Kuvassa Monsieur Verdoux lempii leskeä.(Kielimafia teki lisäyksiä päreen loppuun - klo: 21.30.)
*
Komentti Iineksen kommentiin päreessään Blogipersoonia Blogiseiskassa.
*
Iines kirjoitti:
'Parhaiten farssi-ideologiaa blogeista toteuttaa Lehti-blogi, jonka jokainen juttu on hupaisa tahallisten väärinkäsitysten summa,...'
Eikös Lehti ole enemmän parodiaa kuin farssia (jos kohta siitä farssiakin löytyy)? Sitäpaitsi farssi ei liene mikään täysin itsenäinen tyylilaji puhumattakaan siitä, että se olisi ideologia - ellei sitten anti-ideologia-merkityksessä.
Parodialla on aina enemmän tai vähemmän rajattu esikuvansa, jota ja jolle se irvailee, mutta farssissa ei välttämättä tehdä näin selvää eroa siihen, mitä irvaillaan.
Siten farssin olennainen tehokeino on transgressio (fiktion ja faktan, sovinnaisen ja epäsovinnaisen jne. välisen rajan häilyvyys - eräänlainen rike tai synti) ja jopa henkilöhahmojen 'hallittu psykoottisuus', jolloin näennäisesti asiallisen käyttäytymisen tai ylipäätään legitimoidun toiminnan luonne ilmenee absurdina (farssi ja absurdi teatteri ovat mielestäni 'samaa ainesta hieman eri tavalla käsiteltynä').
Esimerkiksi Jeesuksen ristinkuolema tai jopa juutalaisten systemaattinen joukkomurha voidaan esittää kaikkein äärimmäisimpänä farssina.
Voisin edellistä esimerkkiä vasten kärjistää, että rakenteellinen, systemaattinen ja siten eettisesti hyväksytty pahuus (kuolemanrangaistus, oikeutettu sota) on hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden muuttumista farssiksi.
Tulee mieleeni melko äärimmäinen esimerkki - Chaplinin (alunperin Orson Wellesin idea) merkillinen elokuva, black comedy (jota itse kutsun mustaksi farssiksi) ja sen 'sankari' Ritari Siniparta (Monsieur Verdoux ), joka tappaa hurmaamiaan leskiä (rahan takia) ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut - savu vain nousee asunnon piipusta. Ja taas lähtee mösjöö uudelle valloituskierrokselle - kunnes jää kiinni.
Tämä on sekä todellisuutta (näin on oikeasti tapahtunut) - ja samalla tuomittavaa että irvokasta - kuitenkin myös hauskaa(?) - Chaplinin tapaan.
Farssi ja musta komedia ovat mielestäni lajityypillisesti läheisempiä kuin wikipedian määrittelyssä annetaan ymmärtää. Farssin hauskuudessa - silloinkin, kun sen tarkoitus on olla mahdollisimman hauskaa, on aina jotain yletöntä ja tasapainotonta. Problemaattisimmillaan farssi voi olla jopa kiusallista ja miltei vastenmielistä kuten ehkä joidenkin mielestä Verdoux'n tapauksessa.
Kaikkein herkullisin ja ehkä myös perimmäisin farssin lähtökohta on kuitenkin uskonnollisen (ylipäätään pyhän tai maailmankatsomuksellisesti äärimmäisen vakavan sekä samalla ikäänkuin itsestään selvän) ja koomisen sekoittaminen keskenään.
Tässä voidaan tietysti mennä helposti parodian puolelle, mutta farssi kuten jo aiemmin hahmottelin, murtaa parodian logiikan eli rinnastuksen ja etäisyyden (eron) parodian kohteesen.
Farssi ilmentää kohteen tahatonta tai jopa perimmäistä koomisuutta eräänlaisesta lausumattomasta metaperspektiivistä käsin. Eikä tuo koomisuus ole suinkaan yksiselitteisesti hauskaa kuten parodiassa. Parodian kohde voi tietysti suuttua, mutta farssi ei välttämättä yksilöi kohteitaan kovin tarkasti - se leikkii ja pelaa tyypeillä ja tapahtumilla. Tämänkään vuoksi emme osaa sanoa, miksi farssi saattaa närkästyttää meitä. Eihän se kohdistunut nimenomaan meidän persoonaamme - joskin ehkä siihen, minkä koemme osaksi identiteettiämme (läheinen viiteryhmä).
Farssi (laajasti käsitettynä) on lausumatonta siksi, että se ei pyri analysoimaan (koska se ei avoimesti intentoi edes omaa pilkantekoaan kuten parodia) kuvaamaansa todellisuutta vaan yrittää samastua siihen samalla kun haluaa ilmentää todellisuuden - esim. uskonnon ja ylipäätään institutionaalisten eli funktionaalisesti järkeviksi koettujen käytäntöjemme, joita pidämme itsestään selvyyksinä - alkuperättömyyden/perustattomuuden ja siten absurdiuden.
