determinismi] olivat heti toisen maailmansodan jälkeen välittömiä vastareaktioita sekä vanhan valta-eliitin että uuden tieteen, taiteen ja eettis-polittisen ajattelun kyvyttömyydelle estää 1900-luvun ensimmäisen puoliskon aatteellisen nihilismin synty talouden romahduksineen, totalitarismeineen ja sotineen. 
.
Eksistentialismi huokui individualistista pessimismiä ja nihilismiä, kun taas työväen oikeuksia ja työläisten keskinäistä solidaarisuutta ajanut kovemman linjan marxilaisuus [erotuksena kapitalistin kanssa 'veljeileviin' sosiaalidemokraatteihin] ajautui joko tahtoen tai tahtomattaan liittoon neuvostokommunismin kanssa.
. 
Marxilaisuus ja eksistentialismi ovat siis alunperin aatteellisia antagonisteja, jotka eivät voineet sietää toisiaan [vrt. myös Camus’n ‘eksistentialistinen’ (itse asiassa moralistinen) humanismi ja Sartren ‘eksistentialistinen’ kommunismi (joka on itse asiassa oxymoron)] ja silti niistä tai niiden ‘perverssistä’ sekoituksesta [hedonistisen vapauden ja yhteiskunnallisen solidaarisuuden mahdoton yhdistelmä] tuli 1960-luvun lopun nuorisoliikkeiden aatteellinen ‘käyteaine’. - - Eurooppalaista maolaisuutta pidän eräänlaisena pettyneitten puoluemarxistien sisäisenä lahkoliikkeenä [esim. Alain Badiou], joka ei kuitenkaan omaksunut situationistien ja anarkistien 'hippihenkeä'.
.
[ii] Tietenkin juuri seksuaalisuus [niin konservatiivisissa kuin liberaaleissa muodoissaan] kaupallistetaan kapitalistisessa yhteiskunnassa aina ja joka tapauksessa tappiin asti, mikä jo itsessään kalvaa kaiken vakaumuksellisuuden ja luottamuksen moraalista uskottavuutta ja perustaa: rahalla kuten hyvin tiedämme [joskaan emme tunnusta] on taipumus demoralisoida kaikki, mihin se vain ikinä tarttuukin.
. 
[iii] Uusi perhekonservatismin nousu on tapahtunut alle 20:ssä vuodessa. Kaikki kehitys kuten teknisistä innovaatioista opimme [?] tapahtuu siis yhä nopeammin ja nopeammin. Myös konservatiivisuuden ja liberaalisuuden syklinen prosessi ilmeisesti nopeutuu koko ajan ~ historia saattaakin ‘loppua’ jo lähitulevaisuudessa? ;\]. 
*

Optimaalinen geneettinen etäisyys?

