May 20, 2010

Spektaakkeli, kieli ja kabbala

1
Shekhina (teksti ja kuva: Giorgio Agamben)

Guy Debordin julkaistessa lokakuussa 1967 teoksen La Société du spectacule politiikan ja koko yhteisöelämän muutos spektakulaariseksi harhanäyksi ei ollut vielä saavuttanut sitä äärimmäistä hahmoaan, joka nykyään on meille täysin tuttu. Siksi hänen diagnoosinsa armoton selkeys on sitäkin huomattavampaa.

Viimeisessä muodossaan kapitalismi - hän argumentoi ja radikalisoi nän marxilaisen analyysin fetissiluonteesta, joka jäi noina vuosina typerästi huomiotta - näyttää valtaisalta spektaakkelien (näyttämöiden) keskittymältä, jossa kaikki välittömästi eletty on etääntynyt esittämiseen.

Spektaakkeli ei kuitenkaan käy yksinkertaisesti yksiin kuvien kanssa, tai sen kanssa, jota nykyään ilmaisemme termillä media: 'se on kuvien välittämä ihmisten keskinäinen sosiaalinen suhde', koko yhteisöelämän pakkoluovutus ja vieraantuminen. Tai tiukemmin muotoiltuna: 'Spektaakkeli on pääoma kasautumisensa sellaisessa vaiheessa, jossa pääoma tulee kuvaksi.'

Mutta juuri siksi spektaakkeli ei ole kuin erottautumisen puhdas muoto; missä todellinen maailma on muuttunut kuvaksi ja kuvat muuttuneet todelliseksi, siellä ihmisen käytännöllinen voima erottautuu itsestään ja esittäytyy omana maailmanaan.

Tässä median välityksellä erotetun ja organisoidun maailman figuurissa valtion ja talouden muodot tunkeutuvat toinen toisiinsa ja markkinatalous saavuttaa kaikesta sosiaalisesta piittaamattoman ja täydellisen suvereenin vaiheensa.

Väärennettyään tuotannon kokonaisuuden se voi nyt manipuloida kollektiivista havaintokykyä ja vallata muistin sekä sosiaalisen kommunikaation ja muuttaa ne yhdeksi spektakulaariseksi kauppatavaraksi, jossa kaikki voidaan asettaa kyseenalaiseksi lukuun ottamatta spektaakkelia itseään: se itse ei puolestaan sano mitään muuta kuin: 'Se mikä näkyy on hyvää ja se mikä on hyvää näkyy.'

Millä tavoin nykyään, spektaakkelin täyden voiman aikakaudella, ajattelu voi ymmärtää Debordin perinnön?

On selvää, että spektaakkeli on kieli, itse kommunikatiiivisuus tai ihmisen kielellinen oleminen. Se merkitsee, että marxilaisen analyysin on yhdistettävä sen seikan merkitys, että kapitalismi (tai mikä tahansa muu nimi, joka halutaan antaa nykyään maailman historiaa hallitsevalle prosessille) ei pyri ainoastaan tuottavan toiminnan pakkoluovutukseen, vaan ja ennen kaikkea myös kielen itsensä vieraannuttamiseen, ihmisen koko kielellisen luonnon, tuon logoksen, jonka Herakleitoksen eräs fragmentti identifioi Yhteiseksi, vieraannuttamiseen.

Tämän Yhteisen pakkoluovutuksen äärimmäinen muoto on spektaakkeli, siis politiikka, jossa elämme. Mutta se merkitsee yhtä lailla, että mainoksessa kohtaamme nurin päin kääntyneenä juuri oman kielellisen luontomme. Tämän vuoksi (juuri siksi, että pakkoluovutetuksi joutuminen on nimenomaan yhteishyvän mahdollisuus) spektaakkelin väkivalta sisältää vielä jotain positiivisen mahdollisuuden kaltaista, jota voidaan käyttää sitä vastaan.

Mikään ei muistuta tätä tilannetta niin kuin se synti, jota kabbalistit nimittivät 'Shekhinan eristämiseksi' ja jonka he jäljittivät Aheriin, yhteen niistä neljästä rabbista, jotka Talmudin erään kuuluisan aggadan mukaan astuivat Pardesiin (siis korkeimpaan tietoon).

'Neljä rabbia', - kertoo tarina - astuivat paratiisiin, nimittäin: Ben Azzai, Ben Zoma, Aher ja rabbi Akiba...Ben Azzai loi silmäyksen ja kuoli...Ben Zoma katsoi ja tuli hulluksi...Aher leikkasi oksia, Rabbi Akiba palasi vahingoittumattomana.