Farssi on paljon vaikeampi laji kuin parodia, jos sitä täysin itsenäiseksi tyylilajiksi edes voi sanoa juuri siksi, että me emme siis välttämättä tiedä, mille nauramme, kun nauramme esim. em. Monsieur Verdoux'lle.
Tietenkään kaikki eivät naura farssille, koska paheksuvat tai eivät halua ymmärtää sitä.
Paradoksaalista kyllä - saattaa olla, että juuri silloin - tullessaan paheksutuksi - farssi on saavuttanut olennaisimman tavoitteensa kokijan joutuessa omaksi yllätyksekseen reagoimaan aiheeseen syvällisemmin kuin osasi odottaa (luultuaan esim. tulleensa katsomaan pelkkää parodiaa).
Täydellisimmillään farssin vaikutus olisi tosin silloin, kun yleisö sekä paheksuu että nauraa yhtä aikaa. - Mutta onko kuvatunlainen, kovin ristiriitainen ja ambivalentti tunnerektio mahdollista ihmiselle?
*
Iines kirjoitti:
'Parhaiten farssi-ideologiaa blogeista toteuttaa Lehti-blogi, jonka jokainen juttu on hupaisa tahallisten väärinkäsitysten summa,...'
Eikös Lehti ole enemmän parodiaa kuin farssia (jos kohta siitä farssiakin löytyy)? Sitäpaitsi farssi ei liene mikään täysin itsenäinen tyylilaji puhumattakaan siitä, että se olisi ideologia - ellei sitten anti-ideologia-merkityksessä.
Parodialla on aina enemmän tai vähemmän rajattu esikuvansa, jota ja jolle se irvailee, mutta farssissa ei välttämättä tehdä näin selvää eroa siihen, mitä irvaillaan.
Siten farssin olennainen tehokeino on transgressio (fiktion ja faktan, sovinnaisen ja epäsovinnaisen jne. välisen rajan häilyvyys - eräänlainen rike tai synti) ja jopa henkilöhahmojen 'hallittu psykoottisuus', jolloin näennäisesti asiallisen käyttäytymisen tai ylipäätään legitimoidun toiminnan luonne ilmenee absurdina (farssi ja absurdi teatteri ovat mielestäni 'samaa ainesta hieman eri tavalla käsiteltynä').
Esimerkiksi Jeesuksen ristinkuolema tai jopa juutalaisten systemaattinen joukkomurha voidaan esittää kaikkein äärimmäisimpänä farssina.
Voisin edellistä esimerkkiä vasten kärjistää, että rakenteellinen, systemaattinen ja siten eettisesti hyväksytty pahuus (kuolemanrangaistus, oikeutettu sota) on hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden muuttumista farssiksi.
Tulee mieleeni melko äärimmäinen esimerkki - Chaplinin (alunperin Orson Wellesin idea) merkillinen elokuva, black comedy (jota itse kutsun mustaksi farssiksi) ja sen 'sankari' Ritari Siniparta (Monsieur Verdoux ), joka tappaa hurmaamiaan leskiä (rahan takia) ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut - savu vain nousee asunnon piipusta. Ja taas lähtee mösjöö uudelle valloituskierrokselle - kunnes jää kiinni.
Tämä on sekä todellisuutta (näin on oikeasti tapahtunut) - ja samalla tuomittavaa että irvokasta - kuitenkin myös hauskaa(?) - Chaplinin tapaan.
Farssi ja musta komedia ovat mielestäni lajityypillisesti läheisempiä kuin wikipedian määrittelyssä annetaan ymmärtää. Farssin hauskuudessa - silloinkin, kun sen tarkoitus on olla mahdollisimman hauskaa, on aina jotain yletöntä ja tasapainotonta. Problemaattisimmillaan farssi voi olla jopa kiusallista ja miltei vastenmielistä kuten ehkä joidenkin mielestä Verdoux'n tapauksessa.
Kaikkein herkullisin ja ehkä myös perimmäisin farssin lähtökohta on kuitenkin uskonnollisen (ylipäätään pyhän tai maailmankatsomuksellisesti äärimmäisen vakavan sekä samalla ikäänkuin itsestään selvän) ja koomisen sekoittaminen keskenään.
Tässä voidaan tietysti mennä helposti parodian puolelle, mutta farssi kuten jo aiemmin hahmottelin, murtaa parodian logiikan eli rinnastuksen ja etäisyyden (eron) parodian kohteesen.