Kuvassa merkittäviä geneettisiä etäisyyksiä koko-, melkein–, puoli–, ja neljännesjuutalaisten sekä vääräuskoisten välillä. Onko endogamian toteutuminen uhattuna?
* 
Kommentti Valkean kommenttiin Ironmistressin päreessä Lukutaito, ÄO ja abstrakti ajattelu.
.
I
Valkea kirjoitti: Toisaalta liian läheisten sukulaisten avioliitot eivät ole geenien toiminnan kannalta optimaalisia (3. ja 4. serkkujen väliset avioliitot ovat todennäköisesti optimaalisia), mutta tämä on toinen asia kuin perinnölliset sairaudet ja sen voi helposti mikä tahansa endogaminen yhteisö välttää kun sen jäsenet valitsevat puolisonsa optimaalisen geneettisen etäisyyden päästä.
*
Ei ole olemassa sellaista erottavaa 'bio-hygieenistä välimatkaa’ kuin ‘optimaalinen geneettinen etäisyys’.
. 
Optimaalinen nimittäin tarkoittaa ei ainoastaan sopivaa vaan edullisinta eli parasta ja implikoi tässä tapauksessa oletuksen, jonka mukaan ei ainoastaan liian läheinen vaan myös liian kaukainen geneettinen etäisyys on haitaksi endogaamisen eli suljetun yhteisön parinmuodostuksen kannalta.
.
Liian suuren geneettisen läheisyyden on evoluutio suuressa viisaudessaan ‘osoittanut’ haitalliseksi [1], koska alleellit eivät voi silloin ‘omaksua tarpeellisessa määrin’ positiivisia mutaatioita aiheuttavaa ‘potkua’ geneettisiin yhdistelmiinsä.
. 
Suljetun eli endogaamisen yhteisön parinmuodostuksen vaarana on haitallisten mutaatioiden kehittyminen jos kohta myös erittäin edullisten mutaatioiden esiin putkahdus on ainakin jossain aikajaksossa todennäköisempää endogaamisessa kuin eksogaamisessa yhteisöissä, jossa tuo niin sanottu ‘optimaalinen geneettinen etäisyys’ on ‘liian’ suuri tuottaakseen yhteisön kannalta lahjakkaita mutta samalla myös yhteisölle lojaaleja tai ylipäätään ‘vahvoja’ yksilöitä [2].
. 
Optimaalinen geneettinen etäisyys ei voi toteutua [jos se nyt ylipäätään voi toteutua ja edes on mitään muuta kuin eräitten tutkijoitten legitimoima ennakkoluulo eli rasistinen hypoteesi?] missään endogaamisessa yhteisössä kuin tiettyjen rajallisten kombinaatioitten vallitessa, tietyn rajatun aikajakson puitteissa.
.
Endogaaminen yhteisö päätyy aina optimaalisen geneettisen etäisyyden kannalta kestämättömään tilanteeseen, jossa haitallisten yhdistelmien/mutaatioitten määrä alkaa nousta [miten tuo haitallisuus sitten lopulta määritelläänkin], mikäli populaation määrä alittaa tai ylittää [kyllä: molemmin päin, koska puhumme optimaalisesta keskiarvosta] kombinaatioitten optimaalisen läheisyyteen/etäisyyteen tarvittavan laadullisen kriteerin määräämän ehdon. Ollakseen ‘tiedettä’, tämä vaatimus/kriteeri/ehto pitää tietysti mallintaa paitsi funktiona myös derivaattana (ja/tai ylipäätään jollain ‘laadullisella’ ad hoc-vakiolla), koska kyseessä ei ole pelkästään lineaarinen ja aritmeettinen muuttuja].
. 
Edellisestä seuraa, että mikäli vaadittu/esitetty ehto ei toteudu eli populaation määrä tässä yhä ‘tiheämmäksi’ muodostavassa eli ‘suhteellista’ sisäsiittoisuutta [resessiivisten geenien implikoima geneettinen sukurutsa] suosivassa ‘heimossa’ ei laadullisesti ja määrällisesti kasva oikeassa suhteessa tarvittavien optimaalisten kombinaatioiden muodostumiseksi, kyseinen yhteisö on evolutiivisesti in the long run eräänlainen contardictio in adiecto ja/eli geneettisen rappion kasvualusta.
. 
Näin siis konservatiivinen, arvo-objektivismissaan fundamentalistinen, parinmuodostuksen valintaa tieteellis-uskonnollis-geneettisesti [~ rasistisesti] säätelevä yhteisö onkin itse asiassa itseään sisäisesti tuhoava yhteisö – eikä ainoastaan itseään tuhoava, sillä kuten historiankirjoista olemme saaneet lukea [jos ‘osaamme’], pyrkii se myös ‘oikeaoppisessa geneettisen optimaalisuuden vaatimuksessaan’ valtaamaan ja integroimaan ympäröiviä populaatioita ellei peräti tuhoa niitä systemaattisesti pois kuleksimasta etenkin ‘geneettistä pluralismia’ suosivan [= aiheuttavan] tartuntavaaran vuoksi.
. 
Onhan nimittäin evolutiivisesti, tieteellisesti ja ties vielä vaikka jumalallisesti ilmeinen tosiasia, että niin nuoret kuin vanhemmatkin ihmiset rakastuvat ja ovat aina [myös esimodernina aikana] rakastuneet toisiinsa geeneihin katsomatta [siis uskoen Romeon ja Julian tavoin rakkauteen eikä totellen kyynistä ja laskelmoivaa valtapeliä omaisuuden siirtoineen, olivatpa seuraukset sitten mitkä tahansa]. Tällaista anarkiaa eivät optimaalista geneettistä välimatkaa preferoivat endogaami-paavit kuitenkaan voi sallia. He ovat halunneet ja edelleen haluavat [jopa tieteen legitimaatioon naamioituen] säädellä parinmuodostuksen ehtoja etenkin rotua, kansaa, kansallisuutta kuin uskontoakin kriteereinään pitäen.
* 
Kertauksen vuoksi muistutettakoon toisin sanoin, että olennaista optimaalisen geneettisen etäisyyden teoreetikolle on se [muka] matemaattisesti ennakoitavissa oleva saturaatiopiste, jonka ‘sopivasti alittavassa’ tuntumassa yhteisön kannalta edullisimpien yhdistelmien ja mutaatioiden määrä on kaikkein todennäköisin – ei ainoastaan laadun ja määrän vaan myös kombinaatioitten maksimaalis-optimaalisen keston suhteen. Yhä vaikeammaksi ongelmaksi kuten sanottu muodostuukin näin ollen endogaamisen populaation suuruus: mitä suuremmaksi endogaamisen yhteisön väestömäärä kasvaa, sitä vaikeampi on hallita geneettisesti optimaalisen parimuodostuksen logiikkaa.
.
Mutta ei hätää – jos muuttujat vakioidaan, niin matematiikka pystyy ratkaisemaan kaikki ihmisen ja maailman ongelmat [?] Entä kuka määrittelee muuttujat? Kenellä on viimekätinen valta legitimoida niiden sisältö ja käyttö? - - Thomas Jeffersonilla? Leninillä? Hitlerillä? Stalinilla? Tatu Vanhasella? Valkealla Ironmistressillä? Soinilla? Halla-aholla? Immosella? Erolalla? jne.
.
II
No niin hyvä lukijani. Vasta nyt alamme päästä käsiksi itse pihviin. Ensin on pitänyt ymmärtää ‘optimaali-geneetikkojen’ teoreettiset lähtökohdat loogis-matemaattisella tasolla, mutta täst’edes keskitymme käytännön toteutukseen. Siitä esimerkkinä otamme käsittelyyn keskustelun muslimien maahanmuuton sallimisesta/kieltämisestä Suomessa. Tämä case paljastaa meille optimaali-geneetikkojen todellisen karvan in practice. Ymmärrätte jo varmaan, mitä tarkoitan.
.
Aivan aluksi/lopuksi pitää tutkimuksen ja kannanottojen tasapuolisuuden vuoksi tietysti muistuttaa, että islam jos mikä on endogaaminen uskonto. Niinpä muslimien [endogamian pohjalta kasvanut populaatio par excellence] maahanmuuttoa ja heidän ‘pehmeää’ integraatiotaan ajavien/puoltavien sekä samalla globaalia arvopluralismia ja eksogaamista liberalismia kannattavien demokraattien poliittiseen agendaan sisältyy paha sisäinen ristiriita, jonka vallitessa ei ole pystytty tyydyttävällä tavalla ratkaisemaan sitä, miten kotouttaa [integroida ~ assimiloida ~ indoktrinoida ~  manipuloida] ‘poliittisuskonnollinen endogaami’ eksogaamiseen yhteisöön sekä ilman kohtuuttomia sopeutusvaatimuksia että ilman teeskentelyä ja tekopyhyyttä? 
.
Niinpä jäljelle näyttää jääneen pelkkä ongelmien nurkkaan lakaiseminen: ikään kuin pois silmistä, vaikka kaikki yhä silti ovat tietoisia, ettei keisarilla tässä asiassa ole uusia vaatteita eli miten hankalaan tilanteeseen jo pienimuotoinenkin ‘ghettoutuminen’ yleistyessään yhteiskunnan lopulta ajaa. Pelkkä liberaalinen vapauden hypetys saattaakin osoittautua pahimmillaan pelkäksi itsepetokseksi sekä teoriassa että käytännön realiteetteja vasten.
.
Huolimatta liberaalien naivista hyväuskoisuudesta koskien vapausoikeuksien kaikki ihmiset yhdistävää vaikutusta voidaan ghettoutumisen ongelmaa kuitenkin pitää kaikkein sokeimpana pisteenä ei niinkään liberaalien kuin juuri endogaami-konservatiivien silmässä. He haluavat estää ghettotutumisen sulkemalla muslimi-maahanmuuttajilta kokonaan pääsyn Suomeen sillä perusteella, että haluavat tehdä tästä maasta ihan oman patrioottis-nationalistisia perinnearvoja ritualisoivan Lintukodon eli ‘Suomi-Gheton’. Silti arvokonservatiivinen patriootti-nationalisti ei näe [tai ei ainakaan suostu näkemään] malkaa omassa silmässään tätä asiaa propagoidessaan. 
.
Tuo malka piilee ehkä kaikkein vahvimmin juuri em. optimaalisia geneettisiä eroavuuksia tutkivien tiedeuskovaisten konservatiivien silmässä. Aion kuitenkin omalta osaltani pitää huolen siitä, että se malka taatusti hiertää siellä silmämunassa eikä toimi [kuten nyt] eräänlaisena silmälappuna, joka estää paitsi näkemästä sitä, mitä ympärillä todella tapahtuu myös jopa ymmärtämästä omia todellisia motiivejaan ja intentioitaan [älyllinen ja moraalinen epärehellisyys].
*
1] Evoluutio tosin vain kokeilee loputtomasti pyrkimättä yhtään mihinkään huolimatta siitä, että jotkut lajit ovat sangen hyvin sopeutuneet olosuhteisiin omalla tavallaan: kyseessä on kuitenkin funktionaalinen eikä teleologinen sopeutuminen. 
.
2] Äärimmäisellä tavalla lahjakkaiden tai nerojen kohdalla asia on kuitenkin niin kuin Nietzsche sosiaalidarwinistisen logiikan [‘vahvimpien’ selviytyminen] lopulta torjuessaan arvioi: nerot eivät ole yhteisöllisesti eivätkä yksilöpsykologisesti kovin tervettä ja tasapainoista porukkaa. Tunnustetuimmista neroista puhuessamme poikkeuksina mainittakoon noin yleisesti ottaen ja tietyin varauksin Shakespeare ja Mozart, jotka eivät elämänsä aikana ‘onnistuneet’ kehittämään tavanomaista neuroosia suurempaa psyykkistä ‘syyhyä itselleen. Nietzsche sen sijaan, kuten suurella todennäköisyydellä oletetaan, oli jo perinnöllisesti [isän puolelta] altistunut pappi-isänsä aivosairaudelle, joten itse hankittua kuppaa ei voida pitää ainoana mahdollisena syynä hänen aivojensa ‘pehmenemiselle’
*

June 7, 2013

Mieluummin ateisti Jumalan armosta kuin kristitty Tolkun todennäköisyydestä


Kommentti Kemppisen päreeseen Oikeusraivo. 
*
Kemppisen ironisen piilevän ilkun takaa löytyy aina vakaa skeptinen tolkku. Se on yhdistelmä, josta viime kädessä [eli asiaa rauhallisesti ja ‘järjen kanssa’ pohdittuani] pidän kovasti, vaikka se ensin tuppaakin jättämään minut vaille väkevään hengen paloon tarvittavaa ‘intohimoista sytykettä’. - - Hmm? Onkohan asia minulle sittenkään näin itsestään selvä ja yksinkertainen? Tuskin. - - Kemppisen olisi pitänyt humanistin ominaisuudessa kohdata eräs Martti Luther. Olen jotakuinkin varma, ettei hän olisi voinut sietää sitä miestä [Seppo Heikinheimo jää kakkoseksi Lutherin rääväsuisen retoriikan rinnalla – ehkä myös älyn]. - ‘Valitettavasti’ juuri Lutherin kaltaiset höyrypäät [joihin luen kuuluvaksi niinkin erilaiset tyypit kuin Nasaretilaisen ja Nietzschen – jopa Sokrateen] kuitenkin usein sisäistävät sekä oman aikansa että tulevan ajan hengen niin tappiin asti, että heihin ei ‘kohtuukäyttäjien’ järkipuhe tehoa. Heidät voi toki tuomita tolkun ja oikeuden nimissä ja usein tuomitaankin, mutta so what: ilman heitä tämä ihmisten maailma olisi ehkä ollut paljon rauhallisempi mutta myös paljon latteampi ja typerämpi kuin millaiseksi se vääjäämättä muuttuu, jos vain tolkku toteutuu. - - Onko kukaan kuullut sanontaa: ‘hän on kohtuullinen ja tolkullinen taiteilija’ muuten kuin vähättelevässä mielessä? Entä voiko ihmisen uskonnollinen usko olla autenttista ja aitoa, jos se on kohtuullista ja tolkullista – ikään kuin 1/4-uskoa? - - Niinpä se ei ollut Luther, joka lopulta ‘vesitti’ kristinuskon vaan Lutherilta puuttunut ‘tolkullinen omatunto’ eli järkevä ja sovitteleva [jos kohta ironinen] Erasmus Rotterdamilainen ympäripyöreän liberaaleine ja eräänlaisine köyhän miehen neoplatonismiin nojautuvine kristinuskon tulkintoineen. Länsimaisen kristinuskon siis ‘tappoi’ humanistinen kristillisyys eli tolkun pragmatiikka - ei niinkään biologis-fysikalistinen tiedeuskovaisuus, joka on 'vain' dogmaattisen maailmanselityksen uusin muoto.
.
Kirjoitti Erasmus Fallkullalainen, joka on mieluummin ateisti Jumalan armosta kuin kristitty Tolkun todennäköisyydestä.

