Kolmen siirron patti

Kommentti Terho Pursiaisen päreeseen "Toivon etiikasta".
(Editoitu viimeksi 11.1)

*
TP kirjoittaa
"Keskustelu-osiossa näillä sivuilla on pohdittu kristillistä toivoa. Onko se eettistä vai epäeettistä toivoa? Vastaus ei ole yksiselitteinen. Kristillinen toivo on epäeettistä sikäli kuin se siirtää vastuuta pois ihmiseltä itseltään.Vain sillä, joka kantaa oman vastuunsa, on oikeus toivoa.
Seuraa paradoksi: vain täysin maallinen politiikka voi olla kristillistä."

RR

*
Olen seurannut etenemistäsi "analyyttisen uskon tiellä" - lukenut siis joitain kirjojasi, käynyt joillain luennoilla; - tosin vain väitöskirja löytyy vaatimattomasta kirjahyllystöstäni.

En kuitenkaan ole päässyt mihinkään tolkulliseen ymmärrykseen pyrkimyksistäsi.

Kuulut minun luokituksessani hieman samaan kategoriaan kuin Jukka Kemppinen.
Voin vain ihailla molempien oppineisuutta, lukeneisuutta, heidän älynsä ja ajattelunsa taituruutta.

Kovin vähän teistä kuitenkin jää käteen kuten sanonta kuuluu.

Mutta ehkä vain ne, jotka uskaltavat riskeerata eräitä itsestäänselvinä pidettyjä argumentaatiosääntöjä ja akateemisen byrokratian arvoja, kykenevät luomaan aidosti uutta sisältöä maailmankatsomukseensa.

Kuten esim. Rousseau, Dostojevski, Marx, Nietzsche, Kierkegaard, Wittgenstein, Heidegger, Foucault.

Mitenkään kieltämättä Hobbesin ja Rawlsin neroutta, en voi kuitenkaan välttyä tuntemukselta, jonka mukaan nämä herrat ovat pelkkiä formalisteja (jopa Habermas!), jotka laativat meille luurangon - kaavamaisen mallinnuksen siitä, miten asiat yhteiskunnassa pitäisi järjestää.

Mutta "se jokin" puuttuu heidän teorioistaan - "dynaaminen henki" ja sitä kautta ihmisiä yhdistävä arvomaailma, joka antaa heidän luurangolleen lihan, elämän ja lopulta uskon/tarkoituksen elämäänsä.

Jos - jälleen hieman vertauskuvallisesti esitettynä - sata huippuoppinutta, analyyttista ja valistusoptimistista (no - Hobbes ei ollut optimisti) yhteiskuntafilosofia kirjoituksineen oli pelkkää paperia yhden, persoonallisesti epävakaan diletantin (Rousseau) julistuksen rinnalla, niin mistä se mahtoi johtua?

Voisin mutatis mutandis Rousseaun sijaan puhua Nietzschestä, vaikkei heillä kovin paljon yhteistä ajattelussaan ollutkaan.

Rousseaun lailla Nietzschen vaikutus arvo- ja valtakeskusteluun on kuitenkin ollut syvältä luotaavaa - eikä ainoastaan filosofien tai käytännön esteetikkojen (taiteilijoiden) piirissä.

Kummallista, miten ajattelu, joka pyrkii filosofisen destruktion (viittaan edellä mainitsemiini filosofeihin; myös Dostojevski on teemoiltaan filosofi) kautta luotaamaan ja rakentamaan uutta, vaikuttaa voimallisimmin globaalisella tasolla.

Analyyttinen filosofia (Wittgensteinia lukuunottamatta) ja sinunkin edustamasi "sosioanalyyttinen yhteiskuntateologia" on jäänyt pienen piirin marginaaliksi jutusteluksi yliopistoissa tai aiheeseen vihkiytyneitten tapaamisissa, olkoonkin, että akateemisessa mailmassa juuri tuo yliteoretisoiva, kalkyloiva, malleja rakenteleva, argumentaation analyyttisia ehtoja palvomaan jämähtänyt "mandariinieliitti" pitää valtaa.

Mutta sinne se heidän valtansa myös jää - akateemiseen maailmaan - elleivät sitten satu Esa Saarisen tavoin tekemään yhteistyötä (avointa tai peiteltyä) Nokian peliteoreetikkojen (noitten Saarisen "yli-ihmisten") kanssa.

Kemppinenkin sentään kerää sarjakuvia, Ohukaisen ja Paksukaisen elokuvia, näprää tietokoneellaan ja hypistelee puukkojaan; - hän on ymmärtänyt, mikä on todella tärkeää ;~).

Mutta mikä on todella tärkeää juuri sinulle - se ei ole minulle vielä selvinnyt.
Tämän olettamukseni "Toivon etiikasta" päreesi - etenkin sen loppulause retorisine sanamagioineen - taas kerran osuvasti todentaa.

Päädyt pohdinnoissasi jälleen loogiseen pattitilanteeseen kuten kaikki, jotka kristillistä uskoa tarpeeksi pitkään pohtivat.

Silti esimerkiksi Kierkegaard potkaisi wittgensteinilaisittain argumentaation tikapuut altaan ("hyppy"), koska vasta sen jälkeen hänen uskollaan (kuten Wittgensteinin verifikaatiolla elementaari-/havaintolauseitten suhteen) oli sekä henkilökohtaisesti että yleisesti tosi perusta.
(Nietzschen perspektivismi on muunnelma samasta ideasta.)

Sinä näytät kuitenkin jättäneen tikapuut paikalleen. Silloin tietysti pääset takaisin alas satuttamatta itseäsi, jos sattuisit muuttamaan mielipidettäsi, mutta varmaa on, että sillä taktiikalla et tule koskaan päätymään muuhun kuin umpikujaan - analyyttiseen pattitilanteseen, jossa sinulla on argumentatiivisesti aina vielä jäljellä ne tietyt kolme tai neljä siirtoa, jotka voit tehdä, mutta jotka eivät johda enää mihinkään - jos sitten ovat ylipäätään koskaan johtaneet...

Et "pysty" näin ollen edes häviämään. Minun näkökulmastani jopa "häviö" (tässä osittain kielikuva) nimittäin selventäisi asetelmiasi ja ajatuksiesi perimmäistä luonnetta ratkaisevasti.