Nautintovarkaat Asialla

Zizekin tyly kommentti (dokumentissa 'Zizek!') suhtautumisestaan joittenkin intellektuellien typerään ja omahyväiseen julkisuuspeliin, jossa nämä 'paljastavat' olevansa kovan ajattelijakuoren alla inhimillisiä olentoja siinä missä kuka tahansa ihminen.

(Kielimafian tarkennuksia ja lisäyksiä; - viimeisin lisäys: linkki Keijo Lakkalan blogiin päreen lopussa - klo: 23.50)
1
Tämä varsin valaiseva analyysi on pääluku Keijo Lakkalan kirja-arvostelusta: Pehmeä vallankumous/Slavoj Zizek (ks. linkki). Suuntaan sen Vapun kunniaksi ja aiheensa mukaisesti erittäin maahanmuuttokielteisille mutta myös monikulttuurisuutta idealisoiville kansalaisille. Tekstin myötä miettikää kukin tykönänne avoimen ja/tai piilevän rasisminne/rasisminvastaisuutenne perusteita. 
***
Zizekin suosio nykyvasemmiston keskuudessa perustuu kahteen tekijään: toisaalta hänen vilpittömänoloiseen, neuroottiseen (suorastaan mekastavaan) esiintymiseensä, sekä toisaalta hänen virkistävään tapaansa esittää ja ratkoa nykyvasemmistolle esiintyneitä haasteita. Olen poiminut ”Pehmeän vallankumouksen” sivuilta yhden perusajatuksen, joka jollain tavalla ilmentää Zizekin ajattelun logiikkaa ja liikettä.

Tekstissä ”Nauti kansasta niin kuin itsestäsi!” Zizek lähtee analysoimaan modernin yhteisöllisyyden ongelmia muukalaisvihan tematiikan kautta. Zizekin mukaan yhteisön perustava koossapitävä voima ei pelkisty pelkkään symboliseen samaistumiseen, vaan olennaisempaa on yhteisön jaettu suhde yhteiseen Asiaan. Kun yhteisön ulkopuolelle jätetty Toiseus pyrkii tunkeutumaan osaksi yhteisöä, silloin kun Toisen koetaan uhkaavan elämäntapaamme, on Zizekin mukaan kyse juuri siitä, että Toinen tulee tavalla tai toisella häiritsemään suhdettamme yhteisöllisesti jaettuun asiaan. Kun esimerkiksi ksenofobinen ”maahanmuuttokriitikko” haluaa esittää painavan sanansa ”uppoavasta lännestä”, on kyse nimenomaan siitä, että kriitikon suhde Asiaan on vaarassa ja estetty. Asia on jotain, mihin vain meillä on pääsy; jotain, mitä Toinen ei voi ikinä ymmärtää. (Zizek 2009, 210-211.)

Yhteisön yhteisesti jaettu Asia ei kuitenkaan ole palautettavissa vain niihin erityisiin piirteisiin, mistä kulloinenkin elämäntapa koostuu. Asiassa on aina jotain enemmän, jotain elämäntavan piirteisiin nähden ylimääräistä. Asialla on tautologinen luonne, siihen on vain uskottava. Asia on olemassa vain niin kauan kuin siihen uskotaan. Tähän uskoon puolestaan liittyy uskomus siitä, että myös toiset yhteisön jäsenet uskovat Asiaan. Olettamus siitä, että kaikki muut jakavat Asian, näkyy hyvin myös jo Perussuomalaisen puolueen nimivalinnasta: ei voi olla perussuomalainen, jollei oleta ja koe jakavansa tilastolliseksi keskiarvoksi typistetyn kansan tabloidimaisia mielipiteitä. Asiaan liittyy uskon ohella olennaisesti myös nautinto: usko Asiaan on pohjimmiltaan yhteisestä Asiasta nauttimista. Asia on reaalisen ylijäämää, jonka vaikutuksesta ”Kansa diskursiivisena vaikutusoliona saisi ontologisen yhtenäisyytensä” (Zizek 2009, 212). Kansa on olemassa kansana vain kun sillä on yhteinen nautinnon Asia.