June 6, 2013

Rindfleischetikettierungsüberwachungsaufgabenübertragungsgesetz

Saksassa kielestä katoaa kielen pisin yhdyssana, jossa on peräti 63 kirjainta. Kielitoimiston mukaan pisin sanakirjasta löytyvät suomenkieliset sanat ovat 30-kirjaimisia.
. 
Saksassa käytöstä poistuva yhdyssana on pitkä kuin Euroopan taloudellinen taantuma: Rindfleischetikettierungsüberwachungsaufgabenübertragungsgesetz, jolla tarkoitetaan naudanlihan merkitsemisen valvontatehtävien siirtoa koskevaa lakia. Saksalaisen sanamakkaran innoittamana IS alkoi etsiä pisintä suomenkielistä sanaa.

Suomen kieli sallii melkoisen pitkien yhdyssanojen vääntelyn. Tarkoituksena oli kuitenkin löytää virallisesti käytössä oleva sana eikä mitään yhdyssanafetisistien tuhmaa päiväunta.

Kielitoimiston vastaus kysymykseen oli, että Kielitoimiston sanakirjan pisimpiä sanoja ovat pyyhkäisyelektronimikroskooppi ja Elintarviketurvallisuusvirasto. Kummassakin on 30 kirjainta. Myös Rikosseuraamuslaitoksen tilastosta löytyi pitkä sana, joka oli yhdyskuntaseuraamusasiakas (26 kirjainta).

Vähän nysältähän se vaikuttaa komean ja konsonantteja uhkuvan saksalaisen Rindfleischetikettierungsüberwachungsaufgabenübertragungsgesetz-jöötin rinnalla, mutta tämä on todella Kielitoimiston vastaus.

Eräs kielitoimiston työntekijä oli aikoinaan bongannut kirjapainomaailman termin neliväriarkkirotaatiolaakaoffsetpainokone (41 kirjainta), mutta toimistossa epäiltiin, ettei se ole enää käytössä.

IS lukijat olivat kiitettävän ahkeria pitkien sanojen kehittelyssä. Aika moni ehdotti tätä: epäjärjestelmällistyttämättömyydellänsäkään.

Kotimaisten kielten keskuksen mukaan tuo myyttisen pitkä sana on kuitenkin vain myytti. Näin siitä kirjoitettiin keskuksen sivuilla vuonna 1997.

- Johtamista koskee muuten muuan sitkeästi elävä kieleemme liittyvä myytti, uskomus, jonka mukaan sana epäjärjestelmällistyttämättömyydellänsäkään olisi suomen pisin. Koska sanalla pitää olla mieli, merkitys, ei tuota johdosta voi hyväksyä suomen pisimmäksi sanaksi, mutta teoreettisenakin se on hyvä esimerkki johtamisesta ja on saanut monet innostuneesti pohtimaan tätä kielemme ominaisuutta.


Tässä muita lukijoiden esimerkkejä:

Kuumailmapallolentolahjakortti
Lentokonesuihkuturbiiniapumekaanikkoaliupseerioppilas
Kolmivaihevaihtovirtakilovattituntimittari
Mustavalkotäplähylkeennahkasaapasrasvatahnarasia
Euroydinasesopimusasiapöytäkirja
Petoeläinporovahinkoarviopartiointikustannukset
Ammattikorkeakoulukokeilulupapäätös
Apteekkitavaraintarkastuslaboratorio
Äteritsiputeritsipuolilautatsibaari
*

Päivän aforismi tyyppiä ‘ironmistress’

Nainen ehkäisypillerillä ei ole välttämättä parempi elämänkumppani kuin nainen ilman ehkäisypilleriä.

