November 11, 2009

Äärettömien avaruuksien hiljaisuuksissa kaikuu tyhjyyttään oman sieluni hiljaisuus

Albert Camus kirjoitti 'Kapinoivassa ihmisessä': Kumpi, aurinko vai maa kiertää toistensa ympäri on loppujen lopuksi yhdentekevää. Se on suoraan sanoen mitätön kysymys. Sitä vastoin olen nähnyt, kun monet ihmiset ovat kuolleet sen takia, ettei elämä ole ollut heidän mielestään elämisen arvoinen.

Myös matemaatikko ja tiedemies Blaise Pascalia vaivasi kysymys: 'mitä oleminen tarkoittaa?' Hänelle ei Galileon ja Kopernikuksen kosmologia kuitenkaan ollut yhdentekevää - vaan ikäänkuin paljon paljon pahempaa: se oli avannut spekulatiivisen tyhjiön ei pelkästään avaruuteen vaan myös inhimilliseen ajatteluun. 'Noiden äärettömien avaruuksien hiljaisuus kammottaa minua'.

Se, mikä kammottaa Pascalia, on hänen ajattelunsa 'iankaikkinen hiljaisuus' (jota myös Camus käyttää eräänä esimerkkinään: 'minä kysyin, mutta taivas oli hiljaa') - hiljaisuus, joka ei sulje sisäänsä mitään. Pascal oli todistanut tieteellisesti tyhjiön olemassaolon ja löysi nyt sisältään 'todisteen tyhjyydestä'.

Pascal oli ensimmäinen eksistentialisti, joka löysi ihmisestä 'Jumalan mentävän reiän'. Hän aavisti, että uskonkriisi olisi nyt pysyvä olotila. - - Perustelut uskonnolliselle kokemukselle murenevat. Jäljelle jää fideistinen vakaumus, mikä tarkoittaa, että uskominen uskoon itseensä on ainoa pohja uskolle.

Mutta jos Tertullianus toteamuksessaan 'uskon, koska se on mahdotonta' ei vielä pitänyt nimenomaan uskoa mahdottomana vaan sitä, mitä pitäisi uskoa tapahtuneeksi (ylösnousemus jne.) , johon hän kuitenkin uskoi juuri tuon mahdottomuuden vuoksi (quia absurdum est), ja vaikka Pascalilla uskon piti täyttää mystisessä elämyksessä - jonka hän itse myös koki - Jumalan mentävä aukko (tyhjyys) sielussa, niin Kierkegaard meni vielä pitemmälle kyseenalaistaen rationaalisesti itse uskon lopullisesti - mutta ei ateistina vaan yhä 'uskovana' - ja määritteli sen uudestaan absurdin ja hypyn (eräänlainen älyn uhraus viimeisen varmuuden saavuttamiseksi) käsitteillä, joissa järki kohtaa uskossa täysin uuden ja ennen kuulemattoman.

Absurdista tulee tavallisesti mieleen mielettömyys. Kierkegaardille sanalla on kuitenkin erillinen merkitys, joka viittaa alkuperäiseen latinankieliseen sanaan: (ab)surdus: kuuro, mykkä, hiljainen, merkityksessä 'se, josta ei ole kuultu'.

Kun Kierkegaard sanoo meidän eksistoivan 'absurdin vallassa', hän tarkoittaa 'sen vallassa, josta ei ole kuultu'. Hän tarkoittaa hiljaisuutta, joka syntyy tajutessamme sen musertavan tosiseikan, että meidät on heitetty maailmaan. Tässä merkityksessä absurdi on kutsu, maailman meissä herättämä vaatimus löytää vastaus.

Heideggerin ajattelu modifioituu tässä Kierkegaardilta ja on linjassa kutsun kanssa, kun hän yrittää määritellä Das Manista vapautunutta ja riippumatonta, varsinaista olemista.