Shekina on viimeinen jumaluuden kymmenestä Sefirotista tai attribuutista ja se ilmaisee myös itse jumaluuden läsnäoloa, sen ilmenemistä tai asumista maan päällä: sen sanaa. Aherin 'oksien leikkaamisen' kabbalistit samaistivat Aatamin syntiin, jossa sen sijaan, että mietiskeltäisiin Sefirothin kokonaisuutta, asetetaan etusijalle viimeisen ajatteleminen erottamalla se muista sefirotheista, ja tällä tavoin eristetään tiedon puu elämän puusta.

Kuten Aatami, Aher edustaa ihmiskuntaa, joka tehdessään tiedosta oman kohtalonsa ja oman oman erityisen voimansa erottaa tietämisen ja sanan, jotka eivät ole kuin Jumalan ilmestyksen (Shekhina) kaikkein täydellisimpiä muotoja, hänen ilmestyksensä muista Sefirotheista.

Tässä on vaarana, että sana - siis jonkin ilmestys ja kätkeytymättömyys - erottautuu siitä, mitä se paljastaa ja saavuttaa kestävän autonomisuuden.

Paljastettu näkyvä ja oleva - ja siis yhteinen ja osallistuttavissa oleva erottautuu paljastetusta asiasta ja asettaa itsensä sen ja ihmisten väliin. Tässä maanpakolaisuuden tilassa Shekhina menettää myönteisen voimansa ja muuttuu pahaa tekeväksi (kabbalistit sanovat, että se 'imee pahaa maitoa'.)

Tässä mielessä Shekhinan eristäminen ilmaisee aikakaudellemme ominaisen tilanteen. Kun vanhassa valtakunnassa ihmisen kommunikatiivisen olemuksen vieraantuminen perustui ennakko-oletukseen, joka toimii yhteiseltä perustalta lähtien, niin spektaakkelin yhteiskunnassa itse tämä kommunikatiivisuus, koko lajityypillinen olemus (siis kieli) tulee erotetuksi autonomiseen sfääriin.

Se, mikä estää kommunikaation, on kommunikatiivisuus itse, ihmisiä erottaa se mikä heidät sitoo toisiinsa. Journalistit ja mediakraatit ovat tämä ihmisen kielellisen luonnon vieraantumisen uusi papisto.

Itse asiassa spektaakkelin yhteiskunnassa Shekhinan eristäminen saavuttaa äärimmäisen vaiheensa, jossa kieli ei ainoastaan muodosta erillistä sfääriä, vaan se ei enää edes paljasta mitään - tai pikemminkin se paljastaa kaikkien asioiden olemattomuuden.

Jumalasta, maailmasta, paljastetusta ei ole mitään kielessä: mutta tässä äärimmäisessä ja mitätöivässä paljastumisessa kieli (ihmisen kielellinen luonto) säilyy vielä kerran kätkettynä ja eristettynä, ja niin kieli ammentaa viimeisen kerran valtaa osoittaa ei sanottu johonkin historialliseen aikauteen ja johonkin tilaan: spektaakkelin tai täydellisen nihilismin aikakauteen.

Tämän takia valta, joka perustuu oletukselle perustasta, huojuu nykyään koko planeetalla, ja maan valtakunnat lähtevät toinen toisensa jälkeen kohti demokraattisen spektaakkelin yhteiskuntaa, joka tekee valtion muodosta täydellisemmän.

Vieläkin enemmän kuin taloudellinen välttämättömyys ja teknologinen kehitys, maailman kansakuntia työntää kohti yhteistä kohtaloa kielellisen olemisen vieraantuminen, jokaisen kansan irtaantuminen elintärkeästä asunnostaan kielessä.

Mutta juuri sen vuoksi aika, jota elämme, on myös aika jona ihmiselle tulee ensi kerran mahdolliseksi kokea koko kielellinen olemisensa - ei kielen tätä tai tuota sisältöä, vaan kieli itse, ei tämä tai tuo tosi propositio, vaan itse se tosiasia että puhutaan. Nykyaikainen politiikka on tämä tuhoisa experimentum linguae, joka katkaisee ja tyhjentää kaikki planeetan perinteet ja uskomukset, ideologiat ja uskonnot, identiteetit ja yhteisöt.

Ainoastaan ne, jotka kuljettamalla kieleen kielen itsensä ja sallimatta paljastavan jäädä paljastamansa ei minkään verhoamiksi onnistuvat täyttämään kielen pohjiaan myöten, tulevat olemaan edellytyksettömän ja valtiottoman yhteisön ensimmäisiä kansalaisia, yhteisön, jossa yhteisen mitätöivä ja määrittävä voima on rauhoitettu ja jossa Shekhina on lakannut imemästä oman yhteisönsä pilaantumatta maitoa.

Kuten rabbi Akiba Talmudin aggadassa, he käyvät vahingoittumatta kielen paratiisissa.

Giorgio Agamben: Tuleva yhteisö

2
Agamben löytää tämän saman ajatuksen (Agamben'in Homonyymit- essessään käsittelemä problematiikka/rr) myös Heideggerin ja Derridan ohjelmasta. Dekonstruktion kohteena ei hänen mukaansa ole niinkään merkityksellistämisen loputon hermeneutiikka, vaan juuri itserefenrentiaalisuuden ongelma: myös dekonstruktio pyrkii ajattelemaan puhdasta kielen voimaa.