June 4, 2013

Teeskentelijöitä ja fanaatikkoja





Päre sisältää Erasmus Fallkullalaisen kommentin Ironmistressin päreessä Päivän mietelmä [osa I] ja RR:n kommentin Fallkullalaisen kommenttia koskien [osa II].
.
I
Ironmistress kirjoitti päreessään Päivän mietelmä: Finanssineron ja talousrikollisen välinen ero on veteen piirretty viiva.
.
Erasmus Fallkullalainen Helsingistä kirjoitti: ‘Ei veteen voi piirtää viivoja. Siinä voi vain uida tai sukellella. Tai kalastella. Tai purjehtia. Tai - - no - mutta viivoja siihen ei piirrellä - - hmm - no - tai miksei voi, mutta eihän ne näy ainakaan havainnoivalle silmälle kuin eräänlaisena näköharhana. Pitää siis olla niin sanottu metaforinen silmä, että näkisi sen viivan. Metaforinen ilmaisu ei kuitenkaan ole matemaattis-fysikaalisessa mielessä eksaktia vaan hämärää ja epämääräistä. Kumma että niin valurautainen tiedenainen kuin sinä suostut sellaista edes hetkellisesti käyttämään. Mutta toisaalta – onhan nuo älykkyysosamäärätodistelutkin se verran hämärää olkiukko-päättelyä [ikään kuin ÄO olisi jokin kontekstista riippumaton absoluuttis-objektiivis-ehdoton luonnonilmiö siinä missä fysiikan lait tai Jumalan käskyt], etten taida tässä ihmetellä tämän enempää. Olkoon sitten älykkyysosamääräkin hämärään ja upottavaan veteen piirretty viiva: valkoisen suomalaisen ja mustan somalin toisistaan erottamiseksi konstruoitu. Se katoaa kaikkialta muualta kuin viivan vetäjän tajunnasta yhtä nopeasti kuin on piirrettykin ja siksi se täytyy vetää jatkuvasti yhä uudestaan, jotta sen erottavuus näkyisi edes katoavana kuvajaisena. Toisin oli ennen. ‘Neekereiltä puuttuu jotain ja se jokin on älyllisen uteliaisuuden impulssi’. Näin on lausunut [muistinvarainen lainaus] Thomas Jefferson, joka oli demokraattisen parlamentarismin perustajaisä ja orjuuden vankkumaton kannattaja, kartanoherra ja yhteensä 700:n orjan omistaja. Hän ei piirrellyt tilastollis-tieteellis-uskonnollisia kuvajaisia veteen vaan oli avoimesti ja reilusti rasisti. Sellaista ihmistä minä saatan jopa kunnioittaa, koska hän pelaa avoimin kortein toisin kuin nykyrasistit.
.
II
.
1
Näyttää Erasmus Fallkullalainen reagoivan ÄO-määrittelijöitä ja  -määrittelyjä kritisoidessaan mutatis mutandis hiukan samaan tapaan kuin Martin Luther Erasmus Rotterdamilaisen skeptiseen argumentti-päättelyyn tahdon vapauden suhteen.
. 
Tosin ÄO-spekulantit eivät ole suinkaan skeptikkoja vaan muka tieteellisiä ‘vakaumuksessaan’, jonka perimmäinen intentio on tehdä Afrikasta tummaihoisten ihmisten reservaatti, josta nämä eivät enää saa enää poistua kontaminoimaan alhaista älykkyysosamääräänsä valkoisten älykköjen geeneihin. - - Hehheh - - mutta nauru seis! – näin he todella ajattelevat – jos ei aivan ääneen, niin rivien välistä luettavalla tavalla tämä käy hyvin selväksi ja mikäli he muuta väittävät, he ovat teeskentelijöitä samaan tapaan kuin Lutherin tulkitsema Erasmus kristinuskossaan.
.
2 
Luther ei lähde pelaamaan Erasmuksen skeptistä argumentti-peliä [tahdon vapauden puolesta tai sitä vastaan voidaan esittää yhtä (epä)päteviä argumentteja], koska tietää, että siinä pelissä kukaan ei voi ‘voittaa’ vaan väittää mutkat suoriksi oikoen, että Erasmus teeskentelee kristittyä jo sen vuoksi, ettei skeptisestä argumentista myöskään voi loogisesti seurata ‘uskoa’ tahdon vapauden myöntämisen kautta, kuten Erasmus kuitenkin näyttäisi olettavan.
. 
Tahdon vapaus ilmenee Erasmuksen mukaan analogisena ihmisen oman olemassaolon kanssa, jonka kieltäminen on absurdia [vrt. Descartes about 100 vuotta myöhemmin]. Näin siis skeptisen päättelyn lopussa sittenkin odottaisi vakuuttuneisuus tahdon vapaudesta, jonka Jumala on meille antanut sitä hyvin käyttääksemme.
.
Erasmuksen päättely on kuitenkin perimmältään skeptisen logiikan mukaista: tahdon vapaus on tosi 'todennäköisesti', ikään kun pragmaattisena välttämättömyytenä tai itsestään selvyytenä, mutta/siten myös alunperin Jumalan armon lahjoittamana 'kykynä'. 
.
Erasmuksen humanistisesta ihmiskeskeisyydestä seuraa kuitenkin kristinuskon alkuperäisen sanoman suhteen [joka jo evankeliumien ensimmäisistä tulkinnoista (Paavali contra Jaakob) lähtien johtaa uskon ja tekojen ristiriitaan] opillisia ongelmia, joiden sofistikoituneet rationaaliset ja useinkin pelagiolaisuuteen päätyvään humanismiin perustuvat ratkaisut Luther kaikkein provosoivimillaan kuittaa herjaamalla järkeä 'Babylonian portoksi' [~ huoraksi, joka sofistis-argumentatiiviseen houkuttavuuteensa vedoten viettelee vilpittömän Jumala-uskon älyllis-individualistisen hybriksen nautintoihin/rr]'. 
.
[Käsittelen tätä paitsi kristinuskon soteriologisen ytimen kahtiajakoisuutta koskevaa myös koko inhimillisen ajattelun varmuuden mahdollisuutta/mahdottomuutta fundamentaalisti ilmentävää ongelmaa myöhemmässä vaiheessa].
. 
Erasmus ei silti alunperin halunnut niinkään muuttaa Lutherin kantaa tahdon vapauden suhteen kuin hiukan lieventää sen jyrkkyyttä ja nimenomaan asiasta rauhallisesti keskustellen. Samalla hänen pyrkimyksenään oli jopa puolustaa Lutheria ja ajaa hänen asiaansa, sillä vaikka Erasmus[kin] oli kriittinen Rooman kirkkoa kohtaan, hän halusi sovitella Lutherin ja Rooman välillä, koska Lutherin kirkkopoliittinen asema ja jopa hänen henkensä oli vuoden 1520 paikkeilla uhattuna. Tämän projektin Luther Erasmuksen hämmästykseksi ja mielipahaksi kuitenkin torjui. Luther ei lopulta halunnut edes keskustella vaan provosoi ellei peräti hyökännyt Erasmusta vastaan.
. 
Luther ei halua ymmärtää ja hyväksyä Erasmuksen positiivisia motiiveja hänen suhteensa vaan kokee, että Erasmus haluaa vain pakottaa hänet skeptisellä pelillään argumentatiiviseen umpikujaan. Luther hylkää skeptisen lähestymistavan ja ylipäätään koko argumentaatiopelin eikä lähde esittämään tarkasti muotoiltua loogista vasta-argumenttia tahdon vapauden kumoamiseksi vaan ottaa käyttöönsä raskaan sarjan polemiikin, jossa syytää Erasmusta teeskentelijäksi [näin ajateltiin ajoittain jopa Vatikaanissa], joka ei paljasta todellista kantaansa ja vain näyttelee kristittyä, mikä Lutherin antipelagiolaisella asenteella kärjistettynä tarkoittaa, että Erasmus ajaa Saatanan asiaa.
. 
Luther osaa asettaa sanansa sekä ilkeästi että kantaansa osuvasti ilmaisten: ‘Erasmus is slippery as an eel. Only Christ could grap him’ [PPS.]. 'Erasmus on liukas kuin ankerias. Vain Kristus voisi tarttua häneen' [ ~ ja/eli oivaltaa, mitä hän todella tarkoittaa].
. 
3 
Soveltaakseni Erasmuksen ja Lutherin tapausta älykkyysosamäärä-spekulantteihin [etenkin Ironmistress ja Valkea] ja Erasmus Fallkullaiseen [siis itseeni], niin asetelma on seuraavanlainen [esitin sen itse asiassa jo ensimmäisessä luvussa].
. 
Älykkyysosamäärällä ihmisiä arvottavat konservatiivit kieltävät ehdottomasti olevansa rasisteja, mutta Lutherin tavoin minä en usko heidän olevan rehellisiä tässä asiassa; he vain näyttelevät olevansa arvokonservatiivisia demokraatteja ja siten jopa patrioottisia humanisteja, vaikka heidän todistusketjutustensa sisäisestä intentiosta vääjäämättä seuraa jonkin asteinen heikommalla älykkyysosamäärällä ‘varustettujen’ ihmisten karsinointi omiin reservaatteihinsa ‘tartuttamasta tautiaan’ älykkyysosamäärältään, moraaliltaan ja uskonnoltaan ‘korkeampiin’ ihmisryhmiin ja/eli kansanryhmiin ~ kansoihin. Korkea älykkyysosamäärä ei toki vielä takaa ‘viisautta’, kuten Ironmistress osaa päätellä, mutta se takaa silti oikeuden ylemmyyteen [mitä Ironmistress ei julkisesti sano ääneen] – sekä moraaliseen että uskonnolliseen ylemmyyteen.
. 
Taustalla siis piilee nimenomaan erittäin vahva maahanmuuttokriittinen lähtökohta, jonka perusta löytyy minun mielestäni vähintään yhtä paljon näiden kriitikkojen henkilökohtaisesta persoonallisuuden dynamiikasta [paikallisiin yhtenäisyys- eli perinnearvoihin fiksoituneista ennakkoluuloista ja muukalaisvihamielisyydestä] kuin tietyistä sinänsä todellisista ongelmista maahanmuuttajien integroitumisen suhteen.
.
Mitä muuta tämä kuitenkaan lopulta on kuin piilevää rasismia, joka juontuu jo paitsi pakkomielteisestä ÄO:lla todistamisen tarpeesta myös ja etenkin ÄO:n käyttämisestä yleisenä kriteerinä poliittisten päätösten systemaattiseksi ohjaamiseksi – ei ainoastaan älykkyysosamäärältään heikompien maahanmuuttajien torjumiseksi vaan ylipäätään koko yhteiskunnan hierarkisoimiseksi tiukkapipoisten nationalisti-arvokonservatiivien hysteeris-paranoidisen moraalikontrollin alaisuuteen.
. 
PS.
Älkää nyt älykkyysosamäärä-konservatiivit polttako päreitänne minun suhteeni, ettekä te minut tuntien enää poltakaan, koska olen teidän mielestänne ‘toivoton’ tapaus. Aion joka tapauksessa/kuitenkin ottaa seuraavaksi käsittelyyn punaviher-liberaalien arvopluralistisen ihmisoikeus-hössötyksen, josta on tullut tälle narsistiselle urbo-ryhmälle [urbaanit boheemit] konservatiiveihin kohdistuva ideologinen lyömäase vailla vertaa.
.
Itse en sellaista asetta käytä – tietenkään, koska minulla kyseessä olevasta asiasta sekä ‘korkeampi, syvempi että konkreettisempi’ käsitys kuin johonkin mielikuvituksellisen abstraktiin ihmisyyteen tai ihmisoikeuksiin vetoaminen. Kas kun eivät vetoa maailmakaikkeuteen. Sitä laajemmaksi ei enää voi universaalien oikeuksien alaa ja perustaa vetää. Mutta kuka pystyy samaistumaan edes eurooppalaisuuteen, ihmiskunnasta ja herra jumala maailmankaikkeudesta nyt puhumattakaan?!
. 
Myös urbot osoittautuvat tiukan paikan tullen teeskentelijöiksi eli he jopa halveksivat yksityisissä kannanotoissaan ghettoutumiseen aivan liian helposti ajautuvia muslimi-maahanmuuttajia, jotka eivät sitten millään ilveellä ota integroituakseen uuteen maahansa, joka sentään tarjoaa heille yllin kyllin oikeuksia, vapauksia ja hunajaa verrattuna heidän entisiin rosvojoukkojen kaappaamiin kotimaihinsa, joissa sisällissota on pikemminkin poliittinen status quo kuin väliaikainen poikkeustila.
. 
PPS.
Näin ‘meidän’ kesken sanottuna, juuri tämä on se kritiikki, jonka itse haluan esittää myös Erasmuksen kristillisyydestä päävaikutteensa ottanutta arminiolaisuutta kannattavalle Montaigne-Kemppiselle, joka on skeptisen mutta kristinuskoon päin kallellaan olevan humanismin kirkkain [?] edustajamme ainakin täällä Blogistanissa [Kemppinen is slippery as an eel. Only Christ could grab him]. 
*
[to be continued]
*
http://www.logos.com/product/17698/erasmus-and-luther-their-attitude-to-toleration