Rasistisessa, tai ”maahanmuuttokriittisessä” diskurssissa Kansallinen Asia on viime kädessä tapa, jolla yhteisön jäsenet järjestävät nautintonsa kansallisten myyttien avulla. ”Maahanmuuttokriittisyys” perustuu pohjimmiltaan haluun omistaa kansallinen Asia: Toisessa ”maahanmuuttokriitikko” näkee vain nautintovarkaan, jonka tapa nauttia on aina tavalla tai toisella väärä. Toinen nauttii aina liikaa tai väärin, Toisen pelätään varastavan meiltä meidän nautintomme lähteen, meidän nautinnollisen Asiamme. Toisen pelätään aina varastavan nautintomme tai hänen uskotaan salaavan meiltä perverssin nautintonsa kokonaan. Jotain epäilyttävää Toisen tavassa nauttia todellakin on. Toisen tavassa järjestää nautintonsa meitä kiusaa tämän nautinnon ylettömyys: ”oudolta haiseva ruoka, liian äänekäs musiikki, tanssi, kummat tavat, vääränlainen asenne työhön” (Zizek 2009, 213). Erityisesti viimeinen on suomalaisessa ”maahanmuuttokritiikissä” ollut tyypillistä: somalit ovat likaisia paskiaisia vaikka he tekisivätkin töitä (”Somalit vievät alkuperäissuomalaisten työt!”), mutta erityisen pahoja he ovat silloin kun he eivät tee töitä (”Somalit perkele hilluvat vain steissillä ja nostavat sossusta rahaa!”). Zizekin mukaan tällaisessa asetelmassa ”onkin varsin huvittavaa seurata sitä kiirettä, jolla siirrytään syyttämästä toista työn välttelystä sen varastamiseen” (Zizek 2009, 213). Rasismin tai ”maahanmuuttokritiikin” perusparadoksi onkin Zizekin mukaan siinä, että vaikka toisaalta Toisen uskotaan olevan kykenemätön tavoittamaan rasistien jakamaa Asiaa, koetaan se myös samanaikaisesti Toisen uhkaamaksi.

Zizekin ajatusta voidaan kenties jatkaa seuraavasti: siinä missä rasisti ei salli Toisen nauttia omalla tavallaan, ja pyrkii rasistin vastapooli, suvaitsevainen liberaali, sallimaan kaiken muun nautinnon, paitsi omansa. ”Suvaitsevaisto” (jota voidaan tässä pitää jonkinlaisena weberiläisen ideaalityypin kaltaisena teoreettisena entiteettinä, jonka ei tarvitse olla olemassa empiirisesti) ihailee vieraita kulttuureja, Toisen luonnonläheistä ja juurevaa elämäntapaa, hakee inspiraatiota itämaisesta viisaudesta, mutta samalla kiistää oman nautintonsa moraalisen oikeutuksen. Tästä syystä liberaali ei voi uskottavasti sanoa mitään rasistia vastaan: siinä missä rasisti ahdistuksen sekaisessa kouristuksessa kieltää kaikilta muilta oikeuden nauttia ja pitää lähes hysteerisesti kiinni omasta Asiastaan, jää liberaalilta sen sijaan näkemättä Toisen elämäntavan kyseenalaiset puolet: monet julman barbaariset tavat ja alistavat kulttuuriset rakenteet liberaali jättää huomioimatta, koska näiden Toisen kyseenalaisten puolten tunnustaminen merkitsisi liberaalin fantasian eksoottisesta Toisesta murenemista. Voidaan kenties väittää, että liberaali maailmoja syleilevä ”sallivuus” ja ”suvaitsevaisuus” (mistään todellisesta suvaitsevaisuudesta ei ole kyse: Toinen on ihana ja lutuinen vain, jos tämä toimii liberaalin fantasian mukaisesti tanssien leirinuotiolla eksoottisia ja juurevia tanssejaan [1]) tulee ymmärtää lähinnä ”maahanmuuttokritiikkinä” esiintyvän rasismin rivona kääntöpuolena, ja toisaalta rasismi tulee ymmärtää liberaalin ”suvaitsevaisuuden” rumana äpärälapsena. Jussi Halla-ahonkaan maahanmuuttokriittisyys ei ole mahdollista ilman sen vastinparia, "monikultturalistia". Molemmat, sekä "maahanmuuttokriitikot" että liberaalit "monikultturalistit", rakentavat maahanmuuttajista itselleen sopivan fantasian niin, että nämä fantasiat itseasiassa päätyvät tukemaan toisiaan, sen sijaan, että kumpikaan aidosti voisi toimia toistensa kritiikkinä.