Farssi ilmentää kohteen tahatonta tai jopa perimmäistä koomisuutta eräänlaisesta lausumattomasta metaperspektiivistä käsin. Eikä tuo koomisuus ole suinkaan yksiselitteisesti hauskaa kuten parodiassa. Parodian kohde voi tietysti suuttua, mutta farssi ei välttämättä yksilöi kohteitaan kovin tarkasti - se leikkii ja pelaa tyypeillä ja tapahtumilla. Tämänkään vuoksi emme osaa sanoa, miksi farssi saattaa närkästyttää meitä. Eihän se kohdistunut nimenomaan meidän persoonaamme - joskin ehkä siihen, minkä koemme osaksi identiteettiämme (läheinen viiteryhmä).
Farssi (laajasti käsitettynä) on lausumatonta siksi, että se ei pyri analysoimaan (koska se ei avoimesti intentoi edes omaa pilkantekoaan kuten parodia) kuvaamaansa todellisuutta vaan yrittää samastua siihen samalla kun haluaa ilmentää todellisuuden - esim. uskonnon ja ylipäätään institutionaalisten eli funktionaalisesti järkeviksi koettujen käytäntöjemme, joita pidämme itsestään selvyyksinä - alkuperättömyyden/perustattomuuden ja siten absurdiuden.
Farssi on paljon vaikeampi laji kuin parodia, jos sitä täysin itsenäiseksi tyylilajiksi edes voi sanoa juuri siksi, että me emme siis välttämättä tiedä, mille nauramme, kun nauramme esim. em. Monsieur Verdoux'lle.
Tietenkään kaikki eivät naura farssille, koska paheksuvat tai eivät halua ymmärtää sitä.
Paradoksaalista kyllä - saattaa olla, että juuri silloin - tullessaan paheksutuksi - farssi on saavuttanut olennaisimman tavoitteensa kokijan joutuessa omaksi yllätyksekseen reagoimaan aiheeseen syvällisemmin kuin osasi odottaa (luultuaan esim. tulleensa katsomaan pelkkää parodiaa).
Täydellisimmillään farssin vaikutus olisi tosin silloin, kun yleisö sekä paheksuu että nauraa yhtä aikaa. - Mutta onko kuvatunlainen, kovin ristiriitainen ja ambivalentti tunnerektio mahdollista ihmiselle?
Filosofinen loppumasennus
Edes kreikkalaisten jumalat - nuo ihmisen projektiot - eivät pystyneet sisäistämään sopusointuisesti hyvää ja pahaa. Juutalais-kristillisen, Kaikkivaltiaan ja Hyvän Jumalan siihen kuitenkin pitäisi kyetä, sillä miten hän muuten voisi olla yhtä aikaa kaikkivaltias ja hyvä.
Hyvää ei voi ajatella olemassaolevaksi ilman sen kanssa samanaikaisesti vaikuttavaa pahaa. Siten pahan mahdollisuuden täytyy jollain tavalla sisältyä itse hyvään - mutta ei kuitenkaan dominoivasti, koska silloin alkuperäinen Ykseys rikkoutuu. (Mitä tämä merkitsee? Lukekaa Schellingiä - ks. PS.).
Eikö tällainen oletus hyvän ja pahan 'oikeasta suhteesta' Jumalassa - niin hienosti kuin Schelling sen esittääkin - ole kuitenkin juuri farssin olemus?! Epätasapainoon (ja tuhoon) päätyvä lopputila.
Joka tapauksessa ihminen - Jumalan 'inkarnaatio' - tekee totuudesta väistämättä farssin tekopyhyydessään, ahneudessaan ja valheellisuudessaan. Sen vuoksi farssin katsominen/tajuaminen satuttaa. Farssi kertoo tarinaa meidän oikeamieliseksi naamioituneesta omahyväisyydestämme (vrt. Camus'n Putoaminen) sekä totuudeksi korotetuista ennakkoluuloistamme ja julmuudestamme (vrt. Nietzschen Moraalin alkuperästä).
Ehkä farssi ei ole huumoria lainkaan käsitteen tavanomaisessa merkityksessä. Ehkä se on jonkilainen 'mielenhäiriö', joka ainakin osittain on tullut tietoiseksi omasta hulluudestaan tässä maailmassa ja elämässä.
PS.
Pauli Pylkkö on kirjoittanut erinomaisen, Schellingiä, Kantia ja ylipäätään saksalaisen idealismin perustoja syvällisesti mutta silti ymmärrettävästi ja luettavasti analysoivan esseen: - Schelling ja panteismikiista”. Teoksessa: Friedrich Wilhelm Joseph Schelling, 2004 [1809]. Filosofisia tutkimuksia ihmisen vapauden olemuksesta ja muista aiheeseen liittyvistä kysymyksistä. Käännös ja selitykset Saul Boman. Kiel: Uuni Verlag, 141–230 .