June 3, 2013

Tahdon asia

This contemporary depiction actually shows Erasmus as one of Luther's friends and fellow "reformers" (which was a common bum rap against Erasmus). Erasmus is fourth from the right, with Philip Melanchthon on the right.
.
Päre sisältää pari kommenttia Tomin kommentteihin Ironmistressin päreessä Lukutaito, ÄO ja abstrakti ajattelu.
.
I
Tomi kirjoitti: 'Juutalaiset eivät varmaan tehneet eroa nisäkkäiden ja muiden välillä. Linne oli ensimmäinen, joka tämä eron teki.'
Voin kertoa, Tomi, että oppineen idiootin ja viisaan [tai hurskaan - miten vain] ihmisen välinen ero ei ole veteen piirretty. Se näkyy selvästi, kun luen kommenttejasi. Sinä et kerta kaikkiaan voi tai sinun ei ole edes mahdollista ymmärtää uskonnoista ja uskonnollisuudesta – niiden perimmäisestä [‘mielettömästä’] mielekkyydestä - juuri mitään.
Reduktionistinen vulgaari-materialismi ja argumentaatio-dogmatismi, joka ei oivalla ajattelemisen mahdollistavien loogis-kontekstuaalisten ehtojen eli ajattelun analogisten rakenteitten [vrt. Wittgensteinin ‘käsitteiden perheyhtäläisyys’] merkitystä eri diskursseja yhdistävinä elementteinä, ajaa sinut tiedeuskovaiseen fundamentalismiin, josta käsin sitten esim. pidät jonkin uskonnon relevanssin kannalta merkityksellisenä kysymystä siitä, osaako se tehdä eroa nisäkkäiden ja muiden eläinten välillä. Hehheh. Todella syvällistä.
Kumma kyllä Ironmistress, jolla on edes hiukan tajua uskonnollisuudesta [ainakin sen kontekstisidonnaisuudesta], suostuu edes väittelemään kanssasi tällä tasolla. Näyttääkin valitettavasti siltä, että myös IM on sitoutunut tuohon samaan argumentaatio-dogmatismiin kuin sinä. Luova ja syvällinen ajattelu ei kuitenkaan jämähdä pelkkään argumentaatio-peliin ja keskittyy niin uskonnon/Jumalan kuin tietoisuudenkin ymmärtämisessä johonkin aivan muuhun kuin ‘havaintotäplien’ verifiointiin ja luokitteluun.
Lukekaa vaikkapa Erasmuksen ja Lutherin välisen kiistan perimmäisestä syystä ja ongelmasta [vapaa tahto ja valinta/usko/tieto], niin löydätte länsimaisen kulttuurin kehittymisen kannalta olennaisen tärkeitä asioita. Väittely jonkin raamatunlauseen kirjaimellisesta ja/tai luonnontieteellisestä luotettavuudesta on puuduttavaa ja typerää ainakin silloin, jos väittelijä ei samanaikaisesti tajua ja korosta vapaan tahdon ongelman merkitystä universalismin ja nominalismin kiistasta kummunneena järjen ja tahdon vastakkainasettelun eli de facto uskon/tiedon mahdollisuuden ehkä tärkeimpänä koetinkivenä tai jopa dilemmana.
......
Tehdään lopuksi pieni testi jo senkin vuoksi, että blogi-emäntämme sellaisia niin kovin rakastaa. - - Kerro minulle Tomi, mitä minä tässä kommentissa oikein kirjoitin ja tarkoitin. Kerro omin sanoin, mistä tässä tekstissä on kyse. Tai kerro ainakin se, miten sinä ymmärsit viimeisen kappaleen.