Ehdoton varmuus ei koskaan ole mahdollista. Jos ihmisen usko on aitoa, ei siis teeskenneltyä huonoa uskoa, se tekee ihmisen olemassaolosta väistämättä vaikeaa. Kierkegaard sanoo: Äärettömän suhteen vain yksi petos on mahdollinen, nimittäin itsepetos. Mitä hän tarkoittaa äärettömällä? Tarkoittaako hän 'varmuuden rajaa', joka kidutti Pascalia? - - myöhemmin myös Wittgensteinia tämän viimeisissä, Varmuudesta-muistiinpanoissaan.

Esimerkkinä käsittämättömän varmuuden (itsepetoksen?) ongelmasta äärettömän edessä Kierkegaard käyttää kuuluisaa kertomusta Aabrahamista ja Iisakista. Siinä enkeli välittää Aabrahamille viime hetkellä Jumalan uuden käskyn, jossa hän aiemman käskynsä kumoten kieltää/estää Aabrahamia uhraamasta poikaansa uskonsa todistamiseksi (kuten ensin oli vaatinut).

Jäljelle jää elossa olevan Iisakin lisäksi yhä silti usko. Pelkkä käsittämätön usko, jonka erottaminen itsepetoksesta tosin on mahdotonta, mutta joka absurdiudessaankin lienee ihmisen ainoa varmuus olemassaolonsa tarkoituksen suhteen.
*
Siteerattu ja lisäyksin muokattu Richard Appignanesin kirjasta 'Mihin uskovat eksistentialistit' (2006/2008)
*
http://www.waterfront.co.uk/news/archivedetails.aspx?id=1123

8 comments:

Anonymous said...

Olen eksinstantelisti ja tiedän - ei kyse ole uskosta! - että olen maailmankaikkeuden keskus. Niin kuin totta kai olenkin, itselleni. Se, että meitä 'keskuksia' on monta muuta miljardia kpl:tta, on muiden - ei minun - ongelma.

Anonymous said...

kauneus on vuorovaikutusta ja mm avaruus on hyvin kaunis. planeetat ovat kaikki vuorovaikutuksessa ja k'sitt''kseni ihminen on yksi t'm'n xn tuloksista. se etta kuka sitten on vahvin, vahvoin vahva..ei aina ole mielenkiintoista mutta varmasti vaikuttaa
voin pyrkia vahvimmaksi? minusta se ei ole mitaton kysymys
oleminen ei voi olla pysahtynytta koska aijassa on liike, mutta tietysti voimme yrittaa pysayttaa sen

vahingoittamalla-vahingoittamatta. avaruus ei todellakaan ole tyhja. paljain silmin voit nahda linnunradan sumupilvia. ja hubble toi meille ihania kuvia..
pascalilla oli mystinen kokemus jonka jalkeen tuli hiljaisuus

välillä pitää elääkin
eikä enken pelossa

mina en tieda miksi jumala on niin tyhma

kylla varmuus on ihan mukavaa ja siihen ihminen kai pyrkii,

itikka said...

http://the-brights.net/action/activities/organized/arenas/1/area_b/statements.html

dudivie said...

wikissä enklannin kielellä on ihanan påaljon eettisiä kategorioita...

http://en.wikipedia.org/wiki/Category:Autonomy

Anonymous said...

Cassirer’s main achievement is his “philosophy of symbolic forms”, set out in three volumes over the 1920s. Cassirer takes his cue from Kant’s doctrine that reality is in some sense our “construction” but adds that this construction does not proceed in one unique direction. Myth, religion, language, art and science are all ways of constituting reality, each with its own internal standard of truth. None represents the world “as it really is”. Cassirer is a metaphysical ironist. sorry copypaste

Anonymous said...

Dogmatiikan ongelma http://www.philosophypress.co.uk/?p=817

Anonymous said...

uskon ja n'en

LA Times: Believing is seeing, psychologists say http://bit.ly/RZXzV

Timo said...

Saisinko pitkäaikaisena lukijana mainostaa täällä ohimennen omaa kirjaani?