Konkreettisemmin kaikki tämä voisi tarkoittaa sitä, että liberaali vasemmisto on ollut aivan liian kiinnostunut maahanmuuttajien kulttuurisesta taustasta (eksoottisista ja rikastuttavista tavoista), eikä heidän konkreettisesta elämästään työmarkkinoilla. Koko maahanmuuttokeskustelua on aivan liian usein käyty niin vasemmiston kuin populistisen oikeistonkin taholta kulttuurisena identiteettikysymyksenä, eikä konkreettisena taloudellis-poliittisena kysymyksenä. Miksi vasemmiston piirissä ei keskusteltaisi pikemminkin siitä, kuinka paskaduuneissa ahertavien maahanmuuttajien työoloja voitaisiin parantaa, kuin siitä, millainen kulttuurinen tausta maahanmuuttajalla sattuu olemaan? Keskustelu maahanmuutosta on aivan liian usein ollut löysää arvo- ja identiteettikeskustelua, ja aivan liian harvoin keskustelua siitä, kuinka prekarisoituneiden maahanmuuttajien mahdollista vastarintaa voisi tukea. Lisäksi olisi korostettava paskaduuneissa toimivien maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten prekaarien yhteisiä intressejä, heidän yhteistä Asiaansa. Vanhan kunnon marxilaisen internationalismin on aika nostaa päätään.

Se mitä Zizekin analyysin pohjalta voidaan sanoa, on jotakuinkin seuraava: tosiasioihin ja dialogiin pohjautuva järkiperäinen argumentointi ei maahanmuuttokriitikoidenkaan kanssa auta. Maahanmuuttokriitikolle on aivan sama mikä on tosiasioiden aito tila, hänelle olennaisempaa on torjua Toisen mahdollisuus nauttia Asiastaan. Viime aikoina esimerkiksi Suomessa maahanmuuttoa tutkineet koulutetut asiantuntijat ovat saaneet osakseen uhkauksia ja pelottelua kun ovat tuoneet esille tiettyjen tahojen kannalta epämiellyttäviä faktoja. ”Sen pahempi tosiseikoille!”, saattaisi rasisti huutaa. Ja näin hän huutaakin, minkä vuoksi huutoon ei missään nimessä kannata vastata. Pikemminkin olisi tutkittava tällaisen rasismiin taipuvan tietoisuuden muotoutumistapoja ja sen sosiaalipsykologisia ehtoja, ja esitettävä näiden tutkimusten pohjalta arvio sille, kuinka tällaisen toiminnan synty voitaisiin ehkäistä. Mutta koska tieteen tekeminen on hidasta ja epävarmaa, on vasemmiston luultavasti parempi keskittyä kehittämään omaa poliittiikkaansa ja taktiikkaansa sekä pyrkiä välttämään kaikenlaista ”dialogia” maahanmuuttokriitikoiden kanssa.

Kenties näiden kaikkien dilemmojen ratkaisuksi voidaankin nähdä ”sopiva taloudellinen reduktionismi” (kuten Zizek on teoksessaan Tervetuloa reaalisen autiomaahan! esittänyt), joka painaa villasella kulttuurisia eroavaisuuksia sekä kulttuurista identiteettipolitiikkaa, ja joka lähestyy etnisiä ja kulttuurisia konflikteja ennen kaikkea taloudellis-poliittisina kysymyksinä.[2] Esimerkiksi koko terrorisminvastaisessa sodassa ei ole kyse mistään ”sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä” vaan kylmästi ja banaalisti Lähi-idän öljyresursseista. Fundamentalistisen islamin nousu on taloudellis-poliittisen kontekstinsa seuraus, ei sen syy. Tämän vuoksi puhe islamilaisen ja länsimaisen kulttuurin konfliktista on koko asetelman nurinpäin kääntämistä, sen mystifiointia. Se täyttää kaikki Marxin ja Engelsin Saksalaisessa ideologiassa idealismille antamat määreet: idealismi laskeutuu ideoiden maailmasta (islamilainen fundamentalismi) tarkastelemaan ja selittämään reaalitodellisuutta (taloudellis-poliittiset konfliktit) (kts. esim. Marx & Engels 1970, 18). Idealismi etenee tässäkin tapauksessa perse edellä puuhun.
*
http://www.revalvaatio.org/index.php?option=com_content&view=article&id=117:zizek-pehmea-vallankumous&catid=35:arvostelut&Itemid=54