.
II
Tomi kirjoitti kommentissaan: ‘Rauno, tarkoitat, että kaipaat mystiikkaa, jota looginen argumentaatio ei voi tarjota. Ortodoksinen kirkko mystiikallaan sopisi Raunolle hyvin.’
.
1
Vai että ovat ymmärryksen eli ajattelun mahdollisuutta koskevien ehtojen ja tahdon vapauden ongelmat pelkkää mystiikkaa [toki ne ovat sitäkin]. Vähänpä siis ymmärsit. Sillä kirjoitukseni sivusi loogisen argumentaation perimmäisiä ehtoja ja niiden perimmäisen pätevyysalueen legitiimiyttä ja relevanssia. Tuolla pätevyysalueella nimittäin on rajansa, jotka ylitetään väistämättä aina, kun perimmäisiä valintoja tehdään esim. tahdon vapauden suhteen, koska mikään argumentaatio ei voi pätevästi todistaa tahdon vapauden puolesta tai sitä vastaan.
.
Niinpä joudumme vain intuitiivisesti joko hyväksymään tai hylkäämään tahdon vapautta puolustavan tai sitä puoltavan argumentin. Se, joka kuitenkin yhä väittää, että hänen hyväksymisensä tai hylkäämisensä seuraa loogisena johtopäätöksenä argumentin premisseistä, on joko ymmärtänyt tahdon vapauden ontologisen luonteen [olemisen tavan] tietyllä tavalla [mikä johtopäätös ei siis seuraa premisseistä vaan kehämäisesti jo itse siitä väittämästä, mikä piti osoittaa todeksi (eli tahto on vapaa tai se ei ole vapaa)] tai [mikä on edellisen ‘tietoteoreettinen’ kääntöpuoli] luottaa argumentin pätevyysalueen kattavan myös argumentointimenettelyn oman ontologisen perustan, mikä on kuitenkin mahdotonta, koska mikään loogis-matemaattinen tai ylipäätään aksiomaattinen systeemi ei voi todistaa eikä johtaa omaa ristiriidattomuuttaan ja perustaansa itsestään käsin [vrt. esim. Gödelin lause tai naivien empiristien väittämä, että tieteen tulee aina perustua varmoihin aistihavaintoihin, mikä väittämä itsessään ei perustu eikä voi perustua aistihavaintoihin].
.
Tahdon vapauteen rinnastettavia ovat kaikki filosofisten ja tieteellisten diskurssien perustavat lähtökohdat. Samoin ymmärryksemme tietoisuudesta, joka on minulle analoginen Jumalaa koskevan ‘ongelman’ kanssa. Kysymys loogisen argumentaation pätevyysalueen rajoista koskee siis viime kädessä uskoamme niihin elementaarisiin perustuksiin, joiden varaan maailmankuvamme ja maailmankatsomuksemme rakennamme. Kysymys on siten aina tavalla tai toisella ‘uskosta’ – ei enempää eikä vähempää.
.
2
Toisaalta et ilmeisesti edes voinut ymmärtää [koska et näköjään ole perillä kannastani soteriologiaan], että ortodoksinen kirkko ei ‘sovi’ minulle ainakaan pelastusopillisen synergisminsä [piilevää pelagiolaisuutta] eikä ritualisminsa [liturgia-keskeisyytensä] vuoksi, mutta esteettisesti ortodoksinen uskonnollisuus [ja sen rituaalit] miellyttävät minua enemmän kuin esim. katolisen kirkon korskea ja pönöttävän autoritaarinen eetos.
.
Luterilaisen kirkon ‘synkkä’ minimalismi sen sijaan jopa masentaa, joskaan esteettistä makuani ei miellytä yhtään enempää [pikemminkin päinvastoin] reformatoristen kirkkojen [Lutheria huomattavasti liberaalimman dogmatiikan vaikutuksesta] taipuminen ties minkälaisiin arkkitektonisiin ratkaisuihin verotoimiston odotusaulasta mitä modernistisemmiksi rakennelmahäkkyröiksi ja [voi kauhistuksen kanahäkki!] jopa kauppakeskusta muistuttaviksi peliluoliksi [tietenkin ameriikassa]!
.
Lutherin versio monergismista sen sijaan vastaa omaa intuitiotani pelastusopista, mutta Lutherin teologian pohjalle ei siis, jos kärjistetysti puhutaan, voi rakentaa ainakaan ‘vahvaa’ kirkkoa, jonka tehtävä/toimenkuva kuitenkin on aina toimia jonkinlaisena välittäjänä [mediumina] ihmisen ja Jumalan välillä. Tosin Luther itse ei kirkonvastaisuudessaan mennyt näin pitkälle, muttei voinut mitään sille, että hänen sola fide, sola gratia ja sola scriptura-maksiimeistaan voitiin loogisesti johtaa myös täysin anarkistisia vaihtoehtoja [esim. Thomas Müntzer, anababtistit ja ylipäätään antinomistit].
.
Lutherin sola-periaatteet kuitenkin helposti implikoivat, ettei kirkon ja rituaalien kaltaista välittäjää tarvittaisi pelastusopillisesti [itse asiassa kirkon välittäjärooli mahdollistaisi tai jopa oikeuttaisi jonkin asteisen pelagiolaisuuden], koska 1] ihmisen ja Jumalan välillä on yhtä aikaa a] sekä ikuisuus että b] ei lainkaan välimatkaa tai aikaa ja myös tästä seuraten sen vuoksi, että 2] kirkosta itsestään tulee - ehkei aina väistämättä mutta ainakin paavin ja Rooman kirkon tapauksessa siitä oli tullut - institutionaalinen Jumala eli pikemminkin Saatana, jonka vallassa tämä maailma Lutherin mielestä muutenkin on, ja joka kaikkein ovelimmin naamioituu juuri kirkollisen instituution kuten paavin, hänen kuuriansa, filosofisen todistuskielipelin eli skolastiikan [jota myös nominalismi Lutherille edustaa, joskin vanhaa rationalismia radikaalisti kritikoiden] kaapuun.
.
3
To be continued - luultavimmin Erasmuksen ja Lutherin suuren skisman merkeissä, eli miten/miksi kaksi sen ajan eurooppalaisen oppineisuuden ja aatteellisen innovatiivisuuden korkeimman luokan edustajaa, jotka varsin pitkälle olivat toistensa kanssa samoilla linjoilla kirkkopoliittisesti [voimakas liberaali kritiikki Rooman korruptoitunutta ritualismia kohtaan] ja ajatuksellis-aatteellisesti [nominalismin pääperiaatteiden hyväksyminen, joskin retoriikan ja laajan (alku)kielellisen (kreikka, heprea) tekstintutkimuksen painottaminen filosofisen spekulaation (myös nominalistisen)] sijaan], päätyivät lopulta niin kerta kaikkiaan napit vastakkain.
.
Pääpukari on ilman muuta Luther, mutta ei sentään ilman kohtuullisen vai pitäisikö sanoa ‘kohtuuttoman’ hyvää syytä.
.
Riidassa on tietysti kyse ihmisen tahdon vapauden pätevyydestä oman pelastuksensa suhteen ja maallisemmin ymmärrettynä tahdon vapauden pätevyydestä ylipäätään moraalisen varmuuden saavuttamisessa. Ei mikään vähäinen eikä varsinkaan sellaista tyyppiä oleva ongelma, joka verifikaation ja/tai falsifikaation kriteereihin nojautuen kyettäisiin edes määrittelemään ratkaisusta nyt puhumattakaan, empiirisen tutkimuksen eli ‘varmojen havaintojen’ metodeilla. On toki mahdollista luokitella tahdon vapauden aistihavainnollisia kriteerejä, mutta tällaisen luokittelun mahdollisuus tietenkin edellyttää aina jo ontologista valintaa [joka ei ole aistihavainnon asia] sen suhteen, onko tahdon vapaus ylipäätään aistihavainnon ominaisuus, joka/mikä siis on mahdollista todentaa esim. tietokonetomografiassa. - - Tehdään tämän mahdollisuuden hahmottamiseksi pieni testi – nehän ovat nykyään niin tosi tosi tosi muotia.
.
‘Oppinut idiootti: Katso Rauno: tuo havaintoläikkä tuossa on neurologinen korrelaatti, joka ilmentää, mahdollistaa ja todistaa tahdon vapauden! Rauno: - - Siis mitä? Entä sitten? Mitä hyötyä meille on tuosta korrelaatista sen suhteen, pitäisikö meidän hyväksyä vapaa tahto pelastuksen tai ylipäätään moraalisen varmuuden perustaksi vai ei? Oppinut idiootti: - - Anteeksi Rauno – mitä sinä tarkoitat? Rauno: Anna olla. Unohda koko juttu. Kyseessä on kategorinen väärinkäsitys. Mutta sinä et tule koskaan ymmärtämään sitä asiaa – et ainakaan aistihavainnosta käsin. ’
.
Huom. 'Testi-esimerkki’ ei ole analoginen muunnelma Erasmuksen ja Lutherin kiistasta, ellei nyt sitten mutkia perusteettomasti oikoen tulkita, että rauhallinen ja sovitteleva [joskin ironinen] Erasmus päätyi [jouduttuaan myös paavin epäsuosioon] lähes paniikin omaisesti puolustamaan positiivista kantaansa fanaattisen Lutherin röyhkeän poleemista tahdon vapauden kieltoa vastaan, ikään kuin tahdon vapaus [jonka Kant sittemmin määritteli järjen antinomiaksi] olisi paitsi ihmisen aistihavainnon ominaisuus myös hänen kommunikatiivisen toimintansa väline. Mutta kuten sanottu, vaikkei tällainen tulkinta olisikaan ihan väärä, se on silti liioitteleva ja anakronistinen.
.

June 1, 2013

Tilastotiede vapauttaa sinut paitsi moraalisista kaunoistasi myös koko maailman mielettömyydestä – ?

Jo helpotti!
.
Kirjoitettu kommentiksi Tiedemiehen kommenttiin Ironmistressin päreessä Älyttömästi älykkyydestä osa V.
.
Tiedemies kirjoitti: ‘Todellisuudessa LS:n moraalipaniikki kohdistuu siihen, että häntä suututtaa se, että häntäheikkiamiksia ylipäänsä on olemassa. Itseänikin se suututti nuorempana, mutta silloin en ymmärtänyt tilastotiedettä ja havaintobias-ilmiöiden merkitystä.’ - - Ajattelin - ja yhä ajattelenkin - itsekin jotenkin samoin, mutta kun ymmärsin miten jakauma toimii’ - -
 