PPS.
Tyypilliset farssi-satiirin taitajat Rabelais ja Moliere ansaitsevat oman päreensä. On myös muistettava, että Shakespearella on farssin aineksia mielestäni useissakin näytelmissään (esimerkiksi annetaan usein hänen luultavasti viimeinen näytelmänsä Myrsky/Tempest).
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Comedic_genres
http://en.wikipedia.org/wiki/Literary_genre
http://www.filmsquish.com/guts/?q=node/1695
PS.
Pauli Pylkkö on kirjoittanut erinomaisen, Schellingiä, Kantia ja ylipäätään saksalaisen idealismin perustoja syvällisesti mutta silti ymmärrettävästi ja luettavasti analysoivan esseen: - Schelling ja panteismikiista”. Teoksessa: Friedrich Wilhelm Joseph Schelling, 2004 [1809]. Filosofisia tutkimuksia ihmisen vapauden olemuksesta ja muista aiheeseen liittyvistä kysymyksistä. Käännös ja selitykset Saul Boman. Kiel: Uuni Verlag, 141–230 .
PPS.
Tyypilliset farssi-satiirin taitajat Rabelais ja Moliere ansaitsevat oman päreensä. On myös muistettava, että Shakespearella on farssin aineksia mielestäni useissakin näytelmissään (esimerkiksi annetaan usein hänen luultavasti viimeinen näytelmänsä Myrsky/Tempest).
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Comedic_genres
http://en.wikipedia.org/wiki/Literary_genre
http://www.filmsquish.com/guts/?q=node/1695
6 comments:
Rauno,
minun Lehti-blogimainintani kommentissani oli hyvin luonnosmainen ja nopea siveltimenveto, jota en toivo otettavan näin tarkasti.
Mikään kirjallisuuden tai oikeastaan esittävän taiteen laji ei liene arjalainen, siis täysin puhdas, vaan kuten vihreissä silmissä on ruskeita pilkkuja, on parodiassakin monesti farssin aineksia ja satiirissa parodian aineksia, runossa proosan aineksia ja proosassa ihmeellista runollisuutta.
En tiedä, onko edes kauhean tärkeää saada jokin esitys tai teksti sijoitettua oikeaan kategoriaansa. Toisaalta semmoinen voi sulkea silmät uusilta näkemistavoilta.
Mutta kyllä tämä sinun päreesi on ansiokas, ja tuo kuva naurattaa ilman tekstiä, ilman sanojakin - väärinkäsitys on ilmeinen aidon farssin tapaan.
Iines
No - sainhan kommentistasi mainion kimmokkeen kirjoittaa farssista hiukan pitemmän katsauksen.
Olin viime aikoina ajatellut asiaa muutenkin.
Kyseessä ei siis ole niinkään sinun väitteesi kumoaminen (sitäpaitsi olet 33,3%:n verran oikeassa ;]) kuin farssin yleisempi ja syvempi pohdinta.
Maalainen on laittanut portin kiinni!?
Ei kiva!
Kulman takaa
Pidän tätä pärettä ansiokkaana, paitsi että näen farssin jonain muuna kuin näyttämöillä esiin käyvien tapahtumien ketjuna. Farssia on vaikea kirjoittaa. Raunon esilletuomista syistä johtuen.
Tämä on hyvin opettava kertomus farssin olemuksesta.
Huomaan, että minun täytyy vielä palata tähän kuvaan, kun sanoin siitä, että tilanne naurattaa ilman sanoja, koska väärinkäsitys on ilmeinen.
Mikä väärinkäsitys?
Kyseessähän on kaksi ilmeisen samanikäistä ihmistä. Mitäs hassua siinä siis on, tai mitä väärinkäsitystä. Vastaus on, että ei yhtään mitään.
Mistä siis on kyse? Mikä tekee asetelman farssiksi? No se, että nainen on niin epäseksikkääksi sonnustautunut ja vakavailmeinen, ja mies taas keikarimainen. Siinä on ristiriita, mutta se ei riitä farssiin asti.
Varsinainen farssin ydin paljastaa samalla suuren epäkohdan. Koska nainen ei ole nuori, ei kaunis, ei seksikkäästi ilmehtivä, on siis väärinkäsitys, että häntä kosiskellaan. Rumaa ja vanhaa naista ei siis voi kosia rakkaudesta tosissaan, vaikka olisi itse vanha mies.
Höh!
Jos asetelma olisi päinvastoin, kosija olisi vanha nainen ja kosittava samanikäinen mies, kyseessä olisi vakava ihmissuhdedraama. Vain jos vanhempi nainen kosisi nuorta miestä, olisi kyseessä farssi.
Post a Comment