2
PS./RR
Ensi alkuun pitää kiittää Keijo Lakkalaa hänen zizek'läisestä rasismi- ja monikulturalismi-analyysistaan/-kritiikistään, joka tiivistää kummankin kannan ennakkoluuloista olennaisimman.

Toivon totisesti, että kaiken maailman populistit ja vasemmisto-vihertävät idealistit lukisivat sen heille epätavallisen asenteen lähtökohdista: yrittämällä ymmärtää, mitä Asia heille perimmäisenä symbolisena nautintona todella on ja merkitsee - ei siis pelkästään ressentimenttisten ja protofasististen (populisti-rasistit) tai piilevästi elitististen (monikulturalistit) pinta-mutu-affektien vallassa, joita sitten perustellaan intohimoisesti eettis-juridisella, mukapätevällä argumentaatiolla, joka lopultakin on puhetta vain ongelman yhdestä osa-kontekstista.

Juridis-oikeudellisella kontekstilla/kielipelillä rasisti/piilorasisti yrittää perustella oman asenteensa (sosiaali-)psykologiset lähtökohdat ja ulottuvuudet. Rationalisaatio toimii tässä tyypillisesti positiivisena defenssinä tuntemattoman/oudon herättämälle epämääräiselle uhkalle, kateudelle/mustasukkaisuudelle, jonka todellinen luonne tulee näin torjuttua ja jopa korrektisti (muka) oikeutettua.

Mitä tulee Lakkalan tuskailuun Zizekin tekstikokonaisuuksien ajoittaisesta sekavuudesta, niin onhan siinä tiettyä perää, joskin Zizekin teoreettisempi rönsyily aukenee varmasti hiukan paremmin, kun tekee ensin niin selväksi kuin se ikinä on itselle mahdollista hänen minimaalisen ontologiansa lähtökohdan: subjektiivisuuden transsendentaali-materialistisen teorian.
 
Myönnän, ettei kyseessä ole mikään helppo projekti ymmärtää, koska (kuten Lakkalakin valittaa), Zizek tulkitsee minimaalista subjektiaan perin hankalan lacanilaisen terminologian puitteissa. - Mutta juuri tuo subjektin (jossa cogito on symbolinen ja substantiaalisesti tyhjä) lacanilainen strukturaatio on Zizekin soveltavan ideologiakritiikin perusta ja lähtökohta. Ilman sitä hänen teoreettisesti vahvalla ja pohditulla jalustalla toimivaa ontologiaansa ei saa toimimaan ideologiakriittisesti niin osuvalla tavalla kuin se ajoittain toimii.
 
Tämä vaatimus ja tosiasia on Lacanin itselleen (ainakin alunperin) vieraaksi kokevan lukijan (joita on paljon, minä mukaan lukien) pakko hyväksyä.
*
 Lakkala pitää Zizekin lacanilaista terminologiaa liiallisena ja jopa tarpeettomana, mutta tässä väitteessään hän siis hiukan erehtyy: ikäänkuin Zizekin pitäisi palata perinteisempään marxilaiseen materialismiin.

Kysymys talouden perimmäisestä merkityksestä fundamentalismi- ja rasismi-ilmiöiden synnyttäjänä on kuitenkin/tietenkin ohittamaton ja poliittisesti ensisijainen. - Silti ilman Lacania Zizek ei pystyisi niin pätevästi perustelemaan, miksi olemme niin perin juurin ideologisia olentoja - ideologia ymmärrettynä tässä muuttuvaksi psykososiaaliseksi matriisiksi, jonka puitteisiin halumme aina sijoittuu/sijoitetaan.