1
- - Niin heti helpotti - helpotti, kun ymmärsit, että tilastot kertovat, miten asiat ovat – ??
.
Ei ei. Minä en kerta kaikkiaan tajua tällaista ymmärryksen kehkeytymistä. Miten tilastot muka voivat muuttaa moraalista käsitystäsi ihmisistä ja todellisuudesta? Kyllä sinun ymmärryksessäsi tämänkin ilmiön suhteen tapahtui muutos pääosin ihan muista syistä kuin tilaston tajuamisen kautta: emotionaalisen vakautumisen tai sen tyyppisen kehityksen kautta.
.
Vai onko tämä nyt todellakin esimerkki siitä kuuluisasta stoalais-spinozalaisesta intellektin hyveestä, jossa todellisuuden lainalaisuuksista ynnä muista triviaaleista totuuksista tietoiseksi tuleminen tekee ihmisen vapaaksi? Jos näin on, kuulun ilmeisesti itse eri ihmislajiin [homo kantiensis, joka vapautuu vasta itse itselleen asettamansa velvollisuuden kautta (ei mikään ihan helppo juttu) eikä esim. geometriseen todistukseen sisältyvän lukumystis-emansipatorisen ‘voiman’ vaikutuksena tai ‘performaationa’ [~ M.O.T = OLET VAPAA!].
.
Miten tietoisuus ipso facto mielettömän [~ kausaalisesti determinoidun lukuun ottamatta ihmisen reflektoivaa ja/eli indeterminoitua tietoisuutta - (*, luku 2 ja 3)] todellisuuden triviaaleista totuuksista, jotka ilmentävät ne väistämättömät ehdot [siis kausaalisen determinaation], joiden vallitessa olemme fyysisinä olioina olemassa, voisi muka rauhoittaa tai jopa tehdä meidät vapaiksi? Asiahan on pikemminkin päinvastoin.
.
Ei tuollainen silmänkääntötemppu onnistu ilman vahvaa fantasianomaista [~ ideologis-uskonnollista] tai yhtä aikaa naivin ja säälimättömän pragmaattista [~ poistumme raketeilla maapallolta kohti uutta ‘uhria’, koska olimme kalunneet Maan tyhjiin] suhdetta tieteeseen sekä ilman enemmän tai vähemmän tekopyhää sopeutumista valitsevaan yhteiskunnalliseen etikettiin [ ~ poliittinen korrektius].
.
Evoluutio onkin ollut ‘tavanomaista huomattavasti sokeampi vahvistaessaan’ kielellis-käsitteelliseen representaatioon kykenevän olion eloonjäämismahdollisuuksia, varsinkin kun siis korkeimmin kehittynyt rationaalinen osa noista mahdollisuuksista irtosi luonnon kausaliteetista luonnon alistajaksi [valituksen avoimesti julkilausuttu maksiimi luonnon ‘mustasukkaisten’ salaisuuksien paljastamiseksi ihmisen hyvinvoinnin eduksi oli väkivallan käyttö: luonnon raiskaaminen].
.
Reflektoiva representaatio on evoluution kannalta tarpeeton – jopa itsetuhoinen hyppäys irti luonnon vääjäämättömästä ja moraalisesti indifferentistä kulusta, joka aiemmin ‘turvallisesti’ sääteli lajien elämää kovalla mutta ekosfääriä säilyttävällä kädellä.
.
Olipa nyt miten tahansa, evoluutio ei koskaan etene kohti jotain Päämäärää – se vain kokeilee – loputtomiin – eikä mikään tilasto voi helpottaa tämän seikan tajuamisen mukanaan tuomaa kauhua siitä, että kaikki elämä onkin pelkkää sattumaa – ehkä jopa erehdystä! Miten ihmeessä joku voi siis ajatella, että [tilastollinen] tietoisuus olemisen ja olemassaolon mielettömyydestä voi olla vapauttavaa?
 
Hmm. Ai niin. Voinhan minä tietysti itse keksiä itselleni tarkoituksen. Voin siis itse olla Jumala.
 
2 
Spinoza ja kausaalinen determinaatio vapauden kokemuksena eli miten rationalistinen silmänkääntötemppuilija taikoo eteemme parallelistisen mielen ja ruumiin identiteetin 
 
(*)
 
Vapaus autonomiana [= negatiivinen + positiivinen vapaus] mahdollistaa kokemuksen sekä olemisen mielekkyydestä että mielettömyydestä. Mielekkyys ilmentää suhteellista vapautta tietyn rationaalisen kontekstin puitteissa. Siten ‘puhdas’ havainto/kokemus ei ole rationaalisesti mielekäs konteksti, jos puhdasta havaintoa/kokemusta nyt ylipäätään voi olla olemassa muuten kuin kaoottis-psykoottisena ‘affekti-mössönä’, jota ei ole mahdollista kommunikoida järjellisen syntaksin puitteissa.
 
Mielettömyyttä sen sijaan voi verrata kokemuksellisesti ja älyllisesti orjuuttavaan tilanteeseen. Mielekäs voi siis olla vain sellainen tilanne, johon havaitsija itse voi olennaisilta osin vaikuttaa. Niinpä kausaalisesti determinoitu luonto on tavallaan mieletön, koska mikään [paitsi ehkä Jumala?] ei voi muuttaa sen vääjäämätöntä tapahtumista ja toimintaa.
 
Ihmisen näpertelyt tekniikkansa kanssa perustuu sekin luonnonlakien soveltamiseen eikä ylittämiseen [esimerkiksi lentäminen]. Mitään perustavaa ei siis voida tehdä tai päättää luonnonlakien ulkopuolella [lukuun ottamatta stoalaisittain rationaalista täysissä hengen ja ruumiin voimissa olevan ihmisen itsemurhaa, joka on täysin järkevä ja perusteltu ei-luonnollinen valinta par excellence, kuten kaikki (velvollisus)etiikkaan tai sen toteuttamisen esteisiin aidosti liittyvä]. 
 
Näin ollen kysyn, miten joku [Spinoza] ylipäätään rohkenee väittää, että luonnon lakien determinismin tajuaminen voi olla vapauden edellytys. Toisaalta voin kysyä vielä syvemmin: miten determinismin tajuaminen per se/an sich voi ylipäätään olla mahdollista, jos kyseinen tajuaja itse on erottamaton osa kausaalista determinaatiota [Spinozan substanssia], jota hän representatiivisesti kuvailee? Puhumattakaan siitä, että tuo kokeminen voitaisiin luokitella vapauttavaksi? 
 
Vastaus: ei mitenkään eli Spinoza rakentaa logiikkansa poissuljetun tai ainakin loogisena päättelynä mahdottoman, mutta silti aina jo implisiittisesti väistämättä olemassa olevan eli automaattisesti/tiedostamattomasti oletetun ja siten kaikki hänen spekulaationsa mahdollistavan autonomisen subjektin representaatiolle tai pikemminkin representaatiota käsitteellisesti performoivalle autonomiselle subjektille.
 
Kaikki Spinozan päättelyt rakentuvat aina jo valmiina rationaalisena kykynä [Spinozalle kyky on conatus eli halun, tahdon ja älyn kausaalinen seuraus ja ‘sekoitus’] annetulle edellytykselle eli reflektoivalle subjektille – siis kielellis-käsitteelliselle subjektiiviselle representaatiolle [tietoisuudelle].
 
Toisin sanoen: Spinoza päättelee substanssista subjektiin, vaikka hän itse asiassa on the contrary [koska muunlainen päättely olisi psykologisesti mahdotonta] rakentaa eettisen logiikkansa tuon logiikan itsensä mahdollistavalle subjektille, joka on toki substanssin emergenssi, mutta joka ei koskaan palaudu takaisin substanssiin kuin kuolemassa, joka tuhoaa tietoisuuden kognitiiviset rakenteet, jotka ovat olemassa ‘vain’ käsitteellisinä ‘performaatioina’ eli substantiaalisesta [kausaalis-deterministisestä] perustastaan irronneina [rationaalisina mutta silti/siksi todellisina ‘illuusiona’].
 
Spinoza on uusplatonisti, joka olettaa, että substanssista eriytyneet ja emergoituneet mentaaliset modukset [tietoisuus] voivat jo tässä elämässä ‘palautua’ rationaalisen tietoisuutensa säilyttäen takaisin substanssiin [Plotinoksen Yksi] ja tässä takaisin paluussa [determinaationsa ‘tajuamisessa’] jopa kaiken lisäksi kokea vapautumisen mielekkyyden [vrt. buddhalainen meditaatio ja valaistuminen].
 
Kaikki tämä on tietysti jos ei aivan mystistä nonsensea niin ainakin perustavaan loogis-käsitteelliseen sekaannukseen perustuvaa uskonnollistyyppistä ‘toiveikkuutta’, joka ymmärtää representaation fundamentaalisen roolin tietoisuuden rakenteistumisessa ikään kuin ‘väärinpäin’, ja jolle kantilainen, transsendentaalinen idealisti ei voi kuin hymähtää: imaginaatioihin taipuvaisia haaveilijoita [eli parallelistista mielen ja ruumiin identiteettiä eteemme ‘taikovia simänkääntötemppuilijoita’ = rationaalisia mystikkoja] löytyy näköjään jopa kaikkein tiukimman tieteellisen ontologian ja metodin noudattajista – ja ehkäpä juuri heistä, lisäisin itse heti perään.
 
3 
Se on tietoisuus!
 
Tieteellinen empiristi tuijottaa miljoona kertaa suurentavan elektronisen kuvantamislaitteen kautta aivomassasta erottuvaa ‘läikkää’, joka on juuri äsken hieman suurentunut. Tutkijan koekaniini, jonka aivoja tässä kuvataan, on juuri onnistunut ratkaisemaan kolmannen asteen yhtälön. ‘Katso’, huudahtaa tieteellinen empiristi-reduktionisti minulle – ‘katso nyt, niin näet tietoisuuden! Se on tuo vihreä läikkä, joka suurentui äsken tutkittavan päässä. Sinä se on – tietoisuus havaittuna super-eksaktin laitteen avulla. Joko nyt uskot? Tiede on todistanut tietoisuuden olemassaolon aistihavainnon avulla.’
- - - - -
Ei – minä en todellakaan uskonut vaan poistuin säälivästi halveksiva hymy huulillani ulos laboratoriosta. Tutkijan hämmennykseksi en sanonut edes näkemiin vaan hyvästi ja huokasin syvään helpotuksesta päästessäni raittiiseen ja vapaaseen ilmaan tuollaisen oppineen idiootin tutkimusluolasta.
 