Varmaa on jälleen tehdä tästä voimasta eristetty alue, jossa se erottautuu siitä, mitä se paljastaa, ja saavuttaa kestävän ja läpitunkemattoman autonomian. Agamben vertaakin Derridaa Talmudin rabbi Aheriin (kirjaimellisesti toinen), jonka suurimpana syntinä kabbalistit pitivät Shekhinan (Jumalan sanan ilmeneminen maan päällä) eristämistä paljastetusta asiasta ja asettumista tämän asian ja ihmisten väliin. Tässä maanpakolaisuuden tilassa Shekhina uhkaa menettää myönteisen voimansa ja alkaa kabbalistien mukaan imeä pahaa maitoa.

Mutta Aher voidaan nähdä myös kielellisen kokeilun paikkana. Hänen pakkomielteenomainen asumisensa Shekhinan maanpakolaisuudessa ja siinä toteutuva sanan eristäminen jokaisesta äänestä ja kohtalosta voi myös valmistaa tietä lunastukseen, jossa Talmudin tarinan mukaan rabbi Akiba voi Aherin työn tähden astua kielen paratiisiin vahingoittumattomana.

Itse asiassa Shekhinan eristämisestä löytyy analogia spektaakkelin yhteiskunnalle, jossa sanan eristäminen saa äärimmäisen muotonsa ja autonomiseksi muodostunut sana paljastaa ainoastaan kaikkien asioiden olemattomuuden. Spektaakkelin yhteiskunnassa kaikki perustoihin, perinteisiin, kokemukseen ja omaehtoisiin paikkoihin sitoutuva valta horjuu ja ihmisiä yhdistää enää heidän kielellisen kohtalonsa vieraantuminen itsenäiseksi ja eristetyksi kuvaksi.

Mutta juuri tuon eristämisen ansiosta valta määrää ihmisen spektaakkelin ja täydellisen nihilismin aikakauteen. Tässä tilanteessa avautuu kuitenkin modernille ihmiselle, jonka ainoa osa on osattomuus ominaisuuksista, ennen näkemätön mahdollisuus kokea kielen jonkun erityisen sisällön sijaan itse kielellinen voima ja kääntää tuo voima vapaaksi luovuudeksi ilman edellytyksiä.

Lunastamisen mahdollisuus ei nimittäin merkitsee jonkin uuden mykän perustan ja ennakkoehdon asettamista nihilismiä vastaan, vaan kielen vapauttamista jopa nihilismin paljastamasta ei-minkään kohtalosta.

Ihmiskunnan lunastus koskee siis tämän kielellisen olemuksen pelastusta, täydellistämistä ja omaksumista. Uskonnollisen terminologian ei pidä antaa hämätä, sillä kyse ei ole jonkin uuden transsendenssin tuomisesta maailmaan tai uuden uskonnon tai papiston perustamisesta spektaakkelin yhteiskuntaa hallitsevan papiston tilalle.

Kyse on täysin maallisen elämän pelastamisesta, yksinkertaisesta inhimillisestä ja korjaamattomasta elämästä vailla erillistä pelastusta, jonka varaan jokin uusi poliittinen tai uskonnollinen hallintokoneisto voitaisiin perustaa.

Tämä kielifilosofinen messianismi kuitenkin lainaa uskonnon ilmoituksen käsitteestä juuri sanomattoman eliminoimisen. Sanomattoman pyhitys puolestaan asettaa mysteeriuskontojen perustan. Sana mysteeri juontaa indoeurooppalaisesta termistä mu, joka viittaa surevaan ääneen suun sulkeutuessa ja vielä selitystä vaille jäävään kärsivään hiljaisuuteen/......
...........
Giorgio Agamben: Keinot vailla päämäärää, Markku Koivusalon jälkisanat s, 92-94.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Society_of_the_Spectacle
http://fi.wikipedia.org/wiki/Guy_Debord
http://en.wikipedia.org/wiki/Guy_Debord
http://en.wikipedia.org/wiki/Shekhinah
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=0h&oq=gio&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=giorgio+agamben
http://www.netn.fi/396/netn_396_kirja4.html
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Rappeutunut+politiikka+tarvitsee+uuden+sanaston/HS20020111SI1KU02nz4
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=470
http://hilobrow.com/2009/09/23/the-postmodernists/
http://sujas.blogspot.com/2007/03/el-giorgio.html

2 comments:

ninni said...

..olisko tosiaan noin että spektaakkeli olis kapitalismin ydinmuoto ..? eh

ninni said...

enta ihanat luonnon spektaakkelit , se että kaikki on minulle spektaakkeli. ei taida liittyä kapitalismiin :=) ?