Väärää tietoisuutta ei kuitenkaan ole. On vain tulkittavissa, kritisoitavissa ja muutettavissa oleva tietoisuus. 

Tällaisesta ideologian tulkinta--asetelmasta/-näkökulmasta valitettavasti muodostuu (tai on jo ajat sitten muodostunut) hyvin 'kätevästi' poliittis-filosofinen oppiriita marxilaisten sisäpiireissä. Joku haluaa olla tiukka talousmaterialisti, joku painottaa enemmän ideologia-kritiikkiä.
* 
Zizekin ajattelun ehdoton peruskivi on kuitenkin Hegel, ja se jolle Hegelin ajattelun makrometodiikka (negaation dialektiikka ja vastakohtien 'ykseys'/Aufhebung) jää täysin vieraaksi, se ei tule myöskään Zizekiä koskaan kunnolla ymmärtämään. Onhan Zizek itse sanonut, että häneltä voidaan viedä melkein kaikki muu - jopa taide, mutta Hegeliä hän ei jätä ikinä.
 
Lopuksi on todettava nöyrästi, että älköön kukaan luulko, että minä tajuaisin Zizekiä aina kovin hyvin. Itse asiassa olen alkanut pohtia yhä enemmän, miksi minun ylipäätään pitäisi ymmärtää Zizekiä kaikissa asioissa 'oikein' - sikäli kuin se lainkaan on mahdollista. Sitäpaitsi eikö etenkin filosofiaa (poikkeuksena formaalilogiikka, mikäli se luetaan filosofiaksi) pohdittaessa ole tärkeintä (ja hermeneuttisesti jopa ainoa mahdollisuus) oivaltaa viime kädessä omalla tavallaan (luovasti - ei siis pelkän tradition pohjalta)?
 
Silti on vastaansanomaton tosiasia, että yllättävän monesti, etenkin poliittis-ideologisten esimerkkien kyseessä ollen, Zizekin ajatus kulkee suorastaan pirullisen selkeästi ja konkreettisesti vaikkakin perinteisen identiteetti-logiikkamme kannalta paradoksaalisesti ja kontraarisesti.
 
Mutta kuka sanoi (paitsi ehkä reduktionis-metodologinen monisti Ockhamin partaveitsineen), että ihmisen mieli on yksinkertainen/helppo eli kausaalinen ja siten 'luonnollisella tavalla' looginen/rationaalinen?
 
Jos joku niin väittää, ei häneen kannata kiinnittää enempää huomiota, koska
hän on 'huono vihollinen', jonka kanssa keskusteleminen ei johda yhtään mihinkään (ks. myös Keijo Lakkala edellä). Hän elää harhamaailmassa(an), jota ei voi muuttaa.
 
On paljon hedelmällisempää ja poliittisesti järkevämpää keskittyä omaan ja/tai 'ystäviksi koettujen' poliittisiin sekä filosofisiin projekteihin kuin haaskata ruutia psyykkiset paranoiansa muka objektiiviseksi (muodolliseksi) argumentaatioksi korottaneisiin xenofobisiin protofasisteihin ja pseudohumanisteihin. Suurin osa heistä on joka tapauksessa pelkästään koppavia ja pinnallisia populisteja sekä omahyväisiä elitistejä, jotka elävät objektivismissaan uskosta Suureen Toiseen (kuten Zizek lacanilaisittain sanoisi) - siis oman vakaumuksensa metafyysiseen totuuteen ('jumalaan').

Mutta mitään Big Otheria ei ole olemassa. On vain minä, sinä ja me. - Ja he. - Tämä tarkoittaa immanenssin antagonismia ja/tai antagonismia immanenssissa. Toisin sanoen: ainoa pysyvä läsnäolo on konflikti.
*
Keijo Lakkalan blogi: http://olemisenporteilla.blogspot.com/
*
http://media.photobucket.com/image/zizek/curbyourinterest/SlavojZizek.jpg