Läikkä, jota hän minulle näytti, ja jota hän piti havaintona tietoisuudesta ei tietenkään ollut tietoisuus an sich/per se vaan pelkkä tietoisuuden fysiologis-fysikaalinen korrelaatti: itsessään mykkä ja tyhjä ‘solutilkku’, joka ilman kieltä, sanoja, intentioita, mielikuvituksen lentoa: toisin sanoen ilman havaintoa kontekstualisoivaa ja kielellisesti performoivaa [kieli ymmärrettynä merkityksellisiksi ilmaisuiksi ja kommunikatiiviseksi toiminnaksi] kokonaisvaltaista representaatio-organismia: siis ilman käsitystä siitä, miten tuon ‘läikän’ olemassaolo suhteutuu representaation holistisen hahmotuksen systeemiin/-ssä; – ilman tätä lopultakin itsestään selvää oivallusta kyseinen ‘läikkä’ saa eräänlaisen epäjumalan roolin, jota palvotaan kuin kultaista vasikkaa todellisen Jumalan/Tietoisuuden sijasta: siitä tulee materialistis-reduktionistisen ‘väärän tietoisuuden’ vulgaarein edustaja – rooli. jota se ei ansaitse, mutta johon se valitettavasti ilman omia ansioitaan korotetaan väärää empiristis-materialistista tietoisuuden käsitystä edustavan fundamentalistisen tiedeuskovaisuuden toimesta.
*
Kävelin parin korttelin päähän puistokadulle ja suuntasin läheiselle puistonpenkille lehmusten ja tammen lehtien suhistessa vilvoittavassa tuulessa suoden minulle samalla leikittelevien varjojen lepattavia ‘läikkiä’, jotka suojasivat helteiseltä auringonpaisteelta.
 
‘Eikö se tyyppi todellakaan tajunnut’, pohdin puoliääneen ihmetyksen vallassa. ‘Eikö se tajunnut, ettei se mitään tietoisuutta nähnyt vaan tietoisuuden ‘ruumiin’, jota toki tarvitaan, jotta ‘elävä tietoisuus’ voisi olla olemassa ja toimia niin kuin toimii – jopa riippumatta ruumiinsa luonnollisista tarpeista. - - Yhtälön ratkaiseminen ei ole ruumiin vaan rationaalisessa kontekstissa toimivan tajunnan kieltä. Se ‘läikkä’ vain sekä toistaa että ilmentää symbolisessa kontekstissa toimivan tietoisuuden prosessia, mutta itsessään se ei määrää sitä, eikä tietoisuutta voi ilman rationaaliseksi perversioksi tunnistettavaa itsepetosta paikantaa johonkin aivojen osaan. Mikäli näin tehdään, niin juuri se on  kaikkein alkeellisinta [reduktionistien halveksimaa] ‘dualismia’, mitä olla saattaa [ipso facto tautologiaa ja/tai triviaa]: ‘kas tässä (siis missä?/rr) matemaattisen yhtälön ratkaisu-akti ja tässä taas aivoissa samanaikaisesti ilmenevä vaste eli vihreä läikkä; kun näet juuri tuon ‘läikän’ voit päätellä, että siinä ratkaistaan kyseistä kolmannen asteen yhtälöä’. - - Hmm. Vaikka tämä asetelma olisi jossain utopistisessa teoriassa jopa mahdollista toteuttaa, niin siitä ei vieläkään seuraa, että tietoisuus olisi tuo ‘läikkä’, koska ‘läikkä’ ei ole tutkimuksen [eikä ylipäätään minkään ko. koetilanteessa tapahtuvan tietoisen toiminnan] aktiivisin osa, jota taas yhtälön ratkaisijan matemaattinen päättely-akti sen sijaan nimenomaisesti ja ensisijaisesti on. Ensisijaisuuden [tietoisuus aktuaalisuutena] ja toissijaisuuden [materia tietoisuuden fysiologisena kasvualustana] merkitys tietoisuuden holistisen luonteen ymmärtämiseksi on tässä tarkastelussa vääristynyt ja kääntynyt päälaelleen, yhtä lailla kuin se on vääristynyt Descartes’lla, joka piti mentaalista eli cogitoa fysikaaliseen verrattavana substanssina.- - Kartesiolainen tietoisuus on todellakin pelkkä teatterinomainen fantasia kuten Dennett sanoo, mutta toisaalta juuri Dennettin kaltaiset analyyttiset ‘ajattelija-koneet’ tai ainakin hänen sukulaissielunsa eli reduktionistiset fysikalistit ovat paitsi silmänkääntötemppuilijoita [ks. luku 2] myös vaarallisia, koska he pyrkivät ‘läikkään’ kohdistuvan manipulaation avulla vaikuttamaan todelliseen eli kommunikatiivisena toimintana ilmenevään tietoisuuteen. Toki he pystyvät siihen vaikuttamaan, mutta tuloksena on yleensä huumeriippuvuuteen verrattava tila: ajatelkaapa vaikka kehonrakentajaa, joka kasvattaa lihaksiaan ja siten niiden vahvuutta ja voimaa paitsi lihastreenien myös etenkin hormonien avulla, jotka muuttavat ja parantavat ‘ruumiin’ luonnollista valmiutta fyysisiin suorituksiin. Tuloksena on lopulta ihmishirviö, joka joko saa sydänkohtauksen ylettömän hormonistressin seurauksena tai rappeutuu ja kuihtuu ilman niitä, koska hänen elimistönsä on jo niin tottunut hormoni-dumppaukseen, ettei se enää palaudu normaalitoiminnan tilaan. Näin käy mitä suurimmalla todennäköisyydellä myös ‘tietoisuusläikkään’ kohdistuvien kemiallisten ‘treenien’: tietoisuuden fysiologisen kasvualustan manipulointi vaurioittaa tietoisuuden holistista organismia analogisesti samaan tapaan kuin hormonit rappeuttavat niitä käyttävän ihmisen fysiologisen organismin. Tietoisuuden organismin vaurioittaminen ei kuitenkaan muuta itse tietoisuuden ‘käytössä olevaa’ rationaalista kontekstia vaan nimenomaan tuon kontekstin kasvualustan representaatiolle antamia kokonaisvaltaisia edellytyksiä. - - Syy tällaisiin ‘luonnollista mutaatiota’ ihmisteknologian avulla ‘edistäviin’ toimiin piilee kuten sanottu tietoisuuden fetissoimisessa fysiologiaksi/fysiikaksi [‘havainto-läikäksi’] eli eräänlaiseksi epäjumalaksi, joka teknologisoituna mallinnuksena ‘eliminoi’ Frankensteinin hirviön lailla ympäriltään kaiken elollisen: isäntänsä eli luojansa kaikkein ensimmäiseksi ja kaikkein viimeiseksi [ensin kuolee aito uskonnollisuus, joka ei palvo epäjumalia [‘läikkiä’], sitten kuolee skeptinen mutta kyynisyyttä kaihtava humanismi, viimeisenä kuolee biorobotiksi mallinnettu ökyrikas amerikkalainen eläkeläinen – ikä 350 v.].
*
‘Se on tuo vihreä läikkä! Tietoisuus! Etkö muka näe? Etkö jo viimein usko?’ - - Kyllä – kyllä minä näen, mutta en vieläkään usko – en ainakaan vääriä profeettoja ja hänen kultaisia vasikkojaan! - - Liian tarkka näkö liian kapealla ja pelkästään matemaattis-teknologisella ymmärryksellä varustettuna johtaa ihmiskunnan lopulliseen tuhoon nopeammin  kuin mikään muu intellektuaalisen hybriksen muoto.- - Mutta tällä tavoinhan evoluutio toteuttaa todellista eli kokeilevaa itseään – jälleen kerran. - - ‘Turha siis tuskitella mokomaa. Ei tässä maailmassa ole uutta elää, eikä kuolla, yhtään sen uudempaa’ [Sergei Jesenin]